Aikamatkalla Wordpressiin. Osa 2: Koulujen johtokunnat

HEINÄKUUSSA  aloin aika ajoin julkaista uudestaan blogilastuja ensimmäisestä noin vuoden ajan 2006-2007 pitämästäni wordpress- blogista. 

TÄMÄ nro:lla 6  uusittava lastu on julkaistu 7. 3. 2006 - 14, 5  vuotta sitten. Siinä 52-vuotias Martti puolustaa koulujen johtokuntia. Teema on ajankohtainen taas. Joulukuun valtuusto tekee päätöksiä Espoon uudesta organi-saatioista. Yksi ehdotus on lakkauttaa koulujen yllätys- ylläytys- koulujen johtokunnat.

MUUTAMA kommentti 66-vuotiaalta Martilta lopussa tyylin perästä kuuluu, sanoi torvensoittaja.

Koulu tarvitsee oman johtokunnan

90-LUVULLA tehtiin paljon hätiköityjä ratkaisuja. Kun kunnille annettiin lupa järjestää itse oma hallintonsa, monin paikoin lakkau-tettiin koulujen johtokunnat. Muutaman kokouspalkkioeuron vuoksi.

ESPOOSSA toimittiin toisin.Lähes jokaisella koululla on edelleen oma johtokunta, ja johtokunnan jäsenistä pääosa on lasten huoltajia. Myös johtokunnan puheenjohtajalla on lapsi koulussa. 

Johtokunta on tärkeä asianosaistahojen kohtaamispaikka. Johtokunnalla on merkittävää päätösvaltaa, jos se haluaa valtaa käyttää. Koulun työntekijöillä on johtokunnassa kaksi paikkaa- heille se on paitsi edustustehtävä myös aito vaikuttamismahdollisuus. Vanhemmille johtokunta on mahdollisuus tuoda viestiä muilta vanhemmilta. Koululle hyvin toimiva johtokunta on tärkeä lisävoimavara.

MINULLA ON OLLUT ilo tehdä Aurorassa yhteistyötä jo viiden johtokunnan kanssa: Hämäläinen-Tyynilä I, Palsala I ja Palsala II ja  WihuriI saivat paljon aikaan. 

Hämäläisen johtokunnan ansioihin kuuluu mm. koulun oman linjan tukeminen ja oman yläkoulun Järvenperän koulun rakentamisen hoputtaminen. 

Palsalan johtokunnat tukivat koulua vaikeina lamavuosina, olivat mukana koulun oman opsin luomisessa ja järjestivät koulun TN-luokan saneerauksen uhkaamalla kieltää opetuksen tiloissa. 

Palsalan ja Wihurin johtokunnat lahjoittivat kokousrahojaan oppikirjoihin, ja suututtivat päättäjiä kai kaupunginhallitusta myöten. Wihurin aikana taisteltiin koulun käyttöön Kuninkaantieltä vapautuneet parakit yhteistyössä Koti & Koulu ry:n kanssa.

UUSIN JOHTOKUNTAMME, jota vetää Paula Ahonen-Rainio, istui eilen vuoden ensimmäistä kokoustaan. Vuoden aikana on jo hyväksytty koululle opetussuunnitelma. Paperiasiat etenivat eilenkin jouhevasti, ja kävimme innostavaa keskustelua mm. huoltajakyselyn tuloksista. Kysely ei mennyt numeroilla kauhean hyvin. Vanhemmat ovat erittäin tyytymättömiä koulun tiloihin, opetusvälineisiin ja suuriin luokkakokoihin. 

Koulun peruskorjaussuunnitelmat on poistettu listoilta. Silti sekä Koti & koulu ry:n johtokunta että tämä virallinen johtokuntamme olivat sitä mieltä, että Auroran koulu on heille maailman paras, eikä kyselyssä esitetty kritiikki kohdistu kouluun vaan kaupunkiin opetuksen järjestäjänä. 

Johtokunnassamme on monen alan osaajia, kypsiä aikuisia ja ihan kaikilla on aidon rakentava ote johtokuntatyöhön. Se tuntuu hyvältä.

HYVÄ, että on johtokunnat. Hyvät johtokunnat. Meillä on. Se ei ole pik-ku-juttu.

7.3.2006

Perästä kuuluu sanoi torvensoittaja

Paula Ahonen-Rainion johtokunta toimi valtuustokauden 2005-2009. Sen jälkeen puheenjohtajaksi tuli Susanna Lehti vuosiksi 2009- 2013. Viimeinen puheenjohtajani Auroran rexinä oli Anu Arvonen. 

Kaikki aivan huikeita tyyppejä. Eivätkä vain puheenjohtajat, vaan koko vanhempien joukko. 

Kokemusasiantuntijana toivon, että Espoo ei aja alas tätä yhtä aidon lähidemokratian rakennetta, koska monet muut kaupungit ovat niin tehneet. Tai saadakseen noin 300 000 €:n säästöt. Miksi? 

Esitän 5 syytä:

1. Johtokunnat ovat olleet eritäin  merkittävä virallinen vaikutusväylä vanhemmille mm. kun kouluja on yritetty lakkauttaa heistä perusteettomasi tai kun koulussa on esiintynyt esim. sisäilmaongelmia, joihin ei ole puututtu.
2. Johtokunnan jäsenet ja erityisesti puheenjohtajat ovat olleet virallinen väylä, jonka kautta huoltajat voivat välittää koululle  sekä ideoitaan että huoliaan. Ne ovat myös äänitorvi, jota kautta nekin vanhemmat voivat nostaa esiin huoliaan oman koulunsa toimintavoista, joita pelottaa  omalle lapselleen siitä koituvia seurauksia. On aihetta pelkoon tai ei.
3. Johtokunnalla on oikeasti tärkeitä  tehtäviä, joista päätettäessä  niin vanhemmat kuin henkilökuntakin tulevat kuulluiksi: Johtokunta mm. 

• hyväksyy oppilaitoskohtaisen opetussuunnitelman, 
• opiskeluhuoltosuunnitelman,
• ja niihin liittyvät suunnitelmat sekä 
• lukuvuosisuunnitelman ja
• toimintasuunnitelman sekä seuraa ja arvioi yhdessä opettajakunnan ja oppilaskunnan kanssa niiden toteutumista,
• hyväksyy lautakunnan päättämiä oppilasvalintaperusteita tarkentavat perusteet koulussa tai lukiossa toteutettavaan painotettuun, englanninkieliseen, kaksikieliseen, kielikylpy- tai montessoriopetukseen,
•  hyväksyy peruskoulun tai lukion järjestyssäännöt,
• erottaa oppilaan peruskoulusta enintään 3 kuukauden ajaksi sekä päättää tarvittaessa määräaikaista erottamista koskevan päätöksen täytäntöönpanosta lainvoimaa vailla olevana ja täytäntöönpanon aloittamisen ajankohdasta,
• erottaa opiskelijan lukiosta enintään 1 vuoden ajaksi, ellei lautakunta ole oikeuttanut rehtoria päättämään erottamisesta enintään 3 kuukauden ajaksi, sekä päättää tarvittaessa määräaikaista erottamista koskevan päätöksen täytäntöönpanosta lainvoimaa vailla olevana ja täytäntöönpanon aloittamisen ajankohdasta,
• pidättää lukion opiskelijalta oikeuden opiskeluun rikostutkimuksen ajaksi,
•  hyväksyy oppilaitoksen tasa-arvosuunnitelman ja yhdenvertaisuussuunnitelman.

3. Kokouksissa sanallistetaan toimintaa ja tehdään rehtorin johdolla valmistetut päätökset myös vanhemmille näkyviksi. Ja otetaan ystävällismielisesti vaikeita asioita esiin.

4. Asukkaiden osallisuus on keskeinen Espoon tarina arvo. Meidän ei pitäisi purkaa yhtään osallisuusrakenneta.  Pikemminkin johtokuntien tehtäviä tulisi minusta syventää ja laajentaa. Kyse on  kuntalaisten lähidemokratian arvostamisesta.  

5. Monet äärimmäisen vakavat ja vaikeat asiat kuten koulukiusaaminen ja kouluväkivalta tarvitsevatt yhteisiä, virallisen statuksen omaavia rakenteita.

Epäviralliset vanhempainyhdistykset ja luokkatoimikunnat tekevät  äärettömän  tärkeää työtä. Niiden perustaminen on kuitenkin vapaaehtoista. Ne ovat eräänlaisia kannutusyhdistyksiä. 

PS.  Tässä linkki johtokuntatyön oppaaseen

https://www.espoo.fi/download/noname/%7B2315105E-4616-420B-A524-A31BC13D3ACA%7D/91792

Johtajaopettajan ajatuksia kansakoulusta vuodelta 1945

TÄNÄÄN referoin teosta:

Oinasmies, Ohto. (1945). Kansakoulu suurennuslasin alla. päivän puheenaihe kouluoloistamme. Helsinki: Tammi.

Vuonna 1945 sota oli  juuri päättynyt.  Se oli hävitty. "

Kansamme on nyt laakson, melkeinpä syvän rotkon pohjassa."  

Edessä oli monta jättiläistehtävää: sotakorvaus, siirtoväki ja maanhankintakysymys, rahatalouden järjestely jne.

Nimimerkki Ohto Oinasmies uskoo kouluun ja erityisesti kansakouluun

" ... kansamme voi nousta jälleen kerran laaksosta ja kasvatus olla tässä ratkaisevana apuna." 

Mutta hänen mukaansa kasvatusjärjestelmää on uusittava. Uudistuva koulu "ei  ole mikään  päämäärä, joka kallein uhrauksin on hankittava, vaan keino maan jälleenrakentamisessa."

Millaisen kuvan Oinamies koulun tilasta piirtää?

OHTOMIES uskoo koulutukseen ja erityisesti kansakouluun. Kansakoulu on tehnyt mahdolliseksi meidän demokraattisen valtioelämämme. Monet tunnetutkin valtiomiehet ovat saaneet vain kansakoulusivistyksen. Se on luonut edellytykset demokaattiselle, itsenäiselle kunnallishallinnollemme, kasvattanut kunnallismiehiä. Se on kasvatanut osuuskassojen hoitajia ja muita osuustoimintamiehä. Maanviljlyksen edistämiseen ja muunkin elinkeinioelämämme valtavaaan nousuun on kansakoulu kansansivistuksen kautta vaikuttanyt suorastaan mullistavasti.  

Kansakoulunopettajat ovat koulun ulkopuolellakin suorittaneet jättiläistyön. He ovat olleet ensimmäisiä yleisten kirjastojen puuhaajia, raittius-, voimistelu-, laulu- ja nuorisoseurojen perustajia. Osuustoiminta- ja säästöpankkiliikkeen uranuurtajia he ovat myös olleet paikkakunnillaan. Suomalainen kirjallisuus on saanut valtapanoksen kansakoulunopettajilta.

MUTTA  silloisen koulujärjestelmän johtoon hän ei usko. Sen vuoksi koulu  ei ole ajan tasalla ja hapuilee hämärässä.  Koulu oli hänestä "suurinpiirtein sama kuin 80 vuotta sitten"

"Koulumme ovat hengeltään ehkä maailman vanhoillisimpia."

Hän suhtautuu kriittisesti  myös yhä jatkuneeseen kirkon valtaan koulussa. Aikanaan papit olivat vaatineet, että koko koulun on saavuttava kinkereille papin kuulusteltavaksi. Oppilaita ja opettajia nolattiin. Ja  "äskettäin kouluhallitus on antanut kouluille määräyksen, että tapa on otettava uudelleen käyttöön". Kouluhallitus oli myös  antanut määräyksen, että kansakoulun on ruvettava huolehtimaan seurakunnan virsilaulun edistämisestä.

Koulun tulisi Ohtomiehen mielestä olla niin uskonnollisesti kuin poliittisestikin puolueeton.

" Koulussa täytyy poliittisesti valita sama vapaus kuin uskonnossa. Nuoria on opastettava avarakatseisuuteen, kasvattava tässäkin suvaitsevaisuuteen."

Ohtomies haluaa kansakoulua pohjakouluksi. On jo näet aika saada sivistysaarteet avoimiksi tasapuolisesi kaikille kansan jäsenille  syntyperään, säätyyn tai varallisuuteen katsomatta."

Hän tunnistaa kuitenkin oppilaiden erilaisuuden. "Oppilaat voi luokitella käytännöllisiin ja lukutoukkiin.  Kolmas ryhmä jää siihen väliin."

Tuon ajan  nousukas: sosiaalinen kasvatus näyttää kiinnostavan häntä, vaikkei Koskenniemeen viittakaan. Hän siteeraa ransalaista Le Bonia: "Ihmiset joukkoina toimivat aivan toisella tavalla kuin yksilöinä. Joukkosielu ja yksilösielu eivät toimi samojen lakien mukaan."

Tätä seikkaa voisi koulussa hyödyntää.  Hän ehdottaa luokan sisäisiä joukkueotteluita;  "Luokka jaetaan a- ja b-ryhmiin ja ne saavat mitellä voimiaan mm. maantiedossa, kertotaulussa ja muissa helposti kontrolloitavissa aineissa. Oppilaat itse suorittavat kyselyn ja opettaja toimii vain ”palkintotuomarina”.

Hän kannattaa myös  kummijärjestelmä, jossa jokin avuton lapsi annetaan kehittyneemmän hoidettavaksi sekä  keskustelutilaisuuksia päivän kysymyksistä.

Millaisen kuvan Ohtomies piirtää tuon ajan opettajista?

OHTOMIES uskoo opettajiin.  Opettajat eivät  ole vain asetusten määräämiä läksyjen tarkastajia ja muiden koulutehtävien opastajia, vaan kuvanveistäjiä, jotka käsittelevat kaikkein kalleina muovailuainetta: ihmissielua. Opettajalla saisi hänestä olla suurempi toimintavapaus.

TOISAALTA: Opettajalla ja opettajalla on suuri ero. Jos kenen niin opettajan on oltava persoonallisuus. Lisäksi hänen on tunnustettava, etteivät opettajat yleensä liikaa harrasta uudistuksia. Opettajat ovat kaupan päälle  yleensä eripuraista väkeä. Tätä erimielisyyttä kuvannee hänestä sekin, että maamme ammattikunnista opettajat ovat ehkä heikoimmin järjestäytyneitä.

Opettajan ammatin vaaroja on kaksi:
1. Opettajan tehtävä suurissa luokissa on raskas. Ainainen kurinpito ja kurssien läpiviemisen huoli monine kotitehtävineen sitoo hänet yhä enemmän omaan luokkaansa...Kun henkinen näköala supistuu, ei huomaa ympärillään tapahtuvaa edistystä.

2. Toinen ”ammattivaara” on rutiini. Koneellistunut opettaja. Opettajasta tulee helposti automaatti, joka ei näe asioita sellaisina kuin ne ovat vaan kuin on tottunut ne näkemään, joka tekee koneelisesti kaiken, niinkuin on tottunut tekemään.

Ellei ihminen kehity, hän menee taaksepäin. Opettajan on lakkaamatta kehitettävä itseään, jatkettava opintoja.

Kotien suhteen Ohtomies on katkeranoloinen.

"Koulupakkoa vastustetaan enemmän kuin luullaankaan. Varsinkin koulun VII:lle  ja VIII:lle luokalle täytyy haalia oppilaita voimakeinoin. Lapsi muka tarvitaan kotona äidin tai isän apuna tai hän on saanut jonkin pienipalkkaisen toimen."

Entä opettajankoulutuksesta?

Seminaarijärjestelmä on  Ohtomiehestä epäkohta, joka kaipaa korjausta.

" Seminaareja on harvassa, vain siellä täällä, ja sinne täytyy opiskelija kustantaa täysihoitoineen. Harva voi suorittaa seminaarikurssin kodistaan. Näin opettajanvalmennus on rahakysymys, joka karsii armotta  tältä uralta varattomat pois. Seuraus onkin, että seminaarin oppilaista enemmistö on varakkaiden maanviljelijöiden ja yrittäjäin lapsia, jotka jo kodeistaan tuovat vanhoilliset perinteet. Vapaamielisimmistä  oppilaista juurii sitten koulu ja toveripiiti rikkaruohot pois."

Vieras kieli puuttuu ohjelmasta. Sielutieteen kurssi on vaatimaton. Etiikkaan ei pääse perehtymään-
se korvataan katekismuksella.  Kouluhierarksista johtuen opettajainvalmennus on  ollut liiaksi dogmaattista; on otettu opinkappaleet vastaan sellaisenaan tutkimatta niiden kestävyyttä.

Jatko-opiskelukin tulisi järjestää toisin.

"Opettajain jatko-opetus on aika vireätä, vaikka nykyisen pistejärjestelmän aikana, jolloin lisäsuoritukset lisäävät palkansaantimahdollisuuksia, opettajain jatko-opiskelu muuttuu  pisteenmetsästykseksi; Suoritetaan tutkintoja aineissa, joilla ei ole koulutyössä mitään arvoa."

Jatko-opiskelu tulisi säätää pakolliseksi ja järjestää kiinteän ohjelman mukaiseksi. Mallia hän ottaisi muutamien maiden virkamiestutkinnnoista,  jotka on suoritettava aina määräaikojen kuluessa. Uusi ikälisä edellyttää siellä aina vastaavaa virkatutkintoa.

Sitten nykyään TABU-teema: tarvitaanko koulussa miesopettajia

JUURI muutama vuosi ennen kirjan julkaisemista - vuonna 1943-  nais- ja miesopettajien erilaiset palkkaedut oliat johtaneet  omien liittojen perustamiseen. Naiset ja perheettömät  eivät hyväksyneet alempaa palkkaansa. Tässä yhteydessä oli käyty  "kipakka keskustelu  siitä: kumpi on paremmin paikallaan kansakoulussa mies- vai naisopettaja."

Miehet olivat puolustelleet korkeampaa palkkaansa sillä, että heidän koulutuksensa tulee kalliimmaksi. He joutuvat yli vuoden palvelemaan palkatta maataan puolustuslaitoksessa. Lisäksi heistä useimmitem tulee perheen pääasiallinen huoltaja. Naiset kertovat syövänsäkin vähemmän kuin miehet. Järjestysvalta on tukevammissa käsissä, kun se on miehen kädessä.

Mitä naiset sanoivat puolestaan?  Luonto on järjestänyt kasvatuksen naisten tehtäväksi.  Nainen syntyy kasvattajaksi. Naiset tekevät työnsä koulussa usein suuremalla tunnollisuudella ja tarkkuudella kuin miehet, siis ovat valistuneempia. Naisopettajat suorittavat enemmän jatko-opintoja.

Ohtomies kumoaa kehut. Hänestä pojat tarvitsevat  jo varhaisemmassa murrosiässä,  jo  IV:llä luokalla miehen suitsiin. "Mammampojat mukaan luettuina, että heistä tulisi miehiä." Pojat tarvitsevat miestä. Heidän sankarinsa ovat miehiä.  Miehen rinnalla heidän kehityksensä kulkee luonnollista uraa. Naisopettajista pojat ovat tietyssä iässä pahan riivaamia.  "Naisen valvonnassa jää poikain sieluun kuolioita, jotka myöhemmin saattavat koitua heille pahaksikin kompastukseksi."

Naisten hyve: tunnollisuus saattaa hänen mielestään kehittyä pikkumaisuudeksi. Miehillä on työsuunnitelmissa suurpiirteisempi näkemys; he osaavat paremmin erottaa  tärkeän vähemmän tärkeästä.

Naisten halu suorittaa jatko-opintoja johtuu heidän halustaan kilpailla miesten kanssa. Naisissa on suhteellisesti paljon enemmän naimattomia ja lapsettomia, joten heille jää enemmän vapautta ja aikaa jatko-opiskeluun. He suorastaan eivät tiedä, mihin vapaat kesänsä käyttäisivät.

JO ikäänkuin tiivistykseksi: Miesopettajan työllä on omalaatuisuutensa, jota ei voida  naisvoimalla korvata. Miesopettaja on säilytettävä kansakoulussa. Nykyisen palkkausjärjestelmän mukaan miesopettajista jää kansakouluun vain ”surkastunut lisäke”. Jatkuva kansakoulun naisistuminen olisi kohtalokasta koko kansakunnalle.

KIRJOITTAJASTA

Ohto Oinasmies oli oikeasti Otto Kosonen  ( 1896 Kesälahti- 1963). Hän oli opettaja ja kirjailija. Ohtomies oli hänen toinen nimimerkkinsä. Toinen oli O.K.

Kosonen kirjoitti mm. huvinäytelmiä, piloja, farsseja, romaaneita ja novelleja.

Opettajana hän toimi Lohjassa ja oli pääosan urastaan kansakoulun johtajaopettaja.

Kotikasvatusaatteen ja vanhempainyhdistystoiminnan värikäs historia

SAIN muuten Suomen Vanhempainliitolta  kiinnostavan kirjan:

Puro, Laura. (2007). Vanhemmuus on valttia! Suomen Vanhempainliitto 1907–2007”-kirja. Helsinki: Suomen Vanhempainliitto ry

KIRJA on paitsi hyvin tehty historiikki Suomen Vanhempainliiton os. Koululaisten vanhempien liitto os.  Koti ja Koulu yhdistysten liiton, os. Kotikasvatus-yhdistyksen 100 toimintavuodesta, myös vallan mainio jäsennys  kotikasvatusaatteen ja kodin ja koulun yhteistyön värikkäästä  historiasta.

Oikein vahvasti yksinkertaistaen viimeisintä voisi  jäsentää  hegeliläisittäin teesiksi, antiteesiksi ja synteesiksi.  Teesivaiheessa innokkaat opettajat halusivat sormi pystyssä kasvattaa rahvasta  oikeanlaisiksi vanhemmiksi- usein vastoin sen tahtoa.

Antiteesivaiheessa (1970-luku) kapula siirtyi vanhemmille, jotka  lähtivät vaatimaan oikeuksia itselleen ja kunnollista koululusta  lapsilleen.  Opettajat järjestöineen panivat vimmatusti vastaan mm. vanhempainyhdistysten perustamista.

Synteesivaiheesssa vanhemmille on  normitettu lakisääteinen oikeus yhteistyöhön, ja 90-luvulta alkaneesta koulujen kurjistamisesta  alkaen vanhemmat ja opettajat ovat seisoneet pääosin  barrikaadin samalla puolella puolustaen lasten oikeuksia hyvään opetukseen ja  mm. terveellisiin koulutiloihin.

Alkuituja 

1800-luku oli merkittävää aikaa autonomisen Suomen kasvatustyössä.  Maahan syntyi sekä kansakoulujärjestelmä että oppikoulujen alkuaihiot. Kasvatusvalta siirtyi kirkolta valtiolle ja kunnille.

Kansakoulu-uudistus huolestutti kirkkoa, ja se vaati kotien kasvatusvastuun korostamista.  Kansakoulun isä  Uno Cygnaeus toivoi, että vanhempien ja opettajien välille syntyisi  läheinen ja luottamuksellinen suhde. Tätä tarvittiin, koska vanhemmat vastustivat kansakoulua ja  kieltäytyivät laittamasta lapsiaan sinne. Myös opettajat kiinnostuivat kotikasvatuksesta. He kun kokivat, mitä  vaillinainen tai olematon kotikasvatus käytännössä merkitsi. Syynä pidettiin valistuksen puutetta.

Lisäksi elettiin snellmanilaista kansallisen herätyksen aikaa,  ja mukaan  tarvittiin rahvasta. Sivistyneistö oli hyvin huolissaan maalaisrahvaan ja kaupunkeihin teollisuusköyhälistöksi muuttuneen tilattoman väestön kotikasvatuksen tilasta.

Kaarlo Werkko

Esikuvia kotikasvatustyöhön  löydettiin  ulkomailta.  Kansakoulunopettaja Kaarlo Werkko vaati vuonna 1896 perustettavaksi kristillisessä hengessä toimivaa   kodin ja koulun yhteistyötä valvovaa  yhdistystä. Sen tulisi julkaista helppolukuisia kasvatusoppaita ja  aikakauslehteä. Idea jäi odottamaan parempaa aikaa.

Vuosisadan vaihteessa opettajat alkoivat erityisesti kaupungeissa järjestää  vanhempainiltoja. Niissä aktivoitiin vanhempia tukemaan lastensa koulua ja koulunkäyntiä.

Ensimmäinen aktiivijakso 

Vuonna 1907 perustettiin Suomeen Kotikasvatusyhdistys. Se oli  pappien ja kansakoulunopettajien yhdistys. Nämä tahot  kantoivat huolta  rahvaan kotikasvatuksen tilasta. Yhdistyksen perustajana pidetään  kansakouluntarkastaja  Kaarlo Kerkkosta.

Kaarlo Kerkkonen

Toiminta käynnistyi, mutta sitten se pysähtyi. Vastaanotto ei ollutkaan toivotulla tavalla innostunutta.

Vuosina1912- 1930 tehtiin uusi yritys. Toiminnanjohtajaksi ja keulahahmoksi  saatiin kansakoulunopettaja Vilho Reima, joka jäi virkavapaalle opettajantoimestaan.  Hänen johdollaan käynnistyi valtava liike. Yhdistys julkaisi runsaasti valistus- ja kasvatuskirjallisuutta. Yksin Reima kirjoitti yli 30 kasvatusaiheista teosta.

Vuonna 1912 perustetussa Koti-lehdessä oli  kansantajuisia  ja opettavaisia juttuja. Vuonna 1916 lehteen tuli erillinen nuorten osasto. 1920-luvulla lehti oli yksi laajalevikkisimmistä aikakauslehdistä Suomessa.

Kotikasvatusyhdistys järjesti vanhemmille esitelmätilaisuuksia, joita kutsuttiin kodin päiviksi. Yhdistys palkkasi vakituisia puhujia (enimmillään heitä oli 16). Se kurssitti puhujia ja  lähetti heille kiertokirjeitä, joissa tarjottiin  tarkkoja neuvoja siitä, miten  puheet piti suunnitella ja harjoitella ja esitelmätilaisuudet järjestää. Kotikasvatusaate menestyi erityisesti maaseudulla. Yhdistyksen puhujilla oli siellä tuhatpäisiä kuulijajoukkoja. Pitkäaikaisista puhujista tuli oman aikansa julkkiksia.  

Erityinen innovaatio oli  äitienpäivän perinne, jonka idean Reima toi  meille Yhdysvalloista.  Ensimmäinen äitienpäivä järjestettiin vuonna 1918 Alavieskan kirkonkylän kansakoululla.  Idea levisi, ja niinpä yhä useammassa kansakouluissa pidettiin toukokuussa sunnuntai-iltapäivisin äitienpäivätilaisuuksia. Lapsia neuvottiin tekemään äitienpäivästä äiten vapaapäivä. Ohjelmassa oli lasten runoja, puheita, lauluja ja kuvaelmia.

VANHEMPAINILTOJA  pidettiin kaupungeissa muttei maalla. Siellä vanhemmat kutsuttiin lähinnä juhliin. Avoimien ovien päiviä ei Suomessa harrastettu toisin kuin muualla.

Toiminta oli kristillistä, konservatiivista  ja holhoavaa. Rahvaan naisten ajateltiin olevan kyvyttömiä hoitamaan oikein lapsiaan ja kotiaan. Niinpä tälläkin saralla oppineet  kertoivat oppimattomille, kuinka  näiden tuli elää, käyttäytyä ja työskennellä. Vanhemmat olivat tässä toiminnassa passiivisia vastaanottajia tai opettajan tietolähteen osia.

Tuon ajan kotikasvatusnäkemys

Sotien välisen ajan kotikasvatusajattelussa koti pyhitettiin. Hyvät kodit sijaitsivat  maalla puutarhan ympäröimässä sievässä talossa. Äiti oli kodin hengetär, kodin sydän. Hänen tuli olla  kotiäiti. Perheen piti viettää vapaa-aikaa yhdessä. 

Huonoja koteja paheksuttiin. Niitä yhdisti kaupunkiympäristö ja äidin henkinen tai fyysinen poissaolo. 

Kasvatuksen lähtökohtana oli vanhempien kunnioitus. Vanhemmilla  oli ensisijainen kasvatusvastuu lapsistaan. Lapsia tuli kasvattaa  ahkeruuteen ja työnteon arvostamiseen: Kasvatuksen tuli olla johdonmukaista ja kohtuullista. Kerran kielletyn tuli olla sitä loppun saakka. Tarvittaessa vanhemmilla oli oikeus tarttua kättä pidempään.

Sosialismiin suhtauduttiin jyrkän kielteisesti. Kansalaissota nähtiin ensisijaisesti kasvatusongelmana. Perheiden pahoinvointi ja kotien rappeutuminen olivat johtaneetkoko yhteiskunnan sairastumiseen  

Kotikasvatusaatteen hiipuminen

1930-luvulla kotikasvatusaate alkoi hiipua. Merkittävä syy oli, että opettajat väsyivät järjestämään puhetilaisuksia. Opettajien odotettiin myös majoittavan ja ruokkivan puhujia.

1950-luvun puolivälissä syntyi uusi toimintamuoto: Koulujen vanhempainyhdistykset. Vanhemmat nousivat vaatimaan lapsilleen lisää koulutiloja. Oppikoulujen perustamishankkeiden varainhankintaan perustettiin vanhempivetoisia  oppikoulujen kannatusyhdistyksiä ja tukitoimikuntia. Töölöläisila kansakouluilla toimi  ”kasvattajien kerhoja”, joissa kerran kuussa kokoonnuttiin yli 100 vanhemman joukolla keskustelemaan kasvatuskysymyksistä. Vanhempainilloissa sovittiin yhteisistä pelisäännöistä.

Vuodet 1964- 1973 kotikasvatusyhdistys eli lähes täydellistä hiljaisuutta. Vuonna 1964 rahavaikeudet kävivät ylitsepääsemättömiksi; kodin päiviä ei voitu enää järjestää. Koti-lehti päätettiin lakkauttaa. Kouluvetoiset äitienpäiväjuhlat muuttuivat 1960-ja 70-luvuilla  perhejuhlaksi.

Taistelu peruskoulusta 1960-70-luvuilla oli kovaa.  Oikeisto turvautui tässä vanhempiin. Jostain syystä Eteläranta vastusti sitä, että kouluihin alettiin perustaa vanhempainyhdistyksiä.

Kasvojen kohotus ja vanhempien nousu

1970-luvulla alkoi kodin ja koulun yhteistyön kasvojen kohotus. Herättelijänä oli koulu-uudistus , jossa vanhemmat katsoivat jääneensä sivustakatsojiksi. Iso pettymys oli, että peruskoulujen kouluneuvostoihin ei saatu vanhempien edustajia.

Kotikasvatusyhdistys alkoi julkaista uudelleen lehteä vuonna 1973. Nyt nimi oli  Koti ja kasvatus. Seuraavana vuonna yhdistys vaihtoi nimeä  Koti ja Koulu yhdistysten liitoksi, jossa vanhemmille oli tarjolla toiminnallisempi rooli. Opettajien yhdistyksestä  tuli vanhempien edunvalvoja.

Anja Lehtijärvi

Vuonna 1978 Koti ja Koulu yhdistysten liiton toiminnanjohtajaksi  tuli Anja Lehtijärvi. Hän jatkoi tehtävässä  vuoteen 2001 saakka. Toiminta oli puoluepoliittisesti sitoutumatonta. Liitto omistautui lasten asialle.  Vanhemmista haluttiin toiminnankohteen sjaan täysi-ikäisiä toimijoita.

Vanhempien uusi rooli vaati opettajilta sulattelua. OAJ vastusti aluksi vanhempainyhdistyksiä. Opettajat pelkäsivät, että vanhemmat keksivät ruveta laajentamaan vaikutuspiiriään  myös opettajan varsinaiseen työhön.  Järjestötasolla OAJ:n ja Koti ja Koulu yhdistysten liiton välit säilyivät viileinä 1980-luvun lopulle saakka.

Kodin ja koulun yhteistyö  monipuolistui: järjestettiin arpajaisia, kampanjoita, polkupyörien korjaamista, pullien leipomista,  tukea koulujen harrastustoiminnalle ja tehtiin  työtä viihtyvyyden eteen. Lapsille perustettiin peli-ja urheiluiltoja. Kotkassa vanhemmat antoivat tukiopetusta luokassa häiriköiville oppilaille. Tapiolassa järjestettiin kotikäyntejä ongelmallisiksi tiedettyihin koteihin.

Uutta oli myös luokkatoiminta, jossa  yhden luokan vanhemmat järjestivät erilaisia tilaisuuksia ja yhdessä olemisen mahdollisuuksia  lapsilleen, itselleen ja opettajille. 1980-luvulla kannustettiin vanhempia leirikoulujen järjestämiseen.

Vuonna 1983 liitolla oli aihetta  juhlia. Koululakeihin saatiin maininta:  ensijainen kasvatusvastuu kuuluu kodeille, ja koulun tehtävä on tukea kasvatuksessa vanhempia.

Vanhemmat koulun voimavarana

Vuonna 1990 Liiton nimeksi tuli Koululaisten vanhempien liitto. Iso takaisku oli, että koulujen johtokunnat tuli mahdolliseksi lakkauttaa 1990-luvun alussa.

1990-luvulle osui valitettavasti syvä talodellinen lama. Kodin ja koulun yhteistyölle se avasi uusia uria. Vanhempien panosta tarvittiin nyt myös arkisen koulutyön tukemiseen ja opetusedelytysten puolustamiseen. Vanhemmat  protestoivat  koulujen määrärahaleikkausksia eli "säästöjä". Kouluihin perustettiin välipalapisteitä.  Opettajien lomautuksista tehtiin kanteluita. Vanhemmat organisoivat  pienten koululaisten saattorenkaita sekä aamu- ja iltapäivätoimintaa.

Vuonna 1995  liiton nimeksi tuli Suomen Vanhempainliitto. Uutena toimintamuotona liitto käynnisti
samana vuonna  alueellisia vanhempainparlamentteja.

Pirjo Somerkivi

KIRJA päättyy vuoteen 2007.  Toiminnan keskiöön oli  noussut koululaisten perusoikeuksien turvaaminen ja hyvinvoinnin edistäminen, koulukiusaamisen vastustaminen sekä  taistelu hyvän lähikoulun puolesta. Töitä näytti riittävän. Tuolloinen toiminnanjohtaja toteaa kirjassa.

”Suomessa ollaan vielä kaukana siitä ideaalitilanteesta, että kodin ja koulun yhteistyö kuuluisi jokaisessa koulussa  normaalikäytäntöihin ja että vanhemmat ymmärrettäisiin kasvauskumppaneiksi ei asiakkaiksi tai toiminnan kohteiksi.”  Pirjo Somerkivi 

Enemmän irti kodin ja koulun yhteistyöstä

KODIN ja koulun hyvä yhteistyö oli rexivuosinani minulle innostuksen lähde. Siksi olikin tosi upeaa saada tänään  tartuttaa rohkeutta pian töihin tuleville opettajile  avata  koulun ikkunoita  kodeille  ja kutsua vanhempia mukaan  rakentamaan opetusta.

SAIN nimittäin isännöidä esi- ja alkuopetukseen perehtyville nuorille tätä teemaa. Vieraanamme oli tohtori Tuija Metso, joka on töissä Suomen Vanhempainliitossa.

METSO esitti nuorille opettajille 10 toivomusta, ja jokaisen jälkeen käytiin dialogia siitä, kuinka he  kuhunkin toiveeseen suhtautuvat. Keskustelu oli raikasta jopa hyvin syvää.

TUIJA Metso antoi luvan jakaa tässä blogissa nuo toiveet. Jaan ne mielelläni, koska uskon, että niiden avulla jokainen opettaja voi saavuttaa yhteistyöllä enemmän.

10 toivomusta opettajalle yhteistyöstä

 1. Lähde positiivisesti liikkeelle

Rakenna yhteistyötä positiivisten asioiden ympärille. Positiivisesti liikkeelle lähtenyt yhteistyö luo hyvän pohjan vuorovaikutukselle. Se ennaltaehkäisee ongelmien syntymistä, kannattelee haastavissa tilanteissa ja auttaa löytämään niihin yhdessä ratkaisuja.

’Ole vanhempiin yhteydessä erityisesti silloin, kun oppilaasta on kerrottavana hyviä asioita.’

2. Vahvista vanhempien luottamusta

Luottamus on toimivan yhteistyön perusta ja edellytys. Ilman luottamusta ei synny hyvää yhteistyötä.
Luottamus on liima, joka sitouttaa toimimaan yhdessä yhteiseen suuntaan.

Luottamus on herkkää, särkyvää ja joskus myös vaikeasti korjattavaa.

 3. Käytä aikaa tutustumiseen

Tutustu vanhempiin ja luo vanhemmille tilaisuuksia tutustua toisiinsa. Toisiin tutustuminen luo yhteistä näkemystä kasvatuksesta, vahvistaa yhteisöllisyyttä ja tukee vanhempien verkostoitumista.
Kannusta vanhempia verkostoitumaan.

4. Tee vanhempainilloista vuorovaikutteisia ja vanhempia osallistavia

Luo vanhempainiltaan mukavaa ja välitöntä tunnelmaa, joka kannustaa keskusteluun ja vuorovaikutukseen myös vanhempien kesken.

 5. Rohkaise ja kannusta vanhempia tulemaan kouluun

Opettajan kutsu ja rohkaisu vaikuttavat merkittävästi vanhempien päätökseen osallistua. Vanhemmille on ensiarvoisen tärkeää välittää selkeä viesti, että heitä toivotaan mukaan koulun toimintaan.

Avaa luokan ovia vanhemmille ja kutsu vanhempia tutustumaan kouluun. Pohtikaa, miten vanhemmat voisivat olla mukana rakentamassa luokkaan välittävää ja kannustavaa ilmapiiriä.
Vanhemmilla on monenlaista osaamista – voisiko sitä hyödyntää luokassa tai koulun toiminnassa?

 6. Avaa vanhemmille pedagogista ajatteluasi

Keskustele vanhempien kanssa opetuksesta ja sen tavoitteista: mitä ajattelet oppimisesta, mitkä ovat lukuvuoden tärkeimmät tavoitteet, minkälaisia työtapoja käytät, miten arvioit oppimista, minkälaista tukea toivot vanhemmilta oppimisen tukemiseen.

Pyydä vanhempia seuraamaan / osallistumaan oppitunneille.

 7. Anna vinkkejä, miten kotona voi kannustaa ja innostaa lapsen oppimista

Ota vanhemmat rohkeasti mukaan tukemaan lasten oppimista ja kasvua. Käytä joskus kotitehtäviä, joita lapset voivat tehdä yhdessä vanhempien kanssa.

 8. Kohtaa vanhemmat tasavertaisina

Molemmilla osapuolilla on asiantuntemusta – opettajalla ammatillista, vanhemmilla kokemuksellista – jota lapsen oppimisen ja kasvun tukemisessa tarvitaan.

Asettukaa ’samalle puolelle pöytää’, kun puhutte lapsen asioista.

 9. Pyri kohtaamisissa dialogisuuteen – yhteisen ymmärryksen rakentamiseen

Kuule, kunnioita, välitä, pyri läsnäolevaan vuorovaikutukseen. Käytä kieltä, joka avautuu myös vanhemmalle.

’Miten kuunnella niin, että syntyy halu puhua ja puhua niin, että syntyy halu kuunnella?’ (Tom Arnkil)

 10. Käy vanhempien kanssa keskustelua yhteydenpidon käytänteistä


Yhteinen keskustelu helpottaa tehtävääsi viestijänä. Sopikaa vanhempien kanssa yhteisistä pelisäännöistä. Viestinnän pelisäännöt on hyvä käydä läpi vanhempien kanssa aina lukuvuoden alkaessa.

Suomen Vanhempainliitosta

Suomen Vanhempainliitto on tukenut  jo  111 vuotta kasvatuskumppanuutta. Liitto on
yli 1300:n vanhempainyhdistyksen yhteistyöjärjestö.  Se tukee vanhempien osallisuutta päiväkodeissa, kouluissa ja oppilaitoksissa, kehittää kodin ja koulun/päiväkodin yhteistyötä ja
vanhempaintoimintaa ja vaikuttaa kasvatukseen ja koulutukseen sekä lapsi- ja
perhepolitiikkaan.

LIITOLLA on nettisivut, joilta löytyy tosi käyttökelpoista, maksutonta materiaalia.

vanhempainliitto.fi

Esimerkiksi tämän päivän teemasta nämä:
- Koulu alkaa – tervetuloa! Opas vanhemmille, jonka lapsi aloittaa koulun + diasetti vanhempainiltaan
- Luokan vanhempaintiimi -opas
- Wilho – työkalu keskustelevaan vanhempainiltaan

Vanhempien kohtaaminen vaikeassa asiassa

SAIN eräältä tutulta opettajalta kirjeen. Heidän koulussaan oli syntynyt vaikeasti ratkaistava konflikti erään perheen kanssa.

Lupasin kaivaa esiin aikanaan Aurorassa laaditun "käsikirjoi-tuksen", jonka avulla valmistauduttiin neuvotteluihin, kun lapsen koulunkäynti ei oikein syysta tai toisesta sujunut.

Pohjamateriaalina oli kokeneiden erityisopettajien Reino ja Sirpa-Maija Harjunkosken Luokanopettaja-lehteen kirjoittamaa juttua. Siitä myös tämän blogilastun otsikko.

Viisaita ajatuksia löytyi  myös  teoksesta:  Ekebom, U.-M., Helin, M. ja  Tulosto, R.(2000). Satayksi kouluongelmaa. Opettajan käsikirja. Helsinki: Edita.

10 käskyä vanhempien eleganttiin kohtaamiseen

1. Valmistautukaa kohtaamiseen ajoissa ja kunnolla. Koulun joukkueen on aihetta sopia etukäteen   tapaamisen tavoitteet ja "pelisäännöt".  Ei etsitä syyllistä - vaan ratkaisuja! Lähtekää liikkeelle huolesta - se on parempi lähtökohta kuin ongelmalla avaaminen.  Koulussa on esim. herännyt huoli lapsen oppimisesta. Onko koti huolissaan tästä  samasta asiasta?  Neuvottelun tarkoitus on poistaa tuo  huoli.

2.   Myös vanhempia koulun tulo jännittää. Olkaa ajoissa vastassa. Aloitetaan tilaisuus lämpimästi. Kätellään. Esittäydytään.  Kahvi ja tee ja pullat tekee hyvää.  Käydään läpi aikataulu ja sovitaan, kuka koulun väestä laatii muistion sovituista asioista.

3. Koko keskustelun ajan on ymmärrerrävä  tunnevyöryä, joka - sekä vanhemmissa että itsessä- ,  tällaisessa tilanteessa usein lähtee liikkeelle.  Usein lapsen vaikeuksiin liittyvät neuvottelut ovat tosi rankkoja vanhemmille.  Omaan lapseen liittyvän ikävän asian kohtaamista seuraa usein shokki. Kieltäminen. Uhriksi joutumisen tunne. Viha.  Masennus. Syyllisyys. Ja vasta pitkän työstäminen jälkeen  hyväksyminen ja avautuminen uusille mahdollisuuksille.  Kouluväen taas voi olla vaikeaa suhtautua tyynesti siihen, että vanhemmat eivät aina halua (tai pysty) ottamaan  vastaan koulun viestejä. Ehkä he eivät edes usko,  mitä kouluväki kertoo. Älkää pudotko tunnetiloihin. Ei pidä provosoitua. Eikä mennä mukaan "ohitusyrityksiin".  Säilyttäkää ammatillisuus.

4. Ymmärretään, että meillä kaikilla on taipumus välttää ikävien asioiden käsittelyä. Ymmärtäkää vanhempia, jotka voivat ovat uupuneita vuosia kouluilta tulleisiin negatiivisiin uutisiin. He voivat kokea, että koulu haluaa vain päästä eroon heille  rakkaasta lapsesta. Vanhemmat voivat myös hävetä sitä, että heidän lapsensa on erilainen.  Muistakaa pitää aina esillä myös  lapsen positiivisia puolia.

5.  Kaikkien inhottavinta on joutua selvittämään asioita, joissa setvitään omia virheitä. Älkää etsikö syyllistä. Lapsen etua ei edistä, jos kumpikin osapuoli kaivautuu puolustusasemiin. Opettaja väittää, että kaikki koulussa on tehty viimeisen päälle oikein. Vanhemmat selittävät samaa omasta puolestaan. Viestittäkää, että arvostatte vanhempia; usein lapsen ongelmat eivät johdu siitä, mitä vanhemmat ovat  tehneet tai jättäneet tekemättä.  Esim. ylivilkkaaksi ei ketään kasvateta,  sellaiseksi on synnytty. Niinikään voisi olla viisasta kertoa, että kunnioittaa  tällaisten prosessien vanhemmilta vaatimaa ponnistelua.

6. Keskustelu siis alkakoon  huolesta. Koulussa on esim. herännyt huoli lapsen oppimisesta. Onko koti huolissaan tästä  samasta asiasta?  Neuvottelun tarkoitus on poistaa tuo  huoli. Kouluväen tulisi tehdä omalta osaltaan palautteen vastaanottaminen vanhemmille niin helpoksi kuin mahdollista. Älä ”tiedä paremmin”. Meidän opettajien vaarana saattaa olla itseidealisointi, ts. alitajuinen ajatus, että kuitenkin olen fiksumpi kuin lapsen vanhemmat. Vanhemmat aistivat sellaisen.

7. Aika tulisi käyttää sellaisten ratkaisujen etsimiseen, joilla voitaisiin edistää oppilaan tilannetta. Esitellään niitä - mielellään useita - vaihtoehtoja, joita koululla on.  Mitä tuen vaihtoehtoja koulu voi tarjota? Mitä ne edellyttävät vanhemmilta? Neuvotteluissa ei  ole kyse jonkin valmiin ratkaisun hyväksyttämisestä, vaan yhdessä sekä koulun että kodin lasta koskevan tiedon pohjalta tapahtuva lievimmän tehokkaan tukikeinon löytäminen. Annetaan huoltajien aidosti olla mukana tekemässä valintaa.

8. Joskus  päästään ratkaisuun nopeastikin. Aina neuvottelun lopputulos ei ole koulun väen
mielestä paras. Se ei ehkä ole hyvä, mutta se voi olla sillä kertaa paras mahdollinen. Sovitaan  työnjako (mitä koulussa tehdään ja mitä kotona). Sanallistetaan  onnistumiskriteerit. Sovitaan, kuinka asiaa seurataan.  Joskus neuvottelu ei etene. Silloin kannattaa keskeyttää ja ottaa aikalisä. Sovitaan,
miten uusi aika etsitään.

9. Päätetään tilanne  jollakin "loppukevennyksellä"  ja saatetaan vanhemmat  ulos talosta.

10. Tehdään mahdollisimman nopeasti muistio, josta näkyy sovitut asiat ja toimitetaan se kaikille, joita asia koskee.

Varo Wilmaa!

PÄIVYSTÄVIÄ "dosentteja" taas tarvittiin. Iltalehden toimittaja Kia Kilpeläinen soitteli pari päivää sitten ja halusi jutella Wilmasta.  Sytykkeenä olivat lehdessä julkaistut opettajien kuvaukset  vanhemmilta saaduista loukkaavista viesteistä jopa uhkauksista. Toisena päivystäjänä oli Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen johtaja Sirpa Eskelä-Haapanen.

Olimme molemmat samaa mieltä:  ”Wilma ei ole oikea paikka hoitaa lapsen ongelmia”. Kirjotetuissa viesteissä kun syntyy väärinymmärryksiä  kovin helposti. Viestinnästä kun  puuttuvat sävyt, eleet ja ilmeet. Kirjoittamalla ongelmien ratkaiseminen on hirveän tuskallista.

Ongelmia tulisikin ratkoa kasvokkain ja tosiasioihin perustuen. Lapsi ei aina kerro kotona ihan koko totuutta siitä, mitä koulussa on tapahtunut.  Eskelä- Haapanen kehoittikin vanhempia soittamaan opettajalle ja kuulemaan myös hänen näkemyksensä.   Puhelimessa tai kasvotusten on myös mahdollista heti saada lisätietoa asiaan. Se ei onnistu Wilma-viestin avulla.

Itse korostan tapaamisia, jossa paikalla on myös lapsi.  Kun opettajalla  on huoli jostakin, vanhemmat ja lapsi tulisi kutsua keskustelemaan koululle asiasta. Kasvokkain keskustelemalla ongelmat ratkeavat paremmin kuin viestiketjuissa.  Kun on vanhempien ja opettajien väliseen viestintään on tullut kone väliin ja puhutaan ikäänkuin oppilaan yli, vuorovaikutus helposti vääristyy kumpaankin suuntaan.

Olen sitä mieltä, että julkaisukynnys näin someaikana on muuttunut siten, että ihmiset suoltavat ulos keskeneräisiä ajatuksia.  Ongelma on myöskien viestien määrä: Opetussuunnitelmaa voi tulkita siten, että kaikki lapsen arviointi pitää dokumentoida. Arkijärki sanoo kuitenkin, että sellainen arviointi dokumentoidaan, jota käytetään todistusarvosanoissa. Jotkut kunnat ovat kuitenkin tulkinneet asiaa niin, että kaikesta palautteesta, jota opettaja antaa oppilaille, pitää jäädä kirjallinen jälki.

MUTTA kyllä Wilmassa on hyvääkin. Wilma sopii minusta hyvin arkisista, kouluun liittyvistä asioista tiedottamiseen.

Koko juttu löytyy tästä linkisä: http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201805092200931108_u0.shtml

Kun kansakoulu oli 20-vuotias (1887). Osa 2

JATKAN tässä lastussa FINLANDIA-nettikirjakaupan herkun: Emilia Karoliina Ljungbergin kirjoittaman (1887)  17-sivuisen vihkosen esittelyä. Kyseessä on mitä ilmeisimmin kansakoulun 20-vuotisjuhlassa (Raumalla?) pidetty esitelmä.  Cygnaeus oli  tuolloin  Kouluylihallituksessa ylitarkastajana – 77 vuotiaana – ja hänellä oli vielä vuosi elinaikaa. Kansakoulu oli  maaseudulla vapaaehtoinen (kaupungeille oli säädetty koulupakko; vasta vuonna 1898 annetiin  piirijakoasetus). Edelleen "suojelen" Emmin kieltä a.m.a.p.

Kansakoulun tilannetta vuonna 1887

JUHLAESITELMÄN pitäjä siirtyy lyhyen kansansivistyksen historian esittelyssä sitten 1800-luvulle. Vuosiadan alun ajan jatkui "huolimattomuus kansanvalistuksen edistämisessä".

Se poistui vasta 1800-luvun puolivälissä, kun Venäjän keisari Aleksanteri II oli nyt Suomen suuriruhtinaana. Hänen lempeän hallituksensa aikana oli Suomi ikäänkuin virkistynyt siitä uupumuksen tilasta, mihinkä se erotettuna  vanhasta kotimaastaan Ruotsista ensin oli vaipunut. Ja kun uusi vilkkaampi liike heräsi maamme kaikilla aloilla, nousi kansansivistyksen aatekin uuteen eloon. Senaatin käskystä tehtiin nyt uusia ehdotuksia kansakoulun perustamisesta ja kehotettiin asiata harrastavia henkilöitä lausumaan mielipiteensä niistä. Niiden joukossa, jotka ilolla vastaan  ottivat tämän kehotuksen, oli  kansakoulujen nykyinen (tuolloinen) ylitarkastaja Uno Cygnaeus.

Cygnaeus

Emmi kuvailee lyhyesti  kansakoulun isäksi myöhemmin nousseen Cygnaeuksen uran alkua  ja työtehtäviä. "Hän jätti uskonnon opettajana toimensa  Pietarissa, kun Suomen senaatti 1858 määräsi ja kutsui hänet valtion kustannuksella lähtemään ulkomaille, tutkimaan kansansivistykseen kuuluvia asioita."

Suomen palattuaan julkaisi Cygn. kirjoituksen, jossa kertoi käynnistään ulkomaiden oppilaitoksissa ja mitä hänen mielestään  siellä kansanopetuksen suhteen oli huomioon otettavaa. Hänelle annettiin tehtävä: Hänen piti näet valmistaman täydellinen suunnitelma, jonka mukaan Suomen kansakoululaitos oli järjestettävä.

Emmi ihailee selvästi Cygnaeuksen työtä: "Eikä hänen työnsä ollutkaan turha. Suomen kansan opetus on laskettu ylevälle, ajanmukaiselle kannalle. Sivistyksen tarve selvenee selvenemistään. Nyt ei enää tyydytä muutamiin koneentapaisesti ulkoa opittuihin läksyihin, vaan opetukseen ajetaan se vaatimus, että  se on oleva kasvattava, jalostuttava."

Kansakoulut 1887

Tilanne vuonna 1887 ei ollut huono. "1866 Suomi sai kansakouluasetuksensa, ja joka vuosi perustetaan uusia kouluja... Neljä eri seminaaria… valmistaa opettajia kansakouluille...
Kaikissa kaupungeissä on jo kansakouluja, alemmat ja ylemmät kansakoulut yhteenlaskettuina luku nousee 202. Näissä kouluissa on yhteensä 14 110 oppilasta...Maalla ei ole vielä kansakouluja joka pitäjässä, mutta joka vuosi vähenee kansakouluja kaipaavien kuntien luku. Pernajan pitäjässä on peräti 8 kansakoulua ! Maalaiskuntien kansakouluissa kävi 1884-85 yhteensä 35 764 oppilasta.

Huolenaiheita

"1887 kansakoulu on vielä jokseenkin nuori, eikä se vielä joka paikassa ole voittanut sitä luottamusta, mitä sille sopii toivo", Emmi kirjoittaa. Vika ei selvästikään ole hänen mielestään itse koulussa - vaan suomen kansassa ja erityisesti kodeissa. Se ei ymmärrä koulun hyötyä. Suomen kansa oli nykykielellä siis muutosvastarintainen.

Suomen kansa rakastaa vanhoja tapojansa, pitää sitkeydellä kiinni perityistä mielipiteistään ja sen vuoksi se karsain silmin katsoo kaikkea, mikä on uutta ja jonka hyötyä se ei vielä oikein voi käsittää.

Emmin mukaan kyse on väärinkäsityksestä: Etupäässä luulen syyn siihen olevan sen, että kansakoulun tarkoitus  monessa kohden on väärin käsitettu. Kuulee toisinaan sanottavan: Minä en tahdo lapsistani puoliherroja tai puolimamselleja, tahdon kelvollisia ihmisiä, jotka häpeemättä tekevät sitä työtä, mitä heidän vanhempansakin tekevät, ja jotka eivät pidä itseänsä vanhempiaan parempina.

Emmin mukaan koulun toivo oppilaistaan on aivan sama. Ei heitä koskaan ole opetettu työtä halveksimaan. Että kaikki työ,  kuinka alhainen hyvänsä, kun vaan on rehellinen, työ, joka ei  tule kenellekään pahennukseksi, on arvossa pidettävää. Ylpeys osoittaa aina tyhmyyttä.

Ei kansakoulu ole myöskään ole laitos, jossa opetetaan rahaa ansaitsemaan. Sen tarkoitus on monta kertaa korkeampi ja jalompi. Sen tarkoitus on kehittää oppilaittensa ymmärrys, kasvattaa heistä ajattelevia ihmisiä, herättää heissä halua täyttämään velvollisuuksiaan, ja antaa ne tiedot ja taidot, joita jokainen elämässä kansalaisena ja kristitynä ehdottomasti tarvitsee. (Hienosti on tavoitteet kuvattu).  Sen tarkoitus on vielä ensiksi ja viimeiseksi saattaa oppilaansa lasten parhaimman ystävän Jeesuksen Kristuksen luo, hänen luoksensa, joka on sanonut: Tulkaa  minun tyköni kaikki ja te saatte levon teidän sieluillenne.

Kansakoulusa sanotaan vielä: Siellä opetetaan niin paljon tarpeettomia asioita.  Miksi hyödyksi on se ja se oppiaine?  Ne ovat kuitenkin niin valitut ja niin sovitetut, että  oppilas jossain määrin voi oppia tuntemaan luontoa, ihmiselämää ja Jumalaa.  Kansakoulun silmämääränä on yleinen ihmissivistys, eikä mikään siihen kuuluva oppiaine on tarpeeton, eikä saa olla sivuseikkana, sillä  kaikki siihen kuuluvat aineet  tekevät yhdessä kokonaisuuden, jossa yksi on toisen edistäjänä ja täytteenä

Vaikka kansakoulu siis ei valmista mihinkään erityiseen ammattiin, ovat kuitenkin ne tiedot ja taidot, mitkä oppilas on siinä saanut, suuresti käytännöllisestikin hyödyksi ja edistävät monin tavoin hänen toimeentuloansa elämässä.

Koulun ja kodin jännite

EMMI näyttää kantavan huolta kansakoulunopettajien työn raskaudesta ja työn hedelmien epävarmuudesta. Hän  lohduttaa heitä: Kansakoulunopettaja saa olla vakuutettuna siitä, että hänen työnsä on Herran, ja siinä on hänen voimansa. Hän on kylväjä, Herra antaa kasvun.

Sitten hän kääntää hieman toruvan katseensa koteihin: Mutta että koulu voisi niin paljon kuin mahdollista päästä päämääräänsä perille, tulee vanhempien ystävällisillä silmillä katsella koulua ja koulun työtä, eikä yleenkatseella  puhua yhdestäkään oppiaineesta, josta he  sitten enemmän tai vähemmän ymmärtävät sen hyötyä.

Monista vanhemmista on yhdentekevää, josko heidän lapsensa käyvät koulu tai ei. He saavat käydä, jos heitä huvittaa, mutta jos he mieluimmin ovat poissa, saavat he tehdä senkin. On kuitenkin mahdotonta, että työ oikein voisi menestyä koulussa, niin kauan kun vanhemmat osoittavat sellaista välinpitämättömyyttä.

Koulu on kodin ystävä, tuleehan kodinkin olla koulun ja vasta kun koti ja koulu sillä tavalla ystävinä käyvät  käsi kädessä, voivat ne vaikuttaa jotakin lasten ja kasvavan nuorison edistämiseksi ja  jalostuttamiseksi. Ei suinkaan ole yhdentekevää, minkälaisen kasvatuksen lapset saavat, ei heille itselleen, eikä rakkaalle isänmaalleen, siitähän senkin tulevaisuus suureksi osaksi riippuu.

Kansakoulu  isänmaan asialla

EMMI näkee kansansivistyksen suurena isänmaallisena työnä: Isänmaan hyödyttämisessä kansakoulu on välikappaleena kansan hyödyksi ja edistämiseksi. Jos joku sen tähden sanoo: kansakouluja ei  tarvita, onhan ennenkin tultu  kansakouluitta toimeen ja tullaan kyllä nytkin, niin tahdon vastata: et ole kansan ystävä, etkä ymmärrä kansan tarvetta. Suomen kansa ei tahdo jäädä muista kansoista jälkeen, valo ja sivistys on senkin elämän ehtona.

On tosin niitäkin vanhempia, jotka  sen käsittävät ja jotka se vuoksi katselevat koulua ystävällisillä silmillä. He kehoittavat lapsiaan tottelevaisuuteen opettajia kohtaan ja pitävät huolen siitä, että lapset tunnollisesti suorittavat sen, mitä heille koulusta kotityöksi on annettu. Lasten kasvatus on kodin ja koulun tehtävä, ei  yksinään koulun. Jollei lapsi  jo pienoisesta kotona ole totutettu tottelemaan, on koulun työ kahta vertaa vaikeampi.

Oikein kansainväliseen konferenssiin!

ONHAN muuten kohottavaa tulla kutsutuksi oikeaan kansainväliseen konferenssiin!

Vaikka paljon ja mielelläni pidänkin itsestäni mölyä, kutsuja puhujaksi  kansainvälisiin opetusalan konferensseihin on tullut vain, jos tilaisuuden järjestäjien joukossa on jokin tuttu. Omat keikkani ovat olleet työpajoja. Keynote-puhujaksi minulla ei olekaan riittävästi ansioita. Ei ehkä painavaa sanottavaakaan.

Torstaina 8.3. minulla on siis hieno  tilaisuus kukkoilla panelistina Mexico Cityssä. Tällä kertaa tuttu on Eduardo Andere, joka vieraili Auroran koululla useita kertoja etsiessään Suomen Pisa-tuloksille uskottavaa selitystä.

ENSIMMÄISEN  kerran sain konferenssikutsun  Istanbuliin vuonna 2005. Sen järjesti väitöskirjani  opponentti dosentti Pasi Sahlberg. Perehdytin tuolloin turkkilaisia konferenssiohjelmaan kuuluneessa työpajassa suomalaisen 1990-luvun ops-uudistuksen kokemuksiin (väitöskirjani teemoja).

Seuraava työpaja oli muistaakseni vuonna 2009, Kanadan Quest-konferenssissa.  Noin 10 minuutin puheenvuoroni käsitteli espoolaista rehtoriutta.  Minut sinne buukkasi kai silloinen opetuspäällikkö Ilpo Salonen.

Kolmas,  kooltaan pienehkö konferenssi oli viime vuoden toukokuussa Lontoossa, Maailman juutalaisten koulujen vuotuisessa kasvatusalan tapaamisessa. Pajani teemana oli suomalaisen rehtoriuden erityispiirteet ja kouluntason yhteistyön rakenneverkot. Kutsu sinne liittyi yhteistyöhön, jota sain tehdä ensimmäisenä eläkesyksynäni (2014)  Helsingin Juutalaisessa Yhteiskoulussa.

Hyvä konferenssi

KONFERENSSIEN järjestäminen vaatii monenlaista ja syvää  osaamista. Respect! On ideoitava  mielen-kiintoinen ohjelma, suunniteltava aikataulut, tilat, muonitukset, vapaa-ajan ohjelmaa vieraille,  on markkinoitava tilaisuus, rekrytoitava puhujat, hoidettava laskut ja tekniikka...Tämä vaatii usein pysyvää organisaatiota ja tehtävästä innostunutta yhteistyökykyistä ja osaavaa  porukkaa.

QUEST-seminaarien noin 20 vuotta jatkunut sarja oli ehkä komein kokemani näyttö tarvittavasta osaamisesta. Minulla oli tilaisuus olla mukana Yorkissa peräti kaksi kertaa. Rakenteeseen kuului  esiseminaari, vieraiden lounge, koulukäynnit, virkistysohjelmaa ja kaksi tiivistä koulutuspäivää joiden välissä oli älyllinen iltaohjelma. Keynote-osuudet lähetettiin kaapelitv:ssä.  Puhujat olivat maailmanhuippuja. Juontajina  ja siltaajina  käytettiin sellaisia mm. sellaista nimeä kuin Michael Fullan.

Humana Mente

MUTTA kyllä näyttää huikealta myös ensi torstaina ja perjantaina Mexico Cityssä järjestettävä Mexikon sisäinen seminaari: 11 SIEI: HUMANAmente. Osallistujia on 1200! Ja liput eivät todellakaan ole halpoja. 3000 dollarista yli 5000 dollariin.

Klikkaamalla saat ohjelman suuremmaksi.

OHJELMAA on pitkään mainostettu mm. Twitterissä.

KEYNOTE puhujia kaksipäiväisessä seminaarissa ovat Bernardo Toro,  Kolumbiasta, meidän  Irmeli Halinen,  Juan Villoro ja Eduardo Andere Méxicosta sekä  Begoña Ibarrola ja Gregorio Luri  Espanjasta.

Torstai-iltapäivän paneelissa meitä on kolme: lisäkseni  Clayton Maitland Kanadasta ja  Sharon D. Gratto Yhdysvalloista. He puhuvat musiikista ja ekologisesta kasvatuksesta.  Kullakin meistä on ensin oma puheenvuoro,  ja  aikaa on varattu tovi  myös keskinäiselle kommentoinnille.

Yleisteemana on siis opetuksen humanisointi.  Upea aihe.

Creative Learning

OMAN  puheenvuoroni otsikko on Creative Learning. Minulla on (max) about 45 minuuttia aikaa kertoa Auroran koulussa vuosina 1989- 2014 kehitellystä metodista, jota kutsun esityksessä yhteisölliseksi/yhteistoiminnalliseksi,   luovaksi oppimiseksi (co-operative creative learning) ja sen tausta-ajatuksista. Jotenkin näin aion puhua.

Yhteistoiminnallisen luovan oppimisen keskeisenä tavoitteena on eheyttää opetusta taiteiden rikkain keinoin ja saada niin opettajat kuin oppilaat kukoistamaan, löytämään omat vahvuutensa ja  intohimonsa. Yhdessä ja erilaisuutta (diversiteetti) hyväksi käyttäen.

Kukin opettaja rikastaa luokkansa opetusta itselleen tärkeän, läheisen taiteen keinoin. Yksi draamalla, toinen musiikilla, kolmas vaikkapa tansin tai kirjallisuuden avulla.

Kerhojen avulla saatetaan samasta asiasta innostuneet opettajat ja oppilaat yhteen. Näin kunkin opettajan innostus ei jää vain hänen oman luokkansa seinien sisään vaan säteilee iloa koko kouluun. Vuosien varrella Aurorassa toimi (ja toimii yhä) vaikka mitä kerhoja bändikerhoista sirkukseen, ja moni on löytänyt  itselleen vahvan harrastuksen.  Jokunen jopa ammatin.

Oppituntien ja kerhojen lisäksi metodiin kuuluvat   yhteistoiminnalliset, perinteistä lukkaria rikkovat projektit. Meillä näitä olivat koko koulun näytelmät (ja elokuvat), usean koulun yhteiset rock-konsertit, teemoitetut päivänavaukset, Luunjan koululeiri, Via Dolorosa ja mm. Aurora-päivän kodin ja koulun yhteinen tapahtumapäivä.

Erityisen yhteistoiminnallisia olivat koko koulun näytelmät. Niitä tuotettiin mestari-kisälli-oppipoika-hengessä. Yhteinen osaaminen pantiin jakoon. Kaikki oppivat ja opettivat toisiaan. Lavalla oli lapsia, opettajia ja jopa oppilaiden vanhempia. Miehityksiä oli neljä, jotta mahdollisimman moni pääsi mukaan.

Näytelmään valmistauduttiin pitkäjänteisesti kerhoissa, ja viimeisellä viikolla teatteriporukka muutti teatterileirille jumppasaliin. Sijaisia palkattiin luokkatyöhön.

Mahdollisuuksia osallistua yhteiseen hankkeeseen oli monenlaisia; tarjolla oli isoja ja pieniä vastuita aina vaatteiden vastaanotosta pääroolehin, julisteista t-paitojen suunnitteluun, valotekniikasta lavasteiden tekoon.

Rakenteellista tukea  yhteistoiminnalliselle luovalle oppimiselle tarjosivat   päivänkehämalli siestoinen,  TIP-hanke myös ulkopuolisine kerhoineen.  Ja usean vuoden ajan myös oppimiskeskustoiminta, jossa oppilaammekin toimivat naapurikoulujen opettajina.

Kohti Mexico Cityä

"JÄRJESTÄVÄ seura" on hoitanut asioita Meksikossa vallan mainiosti ja aina etujassa. Vieraat ovat saaneet henkilökohtaisen ohjelmakuvauksen aikatauluineen. Ja tietysti lentoliput jne.  Byrokratia on kuitenkin  melkoista. Tuollapäin maailmaa tarvitaan monenlaisia henkilöllisyyttä vahvistavia dokumentteja. Etukäteen on lähetetty myös markkinoinnissa tarvittavat  CV:t, vastauksia haastatteluihin ja minuutin mittainen mainosvideokin.

Eduardo Andere, Auroran ystävä.

YLEISÖ ymmärtää siis Espanjaa. Puhujista monet luennoivat englanniksi, ja puhe on käännettävä. Erityinen haaste on diat.

Lähetin oman esitykseni diat eilen. Ne piti kääntää paikallisin voimin espanjaksi, mutta homma ei ollutkaan ihan helppoa. Heillä on teollisuusstandardin mukainen ohjelmisto ja minulla Mac ja Keynote-ohjelma. Sitä paitsi oma esitykseni koostuu keskeisesti videoclipseistä, ja niissä on puhetta englanniksi.

Omissa dioissani on vain vähän tekstiä, mutta ohjelman vaihtaminen ppt:ksi voi osoittautua tosi työlääksi. Jollei muuten onnistu, kuvaan diat pdf:stä ilman tekstejä, ja he saavat sitten pudottaa kuvapohjien päälle espanjalaiset tekstit oikeannäköisillä fonteilla. Minulle ihan uutta oli, että oma esitys pitää pudottaa konferenssin virallisen layoutin mukaiselle pohjalle.

KEYNOTE-ohjelma on mitä mainioin. iMoviella sai leikattua vanhoista clipseistä teemoittain sopivan lyhyitä näytteitä, joita ymmärtää kaikilla kielillä.  Kaikki eivät ymmärrä suomea. Ei ehkä englantiakaan. Mutta kuvia.

ARGH! mitä nostalgiaa diojen työstäminen olikaan. 25 upeaa vuotta, upeita innovaatioita.  Clipseissä ja valokuvissa vilisee hienoja työkavereita. Esimerkiksi:

Anni-Kaisa Eriksson, Hanna-Leena Haapamäki, Marita Hammerén, Raija Herrala, Ulla Hämäläinen, Leena Jansson, Jukka Jokiranta, Uma Jutila, Pia Kaspi, Mirja-Riikka Kilponen,  Kaija Kuivanen, Anna-Liisa Kurki, Tuomo Kälviä, Ismo Lehikoinen,  Liisa Mattila, Jukka Sarpila, Katri ja Risto Schiray, Riina Solantaus, Timo Takko, Julia Uotila, Sirpa Wass.... ja sadoittain oppilaita ja oppilaiden vanhempia...

KONE Meksikoon lähtee huomenna klo 17.  Pakkaamista ei helpota lämpötilaero.  Ruumaan ei kannata laittaa mitään; katoamisvarmuus on vaihtolennoilla korkea.

Välilaskun kanssa matkaa  riittää  20 tuntia. Perillä ollaan keskiviikkona klo 13 Suomen aikaa. Mexico Cityssä on silloin yö: kello on viisi. Onneksi on matkakaverina kokenut maailmanmatkaaja Irmeli Halinen.

JOS  yhteydet toimivat laitan  kuulumisia. Jollei raportoin kun palaan viikonloppuna.

Suomen Vanhempainliitto pani hyvän jakoon

SUOMEN Vanhempainliitto  julkisti  20.11. 2017 uuden julkaisunsa: "Silminä siniset tähdet - vanhemmuutta ja kasvatus-yhteistyötä 100-vuotiaassa itsenäisessä Suomessa". 

Napakka, 54-sivuinen vihkonen haluaa nostaa esiin  vanhemmuuden ja kasvatusyhteistyön merkityksen.

Julkaisun avaa toiminnanjohtaja Ulla Siimeksen "Yhdessä"- kirjoitus, jossa hän esittelee sen ideaa. Julkaisuun on koottu suomalaisten äitien, isien, sijaisvanhempien ja kasvatusalalla työskentelevien lähettämiä ajatuksia sekä kolumneja, haastatteluja ja muisteluksia. Ne annetaan näin lahjaksi 100-vuotiaalle itsenäiselle Suomelle. Teos juhlistaa myös Suomen Vanhempainliiton (os.  Suomen Kotikasvatusyhdistys) 110-vuotista taivalta kodin ja koulun yhteistyön ja vanhempien vapaaehtoisen toiminnan asiantuntijana. "Vanhemmuus muuttuu, kun Suomi muuttuu. Kasvausyhteistyön merkitys ei kuitenkaan vähene."

Tässä muutamia oivaltavia,  rosoisiakin vanhempien ja isovanhempien ajatuksia:

• Maassamme vallitsee turvallinen kasvuympäristö, tasa-arvo ja suvaitsevaisuus.
• Suomalaisesta peruskoulusta olen ylpeä. Sen tasa-arvoisuus ja laadukkuus kannattelee koko yhteiskuntaa nyt ja tulevaisuudessa.
• Olen ylpeä siitä, että meillä Suomessa on koulu, joka pyrkii paitsi kouluttamaan myös kasvattamaan.
• Olen iloinen, että meillä Suomessa on pitkä äitiysloma ja vanhempainvapaat.
• Suomessa saamme olla iloisia ja ylpeitä subjektiivisesta  päivähoito-oikeudesta  ja siitä, että kaikilla suomalaislapsilla on oikeus maksuttomaan peruskouluun.
• Ilmainen peruskoulutus on maamme ehdottomia parhauksia. Tosin koulutuksen, varhaiskasvatuksen ja päivähoidon laatuun tulisi panostaa enemmän.
• Päivähoitomme on ilon aihe, vaikka kehitettävääkin on.
• Suomessa on hyvät tukiverkosto niitä tarvitseville, kun vaan uskaltaa niitä tarvittaessa pyytää.
• Suomalaisessa yhteiskunnassa minua ilahduttavata esiopetus, koulu sekä matalan kynnyksen tukipalvelut kuten perheneuvola.
• Olen iloinen, että lapsille tarjotaan Suomessa paljon virikkeitä ja tekemistä, kuten asukaspuistoja, kerhoja ja leikkipaikkoja.
• Olen erittäin ylpeä meidän suomalaisten neuvolajärjestelmästä ja varhaiskasvatuksen monimuotoisesta tarjonnasta ja tuesta vanhemmille ja perheille.
• Omat lapset yllättävät, ihastuttavat ja kasvattavat vanhempiaan ihmisinä.
• Rajat ja rakkaus toimii.
• Rakkaus on rajoja!
• Annetaan lasten kasvaa ja ollan varoilta vierellä.
• Lapsi on hetken lapsi, annetaan näin olla.
• Älä suutu lapsen kanssa samaan aikaan.
• Vanhempi, luota vaistoihisi ja vaadi sitä minkä koet oikeaksi.
• Aina ei tarvitse tehdä mitään, riittää että on.
• ...aikuisten tulisi asettaa lapsen tarpeet etusijalle. Ei uhrautuen, vaan ymmärtäen, että aikansa kutakin.
• Ilo, jonka isovanhemmuus tuottaa, on ollut minulle yllätys; kuinka suurta kiintymys ja rakkaus on!
• Ohjeeni muille vanhemmille: kuuntele lasta, pysähdy, ota syliin, anna turvaa ja rauhaa.
• Kannustan muita vanhempia pitämään huolta omasta jaksamisestaan, jotta voit nauttia niistä hetkistä, jotka vietät  lastesi kanssa. Ennen kuin huomaatkaan, he ovat kasvaneet koululaisiksi, teineiksi, kohti aikuisuutta.
• Lapset ovat vain kerran pieniä.
• Vähempikin riittää tässä suorituskeskeisessä maailmassa.
• Tällä hetkellä näen aiemman hyvän työn katoavan leikkureihin ja jatkuvaan nipistykseen. Lapsista on tehty numeroita.
• Järjestelmän kuuluu tukea vanhemmuutta, ei korvata sitä. Lapsen kuuluu olla osa perhettä, ei osa järjestelmää. 
• Suomalaista koulutusjärjestelmää ei saa romuttaa, se antaa kaikille lapsille ja nuorille mahdollisuuden omaan polkuunsa.
• Lapsen oikeudet eivät toteudu

Tässä kasvatuksen ammatilaisten ajatuksia yhteistyöstä.

• Yhteistyö perheiden kanssa on tärkeintä; sille kaikki pohjautuu.
• Yhteistyö perheiden kanssa on sekä antoisaa että problemaattista.
• Ammattilainen, huomaa hyvä. Sanoita hyvä.
• Ole aina kohtelias. Hillitse itsesi ja ole positiivinen, vaikka lapsen kanssa on vaikeaa.
• Kasvatusalan ammattilaisen tulee kuunnella herkällä korvalla. Rakenna yhteisöllisyyttä.
• Parhaimmillaan keskustelu perheiden kanssa on lasta ymmärtävää ja ratkaisukeskeistä vuorovaikutusta. Yhteiset juhlat ja tapahtumat auttavat tuntemaan toisemme paremmin.
• Ei ole ongelmaperheitä, on vain ongelmallisia tilanteita.

JULKAISUSSA on siis myös  muutama pidempi kolumni/haastattelu. Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila kehuu suomalaisia vanhempia: Kouluterveyskyselyn mukaan ainoastaan 2,3 % 10-11-vuotiaista kokee, ettei pysty juuri koskaan keskustelemaan vanhempiensa kanssa.

Kahden kulttuurin isä, irakilainen Kais Zaya  kertoo, että " lapsemme... on hyvä tiedostaa taustamme, mutta emme halua, että heidän tarvitsee kantaa taakkamme, tai murehtia kärsimystämme. Vaalimme kulttuuritaustamme ja kunnioitamme meitä Suomessa ympäröivää kulttuuria ja tapoja."

Kansanedustaja Sari Sarkomaa toivoo, että 100-vuotista itsenäisyyttä juhliva Suomi voisi taata jokaiselle lapselle tasa-arvoiset mahdollisuudet onnistua elämässä. Kouluruokailu on innovaatio, josta meidän pitää olla ylpeitä. Olemme ymmärtäneet, että nälkäinen lapsi ei opi.  Yhteistyö kotien kanssa on koulussa hänen mukaansa yhä käyttämätöm voimavara.

Toimittaja Tiia Haapakangas on huolissaan ulkosaamelaisten identiteetin tukemisesta.

Viestinnän asiantuntija Leena Herlevi-Valtonen summaa vihkosen päätössanoissa: "Teos paljastaa suomalaisten yhteiset ylpeydenaiheet: neuvola, varhaiskasvatus ja koulu. Vaikka kehitettävää on, paljon muutosta parempaan on saatu aikaan sitten  Suomen itsenäistymisen."

OMAN kolumnini otsikkona on Upeat vanhemmat. Laitan sen tähän lyhentämättä ja siivoamatta:

" Upeat vanhemmat ! 

Koulu on paljosta velkaa vanhemmille. He perustivat oppikoulut. Heidän äänillään syntyi tasa-arvoinen peruskoulu. He ovat paikanneet määräraha-leikkausvaurioita. Avuntarve jatkuu. 

Globalisaatio, digitalisaatio, ilmastonmuutos ja tekoäly muuttavat maailmaa. Suomalainen koulu on upea, mutta muutosvauhdissa se ei ole pysynyt. Siksi opetussuunnitelmat on uudistettu. Ja nyt uudistuu koulun arki. 

Opettajien perusolettamuksia koetellaan. Oppiminen ei ole vain muistamista. Opettaminen ei ole läksyn valmistamista. Koulun tavoitteita ravistellaan. Vanhan tiedon omaksuminen ei riitä. On osattava rakentaa uutta. Ei riitä, että on tunnollinen ja ahkera. On oltava periksiantamaton ja rohkea. Ei riitä, että osaa itse. On osattava yhdessä. Koulujen käytänteitä päivitetään. Opettaja selittää vähemmän ja ohjaa enemmän. Oppilaat harjoittelevat, mutta sen lisäksi he asettavat itse tavoitteita, ratkovat aitoja ongelmia ja arvioivat onnistumistaan. 

Jotta lapset kukoistaisivat aikuisina, koulun on uudistuttava. Siihen koulu tarvitsee  vanhempien luottamusta koulutuspolitiikkaan, kouluun, opettajiin ja lapsiinsa –  ja rohkeutta järjestää opetus niin, että jokainen löytää  intohimonsa sekä vahvuutensa ja uskoo itseensä.  

Koulu tarvitsee vanhempia juhlan lisäksi arkeen jakamaan osaamista, innostuksen kohteita ja kokemusta. Sparraamaan koko koulua! Niinkuin urheiluseuroissa tehdään."

Kirjasen sähköinen versio löytyy (pian?) osoitteesta: www.vanhempainliitto.fi.

Vieraaksi Suomen Vanhempainliiton liittokokoukseen

Suomen Vanhempainliitto tuli kuuluisaksi muutama vuosi sitten varsin

raflaavilla kampanjoillaan. Tuolloin toiminnanjohtajana oli nykyinen 

lapsiasiamies Tuomas Kurttila.

SUOMEN Vanhempainliiton liittokokous pidetään  tänään lauantaina 21.11.2015. Kokouspaikkana on Ravintola Metropol Hietaniemi. Minutkin on kutsuttu paikalle. Mukavaa. Tuon liiton kanssa olen saanut vuosien varrella tehdä paljon antoisaa yhteistyötä. Yksi merkittävimpiä projekteja oli nyt jo unohduksiin painunut julkaisu: Laatua kodin ja koulun yhteistyöhön. Netistä löytyy vielä. Tässä linkki.


OHJELMA on seuraava:

9.00 Aamukahvi, ilmoittautuminen ja valtakirjojen tarkastus

10.00 Kohti vanhempaintoiminta 2.0:a
 – puheenvuoroja ja keskustelua kodin ja koulun yhteistyön sekä vanhempaintoiminnan kehittämisestä.

• Olli Luukkainen, puheenjohtaja, Opetusalan Ammattijärjestö OAJ
• Erja Kautto-Knape, yliopistonopettaja, Jyväskylän yliopisto
• Martti Hellström, opetusneuvos

11.00 Liittokokous alkaa, valtakirjojen tarkastus päättyy
12.30 Lounas
13.30 Kokous jatkuu
15.00 Iltapäiväkahvi
16.00 Kokous päättyy

Aamupäivän tunnin tavoitteena on kuulema saada liittokokousväen ajatukset heräämään: Millaisia muutoksia kouluissamme (toki myös varhaiskasvatuksessa) on tapahtumassa,  miten muutosten pitäisi näkyä kodin ja koulun yhteistyössä (ja sitä kautta vanhempaintoiminnassa).

Toiminnanjohtaja Ulla Siimes avaan tilaisuuden lyhyellä puheenvuorolla. Sen jälkeen jokaisella meistä on 15 minuuttia aikaa puhua asiasta omasta näkökulmastanne. Loppuun – jos ehdimme – otamme lyhyen, yhteisen debatin. Yleisökeskustelulle ei tässä yhteydessä ole juuri aikaa, mutta liittokokousväki jatkaa sian työstämistä kokouksen tiimellyksessä osallistavin ja toiminnallisin keinoin.

MINUT on pyydetty paikalle avaamaan jo yli sataa suomalaiskoulua koskevaa NPDL- hanketta, ja kertomaan,  kuinka ns. syväoppimiseen perustuva toimintakulttuuri haastaa perinteiset opettajan, oppilaan ja kodin pedagogiset roolit.