Huikeita ajatuksia. Osa 1: Dialogi ja Logos

AIKA ajoin törmää huikeisiin oivalluksiin. Niin viisaisiin ajatuksiin, että ne haluaa ehdottomasti jakaa.

Tänään haluan jakaa Urpo Harvan ajatuksia dialogista siis keskustelusta. Lähteenä on teos:

Ruusala, Väinö. (toim.) (1974).  Ryhmätyö aikuisopetuksessa. 4. painos. Forum-kirjasto. Helsinki: Tammi

Ensimmäinen painos ilmestyi jo vuonna 1965. Teoksen aivan lopussa on Urpo Harvan essee otsikolla "Kasvatus ja keskustelu".  Se kolahti.

HARVAN mukaan keskustelusanan kreikkalainen vastine on dialogos. Dia = läpi, halki. Logos = on kreikan kielen syvämielisimpiä sanoja. Sana. Ajatus. Järki. Sanominen. Puhuminen

Jotta ihminen voi keskustella,  tarvitaan ihmiskäsitystä, jossa ihminen on  zoon logikon, looginen olento = järkevä ja puhuva olento.

Harva on humanisti, ja humanisti  ajattelee, että kaikille ihmisille on ominaista ”järkipuheisuus”
Jokainen osaa puhua järkeviä. Tähän kuuluu oleellisesti, että ketään ei tule kohdella keskustelussa pelkästään välineenä (Kant), siis jokaisen kanssa voidaan (aidosti) keskustella. Keskustelu on paitsi puhumista myös kuuntelemista: halua ja kykyä ymmärtää, mitä toinen sanoo.

Keskustelun vääristymiä ovat: Julistaminen. Väittely. Tukahduttaminen. Vaikeneminen

Keskustelun iso ongelma on kieli.  Luulemme, että sanat tarkoittavat meille samaa. Siksi Sokrates halusi selkeyttää käsitteitä.

Toinen ongelma on  puhuva ihminen ihminen. Deskriptiivisesti puhuva ilmaisee puhtaita tosiasioita. Mutta emme aina puhu niin. Käytämme kieltä myös väärin. Propagandistisesti puhuva  pyrkiikin vaikuttamaan  toisiin. Ihminen joka on käsityksissään vuorenvarma, ei halua eikä oikeastaan voikaan niistä keskustella, hän pystyy vain julistamaan. Hän ilmoittaa totuuden kuin Jumala. Kieli voi olla myös keino salata ajatuksia.

Harva on vahvasti sitä mieltä,  että me ihmiset pystymme keskustelemaan (kaikkien) toisten kanssa. Mutta meidän on kunnoitettava logosta: jokaisen oikeutta  esittää oma ajatuksena avoimesti ja ilman pelkoa.

Tähän oikeuteen liittyy velvollisuus esittää kantansa tueksi rationaalisia  argumentteja sekä alttius kuunnella sitä kritiikkiä, mitä toisella on esitettävänä näitä argumentteja vastaan. Tämä on vaikeaa paitsi intellektuaalisesti myös emotionaalisesti. Logoksen kunnioituksen kun kuuluu myös valmius luopua niistä mielipiteistä, joiden  kritiikki osoittaa nojautuvan virheellisiin rationaalisiin argumentteihin.

Kiitos, Timo Soini!

Kiitos, Timo Soini!

KATSELIN eilen TV-uutisia. Persujen Soini kertoi omilleen, että puolue on osoittanut pystyvänsä olemaan hallituspuolue. Se on tinkimättä - jopa paremmin kuin kaksi muuta puoluetta- toteuttanut hallitusohjelmaa. Oivalsin jotain tosi tärkeää. Monet palaset kolahtivat kohdalleen.

Mainiossa kirjassaan " Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus" (1997. Loisto. Helsinki: WSOY)  Ben Furman kirjoittaa  narratiivisesta puhetavasta.  Ihmisen kannattaa kirjoittaa omasta elämästään sellainen tarina, joka antaa tapahtumille mielekkään ja olosuhteisiin nähden hyväksyttävän, järkevän selityksen. Tuskaa ei ole kärsitty turhaan. Tällainen tarina edistää itsekunnioitusta. Näin muovattu tarina suojaa ja tukee.

Tänä aamuna kello 4.30 - unen ja valveillaolon rajatilassa- oivalsin, mitä professori Hannu Simola eilisessä paneelissa Jyväskylässä itse asiassa sanoi.  Hän  torjui väitteeni siitä, että vaalien jälkeen koulutusleikkauksia vastoin lupauksiaan tehneet poliitikot valehtelevat. Simolan mukaan he eivät valehtele ainakaan tietoisesti,  heillä on vain erilainen ”häkkyrä”, siis erilainen tapa tulkita todellisuuta, toimintaa sitova ajattelumalli kuin toisilla. Simola puhui myös äkillisestä muistinmenetyksestä, joka tapahtuu mm. koulua kehittäville, jotka eivät enää itse opeta. He unohtavat koulun pakottavan arjen, häkkyrän, joka on selvä niille, jotka opettavat.

Muistin myös, kuinka Simola useaan otteeseen keskustelussa korosti, että koulun eri osapuolilla: oppilailla, opettajilla, vanhemmilla, rehtoreilla, hallinnolla, poliitikoilla  ja tutkijoilla on kaikilla oma ”häkkyränsä”. Kukin on siis oman situaationsa ”vanki”.  Simola ei ollut lainkaan varma, että tutkijan tulkinta todellisuudesta on parempi kuin muiden.

Juuri siksi tarvitaan dialogia.  Nöyrän keskusteluotteen vastakohtana on valtapeli, jossa yksi näkemys kuvataan ainoaksi mahdolliseksi ja välttämättömäksi. Muutosta runnovan  keskeinen keino on mm. uudistaa kieli, jolla ilmiöstä puhutaan.

Dialogissa yksi osapuoli ei pyri dominoimaan muita. Siinä ei pyritä ratkaisemaan, kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Dialogissa pyritään etsimään yhteistä, syvempää ymmärrystä (vrt. Habermasin kommunikatiivisuus vs. strategisuus) esimerkiksi siitä, mihin suuntaan koulua tulisi kehittää. Upeinta olisi, että se suunta sopisi kaikkien ”häkkyröihin” ja kaikkien tarinat saisivat onnellisen lopun.

YHTEISTOIMINNALLINEN oppiminen ymmärretään usein yhdeksi  hauskaksi menetelmäksi. Itse asiassa se on paljon syvempi juttu. Jos kaikki yhteistoiminnallisuuden ”vaikuttavat lääkeaineet” ovat kohdallaan, yhteistoiminnallisesti  tapahtuva koulun kehittäminen on juuri dialogista. Kaikki mukana olevat tahot kohtaavat toisensa kasvokkain.  He kunnioittavat itseään, toisiaan ja erilaisuuttaan. He ymmärtävät  itsekin vähitellen yhä paremmin omaa ”häkkyräänsä”, siis sitä tarinaa, johon he ovat sidoksissa ja jolla he myös tekevät itselleen ja toisille toimintansa mielekkääksi. He  avaavat (= opettavat) sitä toisille.  Itseltä selvään avautuu  dialogissa uusia näkökulmia. Jokainen sitoutuu keskustelussa tekemään oman osuutensa: avaamaan näkemystään  ja näin auttamaan myös toisia. Ja koko keskustelun ajan prosessia  reflektoidaan, edistymistä arvioidaan ja linjauksia tarkistetaan. Tämä edellyttää taitoa rakentaa ja ylläpitää turvallisia keskustelufoorumeita.

Ajattelen monista asioista eri lailla kuin Timo Soini. Tuo eilinen tv-uutispätkä antoi minulle kuitenkin täyden syyn kiittää häntä. Soini konkretisoi  Furmanin idean tarinasta, jonka avulla  kärsitty tuska (tässä tapauksessa kannatuksen romahdus) selitetään itsekunnioitusta nostavalla tavalla. Sen avulla jaksaa.

Tukistin itseäni ja palautin taas kerran mieleeni, että se, että ihmiset ajattelevat toisin (kuin minä), ei tarkoita että he ovat väärässä. Jokainen on sidoksissa kontekstiinsa ja perustelee sen niin, että se,  mitä  hän tekee, tai mitä hänelle on sattunut, sopii tapahtuneen mielekkästi selittävään tarinaan.

Ihmiset eivät ole pahoja tai hyviä, he vain tulkitsevat tilanteet eri tavoin, kuten Pauli Juuti on kirjoittanut. 

Työkalu vaikeisiin keskusteluihin: Karl Tommin interventiivinen haastattelu

Karl Tomm on psykiatrian professori Calgaryn
yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa.
Hän johtaa myös Calgaryn perheterapiakeskustusta.

MONI meistä joutuu työssään vaikeisiin keskusteluihin, keskustelun aihe tai kumppani voi olla kurja. Jaan mielelläni yhden työkalun, joka on auttanut itseäni.

Kyseessä on Karl Tommin idea interventiivisestä haastattelusta. Löysin sen aikanaan Heljä Linnansaaren väitöskirjasta.  Työkalua esitellään tarkemmin teoksessa:  Tomm,  Karl. (1988). Interventiivinen haastattelu. Mannerheimin Lastensuojeliiton L-sarja n:o 3. Suomenkielisen lyhennelmän laatinut Antti Mattila. Helsinki: MLL.

TOMM oivalsi, että haastattelu (tai tässä keskustelu) ei aina ole neutraali tilanne; se  voi olla myös interventio, jossa kysymyksillä pyritään vaikuttamaan keskustelukumppaniin. Haastattelijan on aihetta tarkkailla, mitä ja miten hän kysyy. Perusidea on tuttu: se vie, joka kysyy.

Tomm jäsensi haastattelutapoja (tässä keskustelutapoja) kahden ulottuvuuden mukaan. Nämä ulottuvuudet olivat: tavoite saada tietoa (joko sinä tai kumppani) = orientoivat kysymykset ja tavoite vaikuttaa kumppaniin = strategiset kysymykset.

Kahdesta ulottuvuudesta syntyy nelikenttä:
1. lineaariset kysymykset (toimit kuin kuin salapoliisi, syys-seuraus, aikajärjestys)
2. sirkulaariset kysymykset  (toimit kuin tutkija esim. antropologi,  kartoitat, mitä kaikkea (muuta) asiaan liittyy)
3. strategiset  kysymykset (toimit kuin opettaja, tai kapteeni kerrot johdattelevasti, kuinka pitää toimia)
4. refleksiiviset kysymykset  (toimit kuin valmentaja tai tulevaisuuden tutkija,  vaikutat epäsuorasti, houkuttelet  ottamaan omat voimavaransa käyttöön).

Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.

Viereinen kuva on lainassa Bent Myllerupin blogista, sivulla http://www.agile42.com/en/blog/2013/10/07/your-strategy-asking-powerful-questions/

Kaikilla kysymystyypeillä on oma funtionsa, mutta Tomm rohkaisee  käyttämään refleksiivisiä kysymyksiä. Niiden avulla kumppani saadaan pohtimaan tekojen vaikutuksia ja autetaan  häntä näkemään uusia mahdollisuuksia. Ideana on tuoda keskusteluun tulevaisuusnäkökulma, havahduttaa keskustelija kaavoistaan jollain yllättävällä näkökulmalla tai laajentaa ajattelua vertailun avulla.

Esimerkkejä kysymyksistä, joilla siirretään fokus nykyhetkestä tulevaisuuteen:
- Mitä suunnitelmia sinulla on  tulevaisuuden suhteen?
- Mitä muita vaihtoehtoja olet pohtinut tulevaisuutesi suhteen?
- Miten aiot toimia saavuttaaksesi tuon tavoitteen?
- Kuka yllättyisi eniten, jos muuttaisit käytöstäsi noin?
- Miten hän reagoisi, jos...?

Esimerkkejä kysymyksistä, joilla keskusteluun tuodaan yllättävä näkökulma:
- (negatiivinen ilmapiiri puheena): Koska teillä oli viimeksi hauskaa?
- (kun puhutaan riidoista:) Kuka nauttii koulussanne riidoista eniten?
- Kenelle arvelet, että kiistan jatkumisesta olisi eniten haittaa?

Esimerkkejä kysymyksistä, joilla avarretaan käytävää keskustelua vertailun avulla:
- Oletko kiinnostuneempi hallinnosta kuin muut hakijat?
- Kumpi on sinulle todellä tärkeämpää..
- Kauanko olet ajatellut näin ? Ainako?

SUOSITTELEN kokeilemaan.