Vapaan harrastus-toiminnan käsikirja.Osa 2

TÄSSÄ osassa 2 esittelen Kaljusen ym:n teoksen ...

Kaljunen, Aatto, Saarinen, Eeva, Oittinen, R.H. ja Pautola, Lauri. (toim.) (1946).Vapaan harrastus-toiminnan käsikirja. Helsinki: Otava.

...  pedagogisen retrohelmen: mallin tiedonvaltaamistapahtuman  järjestämisestä vastaamaan sen luonnollisia vaiheita.

Kautta aikojen on toki akennettu malleja, kuinka rakentaa opetus niin, että se vastaa oppimisen luonnollista etenemistä.
Ensimmäisten joukossa oli Aristoteleen kaava. Kuuluisin lienee herbart-zilleriläinen - ja kyllä se Kaljusenkin mallin takaa hohtaa.

Tiedonvaltaustapahtuma ja opetusta koskeva  järjestelyt

Kaljunen lähtee liikkeelle ihmisestä. Kaikki, mitä ihminen tekee on hänestä tarkoituksenmukaista.  Kussakin ihmisessä on elämisen pyrkimys. Tämä pyrkimys ilmenee  eri hetkinä suuntautumisena eri tavoitteisiin. Tavoitteet voivat olla selvästi ihmisen tietoisuudessa  tai piillä syvällä hänen tajunnassaan. Aina on olemassa jokin päämäärä, jonka saavuttamiseksi  ihminen johdonmukaisesti toimii. Järjettömältäkin näyttävä toiminta  on jollakin lailla järjellistä. Mielisairaankin. Hänellä voi olla tosin  tavanomaisuudesta poikkeava tavoitteenasettelu, joka liittyy silti elämänpyrkimykseen. – Sic! 

Uuden oppiminen on keino saavuttaa kulloinenkin tavoite. Kaljusen mukaan oppimisessa on kysymys tiedonvaltaustapahtumasta, jossa alunperin hämärä kokonaisvaltainen käsitys jostain asiasta selkenee. Oppiminen on ikäänkuin kartoitustyötä; ensin on karkeammat rajat sitten hienommat viivat. Oppiminen etenee kokonaisuudesta yksityiskohtiin, hämärästä selkeäksi.

Omin sanoin: Oppiminen alkaa, kun kaksi asiaa kohtaa: ihmisen kulloinenkin tavoite ja hänelle vielä hämärä asia tai toiminta.

" Mitä hämärämpiä asiat, seikat  ja tehtävät ovat olleet ja  ja mitä tärkeämmiksi ne meille  määrättyinä hetkinä ovat tulleet, sen suurempi lähitarve meissä syntyy  saada selvyyttä niihin (– Sic! ) ja myös sen iloisemmin ja vilpittömämmin me siihen päästessämme  olemme valmiit sanomaan: ”Ahaa,  noin se onkin.”... " Oikein suuri ahaa-elämys on samalla mitä aidoin  ilon elämys. Ihminen voi joutua jopa haltioitumistilaan."

Klikkaamalla saat kuvan isommaksi

INNOSTUIN kokoamaan Kaljusen ajatelmia yhteen kuvaan.

Luonnollisessa oppimistilanteessa on kolme jaksoa: hämärän aste, selveneminen ja sovellutukset.  Hämärä aste tarkoittaa jo aikaisemmin syntynyttä karkeaa ja hämärää kokonaiskuvaa.

Jollain hetkellä asia tulee tärkeäksi (oman tavoitteen kannalta) ja oppimitarve herää.

Kun asia selvenee, oikea tapa toimia opitaan, koetaan ahaa-elämys.

Kun toimintaa jatketaan se kehittyy yhä tarkoituksenmukaisemmaksi.

Miten ohjaaja tukee tätä prosessia?
Ensinnäkin järjestämällä  oppimistilaisuuksia.

Näissä oppimistilanteissa toimitaan eri vaiheissa eri tavalla.

"Meidän on kasvattiemme kanssa  ensin työskenneltävä  ”hämärillä” kokonaisuuksilla ja annettava heidän toimintansa ensin olla määrättyyn tehtävään nähden ”hämärää” kokonaissuoritusta.  Luotetaan kasvattien tarkoituksenmukaistamispyrkimykseen." Mutta ohjaaja voi myös tarttua " suggestiivisellä voimallamme sopivasti tapahtumien kulkuun niin, että heräisi tarve selvyyden tilan aikaansaamiseksi."

Kaljunen antaa esimerkin  leiriytymistaitojen opettamisesta. Aluksi ohjaaja antaa kasvattie  yrittää sytyttää nuotion.  (hämäräasteinen   alkuharjoitus). Kun se ei onnistu, hän sanoo: "Antakaas isä näytää…"(toiminta tarkoitustaan vastaavaksi). Korkeushypyssä "ensin annetaan suorittaa  hyppyjä ilman sen kummempia puheita."

" Sitten johdamme ja ohjaamme kasvattimme tähän heidän haluaamaansa selvyyden tilaan, jonka tunnusmerkkinä on vapauttava ahaa- huudahdus(– Sic! ) ."

" Tämän jälkeen toiminta jatkuu  sovellutuksina  ja pyrkimyksinä yhä  tarkoituksenmukaisempia tiedon- ja taidonvaltaustapahtumia."

Kasvattaja voi toisinaan itse pysytellä syrjässä ja antaa nuoren polven ponnistella, niin kuin vain järki, voimat ja sisu peräksi antavat.  Toisinaan hän taas voi tarttua  näkyvämmin tapahtumien kulkuun niihin voimakkaamman panoksen sijoittaen.

Keskeinen metodi on harjoitus. Päälajit ovat hämärä-asteiset alkuharjoitukset tai sovellutusharjoitukset. Alkuharjoitus  kehittää nuoren väen omia keksimiskykyjä. Alkuharjoituksissa saavutettuja kokemuksia  käytetään myöhemmin tapahtuvan selvittelyn pohjana ja myös sovellutusharjoituksissa.

Sovellutusharjoituksissa  jo opittuja taitoja hiotaan ja täydennetään. Sovellusharjoituksen kaava on:  Tehtävän selostus - tehtävän suoritus - neuvova loppuarvostelu.

Työskentely voi tapahtua joko yksin tai  ryhmätyöskentelynä. Lisäksi asian selventämistä tai toiminnan  tarkoituksenmukaistamista myös innostuksen lisäämistä edistävät tilaisuudet: vapaa opetuskeskustelu, puheenpito ja oppitunnin pitäminen.

Vapaa opetuskeskustelu, puheenpito ja  oppitunnin pitäminen

Asian selventämistä tai toiminna  tarkoituksenmukaistamista myös innostuksen lisäämistä edistävät tilaisuudet: vapaa opetuskeskustelu, puheenpito ja  oppitunnin pitäminen.

Vapaasta  opetuskeskustelusta Kaljunen antaa esimerkin: Takkatulella lausutaan viisauden helmiä, jotka saattavat jäädä kuulijoiden mieliin itämään ja saada heidät ajattelemaan sellaisia asioita, joihin eivät ole aikaisemmin selvyyttä saaneet.

Puheenpidossa Kaljunen muistuttaa, että "puhutaan vapaasti muttei valmistamatta. Puheen rakenne on:  johdanto-pääaihe, sen selvitys ja esimerkkejä  selvityksen tueksi- johtopäätös ja sen todistaminen- päätäntö.

Oppitunnilla  (hämäräaste koettu jo aikaisemmin) noudatetaan metodista kokonaiskäsittelyä:
Tavoittena on asian selveneminen ja  toiminnan tarkoituksenmukaistuminen.

Oppitunnin alussa elvytetään oppimistarve valmistavalla  keskustelulla; käydään läpi yhteisiä tai kunkin kokemia asioita ja tapahtumia; asia tulee tutuksi ja läheiseksi vanhojen muistojen takia.  Elämänläheiseksi.

Jollei keskustelua synny, kaivetaan esiin jokin orientoiva jutelma (– Sic! ) :  "mieliä tahtomaamme suuntaan johtava pieni kertomus", jossa on oltava samankaltaisuutta ennestään tunnettujen asioiden ja koettujen toimintojen kanssa.

Sitten on vuorossa varsinainen aiheen käsittely eli tiedon valtaus (sopivasti jaksotettuna). Käydään asia selväpiirteisesti läpi. Tehdään asiasta tai toiminnasta  järjestelmällisesti selkoa.  Tässä vaiheessa noudatetaan kolmea periaatetta:

1. jaksottelu (osa kerrallaan tarkastelun kohteeksi, koska  ihmisen mielenelämä etenee kokonaisuuksista osiin )
2. havainnollisuus  (elämänläheiseksi eri tavoin ja eri aistien avulla. Tarvitaan elävää sanontaa. Tehdään muistiinpanoja)
3. ja  toiminnallisuus (oppitunnille järjestetään sopivalla tavalla puuhailua)

Oppitunnin lopussa  on syventävä käsittely. Tehdään sovellutusharjoituksia. Liitetään opittuun tunteet.

Myöhemmin varataan aikaa  "erilaisille sovellutuksille aina sen mukaan kuin milloinkin parhaaksi katostaan."  Otetaan esille   "valta-ajatukset, jotka ovat toimintaa ohjaamassa."

Muistissa pysymistä auttavat lisäksi assosiaatiot, asioiden ketjuttaminen, loogillinen muistaminen ja mm. asioiden esittäminen pienten runojen muodossa.

Pohdintaa

Kaljusen malli on viehättävän yksinkertainen ja arkinen. Kestäviä elementtejä siinä ovat mm.  lähtökohtana oman osaamisen puutteen havaitseminen konkreetisti, orientoiva jutelma, toiminnallisuus, harjoittelu ja  oma oivalluksen merkittävyys myös ilon lähteenä. Ehkä unohdettu mutta arvokas idea oli myös "valta-ajatus" -joka tiivistää opitun asian.

Löydän mallista  yhtymäkohtia mm. Yrjö Engeströmin täydellisen oppimisen malliin 1980- luvulta. Siinäkin lähdettiin liikkeelle kokonaisuudesta. Omia vanhoja käsityksiä suhteutettiin uusiin. Mallin sisäistäminen ja ulkoistaminen: Opittua sovelletaan.

Ja myös Kirsi Longan oivaltavan oppimisen  malliin. Mielenkiinnon herättäminen tarinalla. Omista käsityksistä liikkeelle lähteminen (aktivoidaan sisäiset mallit). Liitetään asiat oppilaalle mielekkääseen yhteyteen. Virheiden korjaaminen. Kannustava ilmapiiri. Toiminnallisuuden periaate. Huomio myös tunteisiin.

Kummassakin tuoreessa mallissa opetellaan paitsi asiaa myös samalla, kuinka opitaan. Tätä Kaljunen ei nosta esiin. Kummassakaan näistä ei painoteta enää "juurruttamista", kertamista  eikä muistitekniikoita.  Molemmissa ohjaajan antama palaute demokratisoidaan yhteiseksi reflektioksi,

Didaktiikan historiaa harrastava tunnistaa siitä Herbartin ajattelun, joka eli koulun arjessa jännittävän pitkään - ja itse asiassa eräin osin se elää vieläkin - vaikka sen filosofinen perusta osoittautuikin mielleoppeineen kestämättömäksi. Toki Kaljusen mallissa on kyse ns. vastaanottavan ei uutta luovan oppimisen mallista. Mutta edelleen meillä on opittavana myös asioita, jotka jo tiedetään.

Kaljusesta 

Löysin vain yhden kuvan netistä
ja tätäkin muokkasin.

Aatto Päiviö Kaljunen (1907, Viipuri – 1963, Oulu) valmistui kansakoulunopettajaksi vuonna 1928. Kansakoulun opettajana hän toimi  vuodet 1928-1950, ensin Kärkölässä ja sitten Aleksis Kiven koulussa (1936-1950). Hän opiskeli työn ohella, valmistui filkandiksi vuonna 1936 ja lisensiaatiksi vuonna 1950. Lukuvuoden 1944-45  hän oli töissä Kouluhallituksessa - oletan, että kirjoittamassa tätä kirjaa. Hän kirjoitti vuonna 1949 kirjan "Kasvattaminen tarkoitusperäisenä ilmiönä", ja väitteli samasta otsikosta itsensä tohtoriksi vuonna 1953.  Tuon kirjan esittely löytyy blogista:

http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2009/07/kasvattaminen-tarkoitusperaisena.html

Vuonna 1950 hän siirtyi  Hämeenlinnan seminaarin kasvatusopin lehtoriksi, ja yleni siitä pestistä Heinolan seminaarin vt. johtaksi  lukuvuodeksi 1952-53.  Seuraava tehtävä oli Oulun va. opettajakorkeakoulun käytännöllisen kasvatustieteen vt. professori ja rehtori  vuodesta 1953.  Kaljunen halusi kohottaa opettajakorkeakoulun statusta verrattuna seminaareihin. Vuosina 1959–1962 hän toimi Oulun yliopiston vararehtorina.

Kaljunen tunnettiin  ilon pedagogina.

”Kieltoja vähän, tuskin ollenkaan, sillä kieltohan on jollakin tavoin elämän vastaista. Sen sijaan toimintaa sen verran, ettei kieltoihin jää aikaa- 
kaan.” – Aatto Kaljunen

Kaljunen menehtyi 18.11.1963. Häntä jäivät kaipaan mm. puoliso (vuodesta 1958) urkutaiteilija ja musiikkipedagogi Anna-Liisa Antila-Kaljunen sekä lapset Irmeli (1930) ja Kai (1934). Oulun yliopistossa on edelleen Kaljusen sali (KTK 112)

Kaljusen teoksia ovat mm.

• Sotilaspoikajohtajan kasvatus- ja opetusoppi  (1944)
• Kasvattaminen tarkoitusperäisenä ilmiönä (1949)
• Yhdessä Lauri Pautolan kanssa: Taidatko kasvattaa, johtaa, opettaa?  kasvatus- ja opetusoppia sekä ihmistuntemusta urheilun- ja nuorisonohjaajille ja muille kasvattajille. (1954) 
• Opettajan kasvatus- ja opetusoppi (1960). 

Vapaan harrastustoiminnan käsikirja. Osa1

TÄNÄÄN on esittelyvuorossa  mielenkiintoinen kasvatusalan teos, joka  julkaistiin heti jatkosodan jälkeen. Se on niin  mielenkiintoinen, että esittelystä tullee ainakin 2-osainen – ellei peräti trilogia.

Kaljunen, Aatto, Saarinen, Eeva, Oittinen, R.H. ja Pautola, Lauri. (toim.) (1946).Vapaan harrastus-toiminnan käsikirja. Helsinki: Otava.

SODAN jälkeen elettiin monella lailla vaikeita aikoja. Myös nuoriso oireili.

” … Nuorisorikollisuus, väkijuomien käyttö ja siveellinen ryhdittömyys ovat saaneet yhä räikeämpiä muotoja. Siksi on tarpeen kaikkien yhteiskunnan voimien keskittäminen nuorisomme parasta tarkoittavan toiminnan virittämiseen ja tehostamiseen.”

Lainaus on Opetusministeriön kiertokirjeestä N:o 1/31 31.8. 1945 kunnanvaltuustoille ja seurakuntien kirkkoherranvirastoille. Siinä kehotettiin kuntia ja seurakuntia osoittamaan käyttövaroja nuorisotyötä varten, luovuttamaan leirialueita ja mm. aikaansaamaan askartelu-, kerho- ja kokoushuoneita. Kuntiin  esitettiin perustettaviksi erityisiä nuorisotyötoimikuntia kunnan, seurakunnan, kodin ja koulun ja vapaitten nuorisojärjestöjen yhteistoimintaelimeksi,  joka tukee ja edistää  paikallista nuorisonkasvatus-, sivistys- ja huoltotyötä…

On tärkeää muistaa, että tuohon aikaan ei ollut vielä kansalaiskoulujärjestelmää. Vuoden 1921 oppivelvollisuus oli velvoittanut (lähes)  kaikki 7-13 vuotiaat käymään koulua kansakoulun 6-vuotisen oppimäärän verran.Vuonna 1943 kansakoulun järjestysmuotolakia  muutettiin siten, että kansakoulun päästökirja annettiin vasta kaksivuotisen jatko-opetuksen suorittamisen jälkeen. Maalla jatko-opetus tapahtui kuitenkin iltaopetuksena.

VASTAAVAN kiertokirjeen lähetti Kouluhallitus 17.8.1945 paitsi kansakoulunopettajillle myös koko päättäjäketjulle valtuustoja myöten.  Siinä kerrotiin kansakoulun järjestysmuotolain 2§ lisäyksestä:

” Kansakoulujen tehtävänä on myös yhteistoiminnassa  nuorison hyväksi toimivien järjestöjen kanssa tukea ja auttaa koulunkäyntinsä päättäneen nuorison jatkuvaa opiskelua ja sivistysharrastuksia.”

Opiskelu ja sivistysharrastukset edistivät  kouluhallituksen mielestä tehokkaasti myös kunnan kansalaiseksi kehittymistä.

" Erityisesti tällä hetkellä, jolloin juoppous ja rikollisuus näyttää nopeasti lisääntyvän ja saavan alkujalansijansa jo varhaisnuorison keskuudessa, on mitä tärkeintä auttamalla ja tukemalla nuorison opiskelua ja sivistysharrastuksia vahvistaa sen vastustuskykyä ja johtaa sen toimintatarmo ja -halu terveisiin yhteiskuntaa rakentaviin uomiin." 

" Kansankoulunopettaja tulee kyseessä olevan lakimuutoksen jälkeen olla ainakin jossain määrin myös nuorison johtaja. Nuorten opettajien onkin lain mukaan suoritettava, ennenkuin ensimmäistä valtakirjaa heille voidaan antaa,  tutkinto nuorisokasvatusopissa sekä otettava osaa nuorisojohtajakursseihin."

Kukin opettaja sai valita  paikkakunnan yleiset  sivistystarpeet  huomioonottaen  omia harrastuksiaan ja taipumuksiaan vastaavan harrastuslinjan ohjauksen. Opettaja sai lukea työhön käytämänsä ajan työvelvollisuuteen kuuluviksi viikkotunneiksi;  25 pidettyä tuntia vastasi 1 vuosiviikkotunti. Maksimi oli kaksi. Myös tuntiopettajia voitiin käyttää.

Ihan uusi ajatus ei ollut. Jo vuoden 1866 kansakouluaseuksessa kansakoulunopettajan  tuli...

  ” olla henkisenä apuna  niille, jotka koulun läpi ovat käyneet tai muuten tietoa ja sivistystä harrastavat, neuvomalla ja selittämällä heille hyödyllistä lukemista, kirjoituskokeiden läpikatsomisella ja oikaisemisella sekä muulla semmoisella, joka totisen taidon ja sivistyksen karttumiseksi voi olla." 

Tässä esiteltävää vapaan harrastustoiminnan käsikirjaa oli  siis tarkoitus käyttää ensi sijassa kansakoulunopettajien lakimääräisillä nuorisotyönjohtajakursseilla  oppikirjana. Näitä kursseja rahoitti Kouluhallitus. Käytännön  toteutuksesta ei ole tietoa.

Opettajan rooli nuorisotyönjohtajana

Kansakoululla ja sen opettajalla oli tärkeä rooli vapaaehtoisen harrastustoiminnan käynnistämisessä.
Opettajille vinkattiin erilaisia mahdollisuuksia.

• Jo koulutunneilla hän  voi antaa virikkeitä vapaahetkiharrastuksiin ja erikoisohjausta (opastaa kursseille)
• Hän voi tehdä vierailuja eri järjestöjen tilaisuuksiin, joihin hänen oppilaansa kuuluvat
• Toisinaan oli syytä, että oppilaiden vanhemmat, opettajat ja nuorisojärjestöjen  edustajat kokoontuvat kaikki yhteiseen neuvonpitoon nuoren väen hyväksi mm. pohtiakseen,  mikä on se toimintamuoto, jota kaikki kaipaavat, mutta joka ei pääse vauhtiin ilman koulun tukea?
• Koulu voi järjestää ohjaaja- ja johtajakoulutusta.
• Opettaja voi pitää kortistoa niistä henkilöistä, joita voidaan käyttää varhaisnuorisotyössä tilapäisesti hyödyksi
• Koulun kirjasto on suureksi hyödyksi ja huviksi  
• Koulu luovuttaa huoneistojaan.
• Kaikkin järjestöihin on suhtauduttava tasapuolisesti.

IDEANA oli, että vapaassa harrastustoiminnassa vastuuta siirretään nuorille itselleen. 

”Varhaisnuorisotoiminta on itsehallintoperiaatteen sovellutusya kasvatus- ja opetusoloihin."

Nuoret haluttiin toimimaan itse:

• Nuoret nuorten toimintaa ohjaamaan
• varttuneet ohjaajat järkestämään sellaisia tilaisuuksia, että nuoret voivat  toimia ja nuoret nuorten toimintaa johtaa. Samalla kun ohjaajat  itse antavat  sopusuhtaisen, innostavan panoksensa kunkin hetken kasvamistapahtumaan.

Aikuisen  ohjaajan tehtävä oli  valmentaa mm.  kokoustenpitoon, taloudenhoitoon, päiväkirjan pitoon…. Keskeisenä periaatteesa oli Ilon pedagogiikka - ei pidä vetää mielenvirettä alaspäin. 

Ei pitkäveteistä raskasta toimintaa.

Varhaisnuorison vapaan toiminnan ohjauksen harrastukset jaetiin neljää osaan:

• tietopuoleiset
• taiteelliset
• liikunnalliset
• käytännölliset

KÄSIKIRJASSA annettiin opastusta eri toimintojen suunnitteluun:

* Tietopuoliset harrastukset (sivistys)

Kirjassa rohkaistiin myös vapaaseen sivistykseen. Itseopiskelijain tehokkaimaiksi toimintamuodoksi esiteltiin  opintokerho – pieni, vapaaehtoisuuteen perustuva yhteenliittymä. Opintokerho voi olla itsenäinen tai  olla jonkin järjestön alaisena  (Kirjan lopussa esitelläänkin nämä järjestöt).

Opintokerho toimi näin: 

1. Kerholla on ohjaaja ja vähintään 5 jäsentä. Kerhon ohjaajan tehtävä on innostaa 

2. Kerholla pitää olla jokin opintoaine.

3. Ohjaaja laatii suunnitelman opintokokouksista, esim.  korkeintaan kerran viikossa

4. Jokainen perehtyy ensin käsiteltävään asiaan itse, ja muodostaa siitä oman käsityksensä

5. Yhteisessä tilaisuudessa sitten käsityksistä keskustellaan.

6. Opintoiltaohjelmaan kuuluivat kokoustoimet, opintoaineen käsittely ja uuden kokouksen valmistelu. Kokouksen lomaassa saaattoi olla  laulua, lausuntaa, luentaa..

* Taiteellisia harrastuksia:

• Lausuntaharrastus - myös kuorolausunta
• Näytteleminen
• Musiikkiharrastukset
• Kuvaamamtaidolliset harrastukset

*Liikunnalliset harrastukset (" Liikunnalla on magneettinen vetovoima nuoriin)

• Kilpailutoiminta
• Yleisurheilu
• Pallopeli
• Voimistelu
• Kansantanhut piiri- ja laululekit
• Retkely
• Leiritoiminta
• Suunnistaminen
• Maastoleikit
• Hiihto- jamäenlasku
• Uinti

* Maataloudelliset harrastukset:

• maanviljelys: kylvö, istutus…
• kotieläinten hoito
• neuvontatilaisuuksia

* Taloudellinen harrastus ja käytännölliset harrastukset: 

•  auttamistyöt
• säästäväisyys
• ammatinvalinnan ohjaus..
• taloudenpito (omat yhdistykset)
• käsityö, askartelu
• kotitalous

HUOLTA kannettiin myös ammatinvalinnan ohjauksesta; "Miten nuoriso voi niin sijoittua työelämään, että se saa mahdollismman suuren tyydytyksen työstään samalla kun se  saavuttaa  mahdollisimman suuren työtehon."

Pohdittavaa lopuksi

Kuinkahan tämän toiminnan kanssa kävi? Netistä löysin vain muutaman viittauksen:

" Sotien jälkeen, kesinä 1945–1949 Oriveden Opistossa järjestettiin kouluhallituksen toimesta kansa- koulunopettajille nuorisotyönohjaajakursseja. Opettajina olivat opiston opetajat. Nämä kurssit olivat massakursseja, kerrallaan mukana oli 200 opiskelijaa. Muuan mukana ollut kurssilainen on kuvannut näitä ”Hämähäkkikursseiksi”, joille tultiin hakemaan lähinnä puolisoa... Saadakseen valtakirjan opettajaksi, piti nämä, muistelijan mukaan etupäässä askartelua sisältäneet kurssit olla käytyinä."
" Suurimmat tänä lukuvuonna  (1951-52, Helsingissä) pidetyt kurssit olivat nuorisotyönjohtajakurssit, jotka kesivät syyskuun lopusta huhtikuun loppuun. Luento- ja harjoitustunteja oli yli 100, samoin osanottajia, joiden opastamisesta vastasi lähinnä kerhotyönjohtaja A. Haanto; tarkastaja A. Huuskonen toimi ylimpänä valvojana."
" Nuorisotyönjohtajakurssit, kolmannet järjestyksessä, pidettiin 144 opettajalle Aleksis Kiven kansakoulussa ja ne kestivät koko kevätlukukauden 1955. Kurssien johtajana toimi kerhotyön- johtaja A. Haanto ja valvojana tarkastaja A. Huuskonen. Kurssit sujuivat vahvistetun suunni- telman mukaisesti."

Toiminnan perustana olivat siis laki ja asetus kansakoulun järjestysmuodosta vuosilta 1923 ja 1924.

Jälkimmäinen oli kumottu 1931. Uueen tehtiin  muutoksianäin: 384/1951   934/1945 - 234/1945- 398/1943- 208/1943- 946/1942- 103/1936- ja 376/193. Lopullisesti asetuksen kumosi vuoden 1958 kansakouluasetus.

OLETAN; että kansakouluvetoinen nuorisotyö toiminta jatkui kansalaiskoulun alkuun saakka. Vuoden 1957 kansakoululaissa  (61§) nuorisotyön tutkinnon sijaan opettajilta vaadittiin kouluhallinnon tutkinto  ennen kuin saivat valtakirjansa.