Kyseessä oli siis kansakoulun jatko-opetuksen välimuoto, jota käytettiin kaupungeissa jo vuosisadan alussa- mutta maaseudulle vasta vuodesta 1946 alkaen - siihen saakka, kunnes kansalaiskoululaitos syntyi vuonna 1958.
Kansakoulunopettaja ja myöhemmin ammatillisen päiväjatkokoulun ja kansalaiskoulunjohtaja Martti Lehtinen monisti omat muistelmansa tästä kansakoulun kehitysvaiheesta vuonna 1976, kahdeksan vuotta eläkkeelle jäämisensä jälkeen. Tukenaan hänellä oli varsin tarkkoja muistiinpanoja. Onnistuin ostamaan tämän 146-sivuisen kustanteen Finlandia- nettikirjakaupasta. Kannatti ostaa.
Jatko-opetus: hieman laajemmin taustasta
Kuten tiedämme, jo 11.5.1866 annetussa ”Keisarillisen Majesteetin Armollisessa Asetuksessa kansakoulutoimen järjestämisestä Suomen suurruhtinaskunnassa” hahmoteltiin ns. jatko-opetusta. Asetuksessa kansakoulunopettajia velvoitettiin ohjaamaan kouluiän sivuuttaneita. Opettajan oli lauantai- ja sunnuntai-iltapäivänä ohjattava kansakoulun käyneitä ja muita kouluiän sivuuttaneita kirjallisuuden lukemiseen, kirjoittamiseen ja muuhun, mikä oli tarpeen ”totisen taidon ja sivistyksen kartuttamiseksi” lauantaisin ja sunnuntaisin. Näin tapahtuikin. Joissain paikoissa. Korvaukseton työ ei innostanut opettajia. Eikä touhu myöskään oppilaita.
Jatko-opetus käynnistyi paremmin 1880-luvulta alkaen suurimmissa kaupungeissa: Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Opetusta kehitettiin siellä ammatilliseen suuntaan. Koulutus e ei tuottanut ammattipätevyyttä, mutta pyrki antamaan oppilailleen yleisiä käytännöllisiä perustaitoja sekä työmoraalia.
Maalla jatko-opetusta järjestettiin pitkään erillisinä jatkokursseina. Vuonna 1893 saatiin viralliset ohjeet senaatilta jatkokurssien järjestelyistä. Opetusta tuli antaa vähintään 150 tuntia lukuvuodessa (eri aineita). Jatkokurssien järjestäminen ei kuitenkan ollut tuossa vaiheessa pakollista.
Kun oppivelvollisuuslaki säädettiin vuonna 1921 - pitkälti Mikael Soinisen ansiosta- se legitimioi jatko-opetuksen. Kaksivuotinen jatko-opetus määriteltiin pakolliseksi osaksi oppivelvollisuuskoulua niille, jotka eivät käyneet kansakoulun jälkeen muita kouluja. Kaupungeissa ja kauppaloissa sekä taajaväkisissä yhdyskunnissa kansakoulua muotona oli kaksivuotinen päiväjatko-opetus. Maalaiskunnissa oli jatko-opetusta annettava kahden lukuvuoden aikana vähintään sata ja enintään 150 tuntia vuodessa, jos opetusta saamaan kouluun ilmoittautui vähintään kahdeksan jatkokoululaista. Jos heitä oli viisi, oli opetusta järjestettävä 75 tuntia lukuvuodessa. 2-vuotinen, 25- viikkoinen, 100-150 tuntinen malli tarkoitti konkreetisti 2-3 tuntia parina iltava viikossa.
Opettajia velvoite kuormitti. Opettaja opetti ensin kansakoulussa klo 15:een, jatko-opetus alkoi klo 17. Oppilaita puuttui. He olivat työpäivän jälkeen väsyneitä, ja vastaanottokyky oli sen mukainen. Kotimatka tehtiin pimeässä. Kurssiaineiden olisi pitänyt herättää opiskeluhalua.
Oppilaille oli jo annettu kansakoulun päästötodistus- ja siksi vanhempien oli vaikea käsittää, että jatko-opetus oli myöskin oppivelvollisuuden suorittamista. (Vasta vuonna 1943 muutettiin kansakoulun järjestysmuotolakia siten, että kansakoulun päästökirja annetaan vasta jatko-opetuksen suorittamisen jälkeen).
Vuonna 1943 annettiin säädös, jonka mukaan kansakoulun päästökirjan saa vasta suoritettuaan jatko-opetuksen. Näin luotiin paineita jatko-opetuksen käynnille. Jatkokoulun asema vahvistui. Vuonna 1945 kouluhallitus ei enää antanut lupia iltakouluun.
Sodan jälkeen hallitus antoi vuonna 1953 esityksen kansakoululaiksi. Eduskunta hyväksyi sen vuonna 1957, ja se astui voimaan seuraavana vuonna. Jatko-opetus määriteltiin siinä voittopuolisesti käytännöllisammatilliseksi, ja sen olisi liityttävä paikkakunnan elinkeinoelämään. Jatkokoulun nimeksi vakiintui kansalaiskoulu.
Kirjavan ja vain varsin pientä osaa oppilaista koskeneen (3000-4000 oppilasta) jatko-opetuksen aikakausi päättyi. Laissa todettiin, että kansakoulun jatkopäiväkouluja muutetaan asetuksella vakinaisemmaksi kansalaiskouluksi. Suhteet ammattiopetukseen järjestettiin niin, että kansalaiskoulusta tuli ammattiopintoihin valmentava "väliaste", jossa ammatinvalinnanohjaukseen alettiin kiinnittää erityistä huomiota. Maaseutukunnille annettiin siirtymäaikaa vuoteen 1970 saakka. Siirtymäkaudella riitti kurssimuotoinen kansalaiskoulu, jossa opetusta annettiin vahintään 200 tuntia.
Ammatillinen päiväjatkokoulu Orimattilassa
Tässä esiteltävän teoksen kirjoittaja: Martti Lehtinen kertoo olleensa huolissaan jatko-opetuksesta jo 1930-luvulla. Alakansakoulu oli lyönyt itsensä onnistuneesti uudeksi kansakoulun osaksi. Nyt oli jatko-opetus maalaiskansakoulun heikoin, kehittymättömin osa. Monet vanhat opettajat pitivät nuoren opettajan moitteita iltajatkokoulusta naurettavina.
Lähes 15 vuotta myöhemmin 1945 eduskunnassa tehtiin esitys ”kansakouluun kuuluvan keskikoulun ja ammatillisen päiväjatkokoulun perustamisesta kokeilutarkoituksessa". Lehtinen innostui ja sai Orimattilan kirkonkylän koulunjohtaja Jalmari Aallon mukaan. Kansakoulun johtokunta teki vasta perustetulle koululautakunnalle esityksen yksivuotisen ammatillisen päiväjatkokoulun kokeilemisesta vuoroluokkajärjestelmänä. Kokeilu alkoi. Lupa Kouluhallituksela saatiin kokeilun jo alettua.
Vaikeuksia oli; ennen mutta pula pätevistä opettajista, heidän asunnoistaan ja koulutiloista. Koululle laadittiin ohjesääntö; puolet viikkotunneista varattiin erikoisopetukseen. Pojat saivat valita maa- ja metsatalous-, teollisuus- (puu, metalli, sähkökojeiden) ja liikelinjan välillä ja tytöt kotitalous-, käsityö- ja liikelinjan välillä.
Vuonnan 1950 saatiin oma koulutalo Viljamaan koulu, jossa oli erilaisia työnopetustiloja ja verstaita, opetuskeittiö, opettaja-asuntola ja oppilaille majoitushuoneita. Mutta edelleen ulkorakennus (puusee). Kauppalinjan oppilaat pääsivät työharjoitteluun osuusliikkeeseen ja myöhemmin myös pankkeihin, kunnan toimistoihin ja tehtaiden konttoreihin. Moni sai vakituisen työpaikan. Vuonna 1957 saatiin vielä lisätiloja mm. harjoitusmyymälä ja lisätiloja.
Vuosien varrella Viljamaan koulu herätti paljon mielenkiintoa. Siellä kävi vierailijoita, komiteoita, sivistysvaliokunta, kouluhallituksen tarkastajia ja neuvoksia, opintomatkalaisia Suomesta ja ulkomailta. Ja sitten tulikin vuoden 1957 uusi kansakoululaki. Ja siihen se sitten loppui.
Martti Lehtinen syntyi vuonna 1903 Nastolassa. Kuvaa hänestä en löytänyt. Omakustanteen mukaan Lehtinen toimi kansakoulun opettajana Karjalan Kannaksella vuosina 1926-1939. Sotavuodet hän oli asepalveluksessa, mutta jonkin aikaa siirto-opettajana välirauhan aikana Hämeenkyrön Kirkonkylässä ja jatkosodan aikana asepalveluksesta vapautettuna koulutyössä Orimattilassa.
Sodan jälleen hän jatkoi kansakoulunopettajana Orimattilan kirkonkylällä ja sitten ensin tuntiopettajana ja sitten yleisaineiden opettajanaja koulunjohtajana itseideoimaansa Vaajalan ammatilliseen päiväjatkokoulussa1946-1958. Vuonna 1946 Orimattila perusti – ensimmäisenä maalaiskuntana Suomessa - ammatillisen päiväjatkokoulu.Vuonna 1958 se muuttui kansalaiskouluksi. Viimeiset kymmenen vuotta hän toimi Vaajalan kansalaiskoulun koulunjohtajana. Eläkkeelle hän jäi vuonna 1968 65-vuotiaana. Käytännön taitoja painottava koulumuoto sai väistyä, kun Orimattilassa1975 siirryttiin peruskouluun.
Lehtisen tunnuslause oli: "Jokaisena lukuvuotena on kouluun saatava jotain uutta, sillä tavoin se pysyy kehityvänä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti