 |
| Pepe Nummi |
TÄMÄ blogilastu jatkaa edellisessä lastussa aloitettua fasilitoinnin pohdintaa. Osassa 1 esittelin Pepe Nummen teoksen fasilitaattorin käsikirja. Nyt kysyn kaksi kysymystä: 1) Sopiiko fasilitointi kouluun ja 2) Voiko opettaja olla fasilitaattori?
1. Sopiiko fasilitointi kouluun?
Kertauksen vuoksi: Fasilitointi on siis kovasti yksinkertaistaen konsultointiote ja ajattelutapa, jolla vedetään kokouksia, seminaareja, "koulutustilaisuuksia" ja esimerkiksi hankkeita niin, että niissä maksimaalisesti hyödynnetään ryhmän kokemuksia, osaamista ja luovuutta.
Fasilitaattorina toimiva ei kerro, miten asiat ovat (tai miten niiden tulla olla) vaan hän juoksuttaa päämäärältään avointa työprosessia käyttäen pitkälle hiottuja tekniikoita.
Fasilitaattori mahdollistaa uusien oivallusten syntymisen saattamalla oikeanlaisia, erilaisia ihmisiä kohtaamaan. Hän rohkaisee ja innostaa heitä omien kykyjensä tunnistamiseen ja hyödyntämiseen. Hän ohjaa heitä luomaan aluksi yhteinen syvempi ymmärrys ongelmasta ja lopuksi yhteinen uusi, ratkaisu. Ohjaamalla konkreetin toimenpidesuunnitelman laatimista, hän varmistaa, että yhdessä sovittu myös toteutetaan.
Fasilitointi on syntynyt työelämän ja yritysten tarpeisiin, ja siksi moni ajattelee, ettei mikään siellä toimiva toimi koulussa. Koulu on niin eri juttu. Hmm.
KYLLÄ koulukin on organisaatio. Myös koulussa on laadittava suunnitelmia ja kehitettävä käytänteitä. Myös kouluissa on pidettävä kokouksia ja tehtävä työtä aikuisten ryhmissä. Eikö toimintaote, jossa pyritään siihen, että kaikki tulevat kuulluksi, sopisi kouluun? Eikö ote, jossa jokainen voi esittää toiveita ja vaikuttaa, jossa otetaan kunnioittavasti huomioon, jossa jokainen saisi käyttää ja jakaa osaamistaan, toisi toimintakulttuuriin juuri uuden opsin mukaista demokratiaa, osallisuutta ja mm. yhdessä oppimista?
Eikö myös koululle ole tyypillistä puuduttavat kokoukset, kriittisen palautteen kiukkuisesti torjuminen, väsyneenä esiin nostetut ongelmat, pikaisesti valitut, ensimmäisinä mieleen tulleet ratkaisut, kesken jääneet projektit, vasemmalla kädellä tehdyt suunnitelmat, jotka jäävät paperiksi.
Eivätkö pitkälle hiotut tekniikat, joilla tunnistetaan ja ymmäretään oikeat kipukohdat, löydetään niihin johdetusti fiksut, yhdessä jalostetut ratkaisut ja joilla dokumentoidaan laaditut suunnitelmat niin, että kaikki ne muistavat, toisi lisäarvoa ja helpottaisi koulun arkea?
Ajattelen, että fasilitointi toisi huikeasti lisäarvoa mm. opettajien kokouksiin, suunnittelupäiviin, kikyihin, poikkeustilanteiden haltuunottoon (esimerkiksi väistöön valmistautuminen), oppilaiden osallistamiseen ja vanhempainiltakonseptin päivittämiseen. Järjestyssäännöt, ops-tekstit, koulun omat arviointikäytännöt (mm. vaikeasti arvioitavien laaja-alaisten taitojen osalta) kirjoitettaisiin varmasti paremmiksi kuin nyt, jos ne laadittaisin fasilitoiduissa ryhmissä, joissa olisi mukana opettajia, oppilaita ja vanhempia. Monialaisista oppimiskokonaisuuksista voisi tulla oikeasti innovatiivisia.
Eli vastaus kysymykseen 1 on: SOPII.
2. Voiko opettaja olla fasilitaattori?
Entä sopiiko fasilitointi opetukseen ja koululuokkiin? Kun koulu on se, mitä se nyt on.
Fasilitaattori on sisältöneutraali. Hän on kuin Sokrateen kätilö, joka auttaa ideoita ja toimintatapoja syntymään, mutta ei itse synnytä niitä eikä päätä, millainen lapsi syntyy.
Voiko opettaja olla koskaan näin sisältöneutraali? Saako hän olla? Haluaako hän olla?
VUODEN 2014 opetussuunnitelman perusteissa ei esiinny termiä fasilitaattori, mutta tapa, jolla tekstissä kuvataan opettajan ja oppilaan toimintaa, mahdollistaa fasilitoinnin (ks. viereiset diat).
Fasilitointi sopii kuin hansikas nykyiseen dominovaan (sosio)konstruktivistiseen tietokäsitykseen ja konteks-tualistiseen oppimiskäsitykseen. Niissä ihminen (myös lapsi) nähdään itseohjatuvana ja
oppimisprosessi toimintana, jossa selvitään autenttisista oikean elämän ongelmatilanteesta - eikä koulumaisena jo oleva tiedon omaksumisena. Oppimisessa
ihminen rakentaa uutta tietoa, hän rakentaa vanhaa uudelleen (rekonstruktio) ja
myös purkaa vanha (dekonstruktio) ja oppii näkemään asiat toisin.
TÄMÄ vallitsevassa olettamusperusta olettaa, että tietoa ei voi siirtää ( kieli luo vain illuusion siitä). Kun opettaminen on nimenomaan keskeisesti ollut taitoa jäsentää arvokas tieto helpommin muistettavaksi, opettajaa ei enää tarvita opettamaan vaan mahdollistamaan, ohjaamaan ja kannustamaan oppimista: oppilaiden omaa konstruointiprosessia. Hän organisoi oppimisympäristöjä, luo oppimiselle suotuisat edellytykset, poistaa oppimisen esteitä, sparraa, kannustaa, tarvittaessa haastaa, luo kognitiivisia ristiriitoja ja säätelee ilmapiiriä.
Fasilitointi vaatii aikuistenkin kesken kykyä ja rohkeutta jättäytyä taka-alalle ja antaa ryhmän itse tehdä ratkaisut. Mutta onko oppilailla sellainen tietotaito, asiantuntemus, jonka pohjalta syntyy uusia luovia ja toimivia ideoita? Onko heillä riittävän erilaisia näkökulmia, jotta keskustelu olisi rikasta?
On varmasti monissa asioissa. Kun on kysymys luokan toiminnan suunnittelusta. Kun suunnitellaan luokkaretkeä tai leirikoulua. Kun ratkaistaan luokassa esiintyviä ongelmia, vaikkapa myöhästymistä.
Kun laaditaan yhteisiä pelisääntöjä. Kun halutaan rakentaa luokkaan positiivista ilmapiiriä. Kun arvioidaan omaa ja luokan työskentelyä (erityisesti yhteistoiminnallisen oppimiseen kuuluvissa ideointi-, suunnittelu- ja arviointiosissa)
Näillä tekniikoilla voidaan syventää nykykoulun vaatimia itseohjautuvan oppimisen taitoja. Itse asetettujen tavoitteiden arviointia. Käytettyjen työtapojen pohdintaa. Saavutettujen tulosten arviointia. Fasilitointiteknikat antavat muitakin mahdollsuuksia toteuttaa mm. itse- ja vertaisarvointia kuin paperiset "kuinka monta tähteä annan itselleni"- lomakkeet.
Mutta todennäköisesti ne toimivat myös monien teemojen ja erityisesti monialaisten oppimiskokonaisuuksien suunnittelussa, jos tavoitteena on aidosti oppilaiden osallistaminen niiden ideointiin, suunnitteluun ja arviointiin.
MUTTA sopiiko fasilitointi myös, kun on puhe perinteisestä kouluoppimisesta, kun siis on tarkoitus, että lapset oppivat substanssia, itselleen uutta (mutta jo olevaa) tietoa?
Haetaan apua pedagogiikan historiasta. Fasilitointitekniikat istuvat mainiosti
Matti Koskenniemen luomaan työtapatypologiaan (opettaja- ja oppilaskeskeiset työmuodot sekä yhteistoiminnalliset työmuodot).
Yhteistoiminnallisina hän esitteli opetuskeskustelun ja juhlat. Niissä oppilaat ja opettaja kantavat yhdessä vastuuta. (Ryhmätyön hän muuten sijoitti oppilaskeskeiseksi)
Opetuskeskustelua hän kuvasi vuonna 1944 näin:
" Opetuskeskustelu voidaan käydä esimerkiksi aiheesta ”miten oppisimme tulemaan ajoissa kouluun”. Opettaja ja oppilaat osallistuvat keskusteluun, jossa he saavat esittää tietojaan ja käsityksiään. Keskustelussa pyritään yhteisesti omaksuttuun tavoitteeseen. Opettaja ja oppilaat ovat keskustelijoina tasavertaisia. Oppilaiden osuus aiheen käsittelyssä ja jopa valinnassa on tärkeä. Oppilaat johtavat (joskus) keskustelua, osallistuvat siihen. Opettaja johtaa (useimmiten) keskustelua, tekee ehdotuksia ja yhteenvetoja ja antaa ohjeita."
Juhla-työmuoto hän kuvasi näin:
" (esim. äitienpäiväjuhla tai vanhempainillan ohjelma. Ohjelma suunnitellaan yhdessä. Opettaja osallistuu suunnitteluun, ehdottaa, neuvoo, avustaa harjoituksia ja seuraa esityksiä. Oppilaat osallistuvat suunnitteluun, harjoittelevat, esiintyvät ja seuraavat esityksiä.
"
Fasilitointi mahtuu siis laatikkoon yhteistoiminnalliset työmuodot. Ja tietysti se sopii koskenniemeläisen logiikan oppilaskeskeiseen ryhmätyöhön. Sitä hän kuvaa näin:
" Luokan tehtävät jaetaan yksityisten oppilasryhmien suoritettaviksi, jolloin oppilaat osallistuvat suunnitelman tekoon ja työnjaosta päättämiseen. Eri ryhmien saamat tulokset kootaan lopuksi esitys- tehtävien ja yhteisen keskustelun avulla hyödyntämään koko luokkaa. Oppilaat työskentelevät toisiaan auttaen, esittävät tuloksia ja keskustelevat niistä. Opettajan tehtävänä on osallistua suunnitteluun, antaa ohjeita, seurata työtä, osallistua tulosten arvosteluun ja johtaa niiden kokoamista."
LIDÄKSI fasilitointitekniikoita voi käyttää mm. kun kootaan omia aikaisempia tietoja pian opetettavasta asiasta. Fasilitoivia inteventioita voi käyttää, kun oppilaat putoavat oppimisen tilasta.
Eli vastaus kysymykseen 2 on: VOI. Kunhan.
Opettajasta on periaatteessa fasilitaattoriksi. Muttei ortodoksisesti, siis täysin sisältöneutraalina. Opettaja on aina periaatteessa vastuussa siitä, mitä oppilaat oppivat. Mutta ei täydellistä sisältöneutraalisuutta nykyään vaadita kaikilta aikuistenkaan fasilitaattoreilta.
Fasiliaattorin rooli ei voi olla opettajan ainoa rooli Se on yksi hänen useista pedagogisista, vaihtuvista rooleistaan. Koskenniemi perusteli aikanaan tarvetta käyttää useita menetelmiä, sillä että oppilaat ja asiat ovat erilaisia. Minä ajattelen samoin.
Ennen muuta fasilitaattorin rooli sopii tilanteisiin, jossa (1) opetusryhmä on aidosti itseohjautuva. Niitäkin on. Fasilitointi vaatii myös, että oppilaat hyväksyvät sen työotteen. On kokemuksia mm. yliopistosta, että osa ei hyväksy vaan haluaa tulla perinteisesti opetetuksi. Vanhassa koulussa pääsee helpommalla. (2) Ja kun opetellaan asioita, joita ei tarvitse hallita perinpohjaisesti. Uudessa opsissa on nimittäin myös asioita, jotka vaaditaan teksissä osattavaksi, muistettavaksi jopa ulkoa. (3) Ja kun harjoitellaan oppimaan taitoja, jotka eivät ole substanssisidonnaisia. Näin siis ajattelen itse. Näin ei lue ops-perusteissa.
SUOSITTELEN lämpimästi tutustumista fasilitointiin ja sen tarjoamiin mielenkiintosiin tekniikoihin. Tyrkyllä on myös ideoita, jotka ovat minulle höpöjuttuja. Kriittinen on siis aihetta olla.
Fasilitointi vaatii oikeanlaista asennetta ja rohkeutta luottaa oikeankokoisesti oppilaisiin. Tekniikat toimivat, kun ymmärtää niiden taustalla olevat perusideat ja uskomukset. Ne eivät ehkä toimi jos niitä käyttää vähän sinnepäin.
