Kotikasvatusaatteen ja vanhempainyhdistystoiminnan värikäs historia

SAIN muuten Suomen Vanhempainliitolta  kiinnostavan kirjan:

Puro, Laura. (2007). Vanhemmuus on valttia! Suomen Vanhempainliitto 1907–2007”-kirja. Helsinki: Suomen Vanhempainliitto ry

KIRJA on paitsi hyvin tehty historiikki Suomen Vanhempainliiton os. Koululaisten vanhempien liitto os.  Koti ja Koulu yhdistysten liiton, os. Kotikasvatus-yhdistyksen 100 toimintavuodesta, myös vallan mainio jäsennys  kotikasvatusaatteen ja kodin ja koulun yhteistyön värikkäästä  historiasta.

Oikein vahvasti yksinkertaistaen viimeisintä voisi  jäsentää  hegeliläisittäin teesiksi, antiteesiksi ja synteesiksi.  Teesivaiheessa innokkaat opettajat halusivat sormi pystyssä kasvattaa rahvasta  oikeanlaisiksi vanhemmiksi- usein vastoin sen tahtoa.

Antiteesivaiheessa (1970-luku) kapula siirtyi vanhemmille, jotka  lähtivät vaatimaan oikeuksia itselleen ja kunnollista koululusta  lapsilleen.  Opettajat järjestöineen panivat vimmatusti vastaan mm. vanhempainyhdistysten perustamista.

Synteesivaiheesssa vanhemmille on  normitettu lakisääteinen oikeus yhteistyöhön, ja 90-luvulta alkaneesta koulujen kurjistamisesta  alkaen vanhemmat ja opettajat ovat seisoneet pääosin  barrikaadin samalla puolella puolustaen lasten oikeuksia hyvään opetukseen ja  mm. terveellisiin koulutiloihin.

Alkuituja 

1800-luku oli merkittävää aikaa autonomisen Suomen kasvatustyössä.  Maahan syntyi sekä kansakoulujärjestelmä että oppikoulujen alkuaihiot. Kasvatusvalta siirtyi kirkolta valtiolle ja kunnille.

Kansakoulu-uudistus huolestutti kirkkoa, ja se vaati kotien kasvatusvastuun korostamista.  Kansakoulun isä  Uno Cygnaeus toivoi, että vanhempien ja opettajien välille syntyisi  läheinen ja luottamuksellinen suhde. Tätä tarvittiin, koska vanhemmat vastustivat kansakoulua ja  kieltäytyivät laittamasta lapsiaan sinne. Myös opettajat kiinnostuivat kotikasvatuksesta. He kun kokivat, mitä  vaillinainen tai olematon kotikasvatus käytännössä merkitsi. Syynä pidettiin valistuksen puutetta.

Lisäksi elettiin snellmanilaista kansallisen herätyksen aikaa,  ja mukaan  tarvittiin rahvasta. Sivistyneistö oli hyvin huolissaan maalaisrahvaan ja kaupunkeihin teollisuusköyhälistöksi muuttuneen tilattoman väestön kotikasvatuksen tilasta.

Kaarlo Werkko

Esikuvia kotikasvatustyöhön  löydettiin  ulkomailta.  Kansakoulunopettaja Kaarlo Werkko vaati vuonna 1896 perustettavaksi kristillisessä hengessä toimivaa   kodin ja koulun yhteistyötä valvovaa  yhdistystä. Sen tulisi julkaista helppolukuisia kasvatusoppaita ja  aikakauslehteä. Idea jäi odottamaan parempaa aikaa.

Vuosisadan vaihteessa opettajat alkoivat erityisesti kaupungeissa järjestää  vanhempainiltoja. Niissä aktivoitiin vanhempia tukemaan lastensa koulua ja koulunkäyntiä.

Ensimmäinen aktiivijakso 

Vuonna 1907 perustettiin Suomeen Kotikasvatusyhdistys. Se oli  pappien ja kansakoulunopettajien yhdistys. Nämä tahot  kantoivat huolta  rahvaan kotikasvatuksen tilasta. Yhdistyksen perustajana pidetään  kansakouluntarkastaja  Kaarlo Kerkkosta.

Kaarlo Kerkkonen

Toiminta käynnistyi, mutta sitten se pysähtyi. Vastaanotto ei ollutkaan toivotulla tavalla innostunutta.

Vuosina1912- 1930 tehtiin uusi yritys. Toiminnanjohtajaksi ja keulahahmoksi  saatiin kansakoulunopettaja Vilho Reima, joka jäi virkavapaalle opettajantoimestaan.  Hänen johdollaan käynnistyi valtava liike. Yhdistys julkaisi runsaasti valistus- ja kasvatuskirjallisuutta. Yksin Reima kirjoitti yli 30 kasvatusaiheista teosta.

Vuonna 1912 perustetussa Koti-lehdessä oli  kansantajuisia  ja opettavaisia juttuja. Vuonna 1916 lehteen tuli erillinen nuorten osasto. 1920-luvulla lehti oli yksi laajalevikkisimmistä aikakauslehdistä Suomessa.

Kotikasvatusyhdistys järjesti vanhemmille esitelmätilaisuuksia, joita kutsuttiin kodin päiviksi. Yhdistys palkkasi vakituisia puhujia (enimmillään heitä oli 16). Se kurssitti puhujia ja  lähetti heille kiertokirjeitä, joissa tarjottiin  tarkkoja neuvoja siitä, miten  puheet piti suunnitella ja harjoitella ja esitelmätilaisuudet järjestää. Kotikasvatusaate menestyi erityisesti maaseudulla. Yhdistyksen puhujilla oli siellä tuhatpäisiä kuulijajoukkoja. Pitkäaikaisista puhujista tuli oman aikansa julkkiksia.  

Erityinen innovaatio oli  äitienpäivän perinne, jonka idean Reima toi  meille Yhdysvalloista.  Ensimmäinen äitienpäivä järjestettiin vuonna 1918 Alavieskan kirkonkylän kansakoululla.  Idea levisi, ja niinpä yhä useammassa kansakouluissa pidettiin toukokuussa sunnuntai-iltapäivisin äitienpäivätilaisuuksia. Lapsia neuvottiin tekemään äitienpäivästä äiten vapaapäivä. Ohjelmassa oli lasten runoja, puheita, lauluja ja kuvaelmia.

VANHEMPAINILTOJA  pidettiin kaupungeissa muttei maalla. Siellä vanhemmat kutsuttiin lähinnä juhliin. Avoimien ovien päiviä ei Suomessa harrastettu toisin kuin muualla.

Toiminta oli kristillistä, konservatiivista  ja holhoavaa. Rahvaan naisten ajateltiin olevan kyvyttömiä hoitamaan oikein lapsiaan ja kotiaan. Niinpä tälläkin saralla oppineet  kertoivat oppimattomille, kuinka  näiden tuli elää, käyttäytyä ja työskennellä. Vanhemmat olivat tässä toiminnassa passiivisia vastaanottajia tai opettajan tietolähteen osia.

Tuon ajan kotikasvatusnäkemys

Sotien välisen ajan kotikasvatusajattelussa koti pyhitettiin. Hyvät kodit sijaitsivat  maalla puutarhan ympäröimässä sievässä talossa. Äiti oli kodin hengetär, kodin sydän. Hänen tuli olla  kotiäiti. Perheen piti viettää vapaa-aikaa yhdessä. 

Huonoja koteja paheksuttiin. Niitä yhdisti kaupunkiympäristö ja äidin henkinen tai fyysinen poissaolo. 

Kasvatuksen lähtökohtana oli vanhempien kunnioitus. Vanhemmilla  oli ensisijainen kasvatusvastuu lapsistaan. Lapsia tuli kasvattaa  ahkeruuteen ja työnteon arvostamiseen: Kasvatuksen tuli olla johdonmukaista ja kohtuullista. Kerran kielletyn tuli olla sitä loppun saakka. Tarvittaessa vanhemmilla oli oikeus tarttua kättä pidempään.

Sosialismiin suhtauduttiin jyrkän kielteisesti. Kansalaissota nähtiin ensisijaisesti kasvatusongelmana. Perheiden pahoinvointi ja kotien rappeutuminen olivat johtaneetkoko yhteiskunnan sairastumiseen  

Kotikasvatusaatteen hiipuminen

1930-luvulla kotikasvatusaate alkoi hiipua. Merkittävä syy oli, että opettajat väsyivät järjestämään puhetilaisuksia. Opettajien odotettiin myös majoittavan ja ruokkivan puhujia.

1950-luvun puolivälissä syntyi uusi toimintamuoto: Koulujen vanhempainyhdistykset. Vanhemmat nousivat vaatimaan lapsilleen lisää koulutiloja. Oppikoulujen perustamishankkeiden varainhankintaan perustettiin vanhempivetoisia  oppikoulujen kannatusyhdistyksiä ja tukitoimikuntia. Töölöläisila kansakouluilla toimi  ”kasvattajien kerhoja”, joissa kerran kuussa kokoonnuttiin yli 100 vanhemman joukolla keskustelemaan kasvatuskysymyksistä. Vanhempainilloissa sovittiin yhteisistä pelisäännöistä.

Vuodet 1964- 1973 kotikasvatusyhdistys eli lähes täydellistä hiljaisuutta. Vuonna 1964 rahavaikeudet kävivät ylitsepääsemättömiksi; kodin päiviä ei voitu enää järjestää. Koti-lehti päätettiin lakkauttaa. Kouluvetoiset äitienpäiväjuhlat muuttuivat 1960-ja 70-luvuilla  perhejuhlaksi.

Taistelu peruskoulusta 1960-70-luvuilla oli kovaa.  Oikeisto turvautui tässä vanhempiin. Jostain syystä Eteläranta vastusti sitä, että kouluihin alettiin perustaa vanhempainyhdistyksiä.

Kasvojen kohotus ja vanhempien nousu

1970-luvulla alkoi kodin ja koulun yhteistyön kasvojen kohotus. Herättelijänä oli koulu-uudistus , jossa vanhemmat katsoivat jääneensä sivustakatsojiksi. Iso pettymys oli, että peruskoulujen kouluneuvostoihin ei saatu vanhempien edustajia.

Kotikasvatusyhdistys alkoi julkaista uudelleen lehteä vuonna 1973. Nyt nimi oli  Koti ja kasvatus. Seuraavana vuonna yhdistys vaihtoi nimeä  Koti ja Koulu yhdistysten liitoksi, jossa vanhemmille oli tarjolla toiminnallisempi rooli. Opettajien yhdistyksestä  tuli vanhempien edunvalvoja.

Anja Lehtijärvi

Vuonna 1978 Koti ja Koulu yhdistysten liiton toiminnanjohtajaksi  tuli Anja Lehtijärvi. Hän jatkoi tehtävässä  vuoteen 2001 saakka. Toiminta oli puoluepoliittisesti sitoutumatonta. Liitto omistautui lasten asialle.  Vanhemmista haluttiin toiminnankohteen sjaan täysi-ikäisiä toimijoita.

Vanhempien uusi rooli vaati opettajilta sulattelua. OAJ vastusti aluksi vanhempainyhdistyksiä. Opettajat pelkäsivät, että vanhemmat keksivät ruveta laajentamaan vaikutuspiiriään  myös opettajan varsinaiseen työhön.  Järjestötasolla OAJ:n ja Koti ja Koulu yhdistysten liiton välit säilyivät viileinä 1980-luvun lopulle saakka.

Kodin ja koulun yhteistyö  monipuolistui: järjestettiin arpajaisia, kampanjoita, polkupyörien korjaamista, pullien leipomista,  tukea koulujen harrastustoiminnalle ja tehtiin  työtä viihtyvyyden eteen. Lapsille perustettiin peli-ja urheiluiltoja. Kotkassa vanhemmat antoivat tukiopetusta luokassa häiriköiville oppilaille. Tapiolassa järjestettiin kotikäyntejä ongelmallisiksi tiedettyihin koteihin.

Uutta oli myös luokkatoiminta, jossa  yhden luokan vanhemmat järjestivät erilaisia tilaisuuksia ja yhdessä olemisen mahdollisuuksia  lapsilleen, itselleen ja opettajille. 1980-luvulla kannustettiin vanhempia leirikoulujen järjestämiseen.

Vuonna 1983 liitolla oli aihetta  juhlia. Koululakeihin saatiin maininta:  ensijainen kasvatusvastuu kuuluu kodeille, ja koulun tehtävä on tukea kasvatuksessa vanhempia.

Vanhemmat koulun voimavarana

Vuonna 1990 Liiton nimeksi tuli Koululaisten vanhempien liitto. Iso takaisku oli, että koulujen johtokunnat tuli mahdolliseksi lakkauttaa 1990-luvun alussa.

1990-luvulle osui valitettavasti syvä talodellinen lama. Kodin ja koulun yhteistyölle se avasi uusia uria. Vanhempien panosta tarvittiin nyt myös arkisen koulutyön tukemiseen ja opetusedelytysten puolustamiseen. Vanhemmat  protestoivat  koulujen määrärahaleikkausksia eli "säästöjä". Kouluihin perustettiin välipalapisteitä.  Opettajien lomautuksista tehtiin kanteluita. Vanhemmat organisoivat  pienten koululaisten saattorenkaita sekä aamu- ja iltapäivätoimintaa.

Vuonna 1995  liiton nimeksi tuli Suomen Vanhempainliitto. Uutena toimintamuotona liitto käynnisti
samana vuonna  alueellisia vanhempainparlamentteja.

Pirjo Somerkivi

KIRJA päättyy vuoteen 2007.  Toiminnan keskiöön oli  noussut koululaisten perusoikeuksien turvaaminen ja hyvinvoinnin edistäminen, koulukiusaamisen vastustaminen sekä  taistelu hyvän lähikoulun puolesta. Töitä näytti riittävän. Tuolloinen toiminnanjohtaja toteaa kirjassa.

”Suomessa ollaan vielä kaukana siitä ideaalitilanteesta, että kodin ja koulun yhteistyö kuuluisi jokaisessa koulussa  normaalikäytäntöihin ja että vanhemmat ymmärrettäisiin kasvauskumppaneiksi ei asiakkaiksi tai toiminnan kohteiksi.”  Pirjo Somerkivi