Kun kansakoulu oli 20-vuotias (1887). Osa 1

Ljungberg),  Emmi. (1887). 

Kansanopetus ja kansakoulut Suomessa. 

Esitelmä. Kansanvalistusseuran toimituksia 

I.VI. Kahdestoista vuosikerta. Neljäs wihko.  

Helsinki: Kansanvalistusseura. (17 s)

FINLANDIA-nettikirjakaupan listoilla oli tosi harvinainen herkku. 17-sivuinen vihkonen esitelmästä kansanopetuksesta ja kansakouluista, joka pidettiin vuonna 1887. Siis about 20 vuotta siitä, kun kansakouluasetus astui voimaan (1866) ja ensimmäinen parvi Cygnaeuksen kouluttamia opettajia (1863-1866) oli juuri lähtenyt viemään sivistyksen valoa. Cygnaeus oli  Koulu-hallituksessa ylitarkastajana, ja hänellä oli vielä vuosi elinaikaa. Kansakoulu oli vielä maaseudulla vapaaehtoinen (kaupungeille oli säädetty koulupakko; vasta vuonna 1898  annettiini piirijakoasetus). Tottakai ostin sen.

Esitelmän piti ja vihkosen kirjoitti nimimerkki Emmi. Hän on mitä ilmeisemmin  opettajatar, kirjailija, neiti Emilia Karoliina Ljungberg (synt. 1848). Ljungberg toimi vuosia opettajana Raumalla ja siirtyi  sitten heikentyneen kuulonsa vuoksi vuonna 1889 Mariayhdistyksen turvakodin johtajaksi Helsinkiin. Hän joutui pian jättämään tämänkin työn  ja ”vietti useita vuosia yksityistä kovien ruumiillisten kärsimysten raskauttamaa elämää.”  Hän  kuoli vuonna 1900 ”pitemmän ajan hivuttavaa tautia sairastettuaan”. (11.12.1900 Rauman Lehti no 143 s. 2)

SURULLISTA. Tekstistä näkee, että Emmi harrasti kirjoittamista. Teksti kulkee, ja hän totisesti osasi tiivistää Suomen siihenastisen sivistyshistoria kompaktiin pakettiin. Tässä 1.  osassa  referoin vielä tiivistetymmin hänen tarinaansa ajalta ennen Cygnaeuksen kansakoulua. Kieli on siirretty aikalailla Emmin näköisenä. Osa 2,  käsittelee kansakoulun tilannetta vuonna 1887. Se  julkaistaan  huomenna.

Suomalaisen kansan sivistämisen alkuhämärä

Esihistorian aika

"Tuntemattomina ja pakanuuden pimeydessä elivät esi-isämme monta vuosisataa tässä syrjäisessä maassa", Emmi aloittaa. Euroopan sivistyneet kansat eivät tienneet meistä juuri  mitään. Wanhoista runoista, joita suuri rakas kansalaisemme Elias Lönnrot on koonnut Kalevalaan, huomaamme, että esi-isämme ajattelivat monta jaloa ajatusta ja että he yleensä olivat jalo kansa, jolla monessa suhteessa oli suuri elämän viisaus. Kirjoja ei ollut.  Luonto oli heidän opettajansa.

Historia alkaa

Kristinusko tuotiin heillekin, mutta he eivät ensi alusta sitä ymmärtäneet, eivätkä tahtoneet sitä ymmärtää. Mutta vaikka kristinusko sillä tavoin vastoin suomalaisten omaa tahtoa oli tuotu maahan, ja waikka he kauan tekivät kovaa vastarintaa, oli se nyt kuitenkin tänne istutettu  ja juurtui vähitellen levenemistään.  Kristinuskon jäljissä tuli sivistys  maahamme, mutta kansanopetuksesta ei sittenkään vielä pitkään aikaan ollut puhetta. Katolinen usko ei näet pitänyt  huolta siitä.

Uusi aika

Mutta parempi aika koitti. Uskonpuhdistus oli Saksasta, jossa Lutherus sitä saarnasi. Sieltä se on levinnyt meidänkin maahamme, ja uskonpuhdistuksen periaatteita oli Jumalan sanan julkaiseminen kansan kielellä.

Pappein kokouksessa 1569  (muissa historian teoksissa vuosi on 1562 MH) oli päätetty, ettei kukaan saisi käydä Herran ehtoolliselle, jos ei hän vähintäin tainnut Jumalan  kymmenet käskyt, uskon tunnustuksen ja Isä meidän rukouksen. Nämä säännöt vahvistettiin kirkkojärjestyksessä 1571.

Gezeliukset: isä ja poika

Valistuksen kallista työtä edelleen edistyttivät  ja levittivät piispat Gezelius, isä ja poika.
Ensimmäisenä välikappaleena isä piti  n papiston korottamista opissa ja sivistyksessä. Toisena välikappaleena oli sopiva oppikirja. Hän toimitti sen vuoksi katkismuksen, jonka hän nimitti ”Lasten paras tawara”… Kirja  tarkoitus oli kahtalainen. Sen piti oleman ohjeena papeille ja sanankuulijain kädessä oppikirjana.

Gezelius määräsi, että  seurakunnan lukkarin piti ottaman luoksensa  joku nerokas  ja hyvätapainen poika joka kylältä, ja opettaman häntä  oikein varmaksi lukijaksi.  Tämä poika tulisi sitten kyläläisten lastenopettajaksi.

Tähän asti lukutaito oli ollut ainoastansa ulkolukua muistista.  Gezelius huomasi sisäluvun olevan kaiken lukutaidon ja tiedon perustuksena. Kauan aikaa mietti hän, miten lukutaito voitaisiin saada yleisemmäksi ja vihdoin syntyi se tehokas ajatus, joka on miltei  Gezeliuksien suurin ansio. Vuonna 1682 julkaisi Gezelius näet erään säännön opetusmuodosta, josta hän lausui, että kaikilla opilla on yhdenkaltainen alku ja että kansakoulu sen tähden on pidettävä kaikkien kouluin pohja- ja kantakouluna. Kansakoulun tarkoitus oli siis  hänen mukaansa  jakaa kasvavalle nuorisolle  puhtaalle sisäluvulle perustettu, varma ja  selvä uskonopin tunteminen katkismuksen kautta.

Koulu jakaantui kolmeen  eri osaan: a) pitäjänkoulu , b) kyläkoulu ja c) kotikoulu.

Pitäjänkoulun piti olla vakinainen laitos kirkon läheisyydessä. Opettajaksi määräsi kirkkoherra lukkarin tai jonkun muun henkilön, jolla oli tähän ammattiin tarpeelliset ominaisuudet. (vastasivat maalla 1800-luvun lopulla  olleita kiertokouluja MH). Oppilata oli pitäjänkoulussa  koko vuoden ilman mitään lupa-aikaa. Keväällä ja kesällä luettiin 8 tuntia päivässä, syksyllä ja talvella 7 tuntia. Oppilaat olivat hyvin eritasoisia. Sen tähden määrättiin, että hän oppilaistaan valitsi parhaimmat apuopettajiksi (kuulustelemaan).

Kyläkoulusta Gezelius säätää, että kyläkunta pitäisi sukkelan ja siivon pojan pitäjänkoulusta, joka siellä saatuasa oppia, voisi sitä jakaa kyläkuntansa lapsille.

Kotikoulu saatiin toimeen siten, että lapset, jotka olivat koulussa olleet, kotona lukisivat ja veisiaisivat niitten perheenjäsenten kanssa, jotka eivät olleet ensinkään kouluopetusta saaneet.

Gezeliusten ajoista säilynyt tapa on myös katkismussaarnat ja tutkiskelu.

Gezelius nuoremma   ajasta voimme myös johdattaa rippikoulun, sillä pappeinkokouksessa 1696 päätettiin, ettei nuorta kansaa saisi laskea ripille , ennenkuin heitä muutamia viikkoja ensin on katkismuksesta tutkittu ja kuulustelu, kunnes he sen tarkoin taitavat

1700-luku

Tällä tavoin lukutaito ja  uskonoppi Suomen kansasta alkoi ja kehittyi. Isonvihan onnettomat ajat tekivät miltei lopun tuosta niin onnellisesti  alotetusta  sivistystyöstä.

Kun vihdoin rauha1721 solmittiin Uudessakaupungissa, alkoi kansa vähitellen toipua uupumustilastaan. (Gezeliuksen seuraajat eivät käsittäneet ”kansan syvintä tarvetta”).
Vuonna 1779 tehtiin  ehdotus valtiopäivillä: katkismuksen ulkoluku pääasia.(Se ei saanut hallitsijan vahvistusta, muutoin harmi)

Autonomisen Suomen alkuaika

Huolimattomuus kansanvalistuksen edistämisessä  poistui vasta 1800-luvun puolivälissä. Venäjän keisari Aleksanteri II oli  nyt Suomen suuriruhtinaana. Hänen lempeän hallituksensa aikana oli Suomi ikäänkuin virkistynyt siitä uupumuksen tilasta, mihinkä se erotettuna  vanhasta kotimaastaan Ruotsista ensin oli vaipunut ja kun uusi vilkkaampi liike heräsi maamme kaikilla aloilla, nousi kansansivistyksen aatekin uuteen eloon.

Jatkuu...

Juhana Gezelius ja luterilainen kasvatusperinne

KUVA: Johanna Gezelius vanhempi. Kuva lainattu netistä.

Suomalaisen pedagogiikan

juurilla. Osa 9

VERSIO 1.1 (päivitetty 25.2)

Johannes (Juhana) Gezelius vanhempi (1615 - 1690) oli suomalaisen luterilaiseksi puhdistetun sekä koulu- että rahvaan kasvatuksen suurmies. Gezelius oli lahjakas talonpojan poika Västmanlandista. Hän oli Stora Skedvin ja Riian ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra, Liivinmaan superintendentti, Västeråsin kymnaasion teologian lehtori, Tarton yliopiston kreikan ja itämaisten kielten professori ja varakansleri, Turun Akatemian varakansleri, oppi- ja tietokirjailija, kirjantuottaja... Suurvalta-Ruotsin kansainvälinen toimija siis. Suomalaisen kasvatuksen historian näkökulmasta hänen tärkein tehtävänsä oli toimi Turun piispana. Ansioistaan häneen on liitetty epiteetti ”Suomalaisen kansanopetuksen isä”.

Gezeliuksen elämä osuus Ruotsin suurvaltavuosiin. Noihin aikoihin 1600-luvun lopulla kirjapainotekniikan ansiosta kirjallinen kulttuuri alkoi syrjäyttää puhuttua, suullista kulttuuria. Gezeliuksen jäljiltä suomalainen luterilainen kasvatusperinne monipuolistui, jämäköityi, systematsoitui ja koulumaistui.

Luterilaistettu kouluopetus

Gezelius ei ollut itse suuri teoreettinen ajattelija, mutta hän välitti Suomeen oman aikansa uusia ideoita, ennen muuta Comeniuksen ajatuksia. Hän oli hyvä organisaattori ja järjestelijä. Osa idealistin suunnitelmista toteutui. Osa ei.

1600-luvulla keskiajan kouluja: katedraalikoulua ja luostarikouluja ei enää ollut. Turun Akatemian perustamisen jälkeen kouluilla oli uudet nimet: oli pedagogioita, triviaalikouluja ja kymnaasioista.

Gezeliuksella oli asema, joka oikeutti häntä ohjeistamaan kirkon kouluja. Ohjeissa näkyy Gezeliuksen ihastuminen Comeniuksen ns. luonnonmukaiseen menetelmään, "oikeaan opetuksen tiehen", kuten Gezelius sitä kuvasi. Hän kuvasi metodia comeniuslaiseen tapaan helpoksi, mukavaksi, tiivistelmänomaiseksi, sattuvaksi, sopusuhtaiseksi, nopeaksi ja esteettömäksi. Monet ideoista ovat erittäin nykyaikaisia:

• IDEA LUONNOLLISESTA KASVUSTA. Kuten luonnossa kaikki virtasi ja kasvoi itsestään, spontaanisti, samoin oli Gezeliuksen mukaan myös hengenviljelyksessä. Miten kasvu käytännössä tapahtui, oli kuitenkin salaisuus. Mutta vaikka kasvu tapahtuikin itsestään, tarvittiin myös kasvatusta, opinsiemenen kylvöä ja olosuhteiden järjestämistä siten, että tuo luontoperäinen varttuminen saattoi edetä mahdollisimman suotuisasti. Ilman tätä toimintaa, joka sekin kuului luonnon järjestykseen, ei ihminen voinut löytää omaa olemustaan. Ihmisestä ei tullut ihmistä ilman kasvatusta.
• MYÖNTEINEN KÄSITYS LAPSESTA. Gezelius piti Comeniuksen tavoin lapsuutta perustavana ajanjaksona ihmiselämässä. Lapsen olemus oli harjaantumaton, tietämätön ja taitamaton ja samalla heikko sekä vahamaisen herkkä. Vilpittömyydessään ja yksinkertaisuudessaan lapset olivat myös esikuvia aikuisille. Lapsi ei ollut enää perisynnyn turmelema, pienikokoinen aikuinen.
• YMMÄRTÄVÄ LUKEMINEN. Gezelius edisti ymmärtävää lukemista mekaanisen lukemisen sijaan.
• YMMÄRTÄMINEN. Tärkeimmät asiat oli (yhä) saatettava ”muistin haltuun”. Kaikki ulkoa opittava oli kuitenkin ymmärrettävä.
• MOTIVAATIO. Opetuksen tuli olla houkutteleva. "Ei uhkaamalla vaan houkuttelemalla". Toisaalta uppiniskaisiin Gezeliuskin kehotti käyttämään pakkoa, jollei muu auta.
• OPPIMISEN ESTEIDEN YMMÄRTÄMINEN JA POISTAMINEN. Oppilas saatetaan Gezeliuksen mukaan motivoituneeseen tilaan poistamalla esteet virran tieltä ja soveltamalla luonnonmukaista opetusta. Kun estävät kahleet poistettiin, niin ihmiseen kätkeytyvät luovat voimavarat alkoivat vapautua. Gezeliuksen ohjeiden mukaan heikommin menestyviä, mutta kuitenkin ahkeria oppilaita, ei saanut poistaa koulusta kuten tuolloin oli tapana. Hän antoi ohjeita omavaltaisten lasten katekismusopetukseen: Jos kehotukset, häpeään saattaminen ja uhkaukset eivät auttaneet, oli opetettava paloittain. Tarvittiin lukuisia läksyjä ja kuulusteluja.
• SELKEYS. Ymmärrettävyys, selkeys ja lyhyys lisäsivät oppimismotivaatiota ja toisaalta kohtuuton laaja-alaisuus ja sekavuus olivat omiaan sammuttamaan sitä.
• VÄHÄN. Ei liikaa kerralla. Quintilianus: "Ei kuormiteta liikaa kerralla herkkää mieltä".
• HELPOSTA LIIKKEELLE. Opetuksen oli edettävä helpoimmista osioista vaikeampiin.
• PEDAGOGISEN ERIYTTÄMISEN ALKUAIHIOT. Ihmisten erilaisuus on tunnustettu ikiaikaisesti. Aikaisemmin se on otettu huomioon rakenteellisilla ratkaisuilla (esim. koulut vain pojille). Gezeliuksen ohjeistoissa neuvotaan ottamaan huomioon oppilaiden lahjakkuuden ja itsepäisyyden erot opetuksessa.
• ILON PEDAGOGIIKKA. Gezelius korosti, että oppimiseen kuului ilo. Ilon idean juuret ulottuvat jo alkuseurakuntaan, ja Gezeliuksellakin ilon lähteenä oli kristillinen elämä. Iloa ei saanut irroittaa hengellisistä lähtökohdista. Hyvä jumala oli ilon lähde. Iloa voitiin kuitenkin edistää myös opetusmenetelmillä. Iloa oppija sai suoriutumisen kokemuksista, kun hän huomaa edistyneensä. Inhimilliset luovat voimavarat vapautuvat parhaiten hilpeyden ja ilon ilmapiirissä, jossa ei tarvinnut liikaa jännittää mahdollisia epäonnistumisia ja liian kriittisiä huomautuksia tai ahdistua ja pelätä ankaraa opettajaa. Lapsi koki olevansa hyväksytty omine lahjoineen ja edellytyksineen.
• PERUSTEELLISEN OPETUKSEN PERIAATE. Gezeliuksen mukaan opittavien asioiden käsittely oli pitkäaikainen ja moneen kertaan toistuva prosessi. On tärkeää oppia asia oikein ja ymmärtää se. Oli noudatettava tarkoin määriteltyä aikaa.
• OPETUKSEN VAIHEET (vrt. Pertti Kansasen preinteraktio- interaktio-postinteraktio/suunnittelu-vuorovaikutus-arviointi). Oppilaat valmistautuivat opetukseen lukemalla itse etukäteen tarkkaavaisesti opittavan asian ja koetellen, miten he sen ymmärtävät. Itse opetuksessa edettiin asteittain, pala palalta. Välitavoitteita asetettiin. Oppiminen eteni opetuksen ja oppijan itsenäisen työskentelyn vuorotteluna. Opetukseen kuului lukuisia pieniä oppimistehtäviä ja kuulusteluja. Gezeliuksen teksteissä on jo formatiivinen evaluointi aihiona: oppimista kontrolloidaan välittömästi kysymyksillä opetustilanteen jälkeen.
• OPETTAJAN TÄRKEÄ ROOLI. Gezelius kuvasi opettajaa muotoajaksi (efformator) ja vaikuttajaksi (effector), joka mukauttaa oppiaineksen vastaamaan vahamaisen herkkää lapsuusikää. Opettajan tehtävänä oli opettaa asioiden perusteet siten, että lapset kykenivät ne ymmärtämään. Opettajan tuli olla kärsivällinen, kaukonäköinen, huolellinen, ahkera ja opetustaitoinen ja hänen tuli kohdella oppilaita hienovaraisesti. Herkkien lasten kasvatuksessa ja opetuksessa oli Gezeliuksen mukaan noudatettava erityistä varovaisuutta ja hienotunteisuutta.
• OPPILAAN OMA AKTIIVISUUS. Gezelius ymmärsi oppilaitten oman ponnistelun merkityksen. Oppimiseen tarvitaan oppilaan omaa tiedonkäsittelyä. Hän kutsui märehtimiseksi (ruminare) asioiden kääntelyä oppilaiden mielessä, joka puolelta harkintaa. Tietoa tuli pureskella ja asioita sulattella. Nykykielellä sanottuna: Oppilaat eivät olleet passiivisia opetuksen kohteita ja vastaanottajia vaan tiedon aktiivisia käsittelijöitä.
• MONITORI-OPETUS. Comenius ideoi lapsista toistensa opettajia. ”Joka toista opettaa, se oppii ”. Gezeliuksen ideaalissa edistyneemmät oppilaat opettivat, tukivat ja auttoivat heikompia tovereitaan. Taustalla on jo kristinuskon peruidea: toisten palveleminen (vrt. laupias samarilainen). Heikompien oppilaitten tukemisessa väsymättömästi kunnostautuneet tuli palkita (siitä- ei siis lahjakkuudesta).

Luterilaistettu kansanopetus

Keskiajalla kirkon johtaman kansanopetuksen kivijalat olivat olleet (1) kotikasvatus, (2) jumalanpalvelukset ja (3) sielunhoito. Uskonpuhdistuksen jälkeen kirkollinen kansanopetus alkoi suuntautua entistä enemmän lapsiin ja nuoriin. Lukutaitoa oli opetettava jo lapsille. Vanhemmilla oli suuri kasvatusvastuu. Kun kaikki vanhemmat eivät pystyneet tätä vastuuta kantamaan, kirkko otti myös itselleen tuota vastuuta. Aluksi papin virkaa muovattiin paimenen lisäksi opettajaksi. 1600-luvun lopulla kuitenkin papit vapautettiin opetustehtävästä, ja tehtävä määrättiin lukkareille. Pian syntyi Aleksi Kiven Seitsemästä veljeksestä tuttu lukkarin koulu.

Kotiopetustakin tuki Agricolan innoittamana omakielinen aapinen ja katekismus. Gezelius tuotti uuden aapiskatekismuksen. Kotikasvatuksen onnistumisen ehto oli lukutaito. Gezeliuksen johdolla sisälukutaitoa haluttiin korostaa perinteisen ulkoa opettelun sijaan. Asiat piti osata selittää omin sanoin. Edistymistä seurattiin rippikirjoista.

1500-luvulla saarnat olivat vielä tärkein tiedonjaon muoto. Uskonpuhdistuksen jälkeen saarnojen rinnalle tuli Katekismus, jossa oli ulkoaopittavaksi tarkoitettu tieto. Jumalanpalveluksiin Gezelius toi jo hänen lapsuudessaan Västeråsissa käyttöön otetut katekismus- ja saarnakuulustelut.

Kansan oppimista haluttiin seurata. Piispa kierteli kuulustelemassa kansalta, mitä se tiesi kristinopista. Ulkoaoppiminen ei enää riittänyt. Nyt haluttiin tietää, kuinka hyvin kansa todellisuudessa ymmärsi kristinopin perusteet.

Lopuksi

Juhana Gezelius edisti voimakkaasti kansanopetusta ja kävi ahkerasti tarkastusmatkoilla. Gezeliuksen oma kirjallinen tuotanto on laaja. Kirjojen lisäksi tärkeitä olivat hänen seurakunnille ja kouluille antamansa kirjalliset ohjeet. Hän myös julkaisi omassa kirjapainossaan oppikirjoja, mm. "Yxi paras lasten tawara" (1666).

Gezelius välitti suomalaiseen kasvatukseen yleiseurooppalaisia ideoita. On kuitenkin muistettava, että Gezeliuksen ideat sijoittuvat- ja osin sammuivat keskiajalta kuitenkin varsin vähän muuttuneeseen pakkoon ja kuriin perustuneeseen kansanopetuksen järjestelmään. Myös Gezelius pyrki pakottamaan rangaistuksen uhalla hiippauntansa kaikki asukkaat osallistumaan kirkon opetustilaisuuksiin.

KIRJALLISUUTTA

Seppälä, S.(toim.). (2002). Koulu museossa. Jyväskylä: Narinkka.
Leinonen, M. (1999). Luonnonmukainen oppiminen. Kristillinen kasvatus verkossa 5/1999. http://www.evl.fi/kkh/to/kkn/kksv/19995/markku.htm
Leinonen, M. (1998). Johannes Gezelius vanhempi luonnonmukaisen pedagogiikan soveltajana. Comeniuslainen tulkinta. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 138.
http://www.evl.fi/kkh/to/kkn/kksv/19995/markku.htm