Kuukauden kirja: Kansakoulun käsikirja

Lönnbeck, Gustaf F. (toim.) (1909) Kansankoulun käsikirja. Suomen kansakoulutointa koskevien asetusten ja määräysten kokoelma, ynnä aineistoja. Toinen kokonaan uudistettu painos.  Helsinki:  G.W. Edlund.

HELMETin Pasilan varastosta löytyi säädöksistä kiinnostuneille hien teos: Kansankoulun käsikirja.

Siihen on koottu noin 60 vuoden ajalta armollisia julistuksia, majesteetillisia asetuksia, senaatin ja koulutoimen ylihallituksen, kirkollisasiain toimikunnan, valtiovarain toimituskunnan kirjeitä, kiertokirjeitä, yleiskirjeitä, johtosääntöjä,  todistusten kaavoja ja mm. vuoden 1881 mallikurssit (ensimmäinen ops?). Sielä löytyy tietoa kansakoulunopettajien tulotarkastuksista, eläkkeen määriytymisestä ja opiskeluun  haettavista apurahoista.

Minua kiinnosti niitä enemmän hauskat, jo unohtuneet  opettajankoulutuksesta käytetyt käsitteet ja tietysti koulun pitoon liittyvät seikat.

Kansakouluun pääsy (maalla)

"Näihin kouluihin päästäkseen  vaaditaan jokaiselta oppilaalta, että hän  sisää puhtaasti lukee äitinsä kieltä, sekä on kunnollinen tekemään luetun sisällyksestä selvän."

Sisäluku:  lapset ovat harjoitettavat  käsittämään, mitä lukevat. Ensimmäinen opetus annettiin kotona edelleen.

Jos joku kunta, muu yleisö tahi yksityinen henki tahtoo asettaa  yksityisen kansakoulun, ilmoittakoon siitä kansakoulutoimen Ylihallitukselle.

Kansakoulu kaupungeissa

Vuosisadan vaihteessa Suomessa oli noin 40 kaupunkia. Jokaisen kaupungin seurakunnan piti pitää huolta kansakouluopetuksesta. Niiden piti asettaa ja ylläpitää "niin monta ja niin laveita kansakouluja, että kaikki ne lapset, jotka eivät kotonansa tahi muissa kouluissa saa samanvertaista tahi laveampaa opetusta, tulevat kahdeksannesta ikävuodesta alkaen ja aina neljänteentoista vuoteensa asti sillä muotoa opetetuiksi, kuin tässä….säädetään."

Kaupungeissä oli alempi ja ylempi kansakoulu. "Alemmassa kansakoulussa sekä sitä vastaavilla suuremman oppilaitoksen luokilla, koulutettakoon  poika- ja tyttölapsia yhdessä, mutta siitä lähtien ovat pojat ja tytöt erillään olevissa luokissa tahi omituisissa  kouluissa opetettavat."

Ylhäisempään kansakouluun, joka apua nauttii yhteisistä varoista, saatetaan koulun johntokunnan tutkinnonn  mukaan… ottaa oppilaita kerran tahi  kahdesti vuodessa.  

"Pojille ja tytöille, joille kahdennetoista ikävuotensa perästä jonkun kelvollisen syyn tähden ei ole tilaisuutta koulussa käydä  tavallisilla tunneilla, pitää kahtena iltatuntina, kumminkin neljä päivää viikossa, opetettaman semmoisia kansakoulun oppikurssiin kuuluvia aineita, joita saatetaan pitää heidän sivistystänsä varsinki edistävinä."

Kansakoulun johtokunta

Johtokunnan muodostivat "neljä ylinnä kuusi, hyvin uskottua ja kansanopetusta harjoittavaa miestä."

Johtokunnan tehtävänä oli mm. katsoa, "että koulun huoneet ja rakennukset sekä kirjasto  ja opetuskulut ynnä muut kapineet vastaavat tarkoitukseensa ja missä jotakin puuttuu, tointa  pitää sen kuntoonpanosta."

Kansakoulun opettaja

Kansakoulua edesseisoo  (= johtaa) opettaja tai opettajatar, kuitenkin pitää jokaisessa semmoisessa koulussa, missä tyttöjä käy, opettajatar oleman asetettuna. 

Kansakoulun sijaisopettaja

Jos opettaja/opettajatar sairaana,.. ottakoon koulunjohtokunta soveliaan hengen virantekijäksi.Tästä tehtiin ilmoitus  kansakouluntarkastajalle. 

Kansakoulun opetuksesta

Kansakouluille julkaistiin vuonna 1881 ns. Mallikurssit. Niissä määriteltiin kussakin aineessa eri luokilla opetettavat asia.

Lukuvuoden pääteeksi pidettiin ns. vuositutkinto, jossa oli läsnä myös kansakoulun tarkastaja määräämässä järjestystä.

Papisto opetti maalla  tekstien mukaan uskontoa. Aikaa  oli varattava "oppilaille myös  itseänsä tekotoiminnallisesti harjoittaa  sopiviin käsi- ja ammattitöihin, taikka maanviljelykseen  ja puutarhan hoitoon."

Koulumaksu

Kansakouluissa oli tuohon aikaan koulumaksu. Kansakouluissa oli koulumaksu. Koulun johtaja/johtajatar sai vielä vuonna  1898 siitä puolet. Riitoja tuli siitä, eivätkö muut opettajat saaneet mitään.

Pikkukoulu

Maallahan itse kansakouluun ei noihin aikoihin kuulunut alkuopetusta. Kansan piti itse opettajaa lapset lukemaan. Mutta kun se ei sujunut eri puolille maata syntyi pikkukouluja.  

Seurakuntia ei velvoitettu ehdottomasti yksinänsä kustantamaan näitä (kansa)kouluja

Vuonna 1897 annettiin ohje, että pikkukouluja perustettaisiin vain poikkeustapauksissa- kun vanhemmat olivat kuolleet tai kykenemättömiä. Kouluhallitus kehotti  naisia hakeutumaan niihin opettajiksi. 

Pikkukoulujen opettajia alettiin myös kouluttaa. Tietopuolinen opetus oli kansakoulun kertaamista ja laventamista. Käytännöllistä opetusta kehotettiin antamaan käyttämällä opettajiksi haluavia kansakouluissa kokelaina.

Osassa ohjeista puhuttiin myös lastenkoulusta. Lastenkouluissa sekä myöskin kodissa annettavata opetusta valvoio seurakunnan papisto, joka myös siitä vuosittain, ennen elokuun loppua lähetti  täydellisen kertomuksen ylihallitukselle.

Kansakoulunopettajaseminaarit

Ensimmäinen kansakoulunopettajaseminaari perustettiin jo 1860-luvulla Jyväskylään.

Opppilapsia (= opiskelijoita) oli kolmea sorttia:

• Sisäoppilapsia, jotka otettiin kammiokuntaan. Heidän oli käytävä kolme oppikurssia. 
• Käymäoppilaisia,  jotka suorittivat vain osan kurssista, muu osaaminen oli hankittu muualla.
• Ulko-oppilaisia. 

Oppilapsilla oli yhden lukukauden koetusaika (sitten vakinaiseksi).

Jokaisen, joka seminaarissa opetusta nautti,  piti tarkasti noudattaa säädettyä järjestystä. Hänen piti kohteleman opettajia ja opettajattaria velvollisella kunnioituksella ja kuuliaisuudella, niin myös muutoinkin harrastaa kaikkea kristilliseen ja siveelliseen elämään kuuluvata

Opetus

Seminaari ei ollut mihinkään vissiin opetustapaan sidottu, mutta  tapaa ei sentähden saanut puuttua. Jokaisen opettajan/opettajattaren pitää  itsellensä omistaa opetustapa.

Poimin itselleni näytteitä opetuksen tarkoituksesta eri oppiaineissa:

• Uskonoppi:  Tarkka raamatunsanan taito, oikea ymmärrys
• Kasvatus- ja opetus- ja koulutusoppi:  Oikea käsitys kasvatuksen tarkoituksesta ja välikappaleista. Yleinen silmäily kasvatuksen ja opetuksen historiaan ja nykyisestä tilasta.
• Suomen kieli ja kirjallisuus: taito oikein ja sujuvasti sekä puheessa että kirjoituksessa lausua ajatuksensa.
• Ruotsin kieli: taito ymmärtää ja käyttää. Niin paljon kuin mahdollista
• Maantiede: Aurinkokunnasta  tarkkaan tuttavuuteen isänmaan luonnollisessa ja valtiollisessa maantieteessä
• Historia:  Kansantieteinen ja aikaluvunmukainen silmäily maailman tapahtumista,
• Määräysoppi:  Luvut, avaruus, pinta- ja kappalekuvioin mittaaminen ja laskeminen
• Luonnontieteet: Luonnon ilmausten huomaaminen ja tuotteiuden tarkka tunteminen. Tuttavuus kotimaan kasvi- ja eläinoppiin.
• Kaunokirjallisuus,  kuvaanto,  mallitseminen: Soma käsikirjoitus, tottumuksia tehdä
• Laulu ja soitanto: lauluopetus, urkujen soitto.
• Keinollinen käsityö; taito yhteiselle kansalle parhaiten sopivissa käsitöissä.
• Voimistelu ja lasten terveysoppi: Ruumiin sopusuuntaunen elpyyntymjnen terveeksi, notkeaksi, jänteväksi, kestäväksi ja ravakkaaksi; lasten voimisteluleikkejä, kansakouluvoimistelua

Kammiokunnan ohjelma

• Kello 5 1/2 :Yleinen ylösnousu
• Kelli 6: Huone kunnossa. Työskennellään omassa huonessa klo 7:ään ja nautitaan aamupala.
• Kello 7 -8  ja 8-9  sisä- ja ulkoppilaat käyvät luennoissa yhteisten aamurukousten perästä ja 5 tahi 10 minuutin väliajoilla.
• Kello 9 Aamiainen ja sitten aikaa käytetään mielen mukaan
• Kello 10-11 ja 11-12  luennoilla
• Kello 12-1 voimistelee/harjoitetaan ja opetetaan soitannossa/ puutarhassa, harjoituksia ja leikkiä
• Kello 1:syödään päivällinen,  sitten aikaa käytetään mielen mukaan
• Kello 2-3: soitantoa, työskentelyä huoneissansa tai ulkona
• Kello 3-4, 4-5, 5-6 sisäoppilaat ja ulko-oppilaat luennoissa
• Kello 6-7: voimistelee/harjoitetaan ja opetetaan soitannossa/ puutarhassa, harjoituksia ja leikkiä
• Kello 7: syödään illallista, ja sen perästä  käyttävät sisäoppilaat aikansa vapaasti. -  luvatta ei saa poistua
• Kello 1/2 10:Yhteiset iltarukoukset.
• Kello 10:  Kaikki levolle.

Jokaisena sunnuntaina ja pyhäpäivänä piti sisäoppilaisten yhdessä muiden oppilaisten kanssa käymän jumalanpalveluksessa lähimmän seurakunnan kirkossa. Taikka kokoontua sen yhteisen kotihartauden pitoon, jota uskonopin opettaja on velvollinen pitämään.

Koettelemukset

Jokaisen lukuvuoden lopulla järjestettiin kirjallinen ja suusanallinen koettelemus. Koettelemuksen kautta havaittiin, mitkä kolmannen luokan oppilaisista voitiin julistaa opettaja- tahi opettajatarkokelaiksi.

Lisäksi jokaiselle (joka oli hankkinut muualla lisää osaamista…) annettiin mahdollisuus osoittaa  kykyänsä ja taitoansa vapaasti esitellä ja luokassa opettaa jotakin määrättyä opinkappaletta, jonka jälkeen kaikki päätetätiin juhlallisella toimituksella, jolloinka  koulu-atestit (= todistukset) oppilaille jaettiin  ja päästötodistukset annettiin niille kokelaille, jotka valmiuskoettelemuksen läpi olivat päässeet .

Seminaari mallikoulu

Kirjassa esitellään myös opetuskaava seminaarin mallikouluille. Kouluissa oli seuraavia asteita: 

• Alustava koulu eli lapsitarha  
• II luokka 
• Ylhäisempi kansakoulu:
• I luokka
• II luokka
• III luokka

Kullekin oli omat vuosikurssit.

Kirjan toimittajasta

Kirjan toimittaja Gustaf F. Lönnbeck  (1847 -1912 ) oli filosofian tohtori, kansakoulutarkastaja ja kasvatusalan tietokirjailija.

Lönnbeck kävi ensin Jyväskylän seminaarin, opiskeli sitten  ylioppilaaksi 1871 ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1878.  

Lönnbeck oli Uno Cygnaeuksen vävy. Hän nai vuonna 1880 Unon tyttären opettaja Ellenin.

Cygnaeus nappasi Lönnbeckin  kansakoulujen ylitarkastajan apulaiseksi vuonna 1878. Vuonna 1881 julkaistiin hänen ja appiukkonsa kirjoittamat kansakoulun mallikurssit. Kouluylihallituksen kansakoulujen tarkastajana hän toimi vain kolme vuotta 1885–1888.

40-vuotiaana Lännbeck valmistui lisensiaatiksi ja vuonna  1887 tohtoriksi. Lönnbeck haki Peranderin kuoleman jälkeen avoimeksi tullutta kasvatusopin professuuria.  Hakijoita oli kolme: tehtävää hoitanut dosentti  Emil Böök, Lönnbeck ja Waldemar Ruin. Böök todettiin epäpäteväksi, Lönnbeck päteväksi. Lönnbeck teki hakuaikana kaksi väitöskirjaa. Ensimmänen työ käsitteli Pestalozzia. Varsinaisen professorin väitöskirjan Lönnbeck teki kansakoulun idean kehittymisestä 1800-luvun alussa. Virkaan valittiin  vuonna 1888 kahdesta pätevästä Ruin, koska hänen väitöskirjaansa pidettiin ansiokkaampana. 

Tämän jälkeen Lönnbeck siirtyi oikeisiin koulutöihin Raahen kauppakoulun johtajaksi 1892–1896 ja Paraisten ruotsalaisen kansanopiston johtajaksi 1896–1899.

Kansakoulujen ylitarkastajaksi hän palasi vuonna 1899. Hän oli myös Helsingfors Dagbladin toimittaja vuodesta 1884 ja päätoimittaja 1888–1889.

Lönnbeck kirjoitti useita kasvatusalan kirjoja. Tunnetuimpia olivat ehkä " Uno Cygnaeus - Suomen kansakoulun isä" (1890) ja "Suomen kansakoulujen matrikkeli kevätlukukautena 1880". Edellista suositeltiin palkinnoksi kansakoulun oppilaille.

Lönnbeck kuoli vuonna 1912 74 vuoden ikäisenä.

Kansakoulumme amerikkalaissilmin 70 vuotta sitten

MILLAINEN oli suomalainen kansakoulu 1950-luvun alussa ennen vuoden 1957 kansakoulun uudistumista? Löysin kaappeja tyhjennellessäni jännän kirjan. Siinä tuon ajan kansakouluamme  katsotaan amerikkalaisen, opettajankouluttajan ja tutkijan silmin. 

Ranta, Taimi Maria. 1959. Kansakouluja meillä ja meren takana. Helsinki: Valistus

134  sivua

Ranta vieraili henkilökohtaisesti - ennalta ilmoittamatta - suomalaisissa kansakouluissa eri puolilla Suomea lukuvuoden 1953-54 aikana,  maalla ja kaupungeissa, isoissa ja pienissä kouluissa. Hän tarkasti  koulurakennukset, niiden varusteet,  kuunteli opetusta,  haastatteli ihmisiä, otti värivalokuvia ja mittasi lasten lukutaitoa I ja IV- luokalla. Havaitsemastaan hän teki tutkimuksen.

Elettiin mielenkiintoisia aikoja.  Kansakoululakia oltiin säätämässä. Maassa oli erikseen alakansakouluja ja yläkansakouluja ja niillä erikseen koulutetut opettajat. Koulut olivat joko täydellisiä tai supistettuja. Kaupungeissa, kauppaloissa ja taajaväkisissä  yhdyskunnissa  jatkokoulu oli säännöllisesti kaksivuotinen päiväkoulu, maaseudulla se oli yleisesti vain iltakurssi, jos sitäkään pidettiin. Kunnallisia keskikouluja kokeiltiin. 

Mitä Ranta suomalaisista kansakouluista "tykkäsi"?

Suomalaisella kansakoululla ei ollut  Rannan mukaan mitään hävettävää minkä muun maan kansakoulun rinnalla. Hyvää suomalaisessa kansakoulu hän näki paljon: 

• Suomalainen kansakoululapsi haluaa oppia.  Hän  on koulutyössä kyvykäs ja hyviin tuloksiin pystyvä.
• Suomalaiset ovat maailman lukutaitoisin kansa. Ja ilmeisesti myös lukuhaluisin. Täällä elää suuri kirjallisuuden harrastus. Suuret kirjakaupat ja hyvät kotikirjastot.  "Älkää antako kirjan aseman heikontua."
• Suomalaisten lasten lukutaito on hyvä. 
• Suomalainen kansakoulunopettaja on yleensä hyvää luokkaa. Vain 1 % vaihtaa alaa.
• Suomalaiset alakansakoulunopettajissa on paljon hyviä, erinomaisia naisopettajia. 
• Rannan tutkimuksen mukaan todennäköisesti Suomen naisopettajat ovat keskimäärin  lahjakkaampia, ahkerampia ja tunnollisempia, sanalla sanoen parempia opettajia kuin miehet. Ehkä tämä pitää erityisesti paikkansa naimattomien naisopettajien osalta, hän pohti.
• Kansakoulunopettajilla on hyvä valmistus.
• Suomalaisen kansakoulun autonomiaaa ei varmaan muualla maailmassa tunneta. Se on myös politiikan suhteen autonominen. Se suhtautuu valtiollisiin mielipiteisiin - pedagogisesti. Kansakoulu ei ole täällä politiikan palvelustyttö.
• Kaupungeissa, kauppaloissa ja eräissä muissa asutuskeskuksissa kansakoulua käydään kahdeksan vuotta päiväkouluna syksystä kevääseen. Jatko-opetus on  niissä ammatillisluonteista ja erityisesti tekninen opetus koneineen hyvin järjestettyä. 
• Kansakouluissa aloitettiin  sodan aikana   koulunkäyntinsä päättäneiden kerhotoiminta. Tämä aloite on ollut yksi Suomen kansakoulun parhaimmista.
• Maaseudulla hyvää olivat opettajien asunnot ja syrjäseutulisät - näin sinnekin saadaan hyvää opettaja-ainesta. 

Suomalaisen kansakoulun ideologiaa hän kuvaili sanoilla: uskonto, työ,  isänmaallisuus ja  seminaarihenki:

Suomalainen  kansakoulu on luterilaisen seurakunnan perustama. Kaikkien tuli oppia lukemaan Raamattua. Aamuhartaus on kansakoulussa pikkujumalanpalvelus.  Joissain kouluissa uskontoa opetetaan joka tunnilla. Henki voi olla jopa pietistinen. Suurimmassa osassa kouluja henki on kuitenkin työn henkeä, joskus juhlallisempaa joskus arkisempaa. Suomen kansakoulunopettajisto on kuulunut ehyenä poliittiseen oikeistoon. Seminaarien ideologi Cygnaeus oli kuin uuden koulu-uskonnon profeetta. Puhe valmistuville oppilaille muistutti  Jeesuksen sanoja opetuslapsilleen.  Mutta kansakoulu on näin saanut kutsumuksen omaavia työntekijöitä vrt.  palkkapaimenet... 

Mutta mutta. Osa muista kuin opettajista kritisoi kansakoulua liian aatteelliseksi ja  liian vähän tieteen periaatteita noudattavaksi.  Ideologiaa  ei ole ainoastaan kerran luotava. Sitä on myös kasvatettava. 

Suomalainen kansakoululainen käyttäytyy yleensä erittäin hyvin. Hän tulee luokkaan sotilaallista järjestystä muistuttavissa riveissä, seisahtuu pulpettinsa viereen, ottaa virsikirjansa ja odottaa opettajansa saapumista. Opettajalle pojat kumartavat ja lyövät kantapäänsä yhteen, tytöt niiaavat. Kaikki lapset nousevat seisomaan, kun vieras tulee luokkaan tai lähtee luokasta. Näin Ranta näki.

Ja siten hän kysyy: Suomen kansakoulu tahtoo kasvattaa  oppilasta hyvään käytökseen - mutta onko se käytös enää nykyisen yhteiskunnan edellyttämää?  Rivien välistä luen, että lapsia pitäisi meillä enemmän kunnioittaa ja ottaa mukaan. "Lapsen omat tavoitteet eivät saa olla yksinään määräävinä koulutyön järjestämisessä. Silti lapsen omat pyrkimykset on aina otettava huomioon."

" Koulun tulee olla osa yhteiskuntaa. Tasavallan koulu ei voi olla kuningaskunta. Tasavallan koulussa oppilaalle on annettava  enemmän vapautta.  Heitä on koetettava  totuttaa käyttämään vapauttaan työhön, ilman että opettajakuningas aina on määräämässä."

Kansakoulun ideologia  kaipasi hänestä  täydennystä, uutta tuulta purjeisiin ja ennen kaikkea uusia työmuotoja aatteiden toteuttamiseksi... Mutta mutta. Suomalaiset opettajat eivät olleet kiinnostuneita siitä, miten muissa maissa koulua pidetään. "Niukka kansainvälisyys aiheuttaa helposti ajatuksen, että oman maan kansakoulu on jo riittävän hyvin kehitetty...."

 

Suomen kansakoulut olivat  hänen mielestään rakenteeltaan likipitäen samanlaisia. Erot olivat nimenomaan maaseudun ja kaupunkien koulujen välillä. Suomessa kaupunkien ja maasedun vastakohta on melko jyrkkä, paljon suurempi kuin Yhdysvalloissa.

Kaupunkikoulut

KUVA: Vallilan kansakoulu vuonna 1940. Valokuvaaja:Pietinen Aarne Oy.  Täällä Martti aloitti kansakoulun  vuonna 1961

 

Kaupunkikoulut olivat parempia.  Kaupungeissa oli parhaat opettajat. Heidän  joukossaan oli myös paljon ylipäteviä: maistereita, oppikoulun opettajia, kirjailijoita, taiteilijoia. Mutta kaupunkien kansa-koulunopettajisto oli keskimääräisesi liian iäkästä.

Suurissa kaupungeissa yleinen mielipide oli suopea kansakoululle. Se oli siellä tyydyttävässä kunnossa.  Mutta sitten... Kaupunkien kansakoululaitos oli kuin jäännös entisiltä ajoilta. Pienemmissä kaupungeissa  hän näki merkkejä rappeutumisesta. Niissä kansakouluntarkastaja saattoi olla sivutoiminen pappi, oppikoulun lehtori, pankinjohtaja tai maalaispiirin  kansakouluntarkastaja. Suomalainen kaupunkikansakoulu kaipasi uutta pedagogiikka- kivoja koulupäiviä.  Iloa ja viihtyisyyttä saisi olla enemmän.

Vuoroluku

Kaupunkien iso ongelma oli laaja vuoroluku, joka johtui siitä, että vuonna 1931 oli  luovuttu prosentuaalisesta  valtionavusta. "Pääkaupungissa on vaikea löytää koulua, jossa ei luettaisi kahdessa vuorossa. Lapsimäärä kasvavat nopeasti. Vuoroluku merkitsee kaupungille  jättiläismäisiä säästöjä rakennuskustannuksissa ja kalusto-, siivous- ja lämmityskuluissa."

Vuoroluku oli Rannasta paholaisen keksntö.  Sitä oli Amerikassakin.  Opetus kärsii. Opettajalla ei ole mahdollisuutta ohjata yksittäisiä oppilaita,  koska toinen opettaja tarvitsee luokan. Ei tukiopetusta. Ei kerhoja. Ei virkistyshetkiä. Vuoroluku jättää lapset puoleksi päiväksi  kadun kasvatettaviksi. Koulua käydään väsymystilassa. 

Maaseudun koulut

Suomen kansakoululaitoksen suurimmat ongelmat olivat maaseudulla. Maaseutu oli jäänyt jälkeen. Koulumatkat olivat liian pitkiä. Ne tehtiin linja-autoilla, pyörillä, suksilla, potkukelkalla. Toinen suuri heikkous, maaseudun sivistyksen heikko kohta oli supistetut yhden opettajan koulut. Kolmas heikkous oli  opettajat. Lahjakkain ja kyvykkäin opettaja-aines siirtyy kaupunkeihin.- paitsi jotkut maaseutua rakastavat aatteelliset opettajat.

Mitä pitäisi kehittää?

Suomalainen kansakoulu oli siis hänestä "kieltättä hyvä koulu". Se puolusti paikkaansa muiden sivistysmaiden kansakoulujen rinnalla kuitenkin vain sillä edellytyksellä, että sitäkin jatkuvasti kehitetään. Sen kehityskykyisyys on sen kaikkein vahvin puoli.  Suomen kansakoulu tekee  vakavaa ja tuloksellista työtä nousevan polven opettamiseksi ja kasvattamiseksi. Korjattavia asioita olivat hänestä: 

• Onko kaksivuotinen ylioppilastutkintoon pohjautuva kansakoulunopettajan valmistus riittävä?
• Tuleva kansalaiskoulu tarvitsee hyvin valmistuneet  opettajat.  Koulutuksen suunnittelu oli kesken.
• Opettaja tekee koulun. Opettajat saadaan valikoimalla ja  valmistamalla. Rannan  tutkimuksen mukaan Suomessa valikointi on ongelma. Valmistus sensijaan on Suomessa tasaisen hyvää. 
• Osa opettajista ei sovi opettajiksi. Suomen kansakoulu toimisi paljon edullisimmassa olosuhteissa, jos tuhat sellaista opettajaa, jotka  eivät opettajiksi sovellu, voitaisiin korvata paremmilla.
• Suomen opettajilla on erittäin luja oikeudellinen asema, ehkä lujin maailmassa. Opettajaa ei ole Suomessa helppo erottaa, jos on valtakirjan saanut. Jos opettaja ei kykene tehtäväänsä täyttämään, hän on vuosikymmeniä koko kylän onnettomuutena. Opettajan erottaminen on Amerikassa mutkattomampaa. Pysyvästi valitun opettajan asema on  lasten vanhempien harkinnan varassa. Jos opettaja kadottaa  paikkakunnan yleisen mielipiteen luottamuksen, hän ei ole lujasti virassa.
• Myös maaseutu kaipaisi lahjakkaita opettajia. Keinona voisi olla  syrjäseudun lisäpalkkioiden korottaminen 
• Opettajan jatkuva itsensä kehittäminen ja aikansa seuraaminen on hyvän kansakoulun välttämätön edellytys. Suomessa yleensäkin tunnutiin liiaksi luotetavan siihen, että kerran valmistunut opettaja  pysyy ilman muuta  koko ikänsä hyvänä opettajana. Näin ei ole laita. Ajatus, että  kerran valmistunut opettaja on lopuun ikäänsä valmis ja pätevä, ei Amerikassa lainkaan tulisi kysymykseenkään.
• Naisopettajien asemaa!!!  Käytännössä jo Cygnaeuksen aikana koulun johtajana oli miesopettaja ja  nainen oli apuopettaja. Yhä kansakoulun johtajista vain pieni määrä oli naisia. Heitä oli myös harvoin kansakoulujen johtokunnissa opettajajäseninä.  Ranta vaati peruseluja sille, miksi koulussa pitäisi olla yhtä paljon miesopettajia.  Miesopettajilla oli parempi palkkaa ja opettaja-asunnossa 1 huone enemmän.  Miksi alakansakoulunopettajilla oli pienempi palkkaa? Kansakouluntarkastajiksi naisia!
• Opettajien ja kunnan välillä oli  jonkinasteista vieroksumista.
• Pieniä kouluja ei pitäisi maalla lakkauttaa. Maasedun kansakoulun tulisi olla  koko kylän henkinen keskus.
• Maaseudulla kansalaiskoulu oli  usein kurssimuotoista ja epätyydyttävästi järjestettyä. Tärkein kysymys maalla olikin ammatillisen kansalaiskoulun järjestäminen.
• Erot koulurakennuksissa olivat suuret. Ylellisiä tai liian upeita hän ei nähnyt. Osa puisista kansakouluista oli rappeutuneita, eivätkä ne enää täyttäneet nykyaikaisia vaatimuksia. Opettajille luontaisetuina annettavat navetat ja rehuvajat olivat tyhjillään.
• Pienten ja vanhojen koulurakennusten ilmanvaihto oli huono.
• Ranta kantoi huolta myös maaseudun oppikouluista. Toisella asteella  ei ollut itsehallintoyhdyskuntia.  Pitäisikö  kuntien yhteenliittymille säätää velvoite ylläpitää lukioita?
• Suomen kansakouluista puuttui mm.  akvaario, terraariot ja lintuhäkit - luonnontieteiden opetusta saisi tehtyä niiden avulla havainnollisemmaksi.
• Ranta epäili myös suomalaisessa kansakoulussa joka tunnin jälkeisiä  välitunteja. Ne veivät hänestä aikaa pukeutumisineen ja riisumisineen. Amerikan kansakouluissa oli oppimisella kiire. Aika on kallista. Aika on rahaa.  Sitä ei saa tuhlata. Se on myös lasten kallein omaisuus.
• Kun liikenneolot paranevat, pitäisikö koulu aloittaa  jo nuorempana?

Koulu on vastuussa  koko ihmiskunnan tulevaisuudesta. Koulun perussääntö kuuluu: ilman hyvää opettajaa  koululla ei olisi mitään. Siihen tarvitaan riittävä valmistus ja synnynnäiset kyvyt.

KIRJOITTAJASTA

Tohtori ja professori Taimi Maria Rannan (1916–1995) vanhemmat olivat syntyneet Etelä- Pohjanmaalla, ja siksi hän osasi suomea. Hän sai vuonna 1953 

Fulbright-apurahan  tutustuakseen suomalaisen kansakouluun  ja erityisesti siinä annettavaan lukemisen opetukseen. Miksi Suomeen? Unesco oli juuri tuolloin todennut, että Suomen kansa on maailman lukutaitoisin. Ranta viipyi Suomessa kesään 1954 saakka ja teki kansakoulustamme tutkimuksen oikein otospohjalta. Tutkimuksen pohjalta hän kirjoitti myös tämän kirjan, ja se ilmestyi  vuonna 1959.

Rannasta ei löydy liikaa tietoa netistä. Hänestä tuli  myöhemmon Illinoisin osavaltion yliopiston lastenkirjallisuuden professori ja kansainvälisesti tunnettu lastenkirjallisuuden asiantuntija. Opintomatkan Suomeen on täytynyt olla tärkeä, koska  Suomen hallitus myönsi  vuonna 1957  hänelle Valkoisen ruusun ensimmäisen luokan ritarikunnan ristin parempien suhteiden edistämisestä Suomen ja Yhdysvaltojen välillä. 

Kouluntarkastajat

KAUNIS kiitos ex-kollegoille Jukka Kuittiselle ja Leena Linholalle. Tyhjensivät kirjahyllyjään, ja Mersun takakontti tuli täyteen vanhoja arvokkaita kasvatusalan teoksia. Ne saivat nyt uuden kodin.

ENSIMMÄISENÄ tartuin tähän hyväntuuliseen teokseen:

Jurama, Veikko ja Karttunen, Toivo J. (1990). Kouluntarkastajat. Sattumia ja ajankuvauksia  kahdelta vuosisadalta. Valtion Kouluhallinnon Virkamiehet ry.


SUOMESSAHAN ei ole enää kouluntarjastajia. Tarkastuksista ja tarkastajista luovuttiin 1990-luvun alussa. Minut ehdittiin tarkastaa kerran kun olin Sepon koulussa luokanopettajana 1980-luvulla- mutta silloin tarkastus oli jo konsultointia.

Tämä kirja kertoo ajasta  1861- 1970 

Ensimmäinen viranhaltija oli  Uno Cygnaeus. Hän oli maan kaikkien (aluksi yksityisten) maalaiskansakoulujen ylitarkastaja (Kaupungeilla oli oma valvontansa).  Aluksi hän oli ainoa. Sitten hän sai apulaisen ja  sivutoimisia  ”paikallistarkastelijoita”- pääasiassa pappeja- jotka saivat vain matkakorvaukset.  Vuonna 1884 valtiopäivät perustivat jokaiseen 8 lääniin  päätoimisen kansakoulujen tarkastajan viran, jotka täytettiin vuonna 1885.

Vuonna 1970 kouluhallinnon organisaatiomuutoshetkellä valtion kansakouluntarkastajia oli 48.  Vuonna 1871 Helsinkiin perustettiin ensimmäinen päätoiminen kansakouluntarkastajan virka. Vuonna 1970 oli 21:ssa kaupungissa sellainen

Vuonna 1970  nämä virat lakkautettiin. Lääninhallituksiin perustettiin kouluosastot, joille siirrettiin huomattava osa siihen saakka kouluhallitukselle kuuluneista hallinto- ja valvontatehtävistä. Niitä hoitamaan sijoitettiiin siihenastiset kansakouluntarkastajiat ja kirjastontarkastajat.  Näin muodostui yhteensä 79 koulutoimentarkastajan virkaa.

Kansakoulun tarkastajan työ

Kansakoulun tarkastajien tehtäväkuva oli hyvin laaja:

• Hän valvoi koulujen opetus- ja kasvatustyötä.  
• Jokainen koulu oli tarkastettava vähintään joka toinen vuosi. Lisäksi käytiin seuraamassa koulujen juhlia ja pidettiin vihkijäisjuhlissa juhlapuheita. 
• Hän vahvisti virkavaalit ja myönsi ikälisät
• Hän  tutki riitajutut ja kantelut. 
• Hän oli mukana suunnittelemassa koulupiirijakoja ja hyväksymässä koulupaikkoja,
• Hän tarkasti koulujen rakennus- ja korjaustyöt 
• Hän  välitti kunnille ja kouluille  kouluhallituksen käskyt ja määräykset 
• Hän otti vastaan kouluhallinnon tentit.
• Hän vahvisti opetussuunnitelmat ja hyväksyi vuositarkisteet.

Paperitöitä riitti. Hän oli itse oma sihteerinsä ja oma juoksupoikansa. Palkka oli kuitenkin vaatimaton. Lisäksi he saivat rahaa kanslian pyörittämiseen. Monet olivatkin hyvin pihejä. He mm. käänsivät kirjekuoret ja käyttivät ne uudelleen.

Mutta vastapainoksi todetaan, että työ oli hyvin vapaata.

Koulutarkastukset

Jokainen koulu oli tarkastettava vähintään joka toinen vuosi. Opetusta seurattiin, tilat ja päiväkirjat ja arkistot käytiin läpi. Kukin tarkasti kouluja omalla tavallaan ja kiinnitti huomioita eri asioihin. Joukossa oli  monenalaisia persoonallisuuksia: tiukkoja ja leppoisia. Jotkut olivat arvokkaita asuaan myöten, toisten vaatetus oli sellainen, että heitä luultiin nuohoojaksi tai säätä pakoon tulevaksi metsätyömieheksi. Osa oli ylitarkkoja papereiden järkestyksestä. Osalla ei pysynyt omatkaan arkistot kunnossa. Osa ajeli ylinopeutta autoillaan. Joku  kulki avojaloin.

Oli yleistä pelätä tarkastusta. Kaikki tarkastajat eivät ilmoittaneet etukäteen, milloin opettajat joutuivat ”tarkastajan kouluun”.  Eräät halusivat tahallaan yllättää. He hiipivät koulun pihalle  ja sitten ikkunain alitse eteiseen, kuuntelivat oven takana ja astuivat sitten yllättäen sisään. Näin kuulema näki opettajan ja koulun oikeissa olosuhteissa. Eräs opettaja pelkäsi niin paljon, että piti ovea niin kauan kovaa kiinni, että tarkastuksesta täytyi luopua. Tällaisista tarkastajista opettajat varoittelivat toisiaan. Moni opettaja valmensi myös oppilaitaan tarkastuksiin. Sovittiin mm. viittausvuorot.

Joskus  pelkoon oli aihettakin. Tarkastajiin mahtui niitäkin, jotka vaativat ostamaan uudet vaatteet tai antaessaan palautetta laskivat omalaatuista hevosen leikkiä.

Mutta toisinaan hiipiminen kannatti. Aina opettaja ei ollut edes paikalla. Tilalla saattoi olla puoliso tai sitten lapset olivat keskenään. Opettaja  kun oli  esim. raveissa tai juopottelemassa.

Toisille mm. yksinään erämaakouluilla työskenteleville tarkastajan vierailu saattoi olla ilon aihe.  Ja saihan moni opettaja hyväntahtoista ohjausta. Kirjassa kerrotaan myös tarkastajasta, joka kunnosti veistokalustoa yömyöhään, toisesta joka aikansa kuluksi korjaili koulun  opetusvälineistöä, kelloja ja ompelukoneita ja kolmannesta  joka viritteli harmonit.

Tarkastusmatkoja tehtiin jalan, pyörällä, hiihtäen, hevoskyydillä,  bussilla, moottoripyörällä ja   omalla autolla. Ehkä erikoisin kyyti oli Akseli Salokanteleella, joka asensi polkupyörän perätuupparin potkukelkkaan.

Majapaikkakin piti löytää. Joskus se oli koulun lattialla tai  veistoluokassa höyläpenkin päällä, joskus jopa opettajattaren vuoteessa. Joskus ystävät majoittivat, joskus muut saloseudun asukkaat.

Ongelmatilanteita

1920-luvulla ja 1940-luvulla oli ankara pula pätevistä opettajista. Epäpätevinä opettajina toimi silloin monenlaisia ihmisiä. Mm. Rovaniemen mlk:n muutamalla koululla opetti Sukevalta karkuun päässyt vanki- oikein menestyksellä.

Kiusallisimpia tehtäviä tarkastajan työssä oli opettajista tehtyjen kanteluiden tutkiminen- varsinkin kun oli aihetta. Maalla vartioitiin opettajien sveellisyyttä jopa pukeutumista. Ja tietysti sallittujen rankaisukeinojen ylittämistä, esim. lapsien möykyttämistä nyrkillä  jo ensimmäisinä koulupäivinä

Töitä siis riitti. Niitä oli niin paljon, että tarkastaja ei aina  tahtonut pysyä ajan tasalla esim. pedagogiikassa. Onneksi oli  jokavuotisia tarkastajien kokouksia, neuvottelupäiviä, kansainvälisiä koulukongresseja  ja mm. opintoretkimatkoja, joilla tutustuttiin ulkomaiden kouluoloihin. Valitettavasti monen tarkastajan kielitaito oli heikko. Myös kouluhallituksella oli tapana komentaa silloin tällöin joku tarkastaja  virastoon tilapäiseksi tarkastajaksi ”näköpiirin avartamiseksi.”

Nostalgiaa!

Kirjaa varten alettiin kerätä juttuja ja sattumuksia 1970-luvun puolivälissä. Vastuu otti parivaljakko  Karttunen  ja Jurama.  Homma osoittautui luultua vaikeamaksi;  Hyviä juttuja ilmeisesti riitti, mutta ketään ei haluttu loukata. Niinpä Karttunen ehti koota viidessa vuodessa noin neljäsosan  kirjan sattumuksistaennen poismenoaan. Loppuosan toimittamiseen kului Juramalta 10  vuotta. Yhteensä sattumuksia on 251.

Leppoisa nostalginen pikku teos, jonka toimittaminen on ehkä ollut myös osa ammattikunnan surutyötä.

KIRJOITTAJISTA

Toivo J. Karttunen

Veikko Jurama (1929- ) oli koulutoimentarkastaja.  Hän valmistui ensin kansakoulunopettajaksi, luki sitten ylioppilaaksi ja suoritti vuonna 1970 filosofian lisensiaatin tutkinnon. Hän toimi kansakoulunopettajan vuoden 1956-63, koulupsykologina Lahdessa lkv 1966-67, ja vt. tarkastajana 1967-69 ja uudelleen 1970 alkaen. Kouluneuvoksen arvonimen hän sai  vuonna 1987. Hän voi yhä elää?

Juramasta en löytänyt  netistä valokuvaa.

Toivo J. Karttunen ( 1906- 1980 ) oli kouluneuvos. Hän valmistui kansakoulunopettajaksi vuonna 1930 ja suoritti myöhemmin FK- tutkintoa vastaavat opinnot. Eri piirien kansakouluntarkastajana hän toimi vuoina 1949- 1970 ja koulutoimentarkastajana lukuvuoden 1970-71. Koluneuvoksen arvonimen hän sai vuonna 1966. Hän kuoli 74 vuoden iässä.