Uutta etsimässä Amerikassa vuonna 1939. Osa 3

TÄSSÄ kolmannessa Ukko Kivistön teosta esittelevässä lastussa keskityn Ukonkin opintomatkan  päätutkimuskohteeseen: Winnetkan pienessä kaupungissa piiritarkastaja, tohtori Carleton Washburnen johdolla toteutettuun 20-vuotiaaseen pedagogiseen innovaatioon: Winnetka planiin. Sitä noudatettiin kaupungin viisiluokkaisessa kansakoulussa syksystä 1919 alkaen. Jo seuraavana vuonna vanhemmat perustivat kaupunkiin kansakoulun jatkoluokkia vastanneen kolmiluokkaiseen junior high schoolin. Se oli tiettäväsi ensimmäinen yksityinen junior high school. Lukioon mentiin sitten naapurikaupunkiin.

Winnetka-plan

Washburnen johdolla hieman alle sadan opettajan ja nykykielellä oppilashuollon tiimi muodosti  pedagogisen laboratorion, joka kehitteli systemaattisesti koulun työotetta. Käyn seuraavassa tiivistäen läpi innovaation tavoitteita ja niiden toteuttamiseksi kehitettyjä  ratkaisuja.

Opetustyön tavoitteet

Kirjan kuvitusta. Tässä tehdään lavasteita.

Winnetka planissa ajateltiin, että oppiminen on luontaista, oppimishalu on synnynnäistä, mutta suunnitelmallinen oppiminen on myös välttämätöntä.

Liikkeelle lähdettiin siitä, että  on olemassa asioita, jotka ovat tärkeitä kaikille. Siksi tarvittiin kirjoitettua opetussuunnitelmaa: Opinrunko, joka kaikkien lasten tulisi oppia hyvin.

Lapsi nähtiin sekä yksilönä että yhteisön jäsenenä. Yksilönä lapsi oli ainutlaatuinen. Hänen tuli saada kehittyä omaan luontaiseen suuntaansa. Hänen tuli saada ilmentää itseään. Elämän päämääränä oli onnellisuus, mahdollisuus seurata omaa kehitysuraansa mm. erikoisharrastuksen pohjalta ja löytää oma elämäntehtävänsä.

Winnetka-Plan oli ikäkausipedagoginen ja lapsikeskeinen. Lähtökohtana olivat lapsen tarpeet, ne tekijät, jotka ”takaavat” onnellisen elämän. Tarpeita oli kolme:

• Fyysiset tarpeet (= terveys).
• Psyykkiset tarpeet (= onnellisuus): Itseilmaisun tarve /purkaminen  ja turvallisuuden tarve (varmuutta siitä, että on rakastettu - toverien myötämielisyys). Lapsi sai keksiä ja kehittää omia mahdollisuuksiaan ja harrastuksiaan häntä itseään tyydyttävimmästä elämäntavasta työssä ja leikissä. Turvallisuutta loi koulu, joka on tehty ympäristöineen viihtyisäksi ja kodikkaaksi sekä  viihtyisä, iloinen ja mukava luokkahuone. Tärkeä olo myös läheinen suhde opettajaan. Opettaja on opastaja, neuvonantaja, ystävä joka pitää huolta myös järjestyksestä. Turvallisuutta toi  vanhempien ja opettajien keskinäinen ymmärrys ja myötämiellisyys. Kaikkien pitäisi voida onnistua. Koulussa tulisi tehdä työtä,  johon on tarvetta ja johon  lapsi  on psykologisesti valmis.
• Sosiaaliset tarpeet: Tarve kuulua isompaan ryhmään; lapsen tulee  saada  kokemuksia siitä, että on osa yhteisöä. Lapsella on sosiaalinen pyrkimys olla osa suurempaa  ryhmää. Tässä onnistutaan, kun lapsi tuntee olevansa yhtä jonkin ryhmän kanssa ja että onni ja menestys riippuu tuosta ryhmästä. Washburnin mukaan  koko koulun on tunnettava, että kuulutaan yhteen. Eihän muuten aikuisena voi tuntea yhteenkuulvaisuutta valtioon(Washburne ennakoi positiivisen keskinäisriippuuvuuden ideaa). 

Myös yhteiskunnalla oli tarpeita: Sosiaalisen tietoisuuden kehittäminen, mm. taidot  sulautua  elimillisenä osana omaan perheeseensä, sosiaaliseen ryhmäänsä, kuntaan, kansakuntaan ja ihmiskuntaan ja toimia demokratiassa. Lapsen oli opittava itsekuria.

Winnetka palnissa löydettiin hyvällä tavalla tasapaino yksilöllisyyden ja yhteiskunnan asettamien vaatimusten välille.  Suunnitelmassa lapsi nähtiin (1) lapsena, (2) ainutlaatuisena yksilönä, joka oli  (3) osa monimutkaista yhteiskuntaa ja (4) joka tarvitsi valmiudet käyttää kansalaisoikeuksiaan mutta myös kantaa oma sosiaalinen vastuunsa.

Lapsille koetettiin antaa ne tiedot ja taidot, joita hän todennäköisesti tarvitsee joko lapsena tai myöhemmin aikuisena. Tärkeät ja hyödylliset asiat  etsittiin tutkimalla.

Toinen  tarkoitus  oli  kehittää hänen erikoisharrastuksiaan. Oma erikoisharrastus = auttamalla lasta havaitsemaan omat erikoisharrastuksensa ja taipumuksensa autamme häntä suureksi tultuaan valitsemaan sen työn, jota hän parhaiten pysyy tekemään ja valitsemaan sen alan, joka tekee hänet onnelliseksi.

Ratkaisuja tavoitteiden saavuttamiseksi

Kivistön mukaan Winnetkassa oli löydetty joustava koulumenetelmä, joka oli omaksunut välittävän muodon uuden ja vanhan koulusuunnan välillä. Tässä ideoita aakkosjärjestyksessä:

ARVIOINTI
Yhdysvalloissa ei  Kivistön mukaan tuolloin tunnettu sellaista todistuskirjaa kuin Suomessa. Mutta  oppilaitten tiedot kontrolloitiin ja niistä pidettiin kirjaa perusteellisesti. Kullakin oppilaalla oli kortti, mihin oli painettu ne vaatimukset, jotka oppilaan oli kussakin aineessa suoritettava. Joka jaksoa kohti oli  testi. Ennen testiä oli harjoitustesti, jonka lapsi korjasi itse. Kortista lapsi näki, kuinka oli edistynyt. Siitä myös vanhemmat saivat tietää, oliko lapsi suorittanut määrätyssä ajassa  tehtävänsä vai ei.  Lisäksi oppilas arvosteltiin seuraavissa taidoissa:

• lukemiskyky,
• luettujen kirjojen määrä,
• edistys ja nopeus laskennossa ja
• oikeinkirjoituskyky jne.

Sen lisäksi kotiin tiedotettiin;

• kyky yhteistyöhön,
• keksimiskyky,
• työkyky,
• järjestyskyky,
• täsmällisyys,
• itseluottamus ja
• kohteliaisuus

Opettaja tarkkaili oppilaiden työskentelyä ja kirjasi ylös. Hänellä  oli yksinkertainen kirjanpito, josta hän näki, millä asteella kukin lapsi on ja millä hänen pitäisi olla.

Lisäksi kysyttiin vanhempien mielipidettä ja tiedusteltiin, mikä lapsesta oli  vaikeaa  koulutyössä ja pitääkö vanhempien auttaa lastaan ja kuinka kauan siihen menee aikaa, ja vihdoin mitä vanhemmat arvelevat lapsen vastaanottokyvystä ja mitä toivomuksia heillä on koulun suhteen.

DRAAMA

Kirjan kuvassa eriyinen draamaopettaja.

Draama pidettiin yhtenä ryhmätyöskentelyn jaloimpina ilmaisuina. Draamallisen ilmaisun päämäärä oli Kivistön mukaan  "lasten sosialisointi, lapsen yksilöllisen luonteen etsintä ja hänen ryhmätyöskentelyyn sopivien erikoisavujensa  huomiointi". Opettajan  huolena ei ollut draamallinen tuotanto eikä katsomon huvittaminen.  Hän auttoi lapsia kehittymään sosiaaliseen yhteishenkeen ja ryhmätuntoon. Hän etsi kunkin lapsen persoonallisuutta ja auttoi häntä kehittämään lahjojaan.

Draamalliseen ilmaisuun liittyy muita taiteita: ruumiinliikuntaa, tanssia, musiikkia, käsitöitä, grafiikkaa, plastiikkaa, värejä ja muotoja, kielen käyttöä.  Se käyttää hyväksi  ruumista, ajatusta, tunteita, samalla se yhdistää lapsen kanssaihmisiinsä. Kolme draamallisen ilmaisun vaihetta olivat:

1.  Leikkielämä, draamallinen leikki  - Leikitään kotia, koulu, puotia…Aluksi lapsi ei erota sitä todellisesta elämästä.
2.  Luova dramatiikka - Kun lapset ovat  9-  10- 11 vuotiaita. Kertomuksia, joilla on alku ja loppu. Toiset näyttelevät, toiset katsovat  ja sitten päinvastoin.
3.  Draamallinen taide- Vuorosanat kirjoitettu- ei pakko noudattaa.Näytökset suunniteltu, lavastus, puvustus… täydellinen eläytyminen. Tavallisesti vasta junior high schoolissa.

KODIN JA KOULUN YHTEISTYÖ

Äidit on kutsuttu kouluun juna-ajelulle. Kirja  kuvitusta 

Koti ja koulu täydentävät toisiaan  Kun ne työskentelevät yhdessä, ne tukevat toisiaan.


Washburnen mukaan Winnetka-koulun ihanteet voitiin toteuttaa vain siten, että vanhemmat täysin ymmärtävät koulua ja ovat sille myötämielisiä.










Yhteistyömuotoja olivat:

• Harrastuspiirit, joissa vanhemmat olivat vetäjinä opettajien rinnalla.
• Kokeiluista neuvottelut  vanhempien kanssa.
• Koulun kirjastosta sai lainata alan kirjoja.
• Käy koulussa illalla- toimintamuoto. Opettaja opetti vanhempia aivan kuin he olisivat lapsia. 
• Oman lapsen rohkaiseminen omaan erikoisharrastukseen, joka täydentää koulun ohjelmaa.
• Opettajan kutsuminen kotiin.
• Oppilaan suorituskortti,
• Taideaineiden suosiminen.
• Vanhemmat opettamaan lapsia,  esim. liikennepoliisi-isä.
• Vanhempien ja opettajien yhdistys, joka järjesti koko päivän kestäviä kokouksia, joihin kutsuttiin huomattava puhujia, kursseja vanhemmille ja opettajille, lounaita, päivällisiä, iltakutsuja, yhteisiä retkiä lasten kanssa. Yhdistys myös auttoi opettajia saamaan asuntoja, hankkii koulutalojen kalustusta ja koristelua, opasti vieraita, järjesti näyttelyitä ja vaikutti säädöksiin.
• Vanhempien kokoukset, joissa oli aluksi  tarkastajan tai johtajan esitelmä. 
• Vanhempien osallistuminen luovaan ryhmätyöskentelyyn; avustavat tekemällä kertomuksia, artikkeleita, tauluja…
• Vanhempien valitusten kuunteleminen;  Kutsutaan tyytymättömät koolle  purkamaan kiukkuaan ja myöhemmin kuulemaan tyytyväisten  näkemyksiä.
• Vierailu luokkahuoneessa- puolipäivää tai koko päivä.
• Yhteistoiminnan hengessä tapahtuva arviointi - vanhemmat voivat huomauttaa  opetuksen kohteista, jotka eivät vastaa heidän lastensa tarpeita.
• Äitien kanssa kahden kesken käydyt keskustelut. 

KOULUPÄIVÄN RAKENNE
Tutkimusten tuloksena oli  huomattu, että  lapset eivät pysty omaksumaan  tietoa tyydyttävällä tavalla  muuta kuin puolet koulupäivästä. Niinpä puolet aamupäivän ja iltapäivän työajasta käytettiin seurustelevaan työskentelyyn, jonka avulla lapsissa koetettiin herättää ryhmätietoisuutta ja hankkia heille työniloa ja luovaa toimintaa

Koulupäivässä oli kaksi osaa.

1. Toinen puoli koulupäivästä oli varattu perusasioiden opettelulle. Kaikille yhteinen osuus perustui oppilaiden omatoimisuuteen. Koulutyötä yksilöllistettiin; Jokainen sai edetä omalla tasollaan ja omassa tahdissaan työohjeiden mukaan.
2. Toinen puoli päivästä käytettiin ei-akateemiseen opiskeluun; kiihotettiin lapsen kykyjä, herätettiin  yksilöllisiä harrastuksia ja autettiin työskentelemään yhdessä toisten kanssa. Yksi työryhmä kirjoitti ja esitti näytelmiä,  toinen toimitti koulun sanomalehteä. Eräät oppilaat hankkivat joko itsekseen ta ryhmissä työskennellen lisätietoja itselleen pakollisten kurssien ulkopuolelta.  Näillä tunneilla  leikittiin, laulettiin, piirrettiin ja maalattiin. Työtapoina olivat yksilöllinen luova työ ja ryhmätyö. Monet isät ja äidit tulivat mukaa työskentelyyn. He esim. valmistivat  hollantilaisia pukuja Hollanti-teemaan,

Päivään mahtui välitunteja ja lepotuokiota omalla matolla. Välituntia kutsuttiin  leikkitunniksi.
Lapset leikkivät silloin  ympäröivillä kentillä vapaasti. Isommat lapset johtivat pienempiä. Kun leikkitunti oli ohi, oppilaat pääsivät vapaasti sisään, ei jonoja.

KOULURAKENNUS

Kirjan kuvitusta 1940-luvulla rakennetusta uudesta

koulurakennuksesta, jonka arkkitehdit olivat muuten 

suomalaisia.

Rakennuksen oli oltava riemullisen elämän paikka. Sen tuli olla puhdas, terveellinen, hyvin lämmitetty, tuuletettu ja valaistu sekä lisäksi viihtyisä, värikäs, kodikas, mukava, lapsen tarpeisiin ja  toimintaan soveltuva. Kokoontumishuone oli kouluelämän keskuspaikka.

Luokkahuone oli  ikäänkuin pieni talo. Sillä on oma pihansa, verstaansa, laboratorionsa juomalähteensä ja mukavuuslaitoksensa,  pulpettaja hiljaista työskentelyä ja lukemista varten, satunurkkaus, kirjasto ja hyvä varasto.

Eteisessä ei ollut vaatenaulakoita. Jokaisella oppilaalla oli  oma peltinen vaatekomeronsa,  jonka jokainen lukitsi omalla avaimellaan. Kaikki ovet avautuivat  suureen aulaan.

MENETELMÄLLISIÄ PERIAATTEITA

• Ei kertausta.
• Ei kotitehtäviä.
• Ei luokalle jättämistä. Lapset seulottiin ensimmäisen kerran lastentarhoissa, jolloin tehtiin älykkyystutkimukset. Jollei  lapsi ollut henkisesti täyttänyt 6v 5 kk, viivytettiin  siirtymistä kansakouluun. Kun lapsi oli lopullisesti siirtynyt kansakouluun, hän sai seurata sen ryhmän mukana, johon oli kiintynyt. Winnetkassa oli joka päivä varattu 1 tunti sellaisille oppilaille, jotka tarvitsivat erikoisopetusta. Samoin oppilaat voivat täydentää tietojaan kesäkoulussa. Joskus erikoistapauksissa oppilas voidaan siirtää lukukauden kuluttua luokka alemmaksi
• Ei  päivittäistä läksymäärää.
• Ei rangaistuksia.
• Ei suullisia kuulusteluja.
• Harrastuspiirit: Opettajat ja vanhemmat vetäjinä).
• Harrastelijoiden kerhot (opettaja vain tukena). 
• Winnetkassa mm. kyselylomake, mikä  sinua kiinnostaa
• Kaikille 1.- ja 5.- luokan oppilaille tehtiin älykkyystestit.
• Motivaation periaate: Jokainen kouluaine tuli esittää siten, että ” houkutellaan altista lasta!” Oppilaat täyttivät  mm. kyselylomakkeen: mikä  sinua kiinnostaa.
• Omaan tahtiin eteneminen.
• Paljon harjoittelua.
• Ryhmissä luovaa toimintaa.
• Työohjeet: Oppilaat saivat opettajilta kirjalliset työohjeet, kuinka toimia. He työskentelivät jo toisesta luokasta lähtien aine- ja työhuoneissa ja suorittivat oman tahtinsa mukaisesti kurssiyksikköjään. Oppiaines jäsennettiin oppilaille mieluisiksi tehtäviksi. 
• Vaihtelun periaate: Koulutyössä ymmärrettiin vaihtelun arvo ja tarjottiin erikoisharrastuksia. 

OPETTAJAN ROOLI
Opettajalla oli tässä suunnitelmassa kovin erilainen rooli kuin perinteisessä opetuksessa. Läksyjä ei annettu, eikä opettajaa tarvittu niitä kuulustelemaan. Opettaja ei myöskään ”valmistanut uutta läksyä”. Opettaja auttoi vaikeissa kohdissa, innoitti  oppilaiden harrastuksiaan, selitti  asioita yksilöille ja ryhmille, tarkasti  lasten työt ja huolehti tarvittaessa, että  lapsi suorittaa hänelle  määrätyn työn.

Opettajan tehtävänä oli  olla käytettävissä. Hän neuvoi oppilaita luettavien kirjojen valinnassa. Hän määräsi kuulustelujen ajankohdat ja merkitsi opintokirjaan suoritukset. Tavanomaista luokkaopetusta annettiin jonkin verran, erityisesti yhteiskuntaopissa.

Työyhteisössään ja luokassa  opettajan tuli saada olla oma itsensä, kulkea persoonallisessa elämässään omaa, luonteenomaista kehitysuraansa.

OPETUSSUUNNITELMA
Uudistuvissa kouluissa Amerikassa ei ollut tuolloin painettuja opetussuunnitelmia. Ohjeet laadittiin kutakin vuotta varten erikseen. Winnetkassa ns. akateemiset oppiaineet oli sijoitettu eri vuosiluokille tutkimusperustaisesti.

OPINTOKORTTI, TULOSLOMAKE
Oppilan työ jaettiin jaksoihin. Jaksot oli  merkitty painetulle oppiennätyskaavakkeelle, jossa oli sarake jokaista oppiainetta varten. Jokaisen jakson vieressä oli  sarake sitä päivämäärää varten, jolloin maali oli saavutettu. Opettaja teki  joka kuudes viikko yhteenvedon, mitä lapsi on sinä aikana saanut aikaan. Asteikko oli  -S = ei suoriutunut , S, S+. Vanhemmat voivat nähdä tuloslomakkeen koulussa, tai lapset voivat viedä sen kotiin.

OPPIAINES
Winnetkassa valikoitiin tarkasti, mitkä ovat ne pääasiat, jota tulee oppia. Valikoinnille otettiin kolme kriteeriä:

• Tietomäärä on niin suunnaton, että kaikkea ei voi  opettaa. Kriteeriksi  valittiin hyöty, käyttökelpoisuus;  Kysyttiin myös, onko haittaa jollei osaa.
• Erotetaan ja karsitaan, se mikä opitaan muutoinkin.
• Erotetaan toissijaiset asiat.

Ainejaottelun tuli olla ala-asteella hyvin väljä ja joustava. Integroinnissa nähtiin eri asteita:
Oppiaineita voitiin yhdistää toisiinsa. Oppiaineisiin voitiin yhdistää toimintaa. Oppimistapahtuma voi sulautua  oppilaan elämään ja kokemuksiin elimillisenä kokonaisuutena.

Kokonaisuuksien tuli olla mielekkäitä,  vapaita  keinotekoisista raja-aidoista.

Sitten sijoitettiin oppisuunnitelmaan yleiset  pääasiat järjestelmällisesti niin, että  oppiminen osui sopivaan aikaan lapsen valmiutta ja kiinnostusta sekä käytön yleisyyttä ajatellen. Lapsen tuli olla valmis siihen, mitä hän joutuu oppimaan. Aineet tuli opettaa psykologisesti ei loogisesti.

Kyse ei ollut vain ikäkaudesta, koska lapset olivat yksilöitä. Winnetkassa ymmärrettiin, että oppilailla samassa luokassa on eri valmiusaste, siksi koulutyö  sovitettiin  yksilön valmiuden mukaan. Taustalla oli Frederick Burken ajattelu. Mistä näki, että yksittäinen lapsi oli valmis? Valmius näkyy fyysisestä  kehityksestä, älykkyysiästä (yksi tapa), kokemustaustasta (kaiken uuden oppimisen täytyy pohjautua aikasempaan oppimiseen) ja lapsen aktiivisesta ja kestävästä harrastuksesta.

Näiden kaikille tärkeiden asioiden lisäksi luotiin koulupäivään mahdollisuuksia oma-aloitteisuuseen, harrastuksen mukaiseen toimintaan. Tarjottiin erikoisharrastuksia ja noudatettiin niissä  omatoimisuuden  periaatetta.

" Näin saadaan kaikki lapsikeskeisen opetussuunnitelman edut, mutta ei sen haittoja."

OPPIAINEET
Opiskelu oli pitkälti eheytettyä, mutta sisällöistä tunnistaa ainakin seuraavia suomalaisia oppiaineita nykykielellä ilmaistuina:

• ammatinvalinnan ohjaus/oppilaan ohjaus.  Ohjelmaan kuului myös ohjausta elämäntehtävän löytämiseen ja ammatinvalintaan. Nuoria ihmisiä oli autettava tutkimaan itseään, harrastuksiaan, taipumuksiaan, puutteitaan- sekä tutkimaan ympäristöään, sen mahdollisuuksia ja tarpeita. Ohjausta tarvittiin myös kasvavaan joutoaikaan (= vapaa-aikaan).
• käsityö - ei kuitenkaan veiston tyyppisesti
• biologia/ypi
• historia 
• kansalaistaito
• kuvataide  - piirustus
• matematiikka -  laskento.  Jokainen lappsen tuli oppia laskennon alkeet. Ne opetettiin erillisenä  oppiaineena. Arkeen sovellettavia tehtäviä. Myös lapset tekevät laskuesimerkkejä. Käytiin oikeasti ostoksilla, opittiin hinnat 
• liikunta - urheilu, pelit - ei voimistelua
• maantieto
• musiikki
• terveysoppi - Washburnen mielestä sukupuoliopetus oli  koulun velvollisuus. Junior high schoolissa opetetiin  lastenhoitoa pojillekin.
• yhteiskuntaoppi  oli tärkeimpiä aineita. Siihen oli sisällytetty historian, maantiedon ja  kansalaistaidon alkeet. Opetusta elävöitettiin  taiteen, tieteen, kirjallisuuden ja kansalaistiedon aloja käsittelevillä selostuksilla.  Maantiedon ja historian opiskelu oli oppikirjatonta. Päivän maailmanpolitiikan tapahtumia tutkiskeltiin. Kun jotakin erikoista tapahtuu, jätettiin vanhat tehtävät ja ryhmät saavat uudet
• äidinkieli ja kirjallisuus - lukeminen ja kirjoitus

Vieraiden kielten opiskeluun en löytänyt kirjasta viiteitä.

OPPIAINES
Kukin akateeminen aine oli jaettu tarkasti kuvattuihin kursseihin. Opettaja suunnitteli kullekin oppilaalle 6 viikon tehtävät. Lapsi eteni omaan tahtinsa ja kun tehtävä oli tehty, hän suoritti siitä tarkasti etukäteen sunnitellun testin ja sai siitä opintokorttiinsa merkinnän.

OPPILASHUOLTO
Kouluun kuului kasvatusaputoimisto, joka teki läheistä yhteistyötä opettajien kanssa. Siihen kuului koululääkäri, kasvatusneuvoja, terveydenhoitaja, koulupsykiatri ja koulupsykologi. Lisäksi laitokseen palkattiin leikkikentänohjaajia.  Koko ensemble toteutti johdonmukaisesti sovittua kasvatusoppia Winnetka plania  noudattaen. Koulua kävivät myös kuurot, heikkonäköiset ja rammat. Washburne vastusti erityisluokkiin eristämistä (inkluusiota siis jo 1920-luvulla).

Vaikeiden lasten käsittelyyn opettaja sai apua tästä kasvatusneuvolasta. Häiriöissa apuun tuli myös  psykiatri, joka työskenteli myös vanhempien ja johtokunnan kanssa. Oppilaiden testaamisesta vastasi  psykologi. Hän teki oppilaille myös älykkyysmittaukset, joiden pohjalta tehtiin  diagoosi ja erikoissuunnitelma (vrt. suomalaiset oppimissuunnitelmat). Tukena oli myös lastenlääkäri ja kasvatusneuvoja

TYÖTAPAKIRJO

• Akateemisissa aineissa siis pitkälti itsenäinen työskentely.
• Draama. Kirjallisuus. Musiikki. Taiteet.
• Esitelmä- ja kokoustilaisuuksia, joissa oppilaat kertovat löytämistään tiedoista luokalle.
• Harrastuspiirit- muutama viikkotunti. Alkeiskoulun asteella oli  ”yhteisten harrastusten ryhmä”, keskikouluasteella valinnanvaraisten harrastuksien ryhmäät = musiikki, luova taide, luova kirjoitus, ammattityöskentely, muovailu, metallityö, sanomalehiyön alkeet, painotyöt, valokuvaus, dramatiikka… Opettajat ja vanhemmat vetivät muutaman viikkotunnin harrastuspiirejä. Harrastelijoiden kerhoissa (esim. postimerkkikerho) opettajat olivat vain  tukena. Näissä yhdistyi yksilöllinen valinta ja sosiaalinen kasvu.

Kirjan kuvassa monistetaan koulun lehteä.

• Itsehallinto. Sosiaalisuutta edistettiin myös laajalla oppilaiden itsehallinnolla, jolloin he pääsivät vaikuttamaan  koulun olosuhteisiin. Aloite- ja esitysoikeus luokassa. Toimikunnat. Junior high schoolissa oli parlamentti  Kouluvaltiolla on oma lakikokoelmansa ja sen valiokunnilla työohjeet. Virkoja mm. presidentti, puheenjohtaja ja kirjuri ja vahtimestari. Eri komiteoita mm. kaappi- ja polkupyöräkomitea, kauppa- ja teollisuuskomitea - oppilaiden yrityksiä.
• Itsenäinen työskentely.
• Juhlia: Koululla juhlia usein: joulujuhla, vapauden juhla. Lippumenot. Luokkajuhlia.
• Kertotaulukortit laskennossa.
• Kesäkoulu toimi Winnetkassa  jo ennen Washburnea. Se oli tarkoitettu oppilaille, jotka olivat jääneet talven aikana jälkeen yhdessä tai usemmassa aineessa. Kesäkoulut  olivat viihtyisiä. harjoituskouluja, joihin parhaat opettajat tulivat kaukaakin. Ne olivat myös näytekouluja,
• Kirjoituskoneita sai käyttää kun osasi tekstata.
• Kirjojen lukemista: Opettaja luki ala-asteella lapsille jostain kirjasta kertomuksen tai runon. Niitä ei purettu. Kyse oli vain miellyttävästä lukutuokiosta. Isommat lapset lukivat itse hyviä kirjoja.
• Koulukirjasto oli uudistuvan koulun sydän.
• Koulukokoukset aulassa, jossa oli  näyttämö. Joka luokka valitsi 2-3 edustajaa. Oppilas sihteerinä ja puheenjohtajana, valvova opettaja asettui taka-alalle. Uudet asiat vietiin luokkaneuvostoihin. Ehdotuksia, äänestyksiä ja myös esityksiä.
• Koulunäytelmät.
• Kysymyskortit mm. Egypistä.  
• Lukeminen oli  koko koulun kulmakivi. Luettiin  ääneen opettajalle ei koko luokalle. Opetaja varmisti, että on ymmärretty.
• Luokkaopetusta käytettiin  harrastuksen herättämiseen, yhteiskunnallisen ajattelun kiihottamiseen, vastaisten opetettavien asioiden väläyttämiseen, mutta varsinainen opetus on yksilöllistä. 
• Mentor- nykykielellä. Skoge-koulussa oppilaat voivat valita opettajistosta itselleen  neuvonantajan ja ystävän. Muut opettajat kertovat huolensa näille kummiystäville.
• Oikea kirjoittaminen: Pienet lapset kertoivat tarinan, opettaja kirjoitti taululle, oppilaat saivat jäljentää sen. Kirjeitä Runoja. Koululehtiä. Kirjailijakerhoja kirjoittamisesta innostuneille. Kun oppi tekstaamaan sai käyttää kirjoituskoneita 
• Oma kauppa-leikkiposti-leikkipankki harjoittelupaikkoina.
• Opetuskeskustelu matolla.
• Oppimispelejä; oikea vastaus näkyi esim. symmetrisenä kuviona, kun käänsi pelin.
• Rakentelua: luokkahuoneisiin isoja koneita, japanilaisia teehuoneita, hollantilaisia tuulimyllyjä, norjalaisia tunturimajoja… seinän kokoisia piirustksia Egyptistä. 
• Retkiä maataloihin, kauppoihin, kirjastoon, postitoimistoon ja paloasemalle. Isommat kävivät planetariossa, museossa, taideopistoissa, erilaisissa teollisuuslaitoksissa, sähkövoimalassa, suurten lehtien kirjapainoissa, tavarataloissa ja kunnantalossa.
• Ryhmä- ja luova työskentely. Koulussa oli moninaista sosiaalista työskentelyä, jonka tarkoituksena oli kehittää  lapsen sosialista ajattelua ja tunnetta. Tekemällä jotakin yhteisesti . esim. tuulimylly  -lapset  oppivat liittämään yksityiset kykynsä  ryhmän suunnitelmiin, he oppivat huomaamaan yhteenliittymisen välttämättömäksi nykyajan elämässä. Opettaja antoi  aiheen- lapset itse suunnittelivat vastaisen työn. Yläluokkalaiset ehdottivat jo itse aiheita. Ryhmätyössä ryhmän tuli työskennellä yhteinen tavoite mielessään. Ryhmän tuli myös jakaa itse työt jäsenten kesken kiinnostuksen ja taitojen mukaan. Tätä työtapaa käytettiin vain asioissa, joissa lasten suoritukset eivät voi olla samanlaisia ja joita ei sen vuoksi tentitä  eikä kirjata muistiin. Tavoite kiihotti  lasten eroavaisuuksia. Työhön kuului rakentelemista,  leikkimistä, yhdessä tutkimista, jolloin työn tulokset yhteisiin työkirjoihin. Sosiaaliset aineet oli vain osittain yksilöllistetty.  Jakson opiskelu aloitettiin yhdessä, asia opiskeltiin ja tentittiin  yksilöllisesti ja tentitään yksilöllisesti. Uusi jakso alkoi  vasta kun koko luokka on valmis  
• Teemapäiviä- esim. Hollanti-päivä.
• Tehtäviä. jotka kaikkien oli suoritettava.
• Tiedonhakua  kirjastostosta, kirjoista ja aikakauslehdisä. Koulun kirjasto tiedon kultakaivos.
• Toveriapu.
• Urheilu, leikki ja pelit tärkeitä.
• Vapaata piirustusta.
• Yhteinen laulutunti.
• Yksilöllisessä  työssä käytettiin  selkeästi  kirjoitettuja työtehtäviä sekä testejä. Edettiin omaan tahtiin. Tehtävät oli  laadittu normaalilapselle, mutta jokainen si vapaasti edetä joko nopeammin tai hitaammin.Testien avulla etsittiin lapsen todellinen luonne ja ne vaikeudet, jotka haittaavat hänen edistymistään.

Oppivatko oppilaat tällaisessa "leikkikoulussa"?

Kivistölle oli usein esitetty otsikon kysymys.Vastaus kuului: Vaikea sanoa. Siellä oli  toiset kasvatustavoitteet kuin Suomessa. Omakohtaisesti hän totesi, että Winnetkan oppilaat

harrastavat kysymyksiä, jotka kytkeytyvät elävään elämää. He osaavat hakea tietonsa kirjastoista.

He tietävät, mistä saadaan lisätietoa. He  eivät kysele  turhaan, vaan ottavat itse selvän asioista. He 

ovat tottuneet kokeilemaan kouluissaan ja tekemään itse havaintoja. He oppivat jo varhain työskentelemään toisten ihmisten kanssa. Heidä on kasvatettu jo pienestä pitäen yhteistyöhön.

Koulussa oli työrauha. Rupattelua ei meteliä. Lasten iloista touhua, muttei ilkivaltaa. Rangaistuksia ei ollut. Washburnen mukaan monessa tapauksessa rangaistus vain herättää vastustusta ja väärin annettuna se voi tärvellä koko lapsen elämän. Kouluvilppiä ei ole, koskei siihen ole mahdollisuuksia. 

Lyhyesti Carleton Washburnesta

Kirjan kuvitusta

Kivistön  mukaan Cartelon Washburne (1889 – 1968) syntyi opettajaperheeseen. Siinä on varmaan virhe. Muiden lähteiden mukaan äiti kyllä harrasti pedagogiikkaa. Isä oli lääkäri.

Poikakin opiskeli tovin lääketiedettä. "Oikea" ura löytyi sijaisopettajakokemusten jälkeen, ja Washburne suoritti seminaariopinnot Frederik Burken johtamassa oppilaitoksessaa,  opiskeli kasvatusoppia ja  suoritti tohtorin tutkinnon.

Washburne johti Winnetkan koulupiiriä  vuodesta 1919 vuoteen 1943 saakka. Tuolloin Yhdysvaltain armeija palkkasi hänet  avaamaan miehitetyssä Italiassa koulut. Hänellä oli tärkeä rooli Italian julkisen koulujärjestelmän uudelleenjärjestelyissä.

Vuonna 1949 hän palasi Yhdysvaltoihin ja otti vastaan hänelle tarjotun  opettajankoulutuksen johtajan tehtävän Brooklyn Collegessa. Vuonna 1961 hän siirtyi professoriksi Michiganin osavaltion yliopistoon, missä hän opetti loppuelämänsä ajan. Washburne kuoli 78 vuoden ikäisenä.  .

PS. Olen kirjoittanut aikaisemmin kaksikin blogilasta Washburnesta, ensimmäisen vuonna 2016   ja toisen vuonna 2018 . Tässä linkit

http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2016/03/unohdettuja-pedagogeja-cw-washburne.html

http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2018/07/elavan-kasvatuksen-filosofia.html

Amerikassa uutta etsimässä vuonna 1939. Osa 2

UKKO Kivistön teoksessa "Amerikassa uutta etsimässä"  esitellään yksi varhaisimmista - ja unohdetuista ns. uuden koulun pioneereista:

Frederik Burk

Burk (1862- 1924)  oli  San Fransiscon valtion opettaja-seminaarin johtaja. USAn koulunuudistusliike sai alkunsa  siellä Burkin tekemästä uudistustyöstä vuosina 1911-12.

Burk vastusti marssikolonnaksi kutsumaansa luokkaopetusta.  Etenemistahdin siinä määrää mystinen, kuviteltu keskinkertainen oppilas. Osalta oppilaista aika menee hukkaan, ja he tottuvat  laiskotteluun. Toinen osa oppilaista ei saa riittävästi aikaan annetussa ajassa.

Burk  hyökkäsi tasatahtisuutta vastaan ja ajoi yksilöllisyyttä. Oppilailla oli samassa luokassa eri valmiusaste. Jokaisen lapsen tuli  saada oppia ne eri asiat, joihin hän kulloinkin oli valmis.

Luokaton luokkaopetus

Burkin mukaan  koulun ja opettajien metodit ovat lapsia varten, eivätkä koulua  ja opettajia varten. Ellei koulu sovi lapselle, on koulu ja opetusmetodi uudistettava, ei lapsi. Lasten  piti  saada työskennellä omien kykyjensä mukaan. Ratkaisuksi hän esitti luokatonta luokkaopetusta.

Burk loi 1910-luvulla  yksilöllisen opetusjärjestelmän. Siihen kuului ns. itsekehittäviä lukukirjoja, lasten harjoituskirjasia ja työkirjoja. Kirjoissa asiat selitettiin selkeäsi  ja lapsentajuisesti. Niissä oli paljon  kuvia. Näiden kirjojen avulla oppilaan piti kyetä oppimaan itsekseen uusi asia, johon hän oli psyykkisesti valmis.  Jos  hän tarvitsi vähän apua, sitä sai joltakin edistyneemmältä oppilaalta tai opettajalta. Burk antoi seuraavankaltaisia ohjeita:

• Kirjoita opettava asia yksinkertaisesti.
• Jaottele esitys osiin. 
• Anna lapsille yksilöllisiä töitä, ja anna heidän edetä omassa tahdissa.(Hitaille erikoisharjoitusta).
• Pidä työhetket lyhyinä.
• Kannusta
• Anna oppilaiden itse tarkistaa  työ. 
• Älä anna kotitehtäviä.
• Anna seuraavan luokka-asteen tehtäviä heti, kun lapsi on siihen valmis - omassa luokassa.
• Älä jätä ketään luokalle.
• Täydennä yksilöllistä työtä luovalla ja sosiaalisella toiminnalla; tuo koulupäivään taidetta, musiikkia, käsityötä, näytelmiä ja ajatusten vaihtoa lasten kesken 

Oppilaalle annettiin  kirjallinen suunnitelma kurssista. Edistyminen ja suoritukset  merkittiin heti muistiin. Suulliset kuulustelut  lopetettiin.

Seminaarion opiskelijat tekivät itsekehittäviä lukukirjoja Burkin johdolla. Mutta  Kalifornian kouluviranomaiset  kielsivät  seminaaria julkaisemasta niitä ! On väitetty, että kiellon takana olivat oppikirjakustantamot.

Burkin kuuluisia oppilas: C, W. Washburne 

Carleton W.  Washburne aloitti työuransa jonkinlaisena toimistovirkailijana huijariksi osoittautuneessa yrityksessä ja jäi työttömäksi. Niinpä hän otti johtajaopettajan pestin eräässä maalaiskansakoulussa  lähellä Los Angelesia. Uudet ideat alkavat muhia hänen päässään. Seuraavasta opettajapestistä hänet erotettiin liian toverillisena.

Washburne otti yhteyttä Burkiin, jonka ajatuksiin hän oli tutustunut, suoritti Kalifornina yliopistossa kasvatusopillisia tutkintoja ja  kokeili Burkin johdolla omia menetelmiään. Vuonna 1914 hänestä tuli Burkin työtoveri.

Pienen- Kauniaisten kaltaisen - Winnetkan kaupungin vanhemmat  halusivat juuri noihin aikoihin uudistaa  kansakouluaan ja etsivät sinne johtajaa. He kirjoittivat Burkille, ja tämä ehdotti  uudistusmieheksi oppilastaan  C.W. Washburnea.  Lokakuussa 1919 Washburne matkusti Winnetkaan ja otti  paikan vastaan.

Siellä otettiin nyt käyttöön Burken menetelmä, joka Ukko Kivistön sanoja mukailleen " tehosi, säästi aikaa, vähensi takapajuisuutta ja teki kouluelämän opettajille ja oppilaille onnellisemmaksi ja tuloksellisemmaksi."

Seuraavassa lastussa enemmän Washburnesta ja Winnetkasta,

PS.

Olen kirjoittanut aikaisemmin, vuonna 2016  blogilastun Burkista. Se löytyy tästä linkistä:

http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2016/04/unohdettuja-pedagogeja-frederick-burk.html

Amerikassa uutta etsimässä vuonna 1939. Osa 1

KEVÄÄLLÄ 1939 turkulainen kansakoulunopettaja Ukko Kivistö pääsi elämänsä laivamatkalle Amerikkaan etsimään uutta pedagogiikkaa. Matkan jälkeen syksyllä Suomi ajautui sotiin, ja Kivistön perinpohjainen matkakertomus julkaistiin vasta vuonna kuuden vuoden kuluttua.

Kivistö, Ukko. (1945).  Amerikassa uutta etsimässä. Koulumiehen matkahavaintoja. Turku: Kirjokansi oy.

LÖYSIN kirjan Helmetistä. Sen noin 250 sivua on niin täynnä yhä innostavia havaintoja, että julkaisen  niistä usean blogilastun sarjan.

Tässä ensimmäisessä osassa esittelen kirjan teemaa yleisesti. Seuraavissa osissa tutustumme sitten kahteen  unohdettuun pedagogiin: Frederick  Burkiin ja  Carleton Washburneen.

Sarjan viimeisessä osassa esittelen pienessä Winnetkan kaupungissä tehtyä  pedagogista vallankumousta  ja pohdin,  miksi sen kansakoulussa onnistuttiin pitämään tuo nnovaatio hengissä yli 20 vuotta. Ja miksi se sitten sammui.

Yli kuohuvan meren

Ukko Kivistö sai tilaisuuden viettää alkuvuoden 1939 Yhdysvalloissa. Usean kuukauden aikana hän  tutustui uudistuvan koulun työtapoihin Winnetkassa, Chicagossa, Dulthissa ja St.Louis Countyn koulupiirissä.

Miksi hän sinne meni? Itse uutta pedagogiikka kokeilleena hän oli kiinnostunut amerikalaisista kouluista, koska ne  olivat - niin hänelle oli kerrottu- suomalaisiin verrattuna suorastaan vallankumouksellisia. Amerikka oli maa,  jossa uskallettiin kokeilla. Siellä ymmärrettiin paremmin lasta kuin Euroopassa.

Uusi opetus oli Amerikassa monenlaista. Monessa kansakoulussa opettajia innostettiin etsimään uusia menetelmiä juuri yksilöllisen opetusmetodin alalta. Oppilaiden ja opettajien välit olivat avoimet, milteipä toverilliset, mutta kuri oli ensiluokkainen.  Eräässä koulussa samalla luokalla oli  normaalioppilaita,  kuuromykkiä,  heikkolahjaisia, sokeita, puolisokeita, raajarikkoja ja vaikeasti käsiteltäviä lapsia. Kaikki tulivat toimeen hyvin keskenään. Oppilaat olivat ritarillisia. He suojelivat sairaita tovereitaan ja auttoivat heitä. Kaikissa aineisa joissa se on mahdollista, opetus oli yhteistä.  Koska vapaa-aika saattoi johtaa huonoille teille, monet isojen kaupunkien koulut  olivat ottaneet käyttöön kerhotoiminnan.  Osittain kerhot toimivat välittömästi kouluajan jälkeen. Kivistö oli selvästi vaikuttunut.  Kokeilut   siellä osoittivat, ettei uusi lopultakaan ole niin vaarallista kuin miksi se  useasti täällä kuvitellaan.

Matkalla Kivistö  tutustui moniin edistyneisiin opettajiin ja tarkastajiin,  kärkijoukkoon, joka yritti parhaansa, jotta lapsi viihtyisi koulussa  ja saisi siellä oikeutetun kohtelun ja lahjojensa mukaisen opetuksen. Siellä - ja aivan erityisesti Winnetkassa - koulunuudistajat  työskentelivät määrätietoisesti. He tutkivat lapsen mahdollisuuksia  ja muodostivat  etenemistavan sitten sen mukaan.
Suomessa ei koulunuudistus ollut ei ollut yrityksistä huolimatta onnistunut yhtä hyvin. Oli vastakkain vanha ja uusi opetus.

Vanha ja uusi opetus

Vanhassa opetuksessa - Suomessakin- opettaja luki edestä tekstikirjaa ja oppilaat  tekivät muistiinpanoja. Tarkkaavaisuutta ja muistia koeteltiin aika ajoin kysymyksillä. Oli pystyttävä toistamaan, mitä opettaja oli opettanut. Jollei niin tehny, häpäistiin ja rangaistiin. Oppilaat jauhettiin tietyn oppikurssin läpi katsomatta heidän valmiuttaan ja luontaista kehitysvaihettaan.

Uusi opetus syntyi 1910-luvulla:  Keksittiin älykkyysikä. Luotiin testit mittaamaan sitä. Huomattiin, että niiden avulla voidaan mitata lasten oppimiskyky ja ryhmittää heidät kykyjen mukaan.

Suomessa oli  yritetty erityisesti myydä ideaa työkirjoista. Oli tehty ohjekirjoja, mallinäytteitä ja ehdotelmia. Kaikki ei mennyt kuitenkaan kuin Strömsössä. Kivistön mukaan vikaa oli uudistajissa ja vastustajissa.  Uudistusintoilijat -  Ukko mukaan lukien -  toivat  liian vähän kokeiltuja asioita  totuuksina esille. Hätäilyllä he pilasivat   monesti asian. " Meiltä puuttui rohkeita miehiä ja naisia. Olimme  pohjimmiltamme vanhoillisia. Pelkäsimme esitaistelijan yksinäistä asemaa. Epäilimme uutta, emme rohjenneet luopua vanhasta... Ulkoluku, läksynkuulustelu ja uuden valmistus entisen tapaan säilytettiin.

Amerikkalaiset koulunuudistajat

Amerikkalaiset kokeilijat toimivat toisin.  Siellä koulunuudistus  johdettiin kriittisen kokeilun tietä, ei hätiköiden. He toivat vanhemmat mukaan uudistustyöhön. Vanhemmat kasvatettiin työtovereiksi.

Amerikassa uudistuskouluissa oli tullut iskulauseeksi: ”Demokraattisessa maassa  on koulut demokratisoitava.” Uudistuvan koulun opettajat olivat USA:ssa oppilaittena työtovereita, ystäviä ja neuvonantajia, jotka  yhdessä lasten vanhempien kanssa johdattavat oppilaansa  tiedon mutkaisille poluille.

Kivistö siteeraan maailmankuulua koulunuudistajaa, professori Kilpatrickiä:

 ” Jokaisen lapsen oikeus on kasvaa ja kehittää taipumuksiaan, ja koulun velvollisuus on auttaa lasta  kaikin mahdollisin keinoin.  Lapsen kehitys riippuu suurelta osin ympäristön kehityksestä. Yksilöllisiä psykologisia eroavaisuuksia  tulee aina olemaan. Kun ne käytetään oikealla tavalla, ne ovat yksinomaan arvokkaita ja tekevät yhteiskunnan rikkaammaksi. Niin pitkälle kuin mahdollisuutemme ulottuvat, meidän on huolehdittava siitä, ettei lastemme tulevaisuus saa  riippua siitä, mitä hänen vanhempansa omistavat tai eivät omista .” 

Mutta ei täälläkään kaikki mennyt putkeen.  Uudessa koulussa Kivistö näki kaksi ryhmittymää. Toinen keskittyi pohtimaan, mitä lapsen täytyy oppia. He olettivat, että on olemassa  opinrunko, joka kaikkien lasten tulisi oppia hyvin. Kiinteä oppimäärä. Täyteen sullottu oppimäärä. Tämä ryhmittymä keskittyi oppikurssien systemaattiseen  suunnitteluun mm. älykkyystutkimusten pohjalta. Oli valikoitava tarkasti, mitkä ovat ne pääasiat, jota tukee oppia. Valinnalle oli kolme kriteeriä:

• Hyöty
• Muussa opittavan hylkääminen
• Toisarvoisen eliminoinen  

Toinen ryhmittymä pohti, kuinka  kehitys ja onni  saavuttavat täyden mittansa. He nousivat kapinaan liikasuunnittelua vastaan. He väheksyivät yleistä oppirunkoa. Luokan sai  päättää, mitä opetellaan. Aikuiset eivät saaneet määritellä.

Nämä kaksi ryhmittymää  eivät olleet yhteisrintamassa, vaan hyökkäsivät toistensa kimppuun.
Jokaisella oli omat sokeat pisteensä.

Muutama sana kirjan kirjoittajasta

Ukko Kivistö  (1891- 1962) oli vastaanottokodin apulaisjohtaja,  NMKY:n nuorisotyön sihteeri ja kansakoulunopettaja. Turussa hänet tunnettiin puuhamiehenä. Hän oli mukana nuoriso-, urheilu- ja partiotoiminnassa. Hän oli myös ahkera nuorten- ja tietokirjailija.

Ukko oli tunnettu omaa työtään kehittävänä opettajana. Hän kuului uuden koulun miehiin heti 1930-luvulta lähtien. Hän myös jakoi auliisti kokemuksiaan toisille opettajille.  Sotavuosina Kivistö toimi  Turun ja Porin läänin henkisen huollon johtajana. Ikäännyttyään aikanaan niin radikaali Ukko Kivistö oli  "vanhanaikainen".  Hän mm. vastusti 1950-luvulla rock´n  rollia.

Ukko Kivistö  kuoli 8.4.1962 71 vuoden ikäisenä kotikaupungissaan.

Ks. lisää http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2020/02/unohdettuja-pedagogeja-ukko-kivisto.html

Unohdettuja pedagogeja C.W. Washburne

PASI Sahlberg on esittänyt hienon vision koululle: Jokaisen pitäisi löytää oma intohimonsa. Koulupäivä pitäisi jakaa kahteen osaa: kaikille tärkeän opetteluun ja oppilaille itselleen tärkeän haltuunottoon.

Moni pohtii: ei onnistu. Väärin pohtii. Hyvin samanlaista mallia kokeiltiin kohta sata vuotta sitten Winnetkassa Yhdysvalloissa. Ideanikkarina oli nyt lähes unohdettu Carleton W. Washburne (1889 - 1968 jaa.) ja tuotoksena  Winnetka-plan, jossa löydettiin hyvällä tavalla tasapaino yksilöllisyyden ja yhteiskunnan asettamien vaatimusten välille.

C.W. Washburne alkoi hahmotella uutta, vuosiluokattomasti toimivaa järjestelmää  vuonna 1917 ja pääsi toteuttamaan sitä  vuodesta 1919 alkaen.

Koulupäivässä oli kaksi osaa. Kaikille yhteinen osuus perustui pitkälti oppilaiden omatoimisuuteen. Koulutyötä yksilöllistettiin. Jokainen sai edetä omalla tasollaan ja omassa tahdissaan.  Kaikille 1.- ja 5.- luokan oppilaille tehtiin älykkyystestit.

Oppilaat saivat opettajilta kirjalliset työohjeet, kuinka toimia. Oppilaat työskentelivät jo toisesta luokasta lähtien aine- ja työhuoneissa ja suorittivat oman tahtinsa mukaisesti kurssiyksikköjään.
Oppiaines jäsennettiin oppilaille mieluisiksi tehtäviksi.

Winnetcassa laadittiin omia työ- ja oppikirjoja, jotka  eivät vaatineet opettajan antamaa ohjausta. Työkirjoihin sisältyi tarkat ohjeet työtehtäviä varten.  Oppilailla oli myös käytössään oppimispelejä; oikea vastaus näkyi esim. symmetrisenä kuviona, kun käänsi pelin. (Suomessakin tällaisia pelejä oli peruskoulun alkuaikoina). Harjoituksia oli paljon, jotta  asiat hallittaisiin kunnolla. Harjoitustehtävät oli suoritettava 100 %:sti oikein. Washburne uskoi, että asioita ei opita, jollei niitä harjoitella lähes konemaisesti.  Oppilaat  myös tarkastivat itse, oliko ratkaisu oikea.

Opettajalla oli tässä suunnitelmassa kovin erilainen rooli kuin perinteisessä opetuksessa. Läksyjä ei annettu, eikä opettajaa tarvittu niitä kuulustelemaan. Opettaja ei myöskään ”valmistanut uutta läksyä”.  Opettajan tehtävänä oli  olla käytettävissä.  Hän neuvoi oppilaita luettavien kirjojen valinnassa. Hän määräsi kuulustelujen ajankohdat ja merkitsi opintokirjaan suoritukset. Tavanomaista luokkaopetusta annettiin jonkin verran, erityisesti yhteiskuntaopissa.

Toinen puoli koulupäivästä oli varattu perusasioiden opettelulle. Toinen puoli käytettiin sosiaaliseen kasvatukseen, jossa samalla kehitettiin  jokaisen omia kykyjä. Yksi työryhmä kirjoitti ja esitti näytelmiä,  toinen toimitti  koulun sanomalehteä. Eräät oppilaat hankkivat joko itsekseen ta ryhmissä työskennellen lisätietoja itselleen pakollisten kurssien ulkopuolelta.

Näillä tunneilla myös leikittiin, laulettiin, piirrettiin ja maalattiin. Työtapoina olivat yksilöllinen luova työ ja ryhmätyö. Ryhmätyössä ryhmän tuli työskennellä yhteinen tavoite mielessään. Ryhmän tuli myös jakaa itse työt jäsenten kesken kiinnostuksen ja taitojen mukaan. Sosiaalisuutta edistettiin myös laajalla oppilaiden itsehallinnolla, jolloin he pääsivät vaikuttamaan  koulun olosuhteisiin.

Washburnen suunnitelma toimi. Eikun käyttöön!