Päivän aforismi

 

Kuukauden kirja: Didaktiikka. Osa 1

 

TÄNÄÄN esittelyvuorossa on todellinen klassikko: Matti Koskenniemen ja Kaisa Hälisen Didaktiikka- teos vuodelta 1970.  Jos oikein muistan, se on ensimmäinen suomalainen kasvatusopin kirja, joka käytti tätä oppisanaa.

TEOKSEN esipuhe on päivätty helmikuussa1969, hieman yli vuotta aikaisemmin kuin POPS julkaistiin. Mutta sitä voi silti hyvin pitää nimenomaan peruskoulun  ensimmäisen vaiheen didaktiikkana - mm. siksi että Hälinen oli  OPS-komitean jäsen.

KIRJA sisältää - 50-vuotiaana- edelleenkin kestäviä oivalluksia  ja myös sellaisia, jotka ovat uudelleen löytämisen arvoisia. Nostelen seuraavien viikkojen aikana näitä jälkimmäisiä yhden kerrallaan esiin. Aloitan teemalla..

Opetus ohjailutapahtumana

Koskeniemi ja Hälinen esittävät kirjassa opetukselle hienon määritelmän:  "Opetus on interaktiotapahtuma, joka sijoittuu koulun elämänpiiriin ja joka tähtää oppilaiden persoonallisen kehityksen edistämiseen kasvatustavoitteiden suunnassa." Palaan tähän myöhemmässä lastussa.

Opetuksen rinnalla he käyttävät oppisanoja opetustapahtuma ja opetustilanne. Opetustapahtuma on opetuksen synonyymi, sitä käytetään, kun halutaan korostaa  opetuksen prosessiluonnetta.  Opetustapahtuma jakaantuu  peräkkäisiin-joskus rinnakkaisiin - opetustilanteisiin. Opetustilanteiden rajoina  ovatt  opetuksen muodon vaihdokset,

Perinteisesti opetustapahtuman tärkeimpänä tekijänä on pidetty opettajaa. Opettajalla oli sen johtamisen yksinoikeus. Hän  oli  ensi sijassa oppilaiden omaksuttavaksi tarkoitettujen tietojen välittäjä, ja  tämän mukaisesti hänen rooliinsa kuului lähinnä esittäminen, kyseleminen ja kuulusteleminen.

Kirjoittajat näkivät opettajan roolin muuttuneen. Uudenaikaisessa opetuksessa  nuo tehtävät  ovat heistä selvästi taka-alalla. Niiden sijalla ovat oppilaiden virittäminen ja organisoiminen työhön sekä työssä  opastaminen. Jos opettaja johtaa välittömästi, se tapahtuu lähinnä pienryhmissä tai yksitellen.  Oppilaan rooli  kasvaa.  Oppilaat voivat vastata  itse opiskelusta, tehdä  päätöksiä, ajatella  ja toimia luovasti, tehdä töitä yhdessä jne. kuten esim. ns. Trumpin systeemissä. Oppilaskeskeisten opetusmuotojen yleistyessä opettaja siirtyy sivummalle opetuksen keskuksesta. Jäljelle ovat jääneet ennalta tapahtuvan organisoinnin ja evaluoinnin tärkeät, mutta vähemmän näkyvät tehtävät.

Koskeniemen ja Hälisen ajattelussa  opettaja johtaa opetusta yhä vähemmän välittömästi ja ohjaa yhä enemmän välillisesti. Heidän mukaansa  opettajan kannattaa keskittyä tehtäviin, joissa hän on korvaamaton:

1. oppilaiden avustaminen omien edellytysten ja aikaansaannosten arvioinnissa,
2. persoonallisen panostuksen tukeminen opinnoissa ja luovien taipumusten esille pääsemisen auttaminen,
3. oppilaan työmotivaation virittäminen,
4. oppilaiden varustaminen tarpeellisilla välineillä ja aineistoilla sekä yleensäkin työn organisoinnin avustaminen ja 
5. työnjako ja yhteistyö muiden opettajien kanssa mikä tulee erikoisen tärkeäksi sitä mukaa, kun ryväsopetus  yleistyy.

Opetus on interaktiotapahtuma, jossa  osapuolet jatkuvasti vaikuttavat toisiinsa. Sekä oppilaat että opettaja oppivat. "Opettajan on kaiken aikaa opittava oppilailtaan  voidakseen opettaa heitä." Mitä se tarkoittaa?

Opetus muistuttaa kirjoittajista tapahtumasarjana ohjailuprosessia. Kyse ei ole ennalta merkityn kiinteän reitin noudattamisesta, vaan jatkuvasta etenemisestä kohti asetettua päämäärää. 

Opettaja ohjailee  oppilaittensa etenemistä  asetettua tavoitetta kohti sovittamalla toimenpiteensä kaiken aikaa heidän edellytystensä ja kulloistenkin reaktioiden mukaisiksi. Tässä keskeisenä keinona on diagnostinen arviointi - nykykielellä formatiivinen arviointi.  Opettaja kerää tietoa siitä, mihin suuntaan oppilaat ovat  kehittymässä pystyäkseen ohjaaman opetusta menestyksellisesti. Tässä apuna voivat olla mm. opettajan itse laatimat suulliset ja kirjalliset kokeet. Oppilaille tulee myös tarjota mahdollisuuksia  todeta aikaansaannostensa taso ja laatu tilanteesta toiseen. Opettajan on tuettava tätä itsearviointia samalla, kun hän tarkkailee omien toimenpiteitensä  ja järjestelyjensä tarkoituksenmukaisuutta.

Havaintojensa perusteella opettaja tekee ratkaisuja didaktisesti ajatellen.  Tavoiteltavaa olisi, että opettaja opetustilanteita ohjaillessaan  kokisi esille tulevat kysymykset haasteina, ratkaisua vaativina ongelmina. 

Perästä kuuluu, sanoi torvensoittaja

Koskenniemen ja Hälisen kuvaus opetuksesta ohjailutapahtumana pakottaa hämmästelemään, kuinka sitkeästi opettaja on edelleen opetuksen keskiössä ja  kuinka suuren osan ajasta hän  edelleen esittää, kyselee ja kuulustelee. Ja kuinka harvinaista epäsuora opettaminen yhä on. 

Teos herätti heti myös ideoita, kuinka kehittää omaa opetusharjoittelun ohjaustapaa.  Totutun  kiittämisen tunnin sujumisesta suunnitelman mukaan ja tunnilla nähdyn sanoittamisen ja erilaisten vaihtoehtojen pohdinnan rinnalla olisi varmasti tarpeen kannustaa ehkä jopa "painostaa" opiskelijoita tarkkailemaan tuokion aikana opetustapahtumaa ja omaa toimintaas siinä  jatkuvan evaluoinnin ja didaktisen ajattelun näkökulmasta. Mikä oli konkreetti tavoite? Mitä opiskelijat tiesivät oppilaiden edellytyksistä? Mistä he päättelivät, eteneekö luokka  sen suuntaan? Millaisia korjausliikkeitä he tekivät ja miksi juuri niitä?

Päivän aforismi

 

Päivän aforismi

 

OPS- vielä kerran

Päivitetty Erkki Merimaan antamalla lisätiedolla.

VOI, että. Sain vielä kerran palata niin hienoon luentoteemaan perusopetuksen opetussuunnitelmasta.   Se oli nimittäin aiheena tänään  uusien luokanopettajaopiskelijoiden "Opetuksen suunnittelu, toteutus ja arviointi I" kurssin suuryhmäopetuksessa.  Paikalla heitä oli hieman yli 80. Tai siis Zoomissa. Tapahtuma toteutettiin ajan hengen mukaisesti etänä.

Tällä teemalla sitä sai vuodesta 2015 alkaen reissata ympäri maata.  Ja kyllä sitä käytiin läpi myös tutor-kursseilla ja jonkin verran NPDL:säkin.

Minut tilattiin nimenomaan puhumaan selkokielellä. Kun perusteissa on teksiä about 500 sivua, kovin harva oli jaksanut lukea sitä ajatuksella.  Itse sisältöhän on monessa mielessä upea, ja uusinkin opsimme kantaa sisällään edelleen arvokkaimmat tänä vuonna 50 vuotta täyttävän POPSI ja II: ajatukset.

Sanasto on vaihtunut,  ja rakenteissa on tehty isojakin muutoksia. Enää oppimäärissä ei ole tasokursseja, jotka sulkivat aikaan jopa 40 %:lta poikia tien lukioon. Kansalaistaito ja oppilaanohjaus - ala-asteelta- on siivottu pois. Terveystieto tullut tilalle. Kieltenopiskelun mahdollisuuksia on lisätty. Missän aineessa ei ole enää eri linjaa pojille ja tytöille. Oppiaineilla on uusia nimiä. Tekninen ja tekstiilityö on nyt käsityö. Uskontojen historiaa ja siveysoppia opetetaan nyt elämänkatsomustietona. Äidinkieli on nyt äidinkieli ja kirjallisuus. Kuvaamataito on kuvataide.Uskonto ei ole enää tunnustuksellista.

"Vuoden 2004 opsin perusteita, sorvattiin lausetta, joka sitten sai muodon "Perusopetuksessa oppiaineiden opetus on poliittisesti sitoutumatonta ja uskonnollisesti tunnustuksetonta". Tunnustuksettomuus koski siis kaikkia oppiaineita, esimerkiksi biologiaa. Tämä perusteiden lyhyt lause herätti luonnosvaiheessa myös voimakasta vastarintaa: "Tästä vielä sota syttyy", meitä uhkailtiin. No sotaa ei syttynyt. Nyt tunteet asian ympärillä ovat hiipuneet, niin että sinäkin esität sen vain toteamuksena: "Uskonto [oppiaineena] ei ole enää tunnustuksellista." Hyvä niin." – Erkki Merimaa.

Moni aine alkaa aikaisemmin kuin ennen, mm. vieras kieli, toinen kotimainen ja  yhteikuntaoppi. Luonnontieeellisiä aineita on myös niputettu.

MUTTA itse pedagoginen unelma on upea: Omaleimainen, ehyt persoona, yksilö ja yhteisön rakentava jäsen. Tasapaino tradition ja tulevaisuudessa tarvittavien taitojen kanssa. Aineksia ja virikkeitä päälle, sydämelle ja käsille. Oppiaineita ja eheyttämistä.  Valinnaisuutta ja eriyttämistä. Menetelmällinen monipuolisuus ja oppilaan aktiivinen rooli. Demokratia.

NYT aikaa oli 90 minuuttia. Dioja oli 140.  Heh. Opetussuunnitelmaan johdattelemassa  7 minuutin omatekoisella videolla oli  kolme maamme huipposaajaa: Ikäjärjestyksessä: Pertti Kansanen, Kai Uusikylä ja Riitta Jyrhämä.

Sitten minun monologiani 15 minuutin pätkissä.  Mukana oli myös videoclipsejä. Opiskelijoilla tehtävänä  rakentaa omaa ajateluaan ja kirjoittaa juoksussa ylös itselle tärkeältä tuntuvaa ja sitten vaihtaa ajatuksia pienissä ryhmissä. Zoomin Breakout-roomsit ovat tähän tarkoituksen upeat. Vaihtelin pienryhmien kokoa, ja näin  tuuletin kumppaneita

Pienryhmäporinoiden lopputuotoksena oli arvosana 4-10 kulloinkin käsitellylle ops-osuudelle.  Karkeasti opsin kasvatuspäämäärä + sisällöt,  metodilinjaukset ja arvointiperiaatteet saivat arvosanaksi  8, mutta vaihteluväli oli 6-10.  Alempia  arvosanoja perusteltiin muutamassa vastauksessa käytännönvieraudella.

KOKO aika tuli käytettyä. Ja Elviskin ehti lopuksi laulaa.

Päivän aforismi

 

Ulko-opetus on upeaa!

 

SNELLUN ala-asteelle osui huikea syyskeli. Pääsin seuraamaan vallan mainiota kuvistuntia Koffin puistossa. Pandemian iso hyöty kaiken kurjan ohella on , että tunteja pidetään ulkona.  Snellussakin usea luokka nautti puistosta ja raikkaasta ilmasta.

Maisteriharjoittelu on lähiopetuksena ihan toinen juttu.

MAISTERIHARJOITTELUN - os. päättöharjoittelun - tämän lukuvuoden neljäs viikko on Helsingin yliopistossa alkanut.  Ensi viikko on sitten viimeinen. Lokakuussa alkaa  jo seuraava  harjoitteluperiodi.

Seuraan seuravilla viikoilla mahdollisimman montaa paria+trioa  ulko-opetuksessa. Anti on ihan toinen kuin teamsissa jne. Tänään nautin kahdesta  hienosta 90-minuutin tuokiosta, toisesta kuvataiteessa, toisesta liikunnassa. Molemmat matkat vetelin Vespalla. Molemmat tuokio raittaissa ilmassa. Mutta Hrrrr. Pitkät kalsarit?

Oli  hienoa päästä seuraaman live-opetusta. Elävää vuorovaikutusta. Ihan toisen tason eleitä, ilmeitä...Intuitiota.

UPEASTI  tuokiot menivät. Jatkoin viikko sitten kokeilemaani  ideaa ohjauksessa. Kuvasin tuokiota tunnista ja tein niistä pienen clipsit, jotka  lähetin harjoittelijoille ja ohjaajille vesivärjäyssuodattimen kautta. Näin kunnioitan oppilaisen intimiteettisuojaa sekä heidän oikeuttaan taidetuotoksiiinsa.

Nauhoitin lisäksi  observoinnin aikana vuosia vanhalle sanelukoneelle tunnelmakuvia. Kun niitä sanoittaa, ne jäävät myös mieleen. 

NYT kun näiden harjoittelua ohjaavien luokanopettajien kanssa on saatu tekniikka kuntoon, olisi äärimmäisen tärkeää, että he jatkaisivat. 

Maailman opettajien päivä 5.10.2020

 

Päivän aforismi

 

Päivän aforismi

 

Oma vika

Rakas päiväkirja!

HUH mikä työpäivä! Seitsemän etäpalaveria. Ensimmäinen kello 9.45 ja viimeinen klo 17-18.30. Kaikki ihan(an) tärkeitä. Opetusharjoitelun seurantaa  palautteen antoa, mentorointia, neuvotteluja, ryhmien kokouksia...

Mutta että ruudun ääressä yhteensä 6,5 tuntia. Silmät on ihan loppu.

Tietysti oma vika. Tai ei tietysti ihan yksin. 

Etätyössä ja - harrastelussa on paljon upeaa, uusia mahdollisuuksia. 

Mutta täytyy ottaa opiksi. Taukoja! Muista, Martti, taukoja.

Lähiopetusta ohjaamassa

KIVA päivä eilen. Pääsi katsomaan eläviä oppilaita. Yksi maisteriharjoittelupareistani valitsi mahdollisuuden suorittaa viiden viikon mittainen harjoittelu perinteiseen tapaan lähiopetuksena korona uhmaten. 

Niinpä  menin  seuraamaan livena ekaluokan liikuntatuntia helsinkiläiselle  urheilukentälle.

HIENOSTI meni tunti. Kokeilin myös uutta ideaa ohjauksessa. Kuvasin tuokiota tunnista ja tein niistä pienen clipsin, joka katsoimme iltapäivällä opetusharjoittelijan kanssa  ohjaustuokion aluksi.  Lyhyestäkin pätkästä näkee itse itsensä ikäänkuin vierain silmin. Ja tunnin  rakenne jne. palaa mieleen.

MUOKKASIN siten clipsistä nastalla CLIPS-ohjelmalla sarjakuvaversion,  josta oppilaita ei tunnista niin, että se luokkaisi yksityisyyden suojaa. Sen voi katsoa klikkaamalla.

Päivän aforismi

 

Päivän aforismi

 

Olipa hienoa vetää kokoetäkoulutuspäivä!

HIENO työpäivä! Ensimmäinen kokopäivän valmennus sitten syyskuun 2019. Tuolloinkin  teemana oli varhennetun kielenopetuksen vertaiskoulutus. 

Paikkana oli silloin Lappeenranta-  kaksi kertaa. Jo paikkaan liittyy ihania muistoja. Kesäyliopistokeikkoja 1980-luvulla. Rexikoulutusta. Fiilis oli syyskuussakin hieno. Hallitus oli juuri vaihtunut, eikä ex-kokoomus-opetusministerin tutor-rahoitus enää jatkunut. Mutta vielä sai olla hetken  ikäänkuin jälkilyölyissä.

TASAN vuosi Lappeenrannan  jälkeen oltiin leikisti Lahdessa. Oikeasti siis etänä. Päijät-Hämeen 10:sta kunnasta: Asikkala, Hartola, Heinola, Hollola, Iitti, Kärkölä, Lahti, Orimattila, Padasjoki ja  Sysmä oli löytynyt parikymmentä englannin kielen opetuksessa taitavaa opettajaa, joiden viiden päivän koulutuskoonaisuuten mahtui yksi päivä  vertaisvalmentamisen taitoihin perehtymistä. Huom! Nimike on vaihdettu :-) Ja miten paljon muistoja näihin kuntiin liittyikään. Olen esim. syntynyt Lahdessa. Lapsuuden kesä Sysmässä Nuorena opettajana kursseilla Heinolassa. Tutuilla mökit Hartolassa ja Padasjoella Ja itsellä keikkoja melkein kaikissa.

Oli kohottavaa saada jakaa tälle porukalle  vuosina 2017-2019 koottuja tutor-valmennettavien kokemuksia. Noilla Educoden/Editan  kursseilla oli mukana ehkä tuhat opettajaa.  Dioja heitellessä tuli oikein nostalginen olo. 

Kuinka sitä  muuten jaksoikaan kiertää? Helsinki- Järvenpää- Hollola- Hämeenlinna- Kankaanpää- Kauhajoki- Kerava- Kokkola-Kotka - Kouvola-Kuopio-Kurikka- Lahti-Lappeenranta- Liminka- Lohja- Mäntsälä- Nurmijärvi- Paimio- Pielavesi- Turku-Uusikaupunki- Vaasa- Vantaa-Virrat...Mentiin omalla autolla, junalla, lentokoneella  ja bussilla. Tuli nähtyä kaikenlaisia majoitustiloja.

UUTTA oli nyt, että koko usein 3-4 lähipäivän paketti  väliehtävineen piti puristaa yhteen päivään. Eikun poimimaan rusinat pullista. Ja, että sessio vedettiin etänä. 

Olin toki jo viime kevään aikana etäopettanut Zoomilla luokanopettajaopiskelijoita parilla kolmella kurssilla ja mm ohjannut niin opetusharjoittelua,  mutta silloin vain max. 90 minuutin sessiossa. 

Kuinka selvitä kuuden tunnin vedosta? Itse ja osallistujat?

Kukaan ei jaksa tuijottaa ruutua niin pitkään? Kukaan ei opi vain kuuntelemalla.  

Niinpä päätin ottaa käyttöön parhaat Aatos Kaljusen, Michael Fullanin, Markku Pelkosen,  Kata Stenbergin ja Kirsti Longan aktivoimiskeinot. Tässä  listaa:

* artikkelien lukua ja oman ajattelun reflektiota,

* omien ennakkoajatusten tunnistamista ja haastamista,

* inserttien reflektiota ja niistä helmien puristamista ensin yksin ja sitten ryhmässä,

* omien ajatusten sanallistamista kirjoittamalla,

* uusien syöteiden kirjoittamista muistiin,

* siltausehtäviä yli taukojen.

Omasta päästä ja hyvistä kokemuksista kaivoin käytöön

* "apukouluttajaidean":  mm. Elvis lauloi "Let me Help".

* oikeasti riittävän pitkiä taukoja, 

* osallistujien puhuttelua omilla nimillä..

* riittävän lyhyitä sessioita. Longan mukaan kukaan ei jaksa keskittyä kuin 15 minuuttia.

PÄIVÄ päättyi yhteiseen arviointiin. Onnistuimmeko oppimaan sen, mitä halusimme ja jonka olimme päivän aluksi sanoneet äänen = Fullan ? Opimmeko ehkä jotain vielä arvokkaampaa? 

Pyysin jokaista vuorollaan arvioimaan myös tätä etämetodia ystävällismielisesti mutta kriittisesti. Toimiko tällainen rakenne? Palaute  oli kovin ystävällistä ja kannustavaa.

* Päivän rytmitys sai kiitosta.  Huomio ei repsahanut. 

* Lounastauko oli  riittävän pitkä. 

* Aikataulusta pidettiin kiinni. Pari mokaa tunnistin. Aina pitäisi lopettaa etukenossa.

* Ennakkokyselyä arvostettiin; ja sen tulosten läpikäyntiä ja huomioonottamista.

* Erityisen hyväksi julistettiin Zoomin break-out-rooms-ratkaisu. Koostumukseltaan vaihtelevissa pienryhmissä oli käyty arvokasta keskustelua. "Niissä pääsi tuulettamaan". Minulle tuli tunnelma, että näin korona-aikana, aikuistenkin ihmisnälkä kasvaa. Siksi hyvin ohjeistetut porinat ovat näissä valmennuksissa jopa tärkeämpiä kuin live-koulutuksissa.

* "Pakotus" kirjoittaa omia ajatuksia oli tehnyt hyvää. "Tuli mietittyä asioita."

OLI hienoa, että  yhdessä tutor-koulutettavien kanssa syntyneistä vinkeistä oli yhä apua. Tutor-konsepti  selkeytti myös vertaisopettajien tehtävänkuvaa. Bonukseksi ihan viime minuuteilla tuli vielä email-viesti OAJ:n Nina Lahtiselta, kuinka hoitaa heidän palkkaa-asiaansa kuntoon:-).

Päivän aforismi

 

Päivän aforismi

 

Päivän aforismi

 

Päivän aforismi

 

Rakas päiväkirja

 

LUIN lapsena Aku Ankkaa. Varmaan moni muukin. Aika ajoin lehdessä seikkaili Mummo Ankka, joka kirjoitti päiväkirjaa. Varmaan sieltä minuunkin tarttui tuo idea. Ja aika ajoin kirjoitan tässä blogissa yhä kuin Mummo Ankka. Tekee hyvää - erityisesti kovan viikon jälkeen sanoittaa ajatuksiaan.  Tämä viikko oli sellainen.

SISÄISESTI minusta tuntuu juuri tuolta manipuloidulta  kuvalta. Miksi? Viikkoon on kasaantunut  tosi paljon tosi tärkeää. Mutta liikaa yhtä aikaa. Etäkokouksia  - jopa viime tipassa ilmoitettuja- aamusta iltaan. Ja päällekkäim. Viime tippaan - toki omastakin  syystä-  on jäänyt  rästejä. Tekniikka ei toimi...Kallista aikaa tuhraantuu. Itselle kulloinkin kaikkein tärkeimmälle sitä ei lyödy...

Ikäviä ja surullisia asioita, kuten tapa, jolla Espoossa ajetaan meitä poliittisia luottamushenkilöitä nielemään käsittämättömiä konsulttien ehdottamia leikkauksia  kuntalaisten palveluihin järjettömällä kiireellä niin, ettei nittä ehdi juoksuttaa ei  aivojen eikä sydämen kautta. Konsulttipuhe on ollut julma, sivistymätöntä ja arvotonta.

"Espoossa on liikaa niitä, joista aiheutuvat kulut ovat suuremmat kuin heidän tuomansa tulot. Poliitikkojen tekemät satsaukset sivistykseen ovat ylilaatua, joka pitää karsia.  Koulupalvelumme ovat seitsemän tähden laatua. Ja turhaan, joska hyvät hyvät veronmaksajat muuttavat muualle."

Ja ainakin yhden puolueen edustajat ovat ihan innoissaan. Myötähäpeää.

MUTTA nyt perjantaina tiedän, kuinka paljon tosi hyvää ja arvokasta viikkoon on myös mahtunut. Työt on hoidettu. Niin myös luottamustehtävät politiikassa, seurakunnassa ja asuntoyhtiössä.  

JA sain otettua ison loikan minulle osuneesta upeasta  tilaustyöstä. Tarkoitus on tehdä tutkimusmielinen aikamatka noin 20  vuoden mittaiseen nykyisen Omnian huikeaan sivistysmatkaan. Työ viimeistellään kirjaksi ja siihen pohjautuvaksi esitykseksi elokuussa 2021. Palan intoa.

JA huomenna Mr. Milton - 6v ja Mr. Teo  - 4v tulevat viikonlopuksi Ukin ja Mimmin luo. Ja huomiotakuu heihin on 100%.

Päivän aforismi

 

Emeritaprofessori Lea Pulkkinen soitti

OLINKO vähän otettu, kun Lea Pulkkinen soitti tänään ja halusi vaihtaa ajatuksia lapsilähtöisen pedagogiikan virtauksista erityisesti aineenopettajakunnan piirissä.  

Kansakoulun ja luokanopettajien osalta  näistä virtauksista ja niiden filosofisista taustoista Suomessa tiedetään paljon. Soinisen, Hollon, Käisin, Salon nimet ovat tuttuja.

MUTTA oliko vastavaa liikehdintää myös oppikoulun opettajien ja nykyisten peruskoulun aineenopettajien piirissä?

Kyllä sitä on ollut. Meillä on ollut 1900-luvulla erittäin innovatiivisia oppikouluja ja niissä lapsilähtöisestä pedagogiikasta kiinnostuneita opettajia. Kolme muistin heti nimeltä. Aikajärjestyksessä Zillan, Tapiolan yhteiskoulu ja Appilan yhteiskoulu. Niistä olen kirjoittanut omat lastut tähän blogiin. Ja varmasti on muitakin. Kukin niistä kukoisti vuosikausia.

Totesimme keskustelussa, että ehkä aineenopettajien keskuudessa asiaa voisi kannataa  tutkaillla aineenopettajaryhmittäin.  

Matemaattisluonnontieteellisiä aineita opettavilla on  voinut hyvinkin ollut omia pedagogisia virtauksia. Mm. Lockeen ja Baconiin palaava empirismi ja sen käytännöllinen lapsenkin tarpeista lähtevä kokeellisuus - mm. laboratoriot. Ja sitten 1960-luvulla joukko-oppiliike. 

Suurella todennäköisyydellä 1900-luvun alun taidekasvatusliike on vaikuttanut moneen kuvataiteen opettajaan ja kirjastoliike äidinkielen opettajaan. Käsityön opettajien käsillä tekemisen  pedadogiikka on ilman muuta yksi sovellus Deweylaisuutta.

VOI olla, että monessa  ainedidakiikassa keskeinen lähtökohta on  itse oppiaineksen tarpeet ei ehkä yhtä paljon lapsi kuin yleisdidaktiikassa. 

JÄI nälkä tutkailla asiaa vielä enemmän. 

Lea Pulkkisesta

Lea Pulkkinen  on  psykologian emeritaprofessori, joka teki uransa pääasiassa Jyväskylän yliopistossa. Hänen kiinnostuksen kohteitaan  kotikasvatuksen psykologia sekä lasten sosiaalisen kehityksen ja aggressiivisuuden tutkimus. Hän oli avainhahmoja, kun 2000-luvulla kokeiltiin ns. eheytettyä koulupäivää  puolilla maata.  Pulkkinen on ollut suomalaisen Tiedeakatemian jäsen vuodesta 1994 lähtien.[ 

Päivän aforismi

 

Kaksi espoolaiskoulua siirtyy yläluokkien osalta etäopetukseen

ESPOON opetus- ja varhaiskasvatuslautakunta on kutsuttu eilen iltapäivällä kiireellisesti koolle täksi päiväksi. Kaksi espoolaiskoulua siirtyy yläkoululuokkien osalta etäopetukseen koronaviirustartuntojen vuoksi.  

NÄIN asia esitellään  lautakunnan listalla :

Perusopetuslain 20 a §:n mukaiset poikkeukselliset opetusjärjestelyt Tiistilän ja Mainingin koulussa

Selostus

Tiistilän koulun oppilaiden huoltajille on sunnuntaina 6.9.2020 yhteistyössä kaupungin tartuntatautiyksikön kanssa lähetetty viesti yläkoulun oppilaiden siirtymisestä väliaikaisesti etäopetukseen. Siirto on ollut väliaikainen varotoimenpide esiin tulleiden koronavirustartuntojen ja altistumisten perusteella. Tiistilän koulussa on syyslukukauden 2020 aikana tullut esiin viisi tartuntaa. Altistuneita oppilaita ja opettajia on useita.

Mainingin koulussa on tullut esiin neljä tartuntaa. Myös Mainingin koulussa altistuneita oppilaita ja opettajia on useita. 

Perusopetuslain 20 a §:n mukaisiin poikkeuksellisiin opetusjärjestelyihin siirtymisestä päättää opetus- ja varhaiskasvatuslautakunta yhteistyössä tartuntatautiviranomaisten kanssa.

Päätösehdotus perustuu tartuntatautiviranomaisen suositukseen. Lisäksi on huomioitu se, että kun karanteenissa on useita opettajia, turvallista opiskeluympäristöä kaikille oppilaille lähiopetuksessa ei voida taata, kun tilalle ei saada riittävästi sijaisia. Siirtyminen poikkeuksellisiin opetusjärjestelyihin on opetuksen järjestämiseksi välttämätöntä.

Päätösehdotuksen mukaiset poikkeukselliset opetusjärjestelyt koskevat Tiistilän koulun ja Mainingin koulun 7.-9. luokan oppilaita lukuun ottamatta erityisen tuen oppilaita, pidennetyn oppivelvollisuuden oppilaita, valmistavan ja ryhmämuotoisen maahanmuuttajaopetuksen oppilaita, joiden opetus järjestetään lähiopetuksena. Poikkeukselliset opetusjärjestelyt koskevat myös Tiistilän koulun lisäopetusta (10 luokka). Molempien koulujen alakoulun oppilaiden opetus järjestetään lähiopetuksena.

Poikkeuksellisten opetusjärjestelyiden aikana opetusta voidaan järjestää osittain tai kokonaan muuna kuin lähiopetuksena etäyhteyksiä hyödyntäen. Opetus tulee toteuttaa yhdenvertaisesti ja mahdollisimman täysimääräisesti. Koulut vastaavat poikkeuksellisten opetusjärjestelyjen toteutuksesta sekä huoltajille ja oppilaille tiedottamisesta.

Päätösehdotuksen mukaan Tiistilän koulun poikkeukselliset opetusjärjestelyt ovat voimassa ajalla 7.9.-15.9.2020 ja Mainingin koulun poikkeukselliset opetusjärjestelyt ajalla 10.9.-18.9.2020.

Päätösehdotus 

Sivistystoimen johtaja Harri Rinta-aho

Opetus- ja varhaiskasvatuslautakunta päättää, että 

• Tiistilän koulussa yläkoulun oppilaiden opetus toteutetaan perusopetuslain 20 a §:n mukaisin poikkeuksellisin opetusjärjestelyin ajalla 7.9.-15.9.2020 
• Mainingin koulussa yläkoulun oppilaiden opetus toteutetaan perusopetuslain 20 a §:n mukaisin poikkeuksellisin opetusjärjestelyin ajalla 10.9.-18.9.2020.

Päivän aforismi

 

Edessä siis melkoinen päivä :-)

Voimaa kaikille.

Aikuiskasvatus 1980-luvun alussa

40 vuotta sitten aikuiskasvatuksessa elettiin muutosta. Vapaa sivistystyö oli luopumassa 1900-luvun alun tiukasta kannastaan torjua  ammattillinen koulututus osaksi omaa toimintaansa.  Tätä vaihetta avaa Vapaan sivistystyön 25. vuosikirja.

Huuhka, Kosti, Oksanen, Arvo, Tuomisto, Jukkka, Virkkunen, Jaakko ja Yrjölä, Pentti. (toim.)1981. Aikuiskasvatus ja työelämä.  Vapaan sivistystyön XXV vuosikirja. Kansanvalistusseura ja  Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY

1980- luvulla  Suomessa harjoitettu elvytyspolitiikkaa ja kokonaistuotanon kasvu loivat vahvaa perustaa taloudelliselle hyvinvoinnille. 

Se mahdollisti myös tuen aikuiskoulutukselle. Lukuvuonna 1979- 80 Suomessa oli  273 kansalais- ja työväenopistoa ja niissä 548 000 opiskelijaa. Kansanopistoja oli  89, ja niissä oli 6614 opiskelijaa. Suomen kirjastoseurassa oli 2364 jäsentä. 

Vapaan sivistystyön suhde työelämään ja ammatilliseen koulutukseen oli ollut kauan kipeä. Useiden mielestä sellaista suhdetta ei edes tarvittu. Ajateltiin, että yleissivistys  ja oman persoonan kasvu on THE THING; Persoonallisen kehityksen ajateltiin tapahtuvan vain vapaa-aikana ja erityisesti osallistuttaessa vapaan sivistystyön opintotoimintaa. 

Hitaasti asenteet kuitenkin muuttuvat. Aikuiskasvatuksen klassikko: Zachris Castrénkin kirjoitti jo  ennen toista maailmansotaa, että 

"...puhdas ammattisivisys ei kuulu kansansivistyksen piiriin, joskin ammattityökin voi saada elvykkeitä kansansivistystyöstä… Oikein käsitettynä  yleissivistys varttuu todellisten elämänharrastusen  yhteydessä, sellaisten, joihin myöskin ammattityö onnellisissa tapauksissa kuuluu."

Vielä 1960-luvulla varsinaista ammattiopetusta  vastustettiin mm. kansansivistyskokouksissa. Vuonna 1967 kokouksessa otettiin  sitten jo  sovittelevampi linja:

 " .. eron käydessä yhä epäselvemmäksi vapaan kansansivistystyön on entistä enemmän suuntauduttava yleissivistävän perustehtävänsä puitteissa myös ammatilliseen koulutukseen."

Kun  yleissivistyksen ja ammatillisen sivistyksen erottaminen tuli vaikeaksi, laadittiin oppiaineille ns.  yleisyysjaottelu:

• yleisaineet
• ammatilliset yleisaineet
• ammattiaineet
• ja työharjoittelu 

1970-luvulla aikuiskasvattajien piirissä havanhudttiin siihen, että vapaan sivistystyön instituutioiden ohjelmissa ei ollu yhtään  sellaista ainetta, jokaei lisäisi opiskelijan ammatillista pätevyyttä tai jota joku opiskelija ei opiskelisi ammatillisin motiivein. Kansanopistoissa oli alettu antaa myös tutkintoon tähtäävä ammattikoulutusta kodinhoitajiksi ja  päiväkotiapulaisiksi. Myös  matkailualan peruskoulutusta  ololi järjestetty. Vuosikymmenen lopulla  vapaan sivistystyön ja elikeinoelämän suhteet olivat silti  melko viileät. 

1980- luvun alussa aikuiskasvatus  eli jo  selvää siirtymää täysin hyötyvapaasta kansansivistystyötä /aikuiskasvatuksesta kohti työelämän tarpeiden tyydyttämistä.  1970-luvulla aikuiskoulutuskomitean - mietinnöissä 1971 ja 1975  oli määritelty aikuiskoulutukselle 4  päätavoitetta:

• koulutuksellisen tasa-arvon edistäminen - esim. naiset
• tuotannon edistäminen - ammattitaidon kehittäminen
• demokratian edistäminen -yhteiskunnalliset valmiudet
• kulttuurin kehittäminen- persoonallisuuden kehittäminen, mm., omaehtoisesti toimiva yksilö

Sama komitea listasi samaan suuntaan toimintamuotoja:

• kouluopintojen täydentäminen
• ammatillinen aikuiskoulutus
• yhteiskunnallinen koulutus
• harrastustavoitteinen koulutus
• ihmisen omaehtoinen itsensä ja persoonallisuutensa kehittäminen.

Vuoden 1975 komiteamietinnössä alettiin  puhua erillisestä ammatillisesta aikuiskoulutuksesta. Sille oli kova tarve. 1950-luvulla alkanut nopea yhteiskunnan muuttuminen jatkui 80-luvulla hidastumatta. Ajovoimina olivat kansainvälinen kilpailu, öljyn ja muiden raaka-aineiden hinnan heilahtelu sekä elinkeinorakenteen muutos kohti palvelujen tuottamista. Esiteltäväsä eoksessa ennustettiin, että alkaneen vuoksikymmenen aikana tekninen kehitys leviäisi  kaikille aloille. Tässä kehityksessä  informaatio- ja automaatiotekniikka korostuisi  Automaatio  tuottaisi  tehoa ja säästöä. 

Myös ammatit tulisiva muuttumaan.  Työtehtävien vaatimustaso nousisi.  Muutoskykyiset ammattiryhmät saisivat  vaativampia tehtäviä-  Toisilla työtehtävät köyhtyisivät. Ammattirakenne polarisoituisi. Syntyisi informaatioyhteiskunta, joka muuttaa työvoimarakennetta: tavaroiden valmistamisesta tiedon tuottamiseen ja jakamiseen.  Työvoima toimihenkilöistyisi. Hyvin ennustettu.

Teknologian hallinnan pääkeinoiksi tarjottiin koulutusta ja tutkimusta.  Ammatillisen koulutuksen päähaasteeksi  80-luvulla: tunnistettiin  pysyvien muotojen ja järjestelmän vakiinnuttaminen. Käsitteellisesti sitä jäsennettiin kahteen nippuum:

• ammatillinen peruskoulutus- tähän kuuluu mm. työllisyys-  ja oppisopimuskoulutusta, ammatillisten oppilaitosten iltalinjoilla, kirjeopistoissa  ja itsenäisissä aikuiskoulutuslaitoksissa esim. Markkinointi-instituutissa annettua koulutusta.
• ammatillinen lisäkoulutus -  mm. työllisyyskoulutusta, kurssitoimintaa, työnantajan järjstämää henkilöstökoulutusta. Lisäkoulutusta voidaan antaa vain henkilöille, joilla on ammatillinen peruskoulutus.

Loppupäätelmä

Kirja päättyy tiivistelmään: Vapaassa sivistystyössä on suhtauduttu työelämään ja ammatilliseen opetuksen melko epäilevästi ja pidättyvästi. Vuosisadan alkupuolella  oli suhtautuminen täysin kielteistä. Vähitellen ammatillisia aineita tuli kuitenkin opetusohjelmiin mukaan ja suhtautuminen alkoi muuttua. Kansanopistoissa  ammatillinen opetus oli ollut varsin yleistä, ja se oli laajentunut 70-luvulta lähtien. Kansalaisopistoissa oli tarjolla  ollut pääasiassa ammattisivistävää koulutusta, joka ei tähtää tutkintoon. Kaikkein vähiten ammatillista koulutusta oli harjoitettu opintokerhoissa. 

Perästä kuuluu, sanoi torvensoittaja

HIEMAN POHDINTAA.

Vuonna 1985 ilmestyneessä teoksessa  "Johdatus aikuiskasvatukseen" professori Aulis Alanen kuvaa hänkin 80- luvun alkua.  Aikuis-kasvatustoiminta oli  institutioitunut.  Valtion säätely oli lisääntynyt, ja aikuiskasvatuksesta oli tullut osa koulutuspolitiikkaa. Se oli tullut elimelliseksi osaksi yhteiskunnan koko kasvatusjärjestelmää.

Ajankohtaista oli  tuolloin aikuisten ammatillinen kouluttaminen.  Alanenkin pohti, onko aihetta erottaa ammatillinen ja yleissivistävä kasvatus. Aikuiskasvatuksessa alkoi olla vähemmän aatteellisuutta ja  enemmän praktisuutta. Etusijalle asetettiin  työelämän vaatimukset. Edelleen osa halusi  tehdä pesäeron ammatilliseen aikuiskoulutukseen. Alanen itse piti raja-aidan rakentamista ammatillisen koulutuksen  ja perinteisen vapaan sivistystyön välille tarpeettomana.

Aikuiskasvatus oli  alkanut tarkoittaa kaikkia organisoitua oppimistoimintoja: harrastuksia, kevyt harrasteluakin, ammatillista koulutusta, koulukurssien suorittamista), jotka järjestetään  aikuisille sopivin  erityismuodoin. Noihin aikoihin oli  alettu puhua  myös aikuiskoulutuksesta (kun asiaa tarkastellaan koulutuspoliittisesti). Aikuiskasvatuksen alaan ei kuitenkaan laskettu korkeakoulutusta (josta puhutaan korkeakoulupedagogiikkana).

Seuraava muutos olikin pian edessä: siirtyminen koulutuksen markkinamalliin.

Päivän aforismi

 

Ajatuksia työrauhasta

Anu Heikkisen YLElle toimittama juttu työrauhasta. 

Linkin kautta pääsee myös podastiin.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/09/07/jos-luokassa-on-80-oppilasta-niin-totta-kai-todennakoisyys-hairioille-lisaantyy 

Päivän aforismi

 

Päivän aforismi

 

- Sopii Toiskallion teosten esittelyn jälkeen -)

Korkeakoulupedagogiikkaa

TÄNÄÄN esittelen jo toisen Toiskallion teoksen. Tämä julkaistiin vuosi eilen esittelemäni jälkeen.

Tartun siihen kahdella kädellä. Toisella rakennan tämän kirjan pohjalta itselleni kuvaa Toiskallion sivistyskäsitteestä ja toisella tiivistän hänen ajatuksensa nykyistä paremmasta yliopistopedagogiikasta. Lopuksi pohdin muutamia asioita Perästä kuuluu otsikolla.

Toiskallio, Jarmo. 1994. Korkeakoulupedagogiikka ja toiminnan yhteiskunta. Turun yliopisto. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A:37. 115 s.

SIVISTYS

SIVISTYKSEN käsite on tässä teoksessa hyvin samanmakuinen kuin edellisessä. Toiskallio siteeraa Snellmania, jolle sivistys oli liikettä. Sivistys oli halua ja kykyä kulkea eteenpäin totuuden ja oikeuden tietä.

Mutta ei vain Snellmania. Hän siteeraa useita maailmankuuluja filosofeja, joilla on hyvin samanlaisia ajatuksia kuin Toiskalliolla - toki kukin oman elämänpiirinsä käsitellä.

Summaan hieman omin sanoin : Sivistys ei ole tietty tietopaketti tosi tietoa.. Sivistys on inhimillistä kasvua, minän ja tutun ja toiseuden dialektiikkaa. Sivistys on siis osa minää. Sivistys on prosessi: itsensä rakentamista älyllisenä olentona. Sivistys on muutosta, joka jää aina edelleen sivistymisen tilaan. Sivistys on  jatkuvaa eroamista itsestä. Se on palaamista toiseudesta itseen yhä enemmän itseksi tulevana. Niin että itseymmärrys syvenee ja tajuaa - Hollon sanoin: ”tiedon läpikotaisen suhteellisuuden. 

Sivistys on prosessi, joka on avoin avoimuus uusille kokemuksille.

Tässä  sitaatti kirjasta jälkiruuaksi

"Sivistys tarkoittaa prosessia, kasvua ja kypsymistä - ei sivistynyttä ihmistä." - Bergendahl 

TOISENLAINEN YLIOPISTOPEDAGOGIIKKA

Aluksi: millaista nykyinen yliopistopedagogikka on. Huonoa

Tämänkin teema Toiskallio aloittaa siteeraamalla J.V. Snellmania. Hän kritisoi omana aikanaan Helsingin yliopistoa kolmesta seikasta:

- yliopisto on koulu

- tietäminen on läksy ja 

- siveellisyys on taitoa edistyä maailmassa

1980-luvulla hyvin samansuuntaista kritiikkiä esitti Oiva Ketonen. 

Ja 1990-luvulla sitten Jarmo Toiskallio. Mistä hän yliopistoa ja sen pedagogiikkaa moitti?

• Yliopistoihin kohdistuu  standardointia ja kontrollia.
• Opetus yliopistossa on modernin - nyt jo menneen- ajan koulutusta.  Koulutus on mukautunut elinkeinoelämän kilpailukyvn tarpeeseen saada jatkuvasti lisää pitkälle erikoistunutta ja koulutettua työvoimaa, sekä käytäntöön soveltuvaa tutkimustietoa.   Oleellista on tehokkuus. Opetus ymmärretään liike-elämän termein.
• Yliopistossa on positivistinen opetussuunnitelma. Siinä opettaja on asiantuntija, ja hänellä on paikkansa pitävää tietoa. On olemassa totuus eli oikea vastaus, ja se on opittavissa.  Se mitä opettaja sanoo on totta, ja se tulee oppia ja sitä tulee harjoittaa. Opettajan arvovaltaa tulee kunnioittaa. Ennalta hallitun tiedon varassa  ennalta asetetuihin tavoitteisiin pyrkivä opetus ei ole sivistävää, se on teknistä,  metodista.
• Käsitys opetuksesta on väärä; opetus tekniikkana tarkoitaa että opetus on vanhaa tietoa toistavaa, rutiininomaista ja kontrolloivaa.  Se on sidottu laitosmaisesti tiettyyn aikaan ja tilaan. Opiskelija nähdään passiivisena tiedon vastaanottajana. Tavoitteena ei ole asioiden ymmärtäminen vaan toistaminen.
• Keskeinen päämäärä on löytää ja välittää tietoa, joka vastaa todellisuutta. 
• Koulutus toimii sopeuttajana ja valtarakenteiden säilyttäjänä. 
• Kansalaisuus ja kuluttajuus menneet sekaisin.

Jäkiruuaksi sitaatti:

Opettajat ovat  ”pikkuteknikoita”, tietopakettien siirtelijöitä -Giroux 

Miksi sen pitäisi olla jotain muuta?

SIKSI että moderni meni jo. Modernisaation alku sijoitetaan usein renessanssiaikaan, suunnilleen 1500- luvulle. Sen jälkeen  tiede ja teknologia kasvoivat, maailma teollistui, kansallisvaltiot ja kapitalistiset markkinat syntyivät, kaupungistuminen kiihtyi.  Tekninen ajattelutapa  eteni. Tehokkuutta tavoiteltiin. 

Modernisaatio alkoi huipentua 1970-luvulla - ja hiipua.  Silti keskeinen kriteeri 1970-luvun puolivälistä alkaen on ollut  yliopisojenkin osalta kansainvälinen kilpailukyky. Edelleen markkinaidelogiaa juurrutetaan. Tietoa myydään. Opiskelija on asiakas.

Modernisaatio oli ristiriitainen prosessi; se sisältää sekä valoisan että  pimeän puolen. Pimeää on mm. se, että Modernisaatio ei vapauttanutkaan ihmisiä  köyhyydestä, tietämättömyydestä ja ennakkoluuloista. 

Viimeistään 1990-luvulta alkaen olemme eläneet siirtymää myöhäismoderniin riskiyhteiskuntaan. Suuret kertomukset ovat kuolleet. - ei ole mitään yhtä suurta  ideologaa, joka toisi varmuutta ja jonka varaan voisi rakentaa. Yhä useammin kohtaamme sen, että omilla selitysmalleillamme emme  kykene selittämään toista ihmistä tai toista kulttuuria.

"Opiskelijan omat kokemukset saattavat olla tällaisessa tilanteessa niitä arvoja ilmiöitä, joista hän voi olla varma." - Jarvis

Yhteiskuntaa muotoilevat yhä enemmän kontrolloimattomat ja ennakoimattomat  vaikutukset, joita syntyy tieteellisistä  ja teknologisista innovaatioista. Entisen kaltaisella koulutuksella ei selvitä.

Käsitystämme tiedosta on ravisteltu. Postmodernilla on ironinen suhde tietoon. Kaikki tietämisen muodot ovat vain osittaisia ja  näkökulmiin sidottuja. Freireä ja Deweyä siteeraten: Tietoa maailmasta ei tule käsittää annettuna vaan rakentuvana, dynaamisena tekemisen prosessissa alati syntyvänä.

Ihmiskäsityskin on muuttunut. Toiskallio lainaa Giddensiä. Ihmisten olennainen ero eläimiin nähden on, että hän on käsitteitä kantava toimija eli agentti. Toiminnalle on ominaista, että ihminen kulloinkin voi toimia myös toisin. Voimme päättää toiminnoistamme sen valossa, mitä tiedämme a) itsestämme, b) toimintojemme yhteyksistä ja olosuhteista sekä c) toimintojen todennäköisistä seurauksista. 

Oppiva yhteiskunta

Toiskallio etsii vanhalle yhteiskunnalle vaihtoehtoa. Sellaiseksi hän nostaa oppivan eli toiminnan  yhteiskunnan.  Oppiva yhteiskunta rakentuu siitä, että oppiminen tapahtuu pääasiallisesti toiminnallisessa elämässä eikä elämästä irroitetuissa ”kouluissa”. Ransonin mukaan oppivan yhteiskunnan arvostuksia ovat:

• avoimuus uusille ideoille,
• kuunteleminen, uusien perspektiivinen avaaaminen,
• uusien ongelmien pohdinta ja tutkiminen ja
• yhteistoiminta muuttuvassa käytännössä ja sen kriittisessa arvioinnissa ,

Kansalaisuus on oppivan yhteiskunnan ontologia eli olemisen muoto. Kansalaisuutta kehitetään käytännöllisen järjen tai viisauden prosesseissa.

Käytännöllinen viisaus juontuu Aristotelen filosofiasta. Se oli älyllinen hyve, joka on välttämätön edellytys praxikselle eli toiminnnalle, jonka päämääränä on hyvin toimiminen. Praxis perustuu käytännölliseen viisauteen, fronesikseen. Fronesis on muuttuvaan ja tehtävissä olevaan kohdistuvaa harkintaa. Praxista ei käsitetä epistemen avulla vaan doxan.

Käytännöllisen viisauden alueet ovat

• harkinta
• päätösten teko
• arviointi sekä
• toiminta

Käytännöllinen viisaus on oppimista, jossa oppiminen ja toiminta kytkeytyvät toisiinsa.  

Ransonin ajattelussa oppiva yhteiskunta  rakentuu kolmella tasolla

1. minän taso - itsensä löytämisen haaste,
2. yhteiskunnan taso - vastavuoroisuuden oppiminen,
3. poliittinen taso -osallistuvan demokratian pätevyyksien  oppiminen.

Elämismaailma

Keskeinen käsite on elämismaailma. Elämismaailma tarkoittaa kulttuurin ja jokapäiväsen toiminnan muodostamaa kokemus-ja keskusteluympärisöä, jossa elämme.  Käsitteen loi alunperin  Edmund Husserl, ja sitä ovat kehittäneet edelleen Heidegger, Gadamer ja Habermas.  Elämismaailman tekijöinä ovat yhteiskunta, kulttuuri ja persoonallisuus. Elämismaailma on kielellisesti rakenteistunut, ihmisten välinen eli intersubjektiivinen todellisuus. Sen tuottaminen ja uusintaminen tapahtuu kommunikatiivisessa toiminnassa eli ihmisten keskusteluissa ja yhteisissä pohdinnoissa sekä niiden pohjalta tehdyissä käytännön ratkaisuissa.

Elämismaailma on siinä eläville  ”itsestään selvä”. Tätä itsestään selvyyttä pidetään yllä kertomustyyppisellä narratiivisella kommunikaatiolla. Niiden avulla  jokapäiväiset toiminnot näyttävät normaaleilta, tosilta ja oikeutetuilta. Tämän kommunikaation sisältö on stereoypistä, ja se mahdollistaa automatisoituneen toiminnan. Ei ole samantekevää millaista kieltä puhumme. Sanat eivät ole pelkkiä merkkejä, vaan ne ovat välineitä, joilla  maailma luodaan tietynlaisiksi.

Elämismaailmassa tapahtuu harvoin muutoksia.  Mikäli niitä tapahtuu, ne ovat  seurausta ulkoisista tapahtumista, jotka saattavat meidät ahdistusta tuottaviin ja epämiellyttäviin uudelleen arviointeihin persoonallisessa tai esim. työelämässä.

Millaista toisenlainen korkeakoulupedagogiika voisi olla?

Palataan autonomian aikaa ja Snellmaniin.  Snellmanin mukaan kansakoulunkaan - saati sitten yliopiston- tehtävä  ei saanut rajoitta olemassa olevan kulttuurin uusintamiseen oppilaissa. Henkisen vapauden edellytys kuitenkin oli ensin tapahtuva sosiaalistuminen olemassa olevaan traditioon, yhteiskunnalliseen käytäntöön.

Snellmanin ohjeet yliopiston  pedagogikkan kehittämiseksi Toiskallio kiteyttää;

• Ylioppilaan on omin päin opittava tutkintoläksyt,
• Hänen pitää osoittaa todellista opiskelua jollakin tieteenalalla
• Yhdenkään yliopiston opettajan ei pidä luennoida tutkintokurssia, vaan hänen on valittava  tieteestä mieleisensä luentoaihe.

Snellmanin mielestä yliopistollisen opetuksen pitää olla ainoastaan opettajan produktiviteettia sekä yliopistollisen opiskelun samanlaista oppilaan produktiviteettia.

Ja sitten 1980- luvulle. Oiva Ketonen painotti persoonan kasvua  ja vuorovaikutusta. Suomessa opiskelijoiden ja opettajien henkilökohtainen  vuorovaikitus on ollut vähäistä  -tai se on puuttunut kokonaan.

Sitten loikka vuosituhannen vaihteeseen, Yliopistolle yhteiskunnan murros merkitsee  siirtymistä valistukseen, tieteeseeen ja teknologiaan perustuvasta  modernista yhteiskunnasta  jälkimoderniin pluralisimin,  kompleksisuuden ja suurten ympäristöriskien yhteiskuntaan.  

Oppiva yhteiskunta on ratkaisuyritys riskiyhteiskunnan ongelmille.Korkeakoulupedagogiikan tehtävä on olla osa  toiminnan - tai oppivan yhteiskunnan kehittämistä.  

On irtauduttava vallitsevasta  kognitiivisen kasvun painotuksesta  ja kiinnostuttava enemmän kokonaispersoonan kehittymisestä  -tunteista, mielikuvituksesta ja käytännöllissosiaalisista taidoista.

Toiskallio kuvailee vaihtoehtoa monin eri käsittein. Uusi pedagogiikka olisi avoimen maailmankuvan pedagogiikkaa. Siinä maailmaa ei pidetä suljettuna järjestelmänä. Uusi pedagogiikka olisi praktista ja eettispoliittista korkeakoulupedagogiikkaa. Pedagogiikan praktisuus tarkoittaa sitä, että opetus ja kasvu ovat kommunikaatiota elämismaailmassa. Eettis-poliitisuus mm. sitä, että  uusien mahdollisuuksien ja ihmisten välisen solidaarisuuden kehittäminen kommunikaation avulla nähdään  Deweyn tavoin keskeisenä. 

Postmodernissa oppiminen on tapahtuma, jossa  yksilö muuntaa kokemuksensa tiedoiksi, taidoiksi, asenteiksi ja arvostuksiksi riippumatta siitä, mitä opetetaan. Tieto ei ole ajatonta eikä se vastaa todellisuutta. Tunnistamme uskomustemme ja arvojemme satunnaisuuden ja näemme, että ”Maailmat ovat puhumiemme kielien rakentamia”. Pedagogiikka on olennaisesti johonkin kielipeliin osallstumista ja maailman kuvaamista sen puitteiss.

"Teksti  ulkopuolella ei ole mitään." - Derrida

Korkeakoulupedagogiikkaa tulisi kehittää niin, että se  edistää 

• sosiaalista oikeudenmukaisuuta ja demokraattista sitoutuneisuutta, 
• demokraattisia suhteita
• keskittymistä ihmettelyyn ja epävamuuteen - Byer
• vapaata keskustelua ja tutkimista
• mielikuvituksen kehittymistä
• kriittisen yhteisön ja julkisuuden muodostumista
• oman elämän ohjaamiseen liittyvien toimintojen jäsentymistä 

Opetussuunnitelmakäsitys

Perinteisestä opetussuunnitelmasta olisi siiryttävä edifioivaa opetussuunnitelmaa kohti. Edifoivaa opsia kuvaa  avoimuus ja sivistys. Koulun tehtävä on kasvattaa ajattelevaksi ja tahtovaksi subjektiksi. Opetuksen  tulisi  luoda  uusia kuvauksia todellisuudesta ja uusia tiedon rakenteita.  

Toiskallio nostaa tässäkin esiin Snellmanin  ajatuksia. Snellman tunnisti kolmenlaista tietämistä:

1. muistitietäminen,
2. käsittävä tietäminen ja 
3. luova tietäminen.

Luova tietäminen on sellaisen sisällön tuottamista ”jota ei aikaisemmin ole ollut kenenkään tietoisuudessa”. 

Perinteisestä  tylerilainen opetussuunitelmasta pitäisi luopua. Tässä teknisessä opetussuunnitelmassa

oppimisprosessin eteneminen on määritelty  pitkälti eukäteen ja opettajan tehtäväksi  jää sen käytännön organisointi ja valvonta  

Tavoitteen pitäisi kuitenkin olla Letichen sanoin: Opiskelija oppii katsomaan omia kokemuksiaan opetussuunnitelnan tarjoamin silmin.

Ainakin siihen pysyttäisiin, että ops laadittaisiin edelleen  etukäteen, mutta opiskelija voisi  korvaa osia muilla opinnoilla  tai työkokemuksella. Tämä varmaan onkin jo totetumassa. Vuorovaikutuksellisen kokemusoppimisen ideaa se ei täytä- ks. parin rivin päässä. Ops pitäisi rakentaa opiskelijoiden kokemuksista.

Parasta olisi Toiskallion mielestä,   jos  yliopistoissa voisi olla  matalan profiilin ops, tai jopa postmoderni negatiivinen opetussuunnitelma, jossa sovittaisiin vain mitä ei käsitellä ja mihin ei pyritä.

Vuorovaikutuksellinen kokemusoppiminen

Toiskallio toivoo, että yliopistoihinkin tarttuisi  aikuisopetuksessa yleistynyt vuorovaikutiksellinen kokemusoppiminen. Siinä opiskelija on suoraan kosketuksissa  opiskeltavien todellisuuden asioiden kanssa. Teoreettinen ja käytännöllinen tieto integroidaan toisiins.a 

Oppiminen nähdään kolbelaisittain  prosessina, jossa ja jonka myötä tietoa luodaan kokemusta muuntelemalla eli transformoimalla. Kokemukset syntyvät  yhtieiskunnallis-kulturaalis- ajallisessa elämismaailmassa. Merkitys on kokemuksen subjektiivinen tulkinta.

Kirjan viimeisellä sivulla on kuva  tällaisesta prosessista.

Opettajan ja oppilaan uudet roolit

Opettajan roolin tulisi muuttua. Opettaja tehtävä on auttaa itsemme ylittämiseen ja uudelleen muotoiluun eli tekemään jotain, josta ”milloinkaan aikaisemmin ei ole uneksittu". 

Myös opiskelijan roolin tulisi muuttua. Yksilöiden pitäisi kasvaa  pois passiivisuuden traditiosta. On päästävä eroon Deweyn kuvaamasta  "tiedon katselijateoriasta". On kasvettava  käsitykseen itsestä toimijana sekä oman persoonallisuuden osalta että aktiivisessa osallistumisessa  julkisuuden alueella.

"Kehittyminen  tulisi nähdä  kehittymisenä autonomiaan, valintaan ja vastuullisuuteen kokemuksen kaikilla ulottuvuuksilla."- Ranson

Toimijuuteen liityy käsite capasity- kyvykkyys, toimintakykyisyys. Giddens tarkoittaa sillä yksilöiden mahdollisuutta toimia toisin. Kyse on ihmisten muuttavasta eli transformatiivisesta  kapasiteetista, heidän voimastaan olla osallisia yhteiskunnallisessa elämässä.

"Pedagogiikkaa tulisi kehittää niin, että maailma nähdään mahdollisuuksina eikä ongelmina."  - Prawat

 Tällaista Dewey kutsui  kasvuksi ja Rotry itsensä luomiselso ja sivistyön  edifioinniksi.

Perästä kuulu, sanoi torvensoittaja

HIENO kirja. Kannatti lukea. Omassa sivistysajattelussani on toistaiseksi vielä kehittämistä. Mutta näen sen monikerroksisempana kuin tämä teos. Minulla itselle jäi esim. auki, miten näin määritelty sivistys eroaa sivistymisestä. Itse ajattelen, ne pitäisi pitää erillään. Toinen pointti:  Viime vuoden syksynä innostuin kovasti kirjasista, joilla mm. Jyväskylän yliopiston väki halusi 90- luvulla uudistaa yliopistojen opetusta. Niissä oli ihan  sama suunta. Mutta ote oli sanottaisiinko toteutettavampi. 

 

Päivän aforismi

 

Opetus sivistyksenä

OLIPA vänkä kirja.

Toiskallio, Jarmo. 1993. Tieto, sivistys ja käytännöllinen viisaus. Opettajan sisältötiedosta keskusteleminen postmetafyysisessä kulttuurissa. Turun ylipiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis. Sarja C. Osa 

KUTEN jo nimestä näkee, syvissä vesissä mennään 133 sivua. Kaikkeen en ylettynyt. Mutta poimin itselleni talteen sen mihin luulen ylettyneeni.

Sivistys kasvamaan saattamisena

KIRJOITTAJA on ottanut itselleen päät?tehtäväksi selvittää  millaisia 1. opetuksen ja 2. opettajan tulisi olla, jotta opetus olisi oppilaan kasvamaan saattamista hollolaisittain.  

Tällainen opetus olisi  pragmatistista. Kasvu olisi evoluutio- ja  sivistysprosessi. Opetuksen tarkoitus olisi kehittää tietoa niin että se luo yhä toimivampia toimintatottumuksia - kykyä copingiin.

 J.A. Hollo näki kasvamaan saattamisen suotuisien olosuhteiden luomisena ja esteiden poistamisena minän esiin puhkeamisen tieltä. Kasvatus ei hänestä ollut  teleologista toimintaa- se ei etene kohti ennalta määrättyä tavoitetta. Kasvatuksella pyrittiin  vaikuttamaan kasvuun niin, että se olisi loppumatonta liikettä. Tästä Toiskallio on innostunut ja sitten hän sukeltaa filosofiaan.

Sivistyksestä

Sivityksen tavoitteena on hänestä toimia hyvin. Sivistys on yhteistä puhetta ja toimintaa. Väiteitä ja keskustelua siitä, mitä pidetään totena ja oikeana. Tasa-arvoisuutta. Abstraktien ideoiden muuttamista konkreeteiksi käytännöiksi.

Sivistys ei ole tietovarasto, vaan se on jatkuvaa jäsentymisen tilaa, jossa ihminen vierautuu itsestään ja  suhteissaan toiseuteen ja palaa jälleen itseensä yhä enemmän itsenään. Tämä vierautuminen ei ole hylkäämistä vaan yhä enemmän itseksi tulemista, ts. syvenemistä itseymmärryksen ja ”tiedon läpikotaisen suhteellisuuden"- Hollon sanoin- merkityksessä. Sivistykseen kuuluu olennaisesti minä ja tutun ja toiseuden dialektiikka.  Kun tieto on sivistystä, sitä ei omisteta  vaan se on minää, minuutta. Ajatus muistuttaa Hegelin sivistyskäsitettä, jonka  keskeisiä ominaisuuksia  ovat  vierautuminen ja ”kotiin pääseminen”. 

Ottamalla etäisyyttä, siis ajattelemalla kriittisesti  omaa tietoa ja tutustumalla toisen tietoon  sitä kunnioittaen päivitetään sekä  omaa tietoa että  itseä. Näin selitän kirjaa itselleni.  Tai Gadamerin sanoin: Sivistys on itsen pitämistä avoimena sille, mikä on toista, toiselle universaalimmalle  näkökulmalle. Etääntyminen itsestä ja omista yksityisistä päämääristä merkitsee niiden katsomista tavalla, jolla toiset ne näkevät. Miksi? Koska yhtä totuutta ei ole.  

Sivistys on itsensä rakentamista älyllisenä olentona. Sivistys on muutosta, joka jää aina edelleen sivistymisen  tilaan. 

Toiskallion ajatus tuo hakematta mieleen Mezirovin transformatiivisen oppimisen idean.

Kieli- ja tietokäsitys

Taustalla on tietty ajatus kielestä. Maailmat, joita asutamme,  ovat puhumiemme kielten rakentamia,  ja kielet puolestaan ovat sosiaalisesti rakentuneita ja historiallisesti  määrittyneitä.  Tämä kielikäsitys on sovellus darwinilaisesta älyllistä kehitystä koskevasta käsityksestä: kehitys on kasvavaa kykyä muotoilla työvälineitä, joita tarvitaan avuksi lajin säilymisessä ja itsensä muuttamisessa. Myös kieli metaforineen on työkaluja.

Taustalla on myös relativistinen ajatus tiedosta ja totuudesta. Tieto ei ole varmaa ja hallittavaa vaan sopimuksia. Tieto on historiallisesti muuntuvia uskomuksia ja  toimintatottumuksia ja samalla se tuottaa toimintakykyisyyttä. Uskomuksemme ja arvomme perustuvat  ihmisten sosiaaliseen toimintaan.

" Ei ole olemassa yhtä  ainoaa tapaa  maailman ymmärtämiseksi ja kuvaamiseksi; on ainoastaan monia yhtä oikeita, mutta keskenään ristiriitaisia tapoja ja siis ”monia aktuaalisia maailmoita.” - Nelson Goodman 

Ei ole olemassa  mitään ”syvempää” totuutta kuin historiallisesti muuttuvat kuvaukset todellisuudesta. Tieto on historiallisesti muuntuvia uskomuksia ja  toimintatottumksia.

Sivistäminen

Sivistäminen ei tarkoita sivistymistä teoreettisen tietoon vaan käytännölliseen tietoon, joka auttaa pärjäämään maailmassa. Sivistävän opetuksen tarkoitus on edistää ihmisen toimintakykyisyyttä. Opetuksen tulee olla kriittistä ja intellektuaalista toimintaa. Tekniikkaa ja käytännöllistä viisautta.   

Opetus ja oppiminen

Toiskallio kuvaa opetusta representointina, maailman kuvaamisena mieliin. Representointi ei ole vain tiedon välittämistä, vaan myös sen konstitutiointia. Kuvaus ei ”vastaa” todellisuutta. On monia yhtä tosia todellisuuksia. Sivistävä opetus ei ole valmiin tiedon jakamista. Ennalta  hallitun tiedon varassa ennalta asetettuihin tavoitteisiin pyrkivä opetus ei voi olla sivistävää eli kasvamaan saattavaa,vaan se on perusasetelmaltaan teknistä eli metodista.

Sivistävä opetus  on ajattelemaan oppimista. Sivistävään opetukseen kuuluu - Bruneria siteeraten- keksimistä  ja löytämistä, mutta nekään eivät riitä, vaan tärkeitä ovat neuvottelu ja jakaminen. Koulutuksen tulisi olla ensisijainen foorumi, jossa opettajalla ja oppilailla  olisi  jatkuva rooli kulttuurin tekemisessä ja uudelleentekemisessä. 

Oppimista ei tule ymmärtää ”todellisuuden vastaanottamiseksi oikein" vaan sellaisten toimintatapojen saavuttamiseksi, joiden avulla tullaan toimeen todellisuudessa. Taustalla on Aristotelen ajatus: doxa on tietoa, jossa voidaan käsittää inhimillistä elämää, koska doxa koskee  sellaista, joka on muuttuvaa. Doxa on  käytännöllistä viisautta. Se syntyy verkostoissa.

Opettajan uusi rooli

Jotta opetus olisi sivistävää,  opettajan tulisi muuttua muualla tuotetun ja määritellyn tiedon välittäjästä kriittiseksi maailman tutkijaksi, joka omalla kriittisellä ja omia olettamuksiaan haastavalla tavallaan suhtautua maailmaan  saattaa oppilaat kasvamaan jatkuvasti sivistyviksi ja tulemaan toimeen   moniulotteisessa ja yllätyksellisessä maailmassa. Jotenkin näin.

Opettajan keskeinen taito on kyky organisoida kielellisten kuvausten ketju  niin, että se tarjoaisi oppilaille optimaaliset mahdollisuudet konstruoida oma kognitiivinen rakenteensa. 

Uudenlainen didaktiikka

Didaktiikan tulisi  kääntää katseensa metodiikasta opettajan sisältötietoon. Pedagoginen sisältötieto on tietoa representoinnin ja formuloinnin tavoista, jotka tekevät  aineksen käsitettäväksi toisille.  Tietoa tekijöistä, jotka tekevät tiettyjen aineiden oppimisen helpoksi tai vaikeaksi. Opettajan on itse ymmärrettävä sisällöt joustavasti ja syvällisesti. Tällöin hän pystyy myös käyttämään ”mielen-kiintoisempia ja seikkaillullisempia” menetelmiä. 

Ja tämä sisältötieto on  sivistyksessä opettajan minän muodostamista. Minä ja tieto ovat yhtä.  Sisältötieto on sivistystä. Sivistys täsmentyy käytännölliseksi viisaudeksi - jolloin opetus on  eettis-poliittista toimintaa.

Pohdintaa

Korkealla mennään. Tai syvällä. Minusta parasta kirjassa on huomion kiinnittäminen metodiikan rinnalla  ns. sisältötietoon siis opettajan taitoon tehdä  opittavat asiat toisten käsitettäviksi toiseutta kunnioittaen ja omia itsestään selvyyksiä haastaen.

Hankalampi vaatimus koulun todellisuudessa on se, että Toiskallio kyseenalaistaa opetussuunnitelman,  jossa sisältö eli oppiaines on luotu ja päätetty opetusprosessin ulkopuolella.  Hän myös kyseenalaistaa opettajuuden, jossa opettaja ei itse päätä, mikä on opettamisen arvoista vaan valitsee oppimateriaaleista oppimisen arvoiset sisällöt omien tavoitteittensa suunnassa. Virkahenkilönä opettaja voi olla kriittinen, mutta ei hän voi kävellä demokraattisessa komentoketjussa tehdyn opsin yli ja ohi.

Raikas kirja. Ja näiden tosi isojen muutosvaatimusten osalta idealistinen utopia.

KIRJOITTAJASTA

JARMO Toiskallio on professori emeritus, everstiluutnantti ja  kadetti n:o 5374. Toiskallion ura oli mielenkiintoinen.  Hän kävi kadettikoulun ja "herätti henkiin" unohduksissa olleen sotilaspedagogiikan.  Varsinaisessa tutkielmassaan hän tutki johtamisen ja sotilaspedagogiikan suhdetta. Kadettikurssin jälkeen luutnantti Toiskallio lähti opiskelemaan Turkuun. Hän pätevöityi filosofian maisteriksi vuonna 1975 ja kasvatustieteiden tohtoriksi vuonna 1993. 

Noin kahdenkymmenen vuoden aikana Toiskallio toimi eri rooleissa ja tehtävissä yliopistossa sekä ammatillisen terveydenhuoltokoulutuksen parissa.  Maanpuolustus-korkeakoulun perustamisen myötä hänen  kaltaiselleen upseeritaustaiselle akateemesille tarjoutui  mahdollisuuksia kehittää professorina  korkeakoulun opetusta sekä perinteisen sotakouluopetuksen että sotatieteellisten opintojen osalta.

Toiskallion pedagoginen ja eettinen ajattelu eivät rajaudu vain  sotilaalliseen todellisuuteen vaan hänen filosofiansa ulottui kysymyksin, jotka ovat ihmisyydelle yleisesti merkityksellisiä. Toiskallion sotilaspedagogiikka kietoutuu suomalaiseen sivistysprosessiin ja sitä ’kätilöineisiin’ sivistysfilosofeihin kuten J.V Snellmaniin ja J.A. Holloon.  Inhimillisessä sivistys- ja kasvatusprosessissa kasvatuksella ja toimintakyvyllä on keskeinen merkitys. Ihmisen ja sotilaan kasvatuksen tärkein tehtävä on hänen sivistämisensä eettisesti toimintakykyiseksi persoonaksi, moraalisubjektiksi; toimijaksi, joka on valmis toimimaan vastuullisesti ja ”Toista” kunnioittaen.

- Poimintoja kirjasta:  Mäkinen, Juha ja Tuominen, Juha (2010). Toimintakykyä kehittämässä: Jarmo Toiskallion juhlakirja. Maanpuolustuskorkeakoulu Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitos. Julkaisusarja  1, n:o 6. Helsinki 

Päivän aforismi

 

Terveisiä Kokkolasta

HIENO reissu. VR vei ja toi. Kokkola  juhli 400. vuottaan ja koulun alkua vuosittaisella tulevaisuusseminaarilla. Kerta oli kymmenes.  Nyt teemalla "Lapsiystävällinen Kokkola". Kerta oli myös viimeinen, jonka voimahahmona oli eläkkeelle ja uusiin haasteisiin  siirtyvä sivistystoimenjohtaja Peter Johnson. 

HIENO seminaari. Vaivaa oli nähty. Koronan vuoksi muotona oli eräänlainen hybridi. Livenä olivat kaupungintalolla esiintyjät ja 50-60 hengen yleisö turvaetäisyyksillä. Etänä skriiniillä  Mäntykankaan koulun  musiikkiluokan oppilaat ja tervehdyksen lähettänyt Presidentti Tarja Halonen.

LUENNOT olivat 30 minuutin mittaisia – kreikkalaiseen malliin. Päivän päähän oli sijoitettu vielä paneeli. Ote oli vakava mutta myös loppukesään sopien keveä. Kuulijoita osallistettiin värikorteilla, ryhmäporinoilla - ulkona auringonpaisteessa- ja tilaisuudella esittää kysymyksiä.  Tässä muutama ideahelmi ryhmistä:

" Tekoja ei vain  sanoja. Nyt satsaus maahanmuuttajalasten äiteihin. Varhaiskasvatus ilmaiseksi. Jokainen lapsi tahtoo tulla löydetyksi. Tarvitaan universaalin kasvatuksen rinnalle räätälöintiä, positiivista alueellista diskriminaatiota. Syvä huoli koronasta: eniten tarvisevat saivat vähiten. Vahvaa johtajuutta tarvitaan kouluissa kriisissä. Palvelut sinne, missä lapset ovat. Miksei ip-toimintaa muillekin kuin 1-2-luokkalaisille? "

OPIN paljon. Kokkolassa on tehty komeaa työtä lasten oikeuksien toteuttamiseksi. Kaikkien lasten. Yhtenä helmenä voi mainita Kokkolan maailmankoulun.  Lapsilähtöisyys on omaksuttu niin virkakoneistossa kuin päättäjien keskuudessa. Nuorisovaltuusto on aktiivinen toimija ja sitä kuullaan.  Tänä lukuvuonna on tarkoitus käynnistää myös lastenvaltuusto.

Ja paljon on saatu aikaan. Kaupunki palkitsi ansioituneita uranuurtajia Luca Hagman-palkinnolla ja  kunniamaininnoilla. Unicef myönsi kaupungille lapsiystävällinen kaupunki -tunnuksen. Onneksi olkoon.

Muutamia poimintoja luennoista: 

Kokkolan koulujen kronikka

KOULUNEUVOS Peter Johnsonin teeman oli "Pedagogion läksytyksestä 2020-luvun tulevaisuuden taittoihin". Elävän puheen lisäksi  näimme nastan clipsin kokkolalaisten koulujen ja koulurakennusten historiasta. Elokuvanäyttelijöinä oli kolme nuorisovaltuuston jäsentä. 

Johnson oli laatinut hienon tiivistelmän  koulun kehityksestä. Ehdin napata siitä kuvan. 

PÖNTTÖÖN nousi näistä elokuvan nuorista kaksi: Hawa Sesy ja Oona Kallio. Heidän ajatuksistaan välittyi upeasti lapsilähtöisyystyön idea: Jokainen nuori haluaa tulla löydetyksi ja kuulluksi. Omana itsenään.

Kasvatus ja sivistys

PAIKALLE oli kutsuttu kaksi professoria. Åbo Akademien professori Petri Salon teemana oli  "Kasvatus ja sivistys Suomen menestystarinassa". Hän avasi hienosti sivistyksen käsitettä. Sivistys tarkoittaa montaa asiaa. On  järjen sivistystä, jota tieteen ja kirjojen toivotaan edistävän. Järjen sivistys on sisäisen luonnon, maailman ja luonnon hallintaa.  Itsen tiedostamista. Maailmankuvaa. Sivistyminen on prosessi, jossa ihminen muotoaa omia ajatuksiaan itselleen uuden tiedon avulla. Tätä uutta tietoa suomalaiset saivat 1800-luvulta alkaen  mm. sanomalehtien, kansansivisystyön  ja koulujen kautta.

Mutta sivistyksessä ei ole kysymys vain tiedoista. Sivistys on myös sydämen sivistystä, jossa ihmisestä tulee aina enemmän ihminen. Jossa tavoitellaan täydempää ja parempaa. Tuon ajan uskonnollisella kielellä:  tavoite on olla yhä vanhurskaampi.

Sivistys on myös osallisuutta. Yhteiskunnallisuutta. Läsnäoloa toisten kanssa. Tähän viittaa jo medborgar- termin suomennos: kanssaporvari, kanssalainen- kahdella ässällä.  Muiden kohtaamista sellaisena kuin he ovat tässä ja nyt.

Summa summarum: sivistys on kokonaisvaltaista kehitystä. Tietoa, tahtoa, taitoa ja valmiutta yhteisölliseen toimintaan. Se on  osallisuutta, halua ja kykyä ottaa vastuutta itsestä ihmisenä  ja yhteisistä asioista.  Se on halua ja kykyä kohdata ja ymmärtää muita,  joiden näkemykset ovat erilaisia. Juuri sivistys mahdollistaa toisen ja toisenlaisuuden kohtaamisen. 

Sivistys lähtee kysymyksistä. Haastamisesta. Esim. Miksi meillä on pandemia? Millaiset arvomme ovat siihen johtaneet? 

Koululla on ollut suuri merkitys suomalaisen yhteiskunnan menestystarinassa.  Salo viittasi David Brooksin artikkeliin "Pohjoismaitten suuruuden salaisuus" 13.2.2020  New York Timesissa. 

Salaisuus on: Suomella on vahva  sivistysperinne jonka ytimessä on universaali koulutusperinne.

Mitä hyötyä tällaisesta sivistyspuheesta on opettajille  Salo kysyi "sivistyneesti" itseltään. Sivistyspuhe ilmentää  suomalaisten luottamusta opettajia ja koulua kohtaan. Me uskomme ja luotamme ammattilaisiin. Suomalainen koulu on hajautettu ja paikallinen. 

Sivistys näyttäytyy koulun arjessa kasvatuksessa. Koulujen huomio on ihmiseksi kasvamisessa. Tavoitteena on  monipuolinen kokonaispersoonallisuus, ja se näkyy mm. koulujen tuntijaoissa taideaineiden osuutena. Koulunpito on meillä kokonaisvaltaista. Kohtaamisen mahdollistavaa ihmisenä olemisen kasvua. Uskomme lapsiin. Meillä on hyvällä tavalla lyhyt koulupäivä.

Suomalainen koulu on  kestävällä tavalla vanhanaikaista. Sitä uudistetaan maltilla. Englaniksi tätä kuvataan termillä slow-education. Pitäydymme toimivaan.  Tällainen raamitus tuo ennustettavuutta.  Lapsille se tarkoittaa turvallisuutta ja huolenpitoa. Koulu on joillekin heistä  ainoa  ennustettava turvasatama.

Lasten oikeudet

Suomen Unicefin pääsihteeri  Marja-Riitta Ketolan  teemana oli "Lapsiystävällisyys muutosvoimana". Lapsiystävällisyyden käsitteen keskiössä on YK:n lastenoikeuksien julistus, joka on sitonut Suomea  vuodesta 1991 saakka. Se lupaa lapsille mm. suojelua, hoitoa, ruokaa, koulutusta,  tasa-arvoisuutta, oikeuden tulla kuulluksi ja vaikuttaa kehitystään vastaavasti.  Se velvoittaa valtioita ja kuntia tekemään lasten  etujen mukaisia ratkaisuja. Lapsen etu on otettava ensisijaisesti huomioon.

Ihmisoikeudet eivät toteudu  automaattisesti. Rakenteisiin on tehtävä lapsivaikutusten arvio. On pohdittava toimintatapoja. On turvattava riittävä rahoitus ja henkilökunnan osaaminen.

Onneksi on kaupunkeja, jotka toimivat näin. Kuten Kokkola.

Lapsikeskeinen opetus ennen ja nyt

OMA luentoni alkoi  lounastauon jälkeen. Vastavoimaksi nukahtamiselle valitsin vauhdin kiihdyttämisen:  95 diaa 22 minuutissa. Olin ajoittanut ne  elokuvaksi. 

 Olin työstänyt  luennon "sivistävän opetuksen" idealla, ts. haastoin  omat aiemmat itsestään selvyydet. Aloitin haastamisen jo lapsikeskeisen opetuksen käsitteestä.  Lapsikeskeisyyden käsitteen ytimenä on kuva lapsesta. Meillä on ollut ja on yhä lähes luvuton määrä erilaisia lapsikuvia. Minkä niistä valitseminen on reilua? Paha lapsi? Hyvä lapsi? Tyhjä taulu? Suojeltava lapsi? Kompetentti lapsi? ...

Päädyin siihen, että on nöyrästi lähdettävä niistä lapsen tunnuspiirteistä, tarpeista ja kehitystehtävistä  jota tänään tunnetaan. Lapsikeskeisiä ovat siten ne pedagogiset ratkaisut, jotka tehdään siksi, että lapset elävät lapsuutta.

Tämän jälkeen esittelin yhdessä Pertti Kansasen kirjoitamastani 100 suurta pedagogia-käsikirjoituksesta  tekemäni analyysin: Poimin näiden klassikoiden pedagogiikasta lapsikeskeisinä pitämäni ratkaisut. Lopputuotoksena syntyi yleiskuva siitä, mitä kaikkea ja erilaista lapsikäsitteinen opetus on ollut sekä  yleisimpien ideoiden ja  eniten ideoita käyttäneiden klassikoiden "Hall of fame"-listat.

Lopuksi vertasin näin syntynyttä kuvaa lapsikeskeisestä opetuksesta käsitykseen nykykoulusta.  Kyllä: suomalainen peruskoulu - erityisesti sen virallinen ops ja  ala-aste liikkuvat  juuri siihen suuntaan. Toteutamme erityisesti niitä ideoita, joita Uuden kasvatuksen liike keksi 100 vuotta sitten. Mutta pääosin maltillisesti.

• kohtia konkreettia autonomia, vapautta tehdä valintoja jne.
• eri taiteiden keinoja, esteettistä  kasvatusta
• omia  havaintoja ja niiden työstämistä
• aidoista ympäristöistä ja elämästä oppimista
• ryhmässä/yhdessä oppimista.

Ja kaiken kruununa opettajat, jotka tuntevat pedagogista  rakkautta oppilaisiinsa. Väitin.

Vaikuttava varhaiskasvatus

VIIMEISEN luennon piti seminaarin toinen professori: Tampereen yliopiston professori Kirsi Karila, joka on maamme johtavia varhaiskasvatuksen asiantuntijoita. 

Hän avasi  varhaiskasvatuksen varsin tuoreen käsitteen taustoja. Käsite on vielä vakiintumaton. Sekä kielenkäytössä että poliittisissa ratkaisuissa se sekoitetaan usei lastentarhatoimintaan ja päivähoitoon, joilla on ollut aivan eri  tarkoitusperät. 

Lastentarhat syntyivät Suomessa suojelemaan kaupunkien yksin päiväänsä viettäviä lapsia maailman pahuudelta. 

Päiväkodit taas syntyivät, jotta yhä useampi nainen pääsisi sodan jälkeen töihin. 

Varhaiskasvatuksessa  on kyse lapsen oikeudest: Lapsella on subjektiivinen oikeus päästä oppimisen ääreen.  Oikeudesta  saada opetusta,  ohjausta ja tukea kasvulleen.

ONKO suomalainen varhaiskasvatus vaikuttavaa? Kysymys ei ole helppo. Sen tulisi mahdollista  lasten elämänlaadun ja hyvinvoinnin.  Edistääkö se lapsen kehitystä ja oppimista pitkällä aikajänteellä?  Pitääkö se yllä yhteiskunnallista kehitystä ja vakautta?

Sen Karila tiesi sanoa, että mikä tahansa varhaiskasvatus ei ole yhtä vaikuttavaa. Vain laadukas varhaiskasvatus vaikuttaa positiivisesti. Tässä keskeistä on koulutus ja osaaminen.

TÄSSÄ lopuksi pikkuclipsi seminaarista: