Kirjoja

Kirjoja

lauantaina, heinäkuuta 21, 2018

Luova hulluus, nerous, prosessi - vai järkevyys?

Tuominen, Saku. (2014). Luova järkevyys.
Arkisen luovuuden ylistys. Helsinki. Otava.  253 sivua
NELJÄ vuotta sitten ilmestyi hieno teos luovuudesta. Hieno sekä muodoltaan että sisällöltään. Kirjoittaja  Saku Tuominen kertoo tehneensä sitä 25 vuotta.

Tuomisen kirjoitustyyli on omaperäinen. Teksti on kuin sinfoniaa, jossa säveltäjä leikittelee  teemoillaan. Muuntelee niitä. Palaa niihin.
Rakenne on symmetrinen. Aluksi. Lopuksi. Kirja alkaa miesten vessaan liittyvästä ongelmasta, ja pönttöön Tuominen  myös kirjansa päättää. (Kirjan lopussa on vielä  kolme  eri pituista tiivistelmää –  idea, joka antaa ajateltavaa).

Tuominen  kirjoittaa kuin aforistikko. Lyhyin lausein. Tavallisesti kappaleissa on muutama rivi. Pisimmässä taisi olla 9. Lyhyimmässä yksi. Hän kysyy ja vastaa itse. Ja kyseenalaistaa  heti perään omat vastauksensa. Verbaaliakrobaattiaa.

Tuominen ei julista korkealta. Hän on tarinan kertoja. Hän perustelee väitteensä narratiiveilla, tapahtumilla, ihmisten ajatuksilla ja tutkimustuloksilla. Ideaa kehittäen. Kysyen. Haastaen.

NIINPÄ myös sisältö on  hieno. Poimin itselleni talteen monta viisasta  ajatusta.

Luovuus- väärinymmärretty käsite

Tuominen haluaa purkaa luovuuden käsitteeseen liityviä väärinkäsityksiä. Luova hulluus on väärinkäsitys. Luovuus ei ole hulluutta. Luova hulluus on  päämäärätöntä sekoilua. Se ei ole rohkeaa, vaan omituista, rakastettavaa mutta säälittävää.  Kuten jalkapallopeli suolla.

Luovuus ei ole eikä vaadi neroutta. Tuominen ilmoittaa inhoavansa maanisesti luovaa neroutta.

Luovuuden väärinymmärystä on myös usko erityisiin luovuusprosesseihin ja keinotekoisiin luovuusworkshoppeihin. Ne eivät johda mihinkään.

Mitä luovuus sitten on? 

Luovuus ei ole itseisarvo. Se on toimintatapa, joka mahdollistaa jonkin hienon tekemisen.

Yleisesti  luovuus on omaperäisyyttä ja hyödyllisyyttä - ei (siis vain) taiteellisuutta. Tuomista kiinnostaa  arkinen luovuus.  Luovuus on jokapäiväistä ongelmien ratkomista, oivaltamista ja asioiden kehittämistä, johon jokainen pystyy halutessaan. Se koskee jokaista - ei vain jotain luovaa luokkaa. Koreografi ottaa omia askeleitaan, viinintekijä omiaa, kirjailija omiaan ja kirjanpitäjä omiaan.
















Luovuus ole luonteenpiirre, luovuus on toimintatapa. Halua yrittää mennä kohti jotain hienoa.
Luovuus on halua tehdä asioita eri tavalla ja paremmin. Aidossa luovuudessa on kysymys  kahdesta asiasta. Kyvystä nähdä ja halusta tehdä. Eri tavalla, paremmin.  Not copying. Pelkkä halu ei kuitenkaan riitä.  Ideat on myös toteutettava.

Miksi hyviä ideoita ei toteuteta?

Pelkkä ideointi - eikä halukaan luoda uutta -  ei  riitä.  Ideat on myös toteutettava. Ongelma on se, että näin ei toimita. Miksi se on niin vaikeaa? Poimin 7 hyvää syytä.
  1. Luulemme tietävämme (vrt. Nokia: kosketusnäyttö ei kiinnosta)
  2. Emme uskalla tehdä.  Pelkäämme epävarmuutta. Olemme turvallisuushakuisia. Ihmiset ja organisaatiot. Meillä on puute rohkeudesta. 
  3. Meillä on kiire. Aikaa ei tunnu olevan, ei ajattelemiseen eikä eri tavalla tekemiseen. 
  4. Meillä ei ole energiaa. Kaikki energia menee arjesta selviämiseen.
  5. Meillä ei ole rahaa. (Taloudelliset rajoitteet)
  6. Ihmisen aivot on rakennettu säästämään energiaa. Uusi vaatii ponnistelua. Emme voi jatkaa automaattiohjauksella.
  7. Työpaikan/organisaation kulttuuri estää. a) ”Näin meillä on aina tehty"-ajattelu”. Vanha riittää. b) Byrokratia isoissa yrityksissä: Joka asiaan tarvitaan lupa. Vikaa voi olla c)  huonossa ajattelussa: ei-innnovatiivisessa - uuden on oltava yhteensopivaa. Vika voi olla d)  huonosti toimivissa prosesseissa: Mitään ei tapahdu. Ei uskalleta päättää. (Ongelmien)  havainnointikyky surkastuu, jos näkeminen ei johda mihinkään. Jos ihminen näkee työpaikalla ongelmia ja kertoo niistä esimiehelle, mutta mitään tapahdu, niin jonkin ajan kuluttua hän lopettaa niiden näkemisen. e) Johto ei  luota työntekijöihin
" Useimmat organisaatiot pelkäävät kaikkein eniten yllättäviä muutoksia, epätasapainotiloja, häiriöitä, virheitä ja ongelmia. Unohtaen, että ne ovat luovuuden tärkein lähde."

Luova järjevyys

TUOMINEN tarjoaa "pelastukseksi" ideaa luovasta järkevyydestä. Järkevää luovuutta  on asioiden tekeminen uudella, erilaisella tavalla, joka on tarpeellista eli järkevää. Luovan järkevyyden ydinfilosofian hän  kiteyttää seuraavasti: ( #luovuus)
”Pidämme huolta siitä, että olemme uteliaita ja innostuneita.  Emme ota asioita annettuina, vaan kysymme ja kyseenalaistamme. Kohdatessamme ongelmia alamme valittamisen sijaan etsiä uusia vaihtoehtoisia toimintatapoja ja näemme runsaasti mahdollisuuksia ympärillämme.  Kokeilemme uusia asioita hyväksyen, että kaikki ei välttämättä aina toimi, emmekä päätä etukäteen, onko kokeilemamme idea suuri vai pieni. Sen sijaan havainnoimme ja reagoimme, tarvittaessa nopeastikin.” 
#luovuus- mallissa on neljä elementtiä:
  1. Ensiksi on oltava kyky nähdä. Ihmetellä. Mikä voisi olla paremmin? On pysähdyttävä katsomaan ja tunnistettava ongelmakohdat. Usein -harmi kyllä- on helpompi olla näkemättä, vedota kiireeseen ja tyytyä vanhaan. Jos ei näe, ei joudu ponnistelemaan yhtään enempää. 
  2. Toiseksi pitää olla halu tehdä. Ongelmien tunnistaminen ei riitä, ellei niihin tartuta ja ryhdytä muuttamaan.  Innovaatiopajoja kyllä pidetään, työryhmiä perustetaan ja raportteja laaditaan, mutta mikään ei koskaan johda mihinkään konkreettiseen.  Toimeen ei tartuta, henkilökunta tympääntyy ja organisaatioon pesiytyy luovuudenvastainen meininki.  
  3. Luovuuden on tähdättävä siihen, että asiat tehdään vähän tai paljon paremmin. Vähän paremmin tekeminen on arjen pienten asioiden fiksaamista.  Ongelma on vain siinä, ettei lopputuloksesta koskaan tiedä. Voi olla, että tilanne muuttuu paremmaksi, mutta yhtä hyvin voi olla, että metsään menee ja siksi on niin paljon helpompaa pysyä paikoillaan.  
  4. Paljon paremmin tekeminen taas asioiden dramaattisempaa muuttamista paremmaksi. 
Malliin liittyy kaksi ongelmaa: kuilut havaitseminen ja tekemisen sekä  pienen ja suuren  asioiden välillä.

Edelliseen pudotaan, kun ajatellaan, että ideoita pitää kokeilla perinpohjin, ja vasta sen jälkeen tietää ovatko ne hyviä. Tuominen esittää, että ideoinnin ja tekemisen pitäisi kulkea rinta rinnan, sillä tekeminen on luovaa. Kokeillessamme jotakin, havainnoimme mitä teemme ja parannamme sitä matkan varrella.

Jälkimmäisen ylitetään uskaltamalla. Hyvää ideaa, joka varmasti menestyisi, ei  tunnista etukäteen mistään.

Kuinka siis toimia fiksummin luovasti? 

Jos haluamme toimia järkevästi luovasti, on opeteltava toimimaan toisin.  Poimin 10 viisasta ohjetta:
    1. Otetaan ”Nopea kokeileminen”,  kokeilukulttuuri käyttöön.  Kyse on siitä, että havainnoidaan, mietitään, kokeillaan ja opitaan. Kokeillaan ja korjataan.
    2. Hyväksytään, että suuri osa kokeiluista ei toimi.
    3. Tehdään pieniä asioita arjessa eri tavalla.
    4. Rohkaistaan kysymistä. Englantilaisen tutkimuksen mukaan 4-vuotias tyttö kysyy keskimäärin noin 390 kysymystä päivässä. Kysymysten määrä laskee iän kasvaessa. 
    5. Kokeillaan rohkeasti. 
    6. Tartutaan heti.Tartutaan tilaisuuteen. 
    7. Joka viikko voi kokeilla uudenlaisia asioita, kuten palaverin pitämistä seisten, lyhyempien sähköpostiviestien kirjoittamista tai työskentelyä kahvilasta käsin. Kokeillaan jonkin asian tekemistä, ja jos huomataan, että se toimii, niin jatketaan ja aletaan kehittää sitä.
    8. Tarvitaan malttia olla ajattelematta. Jotta ajatuksemme ovat viileitä. Jotta ”asioita vain tulee”  
    9. Johtajan on luotettava; Jokaisella on oikeus ehdottaa ja kokeilla. Jaettu johtajuus, sanoisi Michael Fullan. Hyvässä työyhteisössä ihmiset huomaavat parannuskohteita, kun taas huonossa työyhteisössä kaikki tuntuu hankalalta.
    10. Johtajan tehtävänä ei ole poistaa tai vähentää riskejä vaan luoda ympäristö, jossa niitä on turvallista ottaa. 
    11. Myönnetään, että  innovatiot ovat tuurista kiinni. 
    Kirjoittajasta 

    Saku Tuominen on yrittäjä, luova johtaja, keynote-puhuja,  tietokirjailija. Hän  työskennellyt luovuuden parissa pian 30  vuotta sekä teoriassa että käytännössä. Hän kuvaa itseään  luovuususkovaiseksi. Suuri yleisö tuntee hänet  innovatiivisten tv-sarjaformaattien (mm. Hyvät, pahat ja rumat, Uutisvuoto ja Kokkisota)  luojana.

    2004  Kuinka ideat syntyvät: luovan ajattelun käsikirja (yhdessä  Jussi T. Kosken kanssa)
    2009: Ravistettava, omskakas : toisinajattelijan käsikirja (yhdessä  Katja Lindroosin kanssa)
    2009: Aglio &olio : yksinkertaisen pastan A &O
    2011: Basta! italialaisen ruokakulttuurin abc
    2011: Matkanopas : entä jos kansainvälistymisessä on kyse vain kahdesta asiasta? (yhdessä Risto Kuulasmaan kanssa)
    2012: Työkirja : työelämän vallankumouksen perusteet Harjoituskirja : 50 konkreettista ideaa ja muita käytännönläheisiä ohjeita (yhdessä  Pekka Pohjakallion kanssa)
    2014: Luova järkevyys
    2014: Hyvä elämä. Lyhyt oppimäärä.
    2014: Työväen teatteri (Yhdessä  Jyrki Lehtolan ja Pekka Pohjakallion kanssa)
    2015: Pizze
    2016: Uskonko (yhdessä Annamari Heikkilän kanssa)
    2017: Koulukirja (yhdessä Martti Hellströmin kanssa)
    2018: Juu ei : pieni kirja priorisoinnista (ilmestyy syksyllä 2018)

    maanantaina, heinäkuuta 16, 2018

    Moraalikasvatuksesta kasvatuksen etiikkaan?

    Pitkänen, Pirkko (toim.). (1996).
    Kasvatuksen etiikka. Helsinki: Edita.
    PARI päivää sitten innostuin Annika Takalan moraalikasvatusta käsitelleestä teoksesta. Niin paljon, että oli pakko ahmia  heti perään Pirkko Pitkäsen toimittamama teos "Kasvatuksen etiikka."

    Molemmat on julkaistu about samaan aikaan, mutta tässä artikkelikirjassa näkyy vielä vahvemmin se hidas, mutta valtava muutos, mikä on tapahtumassa  arvokasvatuksessa.

    Mitä opin? Käsityksemme arvoista on muuttumassa. Ikiaikaisia,  objektiivisina, universaaleina pudettäviä  arvoja (esim. ihmisyys) on yhä vähemmän. Näemme arvot yhä useammin relativistisesti, dynaamisina, muuttuvina, omaan aikaansa kontekstiinsa sidottuina. Moraalimme perustuu yhä  vähemmän velvollisuusestiikkaan ja yhä  enemmän seurausetiikkaan.

    Näen niin, että olemme  muuttamassa  ajatustamme kasvatuksen tehtävästä:

    - Kasvatus luopuu normaaliksi holhoamisesta ja vähentää uskomusjärjestelmän välittämistä ja  juurruttamista. Moraalinen pakko vähenee.
    - Sosiaalistamisen rinnalle ja ohi nousee adaptaatiokyky.
    - Eettisen kasvatuksen tavoite ei ole ohjelmointi vaan kasvattaa ihmisiä ajattelemaan itsenäisesti ja olemaan kriittisesti suvaitsevaisia.
    - Kasvatus  luottaa yksilöihin ja antaa tilaa ja liikettä  omille ajatuksille. Eettisen kasvatuksen tavoite on  kyky itsenäiseen arvolähtökohtien puntarointiin ja eettisten valintojen tekemiseen.
    - Huomio siirtyy oikeanlaiseen tapaan totuttamisesta (käyttäytyminen) eettisen pohdinnan syvyyteen.
    - Normaaliutta ei enää ylläpidetä pakolla, ankaralla kurituksella ja rankaisemisella, sitä ei ehkä enää lainkaan tavoitellakaan.

    Mutta samalla yksilöön kohdistuvat vaatimukset  myös  laajenevat: Nähdään, että olemme (edelleen) vastuussa itsestämme  (esim. terveytemme), läheisistämme- mutta myös ympäristöstä, muista kansoista ja jopa vielä syntymättömistä tulevaisuuden kansalaisista.

    Miksi? 

    Koska maailma muuttuu kiihtyvää vauhtia. Tieteellistekninen kehitys synnyttää eettisiä ongelmia, joihin traditio ei anna vastauksia (esim. tekoäly).   Kulttuurimme monimuotoistuu.  Ympäristöongelmat. Pakolaisaallot. Terrorismi.  Ajattelemme , että niiden uskomusten, arvojen ja asenteiden määrä on pieni, joita on tänä päivänä syytä siirtää itsestäänselvyyksinä tuleville sukupolville.  Uusien, uusissa olosuhteissa relevanttien  arvojen luomisen taidon merkkitys kasvaa.

    Mutta malttia! Sama tärkeä viesti tulkinta toistuu kirjassa:
    " Toisaalta on huolehdittava siitä, että kasvatettavat samastuvat  ainakin jossain määrin olemassa oleviin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin muodostelmiin, toisaalta nopeasti muuttuvassa maailmassa on tärkeää kasvattaa  perinteisten ajattelun ja toiminnan vaihtoehtojen kriittiseen tarkasteluun." (Pirkko Pitkänen)
    " Kasvatuksessa on  kysymys yhtäältä olemassa olevien normien siirtämisestä kasvatettaville, toisaalta valmiudesta uusien normien tuottamiseen." ( Dietrich Hoffman)
    " Ihmiskunta pyrkii siirtämämään sen arvokkaan, minkä se on saavuttanut, seuraavan sukupolven omaisuudeksi- tosin siten, että uusi sukupolvi voi kehittää sivistyspääomaa edelleen." (Pertti Kansanen) 
    " Yhä edelleenkin tiettyjen perinteisten kulttuuristen valmiuksien siirtäminen on tärkeää, mutta kasvatettavien tulisi oppia myös arvioimaan kriittisesti institutionalisoituneita ajattelun ja toiminnan vaihtoehtoja." (Pirkko Pitkänen) 
    " Ei ole puolueetonta etiikkaa. Mutta silti olisi tavoiteltava jotain kaikille yhteistä ja yhdistävää." (Jaana Hallamaa)
    HITAAN käänteen  juuret ulottuvat peräti 400 vuoden taakse: 1600-luvun lopulta 1700-luvun loppuun, jolloin moderni syntyi: valistus nosti esiin yksilökeskeisyyksen idean ja määritti keskeisen eettisen arvon oikeudenmukaisuuden yhteiskuntasopimukseksi. Ihmisestä tuli  autonominen päätöksentekijä, jonka arvovalintoihin ei ollut oikeutta puuttua.

    Tavoitteena on siis edelleen  mahdollisimman hyvien ihmisten kasvattaminen (mutta sitä, millainen hyvä ihminen on, ei enää dogmatisoida) , mutta sen rinnalla  hyvän elämän turvaaminen myös tulevaisuudessa, muuttuvissa olosuhteissa. Edelleen tavoitteena on vahva moraalinen identiteetti-mutta nyt itserakennettuna.

    Kuinka luoda valmiuksia eettisen autonomiaan?

    KIRJA antaa myös työkaluja uudenlaisen eettisen ajattelun kehittyksen tukemiseen. Näitä ovat:

    - Annetaan lapsille ja nuorille mahdollisuuksia  pikkuhiljaa tehdä omia normi- ja arvoratkaisujaan  (tarvitaan välittävä pedagoginen suhde) (Pirkko Pitkänen)
    - Arvo-osaaminen ja sen osana kulttuurinen kompetenssi: kyky jatkuvaan kulttuuriseen tulkintaan, kulttuurien taustatekijöiden ymmärtämiseen sekä kyky kriittiseen ajatteluun. Arvo-osaaminen on  hyvän elämän taitoa,  kykyä tehdä (rationaalisin keinoin) perusteluja arvovalintoja  ja kykyä asettaa omat arvot järjestykseen. (Pirkko Pitkänen)
    - Eettiset keskustelut:  Keinoja: dialogi  (keskustelu, väittely) eri maailmankatsomillisten näkemysten, arvovalintojen ja uskomusjärjestelmien johdonmukaisuudesta. (Sirkku Hellsten)
    - Opetuksessa tulee välittäa tieto moraalisesta relativismista (Pirkko Pitkänen)
    - Tavoitepohdinnat  (opettajan).  Kasvatuksessa kaikki  päätökset perustuvat jollakin lailla arvoihin.
    Arvot ohjaavat toimintaa. Arvot saavat ilmaisunsa kasvatustavoitteissa. (Pertti Kansanen)
    -Tulevaisuuskasvatus, mm. vaikuttamisen keinot  (Anita Rubin)

    Kuinka muutos näkyy koulukasvatuksessa? 

    KAIVOIN esiin vanhoja muistiinpanojani.

    Leevi Launonen tutki väitöskirjassaan (2000) kansa- ja peruskoulujen opetussuunnitelmia.  Sadan vuoden aikana on siirrytty hänen mukaansa universalismista kohti yksilöllisyyden painottamista. Toisen maailmansodan jälkeen pedagogisessa ajattelussa ja kansakoulun opetussuunnitelmissa näkyy pyrkimys välttää yhdenmukaistavaa kasvatusta. Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana - siis koko peruskoulun ajan-  vallalla on ollut yksilöllisyyden ja moniarvoisuuden korostus. Yhtenäisen arvomaailman korostamisesta on luovuttu. Yhteisöllisyys on säilynyt globaalina vastuuna ihmiskunnasta ja luonnosta.

    Kävi myös itse läpi peruskoulun opetussuunnitelmien kasvatuksen päämäärää koskevia kirjauksia. Nostan sieltä esiin seuraavat pointit

    • Vuoden 1967 väliaikainen opetussuunnitelma käytti Koulunuudistustoimikunnan (1966) asettamaa päämäärää: Peruskoulun tulee luoda perusta nuoren ihmisen kehittymiselle kulttuuri-ihmiseksi, jota luonnehtivat seuraavat piirteet. Hän on  kykenevä omaksummaan itselleen yleismaailmallisen henkisen sivistyspääoman, 2) kehittynyt pystyväksi yhteistyöhön muiden ihmisten kansa ja 3) kehittynyt ehjäksi, itsenäiseksi, arvostelukykyiseksi persoonallisuudeksi  
    • Vuoden 1970 POPS:  Omaleimaisella persoonallisuudella tarkoitettiin hyvää ihmistä. Lisäksi oppilaat oli kasvatettava tuntemaan vastuuta perheestä, muista ihmisistä ja koko maailmasta. Oppilaiden persoonallisuutta oli pyrittävä kehittämään siten, että ihmiskunta muuttuu demokraattisemmaksi ja inhimillisemmäksi.  
    • Vuoden 1985 POP:  Vuoden 1983 peruskoululain tavoitemäärittely sisälsi  erikseen mainittuina opetuksen yleistavoitteina siveellisyyden ja hyvät tavat, tasapainoisuuden, hyväkuntoisuuden, vastuuntuntoisuuden, itsenäisyyden, luovuuden, yhteistyökykyisyyden ja rauhantahtoisuuden. Tämän jälkeen rauhantahtoisuus katoaakin listalta. 
    • Vuoden 1994 perusteet:  Perusteiden osalta voimassa oli edelleen vuoden 1983 peruskoululaki. Kasvatuspäämäärä kuvaa edelleen persoonallisuus, joka on kasvanut kansalaisyhteiskunnan jäseneksi, omaksunut yhteisön kulttuuripääoman (yleissivistys), hallitsee omaa elämäänsä ja kantaa vastuunsa. Hänellä on valmiudet hankkia tietoa ja oppia. Hänellä on perustaidot , kykyä itsenäiseen työskentelyyn ja rakentavaan yhteistyöhön. Hän ymmärtää teknologiaa ja edistää kestävää kehitystä. Hän voi hyvin fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti.
    • Vuoden 2004 perusteet .Vuoden 1998 perusopetuslaki määritteli perusteiden tavoitteet: Tavoitteena oli tukea oppilaiden kasvamista hyviksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Opetuksen tuli myös edistää tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.”
    • Lisäksi Valtioneuvoston asetus N:o 1435 koski tätä opsia:  2000-luvulla ihanneihminen kunnioitti  elämää, luontoa ja ihmisoikeuksia, oli fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti terve, hyvätapainen, tasapainoinen, vastuuntuntoinen ja yhteistyökykyinen. Hän pyrki ihmisryhmien, kansojen ja kulttuurien väliseen suvaitsevaisuuteen ja luottamukseen. Hän arvosti omaa ja toisten oppimista  ja työtä.  Hän oli aktiinen yhteiskunnan jäsen, joka osasi  toimia demokraattisessa ja tasa- arvoisessa yhteiskunnassa sekä edistää kestävää kehitystä. Hän myös arvioi  kriittisesti ympäristöään. Hän osasi ajatella, liikkua ja viestiä. Hänellä oli tarpeelliset tiedot ja taidot, avartuva ja syvenevä maailmankuva, laaja yleissivistys (tuntemusta monesta asiasta). Hän oli luova ja hallitsi tieto- ja viestintätekniikkaa hallitseva. Siveellisyys- tavoite poistui. 
    • Vuoden 2014 perusteet : Kokonaisvaltainen tavoite (ainutlaatuinen persoona) on säilynyt, toki eri sanoihin puettuna. Jokaisella on oikeus kasvaa täyteen mittaansa ihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä. 
    • Valtioneuvoston asetuksessa  422/2012 perusopetuslaissa tarkoitetun opetuksen valtakunnallisista tavoitteista ja perusopetuksen tuntijaosta ihanneihminen on lähes täysin samanlainen kuin vuoden 2004 perusteissa. Pois listasta on jäänyt kriittinen ympäristön arviointi. Ihanneihminen on hyvinvoiva, hyvätapainen, luova, tasapainoinen,  terve, vastuullinen,  yhteistyökykyinen. Hän ajattelee ja toimii eettisesti. Hän kunnioittaa elämää, erilaisuutta, ihmisarvon loukkaamattomuutta, ihmisoikeuksia, ihmisyyttä,  luontoa  ja toisia  ihmisiä.  Hänellä on terve itsetunto.  Hänellä on  avartuva ja syvenevä maailmankuva. Hän tuntee perinteitä. Hän hankkii tietoa kriittisesti. Hän on aktiivinen ja eettisesti vastuukykyinen kansalainen ja  yhteiskunnan jäsen, joka osaa toimia demokraattisessa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa sekä edistää  kestävää kehitystä. Hänellä on kansalaisvalmiudet ja hän ajattelee ja toimii yhteiskunnallisesti. Hän  edistää  ihmisryhmien, kansojen, aatteiden, uskontojen ja kulttuurien välisen kunnioittamista  ja luottamuksesta. Hän osaa ajatella, oppia ja motivoitua.Hänellä on tarpeelliset tiedot ja taidot ja laaja yleissivistys. Hän hallitsee arkea, tieto- ja viestintäteknologia ja vuorovaikutusta.  Hän tuntee teknologiaa.  Hän osaa käyttää käsiään ja liikkua. Hänellä on tietoa työelämästä ja yrittäjyydestä. Tuoreimmassa opetussuunnitelmassa erityisesti korostuu kestävä elämäntapa.   

    Eli?

    En näe tavoitteistossa yhtä dramaattista muutosta kuin Launonen. Peruskoulun kestävän  kuvauksen ihanneihmisesta voi tiivistää näin:  aktiivinen ja suvaitsevainen ihminen, jolla on vankka yleissivistys  ja joka tiedostaa vastuunsa omasta elämästään ja telluksesta.

    Entä  näkyykö se koulun arjessa? Veikkaanpa, että  uusi ajattelutaoa  koulujen eettisessä kasvatuksessa ei ole tehnyt lopullista läpimurtoa. Eivät kaikki opettajat ole luopuneet moraalisten hyveiden ja niiden arvosisältöjen opettamisesta.


    Kriittistä pohdiskelua

    Pitkäsen toimittava teos teki minulle hyvää. Teos haastoi pohtimaan monia asioita uudelleen.  Opin, että kaikkia valintoja saa ja tulee tarkastalla eettisesti. Niinpä päätteeksi kysyin itseltäni, onko valinta siirtää huomattava vastuu lapsen ja nuoren moraalisesta kehityksestä hänelle itselleen eettisesti oikein.

    Olisi varmasti monta hyvää vastata kyllä. Yksilön henkinen koskemattomuus on arvokasta. Emme enää elä yhtenäiskuttuurissa. Meidän ei tule nostaa poikaa isäänsä vastaan (Pekka Elo). Tänään sivistykseen kuuluu suvaitsevaisuus.

    SANON silti myös EI. Ainakin fanaattisuudelle. Syvä eettinen pohdiskelu ei ole jokamiehen taito.

    Virallinen käsitys lapsesta on kompetenti lapsi. Jo pieni lapsi halutaan tulkita  moraalisesti täysi-ikäiseksi.

    Mutta. Mutta. Moraalinen autonomia  edellyttää myös yleistä ajattelun kehitystä, ja siksi varsinkin alakouluissa tarvitaan aikuisia. Onko lapsesta oikeasti  itsenäiseksi arvojen prosessoijaksi  ja valitsijaksi? Autonomia vaatii laajaa näkemystä erilaisista arvojärjestelmistä ja maailmankatsomuksista.

    Onko hänellä oikeasti edellytyksiä osallistua  dialogiin  eri maailmankatsomillisten näkemysten, arvovalintojen ja uskomusjärjestelmien johdonmukaisuudesta?

    Hyväksi ihmiseksi ei voi kasvaa  itsekseen. Hyväksi  ihmiseksi voi kasvaa vain muiden ihmisten avulla ja tukemana (Jaana Hallamaa).
    " Lapsi ei tiedä alusta alkaen, mikä on hänelle hyväksi. Vielä vähemmän voi lapsi kokemuksen puuttuessa tietää, mikä on hyväksi toisille." ( Hoffman)
    KIRJOITTAJIEN monin kohdin esittämä ajatus kultaisesta keskitiestä on hyvä.  Jatkossakin minusta on tärkeää opettaa moraalia. Ja kuten Takalan kirjassa todettiin, pelkkä opetus ei riitä, sääntöjen noudattamista tulee myös valvoa. Meillä on kaikki oikeus opettaa hyviä tapoja, sääntöjen noudattamista ja arvoja. Kaikki peruskoulun opetussuunnitelmat ovat antaneet  sille tuen. Pelkkä moraalikysymysten pohdinta filosofoimalla ei riitä.

    Mutta samoin kuin tiedollisessa kasvatuksessa, myös moraaliskasvatuksessa on omat formaalit tavoitteensa. Moraalikasvatuksessa ne ovat eettisen ajattelun keinoja.  Niiden harjoittelulle  on löydettävä myös aikaa.

    lauantaina, heinäkuuta 14, 2018

    Kuinka moraaliin kasvatetaan?

    Takala, A. (1997). Ihmiseksi kasvaminen.
    Opinion.  Toinen painos.Jyväskylä: Gummerus.
    KASVATUSOPIN historiaa tutkivaa voi hämmentää, kuinka ohueksi ennen niin keskeinen luonteenmuokkaus:  siveellisyys-, hyve- ja moraalikasvatus on litistynyt. Siis lapsen ja nuoren ohjaaminen ymmärtämään, mikä on oikein ja väärin.  Miten tulisi elää?  Mitä on vastuu? Niin last season kuin vain voi olla?

    Elämme  uutta, monikulttuurista ja moniarvoista aikaa, jossa jo varsin pieni lapsi on moraalisesti autonominen yksilö, jolle ei saa tuputtaa mitään valmista arvomaailmaa. Annamme vain aineksia ja virikkeitä :-)

    NIINPÄ olikin raikasta lukea professori Annika Takalan ajatuksia ihmiseksi kasvamisesta vähän yli 20 vuoden takaa.

    Saatteeksi- osassa hän kirjoitta 7.4. 1996:

     " Olen kirjoittanut lyhyesti ja pelkistetysti. Osin sen vuoksi, että minulla  on ollut tunne, että aika on käymässä vähiin…" 

    Niinpä Takala kuoli vajaan kolmen viikon päästä 29.4. 1996. Teos jäi hänen viimeisekseen.

    HIEMAN alle 100-sivun julkaisu on hajanainen, kyllä. Mutta siinä oli myös ainakin minulle tosi timantteja ajatuksia.

    Moraalinen kehittyminen ja moraalikasvatus

    EN ollut ajatellutkaan kuinka monikerroksinen moraalin- etiikan-ilmiö on.

    Moraali ohjaa ihmisen  valintoja,  hän tekee joitakin tekoja ja pidättäytyy toisista. Moraalin taustalla ovat arvot. Moraalitoiminnassa ihminen asettaa pyrkimyksiä tärkeysjärjestykseen. Hän tuntee tunteita omien ja toisten tekojen yhteydessä. Hän tekee moraalisia ratkaisuja ja perustelee niitä.

    Moraalikasvatuksessa pohditaan kysymyksiä:  Miten sitten opetetaan/opitaan, mikä on pahaa? Miten opitaan olemaan tekemättä sitä, mikä on pahaa? Ja toisaalta:  Miten opitaan altruismia, ystävällistä ja auttavaista asennetta?  Kuinka opitaan hoitamaan omat velvollisuudet arjessa?

    Moraalin oppiminen on yhdellä tasolla käsky- ja kieltonormien sisäistämistä.

    • On olemassa a) sovinnaissääntöjä = tapanormit, tapasäännöt  (esim. tervehtiminen, mikä on kohteliasta ja kaunista.)
    • On olemassa b)  tilannesääntöjä: koulun säännöt ulosmenemisestä:  = mikä on järkevää ja hyödyllistä.
    • Ja on olemassa c) varsinaisia moraalisääntöjä = moraalinormit: mikä on oikein/väärin? Mikä on oikeudenmukaista?

    Miten näitä opitaan? 

    Sosiaalisesti velvoittavat tavat (a ja b)  opitaan mm. käskyjen, sääntöjen  ja sanktioiden tuloksena. On näyttöä siitä, että sisäistämistä (=omaksumista) auttaa osallistaminen yhteisten sääntöjen luomiseen ja rikkomusten yhteinen käsittely.

    Moraalisesti velvoittavat tavat (c)  opitaan omakohtaisissa tilanteissa esim. seurauksista joko itselle tai muille.  Oleellista on, miten rikkomuksiin reagoidaan (paheksunta, suuttumus, pettymys..). Pelkkä sääntöjen opettaminen ei riitä. Moni tutkija pitää  kontrollointia ja  sanktiointia välttämättömänä.
    Kun kontrollitilanteet toistuvat lukuisia kertoja, rakentuu moraali, jolla on sekä tiedollinen että tunnepohjainen sisältö.

    Periaatteessa on kolmenlaisia kontrolloinnin keinoja:
    • Voiman ja vallan käyttö (tuottavat motiivivoimaa) 
    • Rakkauden kieltäminen (tuottavat motiivivoimaa)  - paheksutaan asiaa ei lasta -selitetään  syy
    • Viittaminen seurauksiin (rationaalinen, välittääkö) - edellyttää empatiaa uhria kohtaan)
    Viime aikoina on erityisesti korostettu varhaislapsuuden ja  vanhempien merkitystä: Vanhemmat hoivaavat, rakastavat, leikkivät lasten  kanssaan, tulkitsevat heille maailmaa ja toimivat hyväksyttävän käyttäytymisen mallina.

    Perinteinen moraalikasvatuksen tapa on moraaliopetus (siis  tapojen harjoittelu, tarinat jne.). Harjoittelua ja opetusta tarvitaan. Olisi hyvä opettaa myös  seuraus-ajattelua ja kriittistä ajattelua   ja  saada lapset kiinnittämään huomiota valintojensa/tekojensa seurauksiin itselle ja muille sekä ajallisesti etäisempiin seurauksiin.

    Niinikään on havaittu, että samaistumisella toisiin ihmisiin, ennen muuta merkityksellisiin auktoriteettihahmoihin on enemmän merkitystä kuin palkitsemisella, rankaisemisella ja moraalitiedon opettamisella  oikean ja väärän erottamisessa ja oikean käyttäytymisen omaksumisessa.

    Moraalin sisäistäminen

    Sisäistämistä  Takala kuvaa näin: yksilö kokee velvoitteen toimia, vaikka  ei olisi huolta kiinnijäämisestä ja rangaistuksesta. Hän omaksuu moraalitiedon niin, että hyväksyy sen ohjeelliseksi itselleen. Tällainen sisästäminen  edellyttää motiivivoimaa.

    Moraalin kehitys on tulosta rationaalisen järkeilyn yleisestä kehittymisestä.  Jotta ihminen voi oppia moraalia, hän tarvitsee kykyä kontrolloida omaa käyttäytymistä. Hän tarvitsee resistanssia, kiusauksensietoa. Moraalin oppiminen edellyttää myös muistia, joka toimii
    moraalitiedon varastona. Varastossa on käsitteitä ja käsikirjoituksia, kuinka toimia.

    Altruismi

    Moraalinen kasvu ei ole vain sääntöjen muistamista ja niiden noudattamista. Moraalin oppiminen on  myös altruistisen suhtautumisen syntymistä. Ihminen toimii niin,  ettei  vahingoita, niin että auttaa, lohduttaa ja  hyvittää. Tekee oikein ja hyvää.

    Joidenkin mielestä altruismi on sisäsyntyistä. Toisten mielestä se ei ole universaalia eikä viriä automaattisesti.

    Altruismi edellyttää  syyllisyydentunteen (häpeän)  kehittymistä.  Omaatuntoa. Se taas edellyttää empatiaa, kykyä, kykenevyyttä ns. sijaistunteisiin (ymmärtää, miltä toisesta tuntuu). Se taas liittyy kognitiiviseen kehitykseen: on kyettävä näkemään yhteys oman teon ja sen aiheuttaman seurauksen välillä. Että lapsi tajuaa aiheuttaneensa myös oman mielipahansa.

    Altruismi kehittyy erityisesti, jos lapsi kohtaa toistuvasti  atruistisesti toimivia malleja ja hänen vastaavanlaista käyttäytymistään vahvistetaan. Tällöin hänessä kehittyy hyve (rehellisyys, oikeudenmukaisuus, epäitsekkyys jne.)

    Moraaliyhteisön rakentaminen

    Takaka esittelee lukijalle  Thomas Lickonam kehittämän moraalikasvatuksen prosessimallin, jossa kasvatetaan  yhtä aikaa oikeudenmukaisuuteen ja toisista välittämiseen. Tässä moraalikasvatuksen prosessimallissa on 4 vaihetta:
    1. Rakennetaan moraalista yhteisöä, jossa vallitsee yhteinen sitoutuminen moraalisiin arvoihin  (oikeudenmukaisuus, keskinäinen välittäminen)
    2. Harrastetaan yhteistoiminnallista oppimista, mikä luo ryhmähenkeä
    3. Käydään moraalikeskusteluja/moraalipohdiskeluja esim kirjallisuuden pohjalta (edellytys keskinäinen välittäminen)
    4. Otetaan oppilaan mukaan päätöksentekoon. Lapset opetetaan kuuntelemaan toisiaan, istumaan hiljaa, katsomaan sitä, joka puhuu. Sovitaan yhteiset  säännöt. Opettaja auttaa konfliktitilanteissa näkemään toisen näkökulmaa, ja ratkaisemaan tilanteet niin, että otetaan huomioon molemmat osapuolet ja ohjaa lapsia ratkaisemaan ristiriitoja ilman aikuisen apua 
    Eettinen kasvatus?

    KIRJAN  loppuun Takala liitti ystävänsä Touko Voutilaisen  alustavaa käsikirjoitusta. Heillä oli suunnitteilla yhteinen eettisen kasvatuksen projekti, mutta Voutilainen kuoli kesken kaiken vuonna 1991.

    Voutilainen pohtii siinä eettistä kasvatusta. Hänen mukaansa  kaikkein primitiivisimmissäkin yhteiskunnissa siirretään heimon tavat ja moraali seuravalle sukupolvelle. Tätä siirtämistä nimitetään usein kasvatukseksi.

    MORAALIKASVATUS on  heimon tapojen ja moraalin opettamista (vastakohtana tiedollinen kasvatus),  siis sosiaalistamista.

    ETIIKKA  ei ole heimokohtaista vaan  universaalimpaa. Eettinen kasvatus  on filosofoinnin harjoittelua. Siinä ei siirretä tosina käsityksiä siitä, mikä on hyvää ja oikeaa, mikä pahaa ja väärin, vaan pohditaan moraalisia ongelmatilanteita eri näkökulmista.  Siinä opetetaan moraalisten sääntöjen  periaatteita mm. symmetriaa, loogista ajattelua ja käsitteiden määrittelyä.

    Koulussa tällaista eettistä kasvatusta voisi toteuttaa pikemmin kuin oppitunnilla, kun selitetään ja analysoidaan kuviteltuja, kirjallisuudesta, lehdistä, oppilaiden omasta mielikuvituksesta saatuja  tai mieluimmin todellisia  sosiaalisia arkielämän  tilanteita, joissa normia on rikottu. Niissä olisi luontevaa harjoitella eettisten tilanteiden analyysia.

    Kirjoittajasta 

    Annika Takala (1921 - 1996) oli  psykologi ja kasvatustieteilijä. Hän toimi vuosina 1951-53 Helsingin yliopiston psykologian laitoksen assistenttina. Hän väitteli filosofian tohtoriksi samassa  yliopistossa vuonna 1953.

    Takala  toimi Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen apulaisprofessorina 11 vuotta: 1960-1971,
    Joensuun yliopiston käytännöllisen kasvatustieteen professorina 13 vuotta  1971–1984 ja Suomen Akatemian tutkijaprofessorina kolme vuotta 1978–1981.  Eläkkeelle hän jäi 63 vuoden ikäisenä.

    Takala  tutki kasvatuspsykologiaa ja -sosiologiaa, erityisesti sosiaalistumista. Hän   oli tieteidenvälisen kasvatuksentutkimuksen uranuurtajia Suomessa. Hänen mainettaan kolhi Pirkkalan kokeilu 1970-luvulla.  Hän kuului sitä suunitelleeseen ns. Peto-ryhmään.

    sunnuntaina, heinäkuuta 08, 2018

    TOP10: Maailman parhaat kasvatusajatukset

    Kasvatuksen klassikoiden  tuntijat ovat tosi vähissä. Siksi on upeaa , että Suomella on Paalasmaan Jarno. Häneltä ilmestyi pari vuotta sitten teos, joka todellakin kannattaa esitellä- ja lukea

    Paalasmaa, Jarno. (2016). Maailman parhaat kasvatusajatukset. TOP 10. Helsinki: Into

    Paalasmaa on siis poiminut kasvatusopin (ja -filosofian) aarrearkusta 10 parasta. Nämä finalistit ovat (melkein kronologisessa järjestyksessä :-)): 1600-luvulta Comenius, 1700- luvulta Rousseau, 1800-luvulta Pestalozzi ja 1900-luvulta Key, Steiner, Dewey, Montessori,  Freinet, Neill ja Freire.  Kahdeksan miestä ja kaksi naista.  Kullekin on varattu 12 sivua kullekin, paitsi Paalasmaan lellikille Steinerille 16 :-)

    Kaikki ovat kiistatta klassikoita. Suomalaiset klassikot on sovinnolla rajattu pois.

    Kustakin kuvataan heidän komeimpia, yhä kestäviä  ajatuksiaan, niiden taustaksi elämänvaiheita ja lopuksi kytkentöjä  tähän päivään. Niitä on

    Comenius tiivistyy suurien linjojen kokonaisvaltaiseksi kasvatusajattelijaksi ja maailmanparantajaksi. Rousseau saa epiteetit kasvatuksen jättiläinen, luonnon profeetta ja kulttuurikriitikko: Hänen ideoitaan ovat lapsi, tunteet ja vapaus.  Pestalozzia kutsutaan ihmisrakkauden suurimmaksi  neroksi.  Hän oli suurisieluinen, hyvä ihminen. Key taas oli feministi ja "lapsen vuosisadan äiti", joka syytti koulua sielunmurhaajaksi. Yllättäen - minusta- Steinerin upeutta Paalasmaa avaa hyvin pihisti. Lapsilähtöinen vaihtoehto- ja ikäkausipedagogi, antroposofi  ja työhullu. "Learning by" Deweyn kaikki tuntevatkin.  Amerikkalaisen progressiivisen pedagogiikan kärkinimi ja ohjelman julistaja. yksi 1900-luvun arvostetuimpia kasvatusfilosofeja. Montessori oli lääkäri ja kasvatustieteen professori,  merkittävä  opetusvälineistön kehittäjä ja herkkyskausien oivaltaja. Ranskalainen Freinet oli työpedagogi. Skotlantilainen Neill oli ylittämätön freudilainen vapauspedagogi. Brasilialainen Freire oli pappi ja kasvatustieteilija, sorrettujen ja vapautuksen dialogisen pedagogiikan kehittäjä.

    Mielenkiintoista muuten, kuinka paljon elämänkärsimystä ja omituisuutta tähän joukkoon kuuluvat ehtivät kokea. Kolkkoa kotikasvatusta, köyhyttä, orpoutta, koulukiusaamista, maanpakolaisuutta- jopa vankeutta. Salasuhteita, oman lapsen kieltämistä tai lastenkotiin kuolemaan lähettämistä.

    ALKUOSA lopuksi hän taitavasti vertailee 10 klassikkoa keskenään, löytää asiat, jotka yhdistävät ja nekin, joissa heidän näkemyksensä painottuvat eri tavoin. (Olen tehnyt listaan pieniä lisäyksiä=

    Heitä kaikkia yhdistää ensinnäkin pyrkimys rakentaa parempi maailma yhteiskunnallisten uudistusten  mutta myös kasvatuksen avulla. He olivat kaikki kriitisiä oman aikansa järjestystä kohtaan. He olivat poliittisesti vaarallisia omassa maassaan  kaikki paitsi Dewey, Neill ja Steiner.

    Kasvatus on  heille kokonaisvaltaista, yksilöllistä ja persoonallista. He lähtivät kaikki kasvavasta ja arvostivat luontoa.  Ikäkausipedagogeja ovat ainakin Comenius, Rousseau, Key, Neill, Steiner ja Freinet. Kaikki muut olivat nimenomaan lapsilähtöisiä, paitsi Freire, joka oli aikuiskasvattaja.

    Erojakin Paalasmaa löytää. Kaikki korostavat vapautta. Neill rajattomimmin- jopa aluksi sukupuolielämän suhteen.  Steinerille vapaus on henkistä. Montessorille  ja Freinetille  fyysistä, ja  edelliselle myös etenemistä omaan tahtiin.

    Suosikkimetodeissa oli paljonkin eroa. Leikki oli tosi tärkeää Neillille ja Steinerille. Montessori taas ei ymmärtänyt sen päälle. Pestalozzi, Freinet ja Neill korostivat työtä.

    Steiner on filosofiapainotteisin (taitaa Dewey olla kova kisakumppani?). Montessorin päähuomio on oppimateriaaleissa.  Freire ja Freinet poliittisimpia.

    Moraalikasvatus korostuu Steinerillä ja Pestalozzilla.  Montessori korosti hyviä tapoja, Neill taas vastusti kumpiakin. Älyllisyys korostui Montessorilla ja Deweyllä.  Tunteiden merkitystä korostavat eniten Pestalozzi, Steiner ja Neill.

    ALKUOSA lopuksi Paalasmaa  tiivistää omat näkemyksenä siitä, mihin suuntaan koulua tulisi klassikoiden ajatusten(kin) pohjalta kehittää. (Toki olen pannut sinne vähän omia sanojanu)1

    Paalasmaan ajatuksia koulusta (koontaa)

    Paalasmaa on Vantaan Steiner-koulun opettaja, tieto-
    kirjailija ja väitöskirjatutkija. Hän oli asiantuntijana
    mukana Perusopetuksen opetussuunitelma perusteita
    laatineessa työryhmässä.
    Koulun kasvatuspäämäärä

    Tavoitteena tulisi olla laaja-alaisesti sivistynyt, luova, eettisesti toimiva  ja monipuolinen ihminen, jolla on vankka pohja  luoda ja omaksua uutta ja hyvät vuorovaikutustaidot.  Koulukasvatus tulisi rakentaa itsekkyyden vastakultturiksiksi.

    Sopeutujien sijasta koulun tulisi kasvattaa aktiivisia toimijoita ja luovia muutosagentteja yhteiskunnallisellakin tasolla. Tavoitteena ei saisi olla sopeutuminen talouselämän tarpeisiin.

    Kouluilla tulisi olla  vapaus toimia lapsilähtöisesti ikä yhteiskunnan valtarakenteista tai erilaisista tehokkuus- , talous- tai hyötynäkökulmista käsin.

    Paalasmaan "Utopiakoilun" kärkiarvoja olisivat humaani sivistysajattelu, ihmisarvo, hyvinvointi, luontoarvo, kiirettömyys, rauha, rakkaus ja  kriittisyys valtarakenteita ja talouselämälähtlöistä ajattelua kohtaan

    Sisältöjen valinta

    Mediakulttuuri olisi saatava järkeväksi osaksi koulua ja kasvatusta.  Koulun tulee vahvistaa merkityksellisyyden kokemusta, mielekkyytä ja hyvinvointia. Vähemmän (valmiisiin?)  tietosisältöihin perustuvaa opetusta.

    Keinovalikko
    Koulun toimintakulttuurin tulisi olla osallistavaa ja aktivoivaa. Koulun itsessään tulisi olla elämää (ei elämän eteinen MH)

    Kouluun tarvitaan lisää   taidetta ja liikettä, kehollistamalla. Lisää leikkiä ja lisää draamapedagogiikkaa. On tärkeää rohkeasti kehittää kokonaan uusia kasvatuksen muotoja, tapoja ja toimintakulttuuria.

    Koulu tulisi  sovittaa  lapsen mukaan, ja  Oppimistapojen täytyy muuttua, kun oppijaa muuttuu ja kehittyy. Varhaiskasvatuksessa maailmaa tulisi tehdä ymmärrettäväksi toiminnan avulla, lisää leikkiä, turvallisuuta, iloa, lämpöä ja vilpitöntä rakkautta.

    Alakoulussa on hyvä ohjata ymmärtämään  sydämellä.  Vaikutetaan tunteisiin. Tarvitaan korostetun paljon kokemuksia taiteesta. Satuja. Leikkejä. Alkuopetuksessa kannatta hyödyntää vielä oppilaissa olevaa  jäljittelyn taipumusta ja kykyä ulkoa opetteluun. Tulee suosia moniaistista oppimista.  Looginen ajattelu alkaa kehittyä 3. luokalla ; Itsearviointitaito kehittyy, ajattelussa otetaan askel yksilölliseen suuntaan. Alakoulussa lapsilla on Vvahva sisäinen tarve oppia uusia asioita ilman oman mielipiteen muodostamisen pakkoa; Murroisiän lähestyessä oppiminen sitä vastoin tapahtuu keskustelussa, eri näkökulmien tarkastelussa, omien oivallusten ja päättelyketjujen kautta.

    Yläkoulussa ja lukiossa maailmaa pyritään ymmärtämään yhä enemmän ajattelulla todeksi . Tällöijn kannattaa keskittyä ajattelun ja älyn aktivointiin

    Koulussa tulisi vähentää  vastaanottavaa, kuuntelevaa  opetusta, perinteistä kuulustelua, oppikirjoihin ja pulpetissa istumiseen perustuvaa pedagogiikkaa.

    Tieto- ja viestintätekniikkaan Paalasmaa suhtautuu hieman varoteleen. Teknologia voi tuottaa oppimista, mutta se tuota aitoa kohtaamista. Opettajilla tulisikin  olla pedagoginen ja didaktinen vapaus  myös TVT-teknologian suhteen.

    TVT- laitteita tulisi käyttää (vain) niin, että  oppilas on aktiivinen tekijä ja uuden luoja. Käyttö on perusteltua, kun se lisää oppilaiden itse tekemistä, osallisuutta, vuorovaikutustaitoja ja toiminnallisuutta. Tällaista se on, kun tehdään animaatioita, lyhyelokuvia ja digitarinoita.

    Arviointi
    Paalasmaan ei tykkää  numeroarvioinnista. Se  tuo opettajalla luonnotonta auktoriteettia.
    Se on pinnallista; se ei kerro miten numeroon on päästy eikä edes, mitä oppilaan pitäisi vastaisuudessa tehdä. Pinnallinen arviointi johtaa pinnalliseen oppimiseen. Numero ruokkii suorituskeskeisyyttä.

    Hänen mukaansa parempia keinoja ovat  itse- ja vertaisarviointi,  sanallinen arviointi kirjallisessa muodossa,  arviointikeskustelu oppilaan ja vanhempien  kanssa, kotiessee ja kirjoitelmat sekä portfolio.  Steiner-kasvatuksessa  on hyviä kokemuksia sanallisista  ja luonnehtivista  lausunnoista.

    KIRJAN lopussa on noin 50 sivun mittainen osuus teemaesseitä. Muutama poiminta fiksuista ajatuksista:
    - lapsilähtöisyyteen (vapaus- vastuu) liittyy tasapainin löytämisen vaikeus. Keskitie on paras. Lasta ei tule yli- eikä aliauttaa. Ikäkausi on tärkeä ohjenuorana
    - ikäkausiajattelussa (mm. Steinerilla, Montessorilla ja Freinetillä omat jaottelut) on otettava huomioon suuret yksilölliset erot.
    - Leikki ei ole ajanhaaskausta vaan rikasta, toiminnallista ja luovaa oppimista.  ”Lapsi oppii leikkiessään, muttei leiki oppiakseen”. Tanja Kyrönlampi-Kylmänen.
    - Sisäinen motivaatio kasvaa, kun toiminta ruokkii lapsen neljää tarvetta. Ne ovat autonomia,
    kompetenssi, yhteenkuuluvuus  ja hyvän tekeminen. Nämä toteutuvat  muuten parhaiten leikissä
    ” Kokeet, tutkinnot, todistukset, arvosanat ja palkinnot pitäisi poistaa koko maapallolta!
    – Ellen Key

    lauantaina, heinäkuuta 07, 2018

    Miten muuten valitsit ammattisi?

    Waern, Karl-Gustaf. (1972). Miten valitsen
    ammatin? Kirja päätöksentekotekniikasta. Käyttötieto. Helsinki: Otava. 
    MITEN muuten valitsit oman ammattisi?  Innostuksen puuskassa? Mielijohteesta? Sattumalta? Pakon sanelemana? Kavereiden perässä? Kun ei muualle kelvannut? Tai  oliko "perintöammatti" itsestään selvyys?

    Ruotsalainen (ilmeisesti ammattinvalinnan psykologi) Karl- Gustaf Waern julkaisi 46 vuotta sitten tätä teemaa puivan 89-sivuisen taskukirjan, jossa hän antaa ohjeita niille, jotka haluaisivat tehdä  ammatin, työalan, uran tai koulutuksen valinnan järjestelmällisesti harkiten.

    Aivan mainio teos. Täynnä minua innostavia oivalluksia   päätöksentekotekniikasta.

    Waernin mukaan ammatinvalintapäätös ei ole kertajuttu, vaan  pitkä tapahtumasarja, tilanteita, mahdollisuuksia ja myös vaativia olosuhteita. Se on päätöksentekoketju,
    jossa päätös seuraa toistaan ja jossa hyvät ja vähemmän hyvät kokemukset varastoidaan ja käytetään.  Se on sarja päätöksiä, jossa aikaisemmat vaikuttavat sen jälkeen avautuviin mahdollisuuksiin ja myöhemmin tehtäviin valintoihin.  Prosessi alkaa koulussa aine-/linjavalinnoilla, sitten tulevat toisen asteen valinnat,  kysymys: mitä teen koulun jälkeen. Pohdintojen alkuvaiheessa etsimme, kokeilemme ja hylkäämme  ehkä vaihtoehtoja. Jokainen valinta voi osoittautua vuosien kuluttua oikeaksi tai vääräksi.Työ muuttuu. Tilanne muuttuu. Me muutumme. Ilmaantuu uusia vaihtoehtoja. Eikä prosessi ehkä lopu ennen eläkeikää.

    Näihin valintatilanteissa saamme virikkeitä monelta taholta. Koti ja  kaverit vaikuttavat. Omat kokemuksemme vaikuttavat. Saamme erilaista neuvontaa. Voimme valita totunnaisesti.  Voimme seurata  ”kaikkia muita”. Joku menee ammatinvalintatesteihin.  Ratkaisuihin vaikuttaa aina myös tekijöitä, jotka rajaavat valintoja esim. asuinpaikka, varallisuus…

    Klikkaamalla saat tekemäni tiivistelmäkuva suuremmaksi.
    WAERN esittelee kirjasessa valinnan järkeistämiseksi kolmen faktorin mallin. Perusidea on, että jokaisen pitää selvittää kolme asiaa:

    1. Mitä minä haluan työltä ?

    Yritä tehdä itselle selväksi, mitä työltä haluat ja kuinka tärkeitä eri osatoiveet ovat.

    Waern listaa 7 erilaista työhön kohdistuvaa toivetta (ks. kuva).

    Lisäksi hän preparoi ihmisten kiinnostuksen kohteita. Tässäkin listassa on 8 vaihtoehtoa:

    1. kiinnostus tehdä käsillä, käyttää työkaluja (näkee käsien jäljen)
    2. kiinnostus tehdä töitä ihmisten parissa.
    3. kiinnostus työskennellä teoreettisen ongelmien  parissa.
    4. Taiteellinen kiinnostus
    5. teknillinen kiinnostus (koneet)
    6. kiinnostus luontoon
    7. kiinnostus järjestää, panna toimeksi, ”järjestellä”
    8. kiinnostus tiettyyn aihepiiriin 
    Arvioi, kuinkä tärkeää kukin on. Onko joukossa jokin ”kaikki nielevä kiinnostuksen kohde”.

    2. Mitä erilaiset  työt antavat minulle? 
    Yritä koota itsellesi mahdolliset ammatit ja tehdä selväksi, miten ne täyttävät toiveesi ja osatoiveesi  siitä, mitä työltä haluat.  Käy läpi eri vaihtoehtojen ominaisuudet. Eri työt täyttävät erilailla tarpeitasi, vaatimuksiasi  ja toiveitasi.

    3. Mitä työ vaati? 
    Ruumiillisesti? Henkisesti? Laadi vaatimuserittely. Arvioi, selviätkö vaatimuksista?  Missä määrin itse täytät nuo työn vaatimukset?

    VALINTAAN vaikuttaa keskeisesti kaksi tekijää: Itsetuntemus ja  työelämätuntemus. Kumpaankin kannattaisi satsata.

    keskiviikkona, heinäkuuta 04, 2018

    Tule mukaan ratkaisemaan parviälytehtävää!

    HYVÄ kouluväki!

    Ensin muutama rivi johdatusta ja sitten asiaan.

    OPS-uudistuksen varmasti tärkein muutoskohde on itse opetus.

    Toiseksi tärkein -näin ajattelen - on koulun toimintakulttuurin muutos.

    Jo professori Matti Koskenniemi tiesi, että oppilaat eivät opi asioita vain oppitunneilla ja opetuksesta,  vaan myös ja ehkä jopa enemmän siitä, miten koululla on tapana oikeasti toimia. Tunnistamme kaikki tämän tunnetusta lauseesta:

    " Älä tee niinkuin minä, vaan niinkuin minä sanon." Eikö?

    Koskenniemi antoi koulut tavalle toimia "oikeasti"  käsitteen koulun elämänpiiri. 1900-luvun lopulla  puhuttiin koulun kulttuurista ja 2000-luvulla vielä uuskäsitteellä: koulun toimintakulttuuri.

    Toimintakulttuuri on kuin jäävuori. Veden pinnan päällä ovat juhlapuheet ja mm. ops-runous. Pinnan alla ovat kirjoittamattomat, joskus jopa tiedostamattomat säännöt ja raaka taistelu itse kunkin eduista.

    Opetussuunitelman perusteissa (2014) on nyt asetettu - ensimmäistä kertaa - kaikille kouluille samat suuntaviivat, joihin koulun pitäisi tapaansa toimia kehittää. Suuntaviivoja on 7:
    1. Oppiva yhteisö
    2. Hyvinvointi ja turvallinen arki
    3. Vuorovaikutus ja monipuolinen työskentely
    4. Kulttuurinen moninaisuus ja kielitietoisuus
    5. Osallisuus ja demokraattinen toiminta
    6. Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo
    7. Vastuu ympäristöstä ja kestävään tulevaisuuteen suuntautuminen

    TOIMINTAKULTTUURIN muutos on tutkimusten mukaan vaativa haaste, ja koulut tarvitsevat siihen tukea.

    OLEN saanut muutama päivä sitten kutsun lähteä mukaan hankkeeseen, jossa halutaan auttaa rehtoreita ja opettajia kehittämään oman koulunsa tapaa toimia.

    " Voimme auttaa heitä parhaiten, jos löydämme muutoksen kipukohdat. Ne löytyvät, jos löydämme kouluja, jotka ovat yrittäneet tavoitteisesti edetä johonkin perusteiden 7:stä suunnasta, mutta seinä on tullut vastaan. Jos löydämme nämä seinät, voimme alkaa etsiä niihin vastalääkkeitä."
    Käännyn nyt  Sinun puoleesi. Oletko ollut mukana hankkeessa, jossa toimintakulttuurin kehittämisyritys on kaatunut? Oletko kuullut läheltä, että niin on käynyt jossain  toisessa koulussa?  Jos olet, niin jaetaan yhdessä tämä kokemustieto.

    Kirjoita vain lyhesti, miten halusitte uudistaa tapaanne toimia (esim. ottaa käyttöön pariopettajuus - osana oppivan  yhteisön tavoitetta- ja mihin se kaatui).

    Käynnistän  heinäkuun aikana keskustelua useissa eri kouluväen fb-keskustelufoorumeissa,  porrastaen. Yritän myös tavoittaa emailin avulla loma-aikaa uhmaten ihmisiä, joilla voisi olla tietoa tällaisista epäonnistumisista.

    Teen sitten  elokuun alussa yhteenvedon - ilman maininintaa koulujen tai henkilöiden nimistä. Julkaisen sen kaikkien käytettäväksi. Näin edistämme hyvää maailmassa.

    Parviäly

    Metodi, jota tässä käytetään, tottelee nimeä  parviäly. Parviälyllä/joukkoälyllä  tarkoitetaan tapaa ratkoa ongelmia keräämällä joukolta ihmisiä henkilökohtaisia mielipiteitä, ideoita tai ehdotuksia. Ne ovat ikäänkuin dataa. Kun se on koottu, joku koordinoiva taho (tässä tapauksessa minä) käsittelee ja kokoaa ne yhteen- ja data muuttuu jäsentyneeksi tiedoksi.

    Mallinsa parviäly on ottanut  lintuparvesta, joka toiminta yhdessä näyttää älykkäältä.

    VOIT osallistua tähän tehtävään joko kirjoittamalla kokemuksiasi siitä, mihin tiedossasi oleva aito toimintakulttuurin kehittämisyritys on kaatunut  joko FB--ryhmän keskusteluketjuun tai lähettämällä niitä minulle emailiin marttifi@gmail.com

    Liity parveen!

    Martti Hellström
    Opetusneuvos, KT.

    PS. Blogini oikeassa reunassa on lisätietoja minusta.