Ollaanko kavereita? Vai vanhempi ja lapsi?

Paalasmaa, Jarno (2024). Vapaus ja rajat. Kaveri-vanhemmuudesta kasvattajaksi. Helsinki: Viisas Elämä

On aina upeaa, kun ilmestyy kirja kasvatuksesta. Ja vielä upeampaa kun kirja kotikasvatuksesta.  

Jarno Paalasmaan teemana on tammikuussa 2004 julkaistussa kirjassaan kotikasvatuksen eräs "ohentuma" : kaverivanhemmuus. Siitä on toki puhuttu vuosikymmeniä. Kirjoittajaa huolestuttaa, että  tämä kasvatustyyli on yleistynyt. Puhutaan siis  kasvatuksesta,  jossa vanhempi toki välittää lapsesta ehkä paljonkin, mutta  ei halua tai osaa asettaa lapselleen tämän kehityksen vaatimia rajoja. Konkreetisti: vanhempi 

kyselee lapsensa mielipidettä kaikkiin asioihin, perustelee joka asiaa, neuvottelee, luovuttaa ja  antaa lapsen lopulta päättää asioista, jotka eivät kuulu senikäisen lapsen päätettäviksi.  Tällainen vanhempi ei ole ymmärtänyt rajojen ja vapauden oikean suhteen merkittävyyttä.

Kaverivanhemmuudesta on haittaa

Paalasmaan mukaan tämä kasvatustyyli on lapselle  haitallinen.

Lapselle tulee turvaton olo, mikä puolestaan voi johtaa levottomuuteen tai jopa häiriökäyttäytymiseen. Tutkimusten mukaan tahtonsa jatkuvasti läpi saanut lapsi voi kasvaa  sosiaalisesti kömpelöksi,  taipuvaiseksi  itsekkyyteen ja  impulsiivisuuteen.  Rajojen puute ja alituinen lapsen ehdoilla meneminen voi näkyä lapsen elämässä vaikeuksina  mukautua yhteiskunnan sääntöihin ja ohjeisiin.  Pahimmillaan lapsesta tulee tyrannilapsi.

Tällainen kotikasvatus johtaa  ongelmiin myös koulussa. Koululaisella on vaikeuksia  suhtautua koulun sääntöihin ja ohjeisiin. Hän ei  ole  tottuneet tekemään itselleen vaikeita ja epämukavalta tuntuvia asioita. Joidenkin on vaikea hyväksyä pettymyksiä, toisilla on vaikeuksia kunnioittaa opettajaa ja muita koulun aikuisia. Opettajien työhön ei  kuitenkaan kuulu neuvotella jokaisen oppilaan kanssa erikseen esimerkiksi välitunnille tai ruokailuun menosta.

 

Aikuisena näin kasvatetulla  voi joutua  vaikeuksiin sosiaalisissa suhteissa ja  auktoriteettien ja sosiaalisen elämän pelisääntöjen kanssa.

Paalasmaan mukaan kaverivanhemmuus on sitä haitallisempaa, mitä pienempiä lapset ovat. Kaverivanhemmat ikään kuin pakottavat lapsia aikuistumaan liian nopeasti.  

Vaihtoehtona riittävän hyvä vanhemmus 

Paalasmaa tarjoaa tilalle riittävän hyvän vanhemmuuden mallia (kasvattajuutta ). Riittävän hyvä vanhempi on läsnä, antaa aikaa. Hän on turvallinen, lempeä, mutta johdonmukainen kasvattaja. Hän kunnioittaa lastaan. Hän motivoi ja  harjoituttaa pitkäjänteisyyttä ja pettymyksen sietokykyä. Hän luo rutiineita, sääntöja ja rajoja- mutta osaa myös käytää niitä joustavasti,  johdonmukaisesti lapsen ikäkauden mukaisesti.  

Oleellista on etsiä (kulloinkin) oikea tasapaino vapauden ja rajojen suhteelle. Hyvää kasvatusta ei ole ilman rakkautta, ei ilman  vapautta, mutta ei ilman rajojakaan.   

Turvallinen, lempeä ja johdonmukainen aikuinen  tuo lapsille toivoa,  turvaa ja selkeyttä elämään. Lapsi oppii tärkeitä taitoja kuten kykyä sietää vastoinkäymisiä ja pettymyksiä.

Lapsi saa olla lapsi. 

Konkreetisti: Kasvattajana riittävän hyvä  aikuinen asettaa rohkeasti rajoja varsinkin pienen lapsen arkeen. Hän arvostaa lapsen mielipidettä, mutta tekee aikuisena itse päätöksen.  Vanhempi määrää suunnan ja lapsi tahdin (esim. raivokohtaus karkkikaupassa:  OK ostetaan, mutta syödään vasta karkkipäivänä).

Entä murrosikäisten kasvatus?

Myös isommat lapset hyötyvät siitä, että vanhempi on vanhempi, eikä kaveri.  Mutta konsepti on tuolloin vähän toisenlainen. Rajojen ja vapauden akselilla vapauden määrä lisääntyy. Tasapainon kun tulee joustaa  ikäkauden (itseohjautuvuuskyvyn MH ) mukaan.

Aikuinen komentaa teiniä rakentavasti. Lapsi tulee kuulluksi ikävaihettaan vastaavalla tavalla. Murrosikäiselle kasvattajana riittävän  hyvä vanhempi  antaa  enemmän vapautta ja ottaa teinin jo mukaan päätöksentekoon.  Taitoajattelu toimii. Aikuinen voi kysyä  esim. jatkuvasti myöhästyvältä lapselta/nuorelta, millaista tukea hän tarvitsee, jotta pystyisi tulemaan ajoissa kouluun. Kasvattajana riittävän hyvä aikuinen sanoittaa teinille omia näkökulmiaan  ja muistuttaa pelisäännöistä. Hän ilmaisee myös tunteensa, kun joutuu  huonon käytöksen kohteeksi. Käskyt kannattaa rajoittaa  kaikkein tärkeimpiin asioihin. Rangaistuksiin Paalasmaa ei usko, seurauksiin kyllä.

Paalasmaan kasvatusajattelun taustalla näyttää olevan  tuttu rajat-rakkaus- reviiri-ajattelu, joka saa- kuten tiedämme-  teoreettista tukea mm.  Decin ja Ryanin mallista ihmisen kolmesta perustarpeesta 1) onnistua (vaatii rajoja) ,2) saada olla oman toimintansa agentti  (vaatii autonomaa) ja 3) kokea saavansa hyväksyntää itselleen tärkeiltä (vaatii rakkautta).

Sukellus filosofian käsitemaailmaan

Kirjan kahdessa ensimmäisessä osassa Paalasmaa tarkastelee kasvatusta praktisesti. Kolmassa osassa hän tekee  sukelluksen kasvatuksen filosofiseen käsitemaailmaan.  Mitä mm. käsitteet: kasvatus, sivistys, vapaus ja rakkaus tarkoittavat ja miten ne liittyvät toisiinsa? Hän poimii kasvattajan ajattelun työkaluiksi ydinviisauksia.  Siteerauslistalla on  klassikoista mm.  Ahlman, Cygnaeus, Dewey, Freinet, Hedel,  Hobbes, Kant, Krohn, Montessori, Neill,  Nietzche, Pestlozzi, Salomaa, Snellman, Steiner  ja tuoreimmista  ajattelijoista Martela, Salonen ja Värri.

Käsitteet osoittautuvat kompleksiksi ja ennen muuta kasvatuksen ja vapauden suhde - Kuten Kant jo aikoja sitten ns.kasvatuksen paradoksissaan paljasti: Kuinka ihmeessä vapaaksi voi tulla pakolla? Itse   tulkitsen asiaa  vanhan kasvatusalan sanan kurin etymologian pohjalta: Kuri on tarkoittanut polkua, jotka pitkin lehmät keväällä saivat rynnätä niitylle oltuaan talven suljettuina navettaa. Rajoilla turvataan tie kasvussa vapauteen ja vastuuseen, kunnes on kevät.

Perästä kuuluu, sanoi torvensoittaja

Napakka, selkeä teos. Jos jotain toivoisi lisää, niin sen esiin nostamista vielä vahvemmin, että lapset ovat samanikäisinäkin erilaisia yksilöitä. Paalasmaa on  steinerilainen, joten olisi ollut kiinnostavaa  lukea, toisiko tuohon kasvatussuuntaan kuuluva ajattelu erilaisista  temperamenteista jotain kiinnostavaa tähänkin kasvatusteemaan.

 

Kirjoittajasta

Jarno Paalasmaa on kasvatuskysymyksiin erikoistunut tietokirjailija, kasvatusvaikuttaja ja väitöskirjatutkija.  Hän on Vantaan  steinerkoulun rehtori ja itsekin perheen isä (joka on omien sanojensa mukaan välillä lipsunut rajoista kiinnipitämisestä).

P.H. Ritter: Kasvatusopillisia mietelmiä. Osa 1

Ritter, P.H. (1927). Lastemme kasvatus. Kasvatusopillisia  mietelmiä. Suom. Ester Peltonen. Kotilieden kirjasto XIII. 3. painos. Helsinki: WSOY.

Tohtori Pierre Henri Ritter (1851-1912) oli hollantilainen kasvatusajattelija. Hän kirjoitti kaikkiaan 50 teosta, joita käännettiin kuudelle kielelle.

Kirjan suomennoksen "Lastemme kasvatus"  ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1900.  Alkuteos "Paedagogische fragmenten"  oli ilmestynyt Hollannissa vuonna 1888 , ja vuoteen 1924 mennessä siitä otettiin  29 painosta.

Juuri muuta tietoa en Ritteristä löytänyt en omalta kovalevyltäni mutten netistäkään.  Hakua ei helpottanut että saman nimisiä henkilöitä oli useita.

Tämä Ritterin teos oli minulle  innostava- eikä vain siksi, että hän käsittelee tuota käsitettä  hienosti. Yritän selvitellä itselleni kolmessa lastussa, miksi.

Tässä osassa I tarkastelen Ritterin kasvatukselle antamaa tehtävää ja sitä ohjaavaa kasvatuspäämäärää. Toisessa osassa myöhemmin kasvatuksen metodia. Kolmannessa yritän sijoittaa kirjan osaksi  kasvatusajattelun kehityksen  historiaa.

Kasvatus ja sen tehtävä

RITTER  kirjoittaa kirjan vanhemmille, tulkitsen että erityisesti säätyläisperheen vanhemmille ja pitkälti juuri poikien vanhemmille. Kirja alkaa vängästi:

" Eläimiä elätetään,
kasveja hoidetaan,
ihmisiä kasvatetaan."

Sitten Ritter  avaa  kasvatuksen käsitettä, josta hänen mukaansa luulee jokainen ymmärtävänsä ja  pystyy lausumaan viisaita ajatuksia, jokainen syrjäinenkin, varsinkin ne, joilla ei ole omia lapsia.

Ritter määrittelee kasvatuksen tehtävän. "Kasvatuksen päämaali on tehdä vanhemmat tarpeettomiksi ja  nuorukainen itse ohjaamaan elämänsä purtta." Itse asiassa siis tavoitteita on kaksi.

Vastasyntynyt on avuton.  Sen on opittava itse syömään. Sen on opittava liikkumaan itse ilman toisten apua. Samoin kuin ruumista tulee kehittää myös luonnetta. Kasvatuksen päämäärä on kehittää lapsi sille asteelle, että se ilman vanhempien apua - omasta halustaan- vapaaehtoisesti pyrkii täydellisyyteen ja huolehtii itse henkisestä kehityksestään.

Kasvatuksen kaksi päämäärää

Aina(kin) Aristotelesta alkaen on ajateltu, että elämän päämäärä on onni - mitä se onkin.  Ritterin mukaan tämä onni saavutetaan, kun on kokonaan ja täydellisesti oma itsensä.

Taustalla on hyvin individualistinen ihmiskäsitys.  Ihminen on yksilö. Kukaan ei ole toisen jäljennös. Jokaisessa ihmisessä on jotakin, joka on yksin hänelle ominaista, jota ei ole kenessäkään muussa. Jokaisella on omat erityiset taipumuksensa, erityiset lahjansa, oma erityinen käytöstapansa ja omat kykynsä.

Tämä yksilöllisyys on kalleinta, mitä hän omistaa. Se on hänen häviämätön omaisuutensa, johon hänellä on yksinomainen omistusoikeus.

Lapsen on opittava tuntemaan itsensä. Itsensä tunteminen on korkein viisaus.Yksilöllisyyden luontoon kuuluu, että se ilmaisee itsensä. Jollei sitä tukahduteta. Kasvatuksen tehtävä on tunnistaa nuo yksilöllisyyden aihiot. Kasvatuksen tulee kypsyttää oraalle, kukkaan ja hedelmään ne hyveen siemenet, jotka ovat lapsen luonteeseen kätkettyinä.

Pelkkä yksilöllisyys ei kuitenkaan takaa onnea. Yksilöllisen kehityksen rinnalla on sopusointuisen kehityksen vaatimus. Harmonia - yhteenliittyminen, oikea suhde.

Elämässä tarvitaan monia taitoja: myötätuntoa, kykyä ottaa osaa toisen suruihin ja iloihin ja kykyä osoittaa kunnioitusta. Totuuden tuntoa ja  rakkautta. Kauneuden tuntoa. Hyvän ja oikean tuntoa, kykyä erottaa hyvä ja paha - tähän liittyy uskonnollinen kasvatus - ja vastuuntuntoa.

Sielun kykyjen: ymmärryksen, tunteiden ja tahdon tulee olla tasapainossa. Ihminen, jota johtaa vain
järki on kylmä kone. Ihminen, jota johtaa vain tunne, on  epäjohdonmukainen  ja  häneltä puuttuu vastustuskykyä.  Ihminen, jota johtaa vain tahto, on itsepäinen. Tunteen tulee  lämmittää järkeä ja
järjen ohjata tunnetta. Tahtomisen oppiminen on vaikeinta.

Kasvavan on löydettävä oikea käsitys omasta arvostaan, ei ole oltava liian vaatimaton, muttei myöskään itserakas. Oikea käsitys synnyttää itseluottamusta ja itseluottamus synnyttää voimaa.

Elämäntehtävän valinta

Jokainen saa syntyessään erikoisen kehtolahjan. Tämä jotakin on hänen omaisuutensa, voimansa  ja  yksilöllisyytensä. Jokaisella on siveellinen velvollisuus ei vain vastaanottaa vaan myös omasta puolestaan antaa. On suoritettava jokin elämäntehtävä. Sen täyttäminen on siunaus itselle ja koko ympäristölle.

Oma elämäntehtävä on ensinnäkin löydettävä. Juuri yksilöllisyys on paras neuvo ja apukeino työalan etsinnässä, valinnassa ja  elämäntyömme suorittamiseksi. Yksilöllisyys osoittaa kuin  neula kompassissa sitä suuntaa, josta  elämäntyö on löydettävä.

Elämäntehtävä on jokainen käsityö, ammatti, virka, toimi, palvelus, liikeyritys, tieteen ja taiteen harjoittaminen, joka tapahtuu muiden ihmisten hyväksi. Jopa varakkaiden omaisuuden hoitaminen, jos he tekevät sen  itse.

Vanhemmille Ritter antaa kaksi kasvatusohjetta:
1. Jokainen lapsi on kasvatettava määrättyä elämäntehtävää varten- myös rikkaiden lapset.
2. Lapsen yksilöllisyys on luonnollisin opastaja lapsen vastaista toimialaa valitessa. Kasvata lapsesi elämäntehtävään, joka soveltuu hänen luonnonlahjakkuudelleen. Väärä uravalinta on helvetti maan päällä. Jos lahja kuitenkin viittaa johonkin sopimattomaan alaan kuten sirkukseen, niin ei sille alalle.

Kasvatuksen ja opetuksen avulla lapsi saa tiedot, taidot ja kyvyt, joilla hän voi  harjoittaa vaihtokauppaa.

Ritterin mukaan lapsen taipumukset eivät näyttäydy aina niin selvästi, että lapsi voisi itse valita elämänuransa. Vanhempien tulee silloin tarkkailla lapsensa taipumuksia alusta pitäen ja valita lapsen puolesta. Tämä liittynee siihen, että uraratkaisut tehtiin hänen aikanaan varsin nuorina.

Kirjan ensipainoksen aikaan Hollannissa  elettiin  aikaa, jolloin kaikki elämänurat olivat jokaiselle avoimena. Tie voi tosin olla työläämpi toiselle kuin toiselle. Voimakkaat yksilöllisyydet murtsivat itse kaikki esteet tieltään ja raivasivat  tulevaisuuden uransa. Varattomallekin oli apukeinoja.

Hänen mukaansa ihanne ei ole, että kaikki saisivat saman yhteiskunnallisen asema, vaan että kukin löytäisi oman asemansa. Ihmisen arvo ei riipu hänen alemmasta tai korkeammasta  yhteis-kunnallisesta asemasta. Lahjat ei ole tasan jaettu.

Ohjeita maailmaan astuvalle

Lapsella on määrätyt taipumukset, mutta onko varmaa,  että hän löytää opintoaikansa päätyttyä siltä alalta toimeentulonsa.

Voidakseen käyttää yhteiskunnassa voimiaan, voidakseen harjoittaa vaihtokauppaa tiedoillaan, taidoillaan ja kyvyillään, on välttämätöntä osata myös  asettua yhteiskunnan vaatimusten mukaan.  Voimat on tarjottava yhteiskunnalle soveliaassa muodossa. On sovittauduttava yhteiskunnan tapojen ja muotojen mukaan. On opittava yhteiskunnallinen käytöstapa.

Ritter luettelee seurustelutavan sääntöjä:

• Älä ole muille vaivaksi: Älä loukkaa sivistyneiden silmää äläkä korvaa. Karkeuden tulee kadota. Älä keskeytä toisen puhetta.

• Kunnioita jokaista ansionsa mukaan: Iän, arvon, säädyn.Kunnioita vanhuutta.Mutta ei ketään enempää

• Älä ole vaatelias oma  arvosi suhteen: Älä puhu koko ajan itsestäsi ja omista ansioistasi. Kaikkia miellyttää vaatimaton ja koruton käytös. Ei saa olla myöskään liian vaatimaton ja nöyristellä Älä salli, että läsnäollessasi puhutaan vähemmän kunnioittavasti vanhemmistamme, uskonnostamme ja isänmaastamme.

Ritter antaa myös eräänlaisia survival-ohjeita:

• Hän siteeraa Immanuel Kantin kahta käytännöllistä elämää koskevaa sääntöä:                           1. Maailmanviisaus on taito vetää kykynsä näkösälle. 2. Kun lapsi astuu maailmaan, tulee hänen kyetä salaamaan ja peittämään omat aikeensa, mutta pääsemään muiden aikeista perille.

• Älä paljasta sisintäsi enempää kuin on tarpeen.  

• Älä luota lapsellisesti ihmisiin. Älä aiheetta paljasta omia virheitäsi.

• Älä halveksi muotoa.

Elämäntehtävän valinta ja löytyminen ovat vasta alku. Seuraava vaihe on sillä pysyminen - tai elämänuralta toiselle muuttelu. Tuolloin tehty työ menee hukkaan. Ei ole varmaa, oppiiko uuden kunnolla? Toisaalta on hänestä parempi kääntyä puolivälissä kuin kulkea kokonaan harhaan.

Elämänura on hoidettava tunnollisesti. Tunnollisuus vähäpätöisessäkin tehtävässä. On oltava uskollinen velvollisuuden täyttämiselle. Ammattitehtävä on suoritettava ilman moitteen aihetta. Kun täyttää virkavelvollisuutensa on oikeus siihen elämän osaan, joka on  ammattitehtävän ulkopuolella.

Joka täyttää täsmällisesti virkansa vaatimukset,  on vapaa mies. 

Kasvattajien  toinen tehtävä

Kasvattajatehtävä on onnistunut, kun

• lapsen luonnonlahjat ovat kehittyneet mahdollisimman onnellisesti ja monipuolisesti,
• hänellä on sydän paikallaan. Hänen toimintaansa ohjaavat jalot tarkoitusperät,
• hän kykenee johonkin ammattiin, 
• hän tahtoo hyvää.

Siten varustettuna nuoren tulee astua maailmaan ottaakseen puolestaan  osaa ihmiskunnan suureen yhteistyöhön.

Ja sitten se toinen kasvatuksen tehtävä

Vanhempain tarkoitus on tehdä itsensä tarpeettomiksi. Vanhempien tulee vetäytyä syrjään. Pois lentäviä ei pidätettäkö, vaikka eroamiseen liittyy suru. 

Ritterin teos ilmestyi Kotilieden kirjasto-
sarjassa. Sarja kirjoilla tuettiin koteja monella
tavalla.

Vielä tuolloin vahvan kristillisen kasvatusideologian mukaisesti  kasvatustehtävä on Ritterin sanoin  loppuun suoritettu vasta, kun uskonnollinen elämä on vallannut lapsemme mielen.

" Silloin lapsesi on turvassa. Jumala suojelee häntä kun vanhemmat eivät ole enää rinnalla."

Jälkisanoja

Erityisesti kaksi seikkaa viehättää minua tässä kirjassa.

Ritter antaa kasvatukselle - ja samalla kasvulle -mielenkiintoisen, mielekkään  ja elämänmittaisen päämäärän, jota kohti edetään askel askeleelta.

Avuttomasta tulee askel askeleelta itsensä, omat lahjansa  tunteva, omaksi itsekseen kasvaa saanut yksilö, joka on oman elämänsä  purren  ohjaaja, nykysanoin itseohjautuva - mutta samalla viisaasti yhteiskunnan todellisuuteen suostuva aktiivinen kansalainen. Hän on löytänyt elämäntehtävän, jossa voi olla hyödyllinen osa kokonaisuutta.

Toisen seikka, joka minua viehättää, on tapa kristallisoida vanhempien rooli. Pienen lapsen vanhemmilla on tärkeä tehtävä tukea lapsen itsenäisyyttä. Heidän tulee vähetä, jotta  lapsi saa kasvaa.

Kasvattajan lopullinen tehtävä on  tehdä  itsestään tarpeeton.  Ja hyväksyä velvollisuutensa väistyä. Mutta vasta, kun tehtävä on täytetty. 

P .H. Ritterin  kasvatusajattelu rakentaa hienosti nostalgista siltaa menneestä tämän päivän haasteisiin. Mutta siitä enemmän kolmannessa osassa.

Kotikasvatusaatteen ja vanhempainyhdistystoiminnan värikäs historia

SAIN muuten Suomen Vanhempainliitolta  kiinnostavan kirjan:

Puro, Laura. (2007). Vanhemmuus on valttia! Suomen Vanhempainliitto 1907–2007”-kirja. Helsinki: Suomen Vanhempainliitto ry

KIRJA on paitsi hyvin tehty historiikki Suomen Vanhempainliiton os. Koululaisten vanhempien liitto os.  Koti ja Koulu yhdistysten liiton, os. Kotikasvatus-yhdistyksen 100 toimintavuodesta, myös vallan mainio jäsennys  kotikasvatusaatteen ja kodin ja koulun yhteistyön värikkäästä  historiasta.

Oikein vahvasti yksinkertaistaen viimeisintä voisi  jäsentää  hegeliläisittäin teesiksi, antiteesiksi ja synteesiksi.  Teesivaiheessa innokkaat opettajat halusivat sormi pystyssä kasvattaa rahvasta  oikeanlaisiksi vanhemmiksi- usein vastoin sen tahtoa.

Antiteesivaiheessa (1970-luku) kapula siirtyi vanhemmille, jotka  lähtivät vaatimaan oikeuksia itselleen ja kunnollista koululusta  lapsilleen.  Opettajat järjestöineen panivat vimmatusti vastaan mm. vanhempainyhdistysten perustamista.

Synteesivaiheesssa vanhemmille on  normitettu lakisääteinen oikeus yhteistyöhön, ja 90-luvulta alkaneesta koulujen kurjistamisesta  alkaen vanhemmat ja opettajat ovat seisoneet pääosin  barrikaadin samalla puolella puolustaen lasten oikeuksia hyvään opetukseen ja  mm. terveellisiin koulutiloihin.

Alkuituja 

1800-luku oli merkittävää aikaa autonomisen Suomen kasvatustyössä.  Maahan syntyi sekä kansakoulujärjestelmä että oppikoulujen alkuaihiot. Kasvatusvalta siirtyi kirkolta valtiolle ja kunnille.

Kansakoulu-uudistus huolestutti kirkkoa, ja se vaati kotien kasvatusvastuun korostamista.  Kansakoulun isä  Uno Cygnaeus toivoi, että vanhempien ja opettajien välille syntyisi  läheinen ja luottamuksellinen suhde. Tätä tarvittiin, koska vanhemmat vastustivat kansakoulua ja  kieltäytyivät laittamasta lapsiaan sinne. Myös opettajat kiinnostuivat kotikasvatuksesta. He kun kokivat, mitä  vaillinainen tai olematon kotikasvatus käytännössä merkitsi. Syynä pidettiin valistuksen puutetta.

Lisäksi elettiin snellmanilaista kansallisen herätyksen aikaa,  ja mukaan  tarvittiin rahvasta. Sivistyneistö oli hyvin huolissaan maalaisrahvaan ja kaupunkeihin teollisuusköyhälistöksi muuttuneen tilattoman väestön kotikasvatuksen tilasta.

Kaarlo Werkko

Esikuvia kotikasvatustyöhön  löydettiin  ulkomailta.  Kansakoulunopettaja Kaarlo Werkko vaati vuonna 1896 perustettavaksi kristillisessä hengessä toimivaa   kodin ja koulun yhteistyötä valvovaa  yhdistystä. Sen tulisi julkaista helppolukuisia kasvatusoppaita ja  aikakauslehteä. Idea jäi odottamaan parempaa aikaa.

Vuosisadan vaihteessa opettajat alkoivat erityisesti kaupungeissa järjestää  vanhempainiltoja. Niissä aktivoitiin vanhempia tukemaan lastensa koulua ja koulunkäyntiä.

Ensimmäinen aktiivijakso 

Vuonna 1907 perustettiin Suomeen Kotikasvatusyhdistys. Se oli  pappien ja kansakoulunopettajien yhdistys. Nämä tahot  kantoivat huolta  rahvaan kotikasvatuksen tilasta. Yhdistyksen perustajana pidetään  kansakouluntarkastaja  Kaarlo Kerkkosta.

Kaarlo Kerkkonen

Toiminta käynnistyi, mutta sitten se pysähtyi. Vastaanotto ei ollutkaan toivotulla tavalla innostunutta.

Vuosina1912- 1930 tehtiin uusi yritys. Toiminnanjohtajaksi ja keulahahmoksi  saatiin kansakoulunopettaja Vilho Reima, joka jäi virkavapaalle opettajantoimestaan.  Hänen johdollaan käynnistyi valtava liike. Yhdistys julkaisi runsaasti valistus- ja kasvatuskirjallisuutta. Yksin Reima kirjoitti yli 30 kasvatusaiheista teosta.

Vuonna 1912 perustetussa Koti-lehdessä oli  kansantajuisia  ja opettavaisia juttuja. Vuonna 1916 lehteen tuli erillinen nuorten osasto. 1920-luvulla lehti oli yksi laajalevikkisimmistä aikakauslehdistä Suomessa.

Kotikasvatusyhdistys järjesti vanhemmille esitelmätilaisuuksia, joita kutsuttiin kodin päiviksi. Yhdistys palkkasi vakituisia puhujia (enimmillään heitä oli 16). Se kurssitti puhujia ja  lähetti heille kiertokirjeitä, joissa tarjottiin  tarkkoja neuvoja siitä, miten  puheet piti suunnitella ja harjoitella ja esitelmätilaisuudet järjestää. Kotikasvatusaate menestyi erityisesti maaseudulla. Yhdistyksen puhujilla oli siellä tuhatpäisiä kuulijajoukkoja. Pitkäaikaisista puhujista tuli oman aikansa julkkiksia.  

Erityinen innovaatio oli  äitienpäivän perinne, jonka idean Reima toi  meille Yhdysvalloista.  Ensimmäinen äitienpäivä järjestettiin vuonna 1918 Alavieskan kirkonkylän kansakoululla.  Idea levisi, ja niinpä yhä useammassa kansakouluissa pidettiin toukokuussa sunnuntai-iltapäivisin äitienpäivätilaisuuksia. Lapsia neuvottiin tekemään äitienpäivästä äiten vapaapäivä. Ohjelmassa oli lasten runoja, puheita, lauluja ja kuvaelmia.

VANHEMPAINILTOJA  pidettiin kaupungeissa muttei maalla. Siellä vanhemmat kutsuttiin lähinnä juhliin. Avoimien ovien päiviä ei Suomessa harrastettu toisin kuin muualla.

Toiminta oli kristillistä, konservatiivista  ja holhoavaa. Rahvaan naisten ajateltiin olevan kyvyttömiä hoitamaan oikein lapsiaan ja kotiaan. Niinpä tälläkin saralla oppineet  kertoivat oppimattomille, kuinka  näiden tuli elää, käyttäytyä ja työskennellä. Vanhemmat olivat tässä toiminnassa passiivisia vastaanottajia tai opettajan tietolähteen osia.

Tuon ajan kotikasvatusnäkemys

Sotien välisen ajan kotikasvatusajattelussa koti pyhitettiin. Hyvät kodit sijaitsivat  maalla puutarhan ympäröimässä sievässä talossa. Äiti oli kodin hengetär, kodin sydän. Hänen tuli olla  kotiäiti. Perheen piti viettää vapaa-aikaa yhdessä. 

Huonoja koteja paheksuttiin. Niitä yhdisti kaupunkiympäristö ja äidin henkinen tai fyysinen poissaolo. 

Kasvatuksen lähtökohtana oli vanhempien kunnioitus. Vanhemmilla  oli ensisijainen kasvatusvastuu lapsistaan. Lapsia tuli kasvattaa  ahkeruuteen ja työnteon arvostamiseen: Kasvatuksen tuli olla johdonmukaista ja kohtuullista. Kerran kielletyn tuli olla sitä loppun saakka. Tarvittaessa vanhemmilla oli oikeus tarttua kättä pidempään.

Sosialismiin suhtauduttiin jyrkän kielteisesti. Kansalaissota nähtiin ensisijaisesti kasvatusongelmana. Perheiden pahoinvointi ja kotien rappeutuminen olivat johtaneetkoko yhteiskunnan sairastumiseen  

Kotikasvatusaatteen hiipuminen

1930-luvulla kotikasvatusaate alkoi hiipua. Merkittävä syy oli, että opettajat väsyivät järjestämään puhetilaisuksia. Opettajien odotettiin myös majoittavan ja ruokkivan puhujia.

1950-luvun puolivälissä syntyi uusi toimintamuoto: Koulujen vanhempainyhdistykset. Vanhemmat nousivat vaatimaan lapsilleen lisää koulutiloja. Oppikoulujen perustamishankkeiden varainhankintaan perustettiin vanhempivetoisia  oppikoulujen kannatusyhdistyksiä ja tukitoimikuntia. Töölöläisila kansakouluilla toimi  ”kasvattajien kerhoja”, joissa kerran kuussa kokoonnuttiin yli 100 vanhemman joukolla keskustelemaan kasvatuskysymyksistä. Vanhempainilloissa sovittiin yhteisistä pelisäännöistä.

Vuodet 1964- 1973 kotikasvatusyhdistys eli lähes täydellistä hiljaisuutta. Vuonna 1964 rahavaikeudet kävivät ylitsepääsemättömiksi; kodin päiviä ei voitu enää järjestää. Koti-lehti päätettiin lakkauttaa. Kouluvetoiset äitienpäiväjuhlat muuttuivat 1960-ja 70-luvuilla  perhejuhlaksi.

Taistelu peruskoulusta 1960-70-luvuilla oli kovaa.  Oikeisto turvautui tässä vanhempiin. Jostain syystä Eteläranta vastusti sitä, että kouluihin alettiin perustaa vanhempainyhdistyksiä.

Kasvojen kohotus ja vanhempien nousu

1970-luvulla alkoi kodin ja koulun yhteistyön kasvojen kohotus. Herättelijänä oli koulu-uudistus , jossa vanhemmat katsoivat jääneensä sivustakatsojiksi. Iso pettymys oli, että peruskoulujen kouluneuvostoihin ei saatu vanhempien edustajia.

Kotikasvatusyhdistys alkoi julkaista uudelleen lehteä vuonna 1973. Nyt nimi oli  Koti ja kasvatus. Seuraavana vuonna yhdistys vaihtoi nimeä  Koti ja Koulu yhdistysten liitoksi, jossa vanhemmille oli tarjolla toiminnallisempi rooli. Opettajien yhdistyksestä  tuli vanhempien edunvalvoja.

Anja Lehtijärvi

Vuonna 1978 Koti ja Koulu yhdistysten liiton toiminnanjohtajaksi  tuli Anja Lehtijärvi. Hän jatkoi tehtävässä  vuoteen 2001 saakka. Toiminta oli puoluepoliittisesti sitoutumatonta. Liitto omistautui lasten asialle.  Vanhemmista haluttiin toiminnankohteen sjaan täysi-ikäisiä toimijoita.

Vanhempien uusi rooli vaati opettajilta sulattelua. OAJ vastusti aluksi vanhempainyhdistyksiä. Opettajat pelkäsivät, että vanhemmat keksivät ruveta laajentamaan vaikutuspiiriään  myös opettajan varsinaiseen työhön.  Järjestötasolla OAJ:n ja Koti ja Koulu yhdistysten liiton välit säilyivät viileinä 1980-luvun lopulle saakka.

Kodin ja koulun yhteistyö  monipuolistui: järjestettiin arpajaisia, kampanjoita, polkupyörien korjaamista, pullien leipomista,  tukea koulujen harrastustoiminnalle ja tehtiin  työtä viihtyvyyden eteen. Lapsille perustettiin peli-ja urheiluiltoja. Kotkassa vanhemmat antoivat tukiopetusta luokassa häiriköiville oppilaille. Tapiolassa järjestettiin kotikäyntejä ongelmallisiksi tiedettyihin koteihin.

Uutta oli myös luokkatoiminta, jossa  yhden luokan vanhemmat järjestivät erilaisia tilaisuuksia ja yhdessä olemisen mahdollisuuksia  lapsilleen, itselleen ja opettajille. 1980-luvulla kannustettiin vanhempia leirikoulujen järjestämiseen.

Vuonna 1983 liitolla oli aihetta  juhlia. Koululakeihin saatiin maininta:  ensijainen kasvatusvastuu kuuluu kodeille, ja koulun tehtävä on tukea kasvatuksessa vanhempia.

Vanhemmat koulun voimavarana

Vuonna 1990 Liiton nimeksi tuli Koululaisten vanhempien liitto. Iso takaisku oli, että koulujen johtokunnat tuli mahdolliseksi lakkauttaa 1990-luvun alussa.

1990-luvulle osui valitettavasti syvä talodellinen lama. Kodin ja koulun yhteistyölle se avasi uusia uria. Vanhempien panosta tarvittiin nyt myös arkisen koulutyön tukemiseen ja opetusedelytysten puolustamiseen. Vanhemmat  protestoivat  koulujen määrärahaleikkausksia eli "säästöjä". Kouluihin perustettiin välipalapisteitä.  Opettajien lomautuksista tehtiin kanteluita. Vanhemmat organisoivat  pienten koululaisten saattorenkaita sekä aamu- ja iltapäivätoimintaa.

Vuonna 1995  liiton nimeksi tuli Suomen Vanhempainliitto. Uutena toimintamuotona liitto käynnisti
samana vuonna  alueellisia vanhempainparlamentteja.

Pirjo Somerkivi

KIRJA päättyy vuoteen 2007.  Toiminnan keskiöön oli  noussut koululaisten perusoikeuksien turvaaminen ja hyvinvoinnin edistäminen, koulukiusaamisen vastustaminen sekä  taistelu hyvän lähikoulun puolesta. Töitä näytti riittävän. Tuolloinen toiminnanjohtaja toteaa kirjassa.

”Suomessa ollaan vielä kaukana siitä ideaalitilanteesta, että kodin ja koulun yhteistyö kuuluisi jokaisessa koulussa  normaalikäytäntöihin ja että vanhemmat ymmärrettäisiin kasvauskumppaneiksi ei asiakkaiksi tai toiminnan kohteiksi.”  Pirjo Somerkivi 

Kuuliaisuuden koulu

TOTTELEMINEN kasvatustavoitteena ja käsitteenä on stigmatisoitu. Esimerkiksi nyt voimassa olevassa perusopetuksen opetussuunnitelmassa sanaa ei mainita kertaakaan.

Koulussa työtä tekevät tietävät kuitenkin, kuinka tärkeää arjen sujumisen kannalta on lasten taito paitsi luoda ja ajatella kriittisesti myös totella, noudattaa annettuja ohjeita.

Olen  itse pohtinut tottelemisen käsitettä parissakin blogilastussa (ks. linkit lopussa).

Näen tottelemisen taitona luopua tilapäisesti ja vapaaehtoisesti siitä, mitä itse tahtoo.  Kyse on siis oman tahdon (oli nyt tahto ontologisesti mitä tahansa)  hallinnasta. Taitoa voi pitää yhtenä itseohjautuvuuden ulottuuvutena.

KOSKA tottelemista ei nykyään pohdita, oli niin upeaa lukea  teos:

Reima, Vilho (1913). Kuuliaisuuden koulu. Kotikasvatusyhdistyksen julkaisuja N:o 5. Porvoo: WSOY


Opettaja Vilho Reima oli Suomen Vanhempainliiton edeltäjän Kotikasvatusyhdistyksen pitkäaikainen toiminnanjohtaja. 1900-luvun alussa opettajat kiersivät Suomea kertomassa, kuinka vanhempien tulee lapsiaan kasvattaa.  Reima kiersi aktiivisesti näissä kasvatuskokouksissa ja kirjoitti lisäksi ison nipun ohjekirjasia - mm. tämän   44-sivuisen kirjasen toivoen, että siitä olisi  ” monelle (yksinkertaiselle) äidille ja isälle  jotain apua raskaassa kasvatustyössäään.”

Kuuliaisuuden/tottelemisen käsite

Tässä teoksessa totteleminen ja kuuliaisuus ovat synonyymejä. Totteleminen on Reimalle oikeanlaista alistumista. Kuuliaisuus on lujin side yhteiskuntien koossa pitämisessä. Kuuliaisista lapsista tulee kuuliaisia kansalaisia. Myös kristinsusko vaatii hänen mukaansa kuuliaisuutta. Mooseksen laki sääti myöskin kuolemanrangaistuksen niskoittelevalla ja kovakorvaiselle  pojalle.

Kuuliaisuuden hedelmiä on tinkimätön velvollisuudentunto.

"Ihana on kuuliaisuuden hengen elähyttämä koti. Tuskin isän ja äidin sana lausutaankaan niin riennetään sitä jo täyttämään. Iltarauha on siellä paratiisin esimakua."

Tottelemattomus. Miksi ja mitä sitä on?

Reima aloittaa kirjan kauhukuvalla 1900-luvun alun Suomesta:  Keskuudessamme on paljon nuorisoa, joka horjuu kuin ruoko joka tuulen mukaan ja kaatuu paheiden tielle laumoittain kuin heinä viikatemiehen edessä. Tottelemattomia, jäykkäniskaisia ja röyhkeitä  nuorisojoukkoja on kujat ja kadut täynnä. Suuremmissa kaupungeissa on usein mahtava poliisiarmeijakin neuvottomana tuon röyhkeän voiman edessä. Raaka ja röyhkeä nuoriso  polkee kaiken pyhän ja hyvän jalkojensa alle ja uhmailee yhteiskunnan järjestystä.

Tottelemattomuuden puu on hänen mukaansa aina kasvattanut madonsyömiä ja myrkyllisiä hedelmiä.  Tottelemattomasta tulee  itsekäs, maltiton, jäykkä, ylpeä kuin tammi, taittuu ei taivu.

Nuorten käyttäytymisen syynä ovat aikuiset, kansa: Suomen kansalla itsekkyys ja tottelemattomuus oikean alistumisen puute ovat aivan päähyveitä.

Ja kasvattajat. Kodissa, jossa tottelematomuuden henki vallitsee on  sekasorto, rauhattomuus, työvoimien ja tulosten hajaantuminen kaikkialla. Elämä on kuin loppumatonta soutamista vastavirrassa

Tottelemattomuuden syitä ovat heikot tai huolimattomat kasvattajat. Lapsen pahoja  taipumuksia ei pidetä silmällä. Isä ja äiti vetävät eri köyttä. Ollaan epävarmoja käskyissä ja kielloissa (konditionaali). Kasvattajilla voi olla nurinkurisia vaatimuksia  tai ristiriitaisia vaatimuksia.

Kasvattajat voivat antaa loppumattomasti käskyjä ja kieltoja. Käsketään liian paljon ja liian usein. Vaaditaan orjan kuuliaisuuttaJankutetaan alinomaan. Huudetaan ja pauhataan. Vaaditaan liian vaikeita /mahdottomia. Pidetään pitkiä saarnoja tottelevaisuudesta. Väitellään tottelemisesta. Lahjotaan lapsia kuuliaisiksi. Kuuliaisuuteen tulee kehittää mutta sitä ei saa ostaa.

Kuuliaisuuden koulu

Reima päättää kirjasen sloganiin: ”Kuuliaisuuden koulu on maailman tärkein oppilaitos.”  Kyseessä on vertaus ei erillinen oppilaitos. Kirjasen tarkoitus on antaa kasvattajille eväitä siihen, kuinka lapset ja nuoret parhaiten oppivat kuuliaisuustaidon.

Ymmärrän tekstiä niin, että kuuliaisuus/tottelevaisuus ovat  tietyllä lailla ihmisen luonnollisen, syntisenä pidetyn itsekkyyden taittamista lapsen niinikään kaipaamaksi tottelevaisuustaidoksi.

Kasvatus kuuliaisuuteen tulee kirjan mukaan aloittaa  aikaisin.  Jo ensi ikävuodella  lapsessa on oma tahto ja itsepäisyys (Rodhe). Heti silloin lapsi on pantava kuulaisuuden kouluun.

Ensimmäisessä vaiheessa lapsi on saatava  ehdottomaan,  koneentapaiseen kuuliaisuuteen  viimeistään 6-7-vuoden iässä. On kasvatettava  kärsivällisesti itsehillintää.  On tunnettava lapsen luonne. On viihdytettävä lasta oikealla tavalla: keksitään hänelle sopivia  töitä ja toimia.

Kasvattajalta tämä vaatii paljon:  Kasvattajan on itse oltava hyvä esimerkki siitä, että on itse kasvanut kuuliaisuuteen. Selkeät, johdonmukaiset   käskyt ja kiellot (Mikael Soininen). Tottumus on tärkeä
Kieltoja ja käskyjä niin vähän kuin mahdollista. Kasvatuksen kultainen sääntö: Vähän päivässä, paljon viikossa. Helposta vaikeampaan. Aluksi vaadittakoon sellaista, mitä lapsi tekee mielellään- lapsi harjaantuu huomaamattaan tottelemaan ja vähitellen oikea tottelevaisuus tulee hänelle toiseksi luonnoksi.  Silmän kuri on erinomaista. Äidin kyyneleet ovat maailman kalleimmat helmet .

Toisessa vaiheessa 6-7 vuodesta 12-13 vuoden ikään  opitaan itsenäinen kuuliaisuus. Silloin lapsen pitää oppia ymmärtämään syitä ja perusteita. Hän ymmärtää tottelemisen tärkeyden ja välttämättömyyden. Nyt ei  enää anneta  jyrkkää käskyä tai kieltoa, vaan suostutellaan: ”Minä neuvon sinua tekemään tällä lailla.. Mielelläni soisin sen niin ja niin tehtävän.”

Kolmannessa vaiheessa: Ns. nuorukais- ja neitsytiässä- jos edelliset ajanjaksot on onnellisesti suoritetut - kasvattaja voi odottaa vielä parempaa kuulaisuutta, joka johtuu kunnioituksesta ja rakkaudesta  kasvattajaa kohtaan. Nuori pohtii, millä voisin äitiäni ja isääni ilahduttaa.

Omia lastujani tottelemisesta
http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2011/07/apua-lapseni-ei-tottele-opettajia.html
https://pedagogiikkaa.blogspot.com/2011/08/miksi-lapsi-tottelee-lastuja.html

Kirjoittajasta

Vilho Reima (1867– 1948 ) oli kouluneuvos, kansakoulun-opettaja ja Suomalaisen puolueen kansanedustaja 1907-1909.

Reima teki merkittävää työtä  Suomen kansan valistajana.  Hän oli aluksi kiertokoulun opettajana, kävi sitten opettajaseminaarin ja valmistui vuonna 1890. Hän toimi Kymin Hurukselan kansakoulun ensimmäisenä opettajana.  Vuonna 1893 hän siirtyi opettajaksi Helsinkiin.

Reima halusi nostaa vähävaraisten elintasoa ja perusti  silksi kansakouluja Helsingin ympäristöön. Myös raittiusasia oli hänen sydäntään lähellä.

Kotikasvatusyhdistyksen toiminnanjohtajana hän kirjoitti kasvatukseen liittyviä kirjoja, joita on painettu 400 000 kappaletta.

Pohjois-Amerikan siirtolaiset pyysivät häneltä neuvoja ja ohjausta. Matkallaan Yhdysvalloissa vuonna 1910 Reima tutustui sikäläiseen äitienpäivän viettoon ja toi idean Suomeen. Ensimmäinen  äitienpäiväjuhla vietettiin Alavieskassa  paikallisella kansakoululla 7. 7. 1918. Seuraavana vuonna juhlaa vietettiin jo monella paikkakunnalla. Päiväksi vakiintui toukokuun kolmas sunnuntai. Vuonna 1927 äitienpäivää siirrettiin viikkoa aikaisemmaksi, koska toukokuun toinen sunnuntai oli opettajien kannalta parempi, koska se  ei sijoittunut pahimpaan aikaan keskelle kokeiden arvosteluja ja kevättodistusten kirjoittamista. (poimittu Wikipediasta).

Kasvatusohjeita vanhemmille yli 70 vuoden takaa

TEOS, jota tänään esittelen herättää minussa epätavanomaista hämmennystä. Toisaalta siinä  näyttäisi olevan  upea, eräänlainen alkuaihio Kaisa Vuorisen ym. positiiviselle  pedagogiikalle.  Toisaalta  näin voimakkasti uskonnollista siveellisyyskasvatusta en muista lukeneeni  pitkään aikaan. Kyseessä on teos:

Virkkunen, Paavo (1946). Uudet ajat - uudet kodit. Itsekasvatuksen ja kasvatuksen peruskysymyksiä. Helsinki: Kotikasvatusyhdistys ry. 

Kustantaja on vuonna 1907 perustettu Kotikasvatusyhdistys r.y. - jonka nykynimi on Suomen Vanhempainliitto. Toisen maailmansodan päätyttyä yhdistys järjesti kasvatuskirjojen kirjoituskilpailun. Tuolloin Helsingissä kirkkoherrana olleen Paavo Virkkusen kirja voitti sen.

177- sivuinen teos jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa kuvaa kasvatuksen periaatteita ja  edellytyksiä. Toinen osa käytännöllisen kasvatuksen peruskysymyksiä.

Ensimmäinen osa

Kirjan ensi sivuilta  välittyy järkytys, jolla ensimmäinen ensimmäinen atomipommi  oli maailmaa tärisyttänyt. Kirjoittajan  mukaan se on saanut  sukukuntamme katseet, monista harhanäyistä vapautuneina kääntymään alkuperäistä kristinuskoa kohti. Pelastajaa kaipaavat paitsi kansakunnat myös kriiseissä olevat kodit.

Niistä välittyy myös toinen huoli: Avioerojen pelottavan suuri kasvu on kirjoittajan mukaan todistus pitkälle kehittyneestä sairaudesta kodin elimistössä.  Taudin aiheuttaja on yltiöpäinen yksilöllisyys. Lääkkeenä tähän ja  mm. seksuaalisen irtolaisuuden uhkaan on  kristinuskon mukainen tulevaisuuden kasvatusopin mukainen kotikasvatus. Sen ytimessä tuli olla  kasvatus itsekasvatukseen.

Keskeinen kasvatustavoite oli  sukupuolinen puhtaus. Kypsyminen avioliittoon oli kilvoittelua sukupuolisen puhtauden puolesta. Avioliitto on pyhä, erottamaton liitto. Sukupuolielämä kuuluu (vasta)avioliittoon. Yritys poimia elämänpuun hedelmiä  raakiloina saa monin tavoin tuhoisia ja traagisia seurauksia. Toinen vaihtoehto on sukupuolisesti koskematon elämä.

Itse sukuvietti ei ole syntinen. Se kuuluu elämänlahjoihin. Ruumiimme ja sen luonnolliset tarpeet eivät ole synnillisiä. Paha on tahtomme. Sukupuolielämää on käytettävä oikealla tavalla.

Virkkusen kasvatusajattelun keskiössä onkin tahdon käsite. Kasvattaja on kasvattinsa tahdon suuntaaja.  Tuo tahto on suunnattava niin, että sen muoto ja sisällys ovat oikeat.

Toisen osan valoisa puoli

Nykysilmin kovin tiukkapipoisen uskonnollisen ensimmäisen osan jälkeen kirjan toinen osa alkaa aivan toisin: iloisesti ja positiivisesti- jopa nykyaikaisesti. Kasvattajille annetaan monia vuosikymmenet ylittäviä ohjeita:

• Lapsi on samanarvoinen kuin aikuinen. Vanhemmat, jotka eivät tahdo ottaa oppia lapseltaan, eivät liioin kykene opettamaan lastaan.
• Kasvattakaa lasta ihmettelyyn! Opettakaa  häntä ihmettelemään elämän ilmiöitä ja salaisuuksia.
• Kasvattakaa myönteisyyteen! Myönteisyys on elämän periaate, elämänkatsomus. Kielteisyys on todellinen kasvatustyön surmaaja. Anna lapselle  täysin myönteinen käsitys elämästä. Opasta häntä rakastamaan elämää. Lasta on aina käsiteltävä myönteisesti. Kielteisyys voi henkeä salpaavan painajaisen tavoin tukahduttaa koko sisäisen elämän.  Myönteisillä elämänvoimilla tulee olla johto kaikessa kasvatuksessa (syvyyspsykologian tutkimus).
• Huolehdi siitä, että lapsellasi on aihetta enemmän hymyillä kuin itkeä. Kasvattajan täytyy huolehtia siitä, että kasvatin elämä ja kasvaminen olisi niin valoisaa ja päivänpaisteista kuin mahdollista.
• Kasvattajan tulee olla lapsen uskollinen ystävä.
• Älä väsy lapsesi kysymyksin, vaan löydä oma ilosi siitä, että sinä vastaat lapsellesi. Sinä avarrat hänen kokemuspiiriään.
• Anna lapselle tottumuksia
• Valmista hänelle  tilaisuus itsetoimintaan. Auta häntä vapaasti kehittämään uinuvia lahjojaan. Opasta häntä toimimaan itsenäisesti oudoissakin olosuhteissa ja selviytymään odottamattomista, vaikeistakin tilanteista. Vala häneen rohkeutta ja itseluottamusta. Sano hänelle: Ole luja ja rohkea, älä pelkää äläkä arkaile.
• Kuitenkaan- ei saa jäädä oppimatta  vaikeuksien voittaminen. On aina yritettävä selvitä itse. Kasvattajan tulee auttaa lasta  heittämään luotaan kainalosauva ja oppimaan seisomaan omilla jaloillaan.  

Lisää umpiviisasta ajattelua:

• Vanhempien tehtävä on tasoittaa tietä lapsille. Etumatka on lyhyt. Kasvatustyö on rajoittunutta  ja lyhytaikaista.
• Näin autat kasvattiasi seisomaan omilla jaloillaan: Kasvattajan tietoisena periaatteena olkoon tehdä itsensä tarpeettomaksi kasvatin elämässä. Kasvatuksellinen periaate: Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.
• Vastuu. Lasta ei ole annettu leikkikaluksi eikä hetken huvitukseksi, vaan autettavaksi siihen itsenäiseen elämään, joka lasta odottaa. 

Virkkunen näyttää perehtyneen myös Freudin oppilaiden versioon syvyyspsykologiasta ja  liittää sen positiivisuutta korostaviin ohjeisiinsa vanhemmille.

Syvyyspsykologian tutkijat ovat kirjan mukaan osoittaneet omituisen yhteyden  nykyisyyden ja menneisyyden välillä.  Ihmisen sielun syvyyksiin kätkeytyy paljon kielteisiä kokemuksia,  joilla on pitkittynyt, lamauttava vaikutus nykyisyyteen. Tyydyttymättä jääneet tarpeet, pelottavat kokemukset, pahat unet kauhuineen, ratkaisematta jääneet ristiridat, vihat ja antipatiat, turhiksi osoittautuneet toiveet tekevät tuhoa ihmisen elämässä.  Tällaiset tuhoisat vallat vaikuttavat vääntäen ihmisen elämänkehityksen kieroon ja tuottaen hänelle  kärsimyksiä varsinkin hermosto- ja sielunsairauksien muodossa.  Seurauksena on kompleksi-kielteinen tunnepatoutuma- joka voi vaikuttaa kuin myrkkypesä ihmisen sisäiseen ja ulkoiseen elimistöön.

Virkkusen mukaan syvyyspsykologia on  onneksi psykoterapiassa kehitellyt  menetelmiä leikata  sielullisten ristiriitojen syvälle painautuneet juuret poikki. Kasvattajien on hyvä tuntea syvyyspsykologian pääasiat.

• Ennen muuta  lasta on varjeltava vastaanottamasta tuhoisia elämänkokemusia. Säikähdys, järkytys, sukuelimen luvaton koskettelu, onnettomuus ja  pelko ovat tällaisia. 
• Peikkotarinat ja kummitusjutut ovat rikollisia. 
• Vastuullinen kasvattaja  ottaa selvää säikähdyksen syistä ja poistaa sen ystävällisellä asiallisuudella. 
• Lapsi kaipaa rohkaisua  häntä kohdanneiden esteiden voittamiseksi ja luottamusta siihen, että  hän on onnistuva pienissä ja suurissa tehtävissään. 
• Tilapäisiä  kohaduksia sattuu. Kasvattajan olennainen tehtävä on lohduttajan toimi. Lohduttaminen ei ole imelää surkuttelua eikä herpaisevaa hemmottelua vaan järkevän kasvattajan myötätuntoista ja johtavaa osanottoa lapsen ponnistuksiin, joissa lapsen oman kokemuksen tie useasti nousee pystyyn.

Toisen osan oudompi puoli

SITTEN Virkkunen palaa ensimmäisen osan syväkristillisyyteen. Hän pitää Raamattua kasvatuksen kirjana, jolle ei ole vertaista. Vaikka kristisoikin sen vitsaosuuksia. Kuritus saa aikaan vain ulkonaista alistumista. Vitsa horjuttaa luottamussuhdetta.

Hänen mielestään pienellä lapsella on Me-tuntemus. Sitten hän joutuu minäkkyyden valtaan. 2-3 vuotias lapsi saa uhmakohtauksia. Lapsen oma, itsenäinen  tahto purkautuu vaatien itsellensä liikkumatilaa.

Kasvattajan tärkeä tehtävä on ohjata lapsi sieltä  korkeampaan elämänymmäryykseen, uuteen me-tunteeseen. Hänen on muokattava lapsen tahtoa. Ei murskattava sitä vaan vahvistettava sitä.  Tahdon on tultava voimakkaaksi ja karaistuksi. Näin lapsi saavuttaa vapauden. Tahdossaan voimakas ihminen tuntee vastuunsa, mutta samassa määrin, kuin hän sen tuntee  hän myös on todella vapaa. Tosi vapaa on ainoastaan se, joka tahtoo hyvää ja sitä toteuttaa voimiensa mukaan.

Sitten tulee se outo juttu: Ainoa tie tahdon lujittamiseen (ja todelliseen vapauteen) on totuttaminen kuuliaisuuteen. Kasvatin tehtävänä on tottua kuuliaisuuteen. Lapsen on totuttava alistumaan ja antautumaan kasvattajansa tahdolle. Kuri on koko se vaikutus, jolla  kasvattaja ohjaa kasvattiansa.

Kuri, jota kasvattaja harjoittaa, pyrkii herättämään kasvatin koko sisäisen aktiivisuuden. Kasvatustyön tarkoitus on, että kasvatti oppisi tahtomaan voimakkasti, mutta myös tahtomaan oikein. Vapaahtoinen kuuliaisuus juurtuu kasvattiin.

Kuinka temppu tehdään Virkkusen mielestä? 

• Kasvattajan on tahdottava auttaa kasvattiansa, että tämäkin tulisi  yhä voimakkaaksi tahtomisessaan ja samalla yhtä vapaaksi, kuin kasvattaja on tai  ainakin pyrkii olemaan.
• Kuri ja kuuliaisuus ovat kaksi siveellistä voimaa, jotka kannattavat kaikkea kasvatusta.
• Kasvattajan asiana on pitää kuria. 
• Ohjataan lapsi sanoilla ymmärtämään kuuliaisuuden merkitys.
• Kasvattaja saa oman vastuunsa  asteittain siirtymään kasvattinsakin.
• Auktoriteetti. Vapaus. Vastuu. Niitä elävöittää sydämellisyys.
• Kasvatin asiana on vastata kuriin omalla kuuliaisuudellaan. Lapsen pitää kasvaa kuuliaiseksi 6-7 ensimmäisen ikävuoden kuluessa. Muutoin on myöhäistä.
• Johdata käskyn ymmärtämiseen ja kuuliaisuuden osoittamiseen (kun kysyy, miksi pitää tehdä)
• Erityisiä tuholaisia sisäiselle elämälle ovat kateus, katkeruus ja vahingonilo.
• Kurin menestymisen 3 edellytystä ovat lujuus, lempeys, kuuliaisuus
• Kasvattajan kurissa on kaksi  koossapitävää voimaa: lujuus ja lempeys.
• Siksi kasvattajan on ensin kasvatettava itseään. Kasvattajan oman tahdon kasvattaminen ja jalostaminen
• Vanhempien sydämet kääntyvät lapsen puoleen. Vanhemmat luovat lempeyden ja rakkauden sekä keskinöisen syvän ymmärryksen ilmiirin kotoiinsa.
• Kasvattajan lujuus saa hänet tahdollaan korvaamaan kasvatin vielä horjuvan tahdon- lempeys tekee kuulisisuuden mieluisaksi. Joka lasta rakastaa, se johtaa hänet kuuliaisuuteen

" Nojaamalla sinun tahtoosi, rakas kasvattaja, sinun lapsesi tahto voimistuu niin että hän itse kykenee tahtomaan sitä, mikä on hänelle parasta. Niinpä hänen on oltava kuuliainen sinulle siksi kunnes hänen oma kilvoituksensa ja kypsymisensä tuottaa toivotun tuloksen: tuottaa hänen tahtomisensa muodoksi lujuuden ja sen sisällykseksi hyvyyden."

Partio-mullistava uutuus kasvatuksen maailmassa

Virkkunen ihaili partioliikettä, joka harjoittaa itsekurin kasvatusta sellaisin keinoin, jotka ovat hyvin yksinkertaisia, mutta yksinkertaisuudessaan niin luonnollisia, että niiden teho on vastustamanton.

Taustalla kasvatusfilosofian taustalle hän sijoittaa englantilaisen karkaisemisestaan tunnetun poikakasvatuksen perinteet, joita Baden-Powell uudenaikaisti:

• Partioinnin tarkoitus on opettaa, miten on elettävä, eikä miten elämänura on luotava. Elämän onni ei muodostu palkasta, asemasta ja vallasta, ellei samalla opeteta palvelemaan lähimmäistä 
• Partioimisen tavoite on kehittää pojista ja tytöistä siveellisesti ja ruumiillisesti kunnollisia yksilöitä,  jotka käyttävät voimiaan yhteiskunnan palvelemiseen.
• Partioliike johdattaa nuoren uudelleen luonnon yhteyteen. Partiosääntö: Partiolainen on eläinten ja luonnon ystävä
• Partiolaki ja sen käskyt ovat parasta  itsekurin kasvatusta
• Partiolaiseen voi luottaa.
• Hän tekee sydämestään sen, mitä hänen on tehtävä 137
• Partiolainen on puhdas ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. - myös sukupuolisesti

Kasvatus sukupuoliseen puhtauteen

Kirjan lopussa annetaan konkreetteja ohjeita sukupuolikasvatukseen.

Kotien tehtävä on antaa kasvateilleen asiallinen ja vapauttava käsitys sukupuolielämästä. Vanhemmat ovat kohonneet kasvatustehtävänsä tasolle, jos lapsi lujitetaan 6 ensimmäisen ikävuoden kuluessa kuuliaisuuteen ja jos  lapsi on saanut 10 vuotiaana ohjauksen herääviin sukupuolielämän asioihin. Kasvattajan tulisi ympäröidä sukupuolielämä luonnollisuuden ja puhtauden sädekehällä.

Mutta sitten jatketaan  hyvin  sanoisinko vanhakantaisesti.  Pieni lapsi  voi koskea elintään ja kokea mielihyvän tuntoa. Tähän annetaan neuvo:  hyväntahtoinen mutta vakava huomautus: Noin ei saa tehdä. Myöhemmin onaniaa käsiteltäköön hyljättävänä sairaalloisena  tapahtumana, joka ei kaipaa  pitkiä saarnoja, uhkauksia tai rangaistuksia. "Osoita yksinollessasi olevasi mies, joka säilyttää itsekunnioituksensa."

Muutoin; Suorat vastaukset suoriin kysymyksiin ja selityksiä sen mukaan, kuin lapsen ja nuoren kehitystaso edellyttää.

Kirjoittajasta 

Paavo Eemil Virkkunen (1874 – 1959) oli Wikipedian mukaan suomalainen pappi ja poliitikko.

Uransa alkuvaiheessa Virkkunen toimi uskonnon opettajana useissa helsinkiläisissä kouluissa. Helsingin Suomalaisen Normaalilyseon rehtorina hän oli vuodet 1908–1918.

Eduskuntaan Virkkunen valittiin ensimmäisen kerran vuonna 1913  Hän kuului Suomalaisen puolueeseen ja vuonna 1935 Suomalaista puoluetta seuranneeseen  Kansallisen Kokoomuspuolueeseen. Viimeisen kerran Virkkunen valittiin eduskuntaan vuonna 1939 aloittaneeseen sota-ajan yli aina  maaliskuuhun 1946 istuneeseen pitkään parlamenttiin.

Virkkunen oli opetusministerinä Svinhufvudin II hallituksessa vuosina 1930–1931. Eduskunnan puhemiehenä hän  toimi useaan otteeseen.

Virkkunen oli Ilmajoen kirkkoherrana vuosina 1918–1925 ja  Helsingin eteläisen suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1926–1951. Tässä tehtävässä Virkkunen oli myös ensimmäisen suorana radiolähetyksenä lähetetyn jumalanpalveluksen saarnaaja.

Virkkunen ei luonut akateemista uraa, mutta hänelle myönnettiin vuonna 1949 professorin arvonimi.

Kuukauden klassikko: Salzmannin Rapukirja

TOUKOKUUN kasvatuskirjallisuuden klassikko olkoon teos:

Salzmann, Christian Gotthilf. (1926). Rapukirja eli  järjettömän lastenkasvatuksen opas. Helsinki:  Kotikasvatusyhdistys ry. 

ALUNPERIN  vuonna 1780 ilmestyneen saksankielisen erikoisuuden ”Krebsbüchlein, oder Anweisung zu einer unvernünftigen Erziehung der Kinder” julkaisi   suomeksi Kotikasvatusyhdistys, joka on nykyään Suomen Vanhempainliitto.

159 -sivuisessa teoksessaan  Salzmann ruoskii oman aikansa  kotikasvatuksen virheitä ja nurinkurisuuksia.  Hänen mukaansa  monissa kodeissa vanhemmat turmelivat  ymmärtämättömyydessään lastensa terveyden ja luonteen ja saivat heidät samalla vihaamaan kasvattajaansa.

Kirjan nimessä oleva Rapu viittaa vanhaan tarinaan siitä, miten ravut alkoivat kulkea takaperin. Kirja toimii samoin; se esittää kasvatusohjeet nurinpäin. Esimerkiksi jos haluaa saada lapset vihaamaan itseään, kannattaa tehdä heille vääryyttä, herättää heissä vastenmielisyyttä toista aviopuolisoa kohtaan,  olla  kylmä heidän hyväilyilleen eikä millään ottaa osaa heidän iloihinsa, kieltää heiltä viattomat huvit ja pilkata heitä.

Kirjassa kuvataan  virheellisen  kasvatuksen lopputuloksia ja  esitellään  sopivia keinoja päätyä niihin. Kutakin neuvoa konkretisoidaan  kasvatustarinalla.

Virheellisen kasvatuksen tuloksena lapsista tulee siis Salzmannin mukaan ahneita, epäluuloisia, herkuttelijoita, itsepäisiä, julmia, kateellisia, kohtuuttomia, kostonhimoisia,  paheellisia, saamattomia, tunteettomia luonnonkauneudelle, turhamaisia, tyhmiä, vahingoniloisia, ärtyisiä ja oloonsa tyytymättömiä.  He tuntevat sisarkateuttta. Heidän ihmisrakkautensa  ja järjestyksenrakkautensa ovat tukahtuneet. He ovat vähintääkin välinpitämättömiä uskontoa kohtaan. He laiskottelevat, panettelevat, uhmaavat ja  valehtelevat. He eivät piittaa hyvistä neuvoista. Heidän elämänsä ja terveytensä on turmeltu.

Tällaisiksi kasvattaja saa lapset  paitsi harrastamalla itse paheita uutterasti mm. seuraavilla keinoilla:

• Anna lapsillesi oikein paljon lääkkeitä
• Hemmottele
• Huitele heitä lujasti korville, jos he joskus erehtyvät
• Johdata heidät tuntemaan kiukkua toisten onnesta
• Kiellä rakkaus yhdeltä lapselta ja kohdista se toiseen 
• Kuvaile heille usein työn vaivalloisuutta ja joutenolon suloisuutta
• Näytä  heille kaikki asiat pahalta puolelta
• Pakota heidät ammattiin, johon heillä ei ole halua eikä kykyä.
• Petä ja narraa heitä
• Pilkkaa heitä
• Saarnaa heille jatkuvasti (anna koko ajan neuvoja)
• Puhu pahaa ihmisistä ja yllytä siihen lapsiakin
• Tee heille vääryyttä
• Totuta heidät herkkuihin
• Tuppaa heidän vatsansa täyteen
• Älä kiellä heiltä mitään, mitä he haluavat 

Salzmann antaa myös neuvoja, kuinka lapset voidaan tyhmistyttää: opettamalla heille liian paljon ja liian varhain.  Uskontoa lapset oppivat vihaamaan  kun heidät pakottaa lukemaan ulkoa pitkiä pätkiä katekismuksesta.

KUN ohjeet kääntää nurinpäin,  voi tulkita niistä 1700-luvun filantropistisen kasvatuksen perusideat.

Kasvatuksen päämääränä ovat ahkeruus,  humaanisuus, hyveellisyys, ihmisrakkaus, joustavuus, kohtuullisuus, kristillisyys, luonnonrakkaus, luottavaisuus, rehellisyys,  ystävällisyys  ja terveet elämäntavat.

Kasvatuskeinoina ovat oman esimerkin lisäksi  mm. kohtuullisuus kaikessa, luonnonmukaisuus, oikeudenmukainen kohtelu, pakottamisen välttäminen, positiivisuus,  rakkaus,  sopiva vaativuus, tahdikkuus ja  tasapuolinen kohtelu.

Christian Gotthilf  Salzmann  

Christian Gotthilf Salzmann  (1744  - 1811 jaa.) oli saksalainen pastori ja  koulunuudistaja. Salzmann ihaili Rousseauta ja Basedowia ja pyrki toteuttamaan asumakoulussaan  Schnepfenthalin maatilalla  heidän ajatuksiaan.

Salzmann oli Basedowin läheinen  työtoveri ja työn jatkaja. Häntä pidetään yhtenä parhaista käytännön filantropisti-kasvattajista. Salzmann oli myös tuottelias tietokirjailija.