Kirjoja

Kirjoja

lauantaina, heinäkuuta 21, 2018

Luova hulluus, nerous, prosessi - vai järkevyys?

Tuominen, Saku. (2014). Luova järkevyys.
Arkisen luovuuden ylistys. Helsinki. Otava.  253 sivua
NELJÄ vuotta sitten ilmestyi hieno teos luovuudesta. Hieno sekä muodoltaan että sisällöltään. Kirjoittaja  Saku Tuominen kertoo tehneensä sitä 25 vuotta.

Tuomisen kirjoitustyyli on omaperäinen. Teksti on kuin sinfoniaa, jossa säveltäjä leikittelee  teemoillaan. Muuntelee niitä. Palaa niihin.
Rakenne on symmetrinen. Aluksi. Lopuksi. Kirja alkaa miesten vessaan liittyvästä ongelmasta, ja pönttöön Tuominen  myös kirjansa päättää. (Kirjan lopussa on vielä  kolme  eri pituista tiivistelmää –  idea, joka antaa ajateltavaa).

Tuominen  kirjoittaa kuin aforistikko. Lyhyin lausein. Tavallisesti kappaleissa on muutama rivi. Pisimmässä taisi olla 9. Lyhyimmässä yksi. Hän kysyy ja vastaa itse. Ja kyseenalaistaa  heti perään omat vastauksensa. Verbaaliakrobaattiaa.

Tuominen ei julista korkealta. Hän on tarinan kertoja. Hän perustelee väitteensä narratiiveilla, tapahtumilla, ihmisten ajatuksilla ja tutkimustuloksilla. Ideaa kehittäen. Kysyen. Haastaen.

NIINPÄ myös sisältö on  hieno. Poimin itselleni talteen monta viisasta  ajatusta.

Luovuus- väärinymmärretty käsite

Tuominen haluaa purkaa luovuuden käsitteeseen liityviä väärinkäsityksiä. Luova hulluus on väärinkäsitys. Luovuus ei ole hulluutta. Luova hulluus on  päämäärätöntä sekoilua. Se ei ole rohkeaa, vaan omituista, rakastettavaa mutta säälittävää.  Kuten jalkapallopeli suolla.

Luovuus ei ole eikä vaadi neroutta. Tuominen ilmoittaa inhoavansa maanisesti luovaa neroutta.

Luovuuden väärinymmärystä on myös usko erityisiin luovuusprosesseihin ja keinotekoisiin luovuusworkshoppeihin. Ne eivät johda mihinkään.

Mitä luovuus sitten on? 

Luovuus ei ole itseisarvo. Se on toimintatapa, joka mahdollistaa jonkin hienon tekemisen.

Yleisesti  luovuus on omaperäisyyttä ja hyödyllisyyttä - ei (siis vain) taiteellisuutta. Tuomista kiinnostaa  arkinen luovuus.  Luovuus on jokapäiväistä ongelmien ratkomista, oivaltamista ja asioiden kehittämistä, johon jokainen pystyy halutessaan. Se koskee jokaista - ei vain jotain luovaa luokkaa. Koreografi ottaa omia askeleitaan, viinintekijä omiaa, kirjailija omiaan ja kirjanpitäjä omiaan.
















Luovuus ole luonteenpiirre, luovuus on toimintatapa. Halua yrittää mennä kohti jotain hienoa.
Luovuus on halua tehdä asioita eri tavalla ja paremmin. Aidossa luovuudessa on kysymys  kahdesta asiasta. Kyvystä nähdä ja halusta tehdä. Eri tavalla, paremmin.  Not copying. Pelkkä halu ei kuitenkaan riitä.  Ideat on myös toteutettava.

Miksi hyviä ideoita ei toteuteta?

Pelkkä ideointi - eikä halukaan luoda uutta -  ei  riitä.  Ideat on myös toteutettava. Ongelma on se, että näin ei toimita. Miksi se on niin vaikeaa? Poimin 7 hyvää syytä.
  1. Luulemme tietävämme (vrt. Nokia: kosketusnäyttö ei kiinnosta)
  2. Emme uskalla tehdä.  Pelkäämme epävarmuutta. Olemme turvallisuushakuisia. Ihmiset ja organisaatiot. Meillä on puute rohkeudesta. 
  3. Meillä on kiire. Aikaa ei tunnu olevan, ei ajattelemiseen eikä eri tavalla tekemiseen. 
  4. Meillä ei ole energiaa. Kaikki energia menee arjesta selviämiseen.
  5. Meillä ei ole rahaa. (Taloudelliset rajoitteet)
  6. Ihmisen aivot on rakennettu säästämään energiaa. Uusi vaatii ponnistelua. Emme voi jatkaa automaattiohjauksella.
  7. Työpaikan/organisaation kulttuuri estää. a) ”Näin meillä on aina tehty"-ajattelu”. Vanha riittää. b) Byrokratia isoissa yrityksissä: Joka asiaan tarvitaan lupa. Vikaa voi olla c)  huonossa ajattelussa: ei-innnovatiivisessa - uuden on oltava yhteensopivaa. Vika voi olla d)  huonosti toimivissa prosesseissa: Mitään ei tapahdu. Ei uskalleta päättää. (Ongelmien)  havainnointikyky surkastuu, jos näkeminen ei johda mihinkään. Jos ihminen näkee työpaikalla ongelmia ja kertoo niistä esimiehelle, mutta mitään tapahdu, niin jonkin ajan kuluttua hän lopettaa niiden näkemisen. e) Johto ei  luota työntekijöihin
" Useimmat organisaatiot pelkäävät kaikkein eniten yllättäviä muutoksia, epätasapainotiloja, häiriöitä, virheitä ja ongelmia. Unohtaen, että ne ovat luovuuden tärkein lähde."

Luova järjevyys

TUOMINEN tarjoaa "pelastukseksi" ideaa luovasta järkevyydestä. Järkevää luovuutta  on asioiden tekeminen uudella, erilaisella tavalla, joka on tarpeellista eli järkevää. Luovan järkevyyden ydinfilosofian hän  kiteyttää seuraavasti: ( #luovuus)
”Pidämme huolta siitä, että olemme uteliaita ja innostuneita.  Emme ota asioita annettuina, vaan kysymme ja kyseenalaistamme. Kohdatessamme ongelmia alamme valittamisen sijaan etsiä uusia vaihtoehtoisia toimintatapoja ja näemme runsaasti mahdollisuuksia ympärillämme.  Kokeilemme uusia asioita hyväksyen, että kaikki ei välttämättä aina toimi, emmekä päätä etukäteen, onko kokeilemamme idea suuri vai pieni. Sen sijaan havainnoimme ja reagoimme, tarvittaessa nopeastikin.” 
#luovuus- mallissa on neljä elementtiä:
  1. Ensiksi on oltava kyky nähdä. Ihmetellä. Mikä voisi olla paremmin? On pysähdyttävä katsomaan ja tunnistettava ongelmakohdat. Usein -harmi kyllä- on helpompi olla näkemättä, vedota kiireeseen ja tyytyä vanhaan. Jos ei näe, ei joudu ponnistelemaan yhtään enempää. 
  2. Toiseksi pitää olla halu tehdä. Ongelmien tunnistaminen ei riitä, ellei niihin tartuta ja ryhdytä muuttamaan.  Innovaatiopajoja kyllä pidetään, työryhmiä perustetaan ja raportteja laaditaan, mutta mikään ei koskaan johda mihinkään konkreettiseen.  Toimeen ei tartuta, henkilökunta tympääntyy ja organisaatioon pesiytyy luovuudenvastainen meininki.  
  3. Luovuuden on tähdättävä siihen, että asiat tehdään vähän tai paljon paremmin. Vähän paremmin tekeminen on arjen pienten asioiden fiksaamista.  Ongelma on vain siinä, ettei lopputuloksesta koskaan tiedä. Voi olla, että tilanne muuttuu paremmaksi, mutta yhtä hyvin voi olla, että metsään menee ja siksi on niin paljon helpompaa pysyä paikoillaan.  
  4. Paljon paremmin tekeminen taas asioiden dramaattisempaa muuttamista paremmaksi. 
Malliin liittyy kaksi ongelmaa: kuilut havaitseminen ja tekemisen sekä  pienen ja suuren  asioiden välillä.

Edelliseen pudotaan, kun ajatellaan, että ideoita pitää kokeilla perinpohjin, ja vasta sen jälkeen tietää ovatko ne hyviä. Tuominen esittää, että ideoinnin ja tekemisen pitäisi kulkea rinta rinnan, sillä tekeminen on luovaa. Kokeillessamme jotakin, havainnoimme mitä teemme ja parannamme sitä matkan varrella.

Jälkimmäisen ylitetään uskaltamalla. Hyvää ideaa, joka varmasti menestyisi, ei  tunnista etukäteen mistään.

Kuinka siis toimia fiksummin luovasti? 

Jos haluamme toimia järkevästi luovasti, on opeteltava toimimaan toisin.  Poimin 10 viisasta ohjetta:
    1. Otetaan ”Nopea kokeileminen”,  kokeilukulttuuri käyttöön.  Kyse on siitä, että havainnoidaan, mietitään, kokeillaan ja opitaan. Kokeillaan ja korjataan.
    2. Hyväksytään, että suuri osa kokeiluista ei toimi.
    3. Tehdään pieniä asioita arjessa eri tavalla.
    4. Rohkaistaan kysymistä. Englantilaisen tutkimuksen mukaan 4-vuotias tyttö kysyy keskimäärin noin 390 kysymystä päivässä. Kysymysten määrä laskee iän kasvaessa. 
    5. Kokeillaan rohkeasti. 
    6. Tartutaan heti.Tartutaan tilaisuuteen. 
    7. Joka viikko voi kokeilla uudenlaisia asioita, kuten palaverin pitämistä seisten, lyhyempien sähköpostiviestien kirjoittamista tai työskentelyä kahvilasta käsin. Kokeillaan jonkin asian tekemistä, ja jos huomataan, että se toimii, niin jatketaan ja aletaan kehittää sitä.
    8. Tarvitaan malttia olla ajattelematta. Jotta ajatuksemme ovat viileitä. Jotta ”asioita vain tulee”  
    9. Johtajan on luotettava; Jokaisella on oikeus ehdottaa ja kokeilla. Jaettu johtajuus, sanoisi Michael Fullan. Hyvässä työyhteisössä ihmiset huomaavat parannuskohteita, kun taas huonossa työyhteisössä kaikki tuntuu hankalalta.
    10. Johtajan tehtävänä ei ole poistaa tai vähentää riskejä vaan luoda ympäristö, jossa niitä on turvallista ottaa. 
    11. Myönnetään, että  innovatiot ovat tuurista kiinni. 
    Kirjoittajasta 

    Saku Tuominen on yrittäjä, luova johtaja, keynote-puhuja,  tietokirjailija. Hän  työskennellyt luovuuden parissa pian 30  vuotta sekä teoriassa että käytännössä. Hän kuvaa itseään  luovuususkovaiseksi. Suuri yleisö tuntee hänet  innovatiivisten tv-sarjaformaattien (mm. Hyvät, pahat ja rumat, Uutisvuoto ja Kokkisota)  luojana.

    2004  Kuinka ideat syntyvät: luovan ajattelun käsikirja (yhdessä  Jussi T. Kosken kanssa)
    2009: Ravistettava, omskakas : toisinajattelijan käsikirja (yhdessä  Katja Lindroosin kanssa)
    2009: Aglio &olio : yksinkertaisen pastan A &O
    2011: Basta! italialaisen ruokakulttuurin abc
    2011: Matkanopas : entä jos kansainvälistymisessä on kyse vain kahdesta asiasta? (yhdessä Risto Kuulasmaan kanssa)
    2012: Työkirja : työelämän vallankumouksen perusteet Harjoituskirja : 50 konkreettista ideaa ja muita käytännönläheisiä ohjeita (yhdessä  Pekka Pohjakallion kanssa)
    2014: Luova järkevyys
    2014: Hyvä elämä. Lyhyt oppimäärä.
    2014: Työväen teatteri (Yhdessä  Jyrki Lehtolan ja Pekka Pohjakallion kanssa)
    2015: Pizze
    2016: Uskonko (yhdessä Annamari Heikkilän kanssa)
    2017: Koulukirja (yhdessä Martti Hellströmin kanssa)
    2018: Juu ei : pieni kirja priorisoinnista (ilmestyy syksyllä 2018)

    maanantaina, heinäkuuta 16, 2018

    Moraalikasvatuksesta kasvatuksen etiikkaan?

    Pitkänen, Pirkko (toim.). (1996).
    Kasvatuksen etiikka. Helsinki: Edita.
    PARI päivää sitten innostuin Annika Takalan moraalikasvatusta käsitelleestä teoksesta. Niin paljon, että oli pakko ahmia  heti perään Pirkko Pitkäsen toimittamama teos "Kasvatuksen etiikka."

    Molemmat on julkaistu about samaan aikaan, mutta tässä artikkelikirjassa näkyy vielä vahvemmin se hidas, mutta valtava muutos, mikä on tapahtumassa  arvokasvatuksessa.

    Mitä opin? Käsityksemme arvoista on muuttumassa. Ikiaikaisia,  objektiivisina, universaaleina pudettäviä  arvoja (esim. ihmisyys) on yhä vähemmän. Näemme arvot yhä useammin relativistisesti, dynaamisina, muuttuvina, omaan aikaansa kontekstiinsa sidottuina. Moraalimme perustuu yhä  vähemmän velvollisuusestiikkaan ja yhä  enemmän seurausetiikkaan.

    Näen niin, että olemme  muuttamassa  ajatustamme kasvatuksen tehtävästä:

    - Kasvatus luopuu normaaliksi holhoamisesta ja vähentää uskomusjärjestelmän välittämistä ja  juurruttamista. Moraalinen pakko vähenee.
    - Sosiaalistamisen rinnalle ja ohi nousee adaptaatiokyky.
    - Eettisen kasvatuksen tavoite ei ole ohjelmointi vaan kasvattaa ihmisiä ajattelemaan itsenäisesti ja olemaan kriittisesti suvaitsevaisia.
    - Kasvatus  luottaa yksilöihin ja antaa tilaa ja liikettä  omille ajatuksille. Eettisen kasvatuksen tavoite on  kyky itsenäiseen arvolähtökohtien puntarointiin ja eettisten valintojen tekemiseen.
    - Huomio siirtyy oikeanlaiseen tapaan totuttamisesta (käyttäytyminen) eettisen pohdinnan syvyyteen.
    - Normaaliutta ei enää ylläpidetä pakolla, ankaralla kurituksella ja rankaisemisella, sitä ei ehkä enää lainkaan tavoitellakaan.

    Mutta samalla yksilöön kohdistuvat vaatimukset  myös  laajenevat: Nähdään, että olemme (edelleen) vastuussa itsestämme  (esim. terveytemme), läheisistämme- mutta myös ympäristöstä, muista kansoista ja jopa vielä syntymättömistä tulevaisuuden kansalaisista.

    Miksi? 

    Koska maailma muuttuu kiihtyvää vauhtia. Tieteellistekninen kehitys synnyttää eettisiä ongelmia, joihin traditio ei anna vastauksia (esim. tekoäly).   Kulttuurimme monimuotoistuu.  Ympäristöongelmat. Pakolaisaallot. Terrorismi.  Ajattelemme , että niiden uskomusten, arvojen ja asenteiden määrä on pieni, joita on tänä päivänä syytä siirtää itsestäänselvyyksinä tuleville sukupolville.  Uusien, uusissa olosuhteissa relevanttien  arvojen luomisen taidon merkkitys kasvaa.

    Mutta malttia! Sama tärkeä viesti tulkinta toistuu kirjassa:
    " Toisaalta on huolehdittava siitä, että kasvatettavat samastuvat  ainakin jossain määrin olemassa oleviin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin muodostelmiin, toisaalta nopeasti muuttuvassa maailmassa on tärkeää kasvattaa  perinteisten ajattelun ja toiminnan vaihtoehtojen kriittiseen tarkasteluun." (Pirkko Pitkänen)
    " Kasvatuksessa on  kysymys yhtäältä olemassa olevien normien siirtämisestä kasvatettaville, toisaalta valmiudesta uusien normien tuottamiseen." ( Dietrich Hoffman)
    " Ihmiskunta pyrkii siirtämämään sen arvokkaan, minkä se on saavuttanut, seuraavan sukupolven omaisuudeksi- tosin siten, että uusi sukupolvi voi kehittää sivistyspääomaa edelleen." (Pertti Kansanen) 
    " Yhä edelleenkin tiettyjen perinteisten kulttuuristen valmiuksien siirtäminen on tärkeää, mutta kasvatettavien tulisi oppia myös arvioimaan kriittisesti institutionalisoituneita ajattelun ja toiminnan vaihtoehtoja." (Pirkko Pitkänen) 
    " Ei ole puolueetonta etiikkaa. Mutta silti olisi tavoiteltava jotain kaikille yhteistä ja yhdistävää." (Jaana Hallamaa)
    HITAAN käänteen  juuret ulottuvat peräti 400 vuoden taakse: 1600-luvun lopulta 1700-luvun loppuun, jolloin moderni syntyi: valistus nosti esiin yksilökeskeisyyksen idean ja määritti keskeisen eettisen arvon oikeudenmukaisuuden yhteiskuntasopimukseksi. Ihmisestä tuli  autonominen päätöksentekijä, jonka arvovalintoihin ei ollut oikeutta puuttua.

    Tavoitteena on siis edelleen  mahdollisimman hyvien ihmisten kasvattaminen (mutta sitä, millainen hyvä ihminen on, ei enää dogmatisoida) , mutta sen rinnalla  hyvän elämän turvaaminen myös tulevaisuudessa, muuttuvissa olosuhteissa. Edelleen tavoitteena on vahva moraalinen identiteetti-mutta nyt itserakennettuna.

    Kuinka luoda valmiuksia eettisen autonomiaan?

    KIRJA antaa myös työkaluja uudenlaisen eettisen ajattelun kehittyksen tukemiseen. Näitä ovat:

    - Annetaan lapsille ja nuorille mahdollisuuksia  pikkuhiljaa tehdä omia normi- ja arvoratkaisujaan  (tarvitaan välittävä pedagoginen suhde) (Pirkko Pitkänen)
    - Arvo-osaaminen ja sen osana kulttuurinen kompetenssi: kyky jatkuvaan kulttuuriseen tulkintaan, kulttuurien taustatekijöiden ymmärtämiseen sekä kyky kriittiseen ajatteluun. Arvo-osaaminen on  hyvän elämän taitoa,  kykyä tehdä (rationaalisin keinoin) perusteluja arvovalintoja  ja kykyä asettaa omat arvot järjestykseen. (Pirkko Pitkänen)
    - Eettiset keskustelut:  Keinoja: dialogi  (keskustelu, väittely) eri maailmankatsomillisten näkemysten, arvovalintojen ja uskomusjärjestelmien johdonmukaisuudesta. (Sirkku Hellsten)
    - Opetuksessa tulee välittäa tieto moraalisesta relativismista (Pirkko Pitkänen)
    - Tavoitepohdinnat  (opettajan).  Kasvatuksessa kaikki  päätökset perustuvat jollakin lailla arvoihin.
    Arvot ohjaavat toimintaa. Arvot saavat ilmaisunsa kasvatustavoitteissa. (Pertti Kansanen)
    -Tulevaisuuskasvatus, mm. vaikuttamisen keinot  (Anita Rubin)

    Kuinka muutos näkyy koulukasvatuksessa? 

    KAIVOIN esiin vanhoja muistiinpanojani.

    Leevi Launonen tutki väitöskirjassaan (2000) kansa- ja peruskoulujen opetussuunnitelmia.  Sadan vuoden aikana on siirrytty hänen mukaansa universalismista kohti yksilöllisyyden painottamista. Toisen maailmansodan jälkeen pedagogisessa ajattelussa ja kansakoulun opetussuunnitelmissa näkyy pyrkimys välttää yhdenmukaistavaa kasvatusta. Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana - siis koko peruskoulun ajan-  vallalla on ollut yksilöllisyyden ja moniarvoisuuden korostus. Yhtenäisen arvomaailman korostamisesta on luovuttu. Yhteisöllisyys on säilynyt globaalina vastuuna ihmiskunnasta ja luonnosta.

    Kävi myös itse läpi peruskoulun opetussuunnitelmien kasvatuksen päämäärää koskevia kirjauksia. Nostan sieltä esiin seuraavat pointit

    • Vuoden 1967 väliaikainen opetussuunnitelma käytti Koulunuudistustoimikunnan (1966) asettamaa päämäärää: Peruskoulun tulee luoda perusta nuoren ihmisen kehittymiselle kulttuuri-ihmiseksi, jota luonnehtivat seuraavat piirteet. Hän on  kykenevä omaksummaan itselleen yleismaailmallisen henkisen sivistyspääoman, 2) kehittynyt pystyväksi yhteistyöhön muiden ihmisten kansa ja 3) kehittynyt ehjäksi, itsenäiseksi, arvostelukykyiseksi persoonallisuudeksi  
    • Vuoden 1970 POPS:  Omaleimaisella persoonallisuudella tarkoitettiin hyvää ihmistä. Lisäksi oppilaat oli kasvatettava tuntemaan vastuuta perheestä, muista ihmisistä ja koko maailmasta. Oppilaiden persoonallisuutta oli pyrittävä kehittämään siten, että ihmiskunta muuttuu demokraattisemmaksi ja inhimillisemmäksi.  
    • Vuoden 1985 POP:  Vuoden 1983 peruskoululain tavoitemäärittely sisälsi  erikseen mainittuina opetuksen yleistavoitteina siveellisyyden ja hyvät tavat, tasapainoisuuden, hyväkuntoisuuden, vastuuntuntoisuuden, itsenäisyyden, luovuuden, yhteistyökykyisyyden ja rauhantahtoisuuden. Tämän jälkeen rauhantahtoisuus katoaakin listalta. 
    • Vuoden 1994 perusteet:  Perusteiden osalta voimassa oli edelleen vuoden 1983 peruskoululaki. Kasvatuspäämäärä kuvaa edelleen persoonallisuus, joka on kasvanut kansalaisyhteiskunnan jäseneksi, omaksunut yhteisön kulttuuripääoman (yleissivistys), hallitsee omaa elämäänsä ja kantaa vastuunsa. Hänellä on valmiudet hankkia tietoa ja oppia. Hänellä on perustaidot , kykyä itsenäiseen työskentelyyn ja rakentavaan yhteistyöhön. Hän ymmärtää teknologiaa ja edistää kestävää kehitystä. Hän voi hyvin fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti.
    • Vuoden 2004 perusteet .Vuoden 1998 perusopetuslaki määritteli perusteiden tavoitteet: Tavoitteena oli tukea oppilaiden kasvamista hyviksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Opetuksen tuli myös edistää tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.”
    • Lisäksi Valtioneuvoston asetus N:o 1435 koski tätä opsia:  2000-luvulla ihanneihminen kunnioitti  elämää, luontoa ja ihmisoikeuksia, oli fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti terve, hyvätapainen, tasapainoinen, vastuuntuntoinen ja yhteistyökykyinen. Hän pyrki ihmisryhmien, kansojen ja kulttuurien väliseen suvaitsevaisuuteen ja luottamukseen. Hän arvosti omaa ja toisten oppimista  ja työtä.  Hän oli aktiinen yhteiskunnan jäsen, joka osasi  toimia demokraattisessa ja tasa- arvoisessa yhteiskunnassa sekä edistää kestävää kehitystä. Hän myös arvioi  kriittisesti ympäristöään. Hän osasi ajatella, liikkua ja viestiä. Hänellä oli tarpeelliset tiedot ja taidot, avartuva ja syvenevä maailmankuva, laaja yleissivistys (tuntemusta monesta asiasta). Hän oli luova ja hallitsi tieto- ja viestintätekniikkaa hallitseva. Siveellisyys- tavoite poistui. 
    • Vuoden 2014 perusteet : Kokonaisvaltainen tavoite (ainutlaatuinen persoona) on säilynyt, toki eri sanoihin puettuna. Jokaisella on oikeus kasvaa täyteen mittaansa ihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä. 
    • Valtioneuvoston asetuksessa  422/2012 perusopetuslaissa tarkoitetun opetuksen valtakunnallisista tavoitteista ja perusopetuksen tuntijaosta ihanneihminen on lähes täysin samanlainen kuin vuoden 2004 perusteissa. Pois listasta on jäänyt kriittinen ympäristön arviointi. Ihanneihminen on hyvinvoiva, hyvätapainen, luova, tasapainoinen,  terve, vastuullinen,  yhteistyökykyinen. Hän ajattelee ja toimii eettisesti. Hän kunnioittaa elämää, erilaisuutta, ihmisarvon loukkaamattomuutta, ihmisoikeuksia, ihmisyyttä,  luontoa  ja toisia  ihmisiä.  Hänellä on terve itsetunto.  Hänellä on  avartuva ja syvenevä maailmankuva. Hän tuntee perinteitä. Hän hankkii tietoa kriittisesti. Hän on aktiivinen ja eettisesti vastuukykyinen kansalainen ja  yhteiskunnan jäsen, joka osaa toimia demokraattisessa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa sekä edistää  kestävää kehitystä. Hänellä on kansalaisvalmiudet ja hän ajattelee ja toimii yhteiskunnallisesti. Hän  edistää  ihmisryhmien, kansojen, aatteiden, uskontojen ja kulttuurien välisen kunnioittamista  ja luottamuksesta. Hän osaa ajatella, oppia ja motivoitua.Hänellä on tarpeelliset tiedot ja taidot ja laaja yleissivistys. Hän hallitsee arkea, tieto- ja viestintäteknologia ja vuorovaikutusta.  Hän tuntee teknologiaa.  Hän osaa käyttää käsiään ja liikkua. Hänellä on tietoa työelämästä ja yrittäjyydestä. Tuoreimmassa opetussuunnitelmassa erityisesti korostuu kestävä elämäntapa.   

    Eli?

    En näe tavoitteistossa yhtä dramaattista muutosta kuin Launonen. Peruskoulun kestävän  kuvauksen ihanneihmisesta voi tiivistää näin:  aktiivinen ja suvaitsevainen ihminen, jolla on vankka yleissivistys  ja joka tiedostaa vastuunsa omasta elämästään ja telluksesta.

    Entä  näkyykö se koulun arjessa? Veikkaanpa, että  uusi ajattelutaoa  koulujen eettisessä kasvatuksessa ei ole tehnyt lopullista läpimurtoa. Eivät kaikki opettajat ole luopuneet moraalisten hyveiden ja niiden arvosisältöjen opettamisesta.


    Kriittistä pohdiskelua

    Pitkäsen toimittava teos teki minulle hyvää. Teos haastoi pohtimaan monia asioita uudelleen.  Opin, että kaikkia valintoja saa ja tulee tarkastalla eettisesti. Niinpä päätteeksi kysyin itseltäni, onko valinta siirtää huomattava vastuu lapsen ja nuoren moraalisesta kehityksestä hänelle itselleen eettisesti oikein.

    Olisi varmasti monta hyvää vastata kyllä. Yksilön henkinen koskemattomuus on arvokasta. Emme enää elä yhtenäiskuttuurissa. Meidän ei tule nostaa poikaa isäänsä vastaan (Pekka Elo). Tänään sivistykseen kuuluu suvaitsevaisuus.

    SANON silti myös EI. Ainakin fanaattisuudelle. Syvä eettinen pohdiskelu ei ole jokamiehen taito.

    Virallinen käsitys lapsesta on kompetenti lapsi. Jo pieni lapsi halutaan tulkita  moraalisesti täysi-ikäiseksi.

    Mutta. Mutta. Moraalinen autonomia  edellyttää myös yleistä ajattelun kehitystä, ja siksi varsinkin alakouluissa tarvitaan aikuisia. Onko lapsesta oikeasti  itsenäiseksi arvojen prosessoijaksi  ja valitsijaksi? Autonomia vaatii laajaa näkemystä erilaisista arvojärjestelmistä ja maailmankatsomuksista.

    Onko hänellä oikeasti edellytyksiä osallistua  dialogiin  eri maailmankatsomillisten näkemysten, arvovalintojen ja uskomusjärjestelmien johdonmukaisuudesta?

    Hyväksi ihmiseksi ei voi kasvaa  itsekseen. Hyväksi  ihmiseksi voi kasvaa vain muiden ihmisten avulla ja tukemana (Jaana Hallamaa).
    " Lapsi ei tiedä alusta alkaen, mikä on hänelle hyväksi. Vielä vähemmän voi lapsi kokemuksen puuttuessa tietää, mikä on hyväksi toisille." ( Hoffman)
    KIRJOITTAJIEN monin kohdin esittämä ajatus kultaisesta keskitiestä on hyvä.  Jatkossakin minusta on tärkeää opettaa moraalia. Ja kuten Takalan kirjassa todettiin, pelkkä opetus ei riitä, sääntöjen noudattamista tulee myös valvoa. Meillä on kaikki oikeus opettaa hyviä tapoja, sääntöjen noudattamista ja arvoja. Kaikki peruskoulun opetussuunnitelmat ovat antaneet  sille tuen. Pelkkä moraalikysymysten pohdinta filosofoimalla ei riitä.

    Mutta samoin kuin tiedollisessa kasvatuksessa, myös moraaliskasvatuksessa on omat formaalit tavoitteensa. Moraalikasvatuksessa ne ovat eettisen ajattelun keinoja.  Niiden harjoittelulle  on löydettävä myös aikaa.

    lauantaina, heinäkuuta 14, 2018

    Kuinka moraaliin kasvatetaan?

    Takala, A. (1997). Ihmiseksi kasvaminen.
    Opinion.  Toinen painos.Jyväskylä: Gummerus.
    KASVATUSOPIN historiaa tutkivaa voi hämmentää, kuinka ohueksi ennen niin keskeinen luonteenmuokkaus:  siveellisyys-, hyve- ja moraalikasvatus on litistynyt. Siis lapsen ja nuoren ohjaaminen ymmärtämään, mikä on oikein ja väärin.  Miten tulisi elää?  Mitä on vastuu? Niin last season kuin vain voi olla?

    Elämme  uutta, monikulttuurista ja moniarvoista aikaa, jossa jo varsin pieni lapsi on moraalisesti autonominen yksilö, jolle ei saa tuputtaa mitään valmista arvomaailmaa. Annamme vain aineksia ja virikkeitä :-)

    NIINPÄ olikin raikasta lukea professori Annika Takalan ajatuksia ihmiseksi kasvamisesta vähän yli 20 vuoden takaa.

    Saatteeksi- osassa hän kirjoitta 7.4. 1996:

     " Olen kirjoittanut lyhyesti ja pelkistetysti. Osin sen vuoksi, että minulla  on ollut tunne, että aika on käymässä vähiin…" 

    Niinpä Takala kuoli vajaan kolmen viikon päästä 29.4. 1996. Teos jäi hänen viimeisekseen.

    HIEMAN alle 100-sivun julkaisu on hajanainen, kyllä. Mutta siinä oli myös ainakin minulle tosi timantteja ajatuksia.

    Moraalinen kehittyminen ja moraalikasvatus

    EN ollut ajatellutkaan kuinka monikerroksinen moraalin- etiikan-ilmiö on.

    Moraali ohjaa ihmisen  valintoja,  hän tekee joitakin tekoja ja pidättäytyy toisista. Moraalin taustalla ovat arvot. Moraalitoiminnassa ihminen asettaa pyrkimyksiä tärkeysjärjestykseen. Hän tuntee tunteita omien ja toisten tekojen yhteydessä. Hän tekee moraalisia ratkaisuja ja perustelee niitä.

    Moraalikasvatuksessa pohditaan kysymyksiä:  Miten sitten opetetaan/opitaan, mikä on pahaa? Miten opitaan olemaan tekemättä sitä, mikä on pahaa? Ja toisaalta:  Miten opitaan altruismia, ystävällistä ja auttavaista asennetta?  Kuinka opitaan hoitamaan omat velvollisuudet arjessa?

    Moraalin oppiminen on yhdellä tasolla käsky- ja kieltonormien sisäistämistä.

    • On olemassa a) sovinnaissääntöjä = tapanormit, tapasäännöt  (esim. tervehtiminen, mikä on kohteliasta ja kaunista.)
    • On olemassa b)  tilannesääntöjä: koulun säännöt ulosmenemisestä:  = mikä on järkevää ja hyödyllistä.
    • Ja on olemassa c) varsinaisia moraalisääntöjä = moraalinormit: mikä on oikein/väärin? Mikä on oikeudenmukaista?

    Miten näitä opitaan? 

    Sosiaalisesti velvoittavat tavat (a ja b)  opitaan mm. käskyjen, sääntöjen  ja sanktioiden tuloksena. On näyttöä siitä, että sisäistämistä (=omaksumista) auttaa osallistaminen yhteisten sääntöjen luomiseen ja rikkomusten yhteinen käsittely.

    Moraalisesti velvoittavat tavat (c)  opitaan omakohtaisissa tilanteissa esim. seurauksista joko itselle tai muille.  Oleellista on, miten rikkomuksiin reagoidaan (paheksunta, suuttumus, pettymys..). Pelkkä sääntöjen opettaminen ei riitä. Moni tutkija pitää  kontrollointia ja  sanktiointia välttämättömänä.
    Kun kontrollitilanteet toistuvat lukuisia kertoja, rakentuu moraali, jolla on sekä tiedollinen että tunnepohjainen sisältö.

    Periaatteessa on kolmenlaisia kontrolloinnin keinoja:
    • Voiman ja vallan käyttö (tuottavat motiivivoimaa) 
    • Rakkauden kieltäminen (tuottavat motiivivoimaa)  - paheksutaan asiaa ei lasta -selitetään  syy
    • Viittaminen seurauksiin (rationaalinen, välittääkö) - edellyttää empatiaa uhria kohtaan)
    Viime aikoina on erityisesti korostettu varhaislapsuuden ja  vanhempien merkitystä: Vanhemmat hoivaavat, rakastavat, leikkivät lasten  kanssaan, tulkitsevat heille maailmaa ja toimivat hyväksyttävän käyttäytymisen mallina.

    Perinteinen moraalikasvatuksen tapa on moraaliopetus (siis  tapojen harjoittelu, tarinat jne.). Harjoittelua ja opetusta tarvitaan. Olisi hyvä opettaa myös  seuraus-ajattelua ja kriittistä ajattelua   ja  saada lapset kiinnittämään huomiota valintojensa/tekojensa seurauksiin itselle ja muille sekä ajallisesti etäisempiin seurauksiin.

    Niinikään on havaittu, että samaistumisella toisiin ihmisiin, ennen muuta merkityksellisiin auktoriteettihahmoihin on enemmän merkitystä kuin palkitsemisella, rankaisemisella ja moraalitiedon opettamisella  oikean ja väärän erottamisessa ja oikean käyttäytymisen omaksumisessa.

    Moraalin sisäistäminen

    Sisäistämistä  Takala kuvaa näin: yksilö kokee velvoitteen toimia, vaikka  ei olisi huolta kiinnijäämisestä ja rangaistuksesta. Hän omaksuu moraalitiedon niin, että hyväksyy sen ohjeelliseksi itselleen. Tällainen sisästäminen  edellyttää motiivivoimaa.

    Moraalin kehitys on tulosta rationaalisen järkeilyn yleisestä kehittymisestä.  Jotta ihminen voi oppia moraalia, hän tarvitsee kykyä kontrolloida omaa käyttäytymistä. Hän tarvitsee resistanssia, kiusauksensietoa. Moraalin oppiminen edellyttää myös muistia, joka toimii
    moraalitiedon varastona. Varastossa on käsitteitä ja käsikirjoituksia, kuinka toimia.

    Altruismi

    Moraalinen kasvu ei ole vain sääntöjen muistamista ja niiden noudattamista. Moraalin oppiminen on  myös altruistisen suhtautumisen syntymistä. Ihminen toimii niin,  ettei  vahingoita, niin että auttaa, lohduttaa ja  hyvittää. Tekee oikein ja hyvää.

    Joidenkin mielestä altruismi on sisäsyntyistä. Toisten mielestä se ei ole universaalia eikä viriä automaattisesti.

    Altruismi edellyttää  syyllisyydentunteen (häpeän)  kehittymistä.  Omaatuntoa. Se taas edellyttää empatiaa, kykyä, kykenevyyttä ns. sijaistunteisiin (ymmärtää, miltä toisesta tuntuu). Se taas liittyy kognitiiviseen kehitykseen: on kyettävä näkemään yhteys oman teon ja sen aiheuttaman seurauksen välillä. Että lapsi tajuaa aiheuttaneensa myös oman mielipahansa.

    Altruismi kehittyy erityisesti, jos lapsi kohtaa toistuvasti  atruistisesti toimivia malleja ja hänen vastaavanlaista käyttäytymistään vahvistetaan. Tällöin hänessä kehittyy hyve (rehellisyys, oikeudenmukaisuus, epäitsekkyys jne.)

    Moraaliyhteisön rakentaminen

    Takaka esittelee lukijalle  Thomas Lickonam kehittämän moraalikasvatuksen prosessimallin, jossa kasvatetaan  yhtä aikaa oikeudenmukaisuuteen ja toisista välittämiseen. Tässä moraalikasvatuksen prosessimallissa on 4 vaihetta:
    1. Rakennetaan moraalista yhteisöä, jossa vallitsee yhteinen sitoutuminen moraalisiin arvoihin  (oikeudenmukaisuus, keskinäinen välittäminen)
    2. Harrastetaan yhteistoiminnallista oppimista, mikä luo ryhmähenkeä
    3. Käydään moraalikeskusteluja/moraalipohdiskeluja esim kirjallisuuden pohjalta (edellytys keskinäinen välittäminen)
    4. Otetaan oppilaan mukaan päätöksentekoon. Lapset opetetaan kuuntelemaan toisiaan, istumaan hiljaa, katsomaan sitä, joka puhuu. Sovitaan yhteiset  säännöt. Opettaja auttaa konfliktitilanteissa näkemään toisen näkökulmaa, ja ratkaisemaan tilanteet niin, että otetaan huomioon molemmat osapuolet ja ohjaa lapsia ratkaisemaan ristiriitoja ilman aikuisen apua 
    Eettinen kasvatus?

    KIRJAN  loppuun Takala liitti ystävänsä Touko Voutilaisen  alustavaa käsikirjoitusta. Heillä oli suunnitteilla yhteinen eettisen kasvatuksen projekti, mutta Voutilainen kuoli kesken kaiken vuonna 1991.

    Voutilainen pohtii siinä eettistä kasvatusta. Hänen mukaansa  kaikkein primitiivisimmissäkin yhteiskunnissa siirretään heimon tavat ja moraali seuravalle sukupolvelle. Tätä siirtämistä nimitetään usein kasvatukseksi.

    MORAALIKASVATUS on  heimon tapojen ja moraalin opettamista (vastakohtana tiedollinen kasvatus),  siis sosiaalistamista.

    ETIIKKA  ei ole heimokohtaista vaan  universaalimpaa. Eettinen kasvatus  on filosofoinnin harjoittelua. Siinä ei siirretä tosina käsityksiä siitä, mikä on hyvää ja oikeaa, mikä pahaa ja väärin, vaan pohditaan moraalisia ongelmatilanteita eri näkökulmista.  Siinä opetetaan moraalisten sääntöjen  periaatteita mm. symmetriaa, loogista ajattelua ja käsitteiden määrittelyä.

    Koulussa tällaista eettistä kasvatusta voisi toteuttaa pikemmin kuin oppitunnilla, kun selitetään ja analysoidaan kuviteltuja, kirjallisuudesta, lehdistä, oppilaiden omasta mielikuvituksesta saatuja  tai mieluimmin todellisia  sosiaalisia arkielämän  tilanteita, joissa normia on rikottu. Niissä olisi luontevaa harjoitella eettisten tilanteiden analyysia.

    Kirjoittajasta 

    Annika Takala (1921 - 1996) oli  psykologi ja kasvatustieteilijä. Hän toimi vuosina 1951-53 Helsingin yliopiston psykologian laitoksen assistenttina. Hän väitteli filosofian tohtoriksi samassa  yliopistossa vuonna 1953.

    Takala  toimi Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen apulaisprofessorina 11 vuotta: 1960-1971,
    Joensuun yliopiston käytännöllisen kasvatustieteen professorina 13 vuotta  1971–1984 ja Suomen Akatemian tutkijaprofessorina kolme vuotta 1978–1981.  Eläkkeelle hän jäi 63 vuoden ikäisenä.

    Takala  tutki kasvatuspsykologiaa ja -sosiologiaa, erityisesti sosiaalistumista. Hän   oli tieteidenvälisen kasvatuksentutkimuksen uranuurtajia Suomessa. Hänen mainettaan kolhi Pirkkalan kokeilu 1970-luvulla.  Hän kuului sitä suunitelleeseen ns. Peto-ryhmään.

    sunnuntaina, heinäkuuta 08, 2018

    TOP10: Maailman parhaat kasvatusajatukset

    Kasvatuksen klassikoiden  tuntijat ovat tosi vähissä. Siksi on upeaa , että Suomella on Paalasmaan Jarno. Häneltä ilmestyi pari vuotta sitten teos, joka todellakin kannattaa esitellä- ja lukea

    Paalasmaa, Jarno. (2016). Maailman parhaat kasvatusajatukset. TOP 10. Helsinki: Into

    Paalasmaa on siis poiminut kasvatusopin (ja -filosofian) aarrearkusta 10 parasta. Nämä finalistit ovat (melkein kronologisessa järjestyksessä :-)): 1600-luvulta Comenius, 1700- luvulta Rousseau, 1800-luvulta Pestalozzi ja 1900-luvulta Key, Steiner, Dewey, Montessori,  Freinet, Neill ja Freire.  Kahdeksan miestä ja kaksi naista.  Kullekin on varattu 12 sivua kullekin, paitsi Paalasmaan lellikille Steinerille 16 :-)

    Kaikki ovat kiistatta klassikoita. Suomalaiset klassikot on sovinnolla rajattu pois.

    Kustakin kuvataan heidän komeimpia, yhä kestäviä  ajatuksiaan, niiden taustaksi elämänvaiheita ja lopuksi kytkentöjä  tähän päivään. Niitä on

    Comenius tiivistyy suurien linjojen kokonaisvaltaiseksi kasvatusajattelijaksi ja maailmanparantajaksi. Rousseau saa epiteetit kasvatuksen jättiläinen, luonnon profeetta ja kulttuurikriitikko: Hänen ideoitaan ovat lapsi, tunteet ja vapaus.  Pestalozzia kutsutaan ihmisrakkauden suurimmaksi  neroksi.  Hän oli suurisieluinen, hyvä ihminen. Key taas oli feministi ja "lapsen vuosisadan äiti", joka syytti koulua sielunmurhaajaksi. Yllättäen - minusta- Steinerin upeutta Paalasmaa avaa hyvin pihisti. Lapsilähtöinen vaihtoehto- ja ikäkausipedagogi, antroposofi  ja työhullu. "Learning by" Deweyn kaikki tuntevatkin.  Amerikkalaisen progressiivisen pedagogiikan kärkinimi ja ohjelman julistaja. yksi 1900-luvun arvostetuimpia kasvatusfilosofeja. Montessori oli lääkäri ja kasvatustieteen professori,  merkittävä  opetusvälineistön kehittäjä ja herkkyskausien oivaltaja. Ranskalainen Freinet oli työpedagogi. Skotlantilainen Neill oli ylittämätön freudilainen vapauspedagogi. Brasilialainen Freire oli pappi ja kasvatustieteilija, sorrettujen ja vapautuksen dialogisen pedagogiikan kehittäjä.

    Mielenkiintoista muuten, kuinka paljon elämänkärsimystä ja omituisuutta tähän joukkoon kuuluvat ehtivät kokea. Kolkkoa kotikasvatusta, köyhyttä, orpoutta, koulukiusaamista, maanpakolaisuutta- jopa vankeutta. Salasuhteita, oman lapsen kieltämistä tai lastenkotiin kuolemaan lähettämistä.

    ALKUOSA lopuksi hän taitavasti vertailee 10 klassikkoa keskenään, löytää asiat, jotka yhdistävät ja nekin, joissa heidän näkemyksensä painottuvat eri tavoin. (Olen tehnyt listaan pieniä lisäyksiä=

    Heitä kaikkia yhdistää ensinnäkin pyrkimys rakentaa parempi maailma yhteiskunnallisten uudistusten  mutta myös kasvatuksen avulla. He olivat kaikki kriitisiä oman aikansa järjestystä kohtaan. He olivat poliittisesti vaarallisia omassa maassaan  kaikki paitsi Dewey, Neill ja Steiner.

    Kasvatus on  heille kokonaisvaltaista, yksilöllistä ja persoonallista. He lähtivät kaikki kasvavasta ja arvostivat luontoa.  Ikäkausipedagogeja ovat ainakin Comenius, Rousseau, Key, Neill, Steiner ja Freinet. Kaikki muut olivat nimenomaan lapsilähtöisiä, paitsi Freire, joka oli aikuiskasvattaja.

    Erojakin Paalasmaa löytää. Kaikki korostavat vapautta. Neill rajattomimmin- jopa aluksi sukupuolielämän suhteen.  Steinerille vapaus on henkistä. Montessorille  ja Freinetille  fyysistä, ja  edelliselle myös etenemistä omaan tahtiin.

    Suosikkimetodeissa oli paljonkin eroa. Leikki oli tosi tärkeää Neillille ja Steinerille. Montessori taas ei ymmärtänyt sen päälle. Pestalozzi, Freinet ja Neill korostivat työtä.

    Steiner on filosofiapainotteisin (taitaa Dewey olla kova kisakumppani?). Montessorin päähuomio on oppimateriaaleissa.  Freire ja Freinet poliittisimpia.

    Moraalikasvatus korostuu Steinerillä ja Pestalozzilla.  Montessori korosti hyviä tapoja, Neill taas vastusti kumpiakin. Älyllisyys korostui Montessorilla ja Deweyllä.  Tunteiden merkitystä korostavat eniten Pestalozzi, Steiner ja Neill.

    ALKUOSA lopuksi Paalasmaa  tiivistää omat näkemyksenä siitä, mihin suuntaan koulua tulisi klassikoiden ajatusten(kin) pohjalta kehittää. (Toki olen pannut sinne vähän omia sanojanu)1

    Paalasmaan ajatuksia koulusta (koontaa)

    Paalasmaa on Vantaan Steiner-koulun opettaja, tieto-
    kirjailija ja väitöskirjatutkija. Hän oli asiantuntijana
    mukana Perusopetuksen opetussuunitelma perusteita
    laatineessa työryhmässä.
    Koulun kasvatuspäämäärä

    Tavoitteena tulisi olla laaja-alaisesti sivistynyt, luova, eettisesti toimiva  ja monipuolinen ihminen, jolla on vankka pohja  luoda ja omaksua uutta ja hyvät vuorovaikutustaidot.  Koulukasvatus tulisi rakentaa itsekkyyden vastakultturiksiksi.

    Sopeutujien sijasta koulun tulisi kasvattaa aktiivisia toimijoita ja luovia muutosagentteja yhteiskunnallisellakin tasolla. Tavoitteena ei saisi olla sopeutuminen talouselämän tarpeisiin.

    Kouluilla tulisi olla  vapaus toimia lapsilähtöisesti ikä yhteiskunnan valtarakenteista tai erilaisista tehokkuus- , talous- tai hyötynäkökulmista käsin.

    Paalasmaan "Utopiakoilun" kärkiarvoja olisivat humaani sivistysajattelu, ihmisarvo, hyvinvointi, luontoarvo, kiirettömyys, rauha, rakkaus ja  kriittisyys valtarakenteita ja talouselämälähtlöistä ajattelua kohtaan

    Sisältöjen valinta

    Mediakulttuuri olisi saatava järkeväksi osaksi koulua ja kasvatusta.  Koulun tulee vahvistaa merkityksellisyyden kokemusta, mielekkyytä ja hyvinvointia. Vähemmän (valmiisiin?)  tietosisältöihin perustuvaa opetusta.

    Keinovalikko
    Koulun toimintakulttuurin tulisi olla osallistavaa ja aktivoivaa. Koulun itsessään tulisi olla elämää (ei elämän eteinen MH)

    Kouluun tarvitaan lisää   taidetta ja liikettä, kehollistamalla. Lisää leikkiä ja lisää draamapedagogiikkaa. On tärkeää rohkeasti kehittää kokonaan uusia kasvatuksen muotoja, tapoja ja toimintakulttuuria.

    Koulu tulisi  sovittaa  lapsen mukaan, ja  Oppimistapojen täytyy muuttua, kun oppijaa muuttuu ja kehittyy. Varhaiskasvatuksessa maailmaa tulisi tehdä ymmärrettäväksi toiminnan avulla, lisää leikkiä, turvallisuuta, iloa, lämpöä ja vilpitöntä rakkautta.

    Alakoulussa on hyvä ohjata ymmärtämään  sydämellä.  Vaikutetaan tunteisiin. Tarvitaan korostetun paljon kokemuksia taiteesta. Satuja. Leikkejä. Alkuopetuksessa kannatta hyödyntää vielä oppilaissa olevaa  jäljittelyn taipumusta ja kykyä ulkoa opetteluun. Tulee suosia moniaistista oppimista.  Looginen ajattelu alkaa kehittyä 3. luokalla ; Itsearviointitaito kehittyy, ajattelussa otetaan askel yksilölliseen suuntaan. Alakoulussa lapsilla on Vvahva sisäinen tarve oppia uusia asioita ilman oman mielipiteen muodostamisen pakkoa; Murroisiän lähestyessä oppiminen sitä vastoin tapahtuu keskustelussa, eri näkökulmien tarkastelussa, omien oivallusten ja päättelyketjujen kautta.

    Yläkoulussa ja lukiossa maailmaa pyritään ymmärtämään yhä enemmän ajattelulla todeksi . Tällöijn kannattaa keskittyä ajattelun ja älyn aktivointiin

    Koulussa tulisi vähentää  vastaanottavaa, kuuntelevaa  opetusta, perinteistä kuulustelua, oppikirjoihin ja pulpetissa istumiseen perustuvaa pedagogiikkaa.

    Tieto- ja viestintätekniikkaan Paalasmaa suhtautuu hieman varoteleen. Teknologia voi tuottaa oppimista, mutta se tuota aitoa kohtaamista. Opettajilla tulisikin  olla pedagoginen ja didaktinen vapaus  myös TVT-teknologian suhteen.

    TVT- laitteita tulisi käyttää (vain) niin, että  oppilas on aktiivinen tekijä ja uuden luoja. Käyttö on perusteltua, kun se lisää oppilaiden itse tekemistä, osallisuutta, vuorovaikutustaitoja ja toiminnallisuutta. Tällaista se on, kun tehdään animaatioita, lyhyelokuvia ja digitarinoita.

    Arviointi
    Paalasmaan ei tykkää  numeroarvioinnista. Se  tuo opettajalla luonnotonta auktoriteettia.
    Se on pinnallista; se ei kerro miten numeroon on päästy eikä edes, mitä oppilaan pitäisi vastaisuudessa tehdä. Pinnallinen arviointi johtaa pinnalliseen oppimiseen. Numero ruokkii suorituskeskeisyyttä.

    Hänen mukaansa parempia keinoja ovat  itse- ja vertaisarviointi,  sanallinen arviointi kirjallisessa muodossa,  arviointikeskustelu oppilaan ja vanhempien  kanssa, kotiessee ja kirjoitelmat sekä portfolio.  Steiner-kasvatuksessa  on hyviä kokemuksia sanallisista  ja luonnehtivista  lausunnoista.

    KIRJAN lopussa on noin 50 sivun mittainen osuus teemaesseitä. Muutama poiminta fiksuista ajatuksista:
    - lapsilähtöisyyteen (vapaus- vastuu) liittyy tasapainin löytämisen vaikeus. Keskitie on paras. Lasta ei tule yli- eikä aliauttaa. Ikäkausi on tärkeä ohjenuorana
    - ikäkausiajattelussa (mm. Steinerilla, Montessorilla ja Freinetillä omat jaottelut) on otettava huomioon suuret yksilölliset erot.
    - Leikki ei ole ajanhaaskausta vaan rikasta, toiminnallista ja luovaa oppimista.  ”Lapsi oppii leikkiessään, muttei leiki oppiakseen”. Tanja Kyrönlampi-Kylmänen.
    - Sisäinen motivaatio kasvaa, kun toiminta ruokkii lapsen neljää tarvetta. Ne ovat autonomia,
    kompetenssi, yhteenkuuluvuus  ja hyvän tekeminen. Nämä toteutuvat  muuten parhaiten leikissä
    ” Kokeet, tutkinnot, todistukset, arvosanat ja palkinnot pitäisi poistaa koko maapallolta!
    – Ellen Key

    lauantaina, heinäkuuta 07, 2018

    Miten muuten valitsit ammattisi?

    Waern, Karl-Gustaf. (1972). Miten valitsen
    ammatin? Kirja päätöksentekotekniikasta. Käyttötieto. Helsinki: Otava. 
    MITEN muuten valitsit oman ammattisi?  Innostuksen puuskassa? Mielijohteesta? Sattumalta? Pakon sanelemana? Kavereiden perässä? Kun ei muualle kelvannut? Tai  oliko "perintöammatti" itsestään selvyys?

    Ruotsalainen (ilmeisesti ammattinvalinnan psykologi) Karl- Gustaf Waern julkaisi 46 vuotta sitten tätä teemaa puivan 89-sivuisen taskukirjan, jossa hän antaa ohjeita niille, jotka haluaisivat tehdä  ammatin, työalan, uran tai koulutuksen valinnan järjestelmällisesti harkiten.

    Aivan mainio teos. Täynnä minua innostavia oivalluksia   päätöksentekotekniikasta.

    Waernin mukaan ammatinvalintapäätös ei ole kertajuttu, vaan  pitkä tapahtumasarja, tilanteita, mahdollisuuksia ja myös vaativia olosuhteita. Se on päätöksentekoketju,
    jossa päätös seuraa toistaan ja jossa hyvät ja vähemmän hyvät kokemukset varastoidaan ja käytetään.  Se on sarja päätöksiä, jossa aikaisemmat vaikuttavat sen jälkeen avautuviin mahdollisuuksiin ja myöhemmin tehtäviin valintoihin.  Prosessi alkaa koulussa aine-/linjavalinnoilla, sitten tulevat toisen asteen valinnat,  kysymys: mitä teen koulun jälkeen. Pohdintojen alkuvaiheessa etsimme, kokeilemme ja hylkäämme  ehkä vaihtoehtoja. Jokainen valinta voi osoittautua vuosien kuluttua oikeaksi tai vääräksi.Työ muuttuu. Tilanne muuttuu. Me muutumme. Ilmaantuu uusia vaihtoehtoja. Eikä prosessi ehkä lopu ennen eläkeikää.

    Näihin valintatilanteissa saamme virikkeitä monelta taholta. Koti ja  kaverit vaikuttavat. Omat kokemuksemme vaikuttavat. Saamme erilaista neuvontaa. Voimme valita totunnaisesti.  Voimme seurata  ”kaikkia muita”. Joku menee ammatinvalintatesteihin.  Ratkaisuihin vaikuttaa aina myös tekijöitä, jotka rajaavat valintoja esim. asuinpaikka, varallisuus…

    Klikkaamalla saat tekemäni tiivistelmäkuva suuremmaksi.
    WAERN esittelee kirjasessa valinnan järkeistämiseksi kolmen faktorin mallin. Perusidea on, että jokaisen pitää selvittää kolme asiaa:

    1. Mitä minä haluan työltä ?

    Yritä tehdä itselle selväksi, mitä työltä haluat ja kuinka tärkeitä eri osatoiveet ovat.

    Waern listaa 7 erilaista työhön kohdistuvaa toivetta (ks. kuva).

    Lisäksi hän preparoi ihmisten kiinnostuksen kohteita. Tässäkin listassa on 8 vaihtoehtoa:

    1. kiinnostus tehdä käsillä, käyttää työkaluja (näkee käsien jäljen)
    2. kiinnostus tehdä töitä ihmisten parissa.
    3. kiinnostus työskennellä teoreettisen ongelmien  parissa.
    4. Taiteellinen kiinnostus
    5. teknillinen kiinnostus (koneet)
    6. kiinnostus luontoon
    7. kiinnostus järjestää, panna toimeksi, ”järjestellä”
    8. kiinnostus tiettyyn aihepiiriin 
    Arvioi, kuinkä tärkeää kukin on. Onko joukossa jokin ”kaikki nielevä kiinnostuksen kohde”.

    2. Mitä erilaiset  työt antavat minulle? 
    Yritä koota itsellesi mahdolliset ammatit ja tehdä selväksi, miten ne täyttävät toiveesi ja osatoiveesi  siitä, mitä työltä haluat.  Käy läpi eri vaihtoehtojen ominaisuudet. Eri työt täyttävät erilailla tarpeitasi, vaatimuksiasi  ja toiveitasi.

    3. Mitä työ vaati? 
    Ruumiillisesti? Henkisesti? Laadi vaatimuserittely. Arvioi, selviätkö vaatimuksista?  Missä määrin itse täytät nuo työn vaatimukset?

    VALINTAAN vaikuttaa keskeisesti kaksi tekijää: Itsetuntemus ja  työelämätuntemus. Kumpaankin kannattaisi satsata.

    keskiviikkona, heinäkuuta 04, 2018

    Tule mukaan ratkaisemaan parviälytehtävää!

    HYVÄ kouluväki!

    Ensin muutama rivi johdatusta ja sitten asiaan.

    OPS-uudistuksen varmasti tärkein muutoskohde on itse opetus.

    Toiseksi tärkein -näin ajattelen - on koulun toimintakulttuurin muutos.

    Jo professori Matti Koskenniemi tiesi, että oppilaat eivät opi asioita vain oppitunneilla ja opetuksesta,  vaan myös ja ehkä jopa enemmän siitä, miten koululla on tapana oikeasti toimia. Tunnistamme kaikki tämän tunnetusta lauseesta:

    " Älä tee niinkuin minä, vaan niinkuin minä sanon." Eikö?

    Koskenniemi antoi koulut tavalle toimia "oikeasti"  käsitteen koulun elämänpiiri. 1900-luvun lopulla  puhuttiin koulun kulttuurista ja 2000-luvulla vielä uuskäsitteellä: koulun toimintakulttuuri.

    Toimintakulttuuri on kuin jäävuori. Veden pinnan päällä ovat juhlapuheet ja mm. ops-runous. Pinnan alla ovat kirjoittamattomat, joskus jopa tiedostamattomat säännöt ja raaka taistelu itse kunkin eduista.

    Opetussuunitelman perusteissa (2014) on nyt asetettu - ensimmäistä kertaa - kaikille kouluille samat suuntaviivat, joihin koulun pitäisi tapaansa toimia kehittää. Suuntaviivoja on 7:
    1. Oppiva yhteisö
    2. Hyvinvointi ja turvallinen arki
    3. Vuorovaikutus ja monipuolinen työskentely
    4. Kulttuurinen moninaisuus ja kielitietoisuus
    5. Osallisuus ja demokraattinen toiminta
    6. Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo
    7. Vastuu ympäristöstä ja kestävään tulevaisuuteen suuntautuminen

    TOIMINTAKULTTUURIN muutos on tutkimusten mukaan vaativa haaste, ja koulut tarvitsevat siihen tukea.

    OLEN saanut muutama päivä sitten kutsun lähteä mukaan hankkeeseen, jossa halutaan auttaa rehtoreita ja opettajia kehittämään oman koulunsa tapaa toimia.

    " Voimme auttaa heitä parhaiten, jos löydämme muutoksen kipukohdat. Ne löytyvät, jos löydämme kouluja, jotka ovat yrittäneet tavoitteisesti edetä johonkin perusteiden 7:stä suunnasta, mutta seinä on tullut vastaan. Jos löydämme nämä seinät, voimme alkaa etsiä niihin vastalääkkeitä."
    Käännyn nyt  Sinun puoleesi. Oletko ollut mukana hankkeessa, jossa toimintakulttuurin kehittämisyritys on kaatunut? Oletko kuullut läheltä, että niin on käynyt jossain  toisessa koulussa?  Jos olet, niin jaetaan yhdessä tämä kokemustieto.

    Kirjoita vain lyhesti, miten halusitte uudistaa tapaanne toimia (esim. ottaa käyttöön pariopettajuus - osana oppivan  yhteisön tavoitetta- ja mihin se kaatui).

    Käynnistän  heinäkuun aikana keskustelua useissa eri kouluväen fb-keskustelufoorumeissa,  porrastaen. Yritän myös tavoittaa emailin avulla loma-aikaa uhmaten ihmisiä, joilla voisi olla tietoa tällaisista epäonnistumisista.

    Teen sitten  elokuun alussa yhteenvedon - ilman maininintaa koulujen tai henkilöiden nimistä. Julkaisen sen kaikkien käytettäväksi. Näin edistämme hyvää maailmassa.

    Parviäly

    Metodi, jota tässä käytetään, tottelee nimeä  parviäly. Parviälyllä/joukkoälyllä  tarkoitetaan tapaa ratkoa ongelmia keräämällä joukolta ihmisiä henkilökohtaisia mielipiteitä, ideoita tai ehdotuksia. Ne ovat ikäänkuin dataa. Kun se on koottu, joku koordinoiva taho (tässä tapauksessa minä) käsittelee ja kokoaa ne yhteen- ja data muuttuu jäsentyneeksi tiedoksi.

    Mallinsa parviäly on ottanut  lintuparvesta, joka toiminta yhdessä näyttää älykkäältä.

    VOIT osallistua tähän tehtävään joko kirjoittamalla kokemuksiasi siitä, mihin tiedossasi oleva aito toimintakulttuurin kehittämisyritys on kaatunut  joko FB--ryhmän keskusteluketjuun tai lähettämällä niitä minulle emailiin marttifi@gmail.com

    Liity parveen!

    Martti Hellström
    Opetusneuvos, KT.

    PS. Blogini oikeassa reunassa on lisätietoja minusta.

    lauantaina, kesäkuuta 30, 2018

    Ziegler: Kasvatusopin historia

    OLIN tosi onnekas. Löysin muutama vuosi sitten jostain netin antikvariaatista teoksen:

    Ziegler, Theobald.  (1907). Kasvatusopin historia: erityisesti silmällä pitäen korkeampaa opetustointa. Helsinki:  Suomalaisen kirjallisuuden seura 2. tark. ja täyd. painos.

    Kirjassa on lähes 600 sivua, ja vasta tänä kesänä sain käytyä sen kunnolla läpi.

    Kirja ilmestyi Saksassa vuosisadan vaihteessa, ja Suomessa varsin tuoreeltaan. Se tuo näihin sivuihin ison lisäarvon.

    Kasvatusopin tuorein klassikko on tässä Herbart, mutta häneenkin suhtaudutaan jo krittisesti. Ja näihin samoihin aikoihin Mr. Herbart oli vasta tekemässä maihinnousua Suomeen.

    Kun 1900-luvun alun Uusi koulu-liike ei sekoita aikaisempien aikojen tarkastelua, niiden värit tulevat paremmin näkyviin. Kirja piirtää hienon kuvan  pedagogiikan kehityksestä  keskiajalta uuden ajan alun loppuun.  Kirja päättyy ajan kuvaukseen:
    ”Vanha on empimättä käynyt vanhaksi, uusi on tulossa, mtta sen muotoa ei ole vielä keksitty."
    Taidamme muuten elää jälleen samanlaista aikaa?

    Ziegler keskittyy nimenomaan korkeampien oppilaitosten pedagogiikan kehitykseen, ja niistä ei ole liikaa suomeksi kirjoitettu.

    TEIN muistiinpanoja noin 20 sivua. Poimin tähän blogilastuun ehkä hieman epäsystemaattisesti asioita, joita opin ja joita en haluaisi unohtaa. Osa saattaa olla monelle tuttuja.

    12 oivallusta

    (1) " Kasvatus on vanhemman sukupolven suunnitelmanmukaista vaikutusta kasvavan polven ruumiilliseen ja henkiseen kehitykseen."

    Tässä konkretisoituu valtava ero nykyajatteluun. 2000-luvulla kasvatus/koulutus nähdään valmistautumisena ennen kokemattomaan tulevaisuuteen. Vanhemman sukupolven traditio on lähes arvoton?

    (2) Kasvatusopin historiassa on ollut käänteen tekeviä klassikoita. Useita. Yksi ensimmäisiä oli roomalainen puheopettaja Quintilianus.

    Quintilianus huomasi lapsen sekä yksilön. Ja nosti esiin opettaja ja lapsen kiintymyssuhteen. Hän myös kirjoitti ensimmäisen didaktisen oppaan.

    (3) Luther oli monessa suhteessa huikea käänne.

    Ei mikään turha mies.  Jokamiehelle oikeus lukea Raamattua. Opetus äidinkielellä. Katekismus jokaiselle käteen. Valtio kirkon edelle koulutuksen järjestäjäksi. Oppivelvollisuuden idea (toki jo

    (4) Comenius - pedagogiikan jättiläinen.

    Kuinka niin suuria ajatuksia voikaan syntyä keskellä niin kamalaa elämää.

    (5) Yksi kaikkein mullistavimmin kasvatukseen vaikuttanut henkilö oli J.-J. Rousseau

    " Rousseau oli käännekohta, uuden ajan aloittaja. Hän muutti ihmisten suhdetta luontoon ja lapseen.
    Emilen vaikutus oli aivan tavaton. Viranomaiset vastasivat siihen rovioilla, pannalla  ja kirouksilla, mutta maailma oli haltioissaan."

    (6) Pestalozzi

    " Suurin kasvatusopillinen nero, joka on koskaan elänyt. Suuri proletaari. "


    (7) Jako sivistävään ja ammatilliseen koulutuksen on näköharha. 

    Lähes kaikki koulutus 1900-luvun alkuun saakka tähtäsi ammattiin: Keskiajan alusta alkaen papiksi, 1200-luvulta alkaen yliopistoissa myös lääkäreisi ja tuomareiksi, 1500-luvulta alkaen valtion virkamiehiksi.

    (8) Kotiopetuksella on kaksi, erilaista funktiota. 

    Toisaalta aatelisilla oli kotonaan kotiopettajia. Toisaalta jo piispa  Chrodegang (742 - 766) määräsi että pappien pitä pitää kotona "nohevia" poikia ja  kasvattaa  heistä  kelpo pappeja.

    (9) Kouluinstituution kehittymisen yksi keskeinen jännite on ollut hyveen ja hyödyn taistelu.

    Kristillinen koulu. Humanistinen koulu vs. reaalikoulu. Hyöty voitti.

    (10) Kautta historian on ollut huikeita pedagogisia ajattelijoita. Ja huikeiden pedagogisten ajattelijoiden ajatelussa on myös käsittämättömiä floppeja. Kovin moni suuri pedagogi lähti muuten surkeista lähtökohdista? Kovin moni suuri pedagogi kuoli  köyhänä ja unohdettuna -tai hulluksi tulleena?

    (11) Ikuinen jännite: työ vai leikki/ ponnistus vai ilo.

    (12)  Historian tuntemus on viisautta.

    " Ymmärtääksemme nykyajan kasvatusopillisia oloja, täytyy tuntea ja tutkia entisyyttä, mikäli ne tästä johtavat juurensa ja ovat riippuvaisia."

    " Historia voi opettaa, kuinka paljon tuota näennäisesti uutta jo ennen on ollut olemassa ja kuinka vähäinen osa siitä,  käytännön koetuksia on kestänyt."

    Kirjan tekijöistä

    Kirjan kirjoittaja on siis Theobald Ziegler (1846-1918). Hän oli saksalainen lukion filosofian opettaja, Strassburgin yliopiston filosofian ja pedagogiikan professori (1886- ) ja rehtori (1899-1900).

    Hänen oppilaitaan oli mm. Albert Schweitzer.

    Hän jäi eläkkeelle vuonna 1911, ja teki sen jälkeen teki töitä köyhien parissa ja mm sijaisti sotapalveluun kutsuttuja.

    Ziegler syntyi Göppingenissä, Württembergissa ja kuoli Alsacessa  kenttäsairaalassa haavoituttuaan pitäessääm luentoja sotilaille.

    Frankfurtissa toimii yhä  Theobald-Ziegler-koulu. Samassa kaupungissa on myös hänen nimeään kantava katu.

    Kirja  suomentaja on  tohtori Walter J. Snellman (1866  -1951). Hän oli  suomalainen oppikoulun opettaja, kirjailija ja suomentaja. Snellman toimi oppikoulun opettajana muun muassa Joensuussa ja Oulussa. Viimeksi hän oli Helsingin suomalaisen normaalilyseon klassisten kielten yliopettajana 1930–1934.  Snellman sai professorin arvonimen 1947.

    perjantaina, kesäkuuta 29, 2018

    Kliffa päivä tänään. Oikeasti!

    Rakas Päiväkirja!

    Olipa kliffa päivä tänään.  

    Olin saanut kutsu Otavaan. Huikea, Lahden lahja Suomelle:  Markku Pelkonen muuttaa  kaksin käsin yli 100- vuotiasta yritystä kirjakauppiaasta  opppimisen palvelujen tuottajaksi. Näin tänään vahvoja todisteita siitä, että digitaalisuus – aikuisten oikeasti – muuttaa koko oppimateriaalin ideaa . Eikä kyse ole oikeastaan ollenkaan e-kirjoista jne.  Enempää en nyt saa avautua, Mutta Vow!

    Sain osallistua työpajaan, jossa valmistellaan yhtä ensi syksynä rexeille tarkoitettua valmennustapahtumaa –  ei heidän päänsä menoksi. Vaan sydämen :-) Luvassa on dynamiittia. Voi olla, että minullakin on  pikku rooli jutusta. Olisihan se hienoa. Muistaakseni  ensimmäinen Pro-Rexi-yhteistyötapahtuma, jota suunnittelimme Mapen kanssa,  oli 10 vuotta sitten. Siis luvassa on Taitelijajuhla.

    Mutta ei tässä kaikki päivän ilon aiheet.  Sain auttaa pian 90-vuotiasta äitiäni ihan arkisisssa asioissa.  Vakuutuin taas kerran siitä, kuinka oikeassa suomalainen, hieno filosofi Frank Martela on. Hän on täydentänyt Decin ja Ryanin kuuluisaa itseohjautuusteoriaa lisäämällä  heidän kolmen perustarpeen (suoriutumisen, autonomian ja huomion saaminen itselle tärkeiltä) listaan tarpeen olla avuksi. Koin sen tänään ihan konkreettisti. 

    Listan ensimmäinen tarve on siis suoriutuminen. Tänään tackkaan ja pokkaan myös  kirjailija Mark Twainia, jonka upean aforismin siitä, että joka päivä kannattaa tehdä jokin inho-homma, paitsi että julkaisin eilen, otin heti tosissani. 

    Minulle se oli tänään kirjahyllyn saneeraus. Kirjahylly pursui.Oli pakko luopua . Kolmen ikea-kassillisen verran. 

    Ei ollut helppoa, mutta tulipa hyvä olo. Sitten tuli tenkkapå. Minne nämä saa laittaa? Ja olo senkun koheni, kun netistä löytyi vinkki: Paperikantiset saa laittaa paperinkeräyslaatikkoon. Mutta entä muut? Jälleen Google auttoi.  Ne voi viedä Sortti-asemille.  Netti on hieno juttu. Se muttaa monella tavalla arkea. Helpottaa.

    Ja kun sinne pääsi., virkailija kehotti viemään kirjat samalla tontilla olevalle  Kierrätyskeskuksen pöydälle. Josta ne tovin päästä voivat päästä uuteen kotiin. Eikä maksanut mitään.

    Kierrätys on huikea juttu myös omalle mielelle.  Suomessa on paljon tosi upeita juttuja.


    keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2018

    Oikolukija Hellström

    Kansikuva yhdestä ensimmäisistä pt: Luokanopettaja-
    lehdistä
    HIENO päivä tänään. Sain palata ajassa lähes 25 vuotta taaksepäin, aikaan jolloin oli 40-vuotias nuori touhuilija. Sain tuolloin, vuonna 1994,  pestin Luokanopettaja-lehden päätoimittajaksi. Hoidin hommaa jokseenkin 20 vuotta. Tuona aikana ilmestyi about 100 lehden numeroa. Enkai  liioittele liikaa, jos sanon, että oikoluin niihin ainakin 2000 juttua.

    OIKOLUKU on aliarvostettu homma. Tottakai on puuduttavaa valvoa kielioppia ja oikeinkirjoitusta. Mutta oikoluku on  samalla  huikea mahdollisuus kehittää omaa sanavarastoa, jopa tyylitajua.

    Viimeinen Luokanopettaja-lehti, josta olin vastuussa, ilmestyi joulukuussa 2013. Sen jälkeen en olekaan ollut oikolukija.

    Paitsi nyt. Espoon Perinneseura julkaisee ensi syksynä Esa Lahtisen kirjan "Punaisin silmin". Seuran johtokunnassa sain tehtävän käydä tekstin läpi. Olipa antava tehtävä.

    OIKOLUKIJAN- jonka kohottavampi titteli on toimittaja- tehtävänä on  kirkastaa, tiivistää ja yksinkertaistaa- kirjoittajaa kunnioittaen. Jotta lukukokemus olisi mahdollisimman antoisa.

    EIKUN nyt teksti taittoon.


    sunnuntaina, kesäkuuta 24, 2018

    Kuukauden kirja: Suur-Suomen koulu

    TÄLLÄ kertaa tämän blogin kuukauden kirjana on todellinen harvinaisuus: Jyväskylän seminaarin Karjalaseuran toimittama,  vuonna 1930 Gummeruksen julkaisemana ilmestynyt "Suur-Suomen koulu."

    MUTTA ennen kirjan pedagogisten ajatusten esittelyä, on pakko hieman taustoittaa kirjan aikakautta.
    Kirjan ilmestyessä Suomi oli ollut itsenäinen vasta 13 vuotta, ja verisestä kansalaissodasta oli kulunut  vuosi vähemmän.  Suomi oli noin 3, 5 miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta.

    1930-luvun alku oli talouslaman ja puutteen aikaa. Ajanjaksoa leimasivat poliittiset ääri-ilmiöt. Juuri tuonna vuonna järjestettiin  suuri talonpoikaismarssi Helsinkiin. Eduskunta sääti kommunistisen toiminnan kieltävät lait ja  kommunistilehdet kielletään Suomessa. Ex-presidentti  K.J.Ståhlberg muilutettiin väkisin. Vaikka demarit olivat Suomen suurin eduskuntapuolue, Suomi eli hyvin valkoista aikaa.

    Akateemisissa piireissä syntyi voimakas heimoaate. Sen innoittamana perustettiin Akateeminen Karjala-Seura vuonna 1922.  Tämän  ylioppilaiden ja muiden akateemisten muodostaman järjestön tavoitteena oli heimo­yhteyden, kansallisuus­tunteen ja maanpuolustustahdon kohottaminen.  Heimoaateeseen kuului unelma suuresta Suomesta. Iso  osa suomalaisista uskoi, että Suomi voisi kasvaa paljon tuolloisia rajojaan suuremmaksi. Karjalan heimoveljet oli pelastettava  neuvostoikeen alta.  Hurjimmat haaveilivat rajoista lännessä Norjassa ja idässä Uralin vuoristoossa.

    Kaikki eivät tietenkään olleet Suur-Suomen asialla, mutta mukana oli  hyvin  huomattavia henkilöitä: teollisuuspohattoja, mielipidevaikuttajia, taiteilijoita, upseereja ja poliitikkoja. He ihailivat Saksaa, vihasivat "ryssiä" ja kaksikielisyyttä (siis ruotsinkielisten oikeuksia) , pasifismia.  Liike oli luonnollisesti militantti. Se kunnioitti  pyrkimystä rauhaan, mutta  oikeusrauhaan, ja piti Tarton  rauhansopimus mustana tahrana.

    Enimmillään Suur-Suomi-aatteella oli kannattajia jatkosodan alkaessa.

    Häpeällisesti päättynyttä historian vaihetta ei  myöhemmin ole juuri haluttu muistella.

    Kirja "Suur-Suomen koulu" kertoo,  että  tähän työhön haluttiin valjastaa myös kansakoulut koko Suur-Suomen alueella. Kirjassa käsitellään monia teemoja, mutta nostan tässä esiin vain kaksi artikkelia.

    Pihkala, Tahko (1930). Koulumme ja puolustuskunto, ss. 12-45.

    KIRJAN  alussa on pesäpallon isän Lauri ”Tahko” Pihkalan artikkeli, josta saa hyvä kuvan Suur-suomalaisesta pedagogiikasta.  (Jäsentely alla on omani).

    Koulun keskeinen tehtävä tiivistyikäsitteeseen puolustuskunto. Pihkala oli siitä hyvin huolissaan. Sen rakentamiseen tarvittiin koulun myötävaikutusta.
    ” Koulu ja puolustusvoimat ovat saman valtiokoneiston voimakkaimmat jäsenet.”
    Kasvatuksen päämäärä

    Pihkalan mukaan  oli  "ryhdyttävä tietoisesti kasvattamaan kansaa sosiaaliseen ajatteluun vastakohtana individuaaliselle itsekkyyden hengelle." Päämääräksi tui asettaa kunto, jonka hän jakoi
    - tahdon ja luonteen,
    - älyn
    - ruumiin sekä
    - työ- ja taistelukuntoon.

    Tahdon ja luonteen kuntoomn kuuluivat mm.  isänmaanrakkaus, kurin tajunta ja tottumus, kyky käskeä ja totella, kyky vastustuksista ja tappioista järkkymättä pyrkiä päämäärään, päättäväisyys, sisu, reilu peli, työn kunnioitus ja  uskontojen kunnioitus.

    Älyn kuntoa oliva  huomiokyky ja  "pieni mutta tarkoituksenmukainen ja tiukasti muistiin painettu tietojen pohjavarasto".

    Ruumiin kunto tarkoittaa elinvoimaa,  hyvää terveyttä, monipuolista liikuntakykyä ja mm.  vastustuskykyä.


    Kasvatuksen sisällöt

    Tärkeä oppiaine oli urheilu. Pihkala kritisoi oppikoulun opetusta, jossa opetetaan "ainoastaan päähän ja pään kautta" yksipuoliseksi.

    Aikaa liikuntakasvatukselle ja teknilliselle opetukselle (työkoulutus) otettaisiin oppilaiden vapaa-ajasta ja koulun tietopuolisista aineista. Niiden täytyisi tyytyä lyhyempiin kursseihin.

    Voimistelutunneilla harjoiteltaisiin tavanomaisten pallopelien, hiihdon, mäenlasku ja uinnin jne. lisäksi  mm.  tiedustelujuoksua   ja -vaeltelua  maastossa kartan ja kompassin mukaan sekä  nyrkkeilyä. Pesäpallo edisti:
     "... mitä arvokkainta taisteluteknillistä harjoittelua. Pallon lyöminen käsittää nimenomaan taistelunmukaisen ampumatoiminnan päätekijät, maalin liikkeen arvioinnin, tähtäyksen ja laukaisemisen - heittolaukaisun. Koppaaminen ja heittäminen pelin kiihkeissä tilanteissa kasvattaa kylmäveriseen ja  hätäilemättömään ja juuri sen takia nopeaan kätevyyteen, jota vaatii taistelun eri lajeista koettelevin: lähitaistelu. "
    Maistiaisiksi ohjelmaan voitaisiin ottaa pienoiskiväärillä ampumista. Lisäksi tehtäisiin reippaita retkiä.

    Kunnon vastakohta oli  liikarasitus. Niinpä koulun ohjelmasta oli  raivattava tilaa puolustuskuntoisuudelle. Tilaa saatiin mm.  karsimalla kuollutta tietorihkamaa.

    ”Koulun ei tarvitse uhrata lainkaan kansalaiskasvatuksen arvoja, vaan ainoastaan joitakin kulttuurin valekoruja…” 

    Tiedollista oppimäärää oli siis vähennettävä lukuaineissa.  Kuten yllä jo siteerattiin: "pieni mutta tarkoituksenmukainen ja tiukasti muistiin painettu tietojen pohjavarasto" riittää. Pihkalan mielestä
    " tietovaraston pohjaksi tarvitaan joku määrä vanhanaikuiseen tapaan tukevasti ulkoaopittuja, lihasmuistiin syövytettyjä nimiä, tosiasioita ja vuosilukujakin". Sellaisiksi tuli huolellisesti valita "solmu-, kiinne- tai lähtökohtia vastaisuudessa tarpeellisen tietovaraston kartuttamiseen".

    Pihkala esitteli myös monia mahdollisuuksia  opetuksen eheyttämiseen sotilaallisella aihepiirillä. Historiassa sota olisi esitettävä onnettomuutena, mutta samalla korostaa jokaisen kansa oikeutta elää vapaana. Esim. luonnontieteissä sotaa voidaan käistellä, kun puhutaan olemassaolon taistelusta. Äidinkielessä voitaisiin aineenkirjoitustunnilla harjoitella retkikäskyn kirjoittamista. Maantiedossa ja piirustuksessa voidaan laatia karttoja. "Sotilaallista aihepiiriä voidaan käyttää hyväksi eri aineissa mm. matematiikan ja fysiikan esimerkkien valinnassa"...

    Oman esityksensä hän päättää viisauteen:

    ”Urheilu on samalla kertaa sympaattista militarismia että turvallista pasifismia.” 

    Oksala, Ohto. (1930). Teesejä historianopetuksen johtavista, periaatteista, ss.46-53.

    Toinen valitsemami  artikkeli pohti  historianopetusta. Ohto Oksalan mukaan  "historia on johtavassa asemassa ns. henkititieteiden joukossa." Historia opetus on tärkeä oppiainen oppilaiden kasvatuksessa:
    " Oppilas on hyödyllinen kansalainen, kun hän on saanut sieluunsa  kansakunnan  vuosisataisen tahdon ja omaksunut sen pyrkimykset olla hyödyllinen kansalainen."  (Hegelin ja Snellmanin vaikutus näkyy vahvasti.)

    " Historian runko ei muodosti abstraktisista vuosilukujärjestelmistä vaan tapausten suhteesta toisiinsa."

    " Opettajan tulee luoda  se pedagoginen prosessi, jonka nimi ei ole opettaminen vaan oppiminen. "

    Tästä Ohto Oksalasta ei löydy netistä kuvaa.

    So what?

    Olen aikaisemmin esitellyt  tässä bogissa sota-ajan pedagogiikkaa   J.E. Salomaan teoksen "Suunta ja tie" avulla.  Tässä linkki siihen: http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2017/12/tuntematon-sota-ajan-pedagogiikka-osa-1.html

    Suur-Suomen koulu-teoksen pedagogiikassa tunnistaa jo samat keskeiset militaristiset ideat:

    -  Yksilön sijalle tuli yhteisö: oma kansa.
    -  Luuliaisuuden ja luonteen lujuuden vaatimukset sovellettiin sotatilaa varten. Aatteellisella historian, maantieteen ja uskonnon opetuksella  luotiin maanpuolustushenkeä ja -tahtoa.
    - Maanpuolustuskasvatuksen  keskeisenä elementtinä vaadittiin oppilaiden ruumiinkunnon kartuttamista
    - Liikunta oli tärkeää. Lasten tuli olla fyysisesti vahvoja selviytyjiä.
    - Opettajia kehotettiin opettamaan armeijan komentokieltä.
    - Uutena aiheena oli maanpuolustuskasvatus, joka oli pantu alulle jo kaksikymmentäluvun lopulla.
    - Liikuntakasvatus oli suurelta osin vietävä maastoon, koska juuri siellä sotaa käytiin. Jokaisen oppilaan oli harjaannuttava suunnistukseen, kartanlukuun, hiihtoon ja erätaitoihin.
    - Joissain kouluissa opetettiin myös aseidenkäyttöä.  Opettaja opetti pojille kiväärin osat ja käytönkin, mutta ei antanut sillä ampua, mikä monista olisi ollut varmaan mieluisaa.

    TÄNÄÄN aika vieraalta tuntuvan pedagogisen intoilun seassa  on myös muutama oikein hyvä, kestävä oivallus.

    Pihkala kirjoitti siis näin:  Tarvitaan "pieni mutta tarkoituksenmukainen ja tiukasti muistiin painettu tietojen pohjavarasto".  Ei irtofaktoina vaan "  sellaisiksi tuli huolellisesti valita "solmu-, kiinne- tai lähtökohtia vastaisuudessa tarpeellisen tietovaraston kartuttamiseen". Siis avainkäsiteet, kokonaisuuksina? Oksala taas kirjoitti toisin sanoin samaa : " Historian runko ei muodosti abstraktisista vuosilukujärjestelmistä vaan tapausten suhteesta toisiinsa."

    Sekä Pihkalalla että Oksalalla voisi olla annettavaa nyt pohdinnan alla olevien "minimoppimäärien" määrittelytapaa ratkottaessa.

    JA aivan huippumoderni on Oksalan virke: " Opettajan tulee luoda  se pedagoginen prosessi, jonka nimi ei ole opettaminen vaan oppiminen. "

    maanantaina, kesäkuuta 18, 2018

    Kaoottisen arviointiin (oppilasarvosteluun) apua 70 vuoden takaa

    VIIME päivinä OPH on myöntänyt, että perusopetuksen opetus-suuunitelman perusteet on laadittu arvioinnin, ertyisesti päättöarvioinnin  osalta niin huonosti, että (ainakin) tämä osuus perusteissa   on uudistettava.

    JOTAIN todella syvää määttää, koska ongelma ei ole uusi. Jo 70 vuotta sitten julkaistussa Alfred Salmelan teoksessa  (1948) Kansakoulun oppilasarvostelu. Toinen uudistettu painos. Kansakoulunopettajain Jatko-opetusyhdistyksen julkaisuja IV. Helsinki: WSOY.
    todettiin, että
    " Oppilasarvostelu on tämän hetken koulunuudistuksen tärkeimpiä ja samalla myös vaikeimpia tehtäviä. Nyt meillä… on vielä paljon tehtävää, ennenkuin koulun oppilaistaan antama arvostelu on objektiivinen, oikeudenmukainen, luotettava ja täyttää  muutkin yhteiskunnan sille antamat ehdot."
    70 vuotta sitten tässä teoksessa vaadittiin, että:

    1. Opettajan tulee olla puolueeton. Oppilasarvostelun tulee olla objektiivinen ja oikeudenmukainen. Tässä kokeilla oli iso rooli. " Kansakouluissakin  silloin tällöin pannaan toimeen kokeita. Ikävä vain, että  kaikki opettajat eivät luota kokeisiin, vaan  katsovat osuvansa paremmin oikeaan tulokseen, kun ottavat huomioon oppilaan taidon tunneilla."Salmelan mukaan:" Kirjalliset kokeet ovat kouluarvostelussa välttämättömät.  Kirjallinen koe tekee arvostelun objektiivisemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Mutta oppilaan osaaminen tunnilla on myös otettava huomioon."

    2. Arvostelun tulee olla pedagoginen. Tarkoituksena on tehostaa koulun kasvattavaa vaikutusta ja ohjata oppilaita ahkeruuteen ja tarkkaavaisuuteen ja hyvään käytökseen. Oppilasarvostelun tarkoituksena on ensi kädessä ohjata ja velvoittaa  oppilaita vakavaan koulutyöhön, kotitehtävien suorittamiseen ja hyvään käytökseen.

    3. Arvostelu on otettava vakavasti (vrt. tuomarin ohjeet ).

    JO tuolloin oivallettiin, että arvostelulla on iso vaikutus oppilaiden tulevaisuuteen:
    "Oppilasarvostelun avulla koulu suorittaa myös yhteiskunnan sille antamaan tehtävää. Se seuloo, punnitsee ja lajittelee  kansan kasvavan polven kaikki yksilöt  ja ohjaa jokaista  valmistumaan synnynnäisten taipumustensa ja kykyjen edellyttämälle paikalle yhteiskunnassa. Se ilmaisee oppilaalle ja ennen kaikkea hänen vanhemmilleen, miten oppilas on menestynyt koulussa ja millaisia mahdollisuuksia hänellä on on koulun jatkamiseen, vieläpä monille halutuille elämänalueille pääsemiseen. "

    torstaina, kesäkuuta 14, 2018

    Hyvää matkaa Sanna Lauslahti

    Juhlasta tehty videoclipsi painoi liikaa, että sen olisi saanut
    linkitettyä tänne. Ne, joilla on fb-tunnus, näkevät sen halutessaan
    kyllä esim. tästä linkistä:
     https://www.facebook.com/martti.hellstrom/videos/10216695385318427/
    HIENO, lämminhenkinen tilaisuus eilen Kirkkonummen Majviksissa. Virallisesti tilaisuus oli lautakunnan kesäjuhla. Oikeasti puheenjohtajan läksiäiset. Opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan puheenjohtaja Sanna Lauslahden kolmas puheenjohtajakausi jäi vuoden mittaiseksi. Nyyh.  Salillinen ystäviä kiitti häntä upeasta työstä espoolaisten lasten, nuorten ja koulujen eteen.

    Ohjelmassa oli vaikka mitä: 
    Tervetuloa  klo 15.15 -
    Kasvamisen ja oppimisen iloa (videoita espoolaispäiväkotien ja koulujen toiminnasta)
    Esittelyt
    Runo,  Laulu Etanoista (varhaiskasvatuksen aluepäällikkö
    Rehtoreiden musiikkiesitys (mukana rexejä alakouluista ja lukioista ja yksi oikea opettajakin)
    Puhe (uusi puheenjohtaja Marika K. Niemi)
    Musiikkivideo (Eestinkallion oppilaiden ja opettajien
    Kiitokset Sanna Lauslahdelle lautakunta, esittelijät, rehtorit......                               Suolaista, makeaa ja seurustelua - klo 17.
    PUHEEN piti uusi lautakunnan puheenjohtaja Marika K. Niemi. Puheesta aisti, että ainakin puheenjohtajan roolissa jatkossa korostuu aikaisempaa enemmän tiukan talouden pidon ihanne. Sanna vastasi kauniisti omassa vastauspuheessaan, että hänelle tärkeää oli ymmärtää, että jokainen laitakunnan päätös vaikuttaa pieniin Sannoihin ja Marikoihin.   Opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnassa ei ole ollut puolueen värillä merkitystä, kun on pyritty tekemään mahdollisimman hyviä päätöksiä lasten ja nuorten kannalta. 

    Kokoomuksessa(kin)  on kaksi teamia: kyyhkyt ja haukat. 

    LAUTAKUNNAN puolesta pieniä lahjoja antoivat varapuheenjohtaja Inka Hopsu, demarien Martti Hellström ja Persujen Henna Kajava. Inka oli riimitellyt oikein runon. Tässä pieni näyte:
    "Sannan johtajuus on ollut demokratian eleganssia, pelataan yhteispeliä, ei pasianssia.Yhdessä on päätetty koulupaikat, budjetit ja opsit. Henkilöstölle jaettu täydet propsit!Olet aina ollut vauhdissa lasten puolesta, jatkossa ymmärrät enemmän myös vanhemman väen huolesta; Kerrot: "Sininen pilleri, se on ihan killeri."Lautakunnan nuijan kopsut hoitaa vast edes Niemet, Hopsut.Me kiitämme Sannaa, työ kanssas on ollut mannaa."
    Minä yritin pitää klassisen retoriikan oppien mukaan rakennetun puheen. Laitan sen about muodossa tähän itselleni muistiin:
    1. Johdanto
    Tarina, heräte, kasku, tyrmäävä yksityiskohta
    * Martin monet hatut. Teboilin aamukahvit.
    2. Siirtymälause
    jolla saat kontaktin yleisöön: kerrot miksi olet täällä ja mitä aiot kertoa
    * Olemme saaneet paljon. On aikaa antaa takaisin.
    3. Varsinainen puheen runko:
    teeman käsittely, tosiasiat, johtopäätökset, mahdolliset vaihtoehdot
    *   Mitä olemme saaneet: 3 pointtia
    1- Tärkeä osaavan ihmisen aikaa kuunnella (kaksi korvaa yksi suu)
    2- Viisaan ihmisen neuvoja,
    3- Monitori, megafoni viedä viestiä huonommin kuuleville.
    Näillä lääkkeillä on syntynyt luottamussuhde kouluväen ja päättäjien kesken. Kuuntelua. Dialogia. Lupauksia ja pidettyjä lupauksia. Ytimessä yhteiset arvot: lapsen paras. Usko kasvatukseen ja koulutukseen.
    * Ja vuodesta 2017 itse lautakuntaan.  Hieno  yhteishenki. Yhteinen valmistelu ja lähes yhteismieliset päätökset. Yli puoluerajojen.  Lapsen puolesta. Ovalassa auton ratissa olivat poliittiset päättäjät. Niinkuin kuuluukin.
    4. Siirtymälause finaaliin
    * Mitä voimme antaa? Martin aivot ( = Kaksi kirjaani opetuksesta ja kasvatuksesta)
    5. Lopetus eli yhteenveto
    * Tulevaisuus. Uudet haasteet. Nyt sinulta saavat hyviä lääkkeitä jotkut muut.
    6. Vetoomus, toivomus tai kevennys.
    * Kohottava sitaatti.
    ” Hyvää on tehtävä kaksin käsin: hyviä sanoja, parempia tekoja.”
    – Baltasar Gracián

    Henna antoi hienon juuri Sannalle sopivan lahjan.

    SUKON väki oli sulaa vahaa. Samoin rehtorit. Rexien kuoron laulu ja Jouni Holopaisen upea huilukappale eivät unohdu koskaan.  

    KUVAKAAPPAUS Sannan fb-sivuilta.
    TILAISUUDEN lopuksi syötiin suolaista ja makeaa ja kuultiin Hannu Suntion kaunis runo Sannalle.

    OLI ihana lukea Sannan blogista: 
    " Haikea olo. Kyyneleet olivat silmissä jo ajomatkalla. Sain kokea maailman kauneimmat läksiäiset opetus-ja varhaiskasvatuksen kevätjuhlassa rakkaiden ihmisten kanssa. Oli puheita, taivaallisia runoesityksiä, huilu oodi Sannalle, laulua ja lasten esityksiä videolla. Tulee ikävä. Rakastan kaikkia teitä, joiden kanssa olen saanut taivaltaa vuosien varrella Vaikeistakin tilanteista olemme selvinneet yhdessä, yhdessä ratkaisten ongelmat. Puolue- tai roolirajoilla ei ole ollut mitään merkitystä. Samalla olemme antaneet maailman parasta varhaiskasvatusta, perusopetusta, lukiota ja taiteen perusopetusta lapsillemme ja nuorillemme. Toivon, että jatkossakin päätöksenteossa aina nähdään lukujen ja päätösten lauseiden ja sanojen vaikuttavan lapsiin ja nuoriin. Lukujen takaa löytyy aina pieni Leo tai nuori Maija."