Elinikäisen oppimisen periaate 50 vee

Minä ahmin kirjaa elokuussa Mustikkamaan

upealla uimarannalla.

JOKSEENKIN 50 vuotta sitten Suomeen tuotiin uusi käsite: elinikäisen oppimisen periaate. Käsite oli vielä vakiintumaton ja siksi Kansanvalistusseura ja  Kansansivistysoppillinen Yhdistys ottivat termin pohdittavaksi. Syntyi teos:  

Harva, Urpo, Alanen, Aulis, Huuhka, Kosti, Wuorenrinne, T.I. ja Laurila, Aarne. (toim.).(1969). Elinikäinen kasvatus. Vapaan kansansivistystyön XVI vuosikirja Kansanvalistusseura ja  Kansansivistys-opillinen Yhdistys. Helsinki: Otava.

Unesco oli juuri omaksunut uuden määritelmän kasvatukselle: Lifelong integrated education, jonka Kosti Huuhka suomensi teoksessa elinikäisen kasvatuksen periaatteeksi. Tuon suomennoksen lisäksi teoksessa käytetään termejä: elinikäinen yhdentynyt tapahtuma ja ikikasvatus. 

Unesco suositteli  periaatteen  huomioon ottamista kansallisten kasvatusjärjestelmien kehittämisessä. 

KÄSITTEEN sisältö oli kirjaa kirjoitettaessa vielä selkiintymätön ja vakiintumaton. Mutta siihen kuului seuraavia ideoita:

• painopisteen siirto aikuiskasvatukseen 
• kasvatuksen integrointi
• kasvatus nähtiin yhtenäisenä, kokonaisvaltaisen tapahtumana. Eri ikäkausina suoritettavia ja eri asteisia  kasvatustoimenpiteitä ei tule erottaa  jyrkästi toisistaan ja suunnitella toisistaan riippumatta
• formaaliin kasvatuksen tuli lisätä " out of school"- kasvatusta 

HUUHKA pohtii omassa artikkelissaan, onko elinikäisen kasvatuksen periaate mahdollinen. Ja onko se tarpeellinen? Molempiin vastaus oli kyllä.

Elettiin aikaa, jolloin moni saattoi vielä ajatella, että  kasvatus kuuluu kasvuikään. Oppimiskyvyn katsottiin aikuisiässä heikentyvän niin, etteivät oppimistulokset enää vastanneet niiden vaatimaa vaivannäköä. Psykologinen tutkimus  ja aikuisten opettamisesta saadut käytännölliset kokemukset olivat kuitenkin muuttaneet käsitystä aikuisten oppimiskyvystä.

Huuhkan mukaan elinikäinen kasvatus ei ole vain tarpeellinen vaan suorastaan välttämätön. Nuoruusiässä annettavaan kasvatukseen ei voida sisällyttää kaikkea, mitä ihminen saattaa  elämänsä varrella tarvita. Nämä tarpeet ovat myös vaikeita ennakoida. Eikä nuoruusikä ole  edullisintaa kaiken kasvatuksen kannalta. Osa kasvatustehtävistä on mielekkäitä vasta  aikuisiässä, kun niitä vastaavat kasvatustarpeet on omakohtaisesti koettu. Tiedot ja taidot lisäänyvät samoin kuin ne elämäntilanteet, joihin niitä on sovellettava. Tämä koskee niin ammattitaitoa kuin yleissivistystäkin.

LÄPI kirjan kaikuu synkkä kritiikki sen ajan koulujärjestelmäämme  kohtaan:

• Koululaitoksemme on lokeroitunut.
• Se on kaukana niin rakenteeltaan, hengeltään ja hallinnoltaan yhdentyneisyydestä. 
• Vaikka maamme kuuluu edistyneimpiin maihin aikuiskasvauksen osalta, se on  erillinen saareke.Se on jäänyt vapaan kansansivistystyön kapaloihin. 
• Yliopistot  ja korkeakoulut eivät ole  meillä kiinnostuneet aikuiskasvatuksesta.
• Kansansivistystyön taso on heikko. Harvan mukaan vapaa kansansivistystyö on syntynyt ja kehittynyt ilman kokonaissuunnitelmaa ja elinikäisen integroidun kasvatuksen ideaa. Siinä on otettu huomioon milloin minkin väestöryhmän tarpeet ajattelematta yhteiskunnan tarpeita kokonaisuutena. Kansansivistyspolitiikkaamme on ohjannut melkein yksinomaan ekstensiivisyyden periaate- laajentaminen. Sen sijaan intensiivisyyden periaate on miltei kokonaan jätetty huomiotta.
• Jopa Harva on valmis myöntämään, että jako yleis- ja ammattisivistykseen ei ole kestävä. Ihminen on ammatiharjoittajanakin kokonaisuus. 
• Kalervi Siikala lyttää kouluamme: " Aikuiskasvatus alkoi, kun koulun ovet olivat sulkeutuneet oppilaan takana- tai oikeastaan sitten kun ihminen oli toipunut kylliksi koulun ilkeästä elämänkokemuksesta hakeutuakseen vähitellen uudelleen sivistysharrastusten pariin. "
• Kalevi Sorsan mukaan kouluopetus laahasi  jopa kymmeniä vuosia jäljessä tutkimuksen kärjestä.  

Kuinka parantaa tilannetta? Huhka ehdottaa: 

• On  järjestetävä tutkintoihin tähtäävä  aikuiskasvatus uudella tavalla: iltaoppikouluissa oli kouluikänsä ohittaneilla jo tuolloin mahdollista suorittaa oppikoultutkintoja. Eräissä ammattioppilaitoksissa oli järjestetty iltalinjoja niiden tutkintojen suorittamiseksi. Oli  myös toimeenpantu erilaisia ammatillisia perus-,jatko- ja täydennyskoulutuskursseja.

Unescon raportti elinikäisestä kasvatuksesta 

HUUHKAN eräänlaisen johdannon jälkeen on vuorossa Yhdistyneitten Kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon raportti. Se oli julkaistu vuonna 1966. Siinä kritisoidaan voimakkaasti 1960-luvun koulutusjärjestelmiä:

• Kasvatus ei pääty lapsuuteen tai nuoruuteen. Ihminen voi ja hänen pitää opiskella  ja  kehittää itseään koko elämänsä ajan.
• Tieto on jatkuvassa  muuttumisen, lisääntymisen tilassa ja tarvitaan koko elinikä.
• Koulussa, perheessä, tehtaassa, ammatinharjoituksen aikana ja ammattiyhdistyksessä tuottaja, kuluttaja ja kansalainen saavat opetusta ja valmennusta, joiden päämäärät ja tarkoitusperät eivät ole sopusoinnussa keskennään.
• Kun keskitytään kouluaikaan, on pakko  kasata 6-10- kouluvuoden ajalle  suurin mahdollinen määrä tietoa. Ohjelmista tulee  tietosanakirjan tyyppisiä. Koulu taantuu hengettömäksi trimmaukseksi, kilpailuksi ja valinnoiksi.
• Koulussa on  auktoratiivinen systeemi,  koulun jälkeisessä toiminnassa  kunnioitetaan nuorten itsenäisyyttä. Koulutyömme tyyli on uudistettava koulun jälkeisen kasvatuksen mukaiseksi.
• Kouluissa suuri osa opiskelijoista joko jättää opintonsa kesken tai joutuu poissuljetuksi ankarassa karsinnassa. 

Ja sitten raportti tekee parannusehdotuksia:

• On välttämätöntä luoda sellaisia opetusohjelmia ja-välineitä, joiden avulla  muodostetaan pysyvä yhteys toisaalta sekä yleissivistävän että ammattikasvatuksen, toisaalta  niiden erilaisten elämäntilanteiden välillä, joita varten ja joiden kautta jokainen toimii ja toteuttaa iteään.
• Kasvatusjärjestelmästä  tulee muodostaa yhtenäinen rakennelma, jossa kaikki osat ovat riippuvaisia eivätkä ole mielekkäitä yksinään.
• Kasvatusta on suunniteltava. On laadittava rakenne ja perusta kasvatustoiminnalle, joka jatkuu koko elämän ajan ja  siksi sijoitettava  kaikkien koulumuotojen opetusohjelmiin aikuiskasvatukselle  ja sivistykselliselle kehitykselle välttämättömiä elementtejä.
• Kouluissa on siirryttävä ensyklopedisestä tiedosta oppimismekanismin omaksumiseen Itse oppimisen taidosta on tehtävä pääkohde.  Tutkimisen, älyllisen seikkailun ja rationaalisten järjestelmien luomisen halu, jatkuva kulttuuriharrastukset osaksi mielen rakennetta.
• Tavoite on  elää täydesti.
• Mahdollisuuksia elinikäisen oppimiseen luovat vapaa-aika, opiskelulomat, kirjastot, museot, iltakurssit, radio- ja tv-järjestelmä, yksityisten yhdistysten ja ryhmien osuus. Eri puolilla maailmaa on olemassa  uudentyyppisiä yhteisökouluja- community schools- joissa on tarkoitus avata koulun ovet ja ikkunat ulkomaailmaan.  Koulu on avoinna aikuisille. Koululla on paljon voitettavana aikuisten ja lasten sekä nuorten maailmoiden yhteydestä ja toisiinsa niveltämisestä. Koulun on oltava kosketuksissa  sille vieraitten elementtien, yhteiskunnassa muitten elävien voimien kanssa, kuten politiikan, teollisuuden, yhdistysten jne.  
• Idea elämän koulusta.
• Koulun sisäinen ja ulkopuolinen elämä  elämä on saatava yhtymään. Koulu + elämän koulu
• Ammattikasvattajien työ ei ole millään tavalla omininen ainostaan heidän ammattikunnalleen.
• Jokainen on sekä kasvatettavan että kasvattajan asemassa. Aikuisen on opittava lapselta ja nuorelta niin paljon kuin tämä pystyy opettamaan.
• Elinikäisen kasvatuksen järjestelmä hävittää /lieventää epäonnistumisen tunnetta.

Unesco näkee myös haasteita:

• Aikuisella on oltava tarve  ja halu opiskella.
• Yliopistojen rooli?  Voivat auttaa elinikäistä kasvatusta tutkimuksen avulla. Andragogialle tilaa: asiantuntijoiden koulutus. Itse opeamaan aikuiskasvatustyötä. Ovet auki niillekin, joilta puuttuu yo-tai koulutodistus, mutta ovat päteviä suorittamaan korkeamman asteen opintoja tai tutkimusta .

Mitä kansalaisten tulisi tietää ja taitaa kussakin ikävaiheessa? 

Urpo  Harva kysyy omassa artikkelissaan vaikeita asioita.  Mitä peruskoulussa on välttämättä opittava ja mikä on sellaista, joka voidaan opetta  myöhemmässä iässä jokseenkin yhtä hyvin tai mahdollisesti paremmin? Hän käyttää termejä lähikäyttöinen  ja kaukokäyttöinen opetus. 

Harva näkee isoksi ongelmaksi sen, että  elinikäisen kasvatuksen idean realisoiminen  edellyttää , että yhteiskunnassa on riittävän tiheä, runsaasti valinnanmahdollisuuksia  tarjoava ja kyllin korkeatasoinen aikiskasvatuksen järjestelmä hallintoineen. Toiseksi vaaditaan, että ihmiset pystytään motivoimaan tämän järjestelmän hyväksikäyttöön.

Ideologinen vai praktillinen aikuiskasvatus?

Kalervo Siikala esittelee oman artikkelinsa aluksi  1960-luvun kansainvälisesti yhteisiä koulu-uudistusten päämääriä:

• Kaikille lapsille halutaan tarjota  yhtäläiset mahdollisuudet.
• Pyritään välttämään liian aikaista karsimista, erottelua  ja kasvatuksellisia pussinperiä sekä 
• luopumaan staattisen tiedon pänttäämisestä ja korostamaan tiedon hankkimisen, oppimisen ja harjaantumisen menetelmiä.
• Luovutaan liiallisesta kilpailun hengestä ja oppilaita ahdistavista kokeista.
• Luovutaan käsityksestä, että ihmisen on 8 - 18-vuotta kestävän päätoimisen koulukäyntinsä kestäessä ahdettava itseensä kaikki ne tiedon ja taidon eväät, joita hän on taipaleellaan tarvitseva, vallankin kun on todennäköistä, että suuri osa eväistä kumminkin on herpaantunut jo ennenkuin hän on ehtinyt puoliväliin.

Hänestä kaikkea ei voi oppia eikä tarvitse oppia koulussa, vaan että oppiminen ja harjaantuminen on jatkuva, yhtenäinen elämänikäinen prosessi.

Aikuiskasvatus on hänen mielestään  tieteen aikakauden, teollisen vallankumouksen ja nousevan demokratian sivutuote. Kansansivistyö on laajentunut LLIE:n käsitteen mukana, ja sisälsi nyt kolme sisältöaluetta:

1. ammatissa tai ammatin ohella tapahtuva harjaantuminen ja koulutus
2. uudelleen koulutus ja
3. vapaa-ajan käytön ohjaaminen.

Toinen artikkelin mielenkiintoinen teema on aikuiskasvatuksen jako kahteen koulukuntaan.

• Idealistinen  painottaa ihmisen henkiseen kehityksen ja persoonallisuuden kypsymisen käsitteitä; tavoitteena on juurettomuuden, henkisen aitiuden ja ikävystymisen voittaminen. Tämä koulukunta arvostaa korkeakultturia ja väheksyy pop-kultturia.
• Materialistinen lähtee liikkelle praktisesti, se painottaa opiskelun utilitaristista luonnetta, talouselämän muutoksen aiheuttamaa uudelleen kouluttautumisen välttämättömyyttä.

Siikala oli itse materialistisen koulukunnan kannalla.

Lopuksi Siikala pohtii näkijän tavoin tulevaisuuden opetustarpeita. Maailma muuttuu. Ajovoimina ovat kaupungistuminen, teollistuminen, ammattirakenteen muutos varsin nopeassa tahdissa. Eurooppalainen  yhteiskunta tulee olemaan monikielinen ja  monikulttuurinen. Työvoima siirtyy yli kansallisten rajojen. Miljoonia maalaisnuoria muuttaa kaupunkeihin Euroopassa.

Siikalan mukaan Vain LLIE:n avulla voidaan korjata ne laiminlyönnit, jotka  vanhanaikainen, riittämätön, tehoton koulu on jättänyt jälkeensä. Suomen tapaiselle maalle toinen opintie tarjoaa  sitäpaitsi mahdollisuuden paljon puhuttujen lahjaakkuusreservien jälkiharavointiin.

Myös Siikala näki haasteita:

• Todellinen haaste on laajat massat, jotka ovat meritokratisessa yhteiskunnassamme jonon päässä. Kuihtuvat elinkeinot, varsinkin pienviljelys purkavat väkeä maailman turulle. On syntymässä uusi proletariaatti, joka seuraa syvänä varjona yhä suurempaan mukavuuteen, jopa ylellisyyteen siirtyvien menevien miesten ja naisten maailmaa: Vanhuksia, sairaita, invalideja, vähävaraisten perheiden työssä käyviä äitejä. Uusi proletariaatti on joutumassa yhä pahemmin syrjään elämän valtavirrasta. Tarpeettomiksi itsensä tuntevia, jotka otetaan viimeiseksi työhön ja potkitaam ensimmäiseksi pois = unohdetty kansa. Tämä uusi proletariaatti tarvitsee mateaialistissta aikuiskoulutusta. 

Siksi LLIE:lle i olennaisia komponentteja ovat:

• ammatinvallinan ohjaus,
• nuorisotyöttömyyden poistaminen,
• joustava  siirtyminen  koulutuksesta työelämään esim. ammattiharjoittelun avulla,
• suojatyöpaikkojen aikaansaaminen ja koulutus niihin sekä
• työttömille järjestetyt ammattikurssit jne.

Kalevi Sorsan artikkeli

Tällaisesta myöhään kukkineesta demarista oli kohottavaa huomata, että kirjoittajien joukossa oli Kalevi Sorsa. Vuonna 1969 hänet oli juuri valittu jopa omaksi yllätykseksen SDP:n puoluesihteeiksi. Teemana oli yhteiskunnan sivistyspalvelukset.

Kirjasin ylös mainion ajatuksen: "Vaikka ihmisen keski-ikä on pidentynyt, on hänen totuuksiensa ja tietojensa keski-ikä lyhentynyt."

Sorsa verbalitaituroi myös muutosten vastusta: "Uuden torjuimien:  kyseessä on henkinen umpeenruostumien, huollon puute."

Hän myös puolustustaa kauniisti marginaalissa olevia: " Tuotannon ulkopuolella olevat nähdään jonkinlaisina hauraina varjo-olentoina  jotka elävät puolinaista elämäänsä toimivan yhteiskunnan ulkopuolella, mutta osallisina sen hyväntahtoisesta huolenpidosta hamaan hautaansa saakka. Muta kolmas ikä voi olla  vähintäänkin yhtä rikas kuin lapsuus."

Perästä kuuluu sanoi torvensoittaja

50 vuotta sitten syntyi kirkas näky tulevaisuuteen.  Kun perehtyy elinikäisen oppimisen käänteisiin näiden vuosien aikana huomaa ison  muutoksen. Alunperin hyvin eettinen periaate, joka tähtäsi tasa-arvoon kunkin maan eri  väestöryhmien kesken  ja myös kehitysmaiden ja teollisuusmaiden välisten erojen tasaamisen on muuntunut sopeutumiseksi elinkeinoelämän muuttuviin osaamisvaatimuksiin. Ihan niinkuin Siikala kai 50 vuotta sitten toivoikin. Elämme nyt maailmassa, jossa meistä jokainen on määrätty itseohjautuvaksi elinkautiseksi osaamisensa päivittäjäksi.

Mutta samalla tämä kirja avasi minun silmäni näkemään, miten merkittävä Unescon  elinikäisen oppimisen periaatteen vaikutus on ollut suomalaiseen koulutusjärjestelmään niin sen rakenteisiin kuin pedagogiikkaan: esiopetus,  peruskoulu, kaikkiin ulottuva oppivelvollisuus, toisen asteen kaksoistutkinnot, ammattikorkeakoulu.  

Yritin kuvata prosessia lopuksi näyttämälläni kuvalla. Se on olevinaan visuaalinen käsitekartti ilman elementtien keskinäisiä suhteita kuvaavia verbejä.  LLIE = Lifelong, integrated learning. Kaikki palaute otetaan nöyrästi vastaan.