Kokeneen peruskoulumiehen monologeja pedagogiikasta ja koulupolitiikasta. Vielä vanhemmat lastut osoitteessa http://marttifi.wordpress.com/
Kirjoja
tiistaina, syyskuuta 29, 2020
maanantaina, syyskuuta 28, 2020
Kuukauden kirja: Didaktiikka. Osa 1
TÄNÄÄN esittelyvuorossa on todellinen klassikko: Matti Koskenniemen ja Kaisa Hälisen Didaktiikka- teos vuodelta 1970. Jos oikein muistan, se on ensimmäinen suomalainen kasvatusopin kirja, joka käytti tätä oppisanaa.
TEOKSEN esipuhe on päivätty helmikuussa1969, hieman yli vuotta aikaisemmin kuin POPS julkaistiin. Mutta sitä voi silti hyvin pitää nimenomaan peruskoulun ensimmäisen vaiheen didaktiikkana - mm. siksi että Hälinen oli OPS-komitean jäsen.
KIRJA sisältää - 50-vuotiaana- edelleenkin kestäviä oivalluksia ja myös sellaisia, jotka ovat uudelleen löytämisen arvoisia. Nostelen seuraavien viikkojen aikana näitä jälkimmäisiä yhden kerrallaan esiin. Aloitan teemalla..
Opetus ohjailutapahtumana
Koskeniemi ja Hälinen esittävät kirjassa opetukselle hienon määritelmän: "Opetus on interaktiotapahtuma, joka sijoittuu koulun elämänpiiriin ja joka tähtää oppilaiden persoonallisen kehityksen edistämiseen kasvatustavoitteiden suunnassa." Palaan tähän myöhemmässä lastussa.
Opetuksen rinnalla he käyttävät oppisanoja opetustapahtuma ja opetustilanne. Opetustapahtuma on opetuksen synonyymi, sitä käytetään, kun halutaan korostaa opetuksen prosessiluonnetta. Opetustapahtuma jakaantuu peräkkäisiin-joskus rinnakkaisiin - opetustilanteisiin. Opetustilanteiden rajoina ovatt opetuksen muodon vaihdokset,
Perinteisesti opetustapahtuman tärkeimpänä tekijänä on pidetty opettajaa. Opettajalla oli sen johtamisen yksinoikeus. Hän oli ensi sijassa oppilaiden omaksuttavaksi tarkoitettujen tietojen välittäjä, ja tämän mukaisesti hänen rooliinsa kuului lähinnä esittäminen, kyseleminen ja kuulusteleminen.
- oppilaiden avustaminen omien edellytysten ja aikaansaannosten arvioinnissa,
- persoonallisen panostuksen tukeminen opinnoissa ja luovien taipumusten esille pääsemisen auttaminen,
- oppilaan työmotivaation virittäminen,
- oppilaiden varustaminen tarpeellisilla välineillä ja aineistoilla sekä yleensäkin työn organisoinnin avustaminen ja
- työnjako ja yhteistyö muiden opettajien kanssa mikä tulee erikoisen tärkeäksi sitä mukaa, kun ryväsopetus yleistyy.
Koskenniemen ja Hälisen kuvaus opetuksesta ohjailutapahtumana pakottaa hämmästelemään, kuinka sitkeästi opettaja on edelleen opetuksen keskiössä ja kuinka suuren osan ajasta hän edelleen esittää, kyselee ja kuulustelee. Ja kuinka harvinaista epäsuora opettaminen yhä on.
sunnuntaina, syyskuuta 27, 2020
perjantaina, syyskuuta 25, 2020
torstaina, syyskuuta 24, 2020
OPS- vielä kerran
Päivitetty Erkki Merimaan antamalla lisätiedolla.
Tällä teemalla sitä sai vuodesta 2015 alkaen reissata ympäri maata. Ja kyllä sitä käytiin läpi myös tutor-kursseilla ja jonkin verran NPDL:säkin.
Minut tilattiin nimenomaan puhumaan selkokielellä. Kun perusteissa on teksiä about 500 sivua, kovin harva oli jaksanut lukea sitä ajatuksella. Itse sisältöhän on monessa mielessä upea, ja uusinkin opsimme kantaa sisällään edelleen arvokkaimmat tänä vuonna 50 vuotta täyttävän POPSI ja II: ajatukset.
Sanasto on vaihtunut, ja rakenteissa on tehty isojakin muutoksia. Enää oppimäärissä ei ole tasokursseja, jotka sulkivat aikaan jopa 40 %:lta poikia tien lukioon. Kansalaistaito ja oppilaanohjaus - ala-asteelta- on siivottu pois. Terveystieto tullut tilalle. Kieltenopiskelun mahdollisuuksia on lisätty. Missän aineessa ei ole enää eri linjaa pojille ja tytöille. Oppiaineilla on uusia nimiä. Tekninen ja tekstiilityö on nyt käsityö. Uskontojen historiaa ja siveysoppia opetetaan nyt elämänkatsomustietona. Äidinkieli on nyt äidinkieli ja kirjallisuus. Kuvaamataito on kuvataide.Uskonto ei ole enää tunnustuksellista.
"Vuoden 2004 opsin perusteita, sorvattiin lausetta, joka sitten sai muodon "Perusopetuksessa oppiaineiden opetus on poliittisesti sitoutumatonta ja uskonnollisesti tunnustuksetonta". Tunnustuksettomuus koski siis kaikkia oppiaineita, esimerkiksi biologiaa. Tämä perusteiden lyhyt lause herätti luonnosvaiheessa myös voimakasta vastarintaa: "Tästä vielä sota syttyy", meitä uhkailtiin. No sotaa ei syttynyt. Nyt tunteet asian ympärillä ovat hiipuneet, niin että sinäkin esität sen vain toteamuksena: "Uskonto [oppiaineena] ei ole enää tunnustuksellista." Hyvä niin." – Erkki Merimaa.
Moni aine alkaa aikaisemmin kuin ennen, mm. vieras kieli, toinen kotimainen ja yhteikuntaoppi. Luonnontieeellisiä aineita on myös niputettu.
MUTTA itse pedagoginen unelma on upea: Omaleimainen, ehyt persoona, yksilö ja yhteisön rakentava jäsen. Tasapaino tradition ja tulevaisuudessa tarvittavien taitojen kanssa. Aineksia ja virikkeitä päälle, sydämelle ja käsille. Oppiaineita ja eheyttämistä. Valinnaisuutta ja eriyttämistä. Menetelmällinen monipuolisuus ja oppilaan aktiivinen rooli. Demokratia.
NYT aikaa oli 90 minuuttia. Dioja oli 140. Heh. Opetussuunnitelmaan johdattelemassa 7 minuutin omatekoisella videolla oli kolme maamme huipposaajaa: Ikäjärjestyksessä: Pertti Kansanen, Kai Uusikylä ja Riitta Jyrhämä.
Sitten minun monologiani 15 minuutin pätkissä. Mukana oli myös videoclipsejä. Opiskelijoilla tehtävänä rakentaa omaa ajateluaan ja kirjoittaa juoksussa ylös itselle tärkeältä tuntuvaa ja sitten vaihtaa ajatuksia pienissä ryhmissä. Zoomin Breakout-roomsit ovat tähän tarkoituksen upeat. Vaihtelin pienryhmien kokoa, ja näin tuuletin kumppaneita
Pienryhmäporinoiden lopputuotoksena oli arvosana 4-10 kulloinkin käsitellylle ops-osuudelle. Karkeasti opsin kasvatuspäämäärä + sisällöt, metodilinjaukset ja arvointiperiaatteet saivat arvosanaksi 8, mutta vaihteluväli oli 6-10. Alempia arvosanoja perusteltiin muutamassa vastauksessa käytännönvieraudella.
KOKO aika tuli käytettyä. Ja Elviskin ehti lopuksi laulaa.
keskiviikkona, syyskuuta 23, 2020
Ulko-opetus on upeaa!
tiistaina, syyskuuta 22, 2020
Maisteriharjoittelu on lähiopetuksena ihan toinen juttu.
MAISTERIHARJOITTELUN - os. päättöharjoittelun - tämän lukuvuoden neljäs viikko on Helsingin yliopistossa alkanut. Ensi viikko on sitten viimeinen. Lokakuussa alkaa jo seuraava harjoitteluperiodi.
Seuraan seuravilla viikoilla mahdollisimman montaa paria+trioa ulko-opetuksessa. Anti on ihan toinen kuin teamsissa jne. Tänään nautin kahdesta hienosta 90-minuutin tuokiosta, toisesta kuvataiteessa, toisesta liikunnassa. Molemmat matkat vetelin Vespalla. Molemmat tuokio raittaissa ilmassa. Mutta Hrrrr. Pitkät kalsarit?
Oli hienoa päästä seuraaman live-opetusta. Elävää vuorovaikutusta. Ihan toisen tason eleitä, ilmeitä...Intuitiota.
UPEASTI tuokiot menivät. Jatkoin viikko sitten kokeilemaani ideaa ohjauksessa. Kuvasin tuokiota tunnista ja tein niistä pienen clipsit, jotka lähetin harjoittelijoille ja ohjaajille vesivärjäyssuodattimen kautta. Näin kunnioitan oppilaisen intimiteettisuojaa sekä heidän oikeuttaan taidetuotoksiiinsa.
Nauhoitin lisäksi observoinnin aikana vuosia vanhalle sanelukoneelle tunnelmakuvia. Kun niitä sanoittaa, ne jäävät myös mieleen.
NYT kun näiden harjoittelua ohjaavien luokanopettajien kanssa on saatu tekniikka kuntoon, olisi äärimmäisen tärkeää, että he jatkaisivat.
maanantaina, syyskuuta 21, 2020
sunnuntaina, syyskuuta 20, 2020
torstaina, syyskuuta 17, 2020
Oma vika
Rakas päiväkirja!
Mutta että ruudun ääressä yhteensä 6,5 tuntia. Silmät on ihan loppu.
Tietysti oma vika. Tai ei tietysti ihan yksin.
Etätyössä ja - harrastelussa on paljon upeaa, uusia mahdollisuuksia.
Mutta täytyy ottaa opiksi. Taukoja! Muista, Martti, taukoja.
Lähiopetusta ohjaamassa
KIVA päivä eilen. Pääsi katsomaan eläviä oppilaita. Yksi maisteriharjoittelupareistani valitsi mahdollisuuden suorittaa viiden viikon mittainen harjoittelu perinteiseen tapaan lähiopetuksena korona uhmaten.
Niinpä menin seuraamaan livena ekaluokan liikuntatuntia helsinkiläiselle urheilukentälle.
HIENOSTI meni tunti. Kokeilin myös uutta ideaa ohjauksessa. Kuvasin tuokiota tunnista ja tein niistä pienen clipsin, joka katsoimme iltapäivällä opetusharjoittelijan kanssa ohjaustuokion aluksi. Lyhyestäkin pätkästä näkee itse itsensä ikäänkuin vierain silmin. Ja tunnin rakenne jne. palaa mieleen.
MUOKKASIN siten clipsistä nastalla CLIPS-ohjelmalla sarjakuvaversion, josta oppilaita ei tunnista niin, että se luokkaisi yksityisyyden suojaa. Sen voi katsoa klikkaamalla.
keskiviikkona, syyskuuta 16, 2020
tiistaina, syyskuuta 15, 2020
Olipa hienoa vetää kokoetäkoulutuspäivä!
maanantaina, syyskuuta 14, 2020
sunnuntaina, syyskuuta 13, 2020
lauantaina, syyskuuta 12, 2020
perjantaina, syyskuuta 11, 2020
Rakas päiväkirja
LUIN lapsena Aku Ankkaa. Varmaan moni muukin. Aika ajoin lehdessä seikkaili Mummo Ankka, joka kirjoitti päiväkirjaa. Varmaan sieltä minuunkin tarttui tuo idea. Ja aika ajoin kirjoitan tässä blogissa yhä kuin Mummo Ankka. Tekee hyvää - erityisesti kovan viikon jälkeen sanoittaa ajatuksiaan. Tämä viikko oli sellainen.
SISÄISESTI minusta tuntuu juuri tuolta manipuloidulta kuvalta. Miksi? Viikkoon on kasaantunut tosi paljon tosi tärkeää. Mutta liikaa yhtä aikaa. Etäkokouksia - jopa viime tipassa ilmoitettuja- aamusta iltaan. Ja päällekkäim. Viime tippaan - toki omastakin syystä- on jäänyt rästejä. Tekniikka ei toimi...Kallista aikaa tuhraantuu. Itselle kulloinkin kaikkein tärkeimmälle sitä ei lyödy...
Ikäviä ja surullisia asioita, kuten tapa, jolla Espoossa ajetaan meitä poliittisia luottamushenkilöitä nielemään käsittämättömiä konsulttien ehdottamia leikkauksia kuntalaisten palveluihin järjettömällä kiireellä niin, ettei nittä ehdi juoksuttaa ei aivojen eikä sydämen kautta. Konsulttipuhe on ollut julma, sivistymätöntä ja arvotonta.
"Espoossa on liikaa niitä, joista aiheutuvat kulut ovat suuremmat kuin heidän tuomansa tulot. Poliitikkojen tekemät satsaukset sivistykseen ovat ylilaatua, joka pitää karsia. Koulupalvelumme ovat seitsemän tähden laatua. Ja turhaan, joska hyvät hyvät veronmaksajat muuttavat muualle."
Ja ainakin yhden puolueen edustajat ovat ihan innoissaan. Myötähäpeää.
MUTTA nyt perjantaina tiedän, kuinka paljon tosi hyvää ja arvokasta viikkoon on myös mahtunut. Työt on hoidettu. Niin myös luottamustehtävät politiikassa, seurakunnassa ja asuntoyhtiössä.
JA sain otettua ison loikan minulle osuneesta upeasta tilaustyöstä. Tarkoitus on tehdä tutkimusmielinen aikamatka noin 20 vuoden mittaiseen nykyisen Omnian huikeaan sivistysmatkaan. Työ viimeistellään kirjaksi ja siihen pohjautuvaksi esitykseksi elokuussa 2021. Palan intoa.
JA huomenna Mr. Milton - 6v ja Mr. Teo - 4v tulevat viikonlopuksi Ukin ja Mimmin luo. Ja huomiotakuu heihin on 100%.
torstaina, syyskuuta 10, 2020
Emeritaprofessori Lea Pulkkinen soitti
Kansakoulun ja luokanopettajien osalta näistä virtauksista ja niiden filosofisista taustoista Suomessa tiedetään paljon. Soinisen, Hollon, Käisin, Salon nimet ovat tuttuja.
MUTTA oliko vastavaa liikehdintää myös oppikoulun opettajien ja nykyisten peruskoulun aineenopettajien piirissä?
Kyllä sitä on ollut. Meillä on ollut 1900-luvulla erittäin innovatiivisia oppikouluja ja niissä lapsilähtöisestä pedagogiikasta kiinnostuneita opettajia. Kolme muistin heti nimeltä. Aikajärjestyksessä Zillan, Tapiolan yhteiskoulu ja Appilan yhteiskoulu. Niistä olen kirjoittanut omat lastut tähän blogiin. Ja varmasti on muitakin. Kukin niistä kukoisti vuosikausia.
Totesimme keskustelussa, että ehkä aineenopettajien keskuudessa asiaa voisi kannataa tutkaillla aineenopettajaryhmittäin.
Matemaattisluonnontieteellisiä aineita opettavilla on voinut hyvinkin ollut omia pedagogisia virtauksia. Mm. Lockeen ja Baconiin palaava empirismi ja sen käytännöllinen lapsenkin tarpeista lähtevä kokeellisuus - mm. laboratoriot. Ja sitten 1960-luvulla joukko-oppiliike.
Suurella todennäköisyydellä 1900-luvun alun taidekasvatusliike on vaikuttanut moneen kuvataiteen opettajaan ja kirjastoliike äidinkielen opettajaan. Käsityön opettajien käsillä tekemisen pedadogiikka on ilman muuta yksi sovellus Deweylaisuutta.
VOI olla, että monessa ainedidakiikassa keskeinen lähtökohta on itse oppiaineksen tarpeet ei ehkä yhtä paljon lapsi kuin yleisdidaktiikassa.
JÄI nälkä tutkailla asiaa vielä enemmän.
Lea Pulkkisesta
Lea Pulkkinen on psykologian emeritaprofessori, joka teki uransa pääasiassa Jyväskylän yliopistossa. Hänen kiinnostuksen kohteitaan kotikasvatuksen psykologia sekä lasten sosiaalisen kehityksen ja aggressiivisuuden tutkimus. Hän oli avainhahmoja, kun 2000-luvulla kokeiltiin ns. eheytettyä koulupäivää puolilla maata. Pulkkinen on ollut suomalaisen Tiedeakatemian jäsen vuodesta 1994 lähtien.[
keskiviikkona, syyskuuta 09, 2020
Kaksi espoolaiskoulua siirtyy yläluokkien osalta etäopetukseen
ESPOON opetus- ja varhaiskasvatuslautakunta on kutsuttu eilen iltapäivällä kiireellisesti koolle täksi päiväksi. Kaksi espoolaiskoulua siirtyy yläkoululuokkien osalta etäopetukseen koronaviirustartuntojen vuoksi.
NÄIN asia esitellään lautakunnan listalla :
Perusopetuslain 20 a §:n mukaiset poikkeukselliset opetusjärjestelyt Tiistilän ja Mainingin koulussa
Selostus
Tiistilän koulun oppilaiden huoltajille on sunnuntaina 6.9.2020 yhteistyössä kaupungin tartuntatautiyksikön kanssa lähetetty viesti yläkoulun oppilaiden siirtymisestä väliaikaisesti etäopetukseen. Siirto on ollut väliaikainen varotoimenpide esiin tulleiden koronavirustartuntojen ja altistumisten perusteella. Tiistilän koulussa on syyslukukauden 2020 aikana tullut esiin viisi tartuntaa. Altistuneita oppilaita ja opettajia on useita.
Mainingin koulussa on tullut esiin neljä tartuntaa. Myös Mainingin koulussa altistuneita oppilaita ja opettajia on useita.
Perusopetuslain 20 a §:n mukaisiin poikkeuksellisiin opetusjärjestelyihin siirtymisestä päättää opetus- ja varhaiskasvatuslautakunta yhteistyössä tartuntatautiviranomaisten kanssa.
Päätösehdotus perustuu tartuntatautiviranomaisen suositukseen. Lisäksi on huomioitu se, että kun karanteenissa on useita opettajia, turvallista opiskeluympäristöä kaikille oppilaille lähiopetuksessa ei voida taata, kun tilalle ei saada riittävästi sijaisia. Siirtyminen poikkeuksellisiin opetusjärjestelyihin on opetuksen järjestämiseksi välttämätöntä.
Päätösehdotuksen mukaiset poikkeukselliset opetusjärjestelyt koskevat Tiistilän koulun ja Mainingin koulun 7.-9. luokan oppilaita lukuun ottamatta erityisen tuen oppilaita, pidennetyn oppivelvollisuuden oppilaita, valmistavan ja ryhmämuotoisen maahanmuuttajaopetuksen oppilaita, joiden opetus järjestetään lähiopetuksena. Poikkeukselliset opetusjärjestelyt koskevat myös Tiistilän koulun lisäopetusta (10 luokka). Molempien koulujen alakoulun oppilaiden opetus järjestetään lähiopetuksena.
Poikkeuksellisten opetusjärjestelyiden aikana opetusta voidaan järjestää osittain tai kokonaan muuna kuin lähiopetuksena etäyhteyksiä hyödyntäen. Opetus tulee toteuttaa yhdenvertaisesti ja mahdollisimman täysimääräisesti. Koulut vastaavat poikkeuksellisten opetusjärjestelyjen toteutuksesta sekä huoltajille ja oppilaille tiedottamisesta.
Päätösehdotuksen mukaan Tiistilän koulun poikkeukselliset opetusjärjestelyt ovat voimassa ajalla 7.9.-15.9.2020 ja Mainingin koulun poikkeukselliset opetusjärjestelyt ajalla 10.9.-18.9.2020.
Päätösehdotus
Sivistystoimen johtaja Harri Rinta-aho
Opetus- ja varhaiskasvatuslautakunta päättää, että
- Tiistilän koulussa yläkoulun oppilaiden opetus toteutetaan perusopetuslain 20 a §:n mukaisin poikkeuksellisin opetusjärjestelyin ajalla 7.9.-15.9.2020
- Mainingin koulussa yläkoulun oppilaiden opetus toteutetaan perusopetuslain 20 a §:n mukaisin poikkeuksellisin opetusjärjestelyin ajalla 10.9.-18.9.2020.
tiistaina, syyskuuta 08, 2020
Aikuiskasvatus 1980-luvun alussa
40 vuotta sitten aikuiskasvatuksessa elettiin muutosta. Vapaa sivistystyö oli luopumassa 1900-luvun alun tiukasta kannastaan torjua ammattillinen koulututus osaksi omaa toimintaansa. Tätä vaihetta avaa Vapaan sivistystyön 25. vuosikirja.
Huuhka, Kosti, Oksanen, Arvo, Tuomisto, Jukkka, Virkkunen, Jaakko ja Yrjölä, Pentti. (toim.)1981. Aikuiskasvatus ja työelämä. Vapaan sivistystyön XXV vuosikirja. Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY
1980- luvulla Suomessa harjoitettu elvytyspolitiikkaa ja kokonaistuotanon kasvu loivat vahvaa perustaa taloudelliselle hyvinvoinnille.
Se mahdollisti myös tuen aikuiskoulutukselle. Lukuvuonna 1979- 80 Suomessa oli 273 kansalais- ja työväenopistoa ja niissä 548 000 opiskelijaa. Kansanopistoja oli 89, ja niissä oli 6614 opiskelijaa. Suomen kirjastoseurassa oli 2364 jäsentä.
Vapaan sivistystyön suhde työelämään ja ammatilliseen koulutukseen oli ollut kauan kipeä. Useiden mielestä sellaista suhdetta ei edes tarvittu. Ajateltiin, että yleissivistys ja oman persoonan kasvu on THE THING; Persoonallisen kehityksen ajateltiin tapahtuvan vain vapaa-aikana ja erityisesti osallistuttaessa vapaan sivistystyön opintotoimintaa.
Hitaasti asenteet kuitenkin muuttuvat. Aikuiskasvatuksen klassikko: Zachris Castrénkin kirjoitti jo ennen toista maailmansotaa, että
"...puhdas ammattisivisys ei kuulu kansansivistyksen piiriin, joskin ammattityökin voi saada elvykkeitä kansansivistystyöstä… Oikein käsitettynä yleissivistys varttuu todellisten elämänharrastusen yhteydessä, sellaisten, joihin myöskin ammattityö onnellisissa tapauksissa kuuluu."
Vielä 1960-luvulla varsinaista ammattiopetusta vastustettiin mm. kansansivistyskokouksissa. Vuonna 1967 kokouksessa otettiin sitten jo sovittelevampi linja:
" .. eron käydessä yhä epäselvemmäksi vapaan kansansivistystyön on entistä enemmän suuntauduttava yleissivistävän perustehtävänsä puitteissa myös ammatilliseen koulutukseen."
Kun yleissivistyksen ja ammatillisen sivistyksen erottaminen tuli vaikeaksi, laadittiin oppiaineille ns. yleisyysjaottelu:
- yleisaineet
- ammatilliset yleisaineet
- ammattiaineet
- ja työharjoittelu
1970-luvulla aikuiskasvattajien piirissä havanhudttiin siihen, että vapaan sivistystyön instituutioiden ohjelmissa ei ollu yhtään sellaista ainetta, jokaei lisäisi opiskelijan ammatillista pätevyyttä tai jota joku opiskelija ei opiskelisi ammatillisin motiivein. Kansanopistoissa oli alettu antaa myös tutkintoon tähtäävä ammattikoulutusta kodinhoitajiksi ja päiväkotiapulaisiksi. Myös matkailualan peruskoulutusta ololi järjestetty. Vuosikymmenen lopulla vapaan sivistystyön ja elikeinoelämän suhteet olivat silti melko viileät.
1980- luvun alussa aikuiskasvatus eli jo selvää siirtymää täysin hyötyvapaasta kansansivistystyötä /aikuiskasvatuksesta kohti työelämän tarpeiden tyydyttämistä. 1970-luvulla aikuiskoulutuskomitean - mietinnöissä 1971 ja 1975 oli määritelty aikuiskoulutukselle 4 päätavoitetta:
- koulutuksellisen tasa-arvon edistäminen - esim. naiset
- tuotannon edistäminen - ammattitaidon kehittäminen
- demokratian edistäminen -yhteiskunnalliset valmiudet
- kulttuurin kehittäminen- persoonallisuuden kehittäminen, mm., omaehtoisesti toimiva yksilö
- kouluopintojen täydentäminen
- ammatillinen aikuiskoulutus
- yhteiskunnallinen koulutus
- harrastustavoitteinen koulutus
- ihmisen omaehtoinen itsensä ja persoonallisuutensa kehittäminen.
Vuoden 1975 komiteamietinnössä alettiin puhua erillisestä ammatillisesta aikuiskoulutuksesta. Sille oli kova tarve. 1950-luvulla alkanut nopea yhteiskunnan muuttuminen jatkui 80-luvulla hidastumatta. Ajovoimina olivat kansainvälinen kilpailu, öljyn ja muiden raaka-aineiden hinnan heilahtelu sekä elinkeinorakenteen muutos kohti palvelujen tuottamista. Esiteltäväsä eoksessa ennustettiin, että alkaneen vuoksikymmenen aikana tekninen kehitys leviäisi kaikille aloille. Tässä kehityksessä informaatio- ja automaatiotekniikka korostuisi Automaatio tuottaisi tehoa ja säästöä.
Myös ammatit tulisiva muuttumaan. Työtehtävien vaatimustaso nousisi. Muutoskykyiset ammattiryhmät saisivat vaativampia tehtäviä- Toisilla työtehtävät köyhtyisivät. Ammattirakenne polarisoituisi. Syntyisi informaatioyhteiskunta, joka muuttaa työvoimarakennetta: tavaroiden valmistamisesta tiedon tuottamiseen ja jakamiseen. Työvoima toimihenkilöistyisi. Hyvin ennustettu.
Teknologian hallinnan pääkeinoiksi tarjottiin koulutusta ja tutkimusta. Ammatillisen koulutuksen päähaasteeksi 80-luvulla: tunnistettiin pysyvien muotojen ja järjestelmän vakiinnuttaminen. Käsitteellisesti sitä jäsennettiin kahteen nippuum:
- ammatillinen peruskoulutus- tähän kuuluu mm. työllisyys- ja oppisopimuskoulutusta, ammatillisten oppilaitosten iltalinjoilla, kirjeopistoissa ja itsenäisissä aikuiskoulutuslaitoksissa esim. Markkinointi-instituutissa annettua koulutusta.
- ammatillinen lisäkoulutus - mm. työllisyyskoulutusta, kurssitoimintaa, työnantajan järjstämää henkilöstökoulutusta. Lisäkoulutusta voidaan antaa vain henkilöille, joilla on ammatillinen peruskoulutus.
Loppupäätelmä
Kirja päättyy tiivistelmään: Vapaassa sivistystyössä on suhtauduttu työelämään ja ammatilliseen opetuksen melko epäilevästi ja pidättyvästi. Vuosisadan alkupuolella oli suhtautuminen täysin kielteistä. Vähitellen ammatillisia aineita tuli kuitenkin opetusohjelmiin mukaan ja suhtautuminen alkoi muuttua. Kansanopistoissa ammatillinen opetus oli ollut varsin yleistä, ja se oli laajentunut 70-luvulta lähtien. Kansalaisopistoissa oli tarjolla ollut pääasiassa ammattisivistävää koulutusta, joka ei tähtää tutkintoon. Kaikkein vähiten ammatillista koulutusta oli harjoitettu opintokerhoissa.
Perästä kuuluu, sanoi torvensoittaja
HIEMAN POHDINTAA.
Vuonna 1985 ilmestyneessä teoksessa "Johdatus aikuiskasvatukseen" professori Aulis Alanen kuvaa hänkin 80- luvun alkua. Aikuis-kasvatustoiminta oli institutioitunut. Valtion säätely oli lisääntynyt, ja aikuiskasvatuksesta oli tullut osa koulutuspolitiikkaa. Se oli tullut elimelliseksi osaksi yhteiskunnan koko kasvatusjärjestelmää.
Ajankohtaista oli tuolloin aikuisten ammatillinen kouluttaminen. Alanenkin pohti, onko aihetta erottaa ammatillinen ja yleissivistävä kasvatus. Aikuiskasvatuksessa alkoi olla vähemmän aatteellisuutta ja enemmän praktisuutta. Etusijalle asetettiin työelämän vaatimukset. Edelleen osa halusi tehdä pesäeron ammatilliseen aikuiskoulutukseen. Alanen itse piti raja-aidan rakentamista ammatillisen koulutuksen ja perinteisen vapaan sivistystyön välille tarpeettomana.
Aikuiskasvatus oli alkanut tarkoittaa kaikkia organisoitua oppimistoimintoja: harrastuksia, kevyt harrasteluakin, ammatillista koulutusta, koulukurssien suorittamista), jotka järjestetään aikuisille sopivin erityismuodoin. Noihin aikoihin oli alettu puhua myös aikuiskoulutuksesta (kun asiaa tarkastellaan koulutuspoliittisesti). Aikuiskasvatuksen alaan ei kuitenkaan laskettu korkeakoulutusta (josta puhutaan korkeakoulupedagogiikkana).
Seuraava muutos olikin pian edessä: siirtyminen koulutuksen markkinamalliin.
maanantaina, syyskuuta 07, 2020
Ajatuksia työrauhasta
Anu Heikkisen YLElle toimittama juttu työrauhasta.
Linkin kautta pääsee myös podastiin.
sunnuntaina, syyskuuta 06, 2020
lauantaina, syyskuuta 05, 2020
Korkeakoulupedagogiikkaa
TÄNÄÄN esittelen jo toisen Toiskallion teoksen. Tämä julkaistiin vuosi eilen esittelemäni jälkeen.
Tartun siihen kahdella kädellä. Toisella rakennan tämän kirjan pohjalta itselleni kuvaa Toiskallion sivistyskäsitteestä ja toisella tiivistän hänen ajatuksensa nykyistä paremmasta yliopistopedagogiikasta. Lopuksi pohdin muutamia asioita Perästä kuuluu otsikolla.
Toiskallio, Jarmo. 1994. Korkeakoulupedagogiikka ja toiminnan yhteiskunta. Turun yliopisto. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A:37. 115 s.
SIVISTYS
SIVISTYKSEN käsite on tässä teoksessa hyvin samanmakuinen kuin edellisessä. Toiskallio siteeraa Snellmania, jolle sivistys oli liikettä. Sivistys oli halua ja kykyä kulkea eteenpäin totuuden ja oikeuden tietä.
Mutta ei vain Snellmania. Hän siteeraa useita maailmankuuluja filosofeja, joilla on hyvin samanlaisia ajatuksia kuin Toiskalliolla - toki kukin oman elämänpiirinsä käsitellä.
Summaan hieman omin sanoin : Sivistys ei ole tietty tietopaketti tosi tietoa.. Sivistys on inhimillistä kasvua, minän ja tutun ja toiseuden dialektiikkaa. Sivistys on siis osa minää. Sivistys on prosessi: itsensä rakentamista älyllisenä olentona. Sivistys on muutosta, joka jää aina edelleen sivistymisen tilaan. Sivistys on jatkuvaa eroamista itsestä. Se on palaamista toiseudesta itseen yhä enemmän itseksi tulevana. Niin että itseymmärrys syvenee ja tajuaa - Hollon sanoin: ”tiedon läpikotaisen suhteellisuuden.
Sivistys on prosessi, joka on avoin avoimuus uusille kokemuksille.
Tässä sitaatti kirjasta jälkiruuaksi
"Sivistys tarkoittaa prosessia, kasvua ja kypsymistä - ei sivistynyttä ihmistä." - Bergendahl
TOISENLAINEN YLIOPISTOPEDAGOGIIKKA
Aluksi: millaista nykyinen yliopistopedagogikka on. Huonoa
Tämänkin teema Toiskallio aloittaa siteeraamalla J.V. Snellmania. Hän kritisoi omana aikanaan Helsingin yliopistoa kolmesta seikasta:
- yliopisto on koulu
- tietäminen on läksy ja
- siveellisyys on taitoa edistyä maailmassa
1980-luvulla hyvin samansuuntaista kritiikkiä esitti Oiva Ketonen.
Ja 1990-luvulla sitten Jarmo Toiskallio. Mistä hän yliopistoa ja sen pedagogiikkaa moitti?
- Yliopistoihin kohdistuu standardointia ja kontrollia.
- Opetus yliopistossa on modernin - nyt jo menneen- ajan koulutusta. Koulutus on mukautunut elinkeinoelämän kilpailukyvn tarpeeseen saada jatkuvasti lisää pitkälle erikoistunutta ja koulutettua työvoimaa, sekä käytäntöön soveltuvaa tutkimustietoa. Oleellista on tehokkuus. Opetus ymmärretään liike-elämän termein.
- Yliopistossa on positivistinen opetussuunnitelma. Siinä opettaja on asiantuntija, ja hänellä on paikkansa pitävää tietoa. On olemassa totuus eli oikea vastaus, ja se on opittavissa. Se mitä opettaja sanoo on totta, ja se tulee oppia ja sitä tulee harjoittaa. Opettajan arvovaltaa tulee kunnioittaa. Ennalta hallitun tiedon varassa ennalta asetetuihin tavoitteisiin pyrkivä opetus ei ole sivistävää, se on teknistä, metodista.
- Käsitys opetuksesta on väärä; opetus tekniikkana tarkoitaa että opetus on vanhaa tietoa toistavaa, rutiininomaista ja kontrolloivaa. Se on sidottu laitosmaisesti tiettyyn aikaan ja tilaan. Opiskelija nähdään passiivisena tiedon vastaanottajana. Tavoitteena ei ole asioiden ymmärtäminen vaan toistaminen.
- Keskeinen päämäärä on löytää ja välittää tietoa, joka vastaa todellisuutta.
- Koulutus toimii sopeuttajana ja valtarakenteiden säilyttäjänä.
- Kansalaisuus ja kuluttajuus menneet sekaisin.
Jäkiruuaksi sitaatti:
Opettajat ovat ”pikkuteknikoita”, tietopakettien siirtelijöitä -Giroux
Miksi sen pitäisi olla jotain muuta?
SIKSI että moderni meni jo. Modernisaation alku sijoitetaan usein renessanssiaikaan, suunnilleen 1500- luvulle. Sen jälkeen tiede ja teknologia kasvoivat, maailma teollistui, kansallisvaltiot ja kapitalistiset markkinat syntyivät, kaupungistuminen kiihtyi. Tekninen ajattelutapa eteni. Tehokkuutta tavoiteltiin.
Modernisaatio alkoi huipentua 1970-luvulla - ja hiipua. Silti keskeinen kriteeri 1970-luvun puolivälistä alkaen on ollut yliopisojenkin osalta kansainvälinen kilpailukyky. Edelleen markkinaidelogiaa juurrutetaan. Tietoa myydään. Opiskelija on asiakas.
Modernisaatio oli ristiriitainen prosessi; se sisältää sekä valoisan että pimeän puolen. Pimeää on mm. se, että Modernisaatio ei vapauttanutkaan ihmisiä köyhyydestä, tietämättömyydestä ja ennakkoluuloista.
Viimeistään 1990-luvulta alkaen olemme eläneet siirtymää myöhäismoderniin riskiyhteiskuntaan. Suuret kertomukset ovat kuolleet. - ei ole mitään yhtä suurta ideologaa, joka toisi varmuutta ja jonka varaan voisi rakentaa. Yhä useammin kohtaamme sen, että omilla selitysmalleillamme emme kykene selittämään toista ihmistä tai toista kulttuuria.
"Opiskelijan omat kokemukset saattavat olla tällaisessa tilanteessa niitä arvoja ilmiöitä, joista hän voi olla varma." - Jarvis
Yhteiskuntaa muotoilevat yhä enemmän kontrolloimattomat ja ennakoimattomat vaikutukset, joita syntyy tieteellisistä ja teknologisista innovaatioista. Entisen kaltaisella koulutuksella ei selvitä.
Käsitystämme tiedosta on ravisteltu. Postmodernilla on ironinen suhde tietoon. Kaikki tietämisen muodot ovat vain osittaisia ja näkökulmiin sidottuja. Freireä ja Deweyä siteeraten: Tietoa maailmasta ei tule käsittää annettuna vaan rakentuvana, dynaamisena tekemisen prosessissa alati syntyvänä.
Ihmiskäsityskin on muuttunut. Toiskallio lainaa Giddensiä. Ihmisten olennainen ero eläimiin nähden on, että hän on käsitteitä kantava toimija eli agentti. Toiminnalle on ominaista, että ihminen kulloinkin voi toimia myös toisin. Voimme päättää toiminnoistamme sen valossa, mitä tiedämme a) itsestämme, b) toimintojemme yhteyksistä ja olosuhteista sekä c) toimintojen todennäköisistä seurauksista.
Oppiva yhteiskunta
Toiskallio etsii vanhalle yhteiskunnalle vaihtoehtoa. Sellaiseksi hän nostaa oppivan eli toiminnan yhteiskunnan. Oppiva yhteiskunta rakentuu siitä, että oppiminen tapahtuu pääasiallisesti toiminnallisessa elämässä eikä elämästä irroitetuissa ”kouluissa”. Ransonin mukaan oppivan yhteiskunnan arvostuksia ovat:
- avoimuus uusille ideoille,
- kuunteleminen, uusien perspektiivinen avaaaminen,
- uusien ongelmien pohdinta ja tutkiminen ja
- yhteistoiminta muuttuvassa käytännössä ja sen kriittisessa arvioinnissa ,
Kansalaisuus on oppivan yhteiskunnan ontologia eli olemisen muoto. Kansalaisuutta kehitetään käytännöllisen järjen tai viisauden prosesseissa.
Käytännöllinen viisaus juontuu Aristotelen filosofiasta. Se oli älyllinen hyve, joka on välttämätön edellytys praxikselle eli toiminnnalle, jonka päämääränä on hyvin toimiminen. Praxis perustuu käytännölliseen viisauteen, fronesikseen. Fronesis on muuttuvaan ja tehtävissä olevaan kohdistuvaa harkintaa. Praxista ei käsitetä epistemen avulla vaan doxan.
Käytännöllisen viisauden alueet ovat
- harkinta
- päätösten teko
- arviointi sekä
- toiminta
Käytännöllinen viisaus on oppimista, jossa oppiminen ja toiminta kytkeytyvät toisiinsa.
Ransonin ajattelussa oppiva yhteiskunta rakentuu kolmella tasolla
- minän taso - itsensä löytämisen haaste,
- yhteiskunnan taso - vastavuoroisuuden oppiminen,
- poliittinen taso -osallistuvan demokratian pätevyyksien oppiminen.
Elämismaailma
Keskeinen käsite on elämismaailma. Elämismaailma tarkoittaa kulttuurin ja jokapäiväsen toiminnan muodostamaa kokemus-ja keskusteluympärisöä, jossa elämme. Käsitteen loi alunperin Edmund Husserl, ja sitä ovat kehittäneet edelleen Heidegger, Gadamer ja Habermas. Elämismaailman tekijöinä ovat yhteiskunta, kulttuuri ja persoonallisuus. Elämismaailma on kielellisesti rakenteistunut, ihmisten välinen eli intersubjektiivinen todellisuus. Sen tuottaminen ja uusintaminen tapahtuu kommunikatiivisessa toiminnassa eli ihmisten keskusteluissa ja yhteisissä pohdinnoissa sekä niiden pohjalta tehdyissä käytännön ratkaisuissa.
Elämismaailma on siinä eläville ”itsestään selvä”. Tätä itsestään selvyyttä pidetään yllä kertomustyyppisellä narratiivisella kommunikaatiolla. Niiden avulla jokapäiväiset toiminnot näyttävät normaaleilta, tosilta ja oikeutetuilta. Tämän kommunikaation sisältö on stereoypistä, ja se mahdollistaa automatisoituneen toiminnan. Ei ole samantekevää millaista kieltä puhumme. Sanat eivät ole pelkkiä merkkejä, vaan ne ovat välineitä, joilla maailma luodaan tietynlaisiksi.
Elämismaailmassa tapahtuu harvoin muutoksia. Mikäli niitä tapahtuu, ne ovat seurausta ulkoisista tapahtumista, jotka saattavat meidät ahdistusta tuottaviin ja epämiellyttäviin uudelleen arviointeihin persoonallisessa tai esim. työelämässä.
Millaista toisenlainen korkeakoulupedagogiika voisi olla?
Palataan autonomian aikaa ja Snellmaniin. Snellmanin mukaan kansakoulunkaan - saati sitten yliopiston- tehtävä ei saanut rajoitta olemassa olevan kulttuurin uusintamiseen oppilaissa. Henkisen vapauden edellytys kuitenkin oli ensin tapahtuva sosiaalistuminen olemassa olevaan traditioon, yhteiskunnalliseen käytäntöön.
Snellmanin ohjeet yliopiston pedagogikkan kehittämiseksi Toiskallio kiteyttää;
- Ylioppilaan on omin päin opittava tutkintoläksyt,
- Hänen pitää osoittaa todellista opiskelua jollakin tieteenalalla
- Yhdenkään yliopiston opettajan ei pidä luennoida tutkintokurssia, vaan hänen on valittava tieteestä mieleisensä luentoaihe.
Snellmanin mielestä yliopistollisen opetuksen pitää olla ainoastaan opettajan produktiviteettia sekä yliopistollisen opiskelun samanlaista oppilaan produktiviteettia.
Ja sitten 1980- luvulle. Oiva Ketonen painotti persoonan kasvua ja vuorovaikutusta. Suomessa opiskelijoiden ja opettajien henkilökohtainen vuorovaikitus on ollut vähäistä -tai se on puuttunut kokonaan.
Sitten loikka vuosituhannen vaihteeseen, Yliopistolle yhteiskunnan murros merkitsee siirtymistä valistukseen, tieteeseeen ja teknologiaan perustuvasta modernista yhteiskunnasta jälkimoderniin pluralisimin, kompleksisuuden ja suurten ympäristöriskien yhteiskuntaan.
Oppiva yhteiskunta on ratkaisuyritys riskiyhteiskunnan ongelmille.Korkeakoulupedagogiikan tehtävä on olla osa toiminnan - tai oppivan yhteiskunnan kehittämistä.
On irtauduttava vallitsevasta kognitiivisen kasvun painotuksesta ja kiinnostuttava enemmän kokonaispersoonan kehittymisestä -tunteista, mielikuvituksesta ja käytännöllissosiaalisista taidoista.
Toiskallio kuvailee vaihtoehtoa monin eri käsittein. Uusi pedagogiikka olisi avoimen maailmankuvan pedagogiikkaa. Siinä maailmaa ei pidetä suljettuna järjestelmänä. Uusi pedagogiikka olisi praktista ja eettispoliittista korkeakoulupedagogiikkaa. Pedagogiikan praktisuus tarkoittaa sitä, että opetus ja kasvu ovat kommunikaatiota elämismaailmassa. Eettis-poliitisuus mm. sitä, että uusien mahdollisuuksien ja ihmisten välisen solidaarisuuden kehittäminen kommunikaation avulla nähdään Deweyn tavoin keskeisenä.
Postmodernissa oppiminen on tapahtuma, jossa yksilö muuntaa kokemuksensa tiedoiksi, taidoiksi, asenteiksi ja arvostuksiksi riippumatta siitä, mitä opetetaan. Tieto ei ole ajatonta eikä se vastaa todellisuutta. Tunnistamme uskomustemme ja arvojemme satunnaisuuden ja näemme, että ”Maailmat ovat puhumiemme kielien rakentamia”. Pedagogiikka on olennaisesti johonkin kielipeliin osallstumista ja maailman kuvaamista sen puitteiss.
"Teksti ulkopuolella ei ole mitään." - Derrida
Korkeakoulupedagogiikkaa tulisi kehittää niin, että se edistää
- sosiaalista oikeudenmukaisuuta ja demokraattista sitoutuneisuutta,
- demokraattisia suhteita
- keskittymistä ihmettelyyn ja epävamuuteen - Byer
- vapaata keskustelua ja tutkimista
- mielikuvituksen kehittymistä
- kriittisen yhteisön ja julkisuuden muodostumista
- oman elämän ohjaamiseen liittyvien toimintojen jäsentymistä
- muistitietäminen,
- käsittävä tietäminen ja
- luova tietäminen.
Opettajan ja oppilaan uudet roolit
Opettajan roolin tulisi muuttua. Opettaja tehtävä on auttaa itsemme ylittämiseen ja uudelleen muotoiluun eli tekemään jotain, josta ”milloinkaan aikaisemmin ei ole uneksittu".
Myös opiskelijan roolin tulisi muuttua. Yksilöiden pitäisi kasvaa pois passiivisuuden traditiosta. On päästävä eroon Deweyn kuvaamasta "tiedon katselijateoriasta". On kasvettava käsitykseen itsestä toimijana sekä oman persoonallisuuden osalta että aktiivisessa osallistumisessa julkisuuden alueella.
"Kehittyminen tulisi nähdä kehittymisenä autonomiaan, valintaan ja vastuullisuuteen kokemuksen kaikilla ulottuvuuksilla."- Ranson
Toimijuuteen liityy käsite capasity- kyvykkyys, toimintakykyisyys. Giddens tarkoittaa sillä yksilöiden mahdollisuutta toimia toisin. Kyse on ihmisten muuttavasta eli transformatiivisesta kapasiteetista, heidän voimastaan olla osallisia yhteiskunnallisessa elämässä.
"Pedagogiikkaa tulisi kehittää niin, että maailma nähdään mahdollisuuksina eikä ongelmina." - Prawat
Tällaista Dewey kutsui kasvuksi ja Rotry itsensä luomiselso ja sivistyön edifioinniksi.
Perästä kuulu, sanoi torvensoittaja
HIENO kirja. Kannatti lukea. Omassa sivistysajattelussani on toistaiseksi vielä kehittämistä. Mutta näen sen monikerroksisempana kuin tämä teos. Minulla itselle jäi esim. auki, miten näin määritelty sivistys eroaa sivistymisestä. Itse ajattelen, ne pitäisi pitää erillään. Toinen pointti: Viime vuoden syksynä innostuin kovasti kirjasista, joilla mm. Jyväskylän yliopiston väki halusi 90- luvulla uudistaa yliopistojen opetusta. Niissä oli ihan sama suunta. Mutta ote oli sanottaisiinko toteutettavampi.
perjantaina, syyskuuta 04, 2020
Opetus sivistyksenä
OLIPA vänkä kirja.
Toiskallio, Jarmo. 1993. Tieto, sivistys ja käytännöllinen viisaus. Opettajan sisältötiedosta keskusteleminen postmetafyysisessä kulttuurissa. Turun ylipiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis. Sarja C. Osa
KUTEN jo nimestä näkee, syvissä vesissä mennään 133 sivua. Kaikkeen en ylettynyt. Mutta poimin itselleni talteen sen mihin luulen ylettyneeni.
Sivistys kasvamaan saattamisena
KIRJOITTAJA on ottanut itselleen päät?tehtäväksi selvittää millaisia 1. opetuksen ja 2. opettajan tulisi olla, jotta opetus olisi oppilaan kasvamaan saattamista hollolaisittain.
Tällainen opetus olisi pragmatistista. Kasvu olisi evoluutio- ja sivistysprosessi. Opetuksen tarkoitus olisi kehittää tietoa niin että se luo yhä toimivampia toimintatottumuksia - kykyä copingiin.
J.A. Hollo näki kasvamaan saattamisen suotuisien olosuhteiden luomisena ja esteiden poistamisena minän esiin puhkeamisen tieltä. Kasvatus ei hänestä ollut teleologista toimintaa- se ei etene kohti ennalta määrättyä tavoitetta. Kasvatuksella pyrittiin vaikuttamaan kasvuun niin, että se olisi loppumatonta liikettä. Tästä Toiskallio on innostunut ja sitten hän sukeltaa filosofiaan.
Sivistyksestä
Sivityksen tavoitteena on hänestä toimia hyvin. Sivistys on yhteistä puhetta ja toimintaa. Väiteitä ja keskustelua siitä, mitä pidetään totena ja oikeana. Tasa-arvoisuutta. Abstraktien ideoiden muuttamista konkreeteiksi käytännöiksi.
Sivistys on itsensä rakentamista älyllisenä olentona. Sivistys on muutosta, joka jää aina edelleen sivistymisen tilaan.
Toiskallion ajatus tuo hakematta mieleen Mezirovin transformatiivisen oppimisen idean.
Kieli- ja tietokäsitys
Taustalla on tietty ajatus kielestä. Maailmat, joita asutamme, ovat puhumiemme kielten rakentamia, ja kielet puolestaan ovat sosiaalisesti rakentuneita ja historiallisesti määrittyneitä. Tämä kielikäsitys on sovellus darwinilaisesta älyllistä kehitystä koskevasta käsityksestä: kehitys on kasvavaa kykyä muotoilla työvälineitä, joita tarvitaan avuksi lajin säilymisessä ja itsensä muuttamisessa. Myös kieli metaforineen on työkaluja.
Taustalla on myös relativistinen ajatus tiedosta ja totuudesta. Tieto ei ole varmaa ja hallittavaa vaan sopimuksia. Tieto on historiallisesti muuntuvia uskomuksia ja toimintatottumuksia ja samalla se tuottaa toimintakykyisyyttä. Uskomuksemme ja arvomme perustuvat ihmisten sosiaaliseen toimintaan.
" Ei ole olemassa yhtä ainoaa tapaa maailman ymmärtämiseksi ja kuvaamiseksi; on ainoastaan monia yhtä oikeita, mutta keskenään ristiriitaisia tapoja ja siis ”monia aktuaalisia maailmoita.” - Nelson Goodman
Ei ole olemassa mitään ”syvempää” totuutta kuin historiallisesti muuttuvat kuvaukset todellisuudesta. Tieto on historiallisesti muuntuvia uskomuksia ja toimintatottumksia.
Sivistäminen
Sivistäminen ei tarkoita sivistymistä teoreettisen tietoon vaan käytännölliseen tietoon, joka auttaa pärjäämään maailmassa. Sivistävän opetuksen tarkoitus on edistää ihmisen toimintakykyisyyttä. Opetuksen tulee olla kriittistä ja intellektuaalista toimintaa. Tekniikkaa ja käytännöllistä viisautta.
Opetus ja oppiminen
Toiskallio kuvaa opetusta representointina, maailman kuvaamisena mieliin. Representointi ei ole vain tiedon välittämistä, vaan myös sen konstitutiointia. Kuvaus ei ”vastaa” todellisuutta. On monia yhtä tosia todellisuuksia. Sivistävä opetus ei ole valmiin tiedon jakamista. Ennalta hallitun tiedon varassa ennalta asetettuihin tavoitteisiin pyrkivä opetus ei voi olla sivistävää eli kasvamaan saattavaa,vaan se on perusasetelmaltaan teknistä eli metodista.
Sivistävä opetus on ajattelemaan oppimista. Sivistävään opetukseen kuuluu - Bruneria siteeraten- keksimistä ja löytämistä, mutta nekään eivät riitä, vaan tärkeitä ovat neuvottelu ja jakaminen. Koulutuksen tulisi olla ensisijainen foorumi, jossa opettajalla ja oppilailla olisi jatkuva rooli kulttuurin tekemisessä ja uudelleentekemisessä.
Oppimista ei tule ymmärtää ”todellisuuden vastaanottamiseksi oikein" vaan sellaisten toimintatapojen saavuttamiseksi, joiden avulla tullaan toimeen todellisuudessa. Taustalla on Aristotelen ajatus: doxa on tietoa, jossa voidaan käsittää inhimillistä elämää, koska doxa koskee sellaista, joka on muuttuvaa. Doxa on käytännöllistä viisautta. Se syntyy verkostoissa.
Opettajan uusi rooli
Jotta opetus olisi sivistävää, opettajan tulisi muuttua muualla tuotetun ja määritellyn tiedon välittäjästä kriittiseksi maailman tutkijaksi, joka omalla kriittisellä ja omia olettamuksiaan haastavalla tavallaan suhtautua maailmaan saattaa oppilaat kasvamaan jatkuvasti sivistyviksi ja tulemaan toimeen moniulotteisessa ja yllätyksellisessä maailmassa. Jotenkin näin.
Opettajan keskeinen taito on kyky organisoida kielellisten kuvausten ketju niin, että se tarjoaisi oppilaille optimaaliset mahdollisuudet konstruoida oma kognitiivinen rakenteensa.
Uudenlainen didaktiikka
Didaktiikan tulisi kääntää katseensa metodiikasta opettajan sisältötietoon. Pedagoginen sisältötieto on tietoa representoinnin ja formuloinnin tavoista, jotka tekevät aineksen käsitettäväksi toisille. Tietoa tekijöistä, jotka tekevät tiettyjen aineiden oppimisen helpoksi tai vaikeaksi. Opettajan on itse ymmärrettävä sisällöt joustavasti ja syvällisesti. Tällöin hän pystyy myös käyttämään ”mielen-kiintoisempia ja seikkaillullisempia” menetelmiä.
Ja tämä sisältötieto on sivistyksessä opettajan minän muodostamista. Minä ja tieto ovat yhtä. Sisältötieto on sivistystä. Sivistys täsmentyy käytännölliseksi viisaudeksi - jolloin opetus on eettis-poliittista toimintaa.
Pohdintaa
Korkealla mennään. Tai syvällä. Minusta parasta kirjassa on huomion kiinnittäminen metodiikan rinnalla ns. sisältötietoon siis opettajan taitoon tehdä opittavat asiat toisten käsitettäviksi toiseutta kunnioittaen ja omia itsestään selvyyksiä haastaen.
Hankalampi vaatimus koulun todellisuudessa on se, että Toiskallio kyseenalaistaa opetussuunnitelman, jossa sisältö eli oppiaines on luotu ja päätetty opetusprosessin ulkopuolella. Hän myös kyseenalaistaa opettajuuden, jossa opettaja ei itse päätä, mikä on opettamisen arvoista vaan valitsee oppimateriaaleista oppimisen arvoiset sisällöt omien tavoitteittensa suunnassa. Virkahenkilönä opettaja voi olla kriittinen, mutta ei hän voi kävellä demokraattisessa komentoketjussa tehdyn opsin yli ja ohi.
Raikas kirja. Ja näiden tosi isojen muutosvaatimusten osalta idealistinen utopia.
KIRJOITTAJASTA
JARMO Toiskallio on professori emeritus, everstiluutnantti ja kadetti n:o 5374. Toiskallion ura oli mielenkiintoinen. Hän kävi kadettikoulun ja "herätti henkiin" unohduksissa olleen sotilaspedagogiikan. Varsinaisessa tutkielmassaan hän tutki johtamisen ja sotilaspedagogiikan suhdetta. Kadettikurssin jälkeen luutnantti Toiskallio lähti opiskelemaan Turkuun. Hän pätevöityi filosofian maisteriksi vuonna 1975 ja kasvatustieteiden tohtoriksi vuonna 1993.
Noin kahdenkymmenen vuoden aikana Toiskallio toimi eri rooleissa ja tehtävissä yliopistossa sekä ammatillisen terveydenhuoltokoulutuksen parissa. Maanpuolustus-korkeakoulun perustamisen myötä hänen kaltaiselleen upseeritaustaiselle akateemesille tarjoutui mahdollisuuksia kehittää professorina korkeakoulun opetusta sekä perinteisen sotakouluopetuksen että sotatieteellisten opintojen osalta.
Toiskallion pedagoginen ja eettinen ajattelu eivät rajaudu vain sotilaalliseen todellisuuteen vaan hänen filosofiansa ulottui kysymyksin, jotka ovat ihmisyydelle yleisesti merkityksellisiä. Toiskallion sotilaspedagogiikka kietoutuu suomalaiseen sivistysprosessiin ja sitä ’kätilöineisiin’ sivistysfilosofeihin kuten J.V Snellmaniin ja J.A. Holloon. Inhimillisessä sivistys- ja kasvatusprosessissa kasvatuksella ja toimintakyvyllä on keskeinen merkitys. Ihmisen ja sotilaan kasvatuksen tärkein tehtävä on hänen sivistämisensä eettisesti toimintakykyiseksi persoonaksi, moraalisubjektiksi; toimijaksi, joka on valmis toimimaan vastuullisesti ja ”Toista” kunnioittaen.
- Poimintoja kirjasta: Mäkinen, Juha ja Tuominen, Juha (2010). Toimintakykyä kehittämässä: Jarmo Toiskallion juhlakirja. Maanpuolustuskorkeakoulu Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitos. Julkaisusarja 1, n:o 6. Helsinki
torstaina, syyskuuta 03, 2020
keskiviikkona, syyskuuta 02, 2020
Terveisiä Kokkolasta
HIENO seminaari. Vaivaa oli nähty. Koronan vuoksi muotona oli eräänlainen hybridi. Livenä olivat kaupungintalolla esiintyjät ja 50-60 hengen yleisö turvaetäisyyksillä. Etänä skriiniillä Mäntykankaan koulun musiikkiluokan oppilaat ja tervehdyksen lähettänyt Presidentti Tarja Halonen.
LUENNOT olivat 30 minuutin mittaisia – kreikkalaiseen malliin. Päivän päähän oli sijoitettu vielä paneeli. Ote oli vakava mutta myös loppukesään sopien keveä. Kuulijoita osallistettiin värikorteilla, ryhmäporinoilla - ulkona auringonpaisteessa- ja tilaisuudella esittää kysymyksiä. Tässä muutama ideahelmi ryhmistä:
" Tekoja ei vain sanoja. Nyt satsaus maahanmuuttajalasten äiteihin. Varhaiskasvatus ilmaiseksi. Jokainen lapsi tahtoo tulla löydetyksi. Tarvitaan universaalin kasvatuksen rinnalle räätälöintiä, positiivista alueellista diskriminaatiota. Syvä huoli koronasta: eniten tarvisevat saivat vähiten. Vahvaa johtajuutta tarvitaan kouluissa kriisissä. Palvelut sinne, missä lapset ovat. Miksei ip-toimintaa muillekin kuin 1-2-luokkalaisille? "
OPIN paljon. Kokkolassa on tehty komeaa työtä lasten oikeuksien toteuttamiseksi. Kaikkien lasten. Yhtenä helmenä voi mainita Kokkolan maailmankoulun. Lapsilähtöisyys on omaksuttu niin virkakoneistossa kuin päättäjien keskuudessa. Nuorisovaltuusto on aktiivinen toimija ja sitä kuullaan. Tänä lukuvuonna on tarkoitus käynnistää myös lastenvaltuusto.
Ja paljon on saatu aikaan. Kaupunki palkitsi ansioituneita uranuurtajia Luca Hagman-palkinnolla ja kunniamaininnoilla. Unicef myönsi kaupungille lapsiystävällinen kaupunki -tunnuksen. Onneksi olkoon.
Muutamia poimintoja luennoista:
Kokkolan koulujen kronikka
KOULUNEUVOS Peter Johnsonin teeman oli "Pedagogion läksytyksestä 2020-luvun tulevaisuuden taittoihin". Elävän puheen lisäksi näimme nastan clipsin kokkolalaisten koulujen ja koulurakennusten historiasta. Elokuvanäyttelijöinä oli kolme nuorisovaltuuston jäsentä.
PÖNTTÖÖN nousi näistä elokuvan nuorista kaksi: Hawa Sesy ja Oona Kallio. Heidän ajatuksistaan välittyi upeasti lapsilähtöisyystyön idea: Jokainen nuori haluaa tulla löydetyksi ja kuulluksi. Omana itsenään.
Kasvatus ja sivistys
PAIKALLE oli kutsuttu kaksi professoria. Åbo Akademien professori Petri Salon teemana oli "Kasvatus ja sivistys Suomen menestystarinassa". Hän avasi hienosti sivistyksen käsitettä. Sivistys tarkoittaa montaa asiaa. On järjen sivistystä, jota tieteen ja kirjojen toivotaan edistävän. Järjen sivistys on sisäisen luonnon, maailman ja luonnon hallintaa. Itsen tiedostamista. Maailmankuvaa. Sivistyminen on prosessi, jossa ihminen muotoaa omia ajatuksiaan itselleen uuden tiedon avulla. Tätä uutta tietoa suomalaiset saivat 1800-luvulta alkaen mm. sanomalehtien, kansansivisystyön ja koulujen kautta.
Mutta sivistyksessä ei ole kysymys vain tiedoista. Sivistys on myös sydämen sivistystä, jossa ihmisestä tulee aina enemmän ihminen. Jossa tavoitellaan täydempää ja parempaa. Tuon ajan uskonnollisella kielellä: tavoite on olla yhä vanhurskaampi.
Sivistys on myös osallisuutta. Yhteiskunnallisuutta. Läsnäoloa toisten kanssa. Tähän viittaa jo medborgar- termin suomennos: kanssaporvari, kanssalainen- kahdella ässällä. Muiden kohtaamista sellaisena kuin he ovat tässä ja nyt.
Summa summarum: sivistys on kokonaisvaltaista kehitystä. Tietoa, tahtoa, taitoa ja valmiutta yhteisölliseen toimintaan. Se on osallisuutta, halua ja kykyä ottaa vastuutta itsestä ihmisenä ja yhteisistä asioista. Se on halua ja kykyä kohdata ja ymmärtää muita, joiden näkemykset ovat erilaisia. Juuri sivistys mahdollistaa toisen ja toisenlaisuuden kohtaamisen.
Sivistys lähtee kysymyksistä. Haastamisesta. Esim. Miksi meillä on pandemia? Millaiset arvomme ovat siihen johtaneet?
Koululla on ollut suuri merkitys suomalaisen yhteiskunnan menestystarinassa. Salo viittasi David Brooksin artikkeliin "Pohjoismaitten suuruuden salaisuus" 13.2.2020 New York Timesissa.
Salaisuus on: Suomella on vahva sivistysperinne jonka ytimessä on universaali koulutusperinne.
Mitä hyötyä tällaisesta sivistyspuheesta on opettajille Salo kysyi "sivistyneesti" itseltään. Sivistyspuhe ilmentää suomalaisten luottamusta opettajia ja koulua kohtaan. Me uskomme ja luotamme ammattilaisiin. Suomalainen koulu on hajautettu ja paikallinen.
Sivistys näyttäytyy koulun arjessa kasvatuksessa. Koulujen huomio on ihmiseksi kasvamisessa. Tavoitteena on monipuolinen kokonaispersoonallisuus, ja se näkyy mm. koulujen tuntijaoissa taideaineiden osuutena. Koulunpito on meillä kokonaisvaltaista. Kohtaamisen mahdollistavaa ihmisenä olemisen kasvua. Uskomme lapsiin. Meillä on hyvällä tavalla lyhyt koulupäivä.
Suomalainen koulu on kestävällä tavalla vanhanaikaista. Sitä uudistetaan maltilla. Englaniksi tätä kuvataan termillä slow-education. Pitäydymme toimivaan. Tällainen raamitus tuo ennustettavuutta. Lapsille se tarkoittaa turvallisuutta ja huolenpitoa. Koulu on joillekin heistä ainoa ennustettava turvasatama.
Lasten oikeudet
Suomen Unicefin pääsihteeri Marja-Riitta Ketolan teemana oli "Lapsiystävällisyys muutosvoimana". Lapsiystävällisyyden käsitteen keskiössä on YK:n lastenoikeuksien julistus, joka on sitonut Suomea vuodesta 1991 saakka. Se lupaa lapsille mm. suojelua, hoitoa, ruokaa, koulutusta, tasa-arvoisuutta, oikeuden tulla kuulluksi ja vaikuttaa kehitystään vastaavasti. Se velvoittaa valtioita ja kuntia tekemään lasten etujen mukaisia ratkaisuja. Lapsen etu on otettava ensisijaisesti huomioon.
Ihmisoikeudet eivät toteudu automaattisesti. Rakenteisiin on tehtävä lapsivaikutusten arvio. On pohdittava toimintatapoja. On turvattava riittävä rahoitus ja henkilökunnan osaaminen.
Onneksi on kaupunkeja, jotka toimivat näin. Kuten Kokkola.
Lapsikeskeinen opetus ennen ja nyt
OMA luentoni alkoi lounastauon jälkeen. Vastavoimaksi nukahtamiselle valitsin vauhdin kiihdyttämisen: 95 diaa 22 minuutissa. Olin ajoittanut ne elokuvaksi.
Olin työstänyt luennon "sivistävän opetuksen" idealla, ts. haastoin omat aiemmat itsestään selvyydet. Aloitin haastamisen jo lapsikeskeisen opetuksen käsitteestä. Lapsikeskeisyyden käsitteen ytimenä on kuva lapsesta. Meillä on ollut ja on yhä lähes luvuton määrä erilaisia lapsikuvia. Minkä niistä valitseminen on reilua? Paha lapsi? Hyvä lapsi? Tyhjä taulu? Suojeltava lapsi? Kompetentti lapsi? ...
Päädyin siihen, että on nöyrästi lähdettävä niistä lapsen tunnuspiirteistä, tarpeista ja kehitystehtävistä jota tänään tunnetaan. Lapsikeskeisiä ovat siten ne pedagogiset ratkaisut, jotka tehdään siksi, että lapset elävät lapsuutta.
Tämän jälkeen esittelin yhdessä Pertti Kansasen kirjoitamastani 100 suurta pedagogia-käsikirjoituksesta tekemäni analyysin: Poimin näiden klassikoiden pedagogiikasta lapsikeskeisinä pitämäni ratkaisut. Lopputuotoksena syntyi yleiskuva siitä, mitä kaikkea ja erilaista lapsikäsitteinen opetus on ollut sekä yleisimpien ideoiden ja eniten ideoita käyttäneiden klassikoiden "Hall of fame"-listat.
Lopuksi vertasin näin syntynyttä kuvaa lapsikeskeisestä opetuksesta käsitykseen nykykoulusta. Kyllä: suomalainen peruskoulu - erityisesti sen virallinen ops ja ala-aste liikkuvat juuri siihen suuntaan. Toteutamme erityisesti niitä ideoita, joita Uuden kasvatuksen liike keksi 100 vuotta sitten. Mutta pääosin maltillisesti.
- kohtia konkreettia autonomia, vapautta tehdä valintoja jne.
- eri taiteiden keinoja, esteettistä kasvatusta
- omia havaintoja ja niiden työstämistä
- aidoista ympäristöistä ja elämästä oppimista
- ryhmässä/yhdessä oppimista.
Ja kaiken kruununa opettajat, jotka tuntevat pedagogista rakkautta oppilaisiinsa. Väitin.
Vaikuttava varhaiskasvatus
VIIMEISEN luennon piti seminaarin toinen professori: Tampereen yliopiston professori Kirsi Karila, joka on maamme johtavia varhaiskasvatuksen asiantuntijoita.
ONKO suomalainen varhaiskasvatus vaikuttavaa? Kysymys ei ole helppo. Sen tulisi mahdollista lasten elämänlaadun ja hyvinvoinnin. Edistääkö se lapsen kehitystä ja oppimista pitkällä aikajänteellä? Pitääkö se yllä yhteiskunnallista kehitystä ja vakautta?
Sen Karila tiesi sanoa, että mikä tahansa varhaiskasvatus ei ole yhtä vaikuttavaa. Vain laadukas varhaiskasvatus vaikuttaa positiivisesti. Tässä keskeistä on koulutus ja osaaminen.
TÄSSÄ lopuksi pikkuclipsi seminaarista: