Unohdettuja pedagogeja: Ottilia Stenbäck. Osa 2

TÄSSÄ lastussa yritän hahmottaa itselleni oman aikansa yhden merkittävimmän naispedagogin  Ottilia Stenbäckin omaa tyttöpedagogiikka lähteenäni Tyyni Tuulion teos: "Ottilia Stenbäck ja hänen aatemaailmansa."

Ottilia Stenbäck (1848 – 1939) teki elämäntyönsä kahdessa tyttökoulussa: Alavuden tyttö-kansakoulussa ja Helsingin suomalaisessa tyttökoulussa. Opettajantyötä hän ehti tehdä huikeat noin 54-56 vuotta, joista kansakoulussa vähän toista vuotta.

Sinä aikana maailma muuttui monella tavalla: Säätyjako murtui ja muuntui luokkajaoksi. Naiset saivat oikeuden opiskella, pätevöitä  ja hakeutua julkisiin  virkoihin. Suomi suomalaistui,  itsenäistyi ja maallistui. Niihin työvuosiin mahtuu nälkä- ja routavuosia, maailmansota ja sisällissota. Mutta Stenbäckin oma kasvatusajattelu ei  juuri heilunut.

Ottilian lapsuudessa pääosa tytöistäkin  kasvatettiin kotona. Pelättiin, että he saavat maailmallisuuden tartunnan. Ja heitä tarvittiin äidin apuna kotona. Säätyläisperheissä käytiin ajoittain kotikoulua. Rippikoulu oli kuitenkin useimmille ainoa "oikea" koulu. Toki jo  vuoden 1843 jälkeen oli perustettu korkeasäätyisille  ruotsinkielisiä tyttökouluja, mutta ne olivat alkeellisia ja  niissä tyttöjä  kasvatettiin pääasiassa kotia varten.

Ottilia oli nimenomaan tyttöpedagogi - vaikka tyttökoulussa oli aluksi muutama poika alimmilla luokilla.

Jo nuorena hän ajatteli, että tytönkin pitää "saada toimia valon, kunnian ja isänmaan puolesta, eikä yksinomaan rakastaa sitä". Opettajattarena Alavuden tyttökansakoulussa hän korosti vanhemmille koulun tarpeellisuut  ja niiden aineitten hyötyä, joita siellä  opetetaan, ja miten naisen on yhtä suuri ja miltei suurempikin tarve kuin miehen, saada sellaista opetusta, kuin kansakoulussa tarjotaan. Vain pieni osa uskoi.

Kasvatuspäämäärä

Stenbäckillä oli kansakoulunopettajan ja kasvatusopin approbaturin tutkinnot. Niiden lisäksi hän luki paljon kirjallisuutta  ja teki opintomatkoja. Hänelle tärkeitä ja tuttuja suomalaisia pedagogeja olivat Uno Cygnaeus, Sakari Topelius ja mm. Z.J. Cleve.

Hän tapasi opintomatkallaan Fröbelin lesken ja jakoi hänen - pestalozzilaisen- ajatuksensa, että kasvatuksen päämäärä ei ole ainoastaan tietojen antaminen vaan koko ihmisen harmoninen kehittäminen. Tyttöjen oli varhain opittava auttamaan ja palvelemaan muita.

Tuulio kuvaa kirjassa  1800-luvun kasvatusoppia hengeltään  pietistiseksi ja nationalistiseksi.  Stenbäckiäkin kiinnosti erityisesti,  miten kasvatuksessa ja opetuksessa parhaiten välittyisi uskonnollinen ja isänmaallinen henki. Miten opettaa "oikein" kristillisyyttä, miten saada lapsissa heräämään rakkaus isänmaahan?"

Seminaarin viimeisenä vuonna  Ottilia kirjoitti, että "nuorra vitsa väännettävä." Kasvatuksella oli  lapsen mieli taivutettava siihen, "mikä hyvä ja oikia on." Yksi yhteinen tarkoitus oli  "Rakasta Jumalaa  ylitse kaikkia ja lähimmäistä niinkuin itseäsi." Kasvatuksen ja koko elämän päämäärä on, että ihminen tulisi Jumalan lapseksi.

Tiivistän Ottilian tyttöpedagogiikan syväpäämääräksi kristillisen kotikutsumuksen.  Tytöistä tuli kasvattaa  "korkeatasoisia kodin naisia". Hän halusi herättää ja vahvistaa nuorten mielissä rakkautta kotiin. Hän halusi kasvattaa "suomalaisten kotien tyttäriä elämän kutsumusta täyttämään - niin, ei ainoastaan tämän, vaan tulevankin elämän kutsumusta",

Tyttökoulun tavoitteena  ei ollut kasvattaa  tulevia tiedenaisia tai löytää taiteilijoita vaan ensi sijassa  kasvattaa normaalin keskitason naisia, kehittää  koko ihmistä harmonisesti.  Oppilaiden mieliin tuli painaa isänmaan kuvan, sen lempeä äidinkasvot.  Stenbäckin johtama tyttökoulu oli  demokraattinen laajojen piirien koulu. Mitään säätyerotteluja  ei tehty. Talonpojan tytär oli yhtä tervetullut kuin herrasmiehen.

Vielä 1900-luvun alussa  hän korosti  oppilaiden tehtäviä kodin tyttärinä. He eivät saaneet suinkaan luulla,  että heidän saamansa  hitunen oppia vapautaisi heitä kodin tehtävistä.

Stenbäck oli  luonteen kasvattaja. Lapsissa hän  arvosti raikasta lapsellisuutta, korutonta luonnollisuutta,  puhdasmielisyyttä ja  vilpittömyyttä - tosimielisyyttä. Turhuutta ja pintapuolisuutta tuli varoa. Illoin, aamuin tuli tutkia  sydäntään Jumalan sanan valossa. Itseä piti hillitä.

Myöhemmin koulunsa juhlapuhujana hän kuvasi koulun päämaaliksi suomalaisen sivityksen kehittämisen ja suomalaisen naisen kasvattamisen. Uudet yhteiskuntaluokat haluttiin mukaan sivistykseen ja  tiedon tielle. Arvoina olivat Runebergin isänmaallisuus,  Topeliuksen valoisa kristillisyys ja sivistys, joka ei irroita sitä kristillisyyden peruskalliosta  eikä ryöstä siltä  elämän kalliimpaa aarretta- uskoa.

Jatko-opiston kasvatuspäämäärä

Opiston  perustajan Godenhjelmin unelmana oli  vapaa ”naisten akatemia”, sivistys sivistyksen vuoksi ilman käytännöllistä päämäärää  - etupäässä kotikutsumusta ajatellen. Jatko-opistolla oli kuitenkin tavoitteena myös tyttökoulun opettajattaren ammattiin valmistaminen.

Stenbäckin mukaan opettajan tuli olla siveellisesti jalostunut henkilö, jumalanpelon kautta pyhitetty kasvattaja, joka  vaikuttaa ympäristöönsä ja varsinkin nuorison mieleen ilman sanojakin, hiljaa ja ikäänkuin salatulla tavalla ja  herättää totuuden ja rakkauden henkeä.

Tärkeät oppiaineet

Tyttökoulun oppiaineet ja kurssit olivat hänen koulussaan samat kuin Helsingin  tyttökoulussa.  Koulutukseen kuului sekä käytännöllisiä että teoreettisia aineita. Opetuskielenä oli suomi.

Stenbäck tahtoi antaa  oppilaille tietoja, joka eivät ainostaan valaise mieltä vaan jotka myöskin lämmittävät sydäntä. Kaikki oppiaineet koulussa olivat olemassa oppilaiden sivistämistä varten: niiden tuli kunkin kehittää oppilaissa ahkeruutta ja tarkkaavaisuutta, herättää heissä lujaa velvollisuuden tuntoa ja muodostaa heitä siveellisiksi luonteiksi.

Mielenkiintoisesti jo Alavudella hänen ajattelussaan näkyy opettajan velvollisuus valita opetukseen oppilaille merkitykselliset asiat. "Vielä lisäksi pitää tutkia mikä niille ”tietämättömille” talonpoikaislapsille  on  tarpeellisinta ja miten tätä tietoa  esitellä niin, että se tulisi heille eläväksi."
Myöhemmin hän moitti itseään opettajana siitä, että  "koitti tyrkyttää kuollutta, pintapuolista tietoa.- eihän nuo opetukset minua itseäni innostaneet, miten ne sitten olisivat herättäneet innostusta oppilaissani."

Jatko-opiston oppiaineet

Jatko-opistossa pakollisia oppiaineita olivat: Suomen kieli, ainekirjoitus, pedagogiikka, psykologia- valmistuksena pedagogiikkaan. Lisäksi sai valita vapaasti kaksi  ainetta:  historian, saksan, ranskan tai  englannin kielen.   Lukujärjestykseen tuli Godenhjelmin pariskunnan ehdottamien aineiden lisäksi Stenbäckin suosikit uskonto, matematiikka ja ruotsi.

Kasvatuksen keinot

Aivan keskeinen kasvatuksen keino oli Stenbäckin mielestä opettaja itse. Jo seminaarissa opiskellessaan hän kirjoitti, että  kasvattajilta vaaditaan rakkautta kasvattiinsa sekä niihin asioihin, joita hän heidän sydämmiinsa painaa. "Täten tulee hänen pyrkiä mahdollisimman mukaan itse täyttää sitä, mitä hän lapsilta vaatii, s.o. olla heille esimerkkinä."

Uransa loppupuolella hän kirjoitti: Opettajan hengestä lähinnä lähtee se henki, joka kouluissa vallitsee. Nuoriso tarvitsee havaintovälikappalaleita. Opettajan persoonassa tulisi nuorison nähdä uskonnon voima elävänä totuutena tullakseen siitä elähytetyksi.

Opettajanvalinnoissa tärkeää oli uskonnollinen ehdottomuus. ”Opetajia asetettaessa ei tulisi katsoa  yksin todistuksia  ja muodollista etevyyttä, vaan ensi sijassa että opettaja on kristillinen persoonallisuus."

Koulussa tuli vallita syvä kristillinen henki, jonka yhtä lempeä ja vakava henki  läpitunkisi kaikkia  opettajia. Työtä  tulisi elähdyttää tosi-uskonnollisuus.

Hyvät metodit, kaikenlaiset  ulkonaiset toimenpiteet, olivat hänestä vain tyhjiä muotoja, elleivät ole elävän hengen kannattamia, ellei ole opettajia, jotka voivat luoda eloa noihin kuolleisiin muotoihin.

Itse hän oli ankara opettaja. Discipliini oli tärkeä. Juuri johtajatar koulussa piti yllä järjestystä ja tehosti ehdotonta velvollisuuksien täyttämistä. Toisaalta häntä on kuvattu myös äidillisen helläksi.

Työmuotoihin kuului myös hyväntekeväisyys. Huonoina aikoina autettiin hätää kärsiviä tekemällä käsitöitä myyjäisiin.

Opetuksen lisäksi tärkeitä perinteitä olivat erilaiset juhlat. Jo Alavuden tyttökansakoulussa lukukauden lopulla oli  keskellä lattiaa joulukuusi kynttilöinen ja makeisineen ja "ympärillä lapset leikkivät ja riemuisivat." Tyttökoulussa jo ennen Ottilian aikaa  oli aloitettu Lucian-päivän perinne, ns.  lussijuhla-perinne. Juhlissa kävi usein merkkihenkilöitä mm. Topelius ja Lönnroot.

Ulkomaanmatkoiltaan 1891  hän toi  ”pitkät rukoukset” lauantai-aamuisin, jolloin oppilaille selitetiin sunnuntain teksti.

Näytelmiin ja teatteriin hänen suhtautumisensa vaihteli. Nuorena hän oli hyvin innokas ja erittäin taitava juhlaohjelmien keksijä ja toimeenpanija. Näyteltiin pieniä näytelmiä. Mutta iän myöten hän alkoi suhtautua niihin yhä kieltävämmin - kunnes taas hyväksyi niitä. Topeliuksen näytelmät palasivat koulun juhlien ohjelmaan ja  pukutanssit olivat sallittuja.

Hän osasi myös leikkiä lasten kanssa.

Kasvatus jatko-opistossa

Juuri johtajatar koulussa piti yllä järjestystä ja tehosti ehdotonta velvollisuuksien täyttämistä.
Tämä koski varsinkin jatko-opetusta. Hän kulki iltaisin haravoimassa pääkaupungin suosittuja kävelykatuja ja lähetti sielä löytyneet tytöt suorina tietä kotiin läksyjen ääreen.

Senbäck kutsui jatkolaiset kerran viikossa kotiinsa, sai tulla tai jäädä pois. Yhdessä tehtiin käsitöitä, luettiin kirjaa, juotiin teetä ja keskusteltiin.

Opetuksesta

Tuulion kirja ei paljoa kerro, mitä Stenbäck itse opetuksen menetelmistä ajatteli. Herbart-zilleriläinen metodi sopi hänestä äidinkieleen, mutta ei hänelle tärkeään uskontoon. Itse hän näyttää olleen taitava kertoja; Hän osasi elävöittää  kasvatusopin suuria persoonallisuuksia hartaudella ja antaumuksella.

Kasvattityttärelleen hän antoi pienten lasten opettamiseen ohjeita:

• Vaihtele päässälaskua ja taululaskua joko tunnittain tai puolitunnittain, miten oppilaat parhaiten jaksavat ja ennättävät
• Maantieto vaatii tarkkaa kerrontaa.
• Älä jätä mitään, ennenkuin olet varma, että oppilaat sen oikein muistavat.
• Kerro opittua aina muutaman tunnin perästä.
• Älä anna pitkiä läksyjä omin päin luettavaksi, vaan lue heidän kanssaan, niin että siitä jo oppivat 
• Läksyjä voit kuitenkin antaa, vaan aina tulee katsoa, ettei se ole yli lapsen voimien

Ensimmäisen vuosikymmenen ajan - siihen aikaan, kun jatkolaisille ei ollut kasvatusopin historian oppikirjoja opetus eteni niin, että  opettaja esitti pääkohdat,  oppilaat tekivät muistiinpanot
ja täydensivä tieojaan kotona lukemalla saksalaisisia oppikirjoja.  Hän piti työtapaa hyvänä: näin tytöt tottuivat itsenäisempään lukemistapaan kuin lukemalla lyhyttä oppikirjaa.

Jatkolaiset saivat esittää kuvaelmia.

Ottilia Stenbäckin pedagogiikka pähkinäkuoressa

Stenbäck sai pedagogisen koulutuksen Jyväskylän seminaarissa vuosina  1869 – 1873, jolloin sitä hallitsi Cygnaeukden pedagogiikka. Varsinaista metodia Cygnaeuksella ei ollut. 1880-luvulla ilmeistyivät Wallinin ja Zleven opetusopit, joihin hän perehtyi. Ne ovat varmasti vaikuttaneet häneen. Kasvatus ja opetus olivat yhä. Tämä  pienen analyysin pohjalta tiivistän Stenbäckin pedagogiikan seuraavasti:

MIKSI? Kasvatuspäämäärä

1. kotikutsumus, korkeatasoinen, normaalin keskitason  kodin nainen, rakkaus kotiin ja sen tehtäviin. 
2. taivaskutsumus, tosikristillinen luonne, jumalanpelko
3. isänmaanrakkaus lempeine äidinkasvoineen
4. koko ihmisen harmoninen kehitys

MITÄ? Kasvatuksen sisällöt

1. sivistys, joka ei irroita sitä kristillisyyden peruskalliosta
2. sekä käytännöllisiä että teoreettisia aineita
3. opettaja oli ennen mutta  uskonnollisen ja isänmaallisen hengen välittäjä

MITEN? Kasvatuksen keinot

1. opettaja esimerkkinä
2. opettajan elävä henki 
3. opettajan  rakkaus oppilaisiin -pedagoginen rakkaus
4. opettajan rakkaus opetuksen sisältöihin
5. koulun yhteishenki
6. kasvatus oli taivuttamista
7. monet keinot; kerronta, muistiinpanot, yhdessä oppikirjan lukeminen, isommille sopii itsenäinen lukeminen, leikit, juhlat ohjelmineen, hyväntekeväisyys, rukoushetket, kohtullisesti läksyjä
8. kurin periaate - valvonta, mutta ei sotilaallinen- sopii vain pojille.
9. vaihtelun periaate 
10. kertauksen periaate, mm. erilliset kertaustuokiot
11. jatkolaisilla  "akateemista vapautta" ja seurustelua johtajattaren kotona

Unohdettuja pedagogeja: Ottilia Stenbäck. Osa 1

Tyyni Tuulio julkaisi vuonna 1950 kirjan Ottilia Stenbäckin (1848 - 1939) elämästä. Löysin kirjan viime jouluna, ja nyt se on luettu. Kannatti. Vaikka olen jo aikaisemmin kirjoittanut Stenbäckin tärkeimmästä teoksesta "Kasvatusopin historian pääpiirteet" kolmekin lastua, en tiennyt hänestä ihmisenä enkä  hänen pedagogiikastaan juuri mitään. Opin samalla paljon tyttöjen koulun historiasta ja erityisesti ns. jatko-opetuksesta. Muistiinpanoja kertyi 25 sivua.

Tässä ensimmäisessä osassa piirrän lyhyen kuvauksen Stenbäckin elämäntyöstä. Toisessa osassa yritän tiivistää hänen omaa pedagogiikkaansa ja kolmannessa osassa esittelen hänen elämäntyönä kaksi merkittävintä näyttämöä: Helsingin suomalaisen tyttökoulun - jonka työtä muuten jatkaa Viikin normaalikoulu sekä koulun yhteydessä toimineen jatko-opiston.

Tyyni Tuulio tiivistää kauniisti Stenbäckin elämänkaaren:

" Ottilia Stenbäckin maallinen vaellus kesti yhdeksän vuosikymmentä. Se alkoi Maamme-laulun syntymävuonna ja  päättyi talvisodan aattona." 

Näihin vuosiin mahtuivat nälkävuodet, sortovuodet, ensimmäinen maailmansota, sisällisota...

"Tiila-täti" oli oman aikansa tunnetuimpia naisopettajia. Hän oli kaikkein ensimmäisiä uranuurtajia  suomalaisen naissivistyksen työmailla. Hän oli vaistoiltaan aristokraatti, Pohjanmaan talonpoikaiskansan jälkeläinen. Todellinen suomalainen. Hän oli saanut kummilahjana selkeän älyn ja hyvän terveyden. Luottamus Jumalaan takasi mielenterveyden. Näin Tuulio kirjoitti

Lapsuus ja nuoruus 

Ottilian elämään ydin oli lapsuuden perhe. Perhe oli ns. sivistysperhe. Isä oli kirkkoherra. Äiti kotirouva. Lapsia heillä oli 13. Suvussa oli herännäisyysliikkeen johtajia. Kahdesta veljestä tuli  suomalaisuuden esitaistelijoita. Myös perhe vaihtoi kodin puhekieleksi ensimmäisten joukossa suomen.

Luonteeltaan Ottilia oli  ujo, arka, herkkä ja hän pillahteli itkuun herkästi. Hän oli lapsesta asti hyvin uskonnollinen.

Nuoruudessa kosijoita riitti, mutta elämään mahtui vain  yksi suuri rakkaus, mutta valitettavasti se oli yksipuolista. Niinpä hän eli neitinä elämänsä loppuun saakka.

Koulutie 

Ottilian oma koulutie alkoi tuon ajan tytöille tyypillisesti..  Hän  ei päässyt  tyttökouluun-  eivätkä päässeet muutkaan  hänen sisarensa, sillä perheessä oli  kuusi  poikaa,  jotka koulutettiin ensiksi.

Hän kävi  ns. kotikoulua. Opettajina eli guvernantteina oli  vähän vanhempia usein tuttuja tyttöjä ja poikia, jotka olivat käyneet joitain vuosia koulua.

Ottilia suoritti rippikoulun  14-vuotiaana ja hankki omin päin sellaisen osaamisen, että sai paperit  joilla pääsi Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaariin vuonna 1869. Sieltä hän valmistui vuonna 1874 kurssinsa priimuksena.

Opettajattareksi ja johtajattareksi

Ensimmäisen opettajan pestin hän sai kotipaikkakunnalleen avatusta tyttökansakoulusta. Puolentoista vuoden kuluttua hän otti vastaan kevätlukukauden 1876 mittaisen,  hänelle tarjotun  viransijaisuuden  Helsingin yksityisestä suomalaisesta tyttökoulusta. Kansakoulunopettajattaresta tuli oppikoulu opettajatar. Koulun opettajakunta jokseenkin kokonaisuudessaan kuului pääkaupungin pieneen suomalaiseen seurapiiriin

Koulun ensimmäinen johtaja Minna Lindroos erosi samana keväänä tehtävästään solmiakseen avioliiton Julius Krohnin kanssa, ja Ottilia Stenbäck kutsuttiin koulun johtajaksi. Tätä tehtävää hän hoiti 43 vuotta.

Opettajankouluttajaksi

Vuosina 1880 - 1881 Ottilia  kävi stipendin turvin tutustumassa Ruotsin, Saksan ja Sveitsin tyttöjen koulutukseen ja kuunteli luentoja yliopistolla. Hän vakuuttui, että Suomalainen Tyttökoulu oli ajanmukaisesti ja  erinomaisen järjellisesti  järjestetty.

Kotimaahan palattuaan hän suoritti yksityisesti kasvatusopin tutkinnon ("pedagogik och didaktik samt uppfostrans och undervisningens historia") professori Clevelle. Cleve kirjoitti hänelle todistuksen:

"Neiti Ottilia Stenbäck on osoittanut omaavansa sellaiset tiedot  kasvatus- ja opetusopissa, että hän pystyy menestyksellä johtamaan tulevien opettajattarien opintoja näissä aineissa."

Tyttökoulun yhteyteen perustettiin vuonna 1881 jatko-opisto, joka valmensi tyttöjä  tyttökoulujen opettajattariksi ja myöhemmin pyrkimään kansakoulunopettajaseminaariin.  Ottiliaa pyydetiin johtamaan opiston pedagogiikkaa. Lisäksi hän opetti siellä kasvatusoppia vuoteen 1903 saakka ja kasvatusopin historiaa vuoteen 1929 saakka, jolloin Jatko-opisto lopetti toimintansa oppilaskadon vuoksi

Stenbäck oli hyvin kiinnostunut kasvatusopin historiasta, josta ei ollut suomenkielistä oppikirjaa. Vuosina 1890 ja 1892 hän julkaisi teokset: Kasvatus-opin historian pääpiirteet I ja II..  Teosta käytettiin vuosikymmenien ajan jatko-opistossa sen toiminnan loppuun saakka ja kasvatusopin opiskelussa, se oli kurssikirjana  kasvatusopin approbatur-arvosanaa varten Kirjosta otettiin uudet painokse vuosian 1901 ja 1908.

Toimittajana

Ottilia  toimitti 1880-luvulla lastenlehteä, jonka nimi oli Tilhi. Lehti ilmestyi joka toinen lauantai, tarjoten "vaihtelevaa, opettavaista ja huvittavaa lukemista lapsille". Lehden  avustajana toimi  mm. Topelius.

Siirtymä eläkkeelle 

Stenbäck jäi eläkkeelle tyttökoulun johtajataren tehtävästä vuonna 1919. Ero oli vaikea. Hän ei halunnut edes neuvoa seuraajaansa. Ero ei ollut täydellinen: Hänelle jäi edelleen jatko-opiston johto ja kasvatusopin historian tunnit kolmannella luokalla. Lukuvuoden 1920-21 hän toimi valmistavien luokkien sijaisena.

Vuonna 1925 hän luovutti paikkansa jatko-opiston rehtorina. Seuraajaksi tuli  Elsbeth Frey
Kasvatusopin historiaa hän opetti vuoteen  1929  saakka jolloin kunniakas jatko-opisto siirtyi historiaan.

"Ammattikerjäläiseksi"

Ottilia oli NNKY:n perustaja ja pitkäaikainen puheenjohtaja,  ja toimi sen piirissä kolme ja puoli vuosikymmentä. Yhdistys kantoi huolta nuorista naisista, joita saapui  kaupnkiin saapui joukoittain  palvelijattariksi, kauppa-apulaisiksi,  konttoristeiksi  tai opiskelemaan. Hyvän seuran puutteessa he  usein joutuivat harhateille. Eläkevuosina NNKY:stä tuli Ottilian pääasiallinen työmaa

Varsinaiseksi vanhuudenrakkaudeksi tuli vuonna 1927 perustettu Sörnäisissä toiminut tyttökoti.
Ottilia kehitteli itsestään ”ammattikerjäläisen” hellytti suurliikeiden johtajien sydämiä, kun tytöille oli saatava joululahjoiksi esim. kelkkoja.

Ottilia Stenbäckin säilytti energisyytensä varsin pitkään. Sitten voimat vähenivät parissa vuodessa.  Kesällä 1938 hän joutui sairaalaan keuhkokuumeen vuoksi, mutta toipui siitä. Kesäkuussa 1939 hän joutui uudellen sairaallaan, ja kuoli  91 vuoden iässä viimeisenä sisarusparvestaan.

Kirjoittajasta

Tyyni Tuulio o.s. Haapanen (1892 – 1991 ) oli kirjailija, kirjallisuustutkija, suomentaja ja filosofian kunniatohtori (1960). Hänen tuotantoonsa kuului useita elämäkertoja.

Unohdettuja pedagogeja: Hugo Gaudig

Friedrich Eduard Hugo Gaudig (1860- 1923 ) oli  työkoululiikkeen  pioneereja. Hän hylkäsi yhteiskasva- tuksen, koska piti sitä  haitalliena tytöille. Hänesä tuliki maailmankuuluksi nousseen Leipzigin  tyttölukion johtaja. On sanottu, että  Gaudig idealisoi ja aristokratisoi pedagogisen työn pedagogiikan  laajentamalla perinteistä manuaalista työkasvatusta koskemaan myös henkistä työtä.

Hugo Gaudig syntyi pastori ja kouluntarkastaja  Dagobert Eduard Ferdinand Gaudigin perheeseen. Lapsuus oli turvallinen ja kultturisesti virikkeellinen.

Hugo kävi seitsemän vuotta oman kylän alakoulua. Koulussa oli  luovia opettajia, joista tuli hänelle roolimalleja. Sen jälkeen hän jatkoi opintoja Nordhausenin lukiossa.

Vähän varttuneempana Gaudig opiskeli  teologiaa, muinaista filosofiaa ja uudempia kieliä Hallen yliopistossa, ja valmistui filosofian tohtoriksi vuonna 1883.  

Gaudig  toimi  opettajana kuuluisissa Francken laitoksissa Hallessa.  Välillä hän hoiti  vanhemman opettajan tehtäviä Geran reaalilukiossa Vuonna 1896 hän palasi Francken laitoksiin, nyt   tyttölukion ja  yliopistollisen opettajien seminaarin johtajaksi.

Vuonna 1900, 40 vuoden iässä,  hän muutti Leipzigiin opettajaksi ylempään  tyttökouluun, johon yhdistettiin samana vuonna opettajaseminaari. Innovatiivisten opetusmenetelmien vuoksi koululaisten määrä - ja koulun maine-  kasvoi  nopeasti.  Vuonna 1907 koulu muutti uuteen, mahtavan rakennuskompleksiin, jonka Otto Wilhelm Scharenberg rakennutti uusrenessanssityyliseksi. Samana vuonna perustettiin Leipzigiin toinenkin tyttölukio, jonka hallinnosta Gaudig myös vastasi.

Hän julkaisi useita  tärkeitä  teoksia: "Didaktiset harhaopit" ilmestyi vuonna 1904, jota seurasi "Didaktiikan alkusoitto" vuonna 1908. Niissä hän irtautui herbartilaisesta ajattelusta. Kolmas tärkeä teos "Koulu tulevan persoonallisuuden palvelussa" ilmestyi  vuonna 1917. Postuumina  vuonna 1928 ilmestyi hänen tunneituin teoksensa: " Pedagoginen viikko", joka kuvaa Gaudigin koulussa vuonna 1921 järjestettyä pedagogista konferenssia, jossa oli yli 500 osallistujaa.

Gaudig ja kasvatus 

Gaudigin korosti, että koulun tehtävä on kasvattaa ei siirtää tietoa. Keskeinen tavoite oli kasvattaa persoonaa yksilön ja yhteisön synteesinä. Lapsia oli kasvatettava kansalaiseksi, mutta myös kotia, sivistyselämää ja uskontoa varten. Kaikki nämä yhtyvät persoonallisuudessa. Persoonallisuuden kasvatus oli hänelle ihmisessä piilevien voimien kirvoittamista ja kehittämistä antamalla  voimille tilaisuus omatoimisuuteen. Ihmisillä on mahdollisuudet kehittyä täydeksi persoonallisuudeksi. Kaiken  koulutuksen, myös kouluopetuksen, oli palveltava tämän tavoitteen saavuttamista.

Gaudig kehitteli ajatusta koulusta lasten työpaikkana. Koulu on paikka, jossa työskennellään. Työkasvatuksen osalta hänen kasvatusnäkemyksensä oli porvarillisempi kuin hänen kiistakumppanillaan Geirg Kerschensteinerilla. Hänestä oikea sivistys edellytti  ahkeroinnin lisäksi elämyksiä.  Tarvittiin  tilaa tunne- ja tahtoelämän vapaalle kehittymiselle.   Hän rakensi siltaa manuaalisen ja henkisen työn välille. Manuaalisella työllä oli rajallinen arvonsa.  Oli  tarpeen manualisoida luonnontieteen opetus  mutta myös henkistää manuaalinen työ. Kirjakoulusta puhuttiin hänestä usein liioittelevan halveksivasti. Kirjaa oli vain opittava käyttämään oikein. Gaudigin ansioista  toiminnallisuus alettiin  nähdään myös henkisenä ilmiönä. Työvälineinä olivat  esim. työkirja, oppilaslaboratorio ja vapaa opettajan  ja oppilaiden välinen keskustelu.

Hänen työpedagogiikkansa keskeinen käsite oli omatoimisuuden periaate, joka, toisin kuin Georg Kerschensteinerin ajattelussa. ei ollut ensisijaisesti manuaalista toimintaa, vaan älyllistä koulutyötä. Kouluopetuksen perimmäinen tavoite oli  johdattaa  tieteelliseen sivistykseen, tieteelliseen ajatteluun ja maailmankuvaan. Siksi koulussa oli käytettävä samoja työtapoja kuin tieteellisessä toiminnassa yleensäkin käytetään.

Omatoimisuuden  tuli olla hallitseva periaate koko koulunkäynnin ajan. Sen tuli läpäistä kaikki oppiaineet.  Juuri omatoimisuus teki koulusta työkoulun. Työn tuli olla vapaata ja luovaa. Oppilaan tuli saada olla omatoiminen koko työtapahtuman ajan;  Omatoimisuus oli vapaata henkistä toimintaa, jossa työ suoritetaan täydellisen  yksilöllisesti, omasta aloitteesta, omin voimin, kulkemalla omia teitä ja  jossa saavutetaan se päämäärä,  mikä itse on valittu.  Siihen kuului myös omatoimisuus suorituksen ja tuloksen valvonnassa,  tarkistuksissa, oikaisuissa ja arvostelussa.  Omatoimisuus oli vapaata tekemistä omasta halusta omin voimin ja omalla tavalla.

Gaudigin työpedagogiikassa työskentelevä subjekti oli koululuokka.  Koululuokan tuli  olla elämänyhteisö, jossa yksilöllinen ja yhteisöllinen vuorottelevat. Yksittäiset oppilaat tekivät työtä yhdessä. Opettajalla ei ollut suurta pedagogista roolia edes alaluokilla. Gaudig sanoi ei opettajan esitelmöinnille, kyselylle  ja oppikirjoista pänttäämiselle. Kyselevä opetus oli Gaudigin mukaan ”älyn kuolleeksi kyselemistä”. Siitä  siirryttiin opetuskeskusteluun, jolla hän pyrki muodostelemaan opetusta vapaampaan ja ajatusrikkaampaan suunta.  Opettajan kysymysten sijaan tulivat  oppilaiden opettajalle ja tovereille tekemät kysymykset. Oppilaat tuli organisoida  työhön tekemään itsenäisesti tehtäviä.  Opettajan tehtävä oli vain tukea, opastaa ja ohjailla.  Esim. maantiedossa Gaudig  antoi oppilaiden omin neuvoin luoda maantiedosa itselleen kuvan vieaasta seudusta  karttojen, kuvien ja tilastonumeroiden ym. avulla

" Uusi kouluelämä asettaa pedagogisen ajattelun ja toiminnan keskipisteeksi oppilaan ja hänen kehittymässä olevan persoonallisuutensa eikä opettajaa, niin kuin on ollut tapana tähän asti.”   – Hugo Gaudig

Koululuokka ei saanut olla luentosali vaan työpaja, paikka, jossa oppilas mestarin johdolla oppii työtekniikan, ennen kaikkea sellaisen tekniikan, että hän tiedollisella työskentelyllä osasi hankkia itselleen uutta tietoa. Keskeinen haaste oli,  kuinka herättää itsetoiminta (itseohjautuvuus) lapsessa. Tämä voi tapahtua lapsessa jo olevan oman tahdon impulssin kautta tai itse toiminnan kautta. Oppilaan itsetoiminta  oli tavoite, joka voitiin saavuttaa vasta vuosien jälkeen, mutta sen harjoittelu  on aloitettava ensimmäisestä koulupäivästä lähtien.

Niinpä työtapa, oppimisen menetelmä oli ratkaisevan tärkeä. Gaudig suosi ryhmässä tehtäviä projekteja, joissa käytettiin hyväksi työnjakoa. Oppilaat asettavat  erilaisia temaattisia vaihtoehtoja yhteiselle työprojektille ja yrittävät ratkaista ne itsenäisesti ryhmässä. Gaudigin mukaan työnjaon oli aina johdettava yhteis-toimintaan, mm.  yhteiseen arviointiin tai vertailevaan tarkasteluun yhteisesti keskustellen. Tässä suhteessa häntä voidaan ymmärtää myös kommunikatiivisen didaktiikan perustajana.

Viimeiset vuodet

Gaudigille tarjottiin  Leipzigin yliopiston kasvatustieteen professuuria Eduard Sprangerin seuraajana käytännön koulutustöittensä ansioiden  vuoksi, mutta hän kieltäytyi.

Gaudig edisti omien pedagogisten ajaustensa leviämistä sanomalehdissä, luennoimalla sekä kotimaassa että ulkomailla.  Hänen koulustaan tuli pyhiinvaelluspaikka lukemattomille.  Ensimmäisen maailmansodan jälkeen sitä pidettiin Saksan uudistuspedagogiikan keskuksen.

Gaudig kuoli  62 vuoden iässä vuonna 1924. Häneltä jäi vaimo ja kolme tytärtä. Vuonna 1927 koulun nimeksi tuli Gaudig-kouluksi. Vuonna 1933  natsijärjestelmä kielsi koulun  toiminnan. Toisen maailmansodan jälkeen Gaudig-koulu jäi  Itä-Saksaan. Toiminta uudelleen organisoitiin. Koulun, joka oli jo kauan sitten ajettu pois vaikuttavasta koulurakennuksestaan, oli luovuttava Gaudig-nimestä ja se suljettiin lopulta vuonna 1951 Oberschule Nord -nimellä.

Tänään Berliinissä on  koulu, joka  kantaa uudelleen Gaudigin nimeä. Se perustettiin vuonna 1954.