Kasvatus ja sivistys

Lähes 25 vuotta sitten ilmestyi teos, jonka  emeritus-professori Pertti Kansanen. antoi luettavaksi kotitehtävänä.

Siljander, Pauli. (Toim.) 2000.  Kasvatus ja sivistys. Helsinki: Gaudeamus. 176 s.(+ viitteet ja lähteet)

Teoksessa kirjoittavat Heini, Hinkkanen, Ari Kivelä, Mari Mielityinen, Esa Pikkarainen, Juhani Peltonen, Pauli Siljander, Ari Sutinen ja  Kari Väyrynen. Muistiinpanoja naputtelin parikymmentä sivua, mikä paljastaa, että a) kirjantekijät epäonnistuvat yrityksessään sivistää (siis kasvattaa) minua. Tai b)  että en ole riittävän autopoieettinen sivistääkseni  (siis kasvattaakseni) itse itseäni sen avulla. En ajattele sen luettuani juurikaan.  terävämmin ja selkeämmin, en ole kasvanut eettisesti enemmän ihmiseksi enkä esteettisesti laadukkaamin kokevaksi ja toimivaksi. Vai olenko, vaikken huomaa?

KAKSI KESKEISTÄ KÄSITETTÄ

Kirjan kaksi keskeisintä käsitettä ovat kasvatus ja sivistys. Kirjan tehtävä on selvittää, mitä niillä käsitteillä tarkoitetaan ja mikä on niiden keskinäinen suhde. Malttamattomille paljastan omin sanoin yksinkertaisesti: kasvatus on kasvattajan  yrityksiä vaikuttaa kasvatettavaan niin, että hän kasvaa yhä enemmän ihmiseksi. 

Mutta ihan yksinkertainen vastaus ei ole. Mikä on tuo  kasvava ihmisyys? Irtautumista  luonnosta (luonto= paha, synti)?  Kasvua homo barbaruksesta homo humanukseksi? Joka on vapaa, terävästi ajatteleva, eettisesti ja myös ympäristössään ja omassa ajassaan ja kulttuurissaan tehokkaasti toimiva yksilö ja yhteisön jäsen, joka paitsi että on omaksunut tradition myös kehittää sitä?

Jotta ihminen voisi sivistyä (kasvaa), hänessä on oltava sivistyksellisyyden (bildsamkeit) ominaisuus.  Onko ihmisessä jo alusta asti jonkinlaiset kykyjen/hyveiden aiheet? Mitä ne olisivat? Jos on, kehittyvätkö  ne  itsestään ja luonnostaan?  Vai tarvitaanko siihen ulkoisia vaikutuksia? 

Ongelma: Ajatus  itsetoiminnallisesta  subjektista mitätöi filosofisesti ajatellen kasvatuksellisen vaikuttamisen mahdollisuuden, koska sellainen subjekti tuottaa itse itsensä. Koko kasvatuksen käsite menettää merkityksensä. 

Jollei aihioita ole,  kasvatettava on siis  plastinen, jopa kuin tyhjä taulu (Locke), josta voidaan muokata  mitä vaan. Joko satunnaisten asioiden vuoksi. Tai suunnitelmallisten vaikutusyritysten (kasvatus) johdosta. Millainen kasvatus olisi vaikuttavaa?

Kirjassa esitellään iso joukko yrityksiä vastata noihin kysymyksiin tieteenfilosofisesti. Vastaukset ovat erilaisia. Yhteisymmärrystä ei löydy. Kokosin itselleni jotain muistiin.

Käsitteistä:

IHMISYYS                                                                                                                                                on käsite jota käytettiin ennenkuin löydettiin käsite sivistys.

KASVATUKSEN KEINOVALIKKOA: 

Miten kasvatus tapahtuu? Tässä keinovalikkoa: alistamalla sääntöihin, esteettisellä toiminnalla (Mead), informaatiota jakamalla/ sanoilla (Herbart), järjestämällä kokemuksia, kokemuksista (ihmisen ja maailman, yksilön ja muiden kohtaamisella) oppimalla,  lapsen tahto murskaamalla,  leikkimällä, luomalla sosiaalisia tilanteita ja reflektoimalla ja sanallistamalla niitä (Mead), moraalikasvatuksella (Kant), organisoimalla kokemuksia (Dewey), pakottamalla,  tasavertaisella keskustelulla (Habermas)/reflektiolla,   toimintaa muuttamalla, totuttamalla, toimintaympäristön muutoksilla, työllä...

KVALIFIKAATIO                                                                                                                                        on käsite, jolla sivistymistä korvataan. 

LAHJAKKUUS                                                                                                                                        on  käsite,.  jolla korvataan psykologiassa ihmisen kyky sivistyä (bildsamkeit)

OPPIMINEN                                                                                                                                            on yksi käsite, jolla erityisesti psykologiassa on korvattu käsite sivistyminen (prosessi).

(Siljader 2002): Konstruktivistinen pedagogiikka: Oppimiskäsitys: oppilas valikoi, muokkaa, tulkitsee...assimilaatio ja akkomodaatio. Ihminen on autopoieettinen systeemi: itseohjautuva. Kieli luo illuusion,  että tieto on siirrettävissä Toinen  ei voi siirtää omia merkityksiään toiselle. Uskotaan, että oppimisesta voi johtaa opetusta koskevia ohjeita  Opetus korvataan ohjaus-käsitteellä. Kukaan ei opeta toiselle, mutta voi aiheuttaa oppimista. Opettaja organisoi oppimisympäristöä, opettaja on fasilitaattori

OPPIMISKYKY                                                                                                                                        on käsite, jolla korvataan psykologiassa ihmisen kyky sivistyä (bildsamkeit).

PEDAGOGINEN PARADOKSI

Jos ihminen on jo aina ihminen, jolle vapaus on luovuttamaton oikeus, kasvatus ei voi olla muuta kuin turhaa ja tuomittavaa pakottamista. Toisaalta, jos kasvatettava ei ole vielä vapaa ja inhimillinen olento, niin ei ole ymmärrettävissä, miten hänet voitaisiin pakottamalla  tehdä sellainen.  

SIVISTETTÄVYYS 

(bildsamkeit) on sivityksen edellytys - kyky muuttua. (os). 

Kasvatettavan sivistyskykyisyydestä seuraa, että kasvatettava on yhtä aikaa kohdattava ”ei-vielä täysi-ikäisenä” ja silti vapaana sivistyssubjektina   (sivistysdilemma). ( Siljander 2002)

SIVISTYKSEN /KASVATUKSEN PÄÄMÄÄRÄ

Alunperin päämäärä sanallistestiin: Homo humanus. Inhimillinen ihminen.  Henkisesti täysi-ikäinen. Todellinen ihminen (Comenius). Kultuuriolento. Yksilö ja kunnon kansalainen (Hegel).  Siihen kuuluu: Hyvyys ja hurskaus (Comenius). Järjellisyys  (mm. älyllinen vapaus ja ajattelu). Siveys. (Hegel). Vapaus (Kant jo liitti  hyvään olemukseen; ,eli kyky toimia  tai ainakin ajatella  järkevästi riipumatta  mistään ulkosista vaikutteista ja pakotteista. Hmm-Miten on mahdollista, että  jostakin olennosta voi ylipäätään tulla vapaa )  = järjen vapaus, kriittisyys.

Uudemmissa suuntauksissa (Sosiaalisaatiotutkimus/ interaktionistinen sosialisaatioteoria) päämääränä on  ”yhteiskunnallisesti toimintakykyinen subjekti" 

Niissä sivistystä on kriittinen ajattelu (kyky  päättää, mitä uskoa ja mitä tehdä), Järkeilykyky ja kriittinen henki. Älyllinen vapaus,jotta voi toimia tehokkaasti. Ihminen vapautuu vierasmääräytyneisyydestään (Klafki). Refleksiivisyys.

SIVISTYMINEN 

on muutos”alaikäisyydestä” järjelliseen itsemääräytyvyyteen. Siis prosessi, joka johtaa ihmistä kohti korkeampaa  ihmisyyttä/ sivistystä. Ihminen luonnonolentona antaa tilaa kulttuuriolennolle, homo humanukselle, inhimilliselle  ihmiselle. Näin ymmärrettynä sivistys on prosessi joka tuottaa homo barbaruksesta homo humanuksen, kultivoitumiseen.

Uudempaa ajattelua: Sosialisaatio- ja sivistysprosessi nähdään avoimena emansipaatioprosessina, jossa ennakoidaan ”olemassa olevan” ylittävää elämänmuotoa. 

SIVISTYS 1. Erziehung. (saksaa ziehen = vetää (ulos alaikäisyyden tilasta). Unohdetaan vapaus ja ymmärretään ihmiseksi tuleminen pelkästään pakottamiseksi.  Erziehung korostaa   kasvattavan vaikuttamisen eli kasvattajan toiminnan merkitystä. 

Ongelma1: Pedagoginen paradoksi (Kant); kuinka voi edistää vapautta pakolla? 

Ongelma2: Tällöin kasvattaja on subjekti ja kasvatus kausaalista.  Mutta onko kasvattajalla edellytykset (tieto kasvatuspäämäärästä ja keinoista) kasvattaa? Kasvattava sukupolvi on aloittelija verrattuna seuraavaan sukupolveen; se ei voi nähdä ja ymmärtää sitä maailmaa, johon kasvatettavansa kasvattaa. Onko sillä oikeudet asettaa rajat yksilön aktiivisuudelle ja spontaanisuudelle. Kysykäämme:   Mitä ihmisestä puuttuu, kun hän ei ole vielä tullut ihmiseksi.

SIVISTYS 2. Bildung. Unohdetaan pakottamispuoli, jolloin ihmiseksi tuleminen on pelkkää vapauden toteuttamista. Huomio kasvavan ihmisen oman aktiivisen ja vapaan toiminnan korostamisessa. Ei tarvitse vaikuttamista. 

Siljander 2002: Saksassa Bildung, ruotsissa Bildning. Taustalla kaksi traditiota: 1) cultura animi antiikissa (sielun jalostaminen harjoituksella, filosofian avulla)  ja 2) kristillinen Imago Dei: Jumalan kuva.

Ongelma: Mitä ihmisessä pitää olla valmiiksi, jotta näin kävisi?  Mitä hänelle täytyy tapahtua, jotta hänestä tulisi sellainen?

SIVISTYS 3. Molemmat. Sivistysteorian tehtävänä on selvittää alkuperäinen sivistys perusedellytyksenä ja todellinen ihmisyys sivistyksen päämääränä ja tarkoituksena.   

(MH:n omaa ajattelua) Ihminen on sekä aktiivinen että spontaani mutta myös vastaanottava. Sivistymisprosessi nähdään laadullisena muutoksena joka perustuu  itseohjautuvuuskyvyn (autopoieettisuuden) kasvuun.  Tällöin oletamme,  että tämä tuleminen ei tapahdu ilman kasvattavan vaikuttamisen väliintuloa. Hyväksymme, että vaikka kasvattava sukupolvi ei voi nähdä ja ymmärtää sitä maailmaa, johon kasvatettavansa kasvattaa -sen pitää panna kehitys alulle. Kysykämme: millaiset oikeudet  sillä on asettaa  rajat yksilön aktiivisuudelle ja spontaanisuudelle. Mitä ihmisessä pitää olla valmiina, jotta  tuleminen todelliseksi ihmiseksi olisi periaatteessa mahdollista? Ihmisessa täytyy  olla valmiiksi jotain, jonka perusteella hänen on mahdollista tulla  ”todelliseksi ihmiseksi” (vaikka emme tarkkaan tiedä, mitä se on). 

(Siljander 2002): Kasvatus ei vaikuta kausaalisesti. Kasvattaja toimii tavoitteellisesti, mutta myös kasvatettavan toiminta on intentionaalista. Mitä pidemmälle kasvu- ja kehitysprosessi etenee, sitä merkittävimmäksi muodostuvat kasvatettavan omat aikeet ja tavoitteet Tästä seuraa kasvatustoiminnan periaatteellinen ennustamattomuus  (vrt. edellä pedagoginen sivistyksellisyys-käsite). 

Sivistyksen käsitteestä ei ole yksimielisyyttä. Yksi pohtii moraalista sivistystä Toinen eettistä. Kolmas esteettistä (taiteeseen orientoitumista, esteettiset kokemus/elämys ;katsoja irrottautuu omasta todellisuuden suhteestaan). Joillekin sivistys on traditio , joka täytyy ottaa haltuun. Jollekin kyky kehittää traditiota, eli  revoluutiota, jonka tehtävänä on toteuttaa  suuri sivistystehtävä paremman tulevaisuuden ja ”korkeamman ihmisyyden” toivossa.  

Sivistys on sekä lopputulos että ikuisesti (kuolemaan saakka) jatkuva prosessi, joka tuottaa  homo barbaruksesta  homo humanuksen. 

Sivistys on uutta luova prosessi. Kasvatus on myös uudelleen tulkintaa. (Siljander 2002)

Tässä kirjassa sivistys nähdään yksilöominaisuutena, jota voidaan kehittää erilaisilla pedagogisilla ohjelmilla. Sivistystä tarkastellaan tässä  vähemmän kultturisena ilmiönä.

SOSIALISAATIO/SOSIALISAATIOPROSESSI                                                                                   on  käsite, jolla erityisesti sosiologit korvaavat sivistyksen prosessina. 

Tieteenfilosofisia ajatelmia 

KASVATUKSEN ROOLI SIVISTYKSESSÄ

Vanha perusajatus: Sivistys perustuu kasvatukseen. Sivistys saavutetaan kasvatuksella, kasvatustoiminnalla. (Mead)   

Sivistysprosessi ei ole  luonnonprosessien kaltainen eikä itseohjautuva tapahtuma vaan kasvatuksen   avulla toteutuva prosessi (Herbart). Jos oletetaan se itseohjautuvaksi, kasvatus ei ole mahdollinen.

KASVATUKSEN TEHTÄVÄT

Kasvatuksen kolme perustehtävää (Siljander 2002): 1. sivistystehtävä, 2. sosialisaatotehtävä, 3. identiteettitehtävä (sosialisaation yksilöllinen puoli), modernissa oleellisena pidettiin siveellistä luonnetta, luonne, joka sitoutuu hyvää.

Sivistys on kasvatuksen tehtävä. Se on individualisaatiota, yksilön identiteetin rakentumista mutta se on myös yhteiskunnallistumista (kulttuurisidonnaisuus). (Siljander 2002)

KASVATUS 

Herbart kytki kasvatuksen sivistykseen. Kasvatuksen tehtävä on ollut  kultivoida, jalostaa luonnolliset kyvyt (Kant), vapauttaa  ihminen ja kansakunta ”alaikäisyydestä” järjelliseen itsemääräytyvyyteen - eli kykyyn ajatella itsenäisesti ja tehdä moraalisia päätöksiä

Kasvatuksen tehtävä on välittää ihmisyyden tehtäväksi ja päämääräksi ”tehdä itsensä paremmaksi, jalostaa itseään, tuoda moraliteetti esiin.”  (Kant toisti Comeniusta)

Kasvatus on tie sivistykseen. Kasvatus ei ole kausaalista (syy-seuraus)

Kasvatus saa ominaisluontensa pedagogisen interakton epäsymmetriasta. Pedagoginen suhde= kasvatuksen ydin, (nykyään puhutaan pedagogisesta interaktiosta, kasvatussuhteesta...).Termiä käytti ensimmäisenä  Herman Nohl 1920-luvulla.   

Pedagogisen auktoritettin toinen puoli on pedagoginen tahdikkuus. Pedagogisen toiminnan läpikäyvä periaate purkaa siihen siältyvää valtaa. Tästä seuraa myös, että kasvattajan ja kasvatettavan suhde ei ole subjekti-objekti-suhde vaan persoonallinen minä-sinä suhde.

Dialoginen suhde. (kasvatus ei ole manipulaatiota). Kasvatussuhteen tekee ainutlaatuiseksi vastuullisuus ja vastavuoroisuus.  Kasvatussuhteeseen kuuluu valta (epäsymmetrisyys).(Siljander 2002)

MODERNI PEDAGOGINEN AJATTELUTRADITIO

Kasvatettava  on ymmärrettävä aktiivisena ja spontaanina ja toimivana subjektina, joka oppii, kehittyy ja samanaikaisesti sivistyy oman aktiivisen toimintansa  kautta. Ihminen aktiivisena  ja toimintakykyisenä subjektina mahdollistaa  itse oman sivistyksensä. 

TIETO

Konstruktivismin mukaan tetoa ei voi siirtää, se täytyy rakentaa. Se edellyttää autopoieettisen subjektin, jolla on  itsellään kyky  toteuttaa oma oppimis- ja sivistysprosessinsa

Klassikoiden joitain ajatuksia vielä talteen erikseen 

COMENIUS

Modernin pedagogiikan keskeisimmän kulmakiven  muotoili J.A. Comenius 1600-luvun alkupuolella: ”Älköön luultako, että kukaan voi käydä todellisesta ihmisesta (…) jos hän ei ole saanut sellaista kasvatusta, joka tekee hänestä ihmisen.

Comenius ei viittaa vapauteen päämääränä vaan hyvyyteen ja  hurskauteen (Kant jo liitti  hyvään olemukseen vapauden (ihmiskuva muuttui)

Comenius: Ihminen on sivistettävä, jotta hänestä tulisi ihminen. (Siljander 2002)

DEWEY

ON epäselvää, mitä Dewey kasvatuksesta ajatteli. Hän muutteli ajatteluaan koko ikänsä. Ja häntä on ymmärretty väärin.

Deweyn kielessä  (englannin kieli) Education = pedagogiikka = sivistys. Sivistyskokemus on tärkeä. Dewey viittaa vain harvoin kasvattajan toimintaan.

Kokemus on tapahtuma, johon joku subjekti osallistuu.  Se on tapahtuma, joka tapahtuu ihmiselle. Ihminen on siinä sekä aktiivinen että passiivinen. Kokemukset muovaavat ihmisen tapoja - ja sitten määrittävät  tulevia kokemuksia.

On kasvatuksellisesti arvokkaita, suotuisia  ja turhia ja vahingollisia kokemuksia. Kasvatuksellisesti arvokkaat kokemukset edistävä kasvua. 

Kasvu on päämäärä. Sillä ei ole mitään sen ulkopuolisempaa päämäärää (Kasvu on biologinen ilmiö, myös kaikilla eliöillä)  kuin kasvu itse (ehkä aikuisuus, kypsyys, täysi-ikäisyys). Kasvu johtaa uusiin toimintatapoihin. Kasvu edellyttää tavan muuttumista, yhden tavan loppumista ja toisen alkamista. Dewey nimittää kykyä muuttaa tapaa muovautuvuudeksi tai plastisuudeksi. Se on kasvun ehdoton edellytys. Tapa voi muuttua myös liian jäykäksi.

Kasvu on siis kasvavaa kykyä toimia tehokkaasti ja tulla  toimeen ympäristössään. Ei sopeutua vaan kasvaa lisää. Kasvu ei tapahdu automaattisesti. Ihmisellä on kyky reflektoida, oppia kokemuksista. Nähdä teon ja seurauksen suhde 

Olennainen taito on siis taito ajatella. Tarve ajatella syntyy ongelmasta. Epämiellyttävät kokemukset saavat kasvamaan. Kasvu testataan toiminnassa. Muutos on pysyvää.  Ihminen  on kokeva olento, joka muuttuu  kokemuksiensa kautta. Muuttuminen kokemuksesta edellyttää kykyä muuttua. Ja ihmisellä on siihen mahdollisuus,

Deweyn moraalinen kasvu on  alkuvaiheessa velvollisuutta toteuttaa itseään.  Myöhemmin hän nosta esiin demokratian edistämisen.

Deweyn kasvatuksen teoriassa subjektina on nimenomaan kasvava ihminen. Kasvattaja ei voi saada välittömästi kasvua aikaan kasvatettavassa. Kasvatus on kokemusten uudelleen organisointia. Kasvattaja on osa kokemusta osana muuta ympäristöä. Tiedollista  kasvua voi edistä  saattamalla  ongelmallisiin tilanteisiin.

HABERMAS

Siljander 2002:  Kasvatus on intersubjektiivinen, se on kielellistä kommunikaatiota. Kasvatus ei ole kasvatettavan itsetoimintaa.  eikä kasvatajan intentionaalista toimintaa. Oleellista on osallisuus yhteiseen maailmaan.

Inhimillinen toiminta voi olla  1. välineellistä (luonnon hyväksikäyttö);  2. strategista (ihmistä käytetään hyväksi, mm. tehokkuus, hyöty, yhteisymmrrys vain välitavoite) tai 

3. kommunikatiivista. (tavoitellaan yhteisymmärrystä), mielipiteiden vaihtoa, tasavertaisuutta. 

Siljander ampuu alas Habermasin mallin jakaa vuorovaikutus  strategiseen ja kommunikatiiviseen-  siihen jää ”pedagogisen toiminnan” mentävä aukko. Kasvattaminen ei ole strategista-  koska päämäärät ovat avoimet (tukevaisuus)- prosessi on päättymätön.  Siihen kuuluu jännite olevan ja tulevan välillä . Vielä olemassa olevaan sosiaalistumaton sukupolvi kykenee luomaan kehittyneemmän elämänmuodon, kuin kasvattajan sukupolvi 

Pedagoginen toiminta on yllätyksellistä, sivistysprosessissa tapahtuu ”jotakin muuta” Prosessissa huolehditaan sosiaalistumiselle välttämättömien toimintamahdollisuuksien kehittymisestä- se ei ole ymmärtämisprosessi.  Tavoitteena ei ole konsensus. Kasvattajalla on vastuu kasvatettavasta ja tämän sivistysprosessin toteuttamisesta, 38

HEGEL

Pedagogiikka ei muodostanut itsenäistä osaa Hegelin systeemiä. Tärkeimmät Hegelin oppilaat ovat Snellman ja Cleve,

Hegel kritisoi Rousseaun ja  Pestalozzin leikkivää pedagogiikkaa. Se piti hänen mielestään lapsenomaista itseään jo sinänsä pätevänä. Lapsen  tulee muuttua. Ja siihen liittyy myös työtä, pakkoa ja alistumista sääntöihin  Mutta lapset ovat vapaita, eivät kuulu vanhemmille.

Yksilöllä kehittyy vähitellen vapaa itsemääräytyneisyys. Lapsuus on prosessi kohti  henkisesti täysi-ikäistä yksilöllisyyttä-. Lapsella on omaehtoinen halu kasvaa aikuiseksi ja  on oikeus tulla kasvatetuksi 

Pedagogiikan  ongelmallinen tehtävä: sosialistaa  kunnon kansalaiseksi ja taata  samalla kritiikkiin kykenevän omaehtoisuuden kehittyminen.

Kasvatuksen tehtävä ei ole perinteiseen yhteiskuntaan sosiaalistaminen vaan avoimeen tulevaisuuteen vamistavien taipumusten luominen.  Jatketaan kriittisesti ja luodaan avoimeen tulevaisuuteen valmistavia  taipumuksia s.46- ennakoi utooppisesti

Hegel korostaa romantiikkaa osana perheen luonnollista perustaa s.50

HERBART

Siljander 2002:  Herbartista  alkaa pedagoginen tai sivistysteoreettinen traditio. Pyrkimys jäsentää käsitteellisesti (filosofista analyysia)

Bildsamkeit =  sivistyskykyisyys, sivistettävyys, sivistyksellisyys (viittaa muovautuneisuuteen, plastisuuteen- ihminen periaatteessa muuntuva ja sivistyskykyinen).  Kasvatettavan sivistettävyys oli hänelle pedagogiikan peruskäsite.  

Herbartin teoriassa sivistyksellisyyden periaate sitoo yhteen kasvatuksen ja sivistyksen.  Voidaksemme puhua  mielekkäästi kasvatustoiminnasta meidän on oletettava, että kasvatettava on sivistyskykyinen ja sivistyvä. 

Sivistyksellisyys on kasvatuksen alkuedellytys. Sivistyksellisyys on   kasvattajan toiminnan ja  kasvatettavan sivistysprosessin välisen kuilun ylittävä siltä  Sivistysprosessissa satunnaisesti ja spontaanista kasvatettavan toiminnasta tulee ei-satunnaista ja ei-spontaania. Kasvatettavat tulee subjekti. Vaikutuksen saa aikaan kokemus erityisesti kasvattajan ja kasvatettavan suhteessa. 

Kasvatus rajaa ja määrittää määrittämätöntä sivistyspotentiaalia. Se ei ole luonnon prosessi, sillä luonto ei kerro, mitä se ihmisestä haluaa  Herbartista tällaisia kykyjä ei ole valmiina 

Kasvatettava ei voi vapaasti johtaa omaa sivistysprosessiaan (vrt. konstruktivismi)  Kasvatettava on vielä vailla  täyttä toimintakykyä. Hänellä ei ole valmiutta systemaattisesti ohjata tai valvoa sitä, mitä oppimisprosessissa tapahtuu. 

Sivistettävyys siirtää vastuuta  kasvattajalle. Kasvatettava on sivistyskykyinen, mutta ei täysi-ikäinen eikä kykenevä vastuunalaisesti huolehtimaan sivistysprosessinsa toteutuksesta. Sivistysprosessi toteutuu minän ja maailman  suhteessa, mutta kasvatuksella on tämän suhteen määrittämisessä eriytyinen tehtävä.

Pedagoginen toiminta (kun kehitys on vielä kesken) ei suuntaudu ensi sijassa rationaalisten moraaliarviointien varassa vaan välittömämmin tuntemisen, kokemisen ja tottumuksen pohjalta. Moraalisuutta ei luoda argumentoimalla vaan  toiminnan pohjalta: luomalla tapaa ja tottumusta ( os.). Moraaliratkaisujen järjellinen argumentointi on vasta aikuisten asia. Kasvattajalle  pedagoginen vaikuttaminen on hyvään tottumukseen juurruttamista ja ”hyvän tahdon” kasvattamista

Herbart ei kuitenkaan määrittele, mitkä ovat ne hyveet, joita pedagogisen toiminnan tulisi toteutta.

KANT

Kant kunnioitti yksilön vapautta. (Kategorinen imperatiivi). Kasvavalla on ihmisarvo, jota loukataan, jos kasvattaja tulee väliin ja pakottaa toimimaan toisin kuin olisi itse valinnut.

Kant  puhuu luonnollisten (tiettyjen )kykyjen (kuten ajattelun) kultivoimisesta. 

Kantilla tunteilla ei olla mitään sijaa  avioliittokäsityksissä. 

Hän korosti moraalikasvatuksen  tärkeää rooli. Tunteilla ei roolia > moraalikasvatus jää opettajan ja oppilaan väliseksi intellektuaaliseksi suhteeksi - moraaliopetukseksi.

LAWRENCE KOHLBERG  (1927-1987)

Kohlberg on osa tradiotiota, jossa kasvatustiede nähdään kommunikatiivisena tieteenä (Interaktionistinen pedagogiikka). Kommunikaatiossa on  pyrkimys yhteisymmärrykseen. Interaktio tarkoittaa ihmisten välistä yhteistoimintaa.  Idea on  tullut sosiaalitieteistä; kuinka sosiaalinen todellisuus rakentuu  (sosiaalinen konstruktivismi; intersubjektiivisuus)

Se liittyy Habermasin kommunikatiivisen toiminnan teoriaan> sen pohjaltaon  tarkasteltu myös pedagogista toimintaa sosiaalisena interaktiona. (puhutaan ns.  ns. Intersubjektiivisesta käänteestä (Siljander 2002).

Kohlbergille  sivistysprosessi oli  luonnonilmiön kaltainen, ja se  seurasi moraalisivistyksen kehitysjaksoja. Hän loi kehityspsykologisesti ja filosofisesti perustellun teorian moraalisesta sivistyksestä, joka kuvaa prosessisa, jossa ihmisestä tulee moraalisesti kypsä toimija. Tällä hän yrittää  ylittää pedagogisen paradoksin.

Hänen eettisen kasvatuksen teoriassa oli seuraavat vaiheet:  .

 1. esisovinnainen vaihe- lapsi ei vielä ymmärrä sääntöjä. Hän välttää rangaistuksia/tottelee palkkioiden vuoksi. Kehittyy vaiheen lopulla  "oman edun ja reiluhn vaihdon"-periaatteeseen.

2. sovinnainen vaihe:"Hyvien ihmissuhteiden moraali" -  (9 v-13vuoden ikäinen kunnioittaa jo sääntöjä, mukautuu, ottaa niitä huomioon, pohtii seurauksia itselle, perheelle, muille. Haluaa olla kiltti, pitää muista huolta. Muuntuu " sosiaalisen järjestelmän ja omantunnon moraaliksi". Nyt sääntöjä noudatetaan yhteisen hyvän vuoksi.

 3. jälkisovinnainen  vaihe (20v- 30 v). Aluksi yhteiskuntasopimuksen moraali. Lopuksi Yksikön oikeuksien moraali. Yleisiin oikeudenmukaisuuden periaatteisiin nojautuva moraali, jossa yksilöillä on arvo itsessään.

G.H. MEAD (1859- 1911)

Mead on vaikuttanut mm. symboliseen interaktionismiin.

 (Muualta: Symbolisen interaktionismin taustalla on ajatus: ihmisen sosiaalinen minä syntyy kielellisessä vuorovaikutuksessa toisten ihmisen kanssa Minä syntyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, tiettyyn traditioon. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa haetaan yhteisymmärrystä yhteisen kielen avulla.)

Meadille kasvatus ei ole teknistä eikä kausaalista.  Emme tunne kasvatusta ohjaavia lakeja. Kasvatettava tuottaa itsenäisesti interaktiossa itselleen kielen- kasvattajan osuus jää epäselväksi (Kasvattaja yrittää tuottaa konventionaalinen kielen  kasvatettavan toimintaan).

Emootiot ovat tärkeitä kasvatuksessa. Ne liittyvät vietteihin. Ympäristö (ärsykkeet) herättää reaktioita.  

Lapsi on aluksi määrittelemätön, muovautuva plastinen olio, josta vasta ympäristö voi  tuottaa jotain. Lapsi määrittyy myöhemminen havainnoimalla ja aistimalla ympäristönsä objekteja ja toimintaa. Jokaisella lapsella on oma tulkinta maailmasta. Myöhemmin kasvattaja ja kasvatettava yhteisessä toiminnassa, jossa kasvattaja liittää lapsen merkitykselliseen toimintaan kielellisiä symboleja. Kasvattaja nimeää kielellisesti kasvatettavalle tämän omaa toimintaa. (Hän kääntää kieltä). Tavoite on auttaa ymmärtämään.

Muutetaan lapsen toimintaympäristöä > lapsen toiminta voi muuttua  ympäristön suuntaan.  

Mead kritisoi Herbartia siitä, että tieto olisi saavutettavissa sanojen avulla eli ideat syntyisivät sanojen avulla. Kasvatus ei tapahdu pelkkää informaatiota jakamalla. Tietoa ei voi siirtää ilman lapsen omaa aktiivista osuutta tiedon luomisessa.Merkitykset syntyvät omista reaktioista, omista ongelmista ja niiden ratkaisuista. 

Lapsen toiminta pitää tuottaa esteettiseen muotoon. 

Kasvatuksen päämäärä =  Kasvatettava pystyy itse ratkaisemaan toiminnassa ilmeneviä ongelmia.

Kirjan toimittajasta

Kirjan toimittaja Pauli Siljanderista (1948- ) löytyy netistä vain yksi, jota on tähän "taiteellistettu". Oikeasti Siljander on kuuluisa tutkija. Wikipedian mukaan hän toimii kasvatustieteen professorina Oulun yliopistossa (todennäköisesti hän on jo emeritus).  

 

Lapsiystävällinen kasvu ja kasvatus 1.9 2020

Vuonna 2020 Kokkolan kaupunki täyttää 400 vuotta. Osana juhlavuoden tapahtumia Kokkolan kaupungin sivistystoimi järjestää jo 10. kerran vuosittaisen kehittämisseminaarin, joka on suunnattu koulutuksen, varhaiskasvatuksen ja sosiaali- ja terveyspalvelujen osaajille. Juhlavuoden seminaarin teemana on Lapsiystävällinen kasvu ja kasvatus

Juhlaseminaari järjestetään tiistaina 1. syyskuuta, jolloin vietetään kälviäläissyntyisen kasvatus­filosofin Lucina Hagmanin päivää ja liputetaan tasa-arvoisen suomalaisen koulutuksen kunniaksi. Lucina Hagman oli opettaja, koulunjohtaja sekä Marttaliiton ja Naisasialiitto Unionin perustaja. Lisäksi hän oli yksi maailman ensimmäisistä naiskansanedustajista. Hagman pyrki edistämään sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja hänen työllään on ollut merkittävä vaikutus suomalaiseen tasa-arvoiseen oppimiskäsitykseen.

Kokkolan kaupunki on aktiivisesti mukana Unicefin Lapsiystävällinen kunta -kehittämistyössä ja tavoitteena on Lapsisystävällinen kunta -tunnustuksen saaminen Kokkolaan juhlavuonna 2020. Kaupunkimme kehittämiskokonaisuudet ovat lasten ja nuorten osallisuuden edistäminen, lasten ja nuorten harrastustoiminnan kehittäminen ja lasten oikeuksista kouluttaminen ja tiedottaminen.

Petri Salo "Kasvatus ja sivistys Suomen menestystarinassa"

Petri Salo on aikuiskasvatuksen professori ja koulutuksen tutkija Åbo Akademissa, Vaasassa. Hänen keskeiset tutkimusteemansa ovat vapaa sivistystyö, toimintatutkimus, koulu organisaationa, koulun kehittäminen ja johtaminen sekä opettajien ammatillinen kasvu. Hän on toiminut yli vuosikymmenen aktiivisesti pohjoismaisessa toimintatutkimusverkostossa sekä kansainvälisessä Pedagogy, Education and Praxis -tutkijaverkostossa. Viime vuosina hän on ollut osallisena useammassa kansallisessa opettajankoulutuksen ja opettajan työn kehittämisprojektissa.

Martti Hellström "Lapsikeskeinen kasvatus ennen ja nyt"

Martti Hellström on KT, opetusneuvos, luokanopettaja ja rehtori, jonka vuosina 1989–2014 johtama Espoon Auroran koulu tunnetaan innovatiivisena, pedagogisesti vahvasti yhteisöllisenä kouluna. Hän on ollut myös pitkäaikainen Luokanopettaja-lehden päätoimittaja. Opetusneuvos Hellström on aktiivinen luennoitsija, bloggaaja ja opetusalan vaikuttaja.

Marja-Riitta Ketola "Lapsiystävällisyys muutosvoimana"

Marja-Riitta Ketola toimii Suomen UNICEFin pääsihteerinä. Suomen UNICEF haluaa saada jokaisen aikuisen ja lapsen rakentamaan kanssaan maailman, jossa lapsen oikeus arvokkaaseen ja turvalliseen elämään toteutuu. UNICEF tekee Suomessa vaikuttamistyötä, jonka tavoitteena on edistää jokaisen Suomessa elävän lapsen oikeuksia. UNICEFin kotimaan vaikuttamistyön painopisteet ovat valtion ja kuntahallinnon lapsiystävällisyys, lapsen oikeudet suomalaisissa kouluissa sekä haavoittuvassa asemassa olevien lasten oikeuksien edistäminen.

Kirsti Karila "Varhaiskasvatuksen historiaa - Vaikuttava varhaiskasvatus"

Kirsti Karila on varhaiskasvatuksen professori Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Hän on tutkinut pitkään varhaiskasvatuksen ammatillisuutta, varhaiskasvatuksen kulttuurisia muutoksia ja varhaiskasvatuksen kansallista ja paikallista politiikkaa sekä näiden merkitystä varhaiskasvatuksen arjessa toimiville lapsille, perheille ja ammattilaisille. Hän on tällä hetkellä Varhaiskasvatuksen koulutusten kehittämisfoorumin puheenjohtaja.

 

Lisätietoja seminaarista

Projektikoordinaattori Tuula Storbjörk,  040 806 8004, tuula.storbjork@kokkola.fi

Lapsiystävällinen kunta -koordinaattori Sanna Immonen, 044 780 9247, sanna.immonen@kokkola.

 

 

 

Kuuliaisuuden koulu

TOTTELEMINEN kasvatustavoitteena ja käsitteenä on stigmatisoitu. Esimerkiksi nyt voimassa olevassa perusopetuksen opetussuunnitelmassa sanaa ei mainita kertaakaan.

Koulussa työtä tekevät tietävät kuitenkin, kuinka tärkeää arjen sujumisen kannalta on lasten taito paitsi luoda ja ajatella kriittisesti myös totella, noudattaa annettuja ohjeita.

Olen  itse pohtinut tottelemisen käsitettä parissakin blogilastussa (ks. linkit lopussa).

Näen tottelemisen taitona luopua tilapäisesti ja vapaaehtoisesti siitä, mitä itse tahtoo.  Kyse on siis oman tahdon (oli nyt tahto ontologisesti mitä tahansa)  hallinnasta. Taitoa voi pitää yhtenä itseohjautuvuuden ulottuuvutena.

KOSKA tottelemista ei nykyään pohdita, oli niin upeaa lukea  teos:

Reima, Vilho (1913). Kuuliaisuuden koulu. Kotikasvatusyhdistyksen julkaisuja N:o 5. Porvoo: WSOY


Opettaja Vilho Reima oli Suomen Vanhempainliiton edeltäjän Kotikasvatusyhdistyksen pitkäaikainen toiminnanjohtaja. 1900-luvun alussa opettajat kiersivät Suomea kertomassa, kuinka vanhempien tulee lapsiaan kasvattaa.  Reima kiersi aktiivisesti näissä kasvatuskokouksissa ja kirjoitti lisäksi ison nipun ohjekirjasia - mm. tämän   44-sivuisen kirjasen toivoen, että siitä olisi  ” monelle (yksinkertaiselle) äidille ja isälle  jotain apua raskaassa kasvatustyössäään.”

Kuuliaisuuden/tottelemisen käsite

Tässä teoksessa totteleminen ja kuuliaisuus ovat synonyymejä. Totteleminen on Reimalle oikeanlaista alistumista. Kuuliaisuus on lujin side yhteiskuntien koossa pitämisessä. Kuuliaisista lapsista tulee kuuliaisia kansalaisia. Myös kristinsusko vaatii hänen mukaansa kuuliaisuutta. Mooseksen laki sääti myöskin kuolemanrangaistuksen niskoittelevalla ja kovakorvaiselle  pojalle.

Kuuliaisuuden hedelmiä on tinkimätön velvollisuudentunto.

"Ihana on kuuliaisuuden hengen elähyttämä koti. Tuskin isän ja äidin sana lausutaankaan niin riennetään sitä jo täyttämään. Iltarauha on siellä paratiisin esimakua."

Tottelemattomus. Miksi ja mitä sitä on?

Reima aloittaa kirjan kauhukuvalla 1900-luvun alun Suomesta:  Keskuudessamme on paljon nuorisoa, joka horjuu kuin ruoko joka tuulen mukaan ja kaatuu paheiden tielle laumoittain kuin heinä viikatemiehen edessä. Tottelemattomia, jäykkäniskaisia ja röyhkeitä  nuorisojoukkoja on kujat ja kadut täynnä. Suuremmissa kaupungeissa on usein mahtava poliisiarmeijakin neuvottomana tuon röyhkeän voiman edessä. Raaka ja röyhkeä nuoriso  polkee kaiken pyhän ja hyvän jalkojensa alle ja uhmailee yhteiskunnan järjestystä.

Tottelemattomuuden puu on hänen mukaansa aina kasvattanut madonsyömiä ja myrkyllisiä hedelmiä.  Tottelemattomasta tulee  itsekäs, maltiton, jäykkä, ylpeä kuin tammi, taittuu ei taivu.

Nuorten käyttäytymisen syynä ovat aikuiset, kansa: Suomen kansalla itsekkyys ja tottelemattomuus oikean alistumisen puute ovat aivan päähyveitä.

Ja kasvattajat. Kodissa, jossa tottelematomuuden henki vallitsee on  sekasorto, rauhattomuus, työvoimien ja tulosten hajaantuminen kaikkialla. Elämä on kuin loppumatonta soutamista vastavirrassa

Tottelemattomuuden syitä ovat heikot tai huolimattomat kasvattajat. Lapsen pahoja  taipumuksia ei pidetä silmällä. Isä ja äiti vetävät eri köyttä. Ollaan epävarmoja käskyissä ja kielloissa (konditionaali). Kasvattajilla voi olla nurinkurisia vaatimuksia  tai ristiriitaisia vaatimuksia.

Kasvattajat voivat antaa loppumattomasti käskyjä ja kieltoja. Käsketään liian paljon ja liian usein. Vaaditaan orjan kuuliaisuuttaJankutetaan alinomaan. Huudetaan ja pauhataan. Vaaditaan liian vaikeita /mahdottomia. Pidetään pitkiä saarnoja tottelevaisuudesta. Väitellään tottelemisesta. Lahjotaan lapsia kuuliaisiksi. Kuuliaisuuteen tulee kehittää mutta sitä ei saa ostaa.

Kuuliaisuuden koulu

Reima päättää kirjasen sloganiin: ”Kuuliaisuuden koulu on maailman tärkein oppilaitos.”  Kyseessä on vertaus ei erillinen oppilaitos. Kirjasen tarkoitus on antaa kasvattajille eväitä siihen, kuinka lapset ja nuoret parhaiten oppivat kuuliaisuustaidon.

Ymmärrän tekstiä niin, että kuuliaisuus/tottelevaisuus ovat  tietyllä lailla ihmisen luonnollisen, syntisenä pidetyn itsekkyyden taittamista lapsen niinikään kaipaamaksi tottelevaisuustaidoksi.

Kasvatus kuuliaisuuteen tulee kirjan mukaan aloittaa  aikaisin.  Jo ensi ikävuodella  lapsessa on oma tahto ja itsepäisyys (Rodhe). Heti silloin lapsi on pantava kuulaisuuden kouluun.

Ensimmäisessä vaiheessa lapsi on saatava  ehdottomaan,  koneentapaiseen kuuliaisuuteen  viimeistään 6-7-vuoden iässä. On kasvatettava  kärsivällisesti itsehillintää.  On tunnettava lapsen luonne. On viihdytettävä lasta oikealla tavalla: keksitään hänelle sopivia  töitä ja toimia.

Kasvattajalta tämä vaatii paljon:  Kasvattajan on itse oltava hyvä esimerkki siitä, että on itse kasvanut kuuliaisuuteen. Selkeät, johdonmukaiset   käskyt ja kiellot (Mikael Soininen). Tottumus on tärkeä
Kieltoja ja käskyjä niin vähän kuin mahdollista. Kasvatuksen kultainen sääntö: Vähän päivässä, paljon viikossa. Helposta vaikeampaan. Aluksi vaadittakoon sellaista, mitä lapsi tekee mielellään- lapsi harjaantuu huomaamattaan tottelemaan ja vähitellen oikea tottelevaisuus tulee hänelle toiseksi luonnoksi.  Silmän kuri on erinomaista. Äidin kyyneleet ovat maailman kalleimmat helmet .

Toisessa vaiheessa 6-7 vuodesta 12-13 vuoden ikään  opitaan itsenäinen kuuliaisuus. Silloin lapsen pitää oppia ymmärtämään syitä ja perusteita. Hän ymmärtää tottelemisen tärkeyden ja välttämättömyyden. Nyt ei  enää anneta  jyrkkää käskyä tai kieltoa, vaan suostutellaan: ”Minä neuvon sinua tekemään tällä lailla.. Mielelläni soisin sen niin ja niin tehtävän.”

Kolmannessa vaiheessa: Ns. nuorukais- ja neitsytiässä- jos edelliset ajanjaksot on onnellisesti suoritetut - kasvattaja voi odottaa vielä parempaa kuulaisuutta, joka johtuu kunnioituksesta ja rakkaudesta  kasvattajaa kohtaan. Nuori pohtii, millä voisin äitiäni ja isääni ilahduttaa.

Omia lastujani tottelemisesta
http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2011/07/apua-lapseni-ei-tottele-opettajia.html
https://pedagogiikkaa.blogspot.com/2011/08/miksi-lapsi-tottelee-lastuja.html

Kirjoittajasta

Vilho Reima (1867– 1948 ) oli kouluneuvos, kansakoulun-opettaja ja Suomalaisen puolueen kansanedustaja 1907-1909.

Reima teki merkittävää työtä  Suomen kansan valistajana.  Hän oli aluksi kiertokoulun opettajana, kävi sitten opettajaseminaarin ja valmistui vuonna 1890. Hän toimi Kymin Hurukselan kansakoulun ensimmäisenä opettajana.  Vuonna 1893 hän siirtyi opettajaksi Helsinkiin.

Reima halusi nostaa vähävaraisten elintasoa ja perusti  silksi kansakouluja Helsingin ympäristöön. Myös raittiusasia oli hänen sydäntään lähellä.

Kotikasvatusyhdistyksen toiminnanjohtajana hän kirjoitti kasvatukseen liittyviä kirjoja, joita on painettu 400 000 kappaletta.

Pohjois-Amerikan siirtolaiset pyysivät häneltä neuvoja ja ohjausta. Matkallaan Yhdysvalloissa vuonna 1910 Reima tutustui sikäläiseen äitienpäivän viettoon ja toi idean Suomeen. Ensimmäinen  äitienpäiväjuhla vietettiin Alavieskassa  paikallisella kansakoululla 7. 7. 1918. Seuraavana vuonna juhlaa vietettiin jo monella paikkakunnalla. Päiväksi vakiintui toukokuun kolmas sunnuntai. Vuonna 1927 äitienpäivää siirrettiin viikkoa aikaisemmaksi, koska toukokuun toinen sunnuntai oli opettajien kannalta parempi, koska se  ei sijoittunut pahimpaan aikaan keskelle kokeiden arvosteluja ja kevättodistusten kirjoittamista. (poimittu Wikipediasta).

Kasvatusohjeita vanhemmille yli 70 vuoden takaa

TEOS, jota tänään esittelen herättää minussa epätavanomaista hämmennystä. Toisaalta siinä  näyttäisi olevan  upea, eräänlainen alkuaihio Kaisa Vuorisen ym. positiiviselle  pedagogiikalle.  Toisaalta  näin voimakkasti uskonnollista siveellisyyskasvatusta en muista lukeneeni  pitkään aikaan. Kyseessä on teos:

Virkkunen, Paavo (1946). Uudet ajat - uudet kodit. Itsekasvatuksen ja kasvatuksen peruskysymyksiä. Helsinki: Kotikasvatusyhdistys ry. 

Kustantaja on vuonna 1907 perustettu Kotikasvatusyhdistys r.y. - jonka nykynimi on Suomen Vanhempainliitto. Toisen maailmansodan päätyttyä yhdistys järjesti kasvatuskirjojen kirjoituskilpailun. Tuolloin Helsingissä kirkkoherrana olleen Paavo Virkkusen kirja voitti sen.

177- sivuinen teos jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa kuvaa kasvatuksen periaatteita ja  edellytyksiä. Toinen osa käytännöllisen kasvatuksen peruskysymyksiä.

Ensimmäinen osa

Kirjan ensi sivuilta  välittyy järkytys, jolla ensimmäinen ensimmäinen atomipommi  oli maailmaa tärisyttänyt. Kirjoittajan  mukaan se on saanut  sukukuntamme katseet, monista harhanäyistä vapautuneina kääntymään alkuperäistä kristinuskoa kohti. Pelastajaa kaipaavat paitsi kansakunnat myös kriiseissä olevat kodit.

Niistä välittyy myös toinen huoli: Avioerojen pelottavan suuri kasvu on kirjoittajan mukaan todistus pitkälle kehittyneestä sairaudesta kodin elimistössä.  Taudin aiheuttaja on yltiöpäinen yksilöllisyys. Lääkkeenä tähän ja  mm. seksuaalisen irtolaisuuden uhkaan on  kristinuskon mukainen tulevaisuuden kasvatusopin mukainen kotikasvatus. Sen ytimessä tuli olla  kasvatus itsekasvatukseen.

Keskeinen kasvatustavoite oli  sukupuolinen puhtaus. Kypsyminen avioliittoon oli kilvoittelua sukupuolisen puhtauden puolesta. Avioliitto on pyhä, erottamaton liitto. Sukupuolielämä kuuluu (vasta)avioliittoon. Yritys poimia elämänpuun hedelmiä  raakiloina saa monin tavoin tuhoisia ja traagisia seurauksia. Toinen vaihtoehto on sukupuolisesti koskematon elämä.

Itse sukuvietti ei ole syntinen. Se kuuluu elämänlahjoihin. Ruumiimme ja sen luonnolliset tarpeet eivät ole synnillisiä. Paha on tahtomme. Sukupuolielämää on käytettävä oikealla tavalla.

Virkkusen kasvatusajattelun keskiössä onkin tahdon käsite. Kasvattaja on kasvattinsa tahdon suuntaaja.  Tuo tahto on suunnattava niin, että sen muoto ja sisällys ovat oikeat.

Toisen osan valoisa puoli

Nykysilmin kovin tiukkapipoisen uskonnollisen ensimmäisen osan jälkeen kirjan toinen osa alkaa aivan toisin: iloisesti ja positiivisesti- jopa nykyaikaisesti. Kasvattajille annetaan monia vuosikymmenet ylittäviä ohjeita:

• Lapsi on samanarvoinen kuin aikuinen. Vanhemmat, jotka eivät tahdo ottaa oppia lapseltaan, eivät liioin kykene opettamaan lastaan.
• Kasvattakaa lasta ihmettelyyn! Opettakaa  häntä ihmettelemään elämän ilmiöitä ja salaisuuksia.
• Kasvattakaa myönteisyyteen! Myönteisyys on elämän periaate, elämänkatsomus. Kielteisyys on todellinen kasvatustyön surmaaja. Anna lapselle  täysin myönteinen käsitys elämästä. Opasta häntä rakastamaan elämää. Lasta on aina käsiteltävä myönteisesti. Kielteisyys voi henkeä salpaavan painajaisen tavoin tukahduttaa koko sisäisen elämän.  Myönteisillä elämänvoimilla tulee olla johto kaikessa kasvatuksessa (syvyyspsykologian tutkimus).
• Huolehdi siitä, että lapsellasi on aihetta enemmän hymyillä kuin itkeä. Kasvattajan täytyy huolehtia siitä, että kasvatin elämä ja kasvaminen olisi niin valoisaa ja päivänpaisteista kuin mahdollista.
• Kasvattajan tulee olla lapsen uskollinen ystävä.
• Älä väsy lapsesi kysymyksin, vaan löydä oma ilosi siitä, että sinä vastaat lapsellesi. Sinä avarrat hänen kokemuspiiriään.
• Anna lapselle tottumuksia
• Valmista hänelle  tilaisuus itsetoimintaan. Auta häntä vapaasti kehittämään uinuvia lahjojaan. Opasta häntä toimimaan itsenäisesti oudoissakin olosuhteissa ja selviytymään odottamattomista, vaikeistakin tilanteista. Vala häneen rohkeutta ja itseluottamusta. Sano hänelle: Ole luja ja rohkea, älä pelkää äläkä arkaile.
• Kuitenkaan- ei saa jäädä oppimatta  vaikeuksien voittaminen. On aina yritettävä selvitä itse. Kasvattajan tulee auttaa lasta  heittämään luotaan kainalosauva ja oppimaan seisomaan omilla jaloillaan.  

Lisää umpiviisasta ajattelua:

• Vanhempien tehtävä on tasoittaa tietä lapsille. Etumatka on lyhyt. Kasvatustyö on rajoittunutta  ja lyhytaikaista.
• Näin autat kasvattiasi seisomaan omilla jaloillaan: Kasvattajan tietoisena periaatteena olkoon tehdä itsensä tarpeettomaksi kasvatin elämässä. Kasvatuksellinen periaate: Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.
• Vastuu. Lasta ei ole annettu leikkikaluksi eikä hetken huvitukseksi, vaan autettavaksi siihen itsenäiseen elämään, joka lasta odottaa. 

Virkkunen näyttää perehtyneen myös Freudin oppilaiden versioon syvyyspsykologiasta ja  liittää sen positiivisuutta korostaviin ohjeisiinsa vanhemmille.

Syvyyspsykologian tutkijat ovat kirjan mukaan osoittaneet omituisen yhteyden  nykyisyyden ja menneisyyden välillä.  Ihmisen sielun syvyyksiin kätkeytyy paljon kielteisiä kokemuksia,  joilla on pitkittynyt, lamauttava vaikutus nykyisyyteen. Tyydyttymättä jääneet tarpeet, pelottavat kokemukset, pahat unet kauhuineen, ratkaisematta jääneet ristiridat, vihat ja antipatiat, turhiksi osoittautuneet toiveet tekevät tuhoa ihmisen elämässä.  Tällaiset tuhoisat vallat vaikuttavat vääntäen ihmisen elämänkehityksen kieroon ja tuottaen hänelle  kärsimyksiä varsinkin hermosto- ja sielunsairauksien muodossa.  Seurauksena on kompleksi-kielteinen tunnepatoutuma- joka voi vaikuttaa kuin myrkkypesä ihmisen sisäiseen ja ulkoiseen elimistöön.

Virkkusen mukaan syvyyspsykologia on  onneksi psykoterapiassa kehitellyt  menetelmiä leikata  sielullisten ristiriitojen syvälle painautuneet juuret poikki. Kasvattajien on hyvä tuntea syvyyspsykologian pääasiat.

• Ennen muuta  lasta on varjeltava vastaanottamasta tuhoisia elämänkokemusia. Säikähdys, järkytys, sukuelimen luvaton koskettelu, onnettomuus ja  pelko ovat tällaisia. 
• Peikkotarinat ja kummitusjutut ovat rikollisia. 
• Vastuullinen kasvattaja  ottaa selvää säikähdyksen syistä ja poistaa sen ystävällisellä asiallisuudella. 
• Lapsi kaipaa rohkaisua  häntä kohdanneiden esteiden voittamiseksi ja luottamusta siihen, että  hän on onnistuva pienissä ja suurissa tehtävissään. 
• Tilapäisiä  kohaduksia sattuu. Kasvattajan olennainen tehtävä on lohduttajan toimi. Lohduttaminen ei ole imelää surkuttelua eikä herpaisevaa hemmottelua vaan järkevän kasvattajan myötätuntoista ja johtavaa osanottoa lapsen ponnistuksiin, joissa lapsen oman kokemuksen tie useasti nousee pystyyn.

Toisen osan oudompi puoli

SITTEN Virkkunen palaa ensimmäisen osan syväkristillisyyteen. Hän pitää Raamattua kasvatuksen kirjana, jolle ei ole vertaista. Vaikka kristisoikin sen vitsaosuuksia. Kuritus saa aikaan vain ulkonaista alistumista. Vitsa horjuttaa luottamussuhdetta.

Hänen mielestään pienellä lapsella on Me-tuntemus. Sitten hän joutuu minäkkyyden valtaan. 2-3 vuotias lapsi saa uhmakohtauksia. Lapsen oma, itsenäinen  tahto purkautuu vaatien itsellensä liikkumatilaa.

Kasvattajan tärkeä tehtävä on ohjata lapsi sieltä  korkeampaan elämänymmäryykseen, uuteen me-tunteeseen. Hänen on muokattava lapsen tahtoa. Ei murskattava sitä vaan vahvistettava sitä.  Tahdon on tultava voimakkaaksi ja karaistuksi. Näin lapsi saavuttaa vapauden. Tahdossaan voimakas ihminen tuntee vastuunsa, mutta samassa määrin, kuin hän sen tuntee  hän myös on todella vapaa. Tosi vapaa on ainoastaan se, joka tahtoo hyvää ja sitä toteuttaa voimiensa mukaan.

Sitten tulee se outo juttu: Ainoa tie tahdon lujittamiseen (ja todelliseen vapauteen) on totuttaminen kuuliaisuuteen. Kasvatin tehtävänä on tottua kuuliaisuuteen. Lapsen on totuttava alistumaan ja antautumaan kasvattajansa tahdolle. Kuri on koko se vaikutus, jolla  kasvattaja ohjaa kasvattiansa.

Kuri, jota kasvattaja harjoittaa, pyrkii herättämään kasvatin koko sisäisen aktiivisuuden. Kasvatustyön tarkoitus on, että kasvatti oppisi tahtomaan voimakkasti, mutta myös tahtomaan oikein. Vapaahtoinen kuuliaisuus juurtuu kasvattiin.

Kuinka temppu tehdään Virkkusen mielestä? 

• Kasvattajan on tahdottava auttaa kasvattiansa, että tämäkin tulisi  yhä voimakkaaksi tahtomisessaan ja samalla yhtä vapaaksi, kuin kasvattaja on tai  ainakin pyrkii olemaan.
• Kuri ja kuuliaisuus ovat kaksi siveellistä voimaa, jotka kannattavat kaikkea kasvatusta.
• Kasvattajan asiana on pitää kuria. 
• Ohjataan lapsi sanoilla ymmärtämään kuuliaisuuden merkitys.
• Kasvattaja saa oman vastuunsa  asteittain siirtymään kasvattinsakin.
• Auktoriteetti. Vapaus. Vastuu. Niitä elävöittää sydämellisyys.
• Kasvatin asiana on vastata kuriin omalla kuuliaisuudellaan. Lapsen pitää kasvaa kuuliaiseksi 6-7 ensimmäisen ikävuoden kuluessa. Muutoin on myöhäistä.
• Johdata käskyn ymmärtämiseen ja kuuliaisuuden osoittamiseen (kun kysyy, miksi pitää tehdä)
• Erityisiä tuholaisia sisäiselle elämälle ovat kateus, katkeruus ja vahingonilo.
• Kurin menestymisen 3 edellytystä ovat lujuus, lempeys, kuuliaisuus
• Kasvattajan kurissa on kaksi  koossapitävää voimaa: lujuus ja lempeys.
• Siksi kasvattajan on ensin kasvatettava itseään. Kasvattajan oman tahdon kasvattaminen ja jalostaminen
• Vanhempien sydämet kääntyvät lapsen puoleen. Vanhemmat luovat lempeyden ja rakkauden sekä keskinöisen syvän ymmärryksen ilmiirin kotoiinsa.
• Kasvattajan lujuus saa hänet tahdollaan korvaamaan kasvatin vielä horjuvan tahdon- lempeys tekee kuulisisuuden mieluisaksi. Joka lasta rakastaa, se johtaa hänet kuuliaisuuteen

" Nojaamalla sinun tahtoosi, rakas kasvattaja, sinun lapsesi tahto voimistuu niin että hän itse kykenee tahtomaan sitä, mikä on hänelle parasta. Niinpä hänen on oltava kuuliainen sinulle siksi kunnes hänen oma kilvoituksensa ja kypsymisensä tuottaa toivotun tuloksen: tuottaa hänen tahtomisensa muodoksi lujuuden ja sen sisällykseksi hyvyyden."

Partio-mullistava uutuus kasvatuksen maailmassa

Virkkunen ihaili partioliikettä, joka harjoittaa itsekurin kasvatusta sellaisin keinoin, jotka ovat hyvin yksinkertaisia, mutta yksinkertaisuudessaan niin luonnollisia, että niiden teho on vastustamanton.

Taustalla kasvatusfilosofian taustalle hän sijoittaa englantilaisen karkaisemisestaan tunnetun poikakasvatuksen perinteet, joita Baden-Powell uudenaikaisti:

• Partioinnin tarkoitus on opettaa, miten on elettävä, eikä miten elämänura on luotava. Elämän onni ei muodostu palkasta, asemasta ja vallasta, ellei samalla opeteta palvelemaan lähimmäistä 
• Partioimisen tavoite on kehittää pojista ja tytöistä siveellisesti ja ruumiillisesti kunnollisia yksilöitä,  jotka käyttävät voimiaan yhteiskunnan palvelemiseen.
• Partioliike johdattaa nuoren uudelleen luonnon yhteyteen. Partiosääntö: Partiolainen on eläinten ja luonnon ystävä
• Partiolaki ja sen käskyt ovat parasta  itsekurin kasvatusta
• Partiolaiseen voi luottaa.
• Hän tekee sydämestään sen, mitä hänen on tehtävä 137
• Partiolainen on puhdas ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. - myös sukupuolisesti

Kasvatus sukupuoliseen puhtauteen

Kirjan lopussa annetaan konkreetteja ohjeita sukupuolikasvatukseen.

Kotien tehtävä on antaa kasvateilleen asiallinen ja vapauttava käsitys sukupuolielämästä. Vanhemmat ovat kohonneet kasvatustehtävänsä tasolle, jos lapsi lujitetaan 6 ensimmäisen ikävuoden kuluessa kuuliaisuuteen ja jos  lapsi on saanut 10 vuotiaana ohjauksen herääviin sukupuolielämän asioihin. Kasvattajan tulisi ympäröidä sukupuolielämä luonnollisuuden ja puhtauden sädekehällä.

Mutta sitten jatketaan  hyvin  sanoisinko vanhakantaisesti.  Pieni lapsi  voi koskea elintään ja kokea mielihyvän tuntoa. Tähän annetaan neuvo:  hyväntahtoinen mutta vakava huomautus: Noin ei saa tehdä. Myöhemmin onaniaa käsiteltäköön hyljättävänä sairaalloisena  tapahtumana, joka ei kaipaa  pitkiä saarnoja, uhkauksia tai rangaistuksia. "Osoita yksinollessasi olevasi mies, joka säilyttää itsekunnioituksensa."

Muutoin; Suorat vastaukset suoriin kysymyksiin ja selityksiä sen mukaan, kuin lapsen ja nuoren kehitystaso edellyttää.

Kirjoittajasta 

Paavo Eemil Virkkunen (1874 – 1959) oli Wikipedian mukaan suomalainen pappi ja poliitikko.

Uransa alkuvaiheessa Virkkunen toimi uskonnon opettajana useissa helsinkiläisissä kouluissa. Helsingin Suomalaisen Normaalilyseon rehtorina hän oli vuodet 1908–1918.

Eduskuntaan Virkkunen valittiin ensimmäisen kerran vuonna 1913  Hän kuului Suomalaisen puolueeseen ja vuonna 1935 Suomalaista puoluetta seuranneeseen  Kansallisen Kokoomuspuolueeseen. Viimeisen kerran Virkkunen valittiin eduskuntaan vuonna 1939 aloittaneeseen sota-ajan yli aina  maaliskuuhun 1946 istuneeseen pitkään parlamenttiin.

Virkkunen oli opetusministerinä Svinhufvudin II hallituksessa vuosina 1930–1931. Eduskunnan puhemiehenä hän  toimi useaan otteeseen.

Virkkunen oli Ilmajoen kirkkoherrana vuosina 1918–1925 ja  Helsingin eteläisen suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1926–1951. Tässä tehtävässä Virkkunen oli myös ensimmäisen suorana radiolähetyksenä lähetetyn jumalanpalveluksen saarnaaja.

Virkkunen ei luonut akateemista uraa, mutta hänelle myönnettiin vuonna 1949 professorin arvonimi.

A.K. Ottelin (1931): Kasvatusopin pääpiireet 1.

Ottelin, A.K. (1931)  Kasvatusopin  pääpiirteet 1.  Yleinen kasvatusoppi.
Helsinki: Otava.

TÄMÄN vuoden viimeisenä kirjaklassikkona kehun A.K. Ottelinin kasvatusopin pääpiirteitä (osa 1).

Jälleen opin: Emme suinkaan ole ainoa sukupolvi, joka on jotain ymmärtänyt kasvatuksesta ja opetuksesta. Ja voi olla, että me tänään  - tai ainakin minä-  ymmärrämme niitä jopa pinnallisemmin.

KIRJA on julkaistu mielen-kiintoiseen aikaan. Laki oppivelvollisuudesta oli vasta säädetty, mutta yhtenäistä koulujärjestelmää ei vielä ollut.  Herbartilaisuus oli  jalkautunut varsin hyvin koulun arkeen. Soininen oli kuollut, ja uusi koulu teki maihinnousua myös Suomeen. Ottelin asettui kannattamaan keskitietä vanhan ja uuden koulun kiistassa paremmuudesta. Hollolta oli ilmestynyt vuonna 1927 teos: "Kasvatuksen teoria. Johdantoa yleiseen kasvatusoppiin",  ja  tämä Ottelinin teos oli vasta toinen itsenäisyyden aikana ilmestynyt. Seuraavaa saadaankin odottaa vuoteen 1943  ( Salomaa, J. E. Yleinen kasvatusoppi).

OTTELIN  kirjoitti  omasta mielestään läheisesti käytännölliseen koulutyöhön liittyvän vaatimattoman, aivan tavallisen kasvatusopin. (Hän on kirjoittanut myös opetusopin- palaan siihen ensi vuonna). Kirjan ilmestyessä hän kouluttu historianopettajia, mutta teksti ymmärtää hyvin myös kansakoulujen tilannetta.  Vaatimaton kirja? Kyllä tämä on varsin syvällinen.

Minulle se  oli pieni aarre. Se kutoo ymmärryksen siltaa vanhan ja arvokkaan sekä uuden ja innostavan pedagogiikan välille. Minun on helppo jakaa pääosa näistä pian 90 vuotta vanhoista ajatuksista.

En muista, mistä toisesta teoksesta olisin silmät kiiluen tehnyt 40 sivua muistiinpanoja (kirjassa on 192 sivua). Niinpä jaan esittelynkin kahteen osaan.  Tässä ensimmäisessä osassa yritän lähinnä kuvailla kirjaa kokonaisuutena ja hahmottaa viestiä, joka yhä kolahtaisi. Lastussa nro 2 tulen pohtimaan kirjan pohjalta tahdon- ja luonteenkasvatusta, jolle kirjassa on lähes 40 sivua.

JO kirja muoto on muuten vänkä. Se  jakautuu  kahdeksaan päälukuun. Ne taas on jaettu 25 alalukuun, joista löytyy  yhteensä 103 numeroitua,  yhdestä useampaan kappaleen mittaista ala-alalukua. Kaiken matkaa Ottelin liittää  ajatuksiaan kasvatuksen klassikoiden ajatuksiin.

Kasvatuksesta 

KASVATUS ymmärretään  kirjassa varsin laajasti: se on  sivistysperinnön siirtämistä. taipumusten harjoittamista  ja viljelemistä  sekä luonteen lujittamista. Kasvatuksen tehtävänä on kehittää  paitsi sielua: älyä ja luonnetta myös ruumista.

"Nuorten mieliin teroitettakoon jo varhain, että terveyden säilyttäminen ja vahvistaminen, ruumiin sopusuhtainen kehittäminen on jokaisen velvollisuus."

Ruumiin hoitoon kuuluu myös koulutilojen kunto. Niiden  on oltava terveellisiä ja puhtaita.  Opettajan oli  esim.  tarkastettava päivittäin oppilaiden puhtaus.

Kasvatus on välttämätöntä. Perinnöllisyys ja taipumukset rajoittavat kasvatusta, mutta eivät ehdottomasti määrä lopputulosta. Ihminen myös muuttuu elämänsä aikana (kasvatus ei siis ole peruuttamatonta).

Erityisen erilaista verratuna nykyajatteluun on kasvatukseen tuolloin liitetty ihanteellisuus. Opettaja tavoittelee  Ottelinin mukaan ihannetta kuten taitelijakin. Kasvatus tähtää ylöspäin. Ihanteena on  kelvollisen ja mahdollisimman täydellisen ihmisen kehittäminen. Mutta oppilas on aivan toisenlaatuista raaka-ainetta kuin marmori. Hänellä on synnynnäinen erikoisluonteensa ja oma tahto. Varsinaisten kasvattajien rinnalle on lisäksi myötäkasvattajia:  Ikätoverien vaikutus on erinomaisen suuri.  Niinpä  huolellisinkin kasvatus voi epäonnistua.

Ottelin pohtii myös teorian ja käytännön suhdetta.  Kasvatuksen käytäntö ei ole rakentunut teorian pohjalle, pikemminkin päinvastoin. Monet etevät kasvatusopin teoreetikot ovat lisäksi epäonnistuneet opetustyössään – jopa Pestalozzi.

Tarvitseeko opettaja muuta koulutusta kuin aineenhallintaan? Eivätkö pelkät lahjat riitä? Opettaja tarvitsee mm. tahdikkuutta. Tahdikkuus johtuu sanasta tangere =koskettaa, osua. Se on  kyky keksiä nopeasti, melkein vaistomaisesti kulloinkin oikea menettelytapa.  Se on mukautumista olosuhteisiin, oikeiden menettelytapojen valintakykyä, joka perustuu oppilaan luonnon oikeaan käsittämiseen.  Tätä  tahdikkuutta,  kasvatuksellista vaistoa  ei voi oppia.

Opettajan  osalta  ei  kuitenkaan kannata luottaa vain  lahjoihin ja tietoon oppiaineesta. Teoriaa - ja kasvatusopillista koulutusta  opettajille tarvitaan.  Teoriat  ovat   tehokkaasti avustaneet kasvatustyötä eteenpäin.  Mutta  teoreettiset oppilauseet on käännettävä elävän elämän kielelle. Niiden tulee muuttua opettajassa tiedottomaksi, vaistomaiseksi toiseksi luonnoksi.

Opettaja tarvitsee siis  Ottelinin mukaan synnynnäiset lahjat ja taipumukset, aineen osaamisen, rakkautta kasvattajan tehtävään –  ja kasvatusopin teoriaa.

Koulukasvatus

KOUUN  tehtävä on Ottelinin mukaan älyllinen harjoittaminen, saavutetun  tietopääoman säilyttäminen ja siirtäminen perintönä seuraavalle sukupolvelle. Hän ei näe koulun tehtäväksi uuden tiedon rakentamista.

Koulussa saavutetaan laaja tietomäärä, opitaan ajattelemaan loogisesti ja käyttämään hyväksi saatua oppia.  Koulun tietopuolinen tehtävä on hänestä itsestään selvästi koulun päätehtävä -   se tekee koulut välttämättömiksi.

Silti koulu  on myös  kasvatuslaitos. Huolissaan Ottelin on opettajista.  Opettajat eivät enää ole kasvattajapersoonallisuuksia, vaan pitävät itseään virkamiehinä.

Koulu on kotiin verrattuna jäykempi, sääntömääräisempi.  Sen henkeä  leimaa  kylmyys, kuri ja täsmällisuus. Yhteiskunnallinen kokonaisuus pakottaa  yksilöllisen vapauden määrättyihin rajoihin.  Kaikki on järjestettyä ja määrättyä.  Pakkoa. Mutta myös vapautumista.

Kansakoulun  tehtävänä on niiden alkeellisten tietojen jakaminen, jotka jokaisella kansalaisella tulee olla. Sillä on lastenkoulun luonne. Kansakoulun pohjalle rakentuvat sitten erilaiset jatkoluokat, joissa tukevat ammatillisen näkökohdat mukaan samoin yhteiskunnan tarpeet.

Ottelin pohtii myös oppilaitten erilaisuutta. Comeniuksen ja Pestalozzin hengessä hänkin haluaa koulua kaikille, ei vain rikkaiden perheiden lapsille. Hänestä on tärkeää taata lahjakkaille oppilaille esteetön eteneminen. Toisaalta tärkeää oli myös "ettei lukutielle houkuteltaisi  lahjattomia oppilaita, jotka  sitten lukioasteella vaan joutuvat jarruttamaan opetuksen edistymistä".  Lahjakkaille vapaaoppilaspaikat olivat tärkeitä.

Kasvatuksen keinoja

Kasvatuksen keinoksi Ottelin  esittelee hyvien tottumuksien, tapojen (esim. kärsivällisyys) luomista Keinona on säännöllinen toistaminen.  Palkintoihin hän suhtautuu varovaisesti;  velvollisuus  tulee täyttää sen itsensä vuoksi. Mutta pikkuiloja opettajan voi tuottaa oppilaille (esim. retki). Opettajan työn tulee sinänsä kyetä kannustamaan ja kiinnostumaan. Ystävällinen rohkaisu  on monesti hyvin suuriarvoinen

Huonot tottumukset ovat rikkaruohoja,  jotka pitää poiskitkeä. Paras tapa on korvata huono korvata hyvällä. Erittäin tehokas keino  on kehoitus. Kannusta hyvään ja vetoa  oppilasten parhaimpiin vaistoihin.  Vakava henkilökohtainen keskustelu käydään kahdenkesken,

Järkevin keino on  ennaltasuojelu ja valvonta. Lasta on varjeltava kiusauksilta ja vaaroilta (ruumiilliset vaarat, vaaralliset vaikutteet: kirjallisuus, elokuvat, turmelevahuono seura... ).
Kasvatettavaa tulee pitää silmällä.  Ohjat on pidettävä  tiukoilla. Valvonta ei saa kuitenkaan vajota salaiseksi vakoiluksi.

Kolmas keino on toiminnassa pitäminen.  Ikävystyminen on vaarallista;  Se synnyttää kujeita ja paheitakin. Sopiva askartelu pidättää huonot ajatukset kaukana ja sulkee vaaralliset kuluväylät.

Tarvitaan myös  herbatilaista kuria, hallintaa ja ohjausta.  Paheita varten ovat käsky ja kielto, varoitus  uhkaus ja rangaistus.

Opettaja ilmaisee tahtonsa käskyllä. Käskyn tulee olla lyhyt, selvä, rajoitettu, mahdollinen suorittaa
ja johdonmukainen.  Oppilaat tottelevat  Ottelinin mukaan mielellään tarpeellisia ja järjellisiä määräyksiä, varsinkin jos taustalta kuultaa  peitetty vetoomus  oppilasten hyvään tahtoon.

Ottelin neuvoo: Pidä kiellot harvinaisina. Jokainen kielto muuttuu houkutukseksi.

Hän siteeraa Cleveä: ”Varoituksiin on opettajalla useinkin aihetta. Uhkauksiin  ei hänen pitäisi  koskaan turvautua” . Varoituksessa huomio kiinnitetään seurauksiin. Katse, pieni ele usein riittää.
Uhkaukset ja ilkeily eivät kuulu kouluun.

Valitettavasti mikään koulu ei selviä ilman rangaistuksia. Rangaistus annettakoon vain  ilmeisestä uhmamielestä, raakuudesta ja ilkeydestä.  Rangaistuksen on oltava oikeudenmukainen, kohtuullinen
yksilöllinen (mm. ikä),  hyvänsuopuuden sanelema (tavoitellaan sisäistä nousua, opettajan vihaisuus ei vaikuta kohottavasti) ja  mielellään luonnollinen (mm. Rousseau ja Spencer).

(Koulu)Opetuksesta

OTTELINille opetus on  siis älyn kasvattamista,  aikakauden sivistyspääoman saattamista nuorten omaisuudeksi. Mutta  hän korostaa tasapaino. Tarvitaan aineellinen sivistys  (varastoaitta, POPSissa puhuttiin materiaalisista tavoitteista ) ja muodollinen sivistys  (voiman lähde, POPSissa puhuttiin formaaleista taidoista).

Hänen mukaansa koulutyötä  itse asiassa kuvaisi paremmin sana opastus kuin opetus. Opettajan tarkoitus on järjestää kaikki parhaalla tavalla. Hän kysyy,  korjaa, kokeilee ja harjoittaa . Hän uudelleenleimaa tiedon koulun tarkoituksia varten. Itse asiassa opastuksessakin korostuu  hänestä liikaa opettajan osuus.

Todellista tietoa ei pystytä istuttamaan tai juurruttamaan. Oppiminen ei ole niiden tietojen passiivista  vastaanottamista, jotka opettaja omistaa ja haluaa oppilailleen antaa. Opettaminen tarkoittaa Ottelinille  uusien mielikuvien  saattamista nuorten omistukseen sekä niiden liittämistä ja sulattamista  jo olemassaoleviin mielikuviin  (vrt. konstruktivismi). Tieto (vai oppiminen?)  on toimintaa, sulattamista ja omistamista (omatoimisuus, aistihavainnot, käsitteen työstäminen).

Opetuskeinoja

Opetuskeinoja ovat aistimukset/havainto, apperseptiointi ja muistin harjoittaminen. (Hän ei siis esittele erillisiä työtapoja).

Aistimukset ovat älyn alkuperäisintä ainesta. Aistillinen havainto on kaiken tiedon ehdoton perusta.
Esineitä tulee katsoa, tunnustella, punnita, paloitella, nimetä ja kuvailla.

Seuraavassa apperseptio-vaiheessa  mieli vertailee ja muokkaa havainnot mielteiksi ja käsitteiksi.
Sana ad-percipere tarkoittaa ottaa vielä  lisää. Uusi havainto sulatetaan aikaisempiin, se on assosioitava oppilaiden kokemukseen ja ajatuksiin. Sielu ei kykene  omaksumaan uusia aineksia ilman jo olemassaolevan sielunsisällyksen  myötävaikutusta. Tästä syystä oppilaantuntemus on opettajalle niin tärkeää. Oppilaan tarkkavaisuus on voima,  joka vaikuttaa apperseptiossa. Käsitteiden muodostus on lapsille haastavaa.

Ottelin mukaan muistin harjoittamista on laimintyöty ja muistitietoa on alettu halveksia.  Lapset oppivat kuitenkin mielellään ulkoa. Ei kannalta luottaa liikaa pienten lasten käsityskykyyn ja loogiseen ajatteluun.

Muisti on hyvin tärkeää oppimisessa.  Siihen, miten mielteet säilyvät mielessä, vaikuttavat mm.
alkuperäisen vaikutteen voimakkuus (tunnepitoisuus, liittyminen omaan harrastukseen),  oma oppimishalu, vaikutteen liittymiskohdat ja sisäinen yhteys (mahdollisimman useita assosiaatioita; kausaalinen yhteenkuuluvuus, ryhmittäminen),  kertaaminen (toistaminen). Lisäksi luokassa oppiminen on tehokkaampaa kuin kotona (mm. kuoroluku).

Harrastus

Oppimisessa oleellista on kiinnostavuus.  "Kiinnostamattomat asiat kiitävät ohi vain kevyesti sipaisten ja pysyvät aina pelkkänä arvottomana painolastina."

Ottelin  onkin omaksunut  Herbartin (ja jo sitä ennen Rousseaun) ajatuksen harrastuksesta: Opetuksen päämäärä ei ole tieto vaan jatkuva tiedonsaavuttamispyrkimys. Tiedonhalu on tietoja arvokkaampaa. " Opeta herättääksesi harrastus. Opeta niin, että opetusaine tulee rakkaaksi."

”Opitut asiat unohtuvat niinkuin yleensä kaikki nuoruuden aikana hankittu miellesisältö, mutta niitä opittaessa herännyt harrastus jää pysyväiseksi omaisuudeksi koko elämäniäksi.”– Herbart

Opetuksen keskeinen tehtävä on siis sytyttää harrastus.  Harrastus on älyllinen  mielihyvän tunne, johon kuuluu oppimisen halu, uteliaisuus, keksimisen ilo ja odotus. Oppilas kaipaa  yhtämittaisesti päästä eteenpäin. Harrastuksen tulee suoda älyllistä nautintoa, siihen tulee sisältyä kiihokkeita ja mahdollisuuksia luovaan toimintaan. Harrastuksen tulee liittyä tahtoon. Oikea nimi harrastukselle olisikin Ottelinin mielestä  toiminnanhalu, harrastus tarkkaavaisuuteen ja mielihyväntunteen kannustamaan ponnisteluun elämää ja liikuntoa (jatkuvaa kehittymistä?) kohti.

Herbartin mukaan  harrastuksen olisi oltava monipuolista, ei yksipuolista.  Harrastus voi olla hänen mukaansa tiedonhalua, tutkimishalua.  Se voi olla  esteettinen, sympaattinen, sosiaalinen tai uskonnollinen. Siis kaikkia niitä.

Kuinka harrastus  saadaan syttymään? Opettajalla on oltava omakohtainen harrastus -–  se  tarttuu. Opetuksen on oltava miellyttävää ja rikasssisältöistä - ja jännittäävää. Tarvitaan opetusuunnitelma, jossa on  miellyttäviä, kiinnostavia, arvokkaita, (+hyödyllisiä AKO) opetusaineksia. Opetustavan on oltava selvä, havainnollinen ja  mukaansatempaava. Tarvitaan tilaa oppilaiden omatoimisuudelle. Uusi asia on liitettävä  ennen hankittuihin mielteisiin. Oikean liittymäkohdan löytäminen on tärkeää. Opetuksessa on luotava vastaanottavaisuuden tila.  On tutkittava mitkä keinot herättävät kiinnostusta.

Ottelin vastuuttaakin opettajaa siitä, että opetus on  kiinnostavaa. On keksittävä tehtäviä, jotka  kiinnostavat ja houkuttavat. Työn on oltava vaihtelevaa.  

OTTELIN on kuitenkin varovainen:  Kaikki opetus ei herätä suurta harrastusta. Kaikesta ei saa kivaa.

Valitettavasti täysin ei  voida välttää kuivia ja ikäviäkin tietoja missään aineessa. Koko koulutyötä ei voida muuttaa leikiksi. Oppilaan täytyy kyetä pakottautumaan tarkkaavaiseksi. Nuorten  mieliin teroitettakoon, että  oppiminen on yksilöllinen ja  yhteiskunnallinen velvollisuus.  

Ottelin on selvästi tutustunut myös uuden koulun ideoihin ja yhtyy kritiikkiin, jonka mukaan  1800-luku oli  kasvatusopin yleinen rappeutumis/taantumisaika siinä mielessä, että koulusta tuli kirjakoulu. Elävä elämä unohdettiin.  Kasvatuksessa on pidettävä silmällä myös lapsen onnen ja ilon kaipuutta sekä  hänen kiinnostavan askartelun ja  toiminnan tarvettaan.  Leikki on lapsen oikea maailma. Se on liikkeellepaneva voima. Leikki suojelee kaikelta ikävältä ja antaa  purkautumistilaisuuden lapsen voimille ja vapaudenhaluille, sen toiminta- ja matkimisvaistoille. Lapsi tuntee leikissä olevansa  ensi kerran kokonaisuuden osa. Hänen täytyy noudattaa  leikin sääntöja  ja mukautua  toisten haluihin ja toiveisin

Hän suhtautuu myönteisesti työkouluun, jossa ei vain harjoiteta  silmää ja kättä käsitöissä ja piirustuksessa, vaan koetetaan saada teon periaate  määräämään työmenettelyä koulun kaikissa aineissa ja annetaan  tilaa  omatoimisuudelle, tuottavalle ja luovalle työskentelylle, jossa oppilaat itse valtaavat tietoja kirjoista, kartoista ja muista opetusvälineistä. Amerikkalaiseen kouluvaltio-järjestelmään sisältyy  hänestä monia varteenotettavia seikkoja. Hän myös suosittelee ryhmissä opettamisen lisäämistä.  Vanhan läksynluvun ja -kuulustelun sijaan lapset voisivat itse kysyä.  Opettajan on muututtava ohjaajaksi ja avustajaksi. Kirjakoulun on muututtava elämänkouluksi, elämyskouluksi,  tuotantokouluksi. Taidot ovat tärkeämpiä kuin tiedot. Tuottava työ on saatava keskeiseen asemaan ja  sitä kannattaa suorittaa ryhmissä. Opittavien asioiden määrää on karsittava, tilaa tarvitaan ajattelun kehittämiselle ja siveelliselle kasvatukselle.

Uuden koulun makua on  siinäkin, että Ottelin korostaa myös  oppilaiden oikeutta  lepoon. Opettaja on  pidettävä huoli, että kotitehtävät  eivät ole ylivoimaisia ja että ne ovat todella tarpeellisia.

Uuden koulun  jyrkimpiin vaatimuksiin - mm. jyrkän yksilöllisestä  linjasta  ja luopumisesta tavanomaisesta luokkaopetuksesta - hän pitää etäisyyttä. Kaikkea  opetusta ei voi  rakentaa  nuorten omatoimisuuden ja itsenäisyyden varaan. Perittyä sivistyspääomaa on kunnioitettava.

Tyttöjen ja poikien yhteisopetusta Ottelin ei erityisesti kannata. Hän muistuttaa, että se on
syntynyt Amerikassa taloudellisesta välttämättömyydestä iei kasvatusopillisesta vakaumuksesta
Yhteisopetus  tuottaa ainakin kuudella ensimmäisenä kouluvuotena hyviä tuloksia, mutta  monelle /myöhemmin/ sopivat paremmin erityiskoulut

Kotikasvatus

Vaikka teos on kirjoitettu opettajille, siinä käsitellään myös kotikasvatusta. Luonnonjärjestys säätää: vanhemmat ovat  ensimmäiset kasvattajat. Kodin tärkein tehtävä on huolehtia ruumiillisen kehityksen tarpeista: ravinto, asunto, vaatetus. Kotiin kuuluvat yksinkertaisuus, puhtaus, lepo, äidin merkitys, rakkaus ja luottamus, molempien vanhempien kasvattajuus.  Maistuu niin Pestalozzilta että.

Juuri kotona voidaan ottaa huomioon lapsen omaleimaisus.  Kodin tehtävä ei ole opettaa. Koti huolehtii tavan säilyttämisestä. Kodin osalta Ottelin  ajattelee samoin kuin Snellman- mutta  toisin kuin Snellman: koululla on hänestä myös kasvattava tehtävä.

Mutta aina kotona ei ole näin auvoista. Usein kotikasvatus muistuttaa onnetonta avioliittoa. Toinen käskee, toinen kieltää. Kodit sälyttävät yhä useampia velvollisuuksian yhteiskunnalle ja koululle.  Nykyajan kuumeisen kiireinen työ, taloudelliset olot, suurkaupunkielämä, teollisuuden voittokulku johtavat siihen, että vanhemmille jää yhä vähemmän aikaa kodeille omistettavaksi.

Teoksen kirjoittajasta

Muokkasin ainosta noin 1 cm2 kuvasta
suuremman,

Ahti Konrad Ottelin (1871 Porvoo –1936) oli suomalainen lehtori, oppikirjantekijä, kansakouluntarkastaja, ylitarkastaja, seminaarin johtaja ja normaalilyseon yliopettaja. Hän väitteli herbartilaisesta historianopetuksesta vuonna 1908.  Hän on kirjoittanut mm. teokset Kasvatusopin historian oppikirja ja  Kasvatusopin pääpiirteet, 1–2.

Ottelin  kiukutteli  oppiaineiden keskinäista  tilanahtautta vastaan. Tehokkain kirjavuuden ja moninaisuuden poistamiskeino olisi  hänestä ollut aineksen supistaminen. Ei uusi eikä  missään tapauksessa tavallinen koulu tuntunut kuitenkaan halukkaalta ainakaan huomattavammin supistamaan opetettavaa ainesta.

Metodisesti hän oli vanhan ja uuden koulun kiistassa keskitien kulkija. Oppikirjoihin hän suhtautui myönteisesti: ne esittivät opittavan aineksen valmiiksi jaoteltuna ja järjesteltynä, ja näin oppilaat säästyivät monilta turhilta muistiinpanoilta. Kertausta hän piti tärkeänä: ”Kaikesta opetukseen uhratusta vaivannäöstä huolimatta saa koulu varautua siihen, että suuri osa sen jakamaa tietoa pian haihtuu.” 

”Uusi koulu” miellytti häntä  ennen kaikkea siinä suhteessa, että se suo mahdollisuuden opiskella kerrallaan vain muutamaa harvaa ainetta ja saavuttaa niissä todellisia tuloksia.  Ottelinin mielestä koulussa tuli olla tilaa oppilaan itsenäisten ajatusten ilmaisulle ja itsenäiselle tahdolle. Oppilaiden oma-aloitteisuus ja itsenäinen ponnistelu oli nähtävä positiivisina asioina. 

Toisalta hän kannatti  vanhan koulun kyselymetodia, kehittävää eli katekeettista kysymystä, joka johtaa oppilasta  harkitsemaan vastausta omatoimisesti, ponnistelemaan eteenpäin  

Vanha koulu palveli hänestä yksipuolisesti objektiivista ainesta, uusi koulu subjektiivista elämyspuolta, nuorten omaa työosuutta. "Ennen pidettiin koulutyötä oleellisesti opettajan työnä; nyt ollaan  sitä mieltä, että oppilaan tulisi suuressa määrin olla oma opettajansa; opettaja olkoon tiennäyttäjänä, ohjaajana". 

Uudesta  koulusta hän ottaisi  enemmän työiloa kouluihin! Vanha koulun  ahkeruus ja suunnitelmallisuus säilykööt.  

Uutta sivistystä koulu ei hänestä luo. Pääasiassa jo olevan  sivistysvaraston suojeleminen ja vaurastuttaminen on sen tehtävä.