 |
Ottelin, A.K. (1931) Kasvatusopin pääpiirteet 1. Yleinen kasvatusoppi.
Helsinki: Otava. |
TÄMÄN vuoden viimeisenä kirjaklassikkona kehun A.K. Ottelinin kasvatusopin pääpiirteitä (osa 1).
Jälleen opin: Emme suinkaan ole ainoa sukupolvi, joka on jotain ymmärtänyt kasvatuksesta ja opetuksesta. Ja voi olla, että me tänään - tai ainakin minä- ymmärrämme niitä jopa pinnallisemmin.
KIRJA on julkaistu mielen-kiintoiseen aikaan. Laki oppivelvollisuudesta oli vasta säädetty, mutta yhtenäistä koulujärjestelmää ei vielä ollut. Herbartilaisuus oli jalkautunut varsin hyvin koulun arkeen. Soininen oli kuollut, ja uusi koulu teki maihinnousua myös Suomeen. Ottelin asettui kannattamaan keskitietä vanhan ja uuden koulun kiistassa paremmuudesta. Hollolta oli ilmestynyt vuonna 1927 teos: "Kasvatuksen teoria. Johdantoa yleiseen kasvatusoppiin", ja tämä Ottelinin teos oli vasta toinen itsenäisyyden aikana ilmestynyt. Seuraavaa saadaankin odottaa vuoteen 1943 ( Salomaa, J. E. Yleinen kasvatusoppi).
OTTELIN kirjoitti omasta mielestään läheisesti käytännölliseen koulutyöhön liittyvän vaatimattoman, aivan tavallisen kasvatusopin.
(Hän on kirjoittanut myös opetusopin- palaan siihen ensi vuonna). Kirjan ilmestyessä hän kouluttu historianopettajia, mutta teksti ymmärtää hyvin myös kansakoulujen tilannetta. Vaatimaton kirja? Kyllä tämä on varsin syvällinen.
Minulle se oli pieni aarre. Se kutoo ymmärryksen siltaa vanhan ja arvokkaan sekä uuden ja innostavan pedagogiikan välille. Minun on helppo jakaa pääosa näistä pian 90 vuotta vanhoista ajatuksista.
En muista, mistä toisesta teoksesta olisin silmät kiiluen tehnyt 40 sivua muistiinpanoja (kirjassa on 192 sivua). Niinpä jaan esittelynkin kahteen osaan. Tässä ensimmäisessä osassa yritän lähinnä kuvailla kirjaa kokonaisuutena ja hahmottaa viestiä, joka yhä kolahtaisi. Lastussa nro 2 tulen pohtimaan kirjan pohjalta tahdon- ja luonteenkasvatusta, jolle kirjassa on lähes 40 sivua.
JO kirja muoto on muuten vänkä. Se jakautuu kahdeksaan päälukuun. Ne taas on jaettu 25 alalukuun, joista löytyy yhteensä 103 numeroitua, yhdestä useampaan kappaleen mittaista ala-alalukua. Kaiken matkaa Ottelin liittää ajatuksiaan kasvatuksen klassikoiden ajatuksiin.
Kasvatuksesta
KASVATUS ymmärretään kirjassa varsin laajasti: se on sivistysperinnön siirtämistä. taipumusten harjoittamista ja viljelemistä sekä luonteen lujittamista. Kasvatuksen tehtävänä on kehittää paitsi sielua: älyä ja luonnetta myös ruumista.
"Nuorten mieliin teroitettakoon jo varhain, että terveyden säilyttäminen ja vahvistaminen, ruumiin sopusuhtainen kehittäminen on jokaisen velvollisuus."
Ruumiin hoitoon kuuluu myös koulutilojen kunto. Niiden on oltava terveellisiä ja puhtaita. Opettajan oli esim. tarkastettava päivittäin oppilaiden puhtaus.
Kasvatus on välttämätöntä. Perinnöllisyys ja taipumukset rajoittavat kasvatusta, mutta eivät ehdottomasti määrä lopputulosta. Ihminen myös muuttuu elämänsä aikana (kasvatus ei siis ole peruuttamatonta).
Erityisen erilaista verratuna nykyajatteluun on kasvatukseen tuolloin liitetty ihanteellisuus. Opettaja tavoittelee Ottelinin mukaan ihannetta kuten taitelijakin. Kasvatus tähtää ylöspäin. Ihanteena on kelvollisen ja mahdollisimman täydellisen ihmisen kehittäminen. Mutta oppilas on aivan toisenlaatuista raaka-ainetta kuin marmori. Hänellä on synnynnäinen erikoisluonteensa ja oma tahto. Varsinaisten kasvattajien rinnalle on lisäksi myötäkasvattajia: Ikätoverien vaikutus on erinomaisen suuri. Niinpä huolellisinkin kasvatus voi epäonnistua.
Ottelin pohtii myös teorian ja käytännön suhdetta. Kasvatuksen käytäntö ei ole rakentunut teorian pohjalle, pikemminkin päinvastoin. Monet etevät kasvatusopin teoreetikot ovat lisäksi epäonnistuneet opetustyössään – jopa Pestalozzi.
Tarvitseeko opettaja muuta koulutusta kuin aineenhallintaan? Eivätkö pelkät lahjat riitä? Opettaja tarvitsee mm. tahdikkuutta. Tahdikkuus johtuu sanasta tangere =koskettaa, osua. Se on kyky keksiä nopeasti, melkein vaistomaisesti kulloinkin oikea menettelytapa. Se on mukautumista olosuhteisiin, oikeiden menettelytapojen valintakykyä, joka perustuu oppilaan luonnon oikeaan käsittämiseen. Tätä tahdikkuutta, kasvatuksellista vaistoa ei voi oppia.
Opettajan osalta ei kuitenkaan kannata luottaa vain lahjoihin ja tietoon oppiaineesta. Teoriaa - ja kasvatusopillista koulutusta opettajille tarvitaan. Teoriat ovat tehokkaasti avustaneet kasvatustyötä eteenpäin. Mutta teoreettiset oppilauseet on käännettävä elävän elämän kielelle. Niiden tulee muuttua opettajassa tiedottomaksi, vaistomaiseksi toiseksi luonnoksi.
Opettaja tarvitsee siis Ottelinin mukaan synnynnäiset lahjat ja taipumukset, aineen osaamisen, rakkautta kasvattajan tehtävään – ja kasvatusopin teoriaa.
Koulukasvatus
KOUUN tehtävä on Ottelinin mukaan älyllinen harjoittaminen, saavutetun tietopääoman säilyttäminen ja siirtäminen perintönä seuraavalle sukupolvelle. Hän ei näe koulun tehtäväksi uuden tiedon rakentamista.
Koulussa saavutetaan laaja tietomäärä, opitaan ajattelemaan loogisesti ja käyttämään hyväksi saatua oppia. Koulun tietopuolinen tehtävä on hänestä itsestään selvästi koulun päätehtävä - se tekee koulut välttämättömiksi.
Silti koulu on myös kasvatuslaitos. Huolissaan Ottelin on opettajista. Opettajat eivät enää ole kasvattajapersoonallisuuksia, vaan pitävät itseään virkamiehinä.
Koulu on kotiin verrattuna jäykempi, sääntömääräisempi. Sen henkeä leimaa kylmyys, kuri ja täsmällisuus. Yhteiskunnallinen kokonaisuus pakottaa yksilöllisen vapauden määrättyihin rajoihin. Kaikki on järjestettyä ja määrättyä. Pakkoa. Mutta myös vapautumista.
Kansakoulun tehtävänä on niiden alkeellisten tietojen jakaminen, jotka jokaisella kansalaisella tulee olla. Sillä on lastenkoulun luonne. Kansakoulun pohjalle rakentuvat sitten erilaiset jatkoluokat, joissa tukevat ammatillisen näkökohdat mukaan samoin yhteiskunnan tarpeet.
Ottelin pohtii myös oppilaitten erilaisuutta. Comeniuksen ja Pestalozzin hengessä hänkin haluaa koulua kaikille, ei vain rikkaiden perheiden lapsille. Hänestä on tärkeää taata lahjakkaille oppilaille esteetön eteneminen. Toisaalta tärkeää oli myös "ettei lukutielle houkuteltaisi lahjattomia oppilaita, jotka sitten lukioasteella vaan joutuvat jarruttamaan opetuksen edistymistä". Lahjakkaille vapaaoppilaspaikat olivat tärkeitä.
Kasvatuksen keinoja
Kasvatuksen keinoksi Ottelin esittelee hyvien tottumuksien, tapojen (esim. kärsivällisyys) luomista Keinona on säännöllinen toistaminen. Palkintoihin hän suhtautuu varovaisesti; velvollisuus tulee täyttää sen itsensä vuoksi. Mutta pikkuiloja opettajan voi tuottaa oppilaille (esim. retki). Opettajan työn tulee sinänsä kyetä kannustamaan ja kiinnostumaan. Ystävällinen rohkaisu on monesti hyvin suuriarvoinen
Huonot tottumukset ovat rikkaruohoja, jotka pitää poiskitkeä. Paras tapa on korvata huono korvata hyvällä. Erittäin tehokas keino on kehoitus. Kannusta hyvään ja vetoa oppilasten parhaimpiin vaistoihin. Vakava henkilökohtainen keskustelu käydään kahdenkesken,
Järkevin keino on ennaltasuojelu ja valvonta. Lasta on varjeltava kiusauksilta ja vaaroilta (ruumiilliset vaarat, vaaralliset vaikutteet: kirjallisuus, elokuvat, turmelevahuono seura... ).
Kasvatettavaa tulee pitää silmällä. Ohjat on pidettävä tiukoilla. Valvonta ei saa kuitenkaan vajota salaiseksi vakoiluksi.
Kolmas keino on toiminnassa pitäminen. Ikävystyminen on vaarallista; Se synnyttää kujeita ja paheitakin. Sopiva askartelu pidättää huonot ajatukset kaukana ja sulkee vaaralliset kuluväylät.
Tarvitaan myös herbatilaista kuria, hallintaa ja ohjausta. Paheita varten ovat käsky ja kielto, varoitus uhkaus ja rangaistus.
Opettaja ilmaisee tahtonsa käskyllä. Käskyn tulee olla lyhyt, selvä, rajoitettu, mahdollinen suorittaa
ja johdonmukainen.
Oppilaat tottelevat Ottelinin mukaan mielellään tarpeellisia ja järjellisiä määräyksiä, varsinkin jos taustalta kuultaa peitetty vetoomus oppilasten hyvään tahtoon.
Ottelin neuvoo: Pidä kiellot harvinaisina. Jokainen kielto muuttuu houkutukseksi.
Hän siteeraa Cleveä: ”Varoituksiin on opettajalla useinkin aihetta. Uhkauksiin ei hänen pitäisi koskaan turvautua” . Varoituksessa huomio kiinnitetään seurauksiin. Katse, pieni ele usein riittää.
Uhkaukset ja ilkeily eivät kuulu kouluun.
Valitettavasti mikään koulu ei selviä ilman rangaistuksia. Rangaistus annettakoon vain ilmeisestä uhmamielestä, raakuudesta ja ilkeydestä. Rangaistuksen on oltava oikeudenmukainen, kohtuullinen
yksilöllinen (mm. ikä), hyvänsuopuuden sanelema (tavoitellaan sisäistä nousua, opettajan vihaisuus ei vaikuta kohottavasti) ja mielellään luonnollinen (mm. Rousseau ja Spencer).
(Koulu)Opetuksesta
OTTELINille opetus on siis älyn kasvattamista, aikakauden sivistyspääoman saattamista nuorten omaisuudeksi. Mutta hän korostaa tasapaino. Tarvitaan aineellinen sivistys (varastoaitta, POPSissa puhuttiin materiaalisista tavoitteista ) ja muodollinen sivistys (voiman lähde, POPSissa puhuttiin formaaleista taidoista).
Hänen mukaansa koulutyötä itse asiassa kuvaisi paremmin sana opastus kuin opetus. Opettajan tarkoitus on järjestää kaikki parhaalla tavalla. Hän kysyy, korjaa, kokeilee ja harjoittaa . Hän uudelleenleimaa tiedon koulun tarkoituksia varten. Itse asiassa opastuksessakin korostuu hänestä liikaa opettajan osuus.
Todellista tietoa ei pystytä istuttamaan tai juurruttamaan. Oppiminen ei ole niiden tietojen passiivista vastaanottamista, jotka opettaja omistaa ja haluaa oppilailleen antaa. Opettaminen tarkoittaa Ottelinille uusien mielikuvien saattamista nuorten omistukseen sekä niiden liittämistä ja sulattamista jo olemassaoleviin mielikuviin (vrt. konstruktivismi). Tieto (vai oppiminen?) on toimintaa, sulattamista ja omistamista (omatoimisuus, aistihavainnot, käsitteen työstäminen).
Opetuskeinoja
Opetuskeinoja ovat aistimukset/havainto, apperseptiointi ja muistin harjoittaminen. (Hän ei siis esittele erillisiä työtapoja).
Aistimukset ovat älyn alkuperäisintä ainesta. Aistillinen havainto on kaiken tiedon ehdoton perusta.
Esineitä tulee katsoa, tunnustella, punnita, paloitella, nimetä ja kuvailla.
Seuraavassa apperseptio-vaiheessa mieli vertailee ja muokkaa havainnot mielteiksi ja käsitteiksi.
Sana ad-percipere tarkoittaa ottaa vielä lisää. Uusi havainto sulatetaan aikaisempiin, se on assosioitava oppilaiden kokemukseen ja ajatuksiin. Sielu ei kykene omaksumaan uusia aineksia ilman jo olemassaolevan sielunsisällyksen myötävaikutusta. Tästä syystä oppilaantuntemus on opettajalle niin tärkeää. Oppilaan tarkkavaisuus on voima, joka vaikuttaa apperseptiossa. Käsitteiden muodostus on lapsille haastavaa.
Ottelin mukaan muistin harjoittamista on laimintyöty ja muistitietoa on alettu halveksia. Lapset oppivat kuitenkin mielellään ulkoa. Ei kannalta luottaa liikaa pienten lasten käsityskykyyn ja loogiseen ajatteluun.
Muisti on hyvin tärkeää oppimisessa. Siihen, miten mielteet säilyvät mielessä, vaikuttavat mm.
alkuperäisen vaikutteen voimakkuus (tunnepitoisuus, liittyminen omaan harrastukseen), oma oppimishalu, vaikutteen liittymiskohdat ja sisäinen yhteys (mahdollisimman useita assosiaatioita; kausaalinen yhteenkuuluvuus, ryhmittäminen), kertaaminen (toistaminen). Lisäksi luokassa oppiminen on tehokkaampaa kuin kotona (mm. kuoroluku).
Harrastus
Oppimisessa oleellista on kiinnostavuus. "Kiinnostamattomat asiat kiitävät ohi vain kevyesti sipaisten ja pysyvät aina pelkkänä arvottomana painolastina."
Ottelin onkin omaksunut Herbartin (ja jo sitä ennen Rousseaun) ajatuksen harrastuksesta: Opetuksen päämäärä ei ole tieto vaan jatkuva tiedonsaavuttamispyrkimys. Tiedonhalu on tietoja arvokkaampaa. " Opeta herättääksesi harrastus. Opeta niin, että opetusaine tulee rakkaaksi."
”Opitut asiat unohtuvat niinkuin yleensä kaikki nuoruuden aikana hankittu miellesisältö, mutta niitä opittaessa herännyt harrastus jää pysyväiseksi omaisuudeksi koko elämäniäksi.”– Herbart
Opetuksen keskeinen tehtävä on siis sytyttää harrastus. Harrastus on älyllinen mielihyvän tunne, johon kuuluu oppimisen halu, uteliaisuus, keksimisen ilo ja odotus. Oppilas kaipaa yhtämittaisesti päästä eteenpäin. Harrastuksen tulee suoda älyllistä nautintoa, siihen tulee sisältyä kiihokkeita ja mahdollisuuksia luovaan toimintaan. Harrastuksen tulee liittyä tahtoon. Oikea nimi harrastukselle olisikin Ottelinin mielestä toiminnanhalu, harrastus tarkkaavaisuuteen ja mielihyväntunteen kannustamaan ponnisteluun elämää ja liikuntoa (jatkuvaa kehittymistä?) kohti.
Herbartin mukaan harrastuksen olisi oltava monipuolista, ei yksipuolista. Harrastus voi olla hänen mukaansa tiedonhalua, tutkimishalua. Se voi olla esteettinen, sympaattinen, sosiaalinen tai uskonnollinen. Siis kaikkia niitä.
Kuinka harrastus saadaan syttymään? Opettajalla on oltava omakohtainen harrastus -– se tarttuu. Opetuksen on oltava miellyttävää ja rikasssisältöistä - ja jännittäävää. Tarvitaan opetusuunnitelma, jossa on miellyttäviä, kiinnostavia, arvokkaita, (+hyödyllisiä AKO) opetusaineksia. Opetustavan on oltava selvä, havainnollinen ja mukaansatempaava. Tarvitaan tilaa oppilaiden omatoimisuudelle. Uusi asia on liitettävä ennen hankittuihin mielteisiin. Oikean liittymäkohdan löytäminen on tärkeää. Opetuksessa on luotava vastaanottavaisuuden tila. On tutkittava mitkä keinot herättävät kiinnostusta.
Ottelin vastuuttaakin opettajaa siitä, että opetus on kiinnostavaa. On keksittävä tehtäviä, jotka kiinnostavat ja houkuttavat. Työn on oltava vaihtelevaa.
OTTELIN on kuitenkin varovainen: Kaikki opetus ei herätä suurta harrastusta. Kaikesta ei saa kivaa.
Valitettavasti täysin ei voida välttää kuivia ja ikäviäkin tietoja missään aineessa. Koko koulutyötä ei voida muuttaa leikiksi. Oppilaan täytyy kyetä pakottautumaan tarkkaavaiseksi. Nuorten mieliin teroitettakoon, että oppiminen on yksilöllinen ja yhteiskunnallinen velvollisuus.
Ottelin on selvästi tutustunut myös uuden koulun ideoihin ja yhtyy kritiikkiin, jonka mukaan 1800-luku oli kasvatusopin yleinen rappeutumis/taantumisaika siinä mielessä, että koulusta tuli kirjakoulu. Elävä elämä unohdettiin. Kasvatuksessa on pidettävä silmällä myös lapsen onnen ja ilon kaipuutta sekä hänen kiinnostavan askartelun ja toiminnan tarvettaan. Leikki on lapsen oikea maailma. Se on liikkeellepaneva voima. Leikki suojelee kaikelta ikävältä ja antaa purkautumistilaisuuden lapsen voimille ja vapaudenhaluille, sen toiminta- ja matkimisvaistoille. Lapsi tuntee leikissä olevansa ensi kerran kokonaisuuden osa. Hänen täytyy noudattaa leikin sääntöja ja mukautua toisten haluihin ja toiveisin
Hän suhtautuu myönteisesti työkouluun, jossa ei vain harjoiteta silmää ja kättä käsitöissä ja piirustuksessa, vaan koetetaan saada teon periaate määräämään työmenettelyä koulun kaikissa aineissa ja annetaan tilaa omatoimisuudelle, tuottavalle ja luovalle työskentelylle, jossa oppilaat itse valtaavat tietoja kirjoista, kartoista ja muista opetusvälineistä. Amerikkalaiseen kouluvaltio-järjestelmään sisältyy hänestä monia varteenotettavia seikkoja. Hän myös suosittelee ryhmissä opettamisen lisäämistä. Vanhan läksynluvun ja -kuulustelun sijaan lapset voisivat itse kysyä. Opettajan on muututtava ohjaajaksi ja avustajaksi. Kirjakoulun on muututtava elämänkouluksi, elämyskouluksi, tuotantokouluksi. Taidot ovat tärkeämpiä kuin tiedot. Tuottava työ on saatava keskeiseen asemaan ja sitä kannattaa suorittaa ryhmissä. Opittavien asioiden määrää on karsittava, tilaa tarvitaan ajattelun kehittämiselle ja siveelliselle kasvatukselle.
Uuden koulun makua on siinäkin, että Ottelin korostaa myös oppilaiden oikeutta lepoon. Opettaja on pidettävä huoli, että kotitehtävät eivät ole ylivoimaisia ja että ne ovat todella tarpeellisia.
Uuden koulun jyrkimpiin vaatimuksiin - mm. jyrkän yksilöllisestä linjasta ja luopumisesta tavanomaisesta luokkaopetuksesta - hän pitää etäisyyttä. Kaikkea opetusta ei voi rakentaa nuorten omatoimisuuden ja itsenäisyyden varaan. Perittyä sivistyspääomaa on kunnioitettava.
Tyttöjen ja poikien yhteisopetusta Ottelin ei erityisesti kannata. Hän muistuttaa, että se on
syntynyt Amerikassa taloudellisesta välttämättömyydestä iei kasvatusopillisesta vakaumuksesta
Yhteisopetus tuottaa ainakin kuudella ensimmäisenä kouluvuotena hyviä tuloksia, mutta monelle /myöhemmin/ sopivat paremmin erityiskoulut
Kotikasvatus
Vaikka teos on kirjoitettu opettajille, siinä käsitellään myös kotikasvatusta. Luonnonjärjestys säätää: vanhemmat ovat ensimmäiset kasvattajat. Kodin tärkein tehtävä on huolehtia ruumiillisen kehityksen tarpeista: ravinto, asunto, vaatetus. Kotiin kuuluvat yksinkertaisuus, puhtaus, lepo, äidin merkitys, rakkaus ja luottamus, molempien vanhempien kasvattajuus. Maistuu niin Pestalozzilta että.
Juuri kotona voidaan ottaa huomioon lapsen omaleimaisus. Kodin tehtävä ei ole opettaa. Koti huolehtii tavan säilyttämisestä. Kodin osalta Ottelin ajattelee samoin kuin Snellman- mutta toisin kuin Snellman: koululla on hänestä myös kasvattava tehtävä.
Mutta aina kotona ei ole näin auvoista. Usein kotikasvatus muistuttaa onnetonta avioliittoa. Toinen käskee, toinen kieltää. Kodit sälyttävät yhä useampia velvollisuuksian yhteiskunnalle ja koululle. Nykyajan kuumeisen kiireinen työ, taloudelliset olot, suurkaupunkielämä, teollisuuden voittokulku johtavat siihen, että vanhemmille jää yhä vähemmän aikaa kodeille omistettavaksi.
Teoksen kirjoittajasta
 |
Muokkasin ainosta noin 1 cm2 kuvasta
suuremman, |
Ahti Konrad Ottelin (1871 Porvoo –1936) oli suomalainen lehtori, oppikirjantekijä, kansakouluntarkastaja, ylitarkastaja, seminaarin johtaja ja normaalilyseon yliopettaja. Hän väitteli herbartilaisesta historianopetuksesta vuonna 1908. Hän on kirjoittanut mm. teokset Kasvatusopin historian oppikirja ja Kasvatusopin pääpiirteet, 1–2.
Ottelin kiukutteli oppiaineiden keskinäista tilanahtautta vastaan. Tehokkain kirjavuuden ja moninaisuuden poistamiskeino olisi hänestä ollut aineksen supistaminen. Ei uusi eikä missään tapauksessa tavallinen koulu tuntunut kuitenkaan halukkaalta ainakaan huomattavammin supistamaan opetettavaa ainesta.
Metodisesti hän oli vanhan ja uuden koulun kiistassa keskitien kulkija. Oppikirjoihin hän suhtautui myönteisesti: ne esittivät opittavan aineksen valmiiksi jaoteltuna ja järjesteltynä, ja näin oppilaat säästyivät monilta turhilta muistiinpanoilta. Kertausta hän piti tärkeänä: ”Kaikesta opetukseen uhratusta vaivannäöstä huolimatta saa koulu varautua siihen, että suuri osa sen jakamaa tietoa pian haihtuu.”
”Uusi koulu” miellytti häntä ennen kaikkea siinä suhteessa, että se suo mahdollisuuden opiskella kerrallaan vain muutamaa harvaa ainetta ja saavuttaa niissä todellisia tuloksia. Ottelinin mielestä koulussa tuli olla tilaa oppilaan itsenäisten ajatusten ilmaisulle ja itsenäiselle tahdolle. Oppilaiden oma-aloitteisuus ja itsenäinen ponnistelu oli nähtävä positiivisina asioina.
Toisalta hän kannatti vanhan koulun kyselymetodia, kehittävää eli katekeettista kysymystä, joka johtaa oppilasta harkitsemaan vastausta omatoimisesti, ponnistelemaan eteenpäin
Vanha koulu palveli hänestä yksipuolisesti objektiivista ainesta, uusi koulu subjektiivista elämyspuolta, nuorten omaa työosuutta. "Ennen pidettiin koulutyötä oleellisesti opettajan työnä; nyt ollaan sitä mieltä, että oppilaan tulisi suuressa määrin olla oma opettajansa; opettaja olkoon tiennäyttäjänä, ohjaajana".
Uudesta koulusta hän ottaisi enemmän työiloa kouluihin! Vanha koulun ahkeruus ja suunnitelmallisuus säilykööt.
Uutta sivistystä koulu ei hänestä luo. Pääasiassa jo olevan sivistysvaraston suojeleminen ja vaurastuttaminen on sen tehtävä.
