Joko olisi draaman aika?

HANNA Sutela on vuosia  pitänyt  Erityistä draamaa -blogia.

Sutela pohtii kirjoituksissaan sitä, mitä draama on ja mitä se voisi olla perus-koulussa. Lisäksi hän esittelee  erilaisia painettuja ja sähköisiä materiaaleja sekä jakaa vinkkejä, joiden avulla opettajat voivat lisätä draaman käyttöä eri oppiaineiden opetuksessa. 

Blogi on luettavissa osoitteessa: draamakoulussa.com

SAIN pyynnön aloittaa hänen blogissaan uuden vieraskynä- artikkelisarjan. Oman juttuni otsikko on "Draaman aika?".  

Perusopetuksen opetussuunnitelma on ollut tapana uusia kymmenen vuoden välein. Edellisellä kierroksella 2010-luvun alussa oli huulilla, ettei kouluun saatu kahta uutta oppiainetta. Valtio-neuvosto päätyi kuitenkin hylkäämään molemmat esitetyt oppiaineet: draaman ja etiikan. Draaman asemaa haluttiin vahvistaa, mutta vain menetelmänä.  

Kirjoitimme tuolloin yhdessä TeT Tapio Toivasen kanssa palopuheen draaman puolesta Hesariin – muistelen, että se ei kuitenkaan ylittänyt julkaisukynnystä. Kaivoin tuon tekstin esille. Arvioimme siinä, kuinka draama täyttää uuden oppiaineen hyväksynnän kolme pedagogista kriteeriä. Päivitin jutun. Tässä linkki tuohon blogilastuun.

https://draamakoulussa.com/2021/04/03/vieraskyna-draaman-aika/

Tuntijakoon Luokan oma tunti !

Kuvakaappaus HS:sta 28.2.2020
Klikkaamalla kuva suurenee

Kuinka nopeasti aika rientääkään! Nyt ollaan about tämän uuden opsin (eli perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet vm. 2014) eliniän puolivälissä

JA kuten tapana on ollut koko peruskoulun ajan, puolivälissä tehdään korjausliikkeitä.
* POPSIN puolivälissä käynnistettiin perustavoitteisiin, tasoryhmien purkuun, tuntikehykseen ja kuntakohtaisen opsin kunnianpalautukseen tähdännyt muutostyö. Apukoulun ja tarkailuluokkien nimiä siivottiin
* VIHREÄN myrkkykirjan  (1985) elinkaaren puolivälissä käynnistettiin koulukohtaisen opetussuunnitelmaan ja laajempaan koulunvalintaoikeuteen tähdännyt muutostyö.
* 1990-luvun äärivapaiden  ops-perusteiden hihnat vedettiin tiukemmalla jo vuonna 1998. Ops-tekstiä muutettiin: tapakasvatusta lisättiin ja koulujen toiminnan yhtenäistämiseksi opsiin lisättiin ns. kasin kriteerit.
* Vuonna 2004 hyväksytyt perusteet pantiin vuosikymmenen loppupuolella uusiksi mm. tuomalla niihin kolmiportaisen tuen ajattelu ja muuttamalla oppilashuoltotyön luonne.

 JA nyt peruskoulun opsia korjataan ajamalla sisään uusiksi kirjoitettu 6. luku ja laajentamalla summatiivista arvointia peruskoulun päätteeksi ohjaavat kriteerit arvosanan 8 lisäksi arvisanoihin 5, 7 ja 9.

"KORJAUSSARJOJEN" jälkeen  seuraava askel onkin lakien ja asetusten päivitys.  1980- ja 1990-luvuilla niitä muutettiin isolla kädellä.  Ja yksi keskeisimmistä pykälistä on valtioneuvoston päätös oppiaineista.

Peruskoulun tuntijakopäätökset on tehty vuosina 1969, 1985, 1993, 2001 ja 2012.

1980-luvulla peruskoulun alkuperäinen oppiainevalikko pystyi entisellään, mitä nyt aineiden nimiä hieman tuunattiin (kuvataide, äidinkieli ja kirjallisuus). Tietotekniikka hyväksyttiin valinnaisaineiden joukkoon. Isoin muutos taisi olla ET- nimen käyttöönotto.

1990- luvulla valinnaisaineet saatiin päättää paikallisella tasolla.

2000-luvulla saatiin uusi kaikille yhteinen oppiaine: terveystieto.  Samalla  "tapettiin" kansalaistaito.

Taistelu tuntijaosta alkaa

2000-luvun alussa ajettiin vimmatusti sisään kahta uutta oppiainetta: etiikkaa ja draamaa. Kumpikaan ei mennyt läpi.

2010-luvun lopulla vanhan oppiainelistan ensimmäiseksi haastajaksi  nousi  kaikille yhteinen katsomusopetus.

JA tänään Hesarissa heittää espoolaisen  Järvenperän koulun rehtori Minnan Kartano  toisen aineen:  elämäntaidot. Sen aikana opeteltaisiin mm.  itsetuntemusta (mm. omat vahvuudet), itseluottamusta, elämänhallintaa, ongelmanratkaisutaitoja, sosiaalisia valmiuksia  ja tunnetaitoja ennen muuta empatiaa. Tunneilla olisi myös aikaa kohdata luokanopettaja /luokanvalvoja kiireettömästi.

HIENOJA teemoja! Niin hienoja, ettei niiden mahduttaminen seuraavaan opetussuunnitelmaan kaatuisi uuden oppiaineen luomisen perusongelmaan:  Uuden oppiaineen iso hankaluus on nimittäin se, että se vaatii opettajankoulutuksen. Peruskouluun syntyisi taas uusi aineenopettajaryhmä.

Minna Kartanon hienosta ideoimat sisällöt voisivat mennä helpommin läpi, jos ne pudotettaisiin luokanvalvojantuntiin - jossa näitä taitoja on joissain kouluissa jo harjoiteltukin. Ajan varaaminen tuntijaossa LO-tunnille, joka ei vaadi uuden aineenopettajaryhmän kouluttamista, olisi hallinnollisesti kevyempää. Tällainen tunti oli keskikouluissa viikottain. Kansakouluissa sen nimi oli 1950-luvulta alkaen luokan tunti.

PS.  Löysin muuten työpöydältäni Terttu Tupalan vuonna 1964 kirjoittaman kirjan: Luokanvalvojan kirja. Siinä  on satoja tunti-ideoita samansukuisista teemoista kuin mitä Minna Kartano kaipaa.

Peruskoulua kohti. Osa 3: Oppiaines

TAPAHTUI edellisissä blogilastuissa:

" 50 vuotta sitten, vuonna 1968 ilmestyi mielenkiintoinen kirja, joka oli osa  peruskoulu-pedagogiikan koulutuskokonaisuutta.  Kokonaisuuteen kuului teos: Peruskoulua kohti (ja muutakin luettavaa),  kymmenien radio- ja tv-ohjelmien sarja, sekä erilliset koulutuspäivät ja tentti. Aloitin pedagogisen kaivaustyöni tulosten esittelyn lyhyellä yleisesittelyllä tuohon kirjaan ja siihen liittyneisiin radio- ja tv-ohjelmiin. Osassa 2 poimin itselleni muistiin  viisasita ajatuksia tavoitteista."

TÄMÄ kolmas osa kaivaa esiin ajatuksia oppiaineksesta, opetussisällöstä ja oppiaineista. Oppiaineista erikseen teoksessa nostetaan esiin (vain) kielet ja matematiikka.

Tavoitteet oppiaineksen valinnan kriteereinä

Kaisa Hälinen (1968, 23) pohtii esseessään  tavoitteiden ja aineksen välistä  suhdetta. Tavoitteita tarvitaan opetussuunnitelmassa kriteereinä.  Hänen mukaansa on selvitettävä kunkin oppiaineen sisältämien ainesten arvo eri tavoitteiden suunnassa.  (Opittavat asiat ja tavoitteet eivät siis ole sama asia.) Sama oppiaines voi palvella eri tavoitteita ja näennäisesti erilaiset oppiainekset voivat palvella  samoja tavoitteita.

Esko Kangaksen (1968, 151) mukaan apua opetussisisältöjen valintaan antaa myös koulun sisäiseen kehittämiseen kohdistuva soveltava koulututkimus.

Touko Voutilaisen teemana (1968, 76)  oli joustavuuden periaate opetuksessa. Kyse on siis siitä, kuinka voidaan - kun siihen on perustelta aihetta - muuttaa mm. oppikurssia. Tavoite voi olla liian vaikea tai helppo. Olosuhteet voivat muuttua.

Oppikurssien tulisi Voutilaisen mukaan joustaa.  Tieto kasvaa hyvin nopeasti. Vanha tieto muuttuu. Uusi korvaa vanhan, joka jää tarpeettomaksi tai muuttaa sen merkitystä, joilloin se on opettava uudella tavalla.

Mielenkiintoisesti hän nostaa esiin opettajan ja oppilaiden kiinnostuksen merkityksen. Opettajan kannattaisi valitä erityiset syventymiskohdat oman kiinnostuksensa, oppilaiden harrastusten tai ulkopuolisten suotuisien tekijöiden perusteella.

Oppiaines on ärsykelähde, osana opettajan toiminnan kokonaisuutta

Matti Peltonen (1968,7) kirjoittaa kirkasta behaviorismia (ehkä muistamme äsyke- reaktio - vahvistaminen). Tässä kaaviossa oppiaines on (yksi) ärsykelähde.

Oppiaineksessa on hänen mukaansa ydinkohtia, joita  esiinnostamalla opettaja voi suunnata oppilaan mielenkiintoa (ja näin vaikuttaa motivaatioon). Tyydyttävät tulokset edellyttävät, että oppimisen ajankohta on oppilaan kehitykselle sovelias. Suositeltavista opetusopillisista periaatteista ainekseen liittyy jäsentelyn periaate.

Jaakko Linnankivi (1968) kirjoittaa jopa 11 sivua  opetustapahtumasta. Hän tarkastelee napakasti opettajan toimintaa:  Opettaja saattaa opiskelutyöhön, pysyttää siinä ja tarkastaa aikaansaannoksa.  Tarkoituksenmukaisen oppiaineksen valinta on osa opettajan toiminnan kokonaisuutta.

Oppiaineet differentaatioratkaisuna

Urho Somerkivi (1968)  kertaa erilaisia ehdotuksia yhtenäiskouluksi. Hän  muistuttaa, että vuoden 1966 koulunuudistustoimikunta ( Pj. L.Arvi P. Poijärvi) esitti mietinnössään, että yläasteen differentaatio ratkaistaisiin yhteisten aineiden, valinnaisten aineiden sekä valinnaisten kurssien järjestelmällä (ja eräiden aineiden tasokursseilla MH).

Erkki Aho  (1968, 3) kirjoittaa  peruskoulun opetussuunnitelman kokeilusta lkv 1967-68 ja pohtii huoltajien tekemiä ainevalintoja. Hän piti niitä onnistuneina. Korjauksia (joita koulu sai tehdä) oli vain 5 %.  Suosituimpia valinnaisaineita olivat:  konekirjoitus, metallityö, kotitalous, liikeaineet ja kone- ja sähköoppi. (Eivät siis esim. taideaineet). Näytti myös siltä, että peruskoulun  opetussuunnitelma toteutuessaan olisi  nykyistä kansalaiskoulun opetussuunnitelmaa teoreettisempi, mutta keskikoulun opetussuunnitelmaa käytännöllisvoittoisempi.

Toisessa essessään (1968, 19) peruskoulun opetussuunnitelmatyön ongelmista Somerkivi  pohtii, mitä kysymyksiä (tulevassa) opetussuunnitelmassa on ratkaistava. Listalla on toisena opetussisällön kysymykset, mm. millainen yhdentymisasteen tulisi olla. (Hän tarkoittanee yhdentymisasteella sitä, kuinka paljon tasokurssien sisällöt  voivat erota toisistaan?)

Jouko Räihä käsittelee teemaa syvemmin esseessään (1968, 27)  kielenopetuksen eriyttäminen peruskoulussa. Peruskoulussahan "tärkeissä aineissa" oli yläasteella tasokurssit. Kielessä niitä oli kolme: Suppea ja helppo yleiskurssi, keskivaikea keskikurssi ja vaativampi laaja kurssi. Oppimäärä oli siis erilaajuinen ja vaikeusasteeltaan erilainen - samassakin aineksessa voi olla erilainen vaatimustaso - kunkin omaksumiskyvyn mukaan. Lahjakkaimmille oli myös lisätekstejä.

Vesa Lyytikäinen (1968, 32 ) pohtii samaa matematiikan opetuksen osalta. Matematiikassahan oli peruskoulukokeiluissa  7. luokalla suppea tai laajempi kurssi ja 8.  ja 9. luokalla yleis-,  keski- ja laaja kurssi. Eriyttvinä tekijöinä aineksen osalta olivat laajuus, syvyys ja mielenkiintoisesti konkreettisen materiaalin käyttöaika ja - määrä opetuksessa.

Missä muodossa oppiaines on opittavissa?

Veikko Kiuru kirjoittaa (1968, 97- 101)  opetuksen kirjallisista apuneuvoista. Kirjallisista apuneuvoista tärkein on hänen mukaansa oppikirja, jonka kouluhallitus hyväksyy. Kehitys kulki kuitenkin jo tuolloin kohti yhä suurempaa monimuotoisuutta, oppikirjapaketteja;  Oppikirjoja täydentävät työ- ja harjoituskirjat, oheislukemistot ja mm. opettajan oppaat  Näitä muita muuten kouluhallitus ei käynyt läpi.  Koulun kirjaston merkitystä  toimivan koulun työlle ei ole aina Kiurun muaan  oivallettu.  Lisäsi tulossa oli  ohjelmoidut kurssit kirjallisessa muodossa.

Harry Kronqvist (1968, 109) avaakin esseessää opetuksen ohjelmoiminen, kuinka tällainen ilman opettajaa toimiva ohjelma tulee rakentaa.  "Ohjelma on sarja siten esitettyjä ärsykkeitä, että oppilas joutuu heti reagoimaan joka ärsykkeen kohdalla ja saa heti tietoa suorituksensa laadusta." Tämä edellyttää mm., että aines jaetaan huolellisesti suunniteltuihin annoksiin.

Kiuru pohtii myös kysymystä yksilöllistämisestä, pitäisikö eri tasoisille oppilaille olla eri kirjat. Vai pitäisikö samaan kirjaan sijoittaa eri tasoiset kurssit eritasoisille oppilaille? Vai riittääkö sama kirja eritasoisille oppilaille, jos sinne sijoitetaan eritasoista aineistoa.

Oppiaines on myös havaintomateriaaleissa. Nöjd (168, 102) pohtiikiin essessään audiovisuaalista opetusta. Hänen mukaansa  pelkkä havaintojen tekeminen  audiovisuaalisesta oppimateriaalista ei riitä. Tarvitaan kysymyksiä ja tehtäviä

Kielten opetuksessa näyttää tapahtuneen oppiaineksen muotoon liityyvä muutos. Nyt  yksikielisyys on välttämätöntä 124. Ts. englannin tunnilla ei enää puhuta suomea. Näin myös käännöstehtävistä luovutaan.

Yhteenvetoa

Peruskoulupedagogiikka oli tässä vaiheessa selvästi ja vahvasti oppiainejakoista. Itse oppiaineita ei käydä läpi, ehkä siksi että kirjaa kirjoitettaessa puitelakia ei oltu vielä hyväksytty. (Puitelaissa se sitten nimettiin)

Aihekokonaisuuksista tai läpäisyperiaatteista ei kirjoitettu. (Vuoden 1967 kokeiluperuskouluille tarkoitetussa väliaikaisessa opsissa kuitenkin oli jo harmiteltu, ettei komitea kiireen vuoksi ehtinyt harkita mahdollisuuksia opsin eheyttämiseen kokonaisuutena. Mutta ehkä tässä vaiheessa ei halutti sekoittaa lisää aineenopettajien keskinäisiä jännitteitä).

Varsinaista opsia oltiin vasta kirjoittamassa. Siinä työssä oppiaineksen valinta oli vasta vaiheessa. Siksi oli tärkeää pohtia valinnan perusteita. Oppiaineksen valinnan kriteereiksi teoksessa esitettiin astetut tavoitteet.  Aineksen tuli sopia myös oppilaan kehitykseen. Opettajalla oli edelleen suuri merkitys tarkoituksenmukaisen aineksen valinnassa koulun arjessa. Hänen tuli  myös jäsentää (ja annostella) aines. Oppikurssin tuli joustaa jo tiedon kasvun vuoksi. Opettaja  sai ottaa huomioon omat mielenkiinnon kohteensa ja myös oppilaiden harrastukset.

Keskeinen pohdinnan kohde oli, kuinka aineksessa otetaan huomioon oppilaiden erilaisuus. Keskeisiä keinoja oli tasokurssitus ja toisalta valinnaisaineet ja valinnaiset erikoiskurssit.  Kuinka suuri  osa opetuksesta tulisi olla yhteistä? (Kun puitelaki hyväksyttiin, asia kirjattiin pykälään 5: Peruskoulun ala-asteella kaikkien oppilaiden opetus on pääasiassa samansisältöistä. Yläasteella opetetaan kaikille oppilaille yhteisiä oppiaineita, joiden oppimäärät voivat olla erilaajuisia sekä valinnaisia aineita- erikoiskurssit poistettiin keväällä 1967).

Näytti jo tuolloin siltä, että peruskoulun  opetussuunnitelma toteutuessaan tulisi nykyistä kansalaiskoulun opetussuunnitelmaa teoreettisempi, mutta keskikoulun opetussuunnitelmaa käytännöllisvoittoisempi.

Keskeinen väline aineksen välittämisessä oli edelleen oppikirja, mutta se oli laajentumassa oppikirjapaketeiksi. Niiden rinnalla ainesta otettiin haltuun kirjaston kirjoista ja mm. audiovisuaalisten laittein avulla. Suuret odotukset kohdistuivat ohjelmoidun opetuksen materiaaleihin.

(Mielenkiintoista kyllä liitutaulusta aineksen esittelyn paikkana ei kirjoiteta. Kuitenkin vuoden 1967 opsissa lukee:"  Opettajan tulee selventää oma suullista selvitystään merkitsemällä tauluun nähtäväksi esityksen pääkohdat ja valaisemalla esitsytään tarvittavin piirroksin.")

Oppimisteoreettisesti oppiaines oli yksi ärsykelähde. Mutta se oli oivallettu, että luokassa on muitakin ärsykelähteitä.


Ks. väliaikainen ops 1967: https://pedagogiikkaa.blogspot.fi/2017/03/peruskoulun-valiaikainen_23.html

LÄHTEET

Aho, Erkki (1968).  Peruskoulun opetussuunnitelman kokeilu lkv 1967-68. Teoksessa Nöjd. (toim), ss. 33- 40.
Hälinen, Kaisa.(1968). Koulutyön tavoitteista. Teoksessa Nöjd (toim.), ss. 21-25.
Kangas, Esko(1968).  Peruskoulua koskevista selvityksistä. Teoksessa Nöjd (toim.), ss. 150-152.
Kiuru, Veikko. (1968) .  Opetuksen kirjalliset apuneuvot. Nöjd (toim.), Nöjd (toim.), ss. 97- 101.
Kronqvist, Harry. (1968).  Opetuksen ohjelmoiminen, ss. 108- 113.
Linnankivi, Jaakko (1968)  Opetustapahtuma. Teoksessa Nöjd (toim.), ss 67- 75.
Lyytikäinen, Vesa. (1968). Matematiikan opetuksen tasoryhmityksestä  peruskoulukokeilun yhteydessä. Teoksessa Nöjd (toim), ss. 31-  32.
Nöjd, Olavi. ( toim.) 1968.  Peruskoulua kohti.  Yleisradion  ja television peruskoulupedagogiikan kurssien johdannot. Helsinki: Weilin + Göös.
Nöjd, Olavi. (1968). Audiovisuaalisen opetuksen perusteita. Teoksessa Nöjd (toim.), ss. 102-104.
Peltonen, Matti. (1968). Opetustapahtuman psykologisia lainmukaisuuksia-Teoksessa Nöjd (toim.), ss.5-15.
Räihä, Jouko A. (1968). Kielenopetuksen eriyttäminen peruskoulussa.Teoksessa Nöjd (toim.), ss. 26- 30.
Somerkivi, Urho. (1968) . Peruskoulusuunnitelman kehittyminen Suomessa. Teoksessa Nöjd (toim.), ss. 16- 18.
Somerkivi, Urho. (1968) . Peruskoulun opetussuunnitelmatyön ongelmia. Teoksessa Nöjd (toim.), ss 19-20.
Voutilainen, Touko. (1968).  Joustavuuden periaate opetuksessa. Teoksessa Nöjd (toim.), ss 76-79