Kirjoja

Kirjoja

perjantaina, tammikuuta 11, 2019

Unohdettuja pedagogeja: Wilhelm Rein

Wilhelm Rein- viimeinen herbartianisti
 (Georg) W ilhem Rein (1847 -1929 jaa.) on yksi laajasta J.F. Herbartin seuraajajoukosta. Usein hänet nimetään  viimeiseksi.

Hän ei koskaan tavannut Herbartia, sillä suuri kasvatuksen  teoreetikko kuoli jo 1841, mutta hän ehti olla Herbartin oppilaan Tuiskon Zillerin opissa.

Suomalaiselle koululle  Rein on  tärkeä hahmo, sillä herbartilaisuuden Suomeen tuonut Mikael Soininen kävi kuuntelemassa nimenomaan hänen luentojaan.

HERBARTIN filosofia, myös pedagogiikkaa koskeva, oli hyvin vaikeaselkoista, ja siksipä hänen seuraajansa tulkitsivat esikuvansa ajatuksia kovin monella eri tavalla.

REINILLE tärkeää Herbartin pedagogiikassa oli idea kasvattavasta opetuksesta ja erityisesti harrastuksen käsite. Ennen Herbartia ajateltiin, että lapsen harrastus on keino, jonka avulla opitaan asioita paremmin.  Herbart käänsi asetelmän nurinkurin: Tieto on vain väline, jolla sytyteen harrastus. Asiat unohtuvat. Kerran sytytetty harrastus säilyy.
" Harrastus on valosoihtu, jolla Herbart on valaissut nuorisonkasvatuksen."– Rein
Ziller  rakensi Herbartin ajatusten pohjalta oppitunnille selkeän kaavan, ns. muodolliset asteet.
Herbartilta itseltään löytyy hajanaisia ajatelmia. Reinin  oman muodollisten asteiden järjestelmänsä mukaan oppitunti oli rakennettava seuraavaa vaiheistusta käyttäen: (1) valmistus, (2) uuden asian esitys, (3) yhdistäminen/ liittäminen aiemmin opittuun, (4) käsitteellinen kokoaminen ja (5) harjoitus eli sovellus.
Klikkaamalla saat kuvan suuremmaksi. Kuvaan on kootti Zillerin,
Reinin ja Soinisen jäsentelyä Herbartin ajatusten pohjalta.


Kirjassa Rein kuvaa tuolloin ihailtua opetustapaa hyvin konkreetisti. Jos unohdetaan hankalat asteotsikot, niin opetus eteni about näin.

OPETTAJAN ensimmäisenä tehtävänä oli  oppimäärän   jaoittelu, sen paloitteleminen oppilaille soveltuviksi annoksiksi. Jokaisen osan tuli  muodostaa oma kokonaisuus. Sitä kutsuttiin metodiseksi  yksiköksi. Ylemmillä luokilla sen kokonaiskäsittelyyn voi kulua jopa kokonainen viikko..

Tunti alkaa niin, että opettaja kertoo (metodisen yksikön) päämäärän.  Käsittely aloitetaan tehtävän ilmoituksella tai otsikon esittämisellä.
” Tänään puhumme…”
” Nyt minä kerron, kuinka Jumala lähetti Israelin lapsille johtajan.”
” Olemme puhuneet askettäin koirista ja kissoista, joista ihminen pitää huolta. Tänään koetamme päästä selville siitä, mitenkä kettu tulee toimeen, vaikka kukaan ei anna sille ruokaa eikä suojaa."

Metodiyksikölle on siis keksittävä  kiinnostava ja odotusta herättävä  probleemi. Tämä johdanto on  lyhyt, eikä sen aikana saa viittailla  liikaa ratkaisuun.

Tämän jälkeen alkaa lasten valmistaminen uudelle asialle. Peruidea oli, että oppiminen alkaa havainnoista.  Opettajan johdolla kootaan, mitä asiasta jo tiedetään (valmistautuminen ja perehtyminen). Kokemuksia kootaan vapaasti kysellen. Kun aikaisemmat tiedot on koottu, niistä yritetään tiivistää oleellinen.

(Nyt on siis herätetty vanhat mielteen "unestaan"). Seuraavaksi  aletaan tuoda uutta tietoa. Siirrytään uuteen. Opettaja on jakanut uuden asian jaksoihin.   Opettaja sanoo:   ”Nyt kerron…”. Ensin hän kuvaa lyhyesti uuden asian sisällyksen kokonaisuutena. Sitten hän käy sen läpi osa kerrallaan.
Kunkin jakson jälkeen tarkistetaan oppilasten siitä omaksumat tiedot lyhyin ydinkysymyksin, ja Tarpeen vaatiessa jakso kerrotaan uudellen.

Nyt on siis tuotu vanhan tiedon rinnalle uutta tietoa. Kun uusi tieto on esitelty, sitä  vertaillaan vanhaan tietoon ja lopuksi ne  liitetään  toisiinsa.

Tiedon vastaanoton viimeinen vaihe on tiivistys, joka voi olla kohottava, moraalinen virke tai asiallinen tiivistys. Tällöin asia oli käsitetty. Esim. Runon tarkoituksen keksiminen.

Mutta oppimisprosessi ei loppunut  tähän. Jotta saavutettu tieto säilyisi, sitä piti  saada käyttää ja soveltaa. Harjoittelun avulla opittu saatettiin käytännöksi. Runo voitiin antaa ulkoaopeteltavaksi.  Opitun pohjalta voitiin kirjoittaa aine.

USEIN pilkattu astemalli vastaa  yhä varsin hyvin mm. konstruktivistista oppimiskäsitystä.

Wilhelm Rein pähkinänkuoressa 
Wilhelm Rein syntyi vuonna 1847.  Perheen isä oli antiikkia tutkinut professori, Wilhelm hänkin. Wilhelm kävi lukion, ja pääsi ylioppilaaksi vuonna 1866. Aluksi hän opiskeli protestanttista teologiaa, mutta kiinnostui lukuvuoen 1869-70 aina pedagogiikasta, kun kävi kuuntelemassa Tuiskon Zilleria.  Rein pääsi ensin harjoittelijaksi Zillerin opettajaseminaariin ja vuonna 1872 sinne  opettajaksi. Neljän vuoden kuluttua hän sai pestin seminaarinjohtajaksi Eisnactiin. Vuonna 1912  hänet nimitettiin kunniaprofessoriksi Jenaan. Wilhelm Rein puolusti vankkumatta herbatilaista ajattelutapaa, ja  edelleen kehitteli Herbartin ja Zillerin pedagogiikkaa. 

Rein  halusi kehittää koululaitosta muutoinkin. Hän kannatti yhteiskouluja, taidekasvatusta, yhtenäis - koulujärjestelmää ja mm. kansanopistoja. Hänen julkaisemaansa 10-osaista pedagogiikan käsikirjaa (1903-1910) on pidetty kokonaisen aikakauden muistomerkkinä ja samalla hautapatsaana. Rein uskoi, että pedagogiikka oli tuolloin löytänyt lopullisen sisältönsä.


Rein osallistui myös poliitiikkaan. Hän oli Friedrich Naumannin kansallisen sosialistiliiton jäsen. Hän kehitti liitolle  vuonna 1898 uraauurtavan kouluohjelman, johon sisältyi yleinen pohjakoulu, 14–18-vuotiaille pakollinen täydennyskoulu. Lisäksi hän ideoi  taloudellista  tukea lahjakkaille opiskelijoille keskiasteen kouluiss

tiistaina, tammikuuta 08, 2019

Töihin, töihin...

YLIOPISTON työvuosi on jaettu neljään periodiin. Joulukatko osui  II- ja III-perioidin väliin. Se alkoi periaatteessa viikon 51 alusta ja päättyy periaatteessa viikon 2 loppuun. Käytännössä lomaa ei kuitenkaan ole neljää viikkoa; minäkin korjasin tenttejä, arvostelin yhden gradun ja suunnitelin tuona aikana kevään opetusta. Ja jo tänään KT-didaktikoilla on työkokous.

III-periodin opetus alkaa ensi viikolla ja päättyy maaliskuun alussa 3.3.

Vs. didaktiikan lehtorin työtehtäviin kuuluu tässä jaksossa kolmen opiskelijaparin maisteriopetusharjoittelun ohjausta Viikin normaalikoululla. Harjoittelijoilla on parhaillaan menossa kuunteluviikko, ja ensi maanantaina he alkavat pitää omia tunteja 20 t viikossa, neljän viikon ajan.

Toinen kokonaisuus on kahdeksan kaksoistunnin paketti ryhmäohjausta "Opettaja työnsä tutkijana"-kurssilla. Kurssin luennot on pidetty syksyllä, ja nyt kokoonnutaan reflektoimaan artikkeleita ja videoita ja hiomaan omaa käyttöteoriaa. Kurssi on osa maisteriopintoja.

Lisäksi lupasin vetää aikuisopetuksen opiskelijoille 7* 2 tunnin luennot "Oppimisen tutkimuksen klassikoista". Luennoille on ilmoittaunut 63 opiskelijaa, joten aktivoivien työtapojen käyttöön on tullut hiukka lisää kierteitä. Mutta niitä kokeillaan.

MUUTOIN tammikuu kalenterissa on mukavasti väljää tilaa. Olen lupautunut fasilitoimaan Kokkolan rexejä ja osallistumaan Educassa Steiner-koulujen juhlapaneeliin.

Helmikuussa saakin juosta enemmän. NPDL-herkkuihin  saan taas perehdyttää  Keravan kehittäjäopettajia.  Kuun alussa on myös ReksiFoorum, jossa piipahdan puhumassa rehtorin (liian) monista tehtävistä.

Tutor-koulutustakin on myyty: Lahdessa johdattelen uusia tutor-opettajia parin minisession verran ja Kauhajoella koko päivän verran.  Ops-uudistuksestakin saa puhua; Saan palata Juvenalian väen kanssa  heidän alansa opsiin.

maanantaina, tammikuuta 07, 2019

Miksi ryhtyä opettajaksi? Perusteluja lähes 70 vuoden takaa

SUOMESSA vallitsi 1940-luvun lopulla kova opettajapula. Niinpä Kouluhallitus palkkasi opettaja ja kirjailija Sampo Haahtelan houkuttelemaan ylioppilaita, jotka olivat juuri päässeet irti koulun holhouksesta ja joille ei todellakaan tullut mieleen ryhtyä itse naurettavan ”peruukin” kaltaiseksi  opettajaksi, sittenkin harkitsemaan oppikoulun opettajan ammattia.

Syntyi hauska 42-sivuinen oppikoulunopettajan ammatin mainoskirjanen, joka julkaistiin vuonna 1951.

Haahtela, Sampo. (1951). Oppikoulunopettajaksi?  Kouluhallitus. Helsinki: Otava.  42 s.

Vaikka opettajien maine ei aina ole  mairitteleva, Haahtela muistuttaa nuoria:

” Jokaista kasvattajaa, joka henkilökohtaisesti osoittautuu hyväksi kasvattajaksi, on aina suuresti kunnoitettu.” – J.E. Salomaa

Malliopettajan kuva on Haahtelasta turhan vaativa.  Ruotsissa 1940 asetetun koulukomitean mukaan
Ihanteellinen opettaja = hyvä ihminen. Hyvän ihmisen (ja opettajan) ominaisuuksia ovat:
  • taitojen rikkaus ja pyrkimys kartuttaa niitä alinomaa sekä  hyvä esittämistaito, jotta voi jakaaa muille tietoja,
  • taito suhtautua kasvatettaviin oikein sekä johtajana että toverina 
  • itsehallinta
  • kärsivällisyys
  • tinkimätön oikeamielisyys
  • ”iloinen vakavuus”
  • luonteen tasaisuus
  • huumorintaju.
 Haahtela itse jatkaa vaatimuslistaa:
  • Halu antautua kasvatustyöhön koko sielullaan
  • Myötätuntoa  nuoria kohtaan ja tahtoa auttaa heitä = kasvatuksellinen rakkaus, johon sisältyy tahdikkuus 
  • Hyvällä opettajalla on harrastus tieteeseen…sieltä ammentaa uutta sisältöä ja uutta mielenkiintoa työhönsä.. pääasia että voi seurata oman alansa tieteellistä kehitystä. Mutta… kasvatustyö on ensisijaisesti  käytännöllistä työtä 
  • Hyvä opettaja työskentelee korkeamman kasvatuspäämäärän (kuin yo-kirjoitukset) hyväksi, sen kansakunnan hänelle uskoman  tehtävän suorittajana ja jalomman imhimillisuuden lähettiläänä.
  • Kasvattajalla tulee olla kurinpitokykyä, tuota vaikeasti selitettävää persoonallisuuden säteilyvoimaa, joka kaikkia sääntöjä ja metodeja uhmaten luo luokkaan rauhallisen, hedelmällisen työn ilmapiirin.
  • Opettajan pitää olla oma itsensä. Opettajan ammatissa  työ ja sen tekijä ovat yhtä.
  • Yleisimmät edellytykset ovat tiiviisti: Hyvä tahto olla avuksi kasvaville,  elävä mielenkiinto inhimillisen elämän moninaisuuteen ja normaali ruumiinrakennes. 
Nykyaikainen opettaja ei enää ole pelätty tyranni
vaan oppilaittensa vanhempi toveri (s. 20)
Tämän kerrottuaan Haahtela esittää 12 perustelua (olen ne itse jäsentänyt ja numeroinut näin), miksi opettajan virkaan nimityskelpoisten nuorten kannattaisi hakeutua oppikoulunopettajiksi.
(Asetus 24.8.1948  määräsi, että  ”Opettajaksi voidaan nimittää ainoastaan 21 vuotta täyttänyt, puhdasmaineinen, elämässään nuhteettomaksi tunnettu Suomen kansalainen, jossa ei ole sellaista  ruumiinvikaa tai sairautta, joka tekee hänet tehtävään sopimattomaksi. ”)






10 hyvää  syytä ryhtyä oppikoulunopettajaksi!


(1). Monilla (muilla) henkisen työn aloilla ilmenee selviä liikatuotannon oireita.  Oppikoululaitos voi sen sijaan  sijoittaa vuoteen 1960-mennessä 4000 uutta oppikoulunopettajaa. Paikansaanti on taattu.

(2). (Opettajan työstä selviää MH).  Kasvattajan ominaisuus on luontoperäisesti idussaan jokaisessa ihmisessä, ja se voidaan kutsua esiin sekä kehittää  tietoiseksi kasvatustaidoksi. Opettajan ammatti ja kasvatustehtävä on enemmän käytännöllinen kuin teoreettinen.  Malliopettajaa ei kasvatus-todellisuudessa tarvita - tarvitaan vain pyrkimystä tulla sellaiseksi. On luovuttava kaikesta utopistisesta ajattelusta. Vaatimuksia opettajien kohdalla ei ole lupa jännittää kireämmälle kuin muilla ammattien aloilla. Kasvatustieteen hyvälle kasvattajalle antamista piirteistä koostuu ideaali, ihanne, jommoista ei oikeasti ole olemassa.

(3). Verrattuna moneen muuhun työhön opettaja työ on elävää ja vaihtelevaa nuorten ihmisen keskellä ja hyväksi. Lapset ja nuoret ovat elävää työn kohdetta, alati uusia ja vaihtelevia. Jokainen päivä tuo heidät ympärillesi muuttuneina, uusin ajatuksin, uusin kysymyksin, uusin tunnelmin. Ainutkaan työpäivä heidän keskellään ei ole edellisen kaltainen, vaan jokainen uusi oppitunti tarjoaa… uutta kokemusta. En usko, että on olemassa toista alaa, millä ihminen joutuisi samalla tavalla aina uusien probleemojen eteen, jotka sekä vaativat voimien alinoimaista jännittämistä että antavat voittamisen iloa,  uusia voimia ja uutta kokemusta. Muista ammateista  kentien vain lääkärin ura tarjoaa rinnastuskohdan.

(4). Opettajan  työ on vapaata.  Opettaja voi suorittaa työnsä - ja suorittaa sen hyvin- useammalla kuin yhdellä tavalla.  Kun kello soittaa tunnin alkamaan ja menet luokkaasi, olet kokonaan oma herrasi ja voit yhdessä oppilaittesi kanssa luoda luokkaan sellaisen tunnelman, minkä  haluat ja kykenet luomaan. Viranomaisten antamien, melko väljästi muotoiltujen ohjelmien puitteissa voit järjestää oman aineesi opetuksen aivan niinkuin itse haluat ja taidat - Tietysti sinulla on opettajanakin esimiehesi ja työn puitteet: on rehtori ja koulusi työn kokonaissuunnitelma. Mutta rehtori on enemmän työtoverisi kuin esimiehesi, eikä hänen esimiehisyytensä harteitasi rasita, siitä voit olla varma.

(5). Opettajalla on mahdollisuus voimiensa monipuoliseen käyttöön ja tilaisuus oman itsensä avartamiseen ja kehittämiseen tavalla,  mitä mikää  muu ammatti ei harjoittajalleen tarjoa.


(6). Vaikka työn tulokset eivät ole yhtä kouriintuntuvia kuin esim. teknillis-taloudellisella alalla, koska kasvatuksen hedelmät kypsyvät hitaasti,  ennenpitkää ne tulevat kuitenki ilmi  ja - ennen kaikkea lahjakkaat - oppilaat osoittavat opettajalle  suurta arvonantoa ja kiitollisuutta.

(7). Työssä on monia  ilon aiheita. Tietojen antamisen ja käsitysten avartamisen iloa, iloa todeta, miten siemen on langennut hyvään maahan, iloa nähdä pikku poikien ja pienten tyttöjen varttuvan nuorukaisiksi ja neidoiksi ja varttuessaan yös  viisastuvan. Juhlaa, kun tietämisen ja taitamisen ilo kirkastaa oppilaiden silmät, kun henki korkeimmista maailmoista  koskettaa  luokka oppilaita ja opettajaa.

(8). Pitkät lomat, joita kaikki muut kadehtivat. Suoranaista  palkanlisää ne eivät merkitse, mutta muodostavat sellaisen kieltämättömän  edun, jota millään muulla alalla ei ole tarjottavana. Ne suovat opettajalle mahdollisuuden levätä sangen rasittavien työaikojen jälkeen ja rentouttaa sisäiset voimansa, jotka opetustyössä joutuvat koville. Lomat antavat opettajalle mahdollisuuden kehittää itseä, tutustua oman alan ammattikirjallisuuteen, avartaa omaa  henkeä lukemisen ja matkojen avulla, suorittaa luovaa tieteellistä tai taiteellista työtä, saada siitä vaihtelua, mikä virkistää ja uudistaa.

(9). (Varsin hyvät MH ) Palkka- ja eläke- edut. Palkaus kehittyy nousevassa suunnassa kokemuksen myötä.

(10). Opettajan työ on jotakin enemmän kuin pelkkää ammattityötä.  Ihanteelliset  opettajat löytävät lopullista tyydytyksensä itse kasvatustyöstä: sen sisäisistä arvoista,  mutta he saavuttavat myös  ulkonaista arvonantoa ja luovat itselleen yhteiskunnassa aseman, joka on kaikkein kunnioitetuimpia ja arvostetuimpia. Opettajan elämäntyö on mitoiltaan jotakin vallan muuta kuin tekniikka tai ekonomia; olla mukana  auttamassa uusia sukupolvia  alkutiellä kohti yhteiskunnan täysikelpoista jäsenyyttä, kohti korkeampaa, avarampaa inhimillisyyttä, kenties joissakin tapauksissa koti sitä neroutta, jonka voimasta kehittyy kaikki kulttuuri, niin aineellinen kuin henkinen.

Mitäs ajattelette?


perjantaina, tammikuuta 04, 2019

Gradu arvosteltu!

MAISTERIEN ohjelmaan kuuluu pro gradu-tutkielma.  Niin myös luokanopettajilla syksyllä  1979 opintonsa aloittaneista alkaen. Omaan 3-vuotiseen luokanopettajatutkintooni kuului vain ns. teemaseminaari (kandityö nykyään), jonka teimme sarjakuva-teemasta yhdessä Rauno Haapaniemen kanssa.

Oma graduni hyväksyttiin jatko-opiskelun jälkeen vuonna 1982. Teemananani oli läksyt didaktisena ratkaisuna.

Toimin 1980-luvulla eri pätkissä OKL:lla.  Olin vuoden assistenttina  professori Pertti Kansasen gradu-seminaareissa. Osallistuin keskusteluihin, mutta en arviointeihin.

Viimeisin kosketus graduihin oli tyttären sparraaminen pari vuotta sitten.

NYT sitten tuli vs. didaktiikan lehtorille tehtävä toimia pian valmistuvan luokanopettaja gradun toisena arvioijana.  Ykkös-arvioija on työtä ohjannut dosentti.

LÄHETIN eilen oman ehdotukseni arvosanaksi. Ei mikään helppo tehtävä. Työt arvioidaan 7-portaisella asteikolla:
  • Erinomaisesta  tutkielmasta saaa  eximia cum laude approbaturin  tai laudaturin. Eximia edellyttää, että työ on poikkeuksellisen hyvä. Laudaturiin yltää vain hyvin harva tutkielma.
  • Hyvän gradun arvosanoja ovat non sine laude approbatur, cum laude approbatur ja magna cum laude approbatur.
  • Jos työssä on selviä puutteita, arvosana laskee lubenter approbaturiin. Juuri ja juuri pro gradu -tutkielman kriteerit täyttävästä työstä annetaan arvosana approbatur.
  • Hyväksytyltä pro gradu -tutkielmalta edellytetään, että kyseessä on ainakin jossain määrin toimiva tutkimuksellinen kokonaisuus, ja että jokin sen osa-alueista on hallittu.
ARVIOIJAN on myös perusteltava arvosanansa työ 11  eri keskeisen elementin suhteen. Nämä ovat:

1) Tutkimusaiheen valinta 
OHJE: esim. aiheen yhteiskunnallinen tai tieteellinen ajankohtaisuus.Tavoitteiden mielekkyys.

2) Teoreettinen perehtyneisyys ja kirjallisuuden käyttö 
OHJE: Arvioinnin kannalta merkittävintä on rajatun ongelmakentän teoreettinen hallinta.
esim. teoreettinen johdatus tutkimusongelmiin;perehtyneisyys alan tutkimukseen; kirjallisuuden olennaisuus aiheen kannalta.  

3) Tutkimuksen tarkoitus  
OHJE esim. kuinka hyvin on pystynyt määrittelemään tutkimusongelmat ja -kysymykset; tavoitteiden selkeys ja mielekkyys.

4) Aineisto ja aineistonhankinta 
OHJE Arvioinnin kannalta merkittävintä on rajatun ongelmakentän metodologinen hallinta. esim. aineiston tarkoituksenmukaisuus ja aineiston hankinnan vakuuttavuus.

5) Analyysi  
OHJE: Arvioinnin kannalta merkittävintä on rajatun ongelmakentän metodologinen hallinta. esim. metodiset ratkaisut, miten aineistoa on käsitelty ja kuinka se on raportoitu.

6) Tulosten raportointi 
OHJE: esim. tulosten jäsentelyn johdonmukaisuus ja esittelytapa;vastaaminen esitettyihin kysymyksiin; analyysin syvällisyys ja raportoinnin tarkkuus.

7) Päätelmien johdonmukaisuus ja argumentointi 
OHJE: Diskussio: esim. tulosten kytkeminen aiempaan tietoon; tutkimusprosessin arviointi, tulosten merkitys ja soveltaminen. Oman tutkimusprosessin kriittinen arvioiminen.

8) Oma työpanos ja vastuunotto (vain ohjaaja arvioi)

OHJE: esim. omatoimisuus sekä itsenäinen työskentely sekä kyky hakea ja vastaanottaa ohjausta.

9) Tutkielman selkeys ja viimeistely  
OHJE: Tutkielman ulkoasun viimeistely ja teknisten raportointiohjeiden huolellinen noudattaminen ovat välttämättömiä tieteellisessä raportissa, vaikka ne eivät ole ensisijaisia arvosanaperusteita. esim. selkeä jäsentely, havainnollisuus, kieliasun huolellisuus ja kielenkäytön sujuvuus.

10) Kokonaisuus (eximia) 

OHJE: esim. työn eheys, toimivuus, tasapainoisuus.

*** (Tutkimusetiikka)  
OHJE: Pro gradu -tutkielman tulee olla tutkimuseettisesti hyväksyttävä. Tutkimuseettinen neuvottelukunta on julkistanut uudistetun tutkimuseettisen ohjeiston. Se kehottaa tutkijaa rehellisyyteen, huolellisuuteen, avoimuuteen ja muiden tutkijoiden työn kunnioittamiseen.
Vastuu hyvän tieteellisen käytännön noudattamisesta kuuluu ensisijaisesti tutkijoille itselleen, mutta myös työn ohjaajille ja tutkimusyksiköiden johdolle.

Tutkielman arviointi siitä annettavaa lausuntoa varten edellyttää tutkielman vahvuuksien ja heikkouksien vertailevaa tarkastelua. Silloin joudutaan punnitsemaan, voiko esimerkiksi jokin virhe tai puute kompensoitua työn ansioilla.

GRADUN keskeiset elementit eivät ole yhtä painavia  arvosanaa määriteltäessä: joskus teoreettinen perehtyneisyys on erityinen etu, toisinaan analyysimenetelmä tai kohdejoukon valinta nousevat vahvuuksiksi, joskus taas tuoreesta aiheenvalinnasta on syytä palkita.

Tutkielmaa arvioitaessa  arvioinnin  ja esitetyn arvosanan tulee  vastata toisiaan. Ansioiden tai puutteiden mahdollinen painottaminen tulee ilmaista eksplisiittisesti. Tutkielman arviointi perustuu aina kokonaisharkintaan. Tutkielman arvosana ei välttämättä ole osien keskiarvo.

AIKAA MENI. Yhteensä arviointilausunnossani oli viisi sivua. Ilokseni havaitsin, että ykkösarvioija oli kanssani asioista hyvin samaa mieltä.

P.S. Kyseessä oli oikein hyvä gradu.

tiistaina, tammikuuta 01, 2019

A.K. Ottelinin ajatuksia luonteenkasvatuksesta

JATKAN nyt mainion teoksen esittelyä:

Ottelin, A.K. (1931). Kasvatusopin  pääpiirteet 1. Yleinen kasvatusoppi. Helsinki: Otava. 

Tässä toisessa osassa keskityn  ymmärtämään kirjan avulla , mitä 90 vuotta sitten tarkoitettiin luontenkasvatuksella, mihin sillä pyrittiin ja millaisin keinoin kasvatustyötä tehtiin.

Luonne- mitä se on? 

Luonne on  Ottelinin mukaan  tahdonominaisuuksien summa.  Kääntäen:  tahto tuottaa luonteen. Luonne  on  hyvin pysyvä (sen jälkeen kun se on syntynyt).  Kreikankielen sana charrattein  tarkoittaakin  rahan kaivertamista. (Hyvän) Luonteen tunnusmerkkejä ovat lujuus, johdonmukaisuus ja voima. Se uhmaa kaikkia vaikutuksia ja kiusauksia.

Hhmm. Tulkitsenko oikein? Luonne on osa ihmisen henkeä, mieltä ja/tai sielua. Sillä on 2  ulottuvuutta: toisaalta laatu  sisältö: mitä ihminen tahtoo. Toisaalta määrä: tuon tahtomisen voima.

Ottelinin aikaan eli varsin yksimielinen käsitys siitä, millainen  ihanteellinen luonne on.  Luonteen ihanteita olivat mm. sivistys (kaikkia lahjoja ja taipumuksia on kehitetty), oman ammatin alalla täytetty velvollisuus (avustamalla kokonaisuutta), humaanisuus, avulaisuus, inhimilliset arvot, totuudenrakkaus -valhetta ei saanut sietää-  rakkaus kotiseutuun, isänmaahan ja ihmiskuntaan. Ja
vielä korkeammalla asetettiin päämäärä, jos pyrittiin siveellis-uskonnolliseen luonteenkasvatukseen ja nähtiin  rakkauden käsky kaikkien siveyssäänntöjen yhdistymänä.

Luonteen tuli  olla voimakas. Niin, että se kykeni itsensävoittamiseen ja - hillintään jopa uhrautumiseen.

Luonteen ydin oli siis tahto. Kirjassa jää vähän auki, mitä  tahto  oikein on? Tahto ja tunne liittyvät  toisiinsa.  Tunteiden lähteestä saavat ravintonsa alhaisimmat intohimot ja ylevimmät mielentilat.  Voi olla niinkin, että  tahto on ihmisessä oleva luonto,  neuraalia energiaa, joka saa voimansa ja suunnan vieteistä ja tarpeista. Tahdon taustalle liitetään joskus  halun käsite. Halu ja tahto ovat eri asioita, mutta tahtoa ei voi olla ilman halua.  Näin haluaminen olisi tahdon ja luonteen ydin ? Pahaksi tahdon tekisi se, että ihminen haluaa pahaa ei itse tahtominen. Hieman on mutkikasta.

2000-luvulla tahdon sijasta puhutaankin usein motivaatiosta. Myös miotivaatiolle oletetaan sekä suunta että voima. Tahdon ja motivaation käsitteitä on joskus  eroteltu niin,  että motivaation ohjaa  tavoitteenasettelua ja johtaa päätökseen pyrkiä tavoitteeseen. Tahto, volitio, taas olisi se voima, jolla toiminta käynnistetään, pidetään yllä ja jonka avulla päätös toteutetaan. Se on voimaa pyrkiä ja päästä tavoitteisiin, päämääriin tai omien arvojen toteuttamiseen.

Luonteenkasvatus - mitä se on? 

Luonteenkasvatus on Ottelinin teoksen perusteella osa sielun kasvatusta. Toinen osa sielun kasvatusta on älyllinen kasvatus.

Luonteenkasvatus on syvimmiltä olemukseltaan siveellisyyskasvatusta. Siis kasvatusta kunnolliseksi yksilöiksi ja kansalaisiksi, jotka tahtovat  hyvää ja arvokasta. Koulun kaikkien parhaiden kasvatustulosten yhteinen huipennus oli Ottelinin  mukaan siveellinen vastuuntunto.

Luonteen kasvatuksessa lasta kasvatetaan toisaalta (laatua) omaksumaan hyveitä ja toisaalta (määrä) voimistamaan tahdon  voimaa.

Keskeinen keino kasvattaa hyveisiin oli  herbartilainen kasvattava opetus. Sen vaikuttava lääkeaine oli idea  tieto- tunteet- tahto- toiminta. Tiedon oli löydettävä tie tunteeseen. Pelkkä tieto oikeasta- niinkuin Sokfates oletti - ei johtaisi vielä oikeaan käytökseen.  Tietoon oli lisättää tunne, joka  oli tahdon välikappale.

Kun opetus oli vauhdikasta ja iloista ja kun uusi tieto liitettiin vanhaan, opetus täytti sielun mieluisten kokemusten ja ajatusten kutoutumalla. Tietoisesta tuli tunnepitoista - ja silloin siihen  sisältyi Herbartin mukaan tahtomista. Näin syntyi myönteinen harrastus (tiedonjano jne.).  Herbartin ajattelussa tuo - mahdollisimman laaja- harrastus oli tärkempää kuin itse tieto. Tieto oli vain keino sytyttää harrastus (hyvään ja arvokkaaseen).
" Harrastus on valosoihtu, jolla Herbart on valaissut nuorisonkasvatuksen."
– Rein
Tahtdon suuntaa  pyrittiin siis -  näin ajattelen-  taivuttamaan herättämällä mielenkiinto arvokkaaksi katsottuihin asioihin tunnepitoisen tiedon avulla. Ajateltiin, että tahto riippuu tunteesta ja tunne vuorostaan tiedosta ja että tahto johtaa toimintaan tunnepitoisesti virittyneen tiedon perusteella.

Kasvattava  opetus  kasvatti  siis tahtoa. Näin  rikastettiin luonnetta. Tahdonkasvatuksen päämäärä oli  siveellisen ihanneihmisen kehittäminen,  lyhyemmin siveellisen luonteen kehittäminen.

Noihin aikoihin ajateltiin myös, että ihmisessä on myös synnynnäisiä aipumuksia pahaan ja arvottomaan. Niitä piti hillitä ja kasvattaa lapsi itsehillintää. Mutta paras keino oli estää ennalta.

Koska kaikki kasvatus oli tuloksiltaan epävarmaa- lapsilla kun oli kaikilla oma tahto, luonteenkasvatukseen tarvittiin muitakin "vaikuttavia lääkeaineita"kuin kasvattava opetus.  Näitä olivat mm.
  • Älyllinen kasvatus- siis hyveen opettaminen.  1900- luvun alussa  ajateltiin, että  tiedot  ovat mielen yläkerros ja  Tunteet ja tahdonmuodostus  pohjakerros. Älyllinen kasvatus on siveellisen kasvatuksen edellytyksenä, mutta se ei riitä. 
  • Ihanteiden esittely (mm. kirjallisuus). Ihanteet ovat korvaamaton aarre. Aatteet kytkevät ihanteita kokonaisuuksiksi  
  • Hyvän tekeminen oikeasti (synnyttää myös tottumusta)
  • Erilliset tahdon harjoitukset (Foester) ja karaisu. Kohteena mm. itsehillintä - se on tottumusta kieltäytymiseen, tyynenä pysymiseen ja tuskien kestämiseen.  Aidoissa tilanteissa terästetään keskustellen tahtoa, harjoitetaan itsetarkistusta  ja omantunnontarkkuutta.  
  • Totuttaminen, harjaannuttaminen. Hyviin tottumuksiin kasvatus: puhtaus, kärsivällisyys, kohtuullisuus - aloitetaan jo lapsena. Keinona säännöllinen toistaminen
  • Tottelevaisuuden kasvatusoppi (vapaaehtoinen totteleminen). Tämä edellyttää Foersterin mukaan sitä, että käskijällä on syvä inhimillisyys, mikä herättää vapauttavaa luottamusta  käskijavaltansa henkeen.   
  • Opettajan ja oppilaan välinen vapaa luottamuksellinen suhde (Foester puhuu luottamuksen kasvatusopista) 
  • Kunniantuntoon vetoaminen. 
  • Oppilaan itsekasvatus, jossa meidän omassa itsessämme on jo olemassa järjstäytyneempi ja kehittyneempi osa, joka tahtoo kehittää toista jälkeenjäänyttä puoliskoa
  • Luokan henki, joka paheksuu paheita
  • Terve toverielämä
  • Oppilasten itsehallinto, joka rakentuu oppilaiden oikeudentuntoon.
  • Oppilasten puhtauden tarkstus (puhtaus oli yhteydessä siveellisyyteen)
  • Opettajan oma esikuva
  • Opettajan vaikutusvoima eli suggestio. Opettajan vaikutusvoimaa oppilaaseen kutsutaan auktoriteetiksi. Se rakentuu  kunnnioituselle,  joka ei pohjaudu pelkoon. Se on henkistä valtaa, joka perustuu  tietoihin (älyllinen ylemmyy, taito muuttaa tieto koulutiedoksi. )  ja johdonmukaisen selväpiirteiseen tahtoon  (siveellinen ylemmyys), johon kuuluvat epäitsekäs antaumus, uhrautuva rakkaus, itsehillintä ja sen kaunein muoto kärsivällisyys.
  • Voiton saaminen  omista huonoista tavoista  ja haluista, omasta mukavuudesta voi tuntua vaikealta , mutta jokainen voitto  merkitsee edistysaskelia. 
  • Suojelu ja valvonta. On varjeltava kiusauksilta ja vaaroilta ( vaaralliset vaikutteet: kirjallisuus, elokuvat). Huono seura turmelee. 
  • Hallinta, kuri ja ohjaus. Ohjat pidettävä tiukoilla
  • Toiminnassa pitäminen. Ikävystyminen on vaarallista. Se synnyttää kujeita ja paheitakin. Sopiva askartelu pidättää huonot ajatukset kaukana ja sulkee vaaralliset kuluväylät. 
  • Vapaaehtoinen toiminta. Leikit, pelit, urheiluharjoitukset. Omaehtoinen kirjallisuudenlukeminen.
  • Opettaja ilmaisee tahtonsa käskyllä. Opettajan on vaadittava (johdonmukaisuus). Käskyn tulee ollal yhyt, selvä, rajoitettu, mahdollinen suorittaa ja johdonmukainen. Oppilaat tottelevat mielellään tarpeellisia ja järjellisiä määräyksiä, varsinkin jos taustalta kuultaa  peitetty vetoomus  oppilasten hyvään tahtoon.
  • Varoitus:  Huomio kiinnitetään seurauksiin. Katse, pieni ele. Cleve ”Varoituksiin on opettajalla useinkin aihetta. Uhkauksiin  ei hänen pitäisi  koskaan turvautua.” 
  • Pollackin mukaan on olemassa yksinkertainen keino lasten pakottamiseksi  tottelevaisuuteen. Heitä totutetaan jo varhain, käsketään vähän, mutta selkeästi ja valvotaan tarkoin käskyn täyttämistä. 
  • Rangaistus- vain ilmeisestä uhmamielesä, raakuudesta ja ilkeydestä.  
  • Kiellot  - pidä harvinaisina. Jokainen kielto muuttuu houkutukseksi.
  • Erittäin tehokas on kehoitus. Kannusta  hyvään ja vetoa oppilasten parhaimpiin vaistoihin. Anna kahdenkesken.  
  • Ystävällinen rohkaisu on monesti hyvin suuriarvoinen, ansaittu tunnustus.
  • Herbart vieroksui kilpailuja ja palkistemista. Mutta Ottelinin mukaan opettaja voi antaa luokallepikkuiloja  (esim. retki ) ja jos antaa palkinnon se kannattaa antaa koko luokalle.
  • Nuorten  mieliin teroitettakoon, että  oppiminen on yksilöllinen ja  yhteiskunnallinen velvollisuus. 
Luonteenkasvatus ja nykyinen opetussuunnitelma

Nyt voimassa olevassa opetussuunnitelmassa on asetettu tavoitteet opetukselle ja kasvatukselle - ei oppilaalle. Tämä voi tuntua hieman hämmentävältä

Jo vuoden 1970 POPSISSA koulun tehtävä oli "antaa aineksia ja virikkeitä oppilaan omaleimaisen persoona kehittymiselle." Perus-koulu ei siis muokkaa oppilaiden luonnetta eikä persoonaa. Vaikuttaa se saa.

Luonne-käsitettä, itsekasvatusta tai  siveellisyyttä  ei tekstissä käytetä. Tahtoon viitataan 4 kertaa, mutta arkikielen  merkityksessä.  Hyveeseen sanana törmää uskonnoissa kaksi kertaa, mutta opsin kasvatustavoitteet  voi toki edelleen ymmärtää hyveitksi: ihmisyys, sivistys, globaali vastuu, tasa-arvo... Yleisin nykyopsissa käytetty  luonteenkasvatuksen  käsite on harrastus.

Harrastusta  pyritään herättämään/kehittämään/lisäämään. Sitä tuetaan/kannustetaan/ pidetään yllä/ vakiinnutetan ja/tai syvennetään.

Opetuksen yhteydessä pohditaan, millaisia harrastusmahdollisuuksia on.  Oppilaita kannustetaan tuomaan esiin omat kiinnostuksen kohteensa ja löytämään uusia. Jo oleva harrastus/kiinnostuksen kohteet  otetaan mukaan valittaessa sisältöjä. Opetusta luvataan eriyttää ottamalla huomioon oppilaiden harrastukset ja kiinnostuksen kohteet. Niitä myös kirjataan kolmiportaisen tuen asiakirjoihin.

2010-luvulla  harrastusta luodaan mm.

  • yhdessä oppimisella, 
  • luomalla mahdollisuuksia aktiiviseen toimijuuteen ja omiin valintoihin
  • ottamalla huomioon oppilaiden ... kokemukset sekä laajentamalla niitä, l
  • luomalla mahdollisuuksia  myönteisiin --- kokemuksiin ja -elämyksiin, tiedonhalun tyydyttämiseen sekä --- kokemusten jakamiseen, myös monimediaisissa ympäristöissä,
  • ikäkaudelle sopivien ongelmanratkaisu- ja tutkimustehtävien avulla.  
  • elämyksellisen ja kokemuksellisen oppimisen avulla.