Elinikäisen oppimisen periaate 50 vee

Minä ahmin kirjaa elokuussa Mustikkamaan

upealla uimarannalla.

JOKSEENKIN 50 vuotta sitten Suomeen tuotiin uusi käsite: elinikäisen oppimisen periaate. Käsite oli vielä vakiintumaton ja siksi Kansanvalistusseura ja  Kansansivistysoppillinen Yhdistys ottivat termin pohdittavaksi. Syntyi teos:  

Harva, Urpo, Alanen, Aulis, Huuhka, Kosti, Wuorenrinne, T.I. ja Laurila, Aarne. (toim.).(1969). Elinikäinen kasvatus. Vapaan kansansivistystyön XVI vuosikirja Kansanvalistusseura ja  Kansansivistys-opillinen Yhdistys. Helsinki: Otava.

Unesco oli juuri omaksunut uuden määritelmän kasvatukselle: Lifelong integrated education, jonka Kosti Huuhka suomensi teoksessa elinikäisen kasvatuksen periaatteeksi. Tuon suomennoksen lisäksi teoksessa käytetään termejä: elinikäinen yhdentynyt tapahtuma ja ikikasvatus. 

Unesco suositteli  periaatteen  huomioon ottamista kansallisten kasvatusjärjestelmien kehittämisessä. 

KÄSITTEEN sisältö oli kirjaa kirjoitettaessa vielä selkiintymätön ja vakiintumaton. Mutta siihen kuului seuraavia ideoita:

• painopisteen siirto aikuiskasvatukseen 
• kasvatuksen integrointi
• kasvatus nähtiin yhtenäisenä, kokonaisvaltaisen tapahtumana. Eri ikäkausina suoritettavia ja eri asteisia  kasvatustoimenpiteitä ei tule erottaa  jyrkästi toisistaan ja suunnitella toisistaan riippumatta
• formaaliin kasvatuksen tuli lisätä " out of school"- kasvatusta 

HUUHKA pohtii omassa artikkelissaan, onko elinikäisen kasvatuksen periaate mahdollinen. Ja onko se tarpeellinen? Molempiin vastaus oli kyllä.

Elettiin aikaa, jolloin moni saattoi vielä ajatella, että  kasvatus kuuluu kasvuikään. Oppimiskyvyn katsottiin aikuisiässä heikentyvän niin, etteivät oppimistulokset enää vastanneet niiden vaatimaa vaivannäköä. Psykologinen tutkimus  ja aikuisten opettamisesta saadut käytännölliset kokemukset olivat kuitenkin muuttaneet käsitystä aikuisten oppimiskyvystä.

Huuhkan mukaan elinikäinen kasvatus ei ole vain tarpeellinen vaan suorastaan välttämätön. Nuoruusiässä annettavaan kasvatukseen ei voida sisällyttää kaikkea, mitä ihminen saattaa  elämänsä varrella tarvita. Nämä tarpeet ovat myös vaikeita ennakoida. Eikä nuoruusikä ole  edullisintaa kaiken kasvatuksen kannalta. Osa kasvatustehtävistä on mielekkäitä vasta  aikuisiässä, kun niitä vastaavat kasvatustarpeet on omakohtaisesti koettu. Tiedot ja taidot lisäänyvät samoin kuin ne elämäntilanteet, joihin niitä on sovellettava. Tämä koskee niin ammattitaitoa kuin yleissivistystäkin.

LÄPI kirjan kaikuu synkkä kritiikki sen ajan koulujärjestelmäämme  kohtaan:

• Koululaitoksemme on lokeroitunut.
• Se on kaukana niin rakenteeltaan, hengeltään ja hallinnoltaan yhdentyneisyydestä. 
• Vaikka maamme kuuluu edistyneimpiin maihin aikuiskasvauksen osalta, se on  erillinen saareke.Se on jäänyt vapaan kansansivistystyön kapaloihin. 
• Yliopistot  ja korkeakoulut eivät ole  meillä kiinnostuneet aikuiskasvatuksesta.
• Kansansivistystyön taso on heikko. Harvan mukaan vapaa kansansivistystyö on syntynyt ja kehittynyt ilman kokonaissuunnitelmaa ja elinikäisen integroidun kasvatuksen ideaa. Siinä on otettu huomioon milloin minkin väestöryhmän tarpeet ajattelematta yhteiskunnan tarpeita kokonaisuutena. Kansansivistyspolitiikkaamme on ohjannut melkein yksinomaan ekstensiivisyyden periaate- laajentaminen. Sen sijaan intensiivisyyden periaate on miltei kokonaan jätetty huomiotta.
• Jopa Harva on valmis myöntämään, että jako yleis- ja ammattisivistykseen ei ole kestävä. Ihminen on ammatiharjoittajanakin kokonaisuus. 
• Kalervi Siikala lyttää kouluamme: " Aikuiskasvatus alkoi, kun koulun ovet olivat sulkeutuneet oppilaan takana- tai oikeastaan sitten kun ihminen oli toipunut kylliksi koulun ilkeästä elämänkokemuksesta hakeutuakseen vähitellen uudelleen sivistysharrastusten pariin. "
• Kalevi Sorsan mukaan kouluopetus laahasi  jopa kymmeniä vuosia jäljessä tutkimuksen kärjestä.  

Kuinka parantaa tilannetta? Huhka ehdottaa: 

• On  järjestetävä tutkintoihin tähtäävä  aikuiskasvatus uudella tavalla: iltaoppikouluissa oli kouluikänsä ohittaneilla jo tuolloin mahdollista suorittaa oppikoultutkintoja. Eräissä ammattioppilaitoksissa oli järjestetty iltalinjoja niiden tutkintojen suorittamiseksi. Oli  myös toimeenpantu erilaisia ammatillisia perus-,jatko- ja täydennyskoulutuskursseja.

Unescon raportti elinikäisestä kasvatuksesta 

HUUHKAN eräänlaisen johdannon jälkeen on vuorossa Yhdistyneitten Kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon raportti. Se oli julkaistu vuonna 1966. Siinä kritisoidaan voimakkaasti 1960-luvun koulutusjärjestelmiä:

• Kasvatus ei pääty lapsuuteen tai nuoruuteen. Ihminen voi ja hänen pitää opiskella  ja  kehittää itseään koko elämänsä ajan.
• Tieto on jatkuvassa  muuttumisen, lisääntymisen tilassa ja tarvitaan koko elinikä.
• Koulussa, perheessä, tehtaassa, ammatinharjoituksen aikana ja ammattiyhdistyksessä tuottaja, kuluttaja ja kansalainen saavat opetusta ja valmennusta, joiden päämäärät ja tarkoitusperät eivät ole sopusoinnussa keskennään.
• Kun keskitytään kouluaikaan, on pakko  kasata 6-10- kouluvuoden ajalle  suurin mahdollinen määrä tietoa. Ohjelmista tulee  tietosanakirjan tyyppisiä. Koulu taantuu hengettömäksi trimmaukseksi, kilpailuksi ja valinnoiksi.
• Koulussa on  auktoratiivinen systeemi,  koulun jälkeisessä toiminnassa  kunnioitetaan nuorten itsenäisyyttä. Koulutyömme tyyli on uudistettava koulun jälkeisen kasvatuksen mukaiseksi.
• Kouluissa suuri osa opiskelijoista joko jättää opintonsa kesken tai joutuu poissuljetuksi ankarassa karsinnassa. 

Ja sitten raportti tekee parannusehdotuksia:

• On välttämätöntä luoda sellaisia opetusohjelmia ja-välineitä, joiden avulla  muodostetaan pysyvä yhteys toisaalta sekä yleissivistävän että ammattikasvatuksen, toisaalta  niiden erilaisten elämäntilanteiden välillä, joita varten ja joiden kautta jokainen toimii ja toteuttaa iteään.
• Kasvatusjärjestelmästä  tulee muodostaa yhtenäinen rakennelma, jossa kaikki osat ovat riippuvaisia eivätkä ole mielekkäitä yksinään.
• Kasvatusta on suunniteltava. On laadittava rakenne ja perusta kasvatustoiminnalle, joka jatkuu koko elämän ajan ja  siksi sijoitettava  kaikkien koulumuotojen opetusohjelmiin aikuiskasvatukselle  ja sivistykselliselle kehitykselle välttämättömiä elementtejä.
• Kouluissa on siirryttävä ensyklopedisestä tiedosta oppimismekanismin omaksumiseen Itse oppimisen taidosta on tehtävä pääkohde.  Tutkimisen, älyllisen seikkailun ja rationaalisten järjestelmien luomisen halu, jatkuva kulttuuriharrastukset osaksi mielen rakennetta.
• Tavoite on  elää täydesti.
• Mahdollisuuksia elinikäisen oppimiseen luovat vapaa-aika, opiskelulomat, kirjastot, museot, iltakurssit, radio- ja tv-järjestelmä, yksityisten yhdistysten ja ryhmien osuus. Eri puolilla maailmaa on olemassa  uudentyyppisiä yhteisökouluja- community schools- joissa on tarkoitus avata koulun ovet ja ikkunat ulkomaailmaan.  Koulu on avoinna aikuisille. Koululla on paljon voitettavana aikuisten ja lasten sekä nuorten maailmoiden yhteydestä ja toisiinsa niveltämisestä. Koulun on oltava kosketuksissa  sille vieraitten elementtien, yhteiskunnassa muitten elävien voimien kanssa, kuten politiikan, teollisuuden, yhdistysten jne.  
• Idea elämän koulusta.
• Koulun sisäinen ja ulkopuolinen elämä  elämä on saatava yhtymään. Koulu + elämän koulu
• Ammattikasvattajien työ ei ole millään tavalla omininen ainostaan heidän ammattikunnalleen.
• Jokainen on sekä kasvatettavan että kasvattajan asemassa. Aikuisen on opittava lapselta ja nuorelta niin paljon kuin tämä pystyy opettamaan.
• Elinikäisen kasvatuksen järjestelmä hävittää /lieventää epäonnistumisen tunnetta.

Unesco näkee myös haasteita:

• Aikuisella on oltava tarve  ja halu opiskella.
• Yliopistojen rooli?  Voivat auttaa elinikäistä kasvatusta tutkimuksen avulla. Andragogialle tilaa: asiantuntijoiden koulutus. Itse opeamaan aikuiskasvatustyötä. Ovet auki niillekin, joilta puuttuu yo-tai koulutodistus, mutta ovat päteviä suorittamaan korkeamman asteen opintoja tai tutkimusta .

Mitä kansalaisten tulisi tietää ja taitaa kussakin ikävaiheessa? 

Urpo  Harva kysyy omassa artikkelissaan vaikeita asioita.  Mitä peruskoulussa on välttämättä opittava ja mikä on sellaista, joka voidaan opetta  myöhemmässä iässä jokseenkin yhtä hyvin tai mahdollisesti paremmin? Hän käyttää termejä lähikäyttöinen  ja kaukokäyttöinen opetus. 

Harva näkee isoksi ongelmaksi sen, että  elinikäisen kasvatuksen idean realisoiminen  edellyttää , että yhteiskunnassa on riittävän tiheä, runsaasti valinnanmahdollisuuksia  tarjoava ja kyllin korkeatasoinen aikiskasvatuksen järjestelmä hallintoineen. Toiseksi vaaditaan, että ihmiset pystytään motivoimaan tämän järjestelmän hyväksikäyttöön.

Ideologinen vai praktillinen aikuiskasvatus?

Kalervo Siikala esittelee oman artikkelinsa aluksi  1960-luvun kansainvälisesti yhteisiä koulu-uudistusten päämääriä:

• Kaikille lapsille halutaan tarjota  yhtäläiset mahdollisuudet.
• Pyritään välttämään liian aikaista karsimista, erottelua  ja kasvatuksellisia pussinperiä sekä 
• luopumaan staattisen tiedon pänttäämisestä ja korostamaan tiedon hankkimisen, oppimisen ja harjaantumisen menetelmiä.
• Luovutaan liiallisesta kilpailun hengestä ja oppilaita ahdistavista kokeista.
• Luovutaan käsityksestä, että ihmisen on 8 - 18-vuotta kestävän päätoimisen koulukäyntinsä kestäessä ahdettava itseensä kaikki ne tiedon ja taidon eväät, joita hän on taipaleellaan tarvitseva, vallankin kun on todennäköistä, että suuri osa eväistä kumminkin on herpaantunut jo ennenkuin hän on ehtinyt puoliväliin.

Hänestä kaikkea ei voi oppia eikä tarvitse oppia koulussa, vaan että oppiminen ja harjaantuminen on jatkuva, yhtenäinen elämänikäinen prosessi.

Aikuiskasvatus on hänen mielestään  tieteen aikakauden, teollisen vallankumouksen ja nousevan demokratian sivutuote. Kansansivistyö on laajentunut LLIE:n käsitteen mukana, ja sisälsi nyt kolme sisältöaluetta:

1. ammatissa tai ammatin ohella tapahtuva harjaantuminen ja koulutus
2. uudelleen koulutus ja
3. vapaa-ajan käytön ohjaaminen.

Toinen artikkelin mielenkiintoinen teema on aikuiskasvatuksen jako kahteen koulukuntaan.

• Idealistinen  painottaa ihmisen henkiseen kehityksen ja persoonallisuuden kypsymisen käsitteitä; tavoitteena on juurettomuuden, henkisen aitiuden ja ikävystymisen voittaminen. Tämä koulukunta arvostaa korkeakultturia ja väheksyy pop-kultturia.
• Materialistinen lähtee liikkelle praktisesti, se painottaa opiskelun utilitaristista luonnetta, talouselämän muutoksen aiheuttamaa uudelleen kouluttautumisen välttämättömyyttä.

Siikala oli itse materialistisen koulukunnan kannalla.

Lopuksi Siikala pohtii näkijän tavoin tulevaisuuden opetustarpeita. Maailma muuttuu. Ajovoimina ovat kaupungistuminen, teollistuminen, ammattirakenteen muutos varsin nopeassa tahdissa. Eurooppalainen  yhteiskunta tulee olemaan monikielinen ja  monikulttuurinen. Työvoima siirtyy yli kansallisten rajojen. Miljoonia maalaisnuoria muuttaa kaupunkeihin Euroopassa.

Siikalan mukaan Vain LLIE:n avulla voidaan korjata ne laiminlyönnit, jotka  vanhanaikainen, riittämätön, tehoton koulu on jättänyt jälkeensä. Suomen tapaiselle maalle toinen opintie tarjoaa  sitäpaitsi mahdollisuuden paljon puhuttujen lahjaakkuusreservien jälkiharavointiin.

Myös Siikala näki haasteita:

• Todellinen haaste on laajat massat, jotka ovat meritokratisessa yhteiskunnassamme jonon päässä. Kuihtuvat elinkeinot, varsinkin pienviljelys purkavat väkeä maailman turulle. On syntymässä uusi proletariaatti, joka seuraa syvänä varjona yhä suurempaan mukavuuteen, jopa ylellisyyteen siirtyvien menevien miesten ja naisten maailmaa: Vanhuksia, sairaita, invalideja, vähävaraisten perheiden työssä käyviä äitejä. Uusi proletariaatti on joutumassa yhä pahemmin syrjään elämän valtavirrasta. Tarpeettomiksi itsensä tuntevia, jotka otetaan viimeiseksi työhön ja potkitaam ensimmäiseksi pois = unohdetty kansa. Tämä uusi proletariaatti tarvitsee mateaialistissta aikuiskoulutusta. 

Siksi LLIE:lle i olennaisia komponentteja ovat:

• ammatinvallinan ohjaus,
• nuorisotyöttömyyden poistaminen,
• joustava  siirtyminen  koulutuksesta työelämään esim. ammattiharjoittelun avulla,
• suojatyöpaikkojen aikaansaaminen ja koulutus niihin sekä
• työttömille järjestetyt ammattikurssit jne.

Kalevi Sorsan artikkeli

Tällaisesta myöhään kukkineesta demarista oli kohottavaa huomata, että kirjoittajien joukossa oli Kalevi Sorsa. Vuonna 1969 hänet oli juuri valittu jopa omaksi yllätykseksen SDP:n puoluesihteeiksi. Teemana oli yhteiskunnan sivistyspalvelukset.

Kirjasin ylös mainion ajatuksen: "Vaikka ihmisen keski-ikä on pidentynyt, on hänen totuuksiensa ja tietojensa keski-ikä lyhentynyt."

Sorsa verbalitaituroi myös muutosten vastusta: "Uuden torjuimien:  kyseessä on henkinen umpeenruostumien, huollon puute."

Hän myös puolustustaa kauniisti marginaalissa olevia: " Tuotannon ulkopuolella olevat nähdään jonkinlaisina hauraina varjo-olentoina  jotka elävät puolinaista elämäänsä toimivan yhteiskunnan ulkopuolella, mutta osallisina sen hyväntahtoisesta huolenpidosta hamaan hautaansa saakka. Muta kolmas ikä voi olla  vähintäänkin yhtä rikas kuin lapsuus."

Perästä kuuluu sanoi torvensoittaja

50 vuotta sitten syntyi kirkas näky tulevaisuuteen.  Kun perehtyy elinikäisen oppimisen käänteisiin näiden vuosien aikana huomaa ison  muutoksen. Alunperin hyvin eettinen periaate, joka tähtäsi tasa-arvoon kunkin maan eri  väestöryhmien kesken  ja myös kehitysmaiden ja teollisuusmaiden välisten erojen tasaamisen on muuntunut sopeutumiseksi elinkeinoelämän muuttuviin osaamisvaatimuksiin. Ihan niinkuin Siikala kai 50 vuotta sitten toivoikin. Elämme nyt maailmassa, jossa meistä jokainen on määrätty itseohjautuvaksi elinkautiseksi osaamisensa päivittäjäksi.

Mutta samalla tämä kirja avasi minun silmäni näkemään, miten merkittävä Unescon  elinikäisen oppimisen periaatteen vaikutus on ollut suomalaiseen koulutusjärjestelmään niin sen rakenteisiin kuin pedagogiikkaan: esiopetus,  peruskoulu, kaikkiin ulottuva oppivelvollisuus, toisen asteen kaksoistutkinnot, ammattikorkeakoulu.  

Yritin kuvata prosessia lopuksi näyttämälläni kuvalla. Se on olevinaan visuaalinen käsitekartti ilman elementtien keskinäisiä suhteita kuvaavia verbejä.  LLIE = Lifelong, integrated learning. Kaikki palaute otetaan nöyrästi vastaan.

Opas elinikäisen oppimisen matkalle

TÄMÄN blogin tämän vuosikymmenen toinen makusteltava kirja on 20 vuotta vanha:

Otala, Leenamaija. (2001). Osaajana opintiellä. Opas elinikäisen oppimisen matkalle. Helsinki: WSOY.

KIRJAN keskeinen käsite on elinikäinen oppiminen. Otalan teoksessa tämä alunperin sivistyksellinen käsite on taittunut puhtaasti työelämälähtöiseksi.

Kirjan alussa maalataan taivaalle mustat pilvet: Vankat ja vanha rakenteet ovat purkautuneet. Tiedon määrä kaksinkertaistuu  nykyään alle vuodessa .Tieto ja osaminen vanhenee, esim. insinöörikoulutuksen  ensimmäisen vuoden opeista puolet vanhenee, ennen kuin tuleva insinööri ehtii valmistua.

Työmarkkinat muuttuvat rajusti. Kokonaisia ammattikuntia on kadonnut. Elinikäistä työsuhdetta ei ole enää juuri missään ; uusista työsuhteista noin puolet on tilapäisiä ja määräaikaisia tehtäviä. Ihmisellä lasketaan olevan jo vähintään viisi eri uraa elämänsä aikana;  Hyvinvoinnin ja terveyden lisääntyessä  ihmiset työskentelevät  yhden uran, viettävät lyhyen eläkevaiheen ehkä matkustaakseen, palaavat ehkä  sitten uudelleenkoulutukseen ja taas uuteen työuraan. Lopullinen eläköityminen tapahtunee vasta nykyistä paljon vanhemmalla iällä.

Sitten tehdään siitä uusi, moraalinen normi.  Elinikäisestä oppimisesta on tullut osa jokapäiväistä elämää, jokainen - kaikenikäinen- on joutunut päättymättömälle opintielle. Painopiste on kuitenkin aikuisiässä. Hyvinvoinnin luomiseen tarvitaan kaikki resurssit - ja ne on pidettävä ajantasalla.

JA sitten syyllistetään tavalliset ihmiset: Muuttuvassa maailmassa ainoa ja paras turva työmarkkinoilla  on  oma osaaminen ja ammattitaito.  Vastuu omasta elämästä ja työkuntoisena pysymisestä on ihmisellä itsellään. Osaaminen on jokaisen  omaa pääomaa, jonka ylläpidosta ja kehittämisestä jokainen vastaa viimekädessä itse. Elinikäinen oppiminen on jokaisen oma asia, henkilökohtainen asia. Oppimaan ei voi käskeä, sitä pitää itse haluta.

Suoraa puhetta, raskasta  ja kurjaa.

Mielenkiintoinen näkökulma oppimiseen

Rankan "työnantajamaisen" alun jälkeen, löydän kuitenkin kirjasta myös paljon myönteistä ja oivaltavaa.  Otala kuvaa  oppimista raikkaasti- vaikkei ilmeisesti ole mikään oppimisen erityistuntija.
Hänelle oppiminen on ennenkaikkea jatkuvaa muuttumista.

Osaaminen on hänelle tutunoloisesti tietoja,  taitoja, asenteita ja  tahtoa. Mutta se on myös
kokemusta (vrt. kokeneeksi tuleminen) ja  kontakteja, verkostoja, yhteyksiä ja  lähteitä. Nimenomaan minua viehätti osaamisen kytkeminen omaan verkostoon.

Tätä osaamista voi hankkia monin tavoin. Koulu ei ole enää ainoa hyväksytty  tapa oppia. Uusia tietoja ja taitoja voi hankkia työssä ja harrastuksissa, katselemalla, kirjoittamalla, kokeilemalla,  konferensseissa, lukemalla, matkimalla, messuilla, oivaltamalla, osallistumalla oman työn ja työyhteisön kehittämiseen (esim. kehitysryhmä),  oppisopimuksella, tekemällä, toisen työtä seuraamalla, työkierrossa,  yritysvierailuilla jne.  Oppia voi toisilta ja toisten kanssa esim. opintopiirissä.

Konkreettisia työkaluja

Kirjassa on asiatekstin lisäksi useita erilaisia itsetehtäviä testejä.joiden avulla voi hahmotella mm. omaa tapaa oppia, osaamispuutteita jne. Kirjan lopussa on valmiita pohjia oman henkilökohtaisen   oppimissuunnitelman laatimiseen. Niistä en kauheasti innostunut.


Aivot, oppiminen ja muistaminen

IHAN kirjan mukavin osa käsitteli ihmisen aivoja. Otala tiivistää hauskasti sitä, mitä aivoista tiedetään (tiedettiin tuolloin).

Aivoissa on kolme osaa kuten kuvasta näkyy. Vanhin osa: ydin ylläpitää elämän perustoimintoja mm. hengittämistä. Se myös pistää juoksemaan karkuun ja reagoimaan tahtomattamme.

Keskiaivot valvovat hormonijärjestelmää, terveyttä,  seksuaalisuutta, tunteita sekä isoa osaa pitkäkestoista muistia - siksi syvästi mieleenpainuviin asioihin liittyy tunteita.

Aivokuoressa tapahtuu ajattelu. Joka kerta kun aivot saavat jonkin ärsykkeen, käynnistyy aivosolujen ”verkottumisreaktio”. Jotkut verkottumiset jäävät  pysyviksi, jolloin ihminen osaa asioita tiedostamattaan (polkupyörällä ajo). Aivokuori jakaantuu kahteen lohkoon:

• vasen puoli: puhe, looginen ajattelu, numeroy
• oikea puoli: melodiat, toimintamallit, intuitio.

Älykyyttä ei ratkaise aivosolujen määrä, vaan  se,  miten nopeasti aivosolut verkottuvat keskenään. Mitä enemmän aivoja käyttää, sitä enemmän niissä tapahuu verkottumista ja sitä käyttökelpoisemmat ne ovat  uuden oppimisen kannalta.

Uusi tieto tulee ensin keskiaivoihin, jossa tapahtuu valinta, lähetetäänkö tieto käsittelyyn aivokuoreen. Sisäisillä malleilla suodatetaan pois hyödyllistäkin tietoa, jos se ei sovi omaan arvomaailmaamme.  Jos vastaanotetussa tiedossa on paljon värejä ja kuvia ja siihen liittyy positiivsia tunteita, se voidaan prosessoida ja oppia tehokkaasti.

Muisti ja oppiminen

Muisti jakaantuu lyhytkestoiseen (työmuisti)  ja pitkäkestoiseen muistiin. Lyhytkestoinen muisti säilyttää hetkellisesti tietoa, 3-7 asiaa kerrallaan.

Siirto pitkäkestoiseen muistiin tapahtuu, jos tietoon liittyy merkityksiä. Siirto edellyttää myös toistoa.
Eri aisteille on eri muistit.

Otala antaa siis ihan konkreetteja ohjeita:
- Kannattaa käyttää eri aistikanavia yhtä aikaa. Kun kuuntelee ja kirjoittaa, hyödyntää tuplakanavaa ja muistipaikkaa.
- Visuaalinen muisti on paljon tehokkaampi kuin kuulomuisti.
- Kannattaa kytkeä tietoon merkityksellisyyttä
- Lisäksi hän  esittää, että muistamista voi tehostaa jakamalla oppimisen 20 minutin pätkiin. Ihminen muistaa parhaiten aloitukset ja lopetukset.  Looginen jaottelu auttaa.
- Säännöllinen kertaaminen auttaa muistamaan jopa 80% opitusta vielä 6 kk: jälkeen,
Muutoin 24 tunnin kuluttua  opitusta muistaa vain 30 %.

KIRJOITTAJASTA 

Leenamaija Otala, ent. Jarenko (s. 1951)on helsinkiläinen tekniikan tohtori. Hänen väitöskirjansa Lifelong learning based on industry-university cooperation vuodelta 1993 käsitteli elinikäistä oppimista. Hän on nimenomaan johtamisen ja erikseen osaamisen kehittämisen asiantuntija. Hänä  pidetään erityisesti oppivien organisaatioiden "guruna" Suomessa.

Otala on toiminut dosenttina Aalto-yliopiston perustieteiden korkeakoulussa (entinen Teknillinen korkeakoulu) sekä Tampereen teknillisessä yliopistossa. Hän on työskennellyt myös  johtamisen yliopettajana Metropolia Ammattikorkeakoulussa.

Akateemisen uransa ohella Otala on toiminut yrityksissä ja muissa organisaatiossa asiantuntijana Hän toimi vuosia Brysselissä sijaitsevan Euroopan elinikäisen oppimisen järjestön E.L.L.I:n tutkimusjohtajana.

Otala on julkaissut 19 kirjaa ja toista sataa artikkelia sekä toiminut kolumnistina. Vuonna 2013 hän sai Tietokirjailijapalkinnon.

Hänen tuoreiden julkaisujensa uusi käsite on ketterä oppiminen. Organisaatioiden nopea uusiutuminen edellyttää, että ihmiset oppivat nopeasti. Monet tilanteet asiakkaan kanssa ovat ainutlaatuisia ja täysin uusia. Entiset opit tai ennalta annetut ohjeet eivät päde. Ketterälle oppimiselle on ominaista, että oppiminen ja perustekeminen eivät enää ole erotettavissa toisistaan. Oppimista ja opitun soveltamista tehdään ”lennosta”: opittu laitetaan saman tien käytäntöön ja oppimista tehdään käytännön tarvetta varten.

Aikuiskasvatus marginaalissa?

KUTEN tätä blogia seuraava on saattanut huomata, olen  viime vuosina  yrittänyt opetella ymmärtämään aikuiskasvatusta. Kirjastosta onkin löytynyt melkoinen määrä  alan kirjoja.

Nyt on esittelyvuorossa jälleen yksi Kansanvalistusseuran ja Aikuiskasvatusseuran julkaisu:

Brunila,  Kristiina ja Isopahkala-Bouret, Ulpukka. (toim.) (2014). Marginaalin voima! Aikuiskasvatuksen 51. vuosikirja. Kansanvalistusseura

MUTTA ennenkuin menen itse kirjan antiin, kokoan tähän lastuun itselleni ikäänkuin lyhyeksi johdannoksi yleiskuvauksen aikuiskasvatuksesta sellaisena kuin sen (ja sen muutoksen) nyt ymmärrän:

Johdanto aikuiskasvatukseen
Päivitetty 23.6.19

AIKUISKASVATUS on sekä tieteenala että käytännän kasvatustoimintaa.

AIKUISKASVATUS TIETEENALANA

Suomessa aikuiskasvatsta alettiin tutkia ja opettaa 1920 -luvulla nimellä kansansivistysoppi.  Myöhemmin maailmalla sille keksittiin  nimi: andragogiikka. Andragogiikan ydinajatus oli, että aikuinen oppii erilailla kuin lapsi. Se oli siis  aikuisten kasvatuksesta kiinnostunutta ikäkausipedagogiikkaa.

Nimike aikuiskasvatus omaksuttiin meillä 1960-luvun lopulla. Yliopisto-opetuksessa  -ja tutkimuksessa aikuiskasvatus on  tänään hallinnollisesti yleensä osa kasvatustieteitä.

2010-luvulla tieteenala: aikuiskasvatus on  alkanut suhtautua formaaliin aikuiskoulutukseen yhä kriittisemmin vallankäytönä. Arjen aikuiskoulutus  nähdään  syrjäyttämisen oikeuttamisen ja liiallisesti työelämän tarpeisiin mukauttamisen välineenä.

Tutkijoiden huomio onkin siirtynyt  aikuisten oppimiseen nonformaaleista ja ennen muuta informaaleista, ei-järjestetyistä tilanteissa oppimiseen. On innostuttu  sellaisista käsitteistä kuin arkinen oppiminen,  arkipäiväoppiminen,  elämästä oppiminen, orgaaninen oppiminen, satunnaisoppiminen, tahaton oppiminen, yrittämättä oppiminen...

AIKUISKASVATUS KÄYTÄNNÖN TOIMINTANA

Aikuiskasvatuksella  tarkoitetaan myös käytännön kasvattavaa työtä aikuisväestön parissa.

1600- 1700-luvut

Aina 1800-luvulle saakka  kansanopetus   kuului   kirkolle. Uskonsa puhdistanut kirkko  lukutaitoa   tärkeänä,   koska   se   avasi   tien   Jumalan   sanan   opiskeluun   ja   päähän   pänttäämiseen.  Papit  kiersivät  testaamassa, osaako rahvas  lukea  eri  puolilla  pitäjiä  järjestetyillä  kinkereillä.   Lukutaidoton   ei   voinut   osallistua   ehtoolliselle,   ja   ehtoollisella   käymättömällä   ei   saanut mennä naimisiin.

1800-luvun alku

1800-luvulla suomalainen aikuisväestö oli käytännöllisesti katsoen miltei kokonaisuudessaan koulut- tamatonta.  Aikuiskasvatuksen  ensimmäisinä  tärkeinä muotoina voi pitää  kansallisen sivistys- ja talouseliitin 1800-luvun puolessa välissä käynnistämiä maanviljelysseuroja.

1800-luvun   jälkipuoliskolla  kansansivistysvastuuta jakaamaan tuli uusia voima. Snellmanilainen   kansallisuusaate   ja   fennomania  yhdistyneenä  Nikolai  II:n  ajan  venäläistämispolitiikkaan   synnytti myös idean laaja-alaisesta  koko   kansan   sivistämisestä.  

Uno  Cygnaeus  sai  tehtäväkseen   luonnostella   suomalaisen   kansakoulun   mallia.  Maahan   ryhdyttiin   myös   perustamaan   suomenkielisiä   oppikouluja. Kouluolojen uudistuksen ensimmäisiä ja tärkeimpiä askelia olivat myös  maan opettajankoulutuksen ja kouluhallinnon pystyttäminen.

Aikuisten vuoro tuli hieman myöhemmin. Vuonna 1874  Suomeen perustettiin  Kansanvalistusseura, joka alkoi järjestää luento- ja julkaisutoimintaa. Eliitin pyrkimyksenä oli sivistää raakalaismainen rahvas ja myöhemmin täydentää eri syistä koulun ulkopuolelle jääneen kansanosan tieto- ja moraalitasoa vastaamaan mm. demokraattisen valtion kansalaisilta vaadittavia ominaisuuksia.

Ensimmäinen kansanopisto  perustettiin vuonna 1889.

Vuosisadan taite

Teollistumisen   myötä   Suomeen oli   syntynyt  uusi  yhteiskuntakerrostuma:  kaupunkityöväestö,  jonka  opinkäyntiin  oli  kiinnitettävä  erityistä   huomiota.   Niinpä   Ruotsin mallin mukaan    maamme   edistysmieliset   piirit  ryhtyivät  perustamaan   erityisiä   työväelle   tarkoitettuja   opinahjoja,   työväenopistoja.

Vuonna 1899 perustettiin ensimmäinen työväenopisto Tampereelle. 1900-luvulle tultaessa myös juuri syntynyt työväenluokka alkoi itse järjestää kansansivistystoimintaa. Nyt sivistystoimintaa saatiin  myös kaupunkeihin.

Itsenäinen Suomi

Maan   itsenäisyyden   alkuvuosina sisällissodan    repimässä   yhteiskunnassa  nähtiin tärkeäksi  koko   luoda kansallinen eheys.  Torpparit  vapautettiin pientalollisiksi.  Toiseksi  keskeiseksi   keinoksi   nähtiin  köyhälistön istuttaminen   koulunpenkkiin. Työväenopiston  varhainen   uranuurtaja   Zachris   Castrén   korosti myös    sivistyksen   tasapuolisen   jakautumisen   merkitystä   yhteiskuntarauhan   säilyttäjänä.  Toiminnasta alettiin käyttää termiä vapaa sivistystoiminta.

Lapsille säädettiin oppivelvollisuus vuonna 1921. Kansakoulua ennen oppivelvollisuutta kävi reippaasti alle kymmenen prosenttia (toinen tieto 60 %)  ikäluokasta, mutta 1930-luvun lopussa ylitettiin jo 20 prosentin (?)  raja.

Toisen maailmansodan jälkeen

Toisen   maailmansodan   jälkeinen  suomalainen   koulutuspolitiikka   perustui   pohjoismaiseen  hyvinvointimalliin. Julkilausuttuina  periaatteina  olivat  sivistyksellinen  tasa-arvo  ja   yhteiskunnallisen   eriarvoisuuden   vähentäminen.   Aikuiskoulutuksella   pyrittiin   tarjoamaan   toinen   mahdollisuus   niille,   joiden   kouluttautuminen   oli nuoruusiässä   jäänyt   puolitiehen.

Aina 1960-luvun lopulle tai 1970-luvulle asti aikuiskoulutuksen pääpaino oli   vapaan sivistystyön kentillä. Aikuisten kouluttaminen oli  pääasiassa vapaan sivistystyön järjestöjen vastuulla ja sen painottui yleissivistävään koulutukseen ja harrastusaineisiin.

Samaan aikaan Suomi eli raju muutosta:  Siirryttiin maatalousvaltiosta teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi.  Suomea voi kutsua teolliseksi yhteiskunnaksi 1960-luvulta lähtien. Tämä muutos  antoi alkusysäyksen ammatillisen   aikuiskoulutuksen   laajenemiselle.

1900-luvun puolivälin jälkeen aikuiskasvatus onkin ollut konkreetisti yhä enemmän jo koulunsa päättäneiden ammatillista aikuisopetusta ja - koulutusta sekä ohjattujen oppimistilaisuuksien järjestämistä  työelämässä jo toimiville työpaikoilla.

Elinikäisestä   oppimisesta   ryhdyttiin   puhumaan  1960- luvulla,   jolloin   tasa-arvon   ja   yhteiskunnallisen   oikeudenmukaiseen   periaatteet   nousivat    koulutusuudistusten  kulmakiviksi.

1970-luvulla toimintaa alettiin kutsua  aikuiskasvatukseksi.

1980-luvun lopulla  aikuiskoulutus liitettiin yhä  selvemmin työelämän vaatimuksiin.  Aikuiskasvatus vaihtui aikuiskoulutukseksi.

Aikuiskoulutuksesta tuli  kysynäpainotteisempaa ja markkinaperusteisempaa. Työelämän tarpeista ja ammattitaidon ylläpidosta ja kohentamisesta tuli koko aikuiskoulutuskentän ehdoton ykkösasia. Siirryttiin yhteiskunnallisen hyödyn aikakauteen.

Siitä on samalla tullut  - alkuperäisen periaatteen vastaisesti- yhä enemmän tutkintotavoitteista. Lisäksi ns. vapaan sivistystyön piirissä tarjotaan aikuisille  virikkeitä  monenlaiseen vapaa-ajan  harrastustoimintaan mm. kielten opiskeluun. Vapaan sivistystyön piirissä merkittävä muutos on ollut, että palveluita käyttää nykyään hyvinvoiva ja koulutettu väestönosa.

Klikkaamalla saa kuvan lukukelpoiseksi

Metodisesti aikuiskasvatuksessa ajateltiin jo 1900-luvun alussa, että  pientä lasta kasvattavat erilaiset kokemukset kuin aikuista ja että lapsille sopii koulumainen kasvatus mutta aikuisille ei.

Aikuisten oppimiseen  liitettiin sellaisia käsitteitä kuin itsekasvatus ja itseopiskelu ja myöhemmin kriittisyys, elinikäinen opiskelu ja myös monimuoto- ja etäopiskelu.

2010-luvulle tultaessa mielenkiintoisesti lähes kaikki andragogiikan ideat ovat  kuitenkin valuneet myös koulupedagogiikkaan mm. ops-teksteihin:  autenttiset oppimisympäristöt, autonomia, itseohjautuvuus, merkityksellisyys, ohjaus,  osallisuus, toimijuus... Nyt pieniä lapsiakin kehotetaan opettamaan samantyylisesti kuin aikuisia.

Sitten itse kirjaan: Marginaalin voima! 

Brunila ja Isopahkala-Bouret ovat toimittaneet ärhäkän kirja aikuiskasvatuksen ja aikuiskasvatuksen tutkimuksen tilasta. Vielä 1970-luvulla tavoitteena oli antaa  toinen mahdollisuus tavallisille kansalaisille, jotka olivat eri syistä jääneet ilman sivistyksen, taiteen, tieteen, koulutuksen tai harrastamisen elämää rikastavaa panosta. Nykyään huomion on ottanut ekonomistinen elinikäisen oppimisen liturgia, jolla edistetään (vain) yritytysten kilpailukyvyn tavoitetta.

Teoksesta piirtyy kuva pienestä ahtaalle ajetusta tieteenalasta. Yliopistoissa tällaisia  sulautetaan osaksi laajempia kokonaisuuksia tai niiden  opetus lakkautetaan kokonaan.  Niinpä isojen tieteenalojen suhteen marginaaliin joutunut  aikuiskasvatus  ainakin virallisesti kyseenalaistaa ja tavoittelee toisin toimimista. Mutta ikävä kyllä  se on tekijöiden mukaan  unohtanut alkuperäisen oikeudenmukaisuuden tavoitteensa ja  on  samalla muuttunut vapauttavasta  ja voimaannuttavasta tieteestä- kuten itse toimintakin-  enemmänkin sopeuttavaksi tai jopa terapeuttiseksi. Aikuiskasvatus pitää marginaalia itsestään selvänä. Se kyllä  puhuu marginaalista, mutta  ”huoli- ja pelastus-puheessaan" ..  ”sankaripelastajatutkija toimii kolonialistisesti.”

Kirjan nimen keskeinen  käsite on marginaali. Se tarkoittaa, että jokin on keskuksen ulkopuolella, reunoilla, jää ulkopuoliseksi, toiseksi. Marginaaliin joutuminen on siis vääryys, mutta kirja nostaa esiin, että siinä on myös voimaa.  Marginaaliin paikannetut  voivat  vastustaa syrjintää ja raivata tilaa omaehtoiselle toimijuudelle.  Kirjassa kuvataan mm. kestävän elämäntavan valinneita ns. ekoyhteisöjä. Marginaali voi siis myös tuottaa ja saada aikaan. Sellaista roolia he toivovat myös aikuiskasvatukselle tieteenä.  

Ketkä sitten ovat aikuiskasvatuksen marginaalissa? Ikääntyvät. He kokevat mm. torjuntaa rekrytointitilanteissa, painostusta siirtyä eläkkeelle, vähättelyä ja eristämistä vuorovaikutustilanteissa. Maahanmuuttajat - joiden koulutus hajanaista ja projektivoittoista. Hukassa olevat nuoret, joille on tarjolla lähinnä lyhytkestoisia toimenpiteitä. Vammaiset, joiden peruskoulutuksen jälkeiset koulutusmahdollisuudet ovat  Suomessa heikot, samoin kuin heidän työmarkkina-asemansa. Useiden koulutusuraa voi kuvata mutkistuvaksi tai katkenneeksi.  Vähän koulutetut,  joita yritykset tarvitsevat lähinnä puskurityövoimaksi suhdanteiden vaihtelun varalta. Rikostaustaiset. Romanit. Työttömät...

Suomessa on kansainvälisesti korkea aikuiskoulutukseen osallistumisen aste. Silti koulutus kasaantuu ja hyödyttää eniten korkeasti koulutettuja ja hyväosaisia. Nykypäivän koulutuspolitiikka ei  tavoita koko aikuisväestöä. Sen ihanne on  joustava ja itsevastuullinen aikuinen, ja siihen  kaikki eivät ylety.

Kyse ei ole vain syrjäytymisestä koulutuksesta vaan samalla myös monesta muusta asiasta:
Niillä,  joilta puuttuvat itsensä  kehittämisen mahdollisuudet on myös vähäiset vaikutus-mahdollisuudet työssä, heillä on raskas, vähävirkkeinen ja epävarma  työ,  eikä heillä ole
luottamuksellisia  suhteita työjohtoon. Hyvällä tai säällisellä työllä on myönteisiä hyvinvointivaikutuksia  yksilön itsensä  ohelle perheisiin, lähiyhteisöihin ja  laajemminkin yhteiskuntaan. He jäävät niiden ulkopuolelle-

Leena Koski: Minä ja maailma aikuiskasvatuksen keskuksena

Minusta  kirjan kaikkein mielenkiintoisin artikkeli käsittelee aikuiskasvatuksen  ikiaikaista tavoitetta: todellisen itsen (sisäisyys)  tuntemista ja sitä,  kuinka se on muuttunut vuosien varrella. Tarkastelu haastaa  itse asiassa pohtimaan koko kasvatuksen käsitteen relevanssia.

Aikuiskasvatus syntyi kansanvalistukseksi ja muuntui sittemmin kansansivistykseksi.  J.V. Snellman oli tässä merkittäviä vaikuttajia. Yksilön tehtävä oli hänen mielestään etsiä totuutta ajan hengen liikkeistä; Alati liikkuva ajanhenki vaati ihmistä muuttumaan. Missiona oli  tuolloin jokaisen yksilön henkinen ja moraalinen kasvu. Ja 1800-luvulla tuo ajan henki vaati erityisesti rahvasta (maalaisväestöä)  muuttumaan.

Kosken mukaan  kansan ihmisiä  pidettiin nimittäin  ennakkoluuloisina, hyvän ja pahan erosta tietämättöminä, alhaisten ja itsekkäiden motiivien vallassa toimivina raakalaisina. Tieteen kielellä heillä oli  pelkästään vajavainen ja luonnontilainen kollektiiviinen sisäisyys. Se  oli tietämätön ylevästä, jalosta, puhtaasta, taivaallisesta ja todellisesta.

Kansansivistystyö lähti siitä, että raakalaismaisenkin ihmisen sisällä uinui siemen, joka voidaan saada kasvuun ja kukoistukseen oikealla kastelulla.  Sisäisyyden hetättäminen vaati ja oikeutti  yksilön ulkopuolisen voiman. Kansaa tuli siis muuttaa; henki tuli saada herättämään mahdollisimman moni sielu kaipaamaan arkea jalompia ja suurempia asioita, maallista ja taivaallista hyvää.

Toisen maailmansodan jälkeinen käänne

Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäisten vuosikymmenien merkittävä  aikuiskasvatuksen ideologi   oli Urpo Harva. Hänen 1940-luvun kirjoituksissaan näkyy vielä vahvasti edellisen vuosisadan kansansivistyksen  jälki. Ihminen kulkee  pimeässä kuin unissaan. Kasvatustyö ei hyväksy  ihmistä sellaisena, kuin hän tässä ja nyt on. Se pitää ihmistä  epävalmiina, kehitystä ja jalostamista tarvitsevana. Vaikka ihminen on sidottu olosuhteisiinsa, kasvattajan  suorittama herättely voi  estää niiden moraalisesti torjuttavat seuraukset.  Kasvatuksella tavoitellaan ihmisen täydellistymistä…henkistä puhdistautumista, aikuisten vapauttamista kaikista rajoituksista ja puutteista: tietä-mättömyydestä, ennakkoluuloista,  huonosta mausta kirjallisuudessa ja taiteessa, elämän yksitoikkoisesta harmaudesta, sanalla sanoen vapauttaa hänet  inhimilliseen täydellisyyteen.
Lopullinen täydellistyminen tapahtuu kuoleman jälkeen - jumalan läheisyydessä.

1800-luvulla syntynyt idea  ihmisen sisäisyydestä  on säilynyt siltä osin, että tuollainen  ihmiseltä itseltään piilossa tai kadoksissa olevaisuus:  sisäisyys on olemassa.  Niinikään on säilynyt ajatus, että  maailma muuttuu koko ajan. Ihmiset ovat jääneet kiinni vanhaan, ja heidät tulee herättää sopeutumaan uuteen yhteiskuntaan.

Mutta siitä ajatuksesta, että ihmisen sisäisyys olisi pysyväisesti vajavainen, on luovuttu. Ihmisen sisällä on jo kaikki, mitä menestykseen tarvitaan, kunhan se aktivoidaan oikein menetelmin.

Vanhassa ajattelutavassa  ihmistä opetettiin etsimään siementä, joka herättäisi  sivistymään ja saisi sielun pelastumaan. Ihmisen sisäiselle herättämiselle ei enää määritellä filosofisia tai transendenttisia päämääriä. Maailmalla 1800-luvun hegeliläisen hengen lopun aika alkoi Kosken mukaan toisen maailmansodan keskitysleireistä.  Lopullisesti ns. hyvyyden spiraali menetti merkityksensä 1960-luvun murroksessa. Moraali alettiin nähdä yksilöiden henkilökohtaisten valintojen - ei ajan hengen-  tuotteena. Uskonnolliset ja isänmaalliset  kiinnitykset siirtyvät marginaaliin globalisoituvassa maailmassa.

Jälkimodernia ihmistä kehotetaan etsimään omia sisäisiä kyvykkyyksiään ja voimavarojaan, jotta hän saisi optimaalisen aseman ihmissuhde-, koulutus- ja työmarkkinoilla,

Jo J.V. Snellman  kirjoitti, että  sivistys ja hyvinvointi ovat toistensa edellytyksiä (= hyvä talouskasvu ja edistys).  Kausaalilogiikka on hieman yli 100 vuodessa kuitenkin muuttunut. Ennen ajateltiin, että ihmisen sisäinen jalostuminen oli taloudellisen kasvun ja hyvinvoinnin edellytys. Tänään ajatellaan, että hyvinvoinnin taloudellinen kasvu tuottaa ihmisille mahdollisuuksia kehittää itseään.

Kirjoittajista

Yllä esiteltyjä kirjoittajia ovat:

Kristiina Brunila on   kasvatuksen ja  koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon apulaisprofessori Helsingin yliopistossa.

Ulpukka Isopahkala-Bouret on FT, aikuiskasvatuksen dosentti  ja  apulaisprofessori (ii vaihe), Turun yliopiston kasvatustieteiden laitoksella.

Leena Koski on sosiologian professori ja kasvatus- ja koulutussosiologian dosentti Itä- Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.

Teoksen muut kirjoittajat ovat: 

Karin Filander ja Sanna Ryynänen (Aikuiskasvatus ja sosiaalipedagogiikka valtavirtojen haastajana)
Antti Teittinen (Vammaisten koulutuksen ja työelämän biopolitiikan kritiikkiä)
Heikki Silvennoinen ja Hanna Nori (Koulutuksen ja oppimisen marginaalissa)
Niina Viitasalo (Ikäsyrjinnän muovaamat  toimijuudet,)
Seija Keskitalo- Foley (Lappilaisnaiset  marginaalia haastamassa)
Sinikka Pesonen (Ekoyhteisötarinta muutoksen voimana)
Johanna Aromaa (Ruumillinen tieto opettajan työssä) sekä
Elina Ikävalko ja Tuuli Kurki (Tutkimuksen rajoilla kulkiessa)