Apua! Lapseni ei tottele opettajia. Lastuja kasvatuksesta 1

Tottelemiseen kasvattaminen ei ole oikein 

muodissa.

JUTTELIN viime viikolla erään nuoren äidin kanssa. Hänellä oli ongelma: Lapsi menestyy muuten koulussa, mutta ei kerta kaikkiaan tottele opettajia. Lapsi pitää päänsä, saa raivokohtauksia, tekee mitä haluaa.  Mikään ei tunnu auttavan. Ei rangaistukset. Ei palkinnot.

Tärkeä keskustelu. Syöksyin kasvatuksen historiaan ja ryhdyin pohtimaan tottelemista. Tähän päädyin.

Totteleminen- vaativa käsite

Totteleminen ei ole muodikas käsite. 2000-luvulla on paljon seksikkäämpää puhua kriittisyydestä ja oman tien kulkemisesta. Natsien julmuudet ovat sitä paitsi lyöneet tottelevaisuuteen pysyvän negatiivisen stigman. Mutta eikö koko yhteiskunta perustu siihen, että voimme luottaa kaikkien noudattavan/tottelevan pelisääntöjä?

Mistä tottelemisessa oikein  on kysymys?  Loppupäätelmäni on, että tottelemista ei ole vielä  se,  että joku noudattaa ohjeita. Totteleminen on omasta tahdosta tinkimistä ja toisen tahtoon taipumista, siksi että tuo toinen käskee. Tottelemisen ytimessä on siis tahdon käsite. Aloitetaan siitä.

TAHTO eli VOLITIO

Vanhassa psykologiassa erotettiin tavallisesti kolme sielun eli ihmismielen kykyä: järki, tunne ja tahto. Sanottiin,  että tahto liikuttaa ihmistä.  Uskottiin, että oikea (moraalinen) tieto saa ihmisen tahtomaan hyvää.

Kyky tahtoa on ihmisen syntyperäinen ominaisuus. Eri aikoina siihen on suhtauduttu eri tavoin. Kristillisessa ajattelussa lapsen oma tahto, luonto, tulkittiin pitkään perisynnin pilaamaksi, ja siksi kasvattajan piti  murskata se. Jo alle vuoden ikäisestä lapsesta tuli kitkeä itsepäisyys ja ilkeys vakavilla nuhteilla ja vitsalla. Toisella ja kolmannella ikävuodella lapsi tuli saada täydellisen tottelevaiseksi vanhempia ja ylempiä kohtaan. Vanhempien kaikki teot tuli lapsenomaisesti hyväksyä. Kun lapsi oli kasvatettu tottelemaan vanhempiaan, hän oli tottunut olemaan toimimatta oman tahtonsa mukaan ja alistui myös lakeihin ja sääntöihin. Kriitikot kutsuvat tällaista kasvatusta mustaksi (mm. Alice Miller).

"Pahana" luonnollista tahtoa on pidetty myös filosofiassa. 1800-luvulla hegeliläinen valtiomies J.V. Snellmanin mielestä ihmisen oli taisteltava itsensä vapaaksi  eläimellisestä luonnostaan ja vapautettava itsensä tahtomaan sivistystä, sitä, mikä on valtiolle hyvää. 1900-luvun alussa  herbartilaisessa pedagogiikassa uskottiin vahvasti siihen, että opettaja voi synnyttää oppilaissa tahtoa. Tahtoa luotiin siirtämällä oppilaan päähän  tunnepitoisesti viritettyä  tietoa. Tällainen opetus oli kasvattavaa opetusta.

Pehmeän lapsikeskeisen ajattelun  suurmies J.-J. Rousseau käänsi  1700-luvun lopulla kopernikaanisesti ihmisessä olevan luonnon arvon päälaelleen: olemukseltaan hyväksi. Tahtoa ei pitänytkään  murskata, se pitää herättää.  Lapsi ei itse tahtonut: tahtomisen käynnistivät eri aikoihin heräävät tarpeet. 1900-luvun alussa syntyi ns. uusi koulu, jossa haluttiin edetä lapsen tahdon (tarpeiden) mukaan luonnollisesti.

Pian tahtoon alettiin  suhtautua  vähemmän mustavalkoisesti.  Ymmärrettiin, että ihmisessa on kasvun aiheet moneen. Hän voi tahtoa hyviä mutta myös huonoja asioita. Kasvattajan kannatti  liittoutua lapsen arvokkaisiin asioihin pyrkivään tahtoon (harrastus), pyrkiä suojaamaan häntä arvottomilta asioilta, ettei hän alkaisi tahtoa niitä ja taivuttamaan hänen tahtoaan arvottomista arvokkaisiin asioihin. 1900-luvun loppupuolella behavioristit ohittivat koko tahdon käsitteen. Ihminen saatiin heidän mukaansa toimimaan halutulla tavalla, kun vain johdonmukaisesti säädellään ympäristön antamaa vahvistusta, positiivista ja negatiivista palautetta: palkkioilla ja rangaistuksilla.

Tänään tahdosta ei juurikaan puhuta. Tilalle on tuotu käsite motivaatio. Motivaation arkisia synonyymejä ovat halu, halukkuus, tarmo, into, innostus, pyrkimys ja kiinnostus.  Jos tahtoa katselee  motivaatiokäsitteen kautta, näyttää kuin  ihmiselle olisi palautettu  tahdon hallinta. Ihmisen vapauteen (vapaa tahto) kuuluu kyky ainakin jossain määrin hallita, mitä haluaa ja tahtoo. Ihminen ei ole mekaaninen kone, tai biologiansa tahdoton vanki. Hän valitsee itse mitä tekee, usein harkintansa pohjalta. Hän pystyy  hallitsemaan ja suuntaamaan tahtoaan- jos niin tahtoo.

Käytän tässä lastussa yhdellä tavalla määriteltyä tahdon käsitettä.  Määrittelen sen seuraavasti: Tahto on voimaa, energiaa. Tahdolla on konkreetti suunta.  Ei voi tahtoa yleensä. Pitää tahtoa jotakin. (Tosin toisia kuvataan vahvatahtoisiksi, toisia heikkotahtoisiksi).  Suunta edellyttää valintaa, päätöstä. Päätös  voi olla välitön tai harkittu (valitseva tahto).  Edellisessä päätös tehdään ilman riittävää harkintaa.  Tahto näkyy ihmisen toiminnassa: sisuna, sinnikkäänä ja jääräpäisenä pyrkimisenä, yrittämisenä, vaatimisena tai kieltäytymisenä.

On muitakin, syvällisempiä määritelmiä. Esim. Aristotelen mukaan tahto on  järjen jalostama  halu. Halu perustuu vietteihin.  Tahto ikäänkuin  kontrolloi viettejä.  Tahto on harkittua. Halu muuttuu toiminnaksi, kun se saa tahdon suostumuksen. Himo herää itsestään, mutta tahto päättää tyydytetäänkö himo.  Ihmisen tahto on kuitenkin heikko.

Jokaisella ihmisellä on siis minun määritelmässäni  tahto, tai tarkemmin tahto kehittyy meissä kaikissa. Tahto alkaa kehittyä noin  2-vuotiaana. Pieni lapsi harjoittelee tahtomista. Hän kokeilee oman  tahtomisen voimaa. Sillä on kuitenkin rajansa, ja niihin törmääminen turhauttaa pienen lapsen. Se näkyy kiukutteluna.  Kiihkeä tahtomisen  harjoittelu päättyy tavallisesti  4-5-vuotiaana.

Tahtominen on myönteistä. Ilman tahtomista ei ole itsenäisyyttä. Tahtominen on irtaantumista riippuvuudesta muista.  Itsenäistyminen alkaa uhmaiässä.  Toinen vaihe alkaa murrosiässä. Nuoren tahto on voimakas, ja sen suunta epävakaa. Nuori rakentaa minäänsä kokeillen, tahtoen erilaisia asioita. Tahtomalla eri asioita kuin vanhempansa, hän purkaa siteitään vanhempiinsa.  Riitely on keino irtaantua, tulla itsenäiseksi.

Tiivistäen: tahtominen on myönteistä, luonnollista ja välttämätöntä. Ihminen voi tahtoa arvokkaaksi tai arvottomaksi arvotettuja asioita. Omasta näkökulmastaan kaikki tahtovat jotain myönteistä, itselle arvokasta.

Tahto tai pikemmin tahdonohjaaminen tai tahdon hallinta on kyky. Sokrates puhui sisäisestä äänestä, eräänlaisesta omastatunnosta, joka puhuu, kun ihminen tahtoo vääriksi tietämiään  asioita. Tahdonhallinta on kyky taivuttaa oma spontaani tahto ”tottelemaan” sitä mitä pitää oikeana. Paljon myöhemmin Sigmund Freud kuvasi samaa ilmiötä  käsitteillään id, ego ja superego.

TOTTELEMINEN

Palataan nyt tottelemiseen. Mitä teen, kun tottelen? Tottelen, kun teen muuta kuin mitä oikeasti tahdon. Totteleminen edellyttää oman tahdon lisäksi aina  jonkin toisen tahtoa.  Tottelen, kun teen sen, mitä toinen tahtoo, vaikka en itse sitä tahdo.  Tai: Tottelen, kun en tee sitä, mitä tahdon, koska toinen tahtoo niin. Totteleminen edellyttää, että kykenen pitämään oman tahtoni kurissa. Totteleminen ei edellytä, että opetan itseni tahtomaan toisin. Lopetan vain hetkeksi pitämästä kiinni omasta tahdostani. Totteleminen ei ole oman mielenmuuttamista. Vaikka tottelen, tahdon edelleen toisin. Totteleminen edellyttää, että tiedän, mitä itse tahdon, mitä toinen tahtoo ja että  pystyn toimimaan niinkuin toinen tahtoo ja toisin kuin itse tahdon. Jos alan tahtoa samaa kuin toinen, kyse ei ole enää tottelemisesta.

Tottelemisen käsite on lähellä taipumista, suostumista, kompromissin tekemistä, periksiantamista ja  mukautumista. Nämä kaikki ovat luonnollisia ihmiselle. Meillä on taipumus sopeuttaa omaa käyttäytymistämme ja ajattelutapaamme toisten vastaaviin. Totteleminen on tällaisen taipumisen erityismuoto.  Tottelemisessa ei ole kyse vain sen tekemisestä, mitä joku pyytää tai käskee tekemään. Kyse on sen tekemisestä, mitä hän käskee tehdä, koska hän käskee tekemään sen ( Robert Paul Wolff). Tottelemisessa on kysymys toisen vallan hyväksymisestä.  Totteleminen on auktoriteetin tahtoon taipumista. Vapaaehtoisesti. Jos aktoriteetti pakottaa minut omaan tahtoonsa, kyse ei ole tottelemisestä vaan pakotettuna tekemisestä. Auktoriteetin tahtoon taipuminen on kurinalaisuutta. Totteleminen on kurinalaisuutta.

Tarkastellaan asiaa  vielä toisin päin. Mitä teen, kun en tottele? Ei-tottelemisellä on luonnollinen tavoite: turvata oma autonomia ja riippumattomuus. Ei-tottelemiselle on kolme perustetta:
1. tunteet (”en pidä siitä”),
2. tiedot  (”en usko siihen”) ja
3. tahto  (”en halua tehdä sitä”).

Kun en tottele, toimin  niinkuin tahdon, vaikka joku, jolla on oikeus vaatia minua tottelemaan, tahtoisi toisin. Kenen tahansa toive tai käsky ei synnytä oletusta sen toteuttamisesta. Jos kadunmies käskee minun siirtyä tieltään, se etten tee niin, ei ole tottelemattomuutta.  Minulla ei ole mitään velvoitetta totella häntä. Näin tottelemisen edellytyksenä on valtasuhde.

Olen siis määritellyt tottelemisen yllä erityiseksi kyvyksi toimia vastoin omaa tahtoa, siksi että toinen käskee. Kriittinen ajattelija kysyy: millaisiin olettamuksiin sitoudun, jos ajattelen, että toisen käskyn totteleminen silloin, kun itse tahtoo muuta, on  yleisesti arvokas kyky? Etsin vastausta  filosofi Eero Ojasen hyvän tasomallin pohjalta. Totteleminen on hyvää, jos

• asiat sujuvat paremmin, kun tottelen kuin silloin, kun en tottele.
• totteleminen tuntuu mukavalta. Totteleminen tuo mielihyvää.
• totteleminen edistää oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa.
• totteleminen edistää jotenkin mystisesti laajemmin hyvää ja oikeaa maailmassa.

Kiistatta asiat sujuvat monessa tilanteessa  jouhevammin, kun ihmiset tottelevat. Lähes yhtä kiistatta saan enemmän välitöntä mielihyvää, kivaa  kun toteutan oman tahtoni kuin tottelemalla. Mutta ei aina. Myös totteleminen voi tuottaa nautintoa. Asioiden toimivuuden tasolla totteleminen on hyvää. Tuntemusten tasolla aina ei.  Muiden tasojen osalta tulkinta on vielä vaikeampi. Ratkaiseva kriteeri onkin: mitä käsketään tottelemaan.  Totteleminen osoittautuu monitahoiseksi asiaksi. Ketään ei voida vaatia tottelemaan millaista käskyä vaan.  Kukaan ei saa totella, millaista käskyä vaan.

TOTTELEMINEN KOULUSSA

Koulu on yhteiskunnan julkista valtaa käyttävä insitituutio, jossa annetaan kaikille oppilaille eväitä, joilla he voivat kasvaa hyväksi ihmiseksi ja hyödylliseksi kansalaiseksi. Koulussa opittavilla taidoilla kasvaa todennäköisyys saavuttaa elämässä sen päämäärä: onnellisuus. Koululla on myös oikeus vaatia kasvua opetussuunnitelmassa kirjattuun suuntaan. Koululla on oikeus vaatia tottelemista ja myös sanktiovaltaa.

Jotta kouluaika voidaan käyttää tähän tarkoitukseen mahdollisimman hyvin, oppilaitten on toteltava. Tottelemiselle on siis sekä juristinen että pragaattinen peruste. Eri lasten  luonnollinen tahto ei suuntaudu yhtä aikaa samoihin asioihin. Opetusta ei kuitenkaan ryhmämuotoisessa koulussa voida järjestää niin, että jokainen voisi keskittyä vain omaan tahtiinsa itseä kiinnostaviin kysymyksiin. Siksi kyky hallita omaa tahtoa, ohjata itseä toimimaan toisen tahdon mukaan, on jo pienilläkin koululaisille koulunkäynnin avaintaitoja. Suurelle osalle oppilaita totteleminen ei ole ongelma. Käskevä opettaja ei yleensä vaadi kohtuuttomia, arveluttavia, kielteisia tai vaarallisia  asioita. Jos oppilas putoaa tilapäisesti opiskelun tilasta, opettaja onnistuu palauttamaan hänet kevyellä suostuttelulla koulutyön pariin.

Oppilaita voidaan jakaa  ryhmiin. Yhdessä jaottelussa on toiseksi ulottuvuudeksi otettu passiivisuus- aloitteellisuus ja toiseksi koulumyönteisyys-ja kielteisyys. Syntyy neljä ryhmää:
(1) sopeutujat (passiivisesti mukautuvat, riitoja välttelevät, tottelevat)
(2) menestyjät (aktiivisesti oppia haluavat. He eivät tottele. He tahtovat samaa kuin koulu)
(3) vetäytyvät (passiivisesti ei-tottelevat, jättävät tekemättä.)
(4) vastustajat (aktiviivisesti ei-tottelevat, tekevät toisin- oman tahtonsa mukaan).

On mahdollista, että oppilas, joka ei tottele, ei  osaa totella. Tottelemattomuudesta on voinut tullut jo johdonmukaisesti noudatettava tapa, josta saa mm. katu-uskottavuutta.  Hänellä ei ole halua luopua siitä, eikä ehkä edes halua käsitellä asiaa.  Hänellä ei ole kykyä saada itseään opiskelun (mielen)tilaan itselle   mielenkiintoisten asioiden parista. Hän ei pysty pitämään itseään opiskelutilassa, vaan hän putoaa ei-opiskelun tilaan. Joko passiivisesti olemalla  muissa maailmoissa tai aktiivisesti korviketoiminnan parissa, mikä häiritsee muitten opiskelua ja loukkaa heidän oikeuksiaan.

TOTTELEMISEN OPETTELU

2000-luvulla tottelemista ei tehosteta enää ruumiillisella

kurituksella. Se on kielletty kouluissa jo vuonna 1914. Koti-

kasvatuksessa se kiellettiin 1980-luvulla

Kyky totella on - näin väitän- koulunkäynnissä onnistumisen edellytyksiä, mutta samalla myös opittavissa oleva taito. Opettajan tehtävä on tukea oppilasta ottamaan tuo taito haltuun. Millaisia keinoja opettajalla on opettaa toista tottelemaan, toimimaan siis toisin kuin itse tahtoo, siksi että opettaja käskee?  Osa seuraavista  keinoista on epäsuoria, osa suoria. Otan mielelläni niihin kommentteja.

Epäsuoria keinoja

1. Opettaja päivittää omaa opetusnäkemystään. Edelleen käyttökelpoinen on Herbartin näkemys, jonka mukaan kasvatuksella on kolme keinoa:  hallinta/johto - opetus - ohjaus.  Hallinta on  lapsen pitämistä kuuliaisuudessa. Se on suojelua ja totuttamista. Opetus on  tiedon kartuttamista. Ohjaus on  väline lujittaa hyvät harrastukset periaatteiksi, kunnes kasvava irtautuisi kasvattajan johdosta. Opettajan taitoa on  liikkua joustavasti näiden keinojen välillä.  Ohjaustuokio/kasvatustuokio on tärkeä osa opetusta.

2. Opettajan kannattaa  reflektoida käskynsä järkeviksi ja pitää niistä johdonmukaisesti kiinni- se on kurin pitoa. Rutiinien on oltava selkeät. Niistä pidetään kiinni seuraamalla seuraamalla (silmät selässä) ja valvomalla tapaa,  puuttumalla (pedagoginen katse), antamalla käsky-kielto, katkaisemalla uhma esim.  siirtämällä uhmaaja toiseen tilaan. Tapa ei kestä sitä, että sen rikkomisesta ei seuraisi rangaistusta. Siksi keinovalikkoon kuuluvat seuraamukset, jotka muut näkevät (Bandura sosiaalinen oppiminen)

Käskyjä ei tule olla liikaa. Hyvä esimerkki on Juuso Juurikkalan järjestyssääntö, jossa on vain kaksi kohtaa: (1) Koulu on työtä. Kaikesta muusta voidaan neuvotella paisti siitä, että töitä tehdään. (2) Ketään ei kiusata.

3. Opettaja rakentaa itselleen auktoriteetin pedagogisen suhteen keinoin.

4. Järjestetään koulutyö fiksusti. Kaikilla on oltava  mielekästä tekemistä.

5.  Kaikki lapset tarvitsevat onnistumisen kokemuksia.

6.  Opetuksen  on oltava elävää, mielenkiintoista, monipuolista. Parhaimmillaan kaikki saavat opetella asioita, jotka ovat heille uusia eikä kukaan opiskele asioita, jotka jo osaa.

7. Ilmapiirin olisi oltava kevyt, välittävä, kannustava.

Suoria keinoja

1. Keskeinen välinen on puhuminen ja perusteleminen. Opettaja voi toimia oppilaan etuotsalohkona. (Kaikilla lapsilla ei toimi syy-seurausrakenne).  Selostetaan lapselle,  mitä tahtominen ja totteleminen ovat.  Opettaja tietää, että  lapsuus on (Mika Ojakankaan mukaan) ennen kaikkea vastarintaa kaikkea kasvatusta vastaan. Samalla kun lapsuus vastustaa kaikkea kasvatusta, lapsi kuitenkin vaatii kasvatusta. Lapsi ei ole vielä valmis pärjäämään, vaikka hänestä siltä tuntuu. Opettajien tehtävä on valmentaa häntä toteuttamaan oma unelmansa.  Käydään läpi oppivelvollisuus sekä oikeutena että velvollisuutena. Selvitetään, että opettajaa on toteltava, koska hänelle on annettu opettajan valta ja vastuu ihan  riippumatta siitä, tykkääkö oppilas opettajasta. Käydään läpi seuraamukset siitä, että lapsi ei tottele ja ne vaihtoehdot, joita koulunkäynnille on.

2. Lapsen on saatava kokemuksia siitä, että tottelemisesta on hyötyä.  Tässä taustalla on ajatus, että lapsen  olisi opittava ns. realistisuusperiaate, ts. lykkäämään tunnetyydystä.

3. Ohjauskeskustelut konfliktitilanteessa. Konflikti pitää purkaa, kun tunteet ovat tasaantuneet. Sanelu ei ole tehokas keino. Se aiheuttaa raivokohtauksia. Aikuinen osoittaa empatiaa lasta kohtaan sillä, että toistaa lapsen huolenaiheen juuri samoilla sanoilla, joilla lapsi sen ilmaisi.  Empatia pitää sekä lapsen että aikuisen rauhallisena. Sitten aikuinen tuo esille  oman huolenaiheensa (Esim. emme ehdi käydä kurssia läpi).  Lopuksi aikuinen ja lapsi keksivät yhdessä mahdollisia ratkaisuja ongelmaan. Lapsi voi keksiä nerokkaita ratkaisuja, jotka ovat molempien osapuolten toteutettavissa, realistisia  ja molempia osapuolia tyydyttäviä (Ross W. Greene). Keskustelussa pyritään sopimukseen. Joskus on viisasta ottaa aikalisä: luovutaan toistaiseksi vaatimuksesta.

4. Opettajan oman mielen psyykkaus. Kuten Mika Ojakangas on sanonut: Tämä kasvatukseen liittyvä tahtojen taistelu, olkoon se kuinka ystävällistä tahansa, vaatii opettajala tahtoa ja luonnetta, jotta se olisi eettistä ja toisaalta vapaata miellyttämishalusta tai -vaatimuksesta.

Totteleminen ja suostuttelu

LOPUKSI: On ehkä syytä pitää erillään tottelemisen opettelu ja  suostuttelu. Suostuttelu on opettajan pyrkimystä muuttaa oppilaan tahto, oppilaan saamista tahtomaan itse samaa kuin opettaja.  Suostuttelu on itse opiskeltavien asioiden tai koulunkäynnin hyödyn (merkittävyyden kokemuksen venyttämistä) korostamista. Käymme  aikuisina  lapsen kanssa läpi kolme kysymystä :
1. tunteet (”miksi et  pidä siitä”),
2. tiedot  (”miksi et usko sitä”) ja
3. tahto  (”miksi et  halua tehdä sitä”).

Tottelemista opeteltaessa oppilaan tahtoa ei  murskata, eikä yritetä muuttaa- vaikka   opettajan  tehtävä onkin venyttää oppilaan tietoja, taitoja ja tahtoa. Niinkauan kuin on kysymys tahdon suunnan muokkauksesta, kyse on suostuttelusta. Vasta kun puhumme oman tahdon hallinnasta, toiminnasta toisen tahdon mukaan, kyse on tottelemisesta.  Totteleminen edellyttää, että lapsen  tahtosinänsä tunnistetaan, mutta sen mukaan en anneta toimia nyt. Tottelemista opeteltaessa oppilas tehdään tietoiseksi tahtomisesta yleensä ja omasta tahtomisestaan erikseen.

Tottelemiskasvatus onnistuu, kun opettajan tahtoo kasvattaa ja opettaa lasta (kasvatustahto), ja oppilas antaa opettaa ja kasvattaa itseään, vaikkei sitä itse lähtökohtaisesti ja  nimenomaisesti tässä asiassa tahdo.