Kun kansakoulu oli 20-vuotias (1887). Osa 1

Ljungberg),  Emmi. (1887). 

Kansanopetus ja kansakoulut Suomessa. 

Esitelmä. Kansanvalistusseuran toimituksia 

I.VI. Kahdestoista vuosikerta. Neljäs wihko.  

Helsinki: Kansanvalistusseura. (17 s)

FINLANDIA-nettikirjakaupan listoilla oli tosi harvinainen herkku. 17-sivuinen vihkonen esitelmästä kansanopetuksesta ja kansakouluista, joka pidettiin vuonna 1887. Siis about 20 vuotta siitä, kun kansakouluasetus astui voimaan (1866) ja ensimmäinen parvi Cygnaeuksen kouluttamia opettajia (1863-1866) oli juuri lähtenyt viemään sivistyksen valoa. Cygnaeus oli  Koulu-hallituksessa ylitarkastajana, ja hänellä oli vielä vuosi elinaikaa. Kansakoulu oli vielä maaseudulla vapaaehtoinen (kaupungeille oli säädetty koulupakko; vasta vuonna 1898  annettiini piirijakoasetus). Tottakai ostin sen.

Esitelmän piti ja vihkosen kirjoitti nimimerkki Emmi. Hän on mitä ilmeisemmin  opettajatar, kirjailija, neiti Emilia Karoliina Ljungberg (synt. 1848). Ljungberg toimi vuosia opettajana Raumalla ja siirtyi  sitten heikentyneen kuulonsa vuoksi vuonna 1889 Mariayhdistyksen turvakodin johtajaksi Helsinkiin. Hän joutui pian jättämään tämänkin työn  ja ”vietti useita vuosia yksityistä kovien ruumiillisten kärsimysten raskauttamaa elämää.”  Hän  kuoli vuonna 1900 ”pitemmän ajan hivuttavaa tautia sairastettuaan”. (11.12.1900 Rauman Lehti no 143 s. 2)

SURULLISTA. Tekstistä näkee, että Emmi harrasti kirjoittamista. Teksti kulkee, ja hän totisesti osasi tiivistää Suomen siihenastisen sivistyshistoria kompaktiin pakettiin. Tässä 1.  osassa  referoin vielä tiivistetymmin hänen tarinaansa ajalta ennen Cygnaeuksen kansakoulua. Kieli on siirretty aikalailla Emmin näköisenä. Osa 2,  käsittelee kansakoulun tilannetta vuonna 1887. Se  julkaistaan  huomenna.

Suomalaisen kansan sivistämisen alkuhämärä

Esihistorian aika

"Tuntemattomina ja pakanuuden pimeydessä elivät esi-isämme monta vuosisataa tässä syrjäisessä maassa", Emmi aloittaa. Euroopan sivistyneet kansat eivät tienneet meistä juuri  mitään. Wanhoista runoista, joita suuri rakas kansalaisemme Elias Lönnrot on koonnut Kalevalaan, huomaamme, että esi-isämme ajattelivat monta jaloa ajatusta ja että he yleensä olivat jalo kansa, jolla monessa suhteessa oli suuri elämän viisaus. Kirjoja ei ollut.  Luonto oli heidän opettajansa.

Historia alkaa

Kristinusko tuotiin heillekin, mutta he eivät ensi alusta sitä ymmärtäneet, eivätkä tahtoneet sitä ymmärtää. Mutta vaikka kristinusko sillä tavoin vastoin suomalaisten omaa tahtoa oli tuotu maahan, ja waikka he kauan tekivät kovaa vastarintaa, oli se nyt kuitenkin tänne istutettu  ja juurtui vähitellen levenemistään.  Kristinuskon jäljissä tuli sivistys  maahamme, mutta kansanopetuksesta ei sittenkään vielä pitkään aikaan ollut puhetta. Katolinen usko ei näet pitänyt  huolta siitä.

Uusi aika

Mutta parempi aika koitti. Uskonpuhdistus oli Saksasta, jossa Lutherus sitä saarnasi. Sieltä se on levinnyt meidänkin maahamme, ja uskonpuhdistuksen periaatteita oli Jumalan sanan julkaiseminen kansan kielellä.

Pappein kokouksessa 1569  (muissa historian teoksissa vuosi on 1562 MH) oli päätetty, ettei kukaan saisi käydä Herran ehtoolliselle, jos ei hän vähintäin tainnut Jumalan  kymmenet käskyt, uskon tunnustuksen ja Isä meidän rukouksen. Nämä säännöt vahvistettiin kirkkojärjestyksessä 1571.

Gezeliukset: isä ja poika

Valistuksen kallista työtä edelleen edistyttivät  ja levittivät piispat Gezelius, isä ja poika.
Ensimmäisenä välikappaleena isä piti  n papiston korottamista opissa ja sivistyksessä. Toisena välikappaleena oli sopiva oppikirja. Hän toimitti sen vuoksi katkismuksen, jonka hän nimitti ”Lasten paras tawara”… Kirja  tarkoitus oli kahtalainen. Sen piti oleman ohjeena papeille ja sanankuulijain kädessä oppikirjana.

Gezelius määräsi, että  seurakunnan lukkarin piti ottaman luoksensa  joku nerokas  ja hyvätapainen poika joka kylältä, ja opettaman häntä  oikein varmaksi lukijaksi.  Tämä poika tulisi sitten kyläläisten lastenopettajaksi.

Tähän asti lukutaito oli ollut ainoastansa ulkolukua muistista.  Gezelius huomasi sisäluvun olevan kaiken lukutaidon ja tiedon perustuksena. Kauan aikaa mietti hän, miten lukutaito voitaisiin saada yleisemmäksi ja vihdoin syntyi se tehokas ajatus, joka on miltei  Gezeliuksien suurin ansio. Vuonna 1682 julkaisi Gezelius näet erään säännön opetusmuodosta, josta hän lausui, että kaikilla opilla on yhdenkaltainen alku ja että kansakoulu sen tähden on pidettävä kaikkien kouluin pohja- ja kantakouluna. Kansakoulun tarkoitus oli siis  hänen mukaansa  jakaa kasvavalle nuorisolle  puhtaalle sisäluvulle perustettu, varma ja  selvä uskonopin tunteminen katkismuksen kautta.

Koulu jakaantui kolmeen  eri osaan: a) pitäjänkoulu , b) kyläkoulu ja c) kotikoulu.

Pitäjänkoulun piti olla vakinainen laitos kirkon läheisyydessä. Opettajaksi määräsi kirkkoherra lukkarin tai jonkun muun henkilön, jolla oli tähän ammattiin tarpeelliset ominaisuudet. (vastasivat maalla 1800-luvun lopulla  olleita kiertokouluja MH). Oppilata oli pitäjänkoulussa  koko vuoden ilman mitään lupa-aikaa. Keväällä ja kesällä luettiin 8 tuntia päivässä, syksyllä ja talvella 7 tuntia. Oppilaat olivat hyvin eritasoisia. Sen tähden määrättiin, että hän oppilaistaan valitsi parhaimmat apuopettajiksi (kuulustelemaan).

Kyläkoulusta Gezelius säätää, että kyläkunta pitäisi sukkelan ja siivon pojan pitäjänkoulusta, joka siellä saatuasa oppia, voisi sitä jakaa kyläkuntansa lapsille.

Kotikoulu saatiin toimeen siten, että lapset, jotka olivat koulussa olleet, kotona lukisivat ja veisiaisivat niitten perheenjäsenten kanssa, jotka eivät olleet ensinkään kouluopetusta saaneet.

Gezeliusten ajoista säilynyt tapa on myös katkismussaarnat ja tutkiskelu.

Gezelius nuoremma   ajasta voimme myös johdattaa rippikoulun, sillä pappeinkokouksessa 1696 päätettiin, ettei nuorta kansaa saisi laskea ripille , ennenkuin heitä muutamia viikkoja ensin on katkismuksesta tutkittu ja kuulustelu, kunnes he sen tarkoin taitavat

1700-luku

Tällä tavoin lukutaito ja  uskonoppi Suomen kansasta alkoi ja kehittyi. Isonvihan onnettomat ajat tekivät miltei lopun tuosta niin onnellisesti  alotetusta  sivistystyöstä.

Kun vihdoin rauha1721 solmittiin Uudessakaupungissa, alkoi kansa vähitellen toipua uupumustilastaan. (Gezeliuksen seuraajat eivät käsittäneet ”kansan syvintä tarvetta”).
Vuonna 1779 tehtiin  ehdotus valtiopäivillä: katkismuksen ulkoluku pääasia.(Se ei saanut hallitsijan vahvistusta, muutoin harmi)

Autonomisen Suomen alkuaika

Huolimattomuus kansanvalistuksen edistämisessä  poistui vasta 1800-luvun puolivälissä. Venäjän keisari Aleksanteri II oli  nyt Suomen suuriruhtinaana. Hänen lempeän hallituksensa aikana oli Suomi ikäänkuin virkistynyt siitä uupumuksen tilasta, mihinkä se erotettuna  vanhasta kotimaastaan Ruotsista ensin oli vaipunut ja kun uusi vilkkaampi liike heräsi maamme kaikilla aloilla, nousi kansansivistyksen aatekin uuteen eloon.

Jatkuu...