Moraalikasvatuksesta kasvatuksen etiikkaan?

Pitkänen, Pirkko (toim.). (1996).
Kasvatuksen etiikka. Helsinki: Edita.

PARI päivää sitten innostuin Annika Takalan moraalikasvatusta käsitelleestä teoksesta. Niin paljon, että oli pakko ahmia  heti perään Pirkko Pitkäsen toimittamama teos "Kasvatuksen etiikka."

Molemmat on julkaistu about samaan aikaan, mutta tässä artikkelikirjassa näkyy vielä vahvemmin se hidas, mutta valtava muutos, mikä on tapahtumassa  arvokasvatuksessa.

Mitä opin? Käsityksemme arvoista on muuttumassa. Ikiaikaisia,  objektiivisina, universaaleina pudettäviä  arvoja (esim. ihmisyys) on yhä vähemmän. Näemme arvot yhä useammin relativistisesti, dynaamisina, muuttuvina, omaan aikaansa kontekstiinsa sidottuina. Moraalimme perustuu yhä  vähemmän velvollisuusestiikkaan ja yhä  enemmän seurausetiikkaan.

Näen niin, että olemme  muuttamassa  ajatustamme kasvatuksen tehtävästä:

- Kasvatus luopuu normaaliksi holhoamisesta ja vähentää uskomusjärjestelmän välittämistä ja  juurruttamista. Moraalinen pakko vähenee.
- Sosiaalistamisen rinnalle ja ohi nousee adaptaatiokyky.
- Eettisen kasvatuksen tavoite ei ole ohjelmointi vaan kasvattaa ihmisiä ajattelemaan itsenäisesti ja olemaan kriittisesti suvaitsevaisia.
- Kasvatus  luottaa yksilöihin ja antaa tilaa ja liikettä  omille ajatuksille. Eettisen kasvatuksen tavoite on  kyky itsenäiseen arvolähtökohtien puntarointiin ja eettisten valintojen tekemiseen.
- Huomio siirtyy oikeanlaiseen tapaan totuttamisesta (käyttäytyminen) eettisen pohdinnan syvyyteen.
- Normaaliutta ei enää ylläpidetä pakolla, ankaralla kurituksella ja rankaisemisella, sitä ei ehkä enää lainkaan tavoitellakaan.

Mutta samalla yksilöön kohdistuvat vaatimukset  myös  laajenevat: Nähdään, että olemme (edelleen) vastuussa itsestämme  (esim. terveytemme), läheisistämme- mutta myös ympäristöstä, muista kansoista ja jopa vielä syntymättömistä tulevaisuuden kansalaisista.

Miksi? 

Koska maailma muuttuu kiihtyvää vauhtia. Tieteellistekninen kehitys synnyttää eettisiä ongelmia, joihin traditio ei anna vastauksia (esim. tekoäly).   Kulttuurimme monimuotoistuu.  Ympäristöongelmat. Pakolaisaallot. Terrorismi.  Ajattelemme , että niiden uskomusten, arvojen ja asenteiden määrä on pieni, joita on tänä päivänä syytä siirtää itsestäänselvyyksinä tuleville sukupolville.  Uusien, uusissa olosuhteissa relevanttien  arvojen luomisen taidon merkkitys kasvaa.

Mutta malttia! Sama tärkeä viesti tulkinta toistuu kirjassa:

" Toisaalta on huolehdittava siitä, että kasvatettavat samastuvat  ainakin jossain määrin olemassa oleviin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin muodostelmiin, toisaalta nopeasti muuttuvassa maailmassa on tärkeää kasvattaa  perinteisten ajattelun ja toiminnan vaihtoehtojen kriittiseen tarkasteluun." (Pirkko Pitkänen)

" Kasvatuksessa on  kysymys yhtäältä olemassa olevien normien siirtämisestä kasvatettaville, toisaalta valmiudesta uusien normien tuottamiseen." ( Dietrich Hoffman)

" Ihmiskunta pyrkii siirtämämään sen arvokkaan, minkä se on saavuttanut, seuraavan sukupolven omaisuudeksi- tosin siten, että uusi sukupolvi voi kehittää sivistyspääomaa edelleen." (Pertti Kansanen) 

" Yhä edelleenkin tiettyjen perinteisten kulttuuristen valmiuksien siirtäminen on tärkeää, mutta kasvatettavien tulisi oppia myös arvioimaan kriittisesti institutionalisoituneita ajattelun ja toiminnan vaihtoehtoja." (Pirkko Pitkänen) 

" Ei ole puolueetonta etiikkaa. Mutta silti olisi tavoiteltava jotain kaikille yhteistä ja yhdistävää." (Jaana Hallamaa)

HITAAN käänteen  juuret ulottuvat peräti 400 vuoden taakse: 1600-luvun lopulta 1700-luvun loppuun, jolloin moderni syntyi: valistus nosti esiin yksilökeskeisyyksen idean ja määritti keskeisen eettisen arvon oikeudenmukaisuuden yhteiskuntasopimukseksi. Ihmisestä tuli  autonominen päätöksentekijä, jonka arvovalintoihin ei ollut oikeutta puuttua.

Tavoitteena on siis edelleen  mahdollisimman hyvien ihmisten kasvattaminen (mutta sitä, millainen hyvä ihminen on, ei enää dogmatisoida) , mutta sen rinnalla  hyvän elämän turvaaminen myös tulevaisuudessa, muuttuvissa olosuhteissa. Edelleen tavoitteena on vahva moraalinen identiteetti-mutta nyt itserakennettuna.

Kuinka luoda valmiuksia eettisen autonomiaan?

KIRJA antaa myös työkaluja uudenlaisen eettisen ajattelun kehittyksen tukemiseen. Näitä ovat:

- Annetaan lapsille ja nuorille mahdollisuuksia  pikkuhiljaa tehdä omia normi- ja arvoratkaisujaan  (tarvitaan välittävä pedagoginen suhde) (Pirkko Pitkänen)
- Arvo-osaaminen ja sen osana kulttuurinen kompetenssi: kyky jatkuvaan kulttuuriseen tulkintaan, kulttuurien taustatekijöiden ymmärtämiseen sekä kyky kriittiseen ajatteluun. Arvo-osaaminen on  hyvän elämän taitoa,  kykyä tehdä (rationaalisin keinoin) perusteluja arvovalintoja  ja kykyä asettaa omat arvot järjestykseen. (Pirkko Pitkänen)
- Eettiset keskustelut:  Keinoja: dialogi  (keskustelu, väittely) eri maailmankatsomillisten näkemysten, arvovalintojen ja uskomusjärjestelmien johdonmukaisuudesta. (Sirkku Hellsten)
- Opetuksessa tulee välittäa tieto moraalisesta relativismista (Pirkko Pitkänen)
- Tavoitepohdinnat  (opettajan).  Kasvatuksessa kaikki  päätökset perustuvat jollakin lailla arvoihin.
Arvot ohjaavat toimintaa. Arvot saavat ilmaisunsa kasvatustavoitteissa. (Pertti Kansanen)
-Tulevaisuuskasvatus, mm. vaikuttamisen keinot  (Anita Rubin)

Kuinka muutos näkyy koulukasvatuksessa? 

KAIVOIN esiin vanhoja muistiinpanojani.

Leevi Launonen tutki väitöskirjassaan (2000) kansa- ja peruskoulujen opetussuunnitelmia.  Sadan vuoden aikana on siirrytty hänen mukaansa universalismista kohti yksilöllisyyden painottamista. Toisen maailmansodan jälkeen pedagogisessa ajattelussa ja kansakoulun opetussuunnitelmissa näkyy pyrkimys välttää yhdenmukaistavaa kasvatusta. Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana - siis koko peruskoulun ajan-  vallalla on ollut yksilöllisyyden ja moniarvoisuuden korostus. Yhtenäisen arvomaailman korostamisesta on luovuttu. Yhteisöllisyys on säilynyt globaalina vastuuna ihmiskunnasta ja luonnosta.

Kävi myös itse läpi peruskoulun opetussuunnitelmien kasvatuksen päämäärää koskevia kirjauksia. Nostan sieltä esiin seuraavat pointit

• Vuoden 1967 väliaikainen opetussuunnitelma käytti Koulunuudistustoimikunnan (1966) asettamaa päämäärää: Peruskoulun tulee luoda perusta nuoren ihmisen kehittymiselle kulttuuri-ihmiseksi, jota luonnehtivat seuraavat piirteet. Hän on  kykenevä omaksummaan itselleen yleismaailmallisen henkisen sivistyspääoman, 2) kehittynyt pystyväksi yhteistyöhön muiden ihmisten kansa ja 3) kehittynyt ehjäksi, itsenäiseksi, arvostelukykyiseksi persoonallisuudeksi  
• Vuoden 1970 POPS:  Omaleimaisella persoonallisuudella tarkoitettiin hyvää ihmistä. Lisäksi oppilaat oli kasvatettava tuntemaan vastuuta perheestä, muista ihmisistä ja koko maailmasta. Oppilaiden persoonallisuutta oli pyrittävä kehittämään siten, että ihmiskunta muuttuu demokraattisemmaksi ja inhimillisemmäksi.  
• Vuoden 1985 POP:  Vuoden 1983 peruskoululain tavoitemäärittely sisälsi  erikseen mainittuina opetuksen yleistavoitteina siveellisyyden ja hyvät tavat, tasapainoisuuden, hyväkuntoisuuden, vastuuntuntoisuuden, itsenäisyyden, luovuuden, yhteistyökykyisyyden ja rauhantahtoisuuden. Tämän jälkeen rauhantahtoisuus katoaakin listalta. 
• Vuoden 1994 perusteet:  Perusteiden osalta voimassa oli edelleen vuoden 1983 peruskoululaki. Kasvatuspäämäärä kuvaa edelleen persoonallisuus, joka on kasvanut kansalaisyhteiskunnan jäseneksi, omaksunut yhteisön kulttuuripääoman (yleissivistys), hallitsee omaa elämäänsä ja kantaa vastuunsa. Hänellä on valmiudet hankkia tietoa ja oppia. Hänellä on perustaidot , kykyä itsenäiseen työskentelyyn ja rakentavaan yhteistyöhön. Hän ymmärtää teknologiaa ja edistää kestävää kehitystä. Hän voi hyvin fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti.
• Vuoden 2004 perusteet .Vuoden 1998 perusopetuslaki määritteli perusteiden tavoitteet: Tavoitteena oli tukea oppilaiden kasvamista hyviksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Opetuksen tuli myös edistää tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.”
• Lisäksi Valtioneuvoston asetus N:o 1435 koski tätä opsia:  2000-luvulla ihanneihminen kunnioitti  elämää, luontoa ja ihmisoikeuksia, oli fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti terve, hyvätapainen, tasapainoinen, vastuuntuntoinen ja yhteistyökykyinen. Hän pyrki ihmisryhmien, kansojen ja kulttuurien väliseen suvaitsevaisuuteen ja luottamukseen. Hän arvosti omaa ja toisten oppimista  ja työtä.  Hän oli aktiinen yhteiskunnan jäsen, joka osasi  toimia demokraattisessa ja tasa- arvoisessa yhteiskunnassa sekä edistää kestävää kehitystä. Hän myös arvioi  kriittisesti ympäristöään. Hän osasi ajatella, liikkua ja viestiä. Hänellä oli tarpeelliset tiedot ja taidot, avartuva ja syvenevä maailmankuva, laaja yleissivistys (tuntemusta monesta asiasta). Hän oli luova ja hallitsi tieto- ja viestintätekniikkaa hallitseva. Siveellisyys- tavoite poistui. 
• Vuoden 2014 perusteet : Kokonaisvaltainen tavoite (ainutlaatuinen persoona) on säilynyt, toki eri sanoihin puettuna. Jokaisella on oikeus kasvaa täyteen mittaansa ihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä. 
• Valtioneuvoston asetuksessa  422/2012 perusopetuslaissa tarkoitetun opetuksen valtakunnallisista tavoitteista ja perusopetuksen tuntijaosta ihanneihminen on lähes täysin samanlainen kuin vuoden 2004 perusteissa. Pois listasta on jäänyt kriittinen ympäristön arviointi. Ihanneihminen on hyvinvoiva, hyvätapainen, luova, tasapainoinen,  terve, vastuullinen,  yhteistyökykyinen. Hän ajattelee ja toimii eettisesti. Hän kunnioittaa elämää, erilaisuutta, ihmisarvon loukkaamattomuutta, ihmisoikeuksia, ihmisyyttä,  luontoa  ja toisia  ihmisiä.  Hänellä on terve itsetunto.  Hänellä on  avartuva ja syvenevä maailmankuva. Hän tuntee perinteitä. Hän hankkii tietoa kriittisesti. Hän on aktiivinen ja eettisesti vastuukykyinen kansalainen ja  yhteiskunnan jäsen, joka osaa toimia demokraattisessa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa sekä edistää  kestävää kehitystä. Hänellä on kansalaisvalmiudet ja hän ajattelee ja toimii yhteiskunnallisesti. Hän  edistää  ihmisryhmien, kansojen, aatteiden, uskontojen ja kulttuurien välisen kunnioittamista  ja luottamuksesta. Hän osaa ajatella, oppia ja motivoitua.Hänellä on tarpeelliset tiedot ja taidot ja laaja yleissivistys. Hän hallitsee arkea, tieto- ja viestintäteknologia ja vuorovaikutusta.  Hän tuntee teknologiaa.  Hän osaa käyttää käsiään ja liikkua. Hänellä on tietoa työelämästä ja yrittäjyydestä. Tuoreimmassa opetussuunnitelmassa erityisesti korostuu kestävä elämäntapa.   

Eli?

En näe tavoitteistossa yhtä dramaattista muutosta kuin Launonen. Peruskoulun kestävän  kuvauksen ihanneihmisesta voi tiivistää näin:  aktiivinen ja suvaitsevainen ihminen, jolla on vankka yleissivistys  ja joka tiedostaa vastuunsa omasta elämästään ja telluksesta.

Entä  näkyykö se koulun arjessa? Veikkaanpa, että  uusi ajattelutaoa  koulujen eettisessä kasvatuksessa ei ole tehnyt lopullista läpimurtoa. Eivät kaikki opettajat ole luopuneet moraalisten hyveiden ja niiden arvosisältöjen opettamisesta.


Kriittistä pohdiskelua

Pitkäsen toimittava teos teki minulle hyvää. Teos haastoi pohtimaan monia asioita uudelleen.  Opin, että kaikkia valintoja saa ja tulee tarkastalla eettisesti. Niinpä päätteeksi kysyin itseltäni, onko valinta siirtää huomattava vastuu lapsen ja nuoren moraalisesta kehityksestä hänelle itselleen eettisesti oikein.

Olisi varmasti monta hyvää vastata kyllä. Yksilön henkinen koskemattomuus on arvokasta. Emme enää elä yhtenäiskuttuurissa. Meidän ei tule nostaa poikaa isäänsä vastaan (Pekka Elo). Tänään sivistykseen kuuluu suvaitsevaisuus.

SANON silti myös EI. Ainakin fanaattisuudelle. Syvä eettinen pohdiskelu ei ole jokamiehen taito.

Virallinen käsitys lapsesta on kompetenti lapsi. Jo pieni lapsi halutaan tulkita  moraalisesti täysi-ikäiseksi.

Mutta. Mutta. Moraalinen autonomia  edellyttää myös yleistä ajattelun kehitystä, ja siksi varsinkin alakouluissa tarvitaan aikuisia. Onko lapsesta oikeasti  itsenäiseksi arvojen prosessoijaksi  ja valitsijaksi? Autonomia vaatii laajaa näkemystä erilaisista arvojärjestelmistä ja maailmankatsomuksista.

Onko hänellä oikeasti edellytyksiä osallistua  dialogiin  eri maailmankatsomillisten näkemysten, arvovalintojen ja uskomusjärjestelmien johdonmukaisuudesta?

Hyväksi ihmiseksi ei voi kasvaa  itsekseen. Hyväksi  ihmiseksi voi kasvaa vain muiden ihmisten avulla ja tukemana (Jaana Hallamaa).

" Lapsi ei tiedä alusta alkaen, mikä on hänelle hyväksi. Vielä vähemmän voi lapsi kokemuksen puuttuessa tietää, mikä on hyväksi toisille." ( Hoffman)

KIRJOITTAJIEN monin kohdin esittämä ajatus kultaisesta keskitiestä on hyvä.  Jatkossakin minusta on tärkeää opettaa moraalia. Ja kuten Takalan kirjassa todettiin, pelkkä opetus ei riitä, sääntöjen noudattamista tulee myös valvoa. Meillä on kaikki oikeus opettaa hyviä tapoja, sääntöjen noudattamista ja arvoja. Kaikki peruskoulun opetussuunnitelmat ovat antaneet  sille tuen. Pelkkä moraalikysymysten pohdinta filosofoimalla ei riitä.

Mutta samoin kuin tiedollisessa kasvatuksessa, myös moraaliskasvatuksessa on omat formaalit tavoitteensa. Moraalikasvatuksessa ne ovat eettisen ajattelun keinoja.  Niiden harjoittelulle  on löydettävä myös aikaa.

Kuinka moraaliin kasvatetaan?

Takala, A. (1997). Ihmiseksi kasvaminen.
Opinion.  Toinen painos.Jyväskylä: Gummerus.

KASVATUSOPIN historiaa tutkivaa voi hämmentää, kuinka ohueksi ennen niin keskeinen luonteenmuokkaus:  siveellisyys-, hyve- ja moraalikasvatus on litistynyt. Siis lapsen ja nuoren ohjaaminen ymmärtämään, mikä on oikein ja väärin.  Miten tulisi elää?  Mitä on vastuu? Niin last season kuin vain voi olla?

Elämme  uutta, monikulttuurista ja moniarvoista aikaa, jossa jo varsin pieni lapsi on moraalisesti autonominen yksilö, jolle ei saa tuputtaa mitään valmista arvomaailmaa. Annamme vain aineksia ja virikkeitä :-)

NIINPÄ olikin raikasta lukea professori Annika Takalan ajatuksia ihmiseksi kasvamisesta vähän yli 20 vuoden takaa.

Saatteeksi- osassa hän kirjoitta 7.4. 1996:

 " Olen kirjoittanut lyhyesti ja pelkistetysti. Osin sen vuoksi, että minulla  on ollut tunne, että aika on käymässä vähiin…" 

Niinpä Takala kuoli vajaan kolmen viikon päästä 29.4. 1996. Teos jäi hänen viimeisekseen.

HIEMAN alle 100-sivun julkaisu on hajanainen, kyllä. Mutta siinä oli myös ainakin minulle tosi timantteja ajatuksia.

Moraalinen kehittyminen ja moraalikasvatus

EN ollut ajatellutkaan kuinka monikerroksinen moraalin- etiikan-ilmiö on.

Moraali ohjaa ihmisen  valintoja,  hän tekee joitakin tekoja ja pidättäytyy toisista. Moraalin taustalla ovat arvot. Moraalitoiminnassa ihminen asettaa pyrkimyksiä tärkeysjärjestykseen. Hän tuntee tunteita omien ja toisten tekojen yhteydessä. Hän tekee moraalisia ratkaisuja ja perustelee niitä.

Moraalikasvatuksessa pohditaan kysymyksiä:  Miten sitten opetetaan/opitaan, mikä on pahaa? Miten opitaan olemaan tekemättä sitä, mikä on pahaa? Ja toisaalta:  Miten opitaan altruismia, ystävällistä ja auttavaista asennetta?  Kuinka opitaan hoitamaan omat velvollisuudet arjessa?

Moraalin oppiminen on yhdellä tasolla käsky- ja kieltonormien sisäistämistä.

• On olemassa a) sovinnaissääntöjä = tapanormit, tapasäännöt  (esim. tervehtiminen, mikä on kohteliasta ja kaunista.)
• On olemassa b)  tilannesääntöjä: koulun säännöt ulosmenemisestä:  = mikä on järkevää ja hyödyllistä.
• Ja on olemassa c) varsinaisia moraalisääntöjä = moraalinormit: mikä on oikein/väärin? Mikä on oikeudenmukaista?

Miten näitä opitaan? 

Sosiaalisesti velvoittavat tavat (a ja b)  opitaan mm. käskyjen, sääntöjen  ja sanktioiden tuloksena. On näyttöä siitä, että sisäistämistä (=omaksumista) auttaa osallistaminen yhteisten sääntöjen luomiseen ja rikkomusten yhteinen käsittely.

Moraalisesti velvoittavat tavat (c)  opitaan omakohtaisissa tilanteissa esim. seurauksista joko itselle tai muille.  Oleellista on, miten rikkomuksiin reagoidaan (paheksunta, suuttumus, pettymys..). Pelkkä sääntöjen opettaminen ei riitä. Moni tutkija pitää  kontrollointia ja  sanktiointia välttämättömänä.
Kun kontrollitilanteet toistuvat lukuisia kertoja, rakentuu moraali, jolla on sekä tiedollinen että tunnepohjainen sisältö.

Periaatteessa on kolmenlaisia kontrolloinnin keinoja:

• Voiman ja vallan käyttö (tuottavat motiivivoimaa) 
• Rakkauden kieltäminen (tuottavat motiivivoimaa)  - paheksutaan asiaa ei lasta -selitetään  syy
• Viittaminen seurauksiin (rationaalinen, välittääkö) - edellyttää empatiaa uhria kohtaan)

Viime aikoina on erityisesti korostettu varhaislapsuuden ja  vanhempien merkitystä: Vanhemmat hoivaavat, rakastavat, leikkivät lasten  kanssaan, tulkitsevat heille maailmaa ja toimivat hyväksyttävän käyttäytymisen mallina.

Perinteinen moraalikasvatuksen tapa on moraaliopetus (siis  tapojen harjoittelu, tarinat jne.). Harjoittelua ja opetusta tarvitaan. Olisi hyvä opettaa myös  seuraus-ajattelua ja kriittistä ajattelua   ja  saada lapset kiinnittämään huomiota valintojensa/tekojensa seurauksiin itselle ja muille sekä ajallisesti etäisempiin seurauksiin.

Niinikään on havaittu, että samaistumisella toisiin ihmisiin, ennen muuta merkityksellisiin auktoriteettihahmoihin on enemmän merkitystä kuin palkitsemisella, rankaisemisella ja moraalitiedon opettamisella  oikean ja väärän erottamisessa ja oikean käyttäytymisen omaksumisessa.

Moraalin sisäistäminen

Sisäistämistä  Takala kuvaa näin: yksilö kokee velvoitteen toimia, vaikka  ei olisi huolta kiinnijäämisestä ja rangaistuksesta. Hän omaksuu moraalitiedon niin, että hyväksyy sen ohjeelliseksi itselleen. Tällainen sisästäminen  edellyttää motiivivoimaa.

Moraalin kehitys on tulosta rationaalisen järkeilyn yleisestä kehittymisestä.  Jotta ihminen voi oppia moraalia, hän tarvitsee kykyä kontrolloida omaa käyttäytymistä. Hän tarvitsee resistanssia, kiusauksensietoa. Moraalin oppiminen edellyttää myös muistia, joka toimii
moraalitiedon varastona. Varastossa on käsitteitä ja käsikirjoituksia, kuinka toimia.

Altruismi

Moraalinen kasvu ei ole vain sääntöjen muistamista ja niiden noudattamista. Moraalin oppiminen on  myös altruistisen suhtautumisen syntymistä. Ihminen toimii niin,  ettei  vahingoita, niin että auttaa, lohduttaa ja  hyvittää. Tekee oikein ja hyvää.

Joidenkin mielestä altruismi on sisäsyntyistä. Toisten mielestä se ei ole universaalia eikä viriä automaattisesti.

Altruismi edellyttää  syyllisyydentunteen (häpeän)  kehittymistä.  Omaatuntoa. Se taas edellyttää empatiaa, kykyä, kykenevyyttä ns. sijaistunteisiin (ymmärtää, miltä toisesta tuntuu). Se taas liittyy kognitiiviseen kehitykseen: on kyettävä näkemään yhteys oman teon ja sen aiheuttaman seurauksen välillä. Että lapsi tajuaa aiheuttaneensa myös oman mielipahansa.

Altruismi kehittyy erityisesti, jos lapsi kohtaa toistuvasti  atruistisesti toimivia malleja ja hänen vastaavanlaista käyttäytymistään vahvistetaan. Tällöin hänessä kehittyy hyve (rehellisyys, oikeudenmukaisuus, epäitsekkyys jne.)

Moraaliyhteisön rakentaminen

Takaka esittelee lukijalle  Thomas Lickonam kehittämän moraalikasvatuksen prosessimallin, jossa kasvatetaan  yhtä aikaa oikeudenmukaisuuteen ja toisista välittämiseen. Tässä moraalikasvatuksen prosessimallissa on 4 vaihetta:

1. Rakennetaan moraalista yhteisöä, jossa vallitsee yhteinen sitoutuminen moraalisiin arvoihin  (oikeudenmukaisuus, keskinäinen välittäminen)
2. Harrastetaan yhteistoiminnallista oppimista, mikä luo ryhmähenkeä
3. Käydään moraalikeskusteluja/moraalipohdiskeluja esim kirjallisuuden pohjalta (edellytys keskinäinen välittäminen)
4. Otetaan oppilaan mukaan päätöksentekoon. Lapset opetetaan kuuntelemaan toisiaan, istumaan hiljaa, katsomaan sitä, joka puhuu. Sovitaan yhteiset  säännöt. Opettaja auttaa konfliktitilanteissa näkemään toisen näkökulmaa, ja ratkaisemaan tilanteet niin, että otetaan huomioon molemmat osapuolet ja ohjaa lapsia ratkaisemaan ristiriitoja ilman aikuisen apua 

Eettinen kasvatus?

KIRJAN  loppuun Takala liitti ystävänsä Touko Voutilaisen  alustavaa käsikirjoitusta. Heillä oli suunnitteilla yhteinen eettisen kasvatuksen projekti, mutta Voutilainen kuoli kesken kaiken vuonna 1991.

Voutilainen pohtii siinä eettistä kasvatusta. Hänen mukaansa  kaikkein primitiivisimmissäkin yhteiskunnissa siirretään heimon tavat ja moraali seuravalle sukupolvelle. Tätä siirtämistä nimitetään usein kasvatukseksi.

MORAALIKASVATUS on  heimon tapojen ja moraalin opettamista (vastakohtana tiedollinen kasvatus),  siis sosiaalistamista.

ETIIKKA  ei ole heimokohtaista vaan  universaalimpaa. Eettinen kasvatus  on filosofoinnin harjoittelua. Siinä ei siirretä tosina käsityksiä siitä, mikä on hyvää ja oikeaa, mikä pahaa ja väärin, vaan pohditaan moraalisia ongelmatilanteita eri näkökulmista.  Siinä opetetaan moraalisten sääntöjen  periaatteita mm. symmetriaa, loogista ajattelua ja käsitteiden määrittelyä.

Koulussa tällaista eettistä kasvatusta voisi toteuttaa pikemmin kuin oppitunnilla, kun selitetään ja analysoidaan kuviteltuja, kirjallisuudesta, lehdistä, oppilaiden omasta mielikuvituksesta saatuja  tai mieluimmin todellisia  sosiaalisia arkielämän  tilanteita, joissa normia on rikottu. Niissä olisi luontevaa harjoitella eettisten tilanteiden analyysia.

Kirjoittajasta 

Annika Takala (1921 - 1996) oli  psykologi ja kasvatustieteilijä. Hän toimi vuosina 1951-53 Helsingin yliopiston psykologian laitoksen assistenttina. Hän väitteli filosofian tohtoriksi samassa  yliopistossa vuonna 1953.

Takala  toimi Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen apulaisprofessorina 11 vuotta: 1960-1971,
Joensuun yliopiston käytännöllisen kasvatustieteen professorina 13 vuotta  1971–1984 ja Suomen Akatemian tutkijaprofessorina kolme vuotta 1978–1981.  Eläkkeelle hän jäi 63 vuoden ikäisenä.

Takala  tutki kasvatuspsykologiaa ja -sosiologiaa, erityisesti sosiaalistumista. Hän   oli tieteidenvälisen kasvatuksentutkimuksen uranuurtajia Suomessa. Hänen mainettaan kolhi Pirkkalan kokeilu 1970-luvulla.  Hän kuului sitä suunitelleeseen ns. Peto-ryhmään.