Kirjoja

Kirjoja

sunnuntaina, tammikuuta 31, 2016

Koulutusihmeen paradoksit. Osa 1

KUVA: Peter Johnson
KUTEN viereisestä kuvasta hyvin käy ilmi, päättyvä työviikko Educoineen oli huikea,  ja mies väsynyt mutta onnellinen. Ensimmäinen huiluupäivä hoidettu kanta, ja toinen vielä edessä. Sitten taas menoksi.

SUNNUNTAI ei kulunut ihan maatessa. Luin professori Hannu Simolan älyjärkäleen "Koulutusihmeen paradoksit". Yhteensä teoksessa on vertaisarvioituja, "kevyesti tähän päivään päivitettyjä" artikkeleita 12, ja päihin on lisätty johdatusta ja katsetta tulevaisuuteen.

LUOKANOPETTAJA-lehden päätoimittaja Raimo Hautanen lupasi tilaa kirjaesittelylle kakkos-numeroon. Kuinkahan pystyn sanomaan mitään merkittävää  yhdellä sivulla, kun arvioitavana on yli 400 sivua viimeisen päälle harkittuja, tieteellisiä artikkeleita 2000-luvulta?  Mutta hinku on kova.

KOULUTUSIHMEELLÄ otsikossa viitataan tietysti Pisa-ihme-Suomeen. Tuon ihmeen taustalla olevia paradokseja - siis tekijöitä, jotka ovat hämmästyttäviä- Simola löytää pitkin matkaa useita.

SIMOLA on käsitemiehiä. Teos elää vahvasti diskurssiivisessa käsitemaailmassa, hyvä niin. Minä luen kirjaa (aikuisen  ihana oikeus) omilla aivoillani ja kirjoitan siitä omilla sanoillani. Molemmat ovat pari metriä lähempänä ihan koulun arkea. Tällekin tasolle kirjalla on tosi paljon annettavaa.

ESITTELEN tässä blogissa teosta useassa osassa. Miksi? 1.  Saan  pidettyä blogilastut kohtuullisen mittaisina. 2. Saan silti käsitellä useaa, juuri minua innostavaa teemaa. Alustavasti niitä ovat:

- Miksi koulureformit eivät onnistu?
- Miten opettajat selviävät tuhansien ristiriitaisten heidän puolestaan annettujen lupausten kanssa? Miten opettajat selviävät hengissä jatkuvista reformeistä?
- Miten opettajan tehtävä on muuttunut koulua koskevassa arvovaltaisessa puheessa?
- Miksi Suomi ei ole hurahtanut kansainväliseen testisairauteen? Miksi meillä on aivan omanlaisemme koulutuspolitiikka (SPAM)?
- Millaisia funktioita oppilasarvostelulla on ollut?
- Miksi Suomi on menestynyt Pisa-tutkimuksissa?
- Pitäisikö koulujen arviointitulokset julkaista?
- Millainen on Simolan idea "syventyvästä koulusta", joka on riittävän hyvä?
- Mihin tarvitaan yhteiskunnallisesta kasvatusta tarkastelevaa kasvatustiedettä? Vai tarvitaanko?

lauantaina, tammikuuta 30, 2016

Yhdessä oppiminen- teos pähkinänkuoressa

Kolme tenoria laulattaa porukkaa Visio-lavalla.
TERVEISIÄ EDUCASTA 2016. Takana kaksi hienoa, yhteistoiminnallista esiintymiskokemusta, toinen perjantailta ja toinen lauantailta.  Tanks kaikille niissä mukana olleille. Yhteensä kanssamme yhdessä oppimista pohti noin 1000 ammattilaista. Ja kirjaamme "Yhdessä oppiminen" myytiin INNON-ständillä enemmän kuin mitään muuta tämän kustantajan tuottamaa kirjaa.

KOKOSIN tähän vielä pähkinänkuoressa kvartettimme keskeisen viestin.

Miksi kirjoitimme tämän kirjan?

About vuosi sitten auoimme päätämme ja kritisoimme voimakkaasti suomalaista koulutuspolitiikkaa sen tuhansista eri suuntiin vetävistä erillishankkeista, joilta puuttuu yhteinen, innostava visio ja uskottava johto. Näimme, että näin ei vastata suuriin globaaleihin kysymyksiin  maailmanrauhasta, ilmaston muutoksesta eikä kasvavasta  eriarvoisuudesta. Näimme, että näin ei vastata myöskään työnmuutokseen. Digitalisaatioonkin on tartuttu kuin hukkuva oljenkorteen. Suomi oli pysähtyneisyyden tilassa. Vanhanaikainen hallinto  yritti ratkoa ongelmia osauudistuksilla. Energiaa hukattiin.  Rahaa tuhlattiin. Tuloksia ei tullut.

Tilanne on vuoden aikana vain pahentunut. Pakolaiskriisi osoittaa kuinka olemme Suomessakin ajautuneet sivistyksestä sivistymättömyyteen. Mutta: kun aukoo päätä, on myös uskallettava esittää vaihtoehto.

Mikä on meidän vaihtoehtomme?

Suomi pelastuu, jos meillä on (1) inspiroiva, innostava  visio  tulevaisuuden koulusta ja (2)  fiksu toimintamalli, jolla voidaan edetä sitä kohti. Meillä oli (mielestämme) molemmat.

Mikä on meidän innostava visiomme?

Suomi ei selviä, jollemme rakenna koulutusta niin, että jokainen oppilas  - ihan jokainen- löytää omat vahvuutensa.  Kouluun on raivattava tilaa niiden etsimiselle.

Mikä on meidän, fiksu toimintamallimme,  jolla edetä tuota visiota kohti?

Kaivoimme esiin 1990-luvun alussa Suomeenkin rantautuneen yhteistoiminnallisen oppimisen idean.  Yhteistoiminnallinen oppiminen on meidän mielestämme  aito vaihtoehto sekä opettajakeskeiselle massaopetukselle että kilpailuhenkiselle yksin puurtamiselle.

Millaisia ovat yhteistoiminnallista oppimista edistävät työtavat?

Yhteistoiminnallisten  työtapojen perheeseen kuuluu lähes luvuton joukko tekniikoita. Palapelitekniikka lienee yksi tunnetuimpia. Ryhmä-tutkimus on näistä haastavin.
Kirjassamme näitä esitellään tarkemmin.

Yhteistä näille kaikille on, että töitä suunnitellaan ja tehdään yhdessä,  pienryhmässä (2-4). Kun oppilaat
puhuvat ja selittävät, ajatukset selkeytyvät.  YTOssa opitaan yhdessä ja toisilta, ei vain opettajalta. Opettajalla on edelleen merkittävä rooli opetuksessa:  oppimisprosessin ohjaajana. Opettaja johtaa toimintaa. Hän luo rakenteet, rakentaa foorumit (yhteistyö, kohtaaminen) ja
käytänteet. Opettaja tarkkailee ryhmien toimintaa ja puuttuu tarvittaessa.

Mitkä ovat yhteistoiminnallisen oppimisen vaikuttavat lääkeaineet?

Mihin siis YTON vaikutus perustuu? Eri puolilla maailmaa pedagogit ovat kehitelleet työtapoja, joita kuvataan yhteistoiminnallisiksi.  Tänään ajatellaan, että yhteistoiminnallisuuden teho perustuu viiteen  periaatteeseen. Nämä ovat:

1. Positiivinen sosiaalinen riippuvuus ryhmän jäsenten kesken,
2. Yksilöllinen vastuu ryhmässä,
3. Osallistava, avoin vuorovaikutus ryhmän sisällä,
4. Sosiaalisten taitojen hallinta ja harjaannuttaminen ja
5. Yhdessä tapahtuva arviointi ja pohdiskelu (reflektio)

Jokainen näistä periaatteista pitää rakentaa! Ne eivät tule opetukseen itsestään.

Positiivinen sosiaalinen riippuvuus ryhmän jäsenten kesken on selkokielellä vahva tunne siitä, että ollaan yhdessä veneessä. Että meistä on hyötyä toinen toisellemme. Tätä tunnetta pitää johdonmukaisesti rakentaa.

Yksilöllinen vastuu ryhmässä tarkoittaa sitä, että jokainen kantaa vastuuta paitsi omasta osuudestaan myös  kokonaisuudesta. Jokaisen panos on tärkeä.  Ryhmässä ei ole vapaamatkustajia, mutta ei myöskään  juhtia.

Osallistava, avoin vuorovaikutus ryhmän sisällä  tarkoittaa taitoa aidosti  kuunnella. Se on arvostusta. Jokaisella on  oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään. Jokaisen jälki näkyy lopputuotoksessa.

Sosiaalisten taitojen hallinta ja harjaantuminen niissä edellyttää, että tiedollisten tavoitteiden rinnalla harjoitellaan koko ajan myös vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitoja.

Yhdessä tapahtuva arviointi ja pohdiskelu viittaa siihen, että ryhmä itse tunnistaa vahvuuksiaan  ja kehittämistarpeitaan. Ryhmä arvioi omaa oppimistaan ja tapaansa toimia.  Missä onnistuimme? Missä emme? Mitä upeaa tapahtui? Mikä oli paras juttu? Miten onnistuisimme ensi kerralla vielä paremmin

Nyt tarvitaan uudenlainen, yhteistoiminnallinen tapa  johtaa koulutusta

Yksittäisten opettajien uurastus on arvokasta, mutta se ei riitä.  Me tarvitsemme systeemistä muutosta ja  kokonaisvaltaista kehittämistä.

1. Lopetetaan voimavarojen tuhlaaminen. Olemme tuhlanneet satoja miljoonia irrallisiin hankkeisiin. Haaskaamme valtaan määrän intohimoa. Investoidaan seuraavan vuosikymmenen aikana miljardi euroa uuden suomalaisen koulun luomiseen.

2. Nyt tarvitaan  inspiroiva, innostava, kaikille toiminnan tasoille yhteinen  visio  tulevaisuuden koulusta. Jokaisella lapsella on oltava  oikeus kasvaa täyteen mitaansa   Kuinka saamme syttymään uteliaisuutta ja intohimoa?  Kuinka saamme jokaisen löytämään oman lahjakkuutensa?

3. Siirrytään koulutuksen digitalisaatiossa koko järjestelmän tasolla älykkään koulutusteknologian käyttöön.

4. Vähennetään peruskoulussa ja lukiossa muodollisen opettajajohtoisen opetuksen määrää puoleen nykyisestä. edelleen luottamusta. Jaetaan koulupäivä kahteen osaan: a) muodolliseen

opettamiseen: yhdessä oppimisen ja yhteisten tavoitteiden osaan, jossa korostuu inhimillisen vuorovaikutus.  Raivataan tilaa sinnekin yhteistoiminnalliselle oppimiselle ja b) henkilökohtaiseen opiskeluun: itsenäiseen oman mielenkiinnon mukaiseen oppimiseen jonne siirtyisi teknologian käyttö. Nyt tarvitaan tilaa ilmiölähtöisyydelle, muodostetaan ryhmiä kiinnostuksen ei iän mukaan.

5. Kehitetään kokonaisvaltainen oppimisen ja oppilaan sosiaalisen kasvun arviointijärjestelmä. On muutettava arviointia niin, että siinä otetaan huomioon oppilaiden hyvinvointi, sosiaaliset taidot,  osallisuus ja sitoutuminen elinikäiseen oppimiseen  koulujen toimintakulttuuria olisi uudistettava.

UGH. Olemme puhuneet. Keskustelu jatkukoon.

keskiviikkona, tammikuuta 27, 2016

Martti Hellström Educassa: Miksi osallisuutta ja yhteistoimintaa tarvitaan kouluihin?

TIEDOTE 27.1.

Educa-messut päivittää opettajan uuteen versioon - yhdessä oppiminen kasvattaa tulevaisuuteen

Suomen suurin opettajien ja kasvattajien koulutustapahtuma Educa päivittää opettajan uuteen aikakauteen. Yksi Educa-messujen ohjelman teemoista on yhteisöllisyys. Mistä hyvinvoiva kouluyhteisö rakentuu, miten työskentelyn iloon kannustetaan, miten kouluyhteisöön saadaan lisää osallisuutta ja yhteistoimintaa? Educa-messut avautuu Messukeskuksessa Helsingissä tämän viikon perjantaina 29.1.

Opetussuunnitelman uudistamisesta huolimatta koulujen toimintatavat ja opetusmenetelmät polkevat paikallaan. Educa-messuilla pureudutaan yhteisöllisyyteen ja yhdessä oppimiseen, joiden tehtävä on muuttaa koulujen toimintatapoja ja oppimiskulttuuria.

Miksi osallisuutta ja yhteistoimintaa tarvitaan kouluihin juuri nyt, opetusneuvos Martti Hellström?

- Osallisuudella ja yhteistoiminnalla on kaksi päätavoitetta: oppimismotivaation kasvattaminen ja tämän vuosisadan työtapojen opettaminen. Motivaatio kasvaa, kun oppilas saa oppia itselle merkityksellisiä asioita. Työtapojen opettaminen taas on oppilaiden tulevaisuuden kannalta elintärkeää. Työelämässä tarvitaan yhteistyötaitoja, ryhmän johtamisen taitoja ja itseohjautuvuutta, joita tulisi oppia jo koulussa.

Hellström sanoo, ettei yhteistoiminnan ajatus ole uusi, mutta kehitys on ollut hurjan hidasta. Opettaja ei uskalla muuttaa vanhaa koulukulttuuria, johon kuuluvat läksyjen kuulustelut ja pulpetissa istumiset. Hellström arvioi, että puolet opetuksesta voisi olla opettajajohtoista ja puolet omaehtoisia projektitöitä.

- Koulujen tulisi viimeistään nyt noudattaa toimintakulttuurin kehittämisen periaatteita, joita opetussuunnitelmaan on kirjattu. Jokaisen opettajan on mahdollista omassa luokassaan edistää osallisuuden ja demokratian kulttuuria: aloitetaan viikko yhteissuunnittelulla. Sovitaan, mitä opiskellaan opettajan johdolla, mitä itsekseen. Opiskellaan työkunnissa ja prosessoidaan opiskelua jatkuvasti - mikä on vaikeaa, mikä sujuu. Pitäisi muistaa, että on monenlaisia tapoja antaa näyttö siitä, miten opiskeluissa on edistynyt, Hellström neuvoo.

Poimintoja yhteisöllisyys-teemaisista ohjelmista:
Perjantai 29.1. Visio-lava klo 15.15 Yhdessä oppiminen on 2020-luvun visioProfessori Pasi Sahlberg, opetusneuvos Martti Hellström ja sivistysjohtaja Peter Johnson keskustelevat, miten luodaan kouluyhteisöön yhteistoiminnan iloa ja osallisuutta.  
Perjantai 29.1. Tahto-lava klo 10.45 Mistä on lasten hyvinvointi tehty?Oppilashuollon päällikkö Vesa Nevalainen pohtii, miten selvitään lasten kohtaamista kiusaajista säästöihin ajautuneessa Suomessa.  
Perjantai 29.1. Taito-lava klo 13.15 Uudistuva varhaiskasvatus - leikkiä, osallisuutta ja yhdessä oppimisen riemua!Opetushallituksen varhaiskasvatustiimi esittelee uudistuvan varhaiskasvatussuunnitelman perusteita ja laadintaprosessia. 
Perjantai 29.1. Tahto-lava klo 17 Ulos oppimaan! Toiminnallisia ideoita opetuksen tueksi.Vinkkejä ulkoilmassa tapahtuvasta opetuksesta antavat luokanopettajat Henna ja Matti Tampio   
Lauantai 30.1. Tahto-lava klo 13 Osallisuus hyvinvoinnin lisääjänä - johtajuus ja työyhteisötaidot keskiössäVarhaiskasvatuksen palvelupäällikkö Ulla Soukainen kertoo, miten osallisuutta kehitetään työyhteisössä ja mistä esimies saa tukea omassa työssään. 
Lauantai 30.1. Tahto-lava klo 15.15 Oppilaat mukana koulun päätöksenteossaMiten oppilaat voidaan ottaa mukaan opetussuunnitelmatyöhön ja koulun päätöksentekoon? Marko Koskisen vetämässä paneelissa keskustelemassa mm. Kirsti Lonka, Ulla Siimes, Paavo Jordman, Abdirahim Hussein ja Heikki Vuojakoski.  
Lauantai 30.1. Tahto-lava klo 16.10 Vahvasti yhdessä!Luokanopettaja Saara Mälkösen vinkit sallivaan ja iloiseen yhteisöllisyyteen alakouluissa.
Lisätietoja:
Messukeskus, tiedottaja Johanna Suni, p. 040 515 4216, johanna.suni@messukeskus.com

tiistaina, tammikuuta 26, 2016

2020-luvun oppimisesta Educa-messuilla

Pasi Sahlberg ja muut palkitut koulutusvisionäärit kertovat 2020-luvun oppimisesta Educa-messuilla

Tiedote. Julkaistu: 26.01.2016 klo 11:4 Into Kustannus

Harvardin yliopiston koulutusprofessori Pasi Sahlberg saapuu perjantaina 29.1.2016 julkistamaan yhdessä Martti Hellströmin, Peter Johnsonin, Asko Leppilammen kanssa kirjoittamansa tietokirjan Yhdessä oppiminen – Yhteistoiminnallisuuden käytäntö ja periaatteet (Into kustannus). Tekijät julkistavat kirjan Educa-messujen Visio-lavalla Helsingin messukeskuksessa pe 29.1.2016 klo 15.15–16.00, ja johdattavat teokseensa myös lauantaina 30.1. klo 14.–14.30 Educan Tietoisku-lavalla.

Yhdessä oppiminen on vastaus 2020-luvun oppimisen suuriin kysymyksiin. Se tehostaa oppimisen lisäksi sosiaalista kasvua ja yhteisöllisyyttä. Yhteistoiminnalliset menetelmät parantavat oppilaiden opiskelumotivaatiota ja ryhmätaitoja. Parhaimmillaan yhdessä oppiminen luo kouluyhteisöön yhteistoiminnan iloa ja osallisuutta. Yhteistoiminnallisuuden periaatteet sopivat myös koulun kehittämiseen ja johtamiseen. Yhteistoiminnallisessa oppimisessa oppilaat vetävät yhtä köyttä ja opettaja innostaa ja ohjaa.

Pasi Sahlberg (KT, dosentti) on vieraileva professori Harvardin yliopistossa. Hän on luonut kansainvälisen uran koulutuksen asiantuntijatehtävissä Maailmanpankissa ja Euroopan koulutussäätiössä ja on huippusuosittu puhuja maailmalla.

Asko Leppilampi (KM, PkO) on yrittäjä ja työyhteisövalmentaja. Hän on tuonut 25 vuoden ajan yhteistoiminnallisuuden filosofiaa ja toimintatapoja Suomeen rehtorina, kouluttajana, valmentajana ja tietokirjailijana.

Martti Hellström (KT) on opetusneuvos, luokanopettaja ja rehtori, jonka vuosina 1989-2014 johtama Espoon Auroran koulu tunnetaan innovatiivisena, pedagogisesti vahvasti yhteisöllisenä kouluna.

Peter Johnson (KT) on soveltanut yhteistoiminnallisen johtamisen menetelmiä opettajana, rehtorina ja Kokkolan kaupungin sivistysjohtajana. Kuntaliitto ja Opsia myönsivät hänelle vuonna 2015 Sivistyksen suunta -palkinnon.

Martti Hellström, Peter Johnson, Asko Leppilampi & Pasi Sahlberg:
Yhdessä oppiminen – Yhteistoiminnallisuuden käytäntö ja periaatteet
ISBN: 978-952-264-459-6 , Into-tieto, sid., 274 s.

Arvostelukappaleet@intokustannus.fi
Lisätiedot: mika.ronkko@intokustannus.fi, 0504362170


lauantaina, tammikuuta 23, 2016

TOP TEN Educassa ensi perjantaina ja lauantaina



JOHNSONIN Peter on siitä(kin) huikea typpi, että hommat ei jää viime tippaan.

NYT on käsikirjoitus ja roolitus hoidettu Yhdessä Oppimaan - kirjan julkistamistilausutta varten.  Tekijäryhmä on Educan lavalla Helsingissä perjantaina 29.1. klo 15.15- 16 Visio-lavalla ja lauantaina 30.1. klo 14.-14.30 Tietoisku-lava.  Paitsi Leppilammen Asko, joka on skriinillä virtuaalisesti.

MITÄ muuta Educassa kannattaisi nähdä? Tässä oma listani:

Perjantaina 29.1.

klo 10.15 -11 Koulutuksen kohtalon yhteys (Visio-lavalla)
klo 12.45- 13.30 Suomalainen opettaja 2.0 Saku Tuominen (Visio-lavalla)
klo 14.- 14.45 Johtaminen kynnyskysymyksiä. Mm. Jukka Penttinen ja Mikko Jordman (Tahto-lava)
klo 16-18  Sivistyksen sivuhuoneen talk show. Mm. Peter Johnson ja Pasi Sahlberg
klo 16.45- 17.30  Millainen on suomalaisen opettaja arki? (Luentotila 103)

Lauantaina 30.1.

Klo 11.30 - 13   Sallitaanko koulutuksen pelastaa Suomi? (Visio-lavalla)
Klo 12.30 - 13  Opetusvelvollisuus ja työaika. Petri Lindroos (Tieto-lava)
Klo 15.15 - 16   Oppilaat mukaan päätöksentekoon. Mm. Kirsi Lonka ja Ulla Siimes (Tahto-lava)
Klo  15.30 - 16  Oppilas 2.0. (Luentotila 103)
Klo  15.15 - 16  Onko esimiehellä työaikaa. Mm.Niku Tuomisto (Kokoustila 201)

Koko ohjelma tästä linkistä.

KARTTA

Kartan saa suuremmaksi klikkaamalla.




perjantaina, tammikuuta 22, 2016

Ops-turnee jatkuu...

HUOMENNA aikainen herätys. Kello 7 matkasaarnaaja hyppää jääkylmään autoon ja  lähtee pilkkopimeään. No ei ihan pimeään. Nyt mersun molemmat ajovalot taas toimivat.

KEHÄ III:sta ensin 10 km ja sitten vähän alle 100 km Hämeenlinnan väylää. Lopuksi vielä lyhyt matka Turengin tietä. Sitten  sitä ollaan perillä Turengin koulussa. Paikalla pitäisi olla noin 130 opettajaa.

PÄIVÄN ohjelma on tällainen:

9-10:30 Martti Hellström, OPS 2016.Tavoitteet. Oppiaines. Järjestelyt ja  menetelmät. Arviointi. Mikä oikeasti muuttuu?
 10.30- 11.00 Tietoiskuja:Liikunta, Arviointi, Tieto- ja viestintätekniikka, Liikenne
11:45-12:30 Ruokailu 
12:30-13:30 Oppiaineryhmät ala- ja yläkoulun opettajat erikseen/ Käsityö yhdessä ala- ja yläkoulu/ 
13:30-13:45 Kahvit 
13:45-14:45 Oppiaineryhmät ala- ja yläkoulun opettajat erikseen 
14:45-15 Loppukoonti
HIENOA sukeltaa taas opsin syvyyksiin. Tällä kertaa olen päivittänyt oppilaan arviointiosuutta.  

keskiviikkona, tammikuuta 20, 2016

Luokanopettajan päiväkirjalle 2016-17 painolupa

TÄNÄÄN Luokanopettajan päiväkirja 2016-17 sai painoluvan. Tekstejä oikoluettiin kaksi viikkoa, ja taittaja teki korjauksia tosi vauhdikkaasti. Painoaikataulussa olemme hieman etunojassa. Hienoa.

KIRJA ilmestyy maaliskuussa, ja se jaetaan osallistujille uunituoreena Suomen Luokanopettajien vuosikokouksessa Turussa. Muiden täytyy se tilata, ja postitus alkaa heti vuosikokouksen jälkeen. Kokemuksesta kannattaa neuvoa tilaamaan se a.s.a.p,  jotta varmistaa, että saa omansa. Vaikka painoksia on jatkuvasti kasvatettu, päiväkirjan eri mallit  on myyty viime vuosina usein loppuun ennätysajassa. Teemakin on huippuajankohtainen: vanhat ja uudet suomalaiset.  Tuemme näin opetussuunnitelmauudistuksessa korostuvaa kulttuuri-tietoisuutta.

Tilausohjeet ovat mm. juuri ilmestyneessä Luokanopettaja-lehdessä. Luokanopettajan päiväkirjaa voi tilata myös netissä osoitteesta www.suomenluokanopettajat.fi

Ensi lukuvuoden päiväkirja on järjestyksessään 27:s. Se on  toimittanut tuttu työryhmä Martti Hellström, Mirja Holste, Pekka Rokka ja Inger Sundblad. Kesään mennessä päätetään sitten, onko jo aika vaihtaa tekijöitä. Niin tai näin: Nyt päiväkirjaryhmä takkaa ja pokkaa ja toivoo, että tuote maistuu.


Kuukauden kirja: Suomen koululaitos. Osa 3

Päivitetty 22.1.2016

PÄÄTÄN tähän Niilo Kallion kirjoittaman  "Suomen koululaitos"- teoksen pohjalta syntyneiden ajatusteni esittelyn. Osaan 1 kokosin faktoja opillisen koulun kehityksestä. Osassa 2 keskityin rahvaan koulutukseen. Tässä osassa 3  kokoan muistiin  kirjan innoittamana ammattikoulutuksen alkuvaiheita.

Ammattikoulutusta on kovin monen tasoista. Kallio ei käsittele kirjassaan koulutusta ns. akateemisiin ammatteihin, esim. lääkäriksi. Niistäkin on hyvä tietää jotain.

Keskiajalla koulutus oli pääosin pappien koulutusta. Papiston koulutusta varten luotiin katedraalikouluja. Kirkon korkeimpiin virkoihin valitut olivat usein opiskelleet myös Euroopan yliopistoissa. Niissä oli kolme tiedekuntaa:  oikeustieteellinen, lääketieteellinen ja teologinen. Niissä suoritettiin maisterin tai tohtorin tutkinto. Arvellaan, että keskiajalla noin 150  suomalaista tai Turun hiippakunnassa muutoin työskennellyttä  suoritti tutkintoja ja luennoi yliopistoissa.

Vuonna 1640 perustetun Turun Akatemian ensisijainen tarkoitus oli kouluttaa pappeja ja virkamiehiä. Turun akatemian lääketieteen professori oli 1700-luvun keskivaiheille saakka ainoa tieteellisen koulutuksen saanut lääkäri Suomessa. Ensimmäinen lääkäri valmistui akatemiasta vasta 1742.

Koulutus "tavallisiin" ammatteihin

1500-luku

Ammattikoulutusta on ollut Kallion mukaan Suomessa 1500-luvun lopulta alkaen. Tuolloin keskiajalla Europpassa syntynyt ammattikuntalaitos alkoi saada myös meillä jalansijaa. Koulutus rajoittui lähinnä työpajan mestarin kisälleille ja oppipojille  antamaan opastukseen. Vielä 1800-luvulla ammattiopetusta ja -kasvatusta annettiin lähes yksinomaan ammattikuntalaitoksen oppisopimusten puitteissa. Ammattikuntalaitos huolehti ammatillisesta opetuksesta aina 1800-luvun puolivälissä tapahtuneeseen lakkauttamiseen saakka.

1700-luku

Vuonna 1734  alkoi kaupallinen koulutus. Tuolloin  saattoi seitsemän vuotta  oppipoikana ollut ja neljä vuotta kisällinä toiminut saada eräänlaisen pätevyyden kauppiaan ammattia varten.

Vuonna 1765 annettiin asetus, jonka mukaan laivan päälliköltä vaadittiin purjehdusteorian suoritus.

Upseerikoulutus käynnistyi  Haapaniemen sotakoulussa vuonna 1799 alkaen. Vuosina 1819-21 koulutus siirrettiin Haminaan. Haminan kadettikoulu koulutti paitsi upseereja myös talous-, hallinto- ja valtiomiehiä.

1800-luku 

1800-luvun alussa  maassa alkoi olla teollisuutta nykyaikaisessa merkityksessä, ja ammattikoulutus sai uusia muotoja.

Vuonna 1812 käynnistyy kolme ruotsinkielistä, kaksivuotista merenkulkukoulua, yksi niistä Helsingissä.

Vuonna 1816 alkoi kätilöiden koulutus Turussa (vuonna 1833 myös Helsingin yliopiston yhteydessä. Kästilöopistoksi se muuttui vuonna 1934)

Vuonna 1838 saatiin ensimmäinen kauppakoulu Turkuun.

Teknikikan alan koulutus kehittyi nopeasti: Vuosien1842 ja 1858 asetusten pohjalta perustettiin eräisiin kaupunkeihin  ns. sunnuntai-, ehtoo- ja teknillisiä kouluja, jotka pyrkivät antamaan alkeellista  yleissivistystä  käsityöläisammatteihin pyrkiville tai valmistamaan työnjohtoon osallistuvia teknikoita. Vuonna 1847 perustettiin  kolme teknillista realikoulua (mm.  Helsinkiin). Helsingin koulusta tuli vuonna 1872 teknillinen koulu, vuonna 1876 polyteknillinen opisto ja vuonna 1908 teknillinen korkeakoulu.

Vuonna 1877 käynnistyi lukkari-urkurikoulu Turussa. Vastaava koulutus saatiin Helsinkiin vuonna 1882. Helsingin koulusta tuli vuonna 1924 Helsingin konservatorio ja vuonna 1939 Sibelius-akatemia.

Koulutusta annettiin myös maaseudun ammatteihin. Vuonna 1821 käynnityi yksityinen kutoma- ja ompelukoulu Turussa, vuonna 1843 käsityökoulu Raahessa.  Vuonna 1867  toimi useita kiertäviä käsityökouluja miehille ja naisille. Vuonna 1881 perustettiin Helsingin käsityökoulu. Sen yhteyteen perustettiin kaksivuotinen Helsingin käsityönopettajaopisto.

Ensimmäinen maatalouteen keskittynyt oppilaitos: Mustialan  opisto  perustettiin vuonna 1840. Se toimi maanviljelys-, karjanhoito- ja lampurikouluna. Vuonna 1858 aloitti toimintansa Evon metsäopisto, josta valmistui metsänhoitajia.

Käännekohta vuosi 1885

Vuonna 1885 annettu  asetus ( ja sitä täydentävä julistus 1900) käynnistivät ammattikasvatuksen   nykyaikaisessa mielessä. Tuolloin perustettiin alempia ja ylempiä  käsityöläiskouluja, jotka toimivat iltakouluina. Teknilliset realikoulut muutettiin teollisuuskouluiksi, joissa annettiin työnjohtajille yleissivistystä ja ammattioppia (Vuonna 1911 opintoaika pidennettiin 3-vuotiseksi. Samana vuonna  1911 saatiin teknillinen opisto Tampereelle. Vuonna 1942  käynnistyi valtion suomenkielinen teknillinen opisto Helsingissä ja Turussa).

Vuonna 1889 käynnistyivät ensimmäiset sairaanhoitajien kurssit Helsingissä.  (Aluksi  kurssi kesti 6 kk. Vuonna 1929 sairaanhoitajakoulut muuttuivat 3-vuotisiksi).

Vuonna 1891 perustettiin Helsinkiin kotitalousopettajaopisto. (Sen nimi oli tuolloin kasvatusopillinen keittokoulu).

1900-luvun alku

1900-luvun alussa kaupallinen koulutus kehittyi. Vuonna 1904 annettiin asetus kauppaoppilaitoksista. Niitä oli kolmenlaisia:  liikeapulaiskoulut (iltakouluja), kauppakoulut ja kauppaopisto.

Itsenäisyyden alkuvuodet

Itsenäisessä Suomessa kehitettiin koulutusta edelleen. Vuonna 1918 merenkulun oppilaitoksissa oli kolme ryhmää; merenkulkukoulu, ylempi merenkulkukoiulu ja  merenkulkuopisto.  Vuonna 1943 merenkulkukouluun tehtiin muutoksia. Sinne syntyi  aliperämies-, perämies- ja kapteeniluokat.

Vuonna 1919 perustettiin (uudelleen; se oli lakkautettu 1903) kadettikoulu Santahaminaan, ja vuonna 1921  kanta-aliupseerikoulu Lappeenrantaan.

Ammattikouluja kehitettiin.  Vuonna 1920 alemmat ammattilaiskoulut lakkautettiin ja ylempiä alettiin kutsua yleisiksi ammattilaiskouluiksi. Ne toimivat edelleen iltakouluina. Oppiaineiksi määrättiin myös kansalaistieto ja ammattioppi. Opetuksen piti liittyä päivällä tehtyyn työhön.

Vuonna 1920 annettiin myös asetus ammatteihin valmistavasta koulusta, jonka tarkoitus oli perehdyttää kansakoulun kurssin suorittaneita  käytännöllisesti ja tietopuoleisesti ammatti- ja teollisuustyöhön. Näitä kouluja oli tuolloin maassa jo 11. Samana vuonna annettiin myös asetus   aivan uudenmallisista kouluista: ammattioppilaskouluista, joiden oppilaat työskentelivät erityisessä koulutyöpajassa ja saivat sen ohella tietopuolista opetusta.  Vuonna 1939 annettiin laki ammattioppilaitoksista (se astui voimaan 1942).

Vuonna 1942 annettiin asetus kunnallisista ja yksityisluntoisista ammattioppilaitoksista. Näitä oli seitsemän ryhmää: (1) valmistava ammattikoulu (aikaisemmin ammattiin valmistava koulu). Nyt se oli kaksivuotinen päiväkoulu, (2)  ammattikoulu (aikaisemmin yleinen ammattilaiskoulu). Se oli   kaksivuotinen iltakoulu, (3)  erikoisammattikoulu (entinen  ammattioppilaskoulu). Koulua käytiin  työn ohella. Näitä olivat  esim. konepaja; kultaseppä, kelloseppä, ravintola, parturi… (4) ammattien edistämislaitos (järjestää lyhyitä kursseja), (5) taideteollinen oppilaitos (taideteollinen ammattikoulu ka taideteollinen opisto- jossa oli osasto myös kuvaamataidonopettajain valmistamista varten), (6) ammattiopisto (ei vielä ollut) ja (7) normaaliammattioppilaitos (ei vielä ollut).

Vuonna 1946 perustettiin valtion keskusammattikouluja, jotka valmensivät  suorittamaan ammattinäytteen omalla alallaan. Espoota lähin oli Hämeenlinnassa.

Vuonna 1929 alettiin kouluttaa kotiteollisuusopettajia. Vuonna 1939 säädetiin laki kauppaoppilaitoksista.

tiistaina, tammikuuta 19, 2016

Kuukauden kirja: Suomen koululaitos. Osa 2

JATKAN tässä Niilo Kallion kirjoittaman  "Suomen koululaitos"- teoksen pohjalta syntyneiden ajatusten esittelyä. Osaan 1 kokosin faktoja (myös muista lähteistä) opillisen koulun kehityksestä. Tässä osassa keskityn rahvaan koulutukseen. Osassa 3 tulen pohtimaan kirjan innoittamana ammattikoulutuksen alkuvaiheita.

1500- luku
Toki kansa  oli oppinut  jo keskiajalla kirkossa jumalanpalveluksesta. Mutta varsinaisesti  kansanopetus alkaa  Suomessa piispa Mikael Agricolan (1510- 1557) kirjallisesta toiminnasta. Opetuksen tueksi syntyi Agricolan kehittämällä suomen kielellä  Raamattu ja  aapinen: ABC-kirja.

Ensimmäisen katekismuksen toimitti piispa Eerik Sorolainen (1546- 1625).

Oppikirjan lisäksi keskeinen väline oli kouluton oppivelvollisuus vuosilta 1562 ja 1571. Avioliittoon eikä ehtolliselle ei päässyt, jollei hallinnut  katekismusta auttavasti. Pakkoa perusteltiin sillä, että muutoin ei kansa osaisi opettaa lapsiaan ja palkollisiaan.

1600-luku

Iisak Rothovius

Piispa Iisak Rothovius (1572-1652) pyrki kasvattamaan papeista myös kansanopettajia. Hän pani alulle katekismuksen opettamisen. Opettaminen kuului ensisijaisesti kappalaiselle, mutta Rothovius  mainitsi myös lukutaitoiset lukkarit kotien apuna. Kansanopettajuus oli syntynyt.

Johannes Terserus

PEDAGOGIIKAN ensimmäinen kehittäjä oli piispa  Johannes Terserus (1605–1678). Hänen kerrotaan kehittäneen katekismuksen ulkoluvun opetusmetodin tarkoituksenmukaisemmaksi. Saarnan yhteyteen liitettiin katekismuksen opetus. Pappi luki kappaleen kerrallaan selityksineen edeltä, ja seurakunta toisti. Sen jälkeen pappi kyseli ja selosti. Saarnan jälkeen nuoret vietiin sakaristoon ja siellä heiltä kuulusteltiin opetettua.

Terserus  alkoi myös korostaa sisälukutaidon merkitystä. Enää ei riittänyt kristinopin omaksuminen vaan piti myös opetella lukemaan. Alkuaan opetus kohdistui aikuisväestöön. Vanhempien oli vuorostaan opetettava kotona lapsiaan.

Juhana Gezelius

Suomen kansanopetuksen isänä  pidetään Turun piispa Juhana Gezelius (1615- 1690) vanhempaa. Gezeliuksen jäljiltä suomalainen luterilainen kasvatusperinne monipuolistui, jämäköityi, systematsoitui ja koulumaistui. Gezelius ei ollut itse suuri teoreettinen ajattelija, mutta hän välitti Suomeen oman aikansa uusia ideoita, ennen muuta Comeniuksen ajatuksia.

Jumalanpalveluksiin Gezelius toi jo hänen lapsuudessaan Västeråsissa käyttöön otetut katekismus- ja saarnakuulustelut. Katekismuksen asiat piti osata selittää omin sanoin. Kansan oppimista seurattiin rippikirjoista.  Gezelius pyrki pakottamaan rangaistuksen uhalla hiippakuntansa kaikki asukkaat osallistumaan kirkon opetustilaisuuksiin. Piispa kierteli kuulustelemassa kansalta, mitä se tiesi kristinopista. Ulkoaoppiminen ei enää riittänyt. Nyt haluttiin tietää, kuinka hyvin kansa todellisuudessa ymmärsi kristinopin perusteet.

Gezelius tuotti uuden aapiskatekismuksen.  Kotikasvatuksen onnistumisen ehto oli hänestä lukutaito. Sisälukutaitoa korostettiin perinteisen ulkoa opettelun sijaan.  Hän myös julkaisi omassa kirjapainossaan oppikirjoja, mm. teoksen "Yxi paras lasten tawara" (1666).

Gezelius koetti saada joka seurakuntaan yhden tai useamman henkilön, jotka lyhyen aikaa kussakin kylässä viipyen vähäisestä maksusta opettaisivat ihmisille lukemisen taitoa.

”Opetusjärjestelmä”- teos oli tarkoitettu koko valtakunnan koululaiksi. Siinä hän hahmotteli eräänlaista kansanopetuslaitosta.  Kouluoloja ei kuitenkaan järjestetty  Getzeliuksen ehdotuksien mukaisesti.

Vuoden 1686 kirkkolaki

Vuoden 1686 kirkkolaissa säädettiin, että avioliittoon aikovalla vaadittiin määrätyt tiedot kristinopista.  Kun kouluja ei ollut, tuli kappalaisen ja lukkarin huolehtia lasten opetuksesta ja vanhempien hankkia tätä opetusta  lapsilleen tai opettaa itse.

Vuoden 1686 kirkkolaissa oli myös lukukinkerit.  Edelleen jumalanpalveluksen yhteydessä pidettiin katekismuskuulusteluja. Myös ehtoollisvierailta  ja avioliittoon aikovilta  kontrolloitiin kristinopin tuntemusta.

1600-luvulla toimi kaupungeissa myös eräänlaisia kansa- ja oppikoulun välimuotoja: pedagogioita. Vanhimmat perustettiin Raumalle,  Porvooseen, Helsinkiin, Poriin, Tammisaareen ja  Naantaliin. Opetusohjelma riippui siitä, mihin opettajat pystyivät. Joissain opeteltiin jopa kreikkaa ja alkeismatematiikkaa, joissain tyydyttiin katekismuksen sisä- ja ulkoluvun opettamiseen.

1700-luku

Vuonna 1723  määrättiin kuninkaallisella päätöksellä kodeille opetusvelvollisuus ja  sakko niille  vanhemmille ja holhoojille, jotka laiminlöivät  lastensa opetuksen. Vanhempien tuli opettaa lapsilleen kristinopin ja sisäluvun alkeet. Jos he eivät siihen pystyneet, heidän piti palkata opettajaksi koulumestari tai lukkari.  Köyhien opetuksesta  tuli seurakunnan huolehtia.

Vuonna 1763 määrättiin  rippikoulut pakollisiksi Turun ja (1764) Porvoon hiippakunnissa.

1700-luvulla  perustettiin pitäjän kouluja, joihin palkattiin usein erityinen koulumestari (ei saatu kaikkii kyliin). Lisäksi oli  vanhempien yhdessä kustantamia kyläkouluja ja kaupungeissa

1800-luku

Muualla maailmassa kansakoululaitos eteni. Suomessa ei. Kolme komiteaa käsitteli kansanopetuksen kohentamista, mutta tulosta ei syntynyt.  Sivistyneistö oli meillä välinpitämätön.  Sanomalehdissä muokattiin tosin yleistä mielipidettä.

Vauhti kiihtyi vasta vuonna 1856, kun keisari Aleksanteri II  kävi Suomessa ja  määräsi senaatin tekemään esityksen kansansivistystä tarkoittavien koulujen järjestämisestä maalaiskunnissa. Kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1858 annettiin jo  armollinen julistus perustuksista kansanopetuksen järjestämiseksi maassamme. Uno Cygnaeus sai tehtävän tehdä yksityiskohtainen ehdotus kansakoulutoimen ja opettajankasvatuksen järjestämiseksi maassamme. Ja kuten tunnettua, hän
kirjoitti laajan promemorian, jonka pohjalta tarkkaan valikoitu komitea valmisteli mietinnön.

Loppu tunnetaankin hyvin.  Vuonna 1863 perustettiin Jyväskylän seminaari. Vuonna 1866 annettiin kansakouluasetus.  Kansakoulu ei kuitenkaan  kehittynyt Cygnaeuksen toivomalla tavalla;  maalaisväestö ja papisto vastustivat sitä.  Niinpä useat kansakoulut syntyivätkin yksityisten aloitteesta. Vuonna 1869 syntyi kouluylihallitus. Vuonna 1898 annettiin asetus ylemmän kansakoulun järjestämisestä maalaiskunnissa (piirijakoasetus);  Koulu oli perustettava, jos sinne ilmoittautui 30 lasta. Vuonna 1908 viimeinenkin kunta (Velkua) sai kansakoulun (42 vuotta asetuksesta).

Itsenäisyyden alku

Kansakoulun historiassa vuosi 1921 oli käänteentekevä. Silloin säädettiin  oppivelvollisuuslaki ja kansakoululaitoksen kustannuslaki. Oppivelvollisuus tarkoitti, että  lapsen (7- 15 v)  tuli saavuttaa eräin poikkeuksin se tieto- ja taitomäärä, mikä annetaan kansakoulussa.

Tärkeitä poijuja kansansivistyksen historiasta







maanantaina, tammikuuta 18, 2016

Kuukauden kirja: Suomen koululaitos. Osa 1

OLEN kasvatuksen  historian innokkaita diletantteja. Tänään työpöydälläni on napakka, 102-sivuinen teos vuodelta 1955: Niilo Kallion kirjoittama  "Suomen koululaitos".

FT, kouluneuvos Niilo Kallio (1890 – 1968) toimi nuorena miehenä  matematiikan opettajana. Toisen maailmansodan jälkeen hänestä tuli  15 vuodeksi kouluhallituksen oppikouluosaston kouluneuvos. Viimeiset 12 virkavuottaan hän toimi  oppikouluosaston päällikkönä  ja oppikoulutoimen johtajana. Eläkkeellä hän ehti olla yhdeksän vuotta. Kasvatusopillisen Aikakauskirjaa Kallio  päätoimitti  vuodet 1933–1958.

KIRJAN ilmestyessä elettiin mielenkiintoisia aikoja.  Suuret ikäluokat tulvivat kouluihin. Oppikoulujen suosio kasvoi huimasti. Lukuvuonna 1954-55  oppikoulua kävi  jo 124 000 lasta ja nuorta! Oppilasmäärä oli kasvanut viimeisestä rauhan lukuvuodesta 1938-39 131 %!

Pulaa oli koulutiloista ja opettajista. Vuonna 1953   oppikoulun opettajista  epäpäteviä oli lähes joka toinen:  41,2%. Kansalaiskoulua vasta suunniteltiin.

KALLIOlla on  harvinainen taito tiivistää. Hän kuvaa kiehtovasti kansakoulun, oppikoulun, ammatillisten oppilaitosten ja vapaan sivistystyön kehityskaaria. Oivalsin tästä kirjasesta tosi paljon mm. rahvaan koulutuksen kehityksestä. Niinikään suorastaan sytyin pohtimaan suomalaista koulupitoa ohjanneiden koulujärjestysten ketjua- ei vain rakenteiden (vaihtuvien koulun nimien) vaan myös pedagogiikan näkökulmasta.

Ei auttanut kuin kaivaa muut lähteet esiin, ja tehdä tämä pieni tiivistelmä opillisen koulun kehityksestä. Osassa 2 kertaan rahvaan koulutuksen kehityksestä,

Suomalaisen koulun kehitys keskiajalta  autonomian ajan loppuun koulujärjestysten aikakaudella

Suomalaisen opillisen koulun juuret ulottuvat keskiajalle Turkuun. Ensimmäinen asiakirjamerkintä  oppikoulun tapaisista laitoksista on Kallion tietojen mukaan vuodelta 1326, jolloin  Turun katedraalikoululle tehtiin testamentti. Mutta todennäköisesti tuo koulu toimi jo Tuomas-piispan aikana 1200-luvun toisella neljänneksellä. Keskiajalla toimi vain muutama koulu: ainakin Viipurissa ja Raumalla, todennäköisesti myös Porvoossa ja Kökarissa. Osa kouluista oli luostarikouluja. Naantalin birgittalaisluostariin otettiin kasvatettaviksi ylempien yhteiskuntaluokkien tyttäriä.

Uskonpuhdistus merkitsi kouluille taantumaa. 1500-luvulla Suomessa oli 5-7  koulua. Lisäksi oli epävirallisia kouluja kaupungeissa. Näitä kouluja ohjeistettiin sen ajan koululaeilla: koulujärjestyksillä. Koulujärjestyksiä on annettu yhteensä 11 kpl. Ruotsin vallan aikana annettiin kuusi: Vuosina 1571, 1611, 1649, 1693, 1724, 1807 ja autonomian aikana  viisi:  1843, 1856, 1862, 1868 ja 1872.

Ruotsin vallan aikaiset koulujärjestykset pedagogiikan kannalta

1500- luku

1500-luvulla Suomessa oli 5-7  koulua (lisäksi epävirallisia kouluja kaupungeissa).

Vuoden 1571 kirkkojärjestykseen sisältyi ensimmäinen koulujärjestys. Tuon ajan koulujen (   ja  ) mallina oli  humanistinen latinakoulu. Opetus keskittyi latinaan ja uskontoon- siis pappissäätyyn aikoville.  Osa aineista oli pakollisia, osa vapaaehtoisia. Menetelminä olivat lukeminen ja ulkoa-opettelu:
Lukujärjestys vuoden 1571 koulujärjestyksen mukaan
klo 5 koulu alkaa
klo 8 välitunti
klo 9 opetusta ja lukutehtäviä
klo 10 ateria
klo 12 opetusta ja lukutehtäviä
klo 5 koulu päätty
1600-luku

1600-luvulla koululaitos kehittyi monella tavalla. Maahan saatiin mm. yliopisto: Turun akatemia. Suomessa oli  1600-luvun lopulla: yksi kymnaasi (Viipurissa), 7 triviaalikoulua ja 21 pedagogiota.

Vuoden 1611 koulujärjestyksessä vakiinnutettiin koulujen nimiksi:  tuomiokirkkokoulut (6-vuotinen)  ja maakuntakoulut (4-vuotinen). Kutakin luokkaa käytiin kaksi vuotta.  Kumpikin koulu palveli ennen muuta kirkon virkamiesten koulutusta.

Pedagogisesti merkittävä oli määräys, että opettajia oli oltava yhtä monta kuin luokkia. Oppilaat saivat siis oman opettajan, luokanopettajan. Opetus koostui säännöistä ja harjoituksista. Myös erityisistä leikkitunneista oli maininta

Vuoden 1649 koulujärjestys tunnetaan  Kuningatar Kristiinan koulujärjestyksenä. Koulujen nimet olivat tästä lähtien:  lukio (4 * yksi vuosi) , triviaalikoulut (ylemmät (4 * yksi vuosi)  ja alemmat eli pedagogiot, jotka olivat opillisen koulun ja kansanopetuslaitoksen  välimuoto. Ylemmässä triviaalikouluissa oli latinaluokkia ja  rinnakkaisluokkana kirjuriluokka eli apologistan luokka. Yliopisto-opintoihin valmistuakseen oppilaan piti suorittaa lukio, johon pääsyä taas edelsi hyväksytty triviaalikoulun kurssi. Koulutus säilyi perustaltaan yhä  pappiskoulutuksena.

Euroopan suuri nimi Comenius oli kutsuttu vuonna  1642 järjestelemään Ruotsin kouluoloja, ja hänen vaikutuksensa näkyy vuoden  1649 koulujärjestyksessä.  Tässä koulujärjestyksessä oli mukana eräänlainen koulukasvatusoppi.

Ylemmän triviaalikoulun latinaluokissakin kielenopetus alkoi  äidinkielestä; sitten opeteltiin ruotsia ja latinaa  yhdessä (vrt. Comeniuksen Orbus) ja vasta lopuksi käytettiin pelkkää latinaa.  Apologistan luokilla opetettiin lähinnä laskentoa, kirjoitusta, latinaa ja ruotsia. Pedagogioissa opetettiin samaa kuin ylemmän  triviaalikoulun alimmalla luokalla: sisälukua, kirjoitusta, laskentoa, Lutherin katekismusta ja latinan alkeita,

Menetelmällisesti uutta oli, ettei lukuaineissa opeteltu teoriaa erikseen. Luonnontieteiden opetusohjeissa mainitaan jo kokeita.

Koulujärjestys otti selvän kannan myös erillisten luokkahuoneiden puolesta.  Lisäksi koulujärjestys edellytti, että koulutiloissa tuli olla yhteinen kokoontumistila- auditorium sekä arkistotila… Voimistelua voitiin harjoittaa  koulutalossa, mutta mikäli se aiheutti melua, oli voimistelulle varattava kenttä koulutalon läheisyydestä erillisellä voimistelukentällä.

Triviaalikouluun pyrkivistä oli poistettava heikkolahjaiset. Samassa hengessä piispa Getzelius vaati, että paheisiin taipuvaiset, jotka eivät varoituksista piitanneet, oli erotettava koulusta.

Juuri tässä  koulujärjestyksessä syntyi myös  todistus. Kouluille tuli velvoite antaa koulusta lähtevälle  luotettava testimoniumi hänen käytöksestään ja tiedoistaan.  Lahjakkaalla annettiin mahdollisuus edetä nopeammin ylemmälle luokalle (Hieman myöhemmin nousi huoli, ettei vain  siirretä sellaista, joka ei ole valmis).

Vuoden 1693 koulujärjestyksessä ylempi triviaalikoulu sai viidennen luokan. Menetelmällisesti uutta oli, että  geometriaan ja astronomiaan haluttiin käytännöllisiä harjoituksia.

1700- luku

1700-luvulla Suomessa oli jo yhteensä 28 koulua ja Turun akatemia.

Vuoden 1724 koulujärjestys   säilytti koulutuksen perustaltaan edelleen pappiskoulutuksena.

Koulun arviointitehtävässä korotui edelleen valikointi:  Älyltään hitaita oppilaita oli ohjattava johonkin ”ammattiin”.

1800-luku

Vuoden 1807 koulujärjestys - joka ei ehtinyt astua voimaan Suomessa sodan vuoksi - toi Ruotsin kouluihin reaaliaineet, mutta  sitä ei Suomessa ehditty toteuttaa.  Koulujärjestys määritteli myös testimoniumin sisällön yksityiskohtaisemmin, niin että sitä voidaan pitää nykyaikaisen todistuksen kantamuotona. Todistuksessa esitettiin sanoin ja numeroin arvostelu eri oppiaineissa, käytöksessä ja ahkeruudessa.

Venäjän  vallan aikaiset koulujärjestykset pedagogiikan kannalta

1800-luku

Suomesta tuli autonominen osa Venäjää vuonna 1809.  Koulujen määrä ei ollut kasvanut 100 vuodessa. 1800-luvun alussa Suomessa yksi lukio, seitsemän  triviaalikoulua ja 14  pedagogiota.
Aikalaiskuvaus triviaalikoulusta v. 1814: “ Joka saapuu pimeänä syysiltana tähän koulutaloon ja tuntee siellä pilaantuneen ilman, jonka aiheuttaa sellaisen ihmisjoukon ahtaminen pieneen huoneeseen, näkee sammumaisillaan olevien kynttilöiden levittävän ympärilleen kelmeää valoa, hän voisi johtua ajattelemaan, että se on pikemmin vankila kuin kokoontumishuone maan nuorisolle, joka...tässä iässä olisi ympäröitävä kaikella jalolla, arvokkaalla ja kauniilla, jotka luonto ja äly voivat saada aikaan.”
Vuoden 1843 koulujärjestys merkitsi suomalaisen koulun suuren muutoksen alkua. Koulujärjestys antoi surmaniskun ”vanhalle koululle”, sellaisena kuin se oli  Gezeliusten ajoilta saakka ollut. Latinan yksinomainen herruus  päättyi, ja siitä syntyi liikkumatilaa uusille aineille. Myös Suomen kieli sai vaatimattoman sijan ohjelmassa.  Tuosta vuodesta alkaa opillisen koulun kiihkeä oman muodon etsiminen, joka päättyy vasta vuonna 1914.

Myös  koulujen nimiä vaihdettiin: Nyt meillä oli ala- ja yläalkeiskouluja  ja lukio. Myös tyttökoulut tulivat  mahdollisiksi.

Vuoden 1856  koulujärjestys toi vain pieniä muutoksia. Oppikoulun peruspiirteet säilyivät entisellään, koulujärjestys  oli uudistettu painos edeltäjästään. Se  salli 2-, 3- tai 4-luokkaisten rouvasväenkoulujen perustamisen ”sivistyneempäin eli herraskaisten vanhempien tyttäriä varten”

Tärkeimpänä muutoksena voidaan pitää sitä, että luonnontieteiden ja uusien kielten asema vahvistui vanhojen kielten kustannuksella.  Järjestyksessä näkyi jo pyrkimys yhtenäiskouluperiaatteeseen: ala-alkeiskoulu, yläalkeiskoulu ja lukio muodostivat  yhtenäisen peräkkäisten koulujen järjestelmän. Ala-alkeiskoulun tehtävänä oli valmistaa yläalkeiskouluun ja luoda pohja yliopistoon ja virkauralle tähtäävään koulutukseen.

Merkittävänä pedagogisena muutoksena voidaan pitää sitä, että  aineenopettajajärjestelmä tuli käyttöön ylä-alkeiskoulussa. Lukioissa oli ollut  aineenopettajia - lehtoreita eri tietetä varten-  aina.

Ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu:  Jyväskylän lyseo käynnistyi vuonna 1858.

Vuoden 1868 koulujärjestys siirsi koulut kirkon valvonnasta koulutoimen ylihallituksen alaisiksi.

Vuoden 1872 koulujärjestys- joka muuten oli  monin osin voimassa peruskouluun saakka- toi huomattavia muutoksia. Tämän jälkeen oppilaitokset olivat lyseoita, reaalikouluja, tyttökouluja (nelivuotinen)  ja korkeampia tyttökouluja (kahdeksanvuotinen). Lukiota ei ollut enää erillisinä kouluna. Jatko-opisto tytöille käynnistyy vuonna 1885.

1870-luvulla Suomeen syntyy useita suomenkielisiä yksityiskouluja. Ensimmäinen ruotsinkielinen yhteiskoulu saadaan  Helsinkiin 1883, ja  ensimmäinen suomenkielinen yhteiskoulu Helsinkiin 1886.

1800-luvun lopulla Suomessa  toimi myös kaksikielisiä oppikouluja; alaluokilla käytettiin suomea ja ruotsia;  ylemmillä luokilla opetettiin osa aineista suomeksi osa ruotsiksi. Mikkelin lyseo muuttui kaksikieliseksi 1883 (pysyi vuoteen 1903 saakka).

1900-luku

1900-luvun alussa Suomessa oli  96 oppikoulua. Näistä valtion kouluja oli 42, ja kunnan tai yksityisten omistamia 54.

Vuoden 1914 koulujärjestyksessä oppikoulu sai lopullisen rakenteensa: Alkeiskoulut muutettiin viisiluokkaisiksi keskikouluiksi. Lukio oli kolmiluokkainen. Lyseot uudistettiin siten, että reaalilyseot ja useimmat klassisista lyseoista tehtiin linjajakoisiksi; lukioon tuli kaksi rinnakkaista osastoa: klassinen osasto ja reaaliosasto.  Klassinen lyseo jäi harvinaiseksi poikkeuskouluksi. Reaalilyseoissa latina oli yksi valinnainen  aine yhdellä lukion linjalla.

Ruumiillinen kuritus kiellettiin valtion kouluissa. Koulujärjestys päätti klassisen oppikoulutradition valtakauden; realisivistyksestä tuli oppikoulun perusta.

KUN Suomi itsenäistyi, uusia koulujärjestyksiä ei enää annettu. Nyt kouluja ohjailtiin laeilla ja asetuksillä.

lauantaina, tammikuuta 16, 2016

Terveisiä Seinäjoen opettajapäiviltä

TERVEISIÄ Seinäjoelta opettajien koulutus- päiviltä. Viulut maksoi Osaava-hanke.

PÄIVÄN avaus- luennon piti OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen
- Opettajien ammatillinen itsetunto! Olette kuninkaita ja kuningattaria. 
- Opettajien saama luottamus, vapaus, korkea koulutus, sitä Suomesta kadehditaan.  Te itse 
tiedätte, mikä on parasta omalle ryhmällänne- ja siitä nousee myös vastuu oikeista valinnoista,  eettinen näkökulma.

SUOMESTA ei enää puhuta entiseen tapaan kansainvälisillä foorumeilla. Meillä opettajat tekevät  töitä itsekseen.
- Muualla opettajat hakevat tehoa työhön kollaboraatiosta, yhteistyöstä.
- Muualla uskotaan, että opettajan professio vahvistuu kollaboraatiossa. Suomessa ei tästä puhuta- eikä meistä enää  puhuta.

Luukainen kehoitti meikäläisiä opettajiakin hakemaan toimintataojen muutoksesta vauhtia  yhdessä tekemisestä.

- Olemme myös yhteiskunnan palveluksessa. Aika ajoin on hyvä pysähtyä miettimään, mitä teemme. Onko maailma muuttunut? On. Kaikki räätölöidään. Digitekniikka mullistaa työtä.
- Lue opsia isojen trendien kautta! Koulutus on tulevaisuuden tekemisen edellytysten rakentamista. Meidän on varustettava lapset siihen,  tulevaisuuden maailmaan. Me emme voi digitalisaatiota pysäyttää.

LUUKKAINEN pohti myös tietotulvaa.
- Ei mitään tietotulva ole. On informaatiotulva. Tiedoksi informaatio muuttuu vasta omassa päässä, kun informaatiota funtsitaan. Mutta sekin on vasta minun tietoani. On opittava kuuntelemaan muita, ja rakennettava yhteistä tietoa.

Luukainen korosti koulua sivistyslaitoksena.  
- Sivistystä ei voi siirtää. Se ei siirry niin, että opettaja kertoo oppilaille, että tätä on sivistys. Voimme vain antaa  aineksia ja virikkeitä hyvään elämään,  yhteisen hyvän rakentamiseen,
- Jokaisella lapsella olkoon mahdollisuus päästä oman potentiansa ylärajoille!

AIKA on kylmää. Luukkainen kertoi virroista, joita tämän ajan Suomessa on.
- Jokainen eduskunnassa ollut puolue on leikannut koulutuksesta.  Ja lisäleikkauksia on tulossa.

Leikkaukset ovat arvovalinta. Pakkoa leikata ei ole. Leikkauksissa tärkeää on oikeudenmukaisuus!
-  Ei suomen vientiteollisuus  lähde lentoon lastentarhanopettajien palkkaa leikkaamalla, Olli totesi.

Loppun sopi rauhoittelu: Opettajien sopimukset ovat voimassa tammikuuhun 2017. Syksyllä niistä neuvotellaan KT:n kanssa ihan normaaliin tapaan ja JUKO tekee omat sopimuksensa. Mitään kaaosta ei ole tulossa.

Kohti pedagogisesti esteetöntä koulua

PIENEN tauon jälkeen oli sitten minun vuoroni.  Käytin aika tasan 45 minuuttia innostaakseni porukkaa poistamaan koulusta esteet siltä, että jokainen- ihan jokainen-  lapsi ja aikuinen voisi koulussa löytää oman intohimonsa ja saisi kukoistaa.
- Nyt ikkuna on auki, eikä sitä muutosta voi tehdä opetusministeri, opetushallituksen pääjohtaja tai koulun rehtori. Sen tekee opettaja luokassaan. Päivä kerrallaan.
- On uskallettava luopua romuista ja rudimenteista, jotta tilaa saadaan uudelle. On reflektoitava rutiinit (esim. uskommeko oikeasti läksyihin). On päivitettävä oma pää.

Kävimme myös läpi näitä kukoistamisen esteitä, ja  myös keinoja ja esimerkkejä, joilla esteet voidaan purkaa. 

TÄMÄ oli ensimmäinen luentoni tästä teemasta. Dioja oli yhteensä 91 kpl!  Tuttuun tapaan luennon päätti Elvis. Kukaan ei lähtenyt kesken salista,  oikessa kohdissa kuului naurua, ja vielä luennon jälkeenkin muutama  hymyili. Paikallisen lehden toimittajakin (ks. alla)

KLO 11.30 alkoi 1,5 tunnin lounasaika. Iltapäivällä  auditoria jaettiin väliseinillä kolmeen osaan, ja opettajille oli tarjolla kolmet rinnakkaiset luennot. Minä jatkoin matkaa Hotellille ja sieltä lounaan jälkeen junalle.


nettilehdessä: 


KUVA: Jussi Asu /Ilkka
"Pienellä Suomella ei ole varaa menettää yhtään nuoristaan"

PÄIVÄSTÄ kerrottiin myös Ilkassa. Pasi Lapinkankaan jutussa näin:

"Opetusneuvos Martti Hellström puhui lauantaina Pohjanmaan opettajien koulutus- ja kulttuuripäivässä Seinäjoella. Uusi opetussuunnitelma korostaa yhdenvertaista koulua, jossa jokainen oppilas olisi tasavertainen.

Opetusneuvos Martti Hellströmin mielestä tulevaisuuden koulujen tulisi pedagogisesti esteettömiä.
Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että jokaisella oppilaalla olisi oikeus oppia ja saada onnistumisen kokemuksia, riippumatta oppilaan kyvyistä tai persoonasta.

Hellströmin mukaan tämä linkittyy siihen, että yksi perusopetuksen tehtävistä on osaltaan ehkäistä eriarvoistumista ja syrjäytymistä.
– Meillä, pienellä Suomella, ei ole varaa menettää yhtään näistä nuorista.

Hellström rohkaisee opettajia miettimään, kuinka hyvin he huomioivat jokaisen oppilaan vahvuudet ja oppimisen päivittäisessä työssään.
– Näenkö jokaisen oppilaan arvokkaana, sitä jokainen voi miettiä.

Lue lisää Hellströmin ajatuksia sunnuntain lehdestä".
Ks. http://www.ilkka.fi/uutiset/maakunta/pienellä-suomella-ei-ole-varaa-menettää-yhtään-nuoristaan-1.1980314

perjantaina, tammikuuta 15, 2016

"Päivystävä dosentti" puhui läksyistä

MINULLA oli ilo piipahtaa aamutuimaan Pasilassa Ylessä. Aamu-tv:n toimittaja Mikko Haapasta kiinnosti kysymys, kuinka vanhemmat voivat auttaa lastaan parantamaan koulutodistusta kevääksi.

EHDIN päivän verran pohtia, mitä mieltä olen, ja yritin sen sitten puristaa siihen muutamaan minuuttiin, jonka sessio kesti.

PERUSVIESTINI oli, etteivät numerot ole tärkeitä vaan oppiminen ja lapsi. Jos on huolta, kouluun kannattaa ottaa yhteyttä ja sopia, mitä  asialle tehdään yhdessä.  On upeaa, että vanhemmat osoittavat kiinnostustaan lapsen koulunkäyntiin ja  tarjoavat apuaan, mutta  läksyjä ei tule tehdä lapsen puolesta eikä itse tilanteesta tehdä ahdistavaa tai syyllistävää. Ja kun hormonit alkavat hyrrätä, niin onneksi suomalainen koulujärjestelmä ei ole umpiperä.  Kun pojat taas palaavat järkiinsä, ovet ovat auki.

MUUTOIN neuvoin ihan  perusasioita: että koululaiselle pitäisi tarjota kunnollinen työympäristö myös kotona. Että lapsi pannaan ajoissa nukkumaan, että hän syö terveellistä ruokaa, liikkuu ja että päivän rytmi on normaali.

Tarvitaanko läksyjä? 

TIESIN, että kun sanon mielipiteeni, se ei kaikkia ilahduta. Kun toimittaja asiaa kysyi, vastasin:
- Oppimisen kannalta läksyt ovat turhia. Jos mennään ihan tutkimustietoon, niin oppimisen kannalta ne ovat turhia. Mutta ne opettavat itsenäiseen työntekoon ja  esimerkiksi kantamaan kirjat kouluun, joten kasvun kannalta niistä on hyötyä.

TÄMÄ taisikin olla ainoa kohta ohjelmaa, josta olen saanut tukkapöllyä. Mutta seison kyllä väitteen takana. Mm. John Hattien laajat meta-analyysit osoittavat, että monet meille niin rakkaat koulun käytännöt eivät sittenkaan ole niin tehokkaita kuin luulemme. Läksyt kuuluvat näihin. Hattien analyysissa läksyjen  efektikerroin (asteikko 0 - 1,44)  on 0,29. Tehokkaana hän pitää käytänteitä, joiden kerroin on korkeampi kuin 0,5. Kodin osallistuminen lapsen opiskeluun (mm.kiinnostus läksyihin) on 0,56. Kaikkein tehokkaimpia oppimista edistäviä tekijöitä olivat käytänteet, joissa lapsi arvioi itse omaa osaamistaan (1,44), ohjelmat, jotka oli rakennettu Piagetin teorian pohjalle (1,29) ja oppilaalle annettava palaute oppimisprosessin aikana.

KOKO 6 minuutin jutun voi katsoa tästä linkistä:

 http://yle.fi/uutiset/oliko_lapsen_joulutodistus_pettymys_nain_autat_hanta_parantamaan_koulussa_kevaalla/8597111

torstaina, tammikuuta 14, 2016

HundrED

SUOMI täyttää 100 vuotta ensi vuonna. Yksi juhlavuoden projekteista on  Saku Tuomisen SCOOL- firman kehittämishanke: Hundred.

MINÄKIN sain kutsun haastateltavaksi. Kutsussa luki:
"Kehittämishankkeen aikana tulemme haastattelemaan 100 koulutusasiantuntijaa ja vaikuttajaa ympäri maailman siitä, kuinka  koulutusta tulisi kehittää seuraavan 100 vuoden aikana. Tavoitteena on kerätä laaja-alaisesti eri alojen asiantuntijoiden näkemyksiä  koulutuksen tulevaisuudesta ja kehittää näin Suomen koulutusta seuraavaksi 100 vuodeksi. Olemme vaikuttuneita työstänne ja haluaisimme haastatella teitä...!" 

NO TOTTAKAI, kun noin nätisti pyydetään.

Tänään sitten ajelinkin Merikadulle. Kahvimuki käteen, mikki kaulaan ja kamerat käymään. Kysymyslista oli tällainen (harmaalla ne, joilla ei minua vaivattu).

1. Esittely - Kuka olet ja mistä tulet?
2. Koulutuspolitiikka
- Mikä on koulun tehtävä?
- Mitkä ovat suurimmat haasteet koulutusjärjestelmässä? Mitä pitäisi muuttaa?
- Mitä pitäisi muuttaa koulutuspolitiikassa?
- Suomessa keskustelemme paljon Pisasta. Onko tämä mielestäsi hyvä asia vai pitäisikö koulutusta lähestyä ja kehittää muista lähtökohdista?
3. Opettaminen ( opettajat)
- Mitkä ovat mielestäsi keskeisiä haasteita opettajien työssä ja arjessa?
- Miten kannustaisit opettajia kehittämään opetustaan jokapäiväisessä arjessa?
4. Oppiminen (oppilaat): 
- Uskotko, että menetelmät joilla koulutamme/opetamme oppilaita valmistavat heitä tulevaisuuden työelämän tarpeisiin?
- Mitä oppilaiden arvioinnissa tulisi muuttaa?
- Miten oppilaita tulisi kannustaa oppimisessa?
- Miten näet digitaalisaation merkityksen opetuksessa?
5. Oppimisympäristö:
- Mitkä ovat mielestäsi perinteisen luokkahuoneen haasteet oppimisympäristönä?
- Kuvaile millainen on mielestäsi innostava oppimisympäristö - fyysinen tai digitaalinen?
6. Muistoja omilta kouluajoilta
- Kerro rakkain koulumuistosi omilta kouluajoiltasi
7. Toiveita ja toimintaa
- Jatkaisitteko lausetta.. “Seuraavana 100 vuonna toivon Suomen koulutuksen..”
8. ja Bonuksena: Mikä tekee opsistamme ainutlaatuisen upean? Vai onko se sellainen.

JUTTU julkaistaan helmikuussa. Sitten saatte lukea vastaukset.

MINUN jälkeen haastatteluun tulivat Pasi Sahlberg ja  Irmeli Halinen....

tiistaina, tammikuuta 12, 2016

Mihin koulua tarvitaan?

Nuori miesopettaja ja hänen helsinkiläisluokkansa, juuri
kun Helsinki oli siirtynyt peruskouluun. 
MONI pedagogiikan hulmutukka- mutta toki myös hallintomies-  on kovin pettynyt  vauhtiin, jolla koulu muuttuu heidän mieleisekseen, yleensä paremmin oppilaitten tyytyväisyyttä ja koulunkäynnin iloa tarjoavaksi.  Myös tutkimukset osoittavat, että koulu on äärrimmäisen hidas kääntymään.  Mitä vähemmän on harrastanut kasvatuksen historiaa ja sosiologiaa, sitä enemmän ilmiö aiheuttaa frustraatiota.

LOPULTA vastaus on erittäin simppeli. Koulukone on tuhansin velvoittein betonoitu. Yksikään vaihtoehtoinen, uusi idea, ei näytä täyttävän näitä KAIKKIA velvotteita keskimääräisesti yhtä hyvin kuin nykyinen malli- puutteineen.

PERUSTELEN näkemystäni nyt varsin perinpohjaisesti. Teen mm. aikamatkan 1960-luvun lopun Teiniliiton mielenmaisemiin.  Jos logiikassani on aukkoja, otan mielelläni kritiikkiä vastaan.

Koulu on siis historiallisesti muotoutunut, varsin hitaasti muuttuva  instituutio. Mikä on insitituutio. Instituutio on pysyvä tapa ratkaista, jokin ongelma.  Jotta ymmärtää koulua, kannattaa kysyä, mitä ja keiden ongelmia koululla on tehty ratkaisemaan.

Väitän, että yleinen koulu on syntynyt ja muokkaantunut juoksussa  ratkaisemaan (1) valtion- yhteiskunnan, (2) työnantajien, (3) korkea-asteen oppilaitosten, (4) erilaisten painostusryhmien ja (5) vanhempien ongelmia. Historiassa on tasan muutama koulu, joka on aidosti syntynyt ratkaisemaan lasten ongelmia.

Koulu ja valtion tarpeet

Valtion ja yksilön suhde on dualistinen. Yhtäältä  valtiolla - niin kauan kuin se ollut olemassa- on suvereeni valta kansalaisiinsa.  Ihminen on yhteiskunnan jäsen ja yhteisön vaatimusten tyydyttäjä ja toteuttaja. Sen, mitä kansalaiselta vaaditaan, päättää  valtion pää. Joskus se on hirmuvaltias, demokratiassa se on ihmiset itse. Toisaalta varsinkin kansanvaltainen yhteiskunta on olemassa taatakseen jäsenilleen hyvän elämän. Demokratiassa kaiken toiminnan tavoitteena on yhteishyvä ja yhteisvastuu. Koulun toiminta sijoittuu tähän historialliseen kontekstiin.
” Jokainen poika siis olisi jossakussa määrässä kasvatettava sotamieheksi, nimittäin urholliseksi ja nerolliseksi, tarkaksi ja järjestystä rakastavaksi, isänmaan eteen itsensä uhraavaksi, sekä kunnolliseksi yksinkertaisissa sotamiehen liikkeissä, pilkkaan ampumisessa, y. m. taitavaksi kansalaiseksi”. (Vuoden 1881 mallikurssit)
Koulu ratkaisee useita valtion/yhteiskunnan ongelmia:

Turun katedraalikoulu on Suomen ensimmäinen koulu.
Silloin valtaa yhteiskunnassa käytti kirkko.
(1) kulttuurin siirron ongelma. Koulu kokoaa, vaalii, tallenta, tiivistää, jäsentää ja siirtää  yhteiskunnan keräämän kulttuuriperinnön, arvokkaiksi koetut ilmiöit,  tavat, kootut tiedot sukupolvelta toiselle. Koulu myös  kouluttaa koululaisia kehittämään  kulttuuria. Yhteiskunta tarvitsee jatkuakseen oman kulttuuriperinteensä siirtoa sukupolvelta toiselle. Tärkeitä asioita ei saa unohtaa. Tavoitteena on kansalainen, jotka kykenee ottamaan vastaan ja  jatkuvasti uudistamaan ja kehittämään henkistä ja aineellista kulttuuriamme. Humaani ihminen. Ihminen, joka selviää myös tulevaisuudessa.
"Peruskoulun  kasvatusihanteena on   kulttuuri-ihminen, joka on kykenevä omaksumaan sivistyspääoman, pystyvä yhteistyöhön ja ehjä, itsenäinen persoona." (Koulunuudistustoimikunta (1966) 
”Koulu välittää nousevalle sukupolvelle  esi-isien kulttuuriperintö, jotta oppilaat kansalaisina täyttävät paikkansa tulevaisuuden yhteiskunnassa ja osallistuvat siihen vastuuseen, joka kansanvallan vallitessa lankeaa jokaisen kannettavaksi.”(Suomen kansakoulunopettajien liiton koulutuspoliittinen ohjelma 1957) 
(2) Yhteiskunta tarvitsee toimiakseen  osaajia: tuomareita, sotilaita, hävittäjälentäjiä, lääkäreitä, hallintoa, talousihmisiä... Nämä tarvitsevat hyvän koulutuksen ja sivistyksen. Koulu ratkaisee  yhteiskunnan työnjaon ongelmaa. Koulu auttaa sijoittamaan oikeat ihmiset oikeille paikoille yhteiskunnan hierarkiassa. Aluksi riitti heikon ja epäkypsän aineksen karsinta. Yhteiskunnan monimutkaistuessa myös kvalifiointi,  oppilaiden lajittelu koulutusta ja tulevaa elämää varten, on muuttunut mutkikkaammaksi.

(3) Yhteiskunta tarvitsee toimiakseen yrityksiä, liikkeitä, kauppoja, tehtaita... jotka taas tarvitsevat  työntekijöitä, riittävästi osaavaa työväkeä, jolla on ammattitaitoa. Kvalifikaatio on myös valtion ongelma: ilman yrityksiä ei saada verotuloja, joilla rahoitetaan yhteiskuntaa. Julkiset koulut opettavat kansalle myös työelämässä tarpeellisia, muuttuvia taitoja. Tavoitteena on  itsensä ja perheensä elättävä, veroja maksava,  itsenäinen,  toimintatarmoinen ja kehityskykyinen, tuotantotoimintaan pystyvä ihminen.

(4) Kaikki yhteiskunnat edellyttävät esivallan hyväksymistä.  Julkiset koulut  opettivat kansalle aluksi alamaistaitoja ja sittemmin kansalaistaitoja.  Ihmisen tuli hyväksyä lait ja yhteiselämän vaatimukset. Niitä opetetaan koulussa. Tavoitteena on  yhteiskuntaelämään sopeutuva, lainkuuliainen, rakentavasti toimivat  kansalainen.

Demokraattinen yhteiskunta ei kasvata alamaisia vaan kansalaisia. Kansalainen tarvitsee erityistä valmennusta  kansalaisyhteiskunnan kansalaiselämään. Yksilöt on valmennettava käyttämään heille hankittua valtaa oikein.  Koulu kasvattaa heitä yhteiskunnan aktiivisesti toimivaksi jäseniksi, joilla on valmiuksia sopeutua vallitseviin ja muuttuviin arvoihin mutta myös kehittää niitä. Tavoitteena on kansanvaltaisen yhteiskunnan tietorikkaat, henkisesti itsenäiset ja oma-aloitteiset  - jopa kriittisesti ympäristöään arvioivat-  yhteiskunnan jäsenet.

(5) Jokseenkin kaikissa valtioissa on yhteiskuntaluokkia. Selvitäkseen ja turvatakseen yhteiskuntarauhan  taustaltaan erilaiset ihmisryhmät on saatava elämään rinnakkain rauhassa.   Julkiset koulut  opettavat eri kansanosia tulemaan toimeen toisten kansanosien kanssa ja uusia tulokkaita sopeutumaan maan tapoihin. Koulu tarjoaa avuksi integroivaa, sulauttavaa ja kotouttavaa kansalaiskasvatusta, joka yhdistää er itaustoista tulevia. Globalisaation myötä tähän on liittynyt  myös tarve  kasvattaa kansalaisia tulemaan toimeen muun maailman kanssa, kansainväliseen yhteenkuuluvuuteen. Tavoitteena on avarakatseinen, vastuuntuntoinen maailmankansalainen.
 ”Kansakouluiässä tulee lasketuksi vankka pohja yhteiskuntaluokkien keskinäiselle ymmärtämykselle, joka puolestaan johtaa terveen kansalaishengen syntymiseen”. . Vuoden 1932 oppikoulukomitea 
(6) Yhteiskuntarauhaan tarvitaan myös työtä tai muuta mielekästä tekemistä.  Julkiset koulut  pitävät valvonnallaan vielä työelämään kelpaamattomat nuoret pois pahanteosta.
”Koulun päättymisen ja työpaikan saamisen väliin näyttää jäävän usein joutilasta aikaa, joka saattaa olla  erittäin vaarallista kasvatuksen kannalta”.  
(7) Yhteiskunta toimii, kun asiat ja arki sujuvat. Tietämätön,  taitamaton ja huonokuntoinen kansalainen aiheuttaa  varmaasti keskimäärin enemmän rasitteita yhteiskunnalle kuin osaava ja itsestään huoltapitävä. Koulu antaa kansalaisille  kasvatusta moniin elämässä tärkeisiin asioihin - myös oman talouden hallintaamn, terveisiin elämäntapohin jne.  Tavoitteena on omaa arkeaan ja elämäänsä hallitseva hyvätapainen, vastuullinen ihminen.
"Koulun tulee kasvattaa siveellisyyteen ja hyviin tapoihin sekä antaa elämässä tarpeellisiä tietoja ja taitoja." Kansakoululaki 1958
Koulu ja työnantajien tarpeet 

Kansalaiskoulu oli erityisesti keskittynyt
ammattikoulutuk
seen valmennukseen.
Koulu  on alunperin syntynyt keskiajalla ratkaisemaan kirkon rekrytointiongelmia. Julkiset koulut syntyivät kouluttamaan pappeja.  1600-luvulla julkiset koulut alkoivat kouluttaa väkeä kruunun hallintoon (teiniryöstöt).  1900-luvulla  koulut tuottivat työvoimaa teollistuvan elinkeinoelämän tarpeisiin. Julkiset koulut opettavat kansalle työelämässä tarpeellisia, muuttuvia taitoja, jotta heistä tulee  myöhemmin jonkin ammatin harjoittajia. Tavoitteena on työkykyinen, yritteliäs, yhteistyökykyinen, vastuullinen  ja itsenäinen kansalainen.

Koulu ja koulujärjestelmän tarpeet

Uudella ajalla voidaan jo puhua jossain mielessä koulujärjestelmästä. Alemman kouluasteen oli tuotettava valmiuksia, joita ylemmässä tarvittiin. Alemman tason julkiset koulut karsivat joukosta ne, joihin ei kannattanut  satsata. Koulu arvostelee oppilaansa. Tavoitteena on  joustava asennoituminen  kouluttautumiseen ja elinikäiseen koulutukseen.

Koulu ja erilaisten kansalaisryhmien tarpeet

Kansalais- ja painostusryhmillä  ja vähemmistöillä on  tarpeita nostaa omaa asiaansa agendalle. Koulu palvelee heitä ottamalla heidän asiansa mukaan koulun ohjelmaan. (esim. ruotsinkieli pakolliseksi peruskouluun vuonna1968).

Koulu  ja vanhempien tarpeet

Kasvatus on aina ollut kotien vastuulla. Koulu on tullut apuun, jos vanhemmat eivät tehtävästä selviä.
Ja muutoinkin; tottakai vanhemmat haluavat, että heidän lapsensa saa elämässä tarvittavat taidot ja mielellään hyvän alun elämälleen. Tämä usein edellyttää, että koulu toimisi sellaisilla pelisäännöillä, että oma lapsi pärjää paremmin kuin muut. Vanhempien näkökulmasta koulu on keino taata lapselle hyvä alkuruutu seuraavan asteen koulutuspaikoista kisattaessa.

Vanhemmilla on myös toinen ongelma, jonka koulu  ratkaisee: mihin laittaa lapset siksi aikaa, kun vanhemmat  ovat ansiotyössä. Julkinen koulu auttaa vanhempia järjestämällä lapsille mielekästä tekemistä ja turvallista hoitoa.

Kouluinstituution toiminnan periaatteet

Yleinen koulu on siis instituutio, joka  ratkaisee (1) valtion- yhteiskunnan, (2) työnantajien, (3) korkea-asteen oppilaitosten, (4) erilaisten painostusryhmien ja (5) vanhempien ongelmia.

Julkisella koululla on useita tehtäviä. Lisäksi,  koska koulu on julkinen, sen on noudatettava tiettyjä periaatteita. Omien laskujeni mukaan niitä on neljä.

(1) Laatu. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen koveni vaatimus,  että kaikilla on oltava oikeus koulutukseen riipumatta vanhempien varallisuudesta ja asuinpaikasta. Kaikille nuorille oli järjestettävä mahdollisuus opiskella kaikkea sitä, mikä on tarpeen nykyajan ihmiselle. Maksuttoman koulutuksen oli siis oltava laadullisesti hyvää.

(2) Tasa-arvo. Opintomahdollisuuksien tuli jakaantua oikeudenmukaisesti.  Koulutus oli  etuoikeus, hyöty, joka takasi monipuolisia ja hyviä vaihtoehtoja elämänuraksi. Kun koulutusta saaneita oli vähän, he saivat tietyn yhteiskunnallisen ja taloudellisen erikoisaseman. Koulu ei saanut valinnoissa sortaa ketään.
"Yhteiskunnan kannalta välttämätön lahjakkuuden perusteella tapahtuvaa valikointi  toimitetaan  kunnollisella ja oikeudenmukaisella tavalla." Oppikoulukomitea 1932
(3) Tehokkuus. Varaa kaikkien yhtä pitkään kouluttamiseen ei ollut. Koulutuksen tuli olla tehokasta. Koulutuksen tuli olla myös kustannustehokasta. Koulutuksen tuli edetä johdonmukaisesti.

Myös vaativampaan koulutuksen valikoinnin tuli olla tehokasta, osuvaa.  Toisen maailmansodan jälkeen uskottiin ns. lahjakkuusreserviin.  Kansanvaltaisessa järjestelmässä oli tärkeää, että koulutusetu kohdistui oikeisiin nuoriin, lahjakkaimpiin riippumatta vanhempien varallisuudesta tai asuinpaikasta). Jako henkiseen ja ruumiilliseen työhön pystyttiin tekemään oikeudenmukaisesti- nyt huippuduuneihin ja pätkiin. Tähän liittyy se, että elämänuran valintaa on  myöhennetty.

Koulun on oltava tehokas ja hyödyllinen myös siksi, että sen käyntiin käytetään useita vuosia lapsen ja nuoren elämästä.

(4) Eettisyys. Eettisyys on eräänlainen vastapaino tehokkuudelle. Koulu ei saanut sortua yksipuolisuuteen. Sen piti kehittää ihmistä kokonaisuutena. Oppivelvollisuudella myös suojeltiin lapsia joutumasta lapsityövoimaksi ja nuoria toimettomuudelta ja työttömyydeltä. Koulun kautta myös tunnistetaan lapsen ja perheen muu avuntarve ja voidaan auttaa.
"Peruskoulun  kasvatusihanne on   kulttuuri-ihminen, joka on …. ehjä, itsenäinen persoona." (Koulunuudistustoimikunta (1966))  
Koulu ja lasten ja nuorten tarpeet

KOULU  ratkaisee hyvin monien eri asianosaistahojen ongelmia. Vain yksi on joukosta pois: lapsi.  Niinpä.  Historiassa on tasan muutama koulu, joka on aidosti syntynyt ratkaisemaan lasten ongelmia. Tolstoin maaorjiensa lapsille perustama koulu oli tällainen. Jossakin mielessä Neillin Summerhill myös- vaikka sekin taisi ennemminkin ratkaista oppilaitten vanhempien ongelmia. Mutta nuo olivat yksityisiä kouluja.

On kuitenkin täysin perusteltua  hämmästellä tilannetta. Ihminen on  itsenäinen yksilö, jonka kehityksen, hyvinvoinnin ja elämän onnen tulisi olla yhteiskunnan  toimenpiteiden varsinaisena päämääränä.  Yksilön kannalta oppivelvollisuuskoulu  on pakko-organisaatio. Hänen elämäänsä puututaan.  Hänet eristetään muuusta elämästä ja saatetaan  alttiiksi vaikutuksille.

Yksilöllä on oikeus hyötyä ajasta, jonka koulutus hänen elämästään vie. Yksilön on saatava vastineeksi pakolle vapaus-arvon mukaisesti myös mahdollisuuksia kehittää itseään itselleen tärkeissä asioissa. Yksilöllä on oikeus siihen, että häntä kohdellaan reilusti ja hyvin. Hänellä on oikeus turvallisuuteen ja hyvinvointiin koulutuksen aikana. Yksilöllä on oikeus siihen, että hänen kokonaispersoonaansa kunnioitetaan, eikä sitä kehitetä yksipuolisesti.

Historiallisesti koulu ei syntynyt ratkaisemaan lasten ongelmia. Ei niin, etteikö koulusta olisi mitään hyötyä yksilölle. On. Koulu  on myös investointi lapselle hänen tulevaisuuteensa. Hänelle avautuu mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun ja mielenkiintoiseen työuraan.  Hän saa arvokasta sivistävää tietoa.  Hän oppii,  kuinka vaikuttaa demokraattisessa yhteiskunnassa ja kuinka käyttää sen palveluita hyväkseen. Hän saa mahdollisuuksia tunnistaa omat lahjansa, ja valmistua  elämänuran valintaan oppivelvollisuuskoulun päättyessä. Hän saa mahdollisuuksia kehittää itseään (valinnaisaineet, vapaaehtoisaineet, kerhot) myös omien valintojensa mukaan. Kunhan suostuu pelisääntöihin ja istuu koulukakun (kädet taskussa nyrkissä, kuten Hannu Simola tilannetta kuvaa).

Tulevaisuuden koulu- jatkuuko vanha?

Toisin kuin monet muut, en usko koulun muuttuvan dramaattisesti. Nykyinen konsepti toimii kuin VR:n vessa.  Suomalainen peruskoulu ratkaisee yllä esitetyt, monitahoiset  ongelmat hyvin, varmaankin paremmin kuin juuri mikään koulujärjestelmä maailmassa. Perustelen tätä.

Valtion tarpeisiin vastaaminen

Suomi on hyvin lainkuuliainen maa. Presidenttiä kunnioitetaan. Suomalainen kulttuuri- myös korkeakulttuuri, tavat, elävät ja kehittyvät. Koulu siirtää sen hyviä mutta toki myös kelvottomiksi käyneitä aineksia. Suomi on edelleen turvallinen maa. Nuoret pysyvät koulussa peruskoulun ajan. Suomalaiskouluissa opitaan.

Työttömyys on karannut käsistä. Osaaminen ja osaamistarve eivät kohtaa.  Valtion talous on kriisissä.
Demokratia toimii, mutta myös rasismi on nousussa. Pakolaisten määrän huima kasvu on johtanut kotouttamisongelmiin. Myös päättäjien usko koulutukseen investointina näyttää huvenneen.

Koko koulujärjestelmän osalta meillä on tehokkuusongelmia:  Koulutus vie todella pitkän ajan elämästä. Yliopistosta valmistutaan Suomessa  noin 26-28 vuoden iässä. On myös korkeampia ikäarvioita. Työ muuttuu ja muuttaa pois.  Ammatteja kuolee ja syntyy. Merkittävä osa tarjolla olevista duuneista ei edellytä 17 vuoden opiskelua. Kun sivistyspääoma on kenen tahansa käsillä, se ei enää edellytäisi näin pitkää  erityistä jakelulaitosta.

Työnantajien tarpeisiin vastaaminen

Suomalainen koulujärjestelmä on tuottanut riittävästi ja riittävän hyvin koulutettua työvoimaa, mutta työn  hinta on korkea. Se ei ole koulun vika.

Nopean muutoksen perässä ei ole täysin pysytty.  Ehkä emme ole riittävästi reagoineet palkkatyön katoamiseen. Koulu ei ole innostanut yrittäjiksi. Nuoret eivät ole kovin helppoja työntekijöitä.
Työkykyisten  kansalaisten kasvattamista on myös epäonnistumisia; meillä on varsin paljon nuoria eläkeläisiä. Emme ehkä ole riittävästi panostaneet sellaisiin taitoihin kuin  henkinen joustavuus,  uuden vastaanottokyky ja liittäminen vanhaan. ICT:n osalta olemme vaarallisesti putomassa kelkasta.

Koulutusjärjestelmän tarpeisiin vastaaminen

Lähes 100 %:lle peruskoulun päättäjistä pystytään osoittamaan toisen asteen opintopaikka. Koulutusjärjestelmässämme ei ole umpiperiä.

Erilaisten kansalaisryhmien erityistarpeisiin vastaaminen

Peruskoulu on reagoinut varsin aktiivisesti erilaisiin tarpeisiin ottaa ajankohtaisia asioita opetusohjelmaan (viimeksi ns. kolmas sukupuoli)

Vanhempien tarpeisiin vastaaminen

Vanhemmat voivat käydä turvallisin mielin töissä. Lapsista huolehditaan (lyhyen) koulupäivän ajan. Jokaiselle lapselle osoitetaan koulupaikka. Huoltaja tekee opinto-ohjelmaa koskevat valinnat.

Hyöty lapsille ja nuorille

Koulutus  tuottaa tarpeellisia tietoja ja taitoja, joiden avulla  yksilö selviytyy elämässään itselleen edullisesti. Koulunkäynti on ihmisoikeus; joissain tilanteissa sivistyminen on jopa keino pelastautua kurjuudesta.

Koulutukseen investoimalla yksilöllä on mahdollisuus päästä korkeammalle palkkatasolle. Tutkimusten mukaan jokainen lisäkoulutusvuosi parantaa suomalaisten miesten palkkoja keskimäärin 6,6 prosenttia ja naisten palkkoja 5,5 prosenttia.  Erään toisen arvion mukaan Suomessa lisäkoulutusvuodesta syntyvä keskimääräinen vaikutus palkkatasoon oli vuositasolla 8 ja 9 prosentin välillä ajanjaksolla 1980-1994. Vuoden 2014 Opetusministeriön selvityksen mukaan koulutuksesta on hyötyä yksilölle. Suoritetun koulutuksen taso on tiiviissä yhteydessä sekä työttömyyteen että työllisyyteen. Koulutustason noustessa todennäköisyys työllistyä nousee ja todennäköisyys työttömyyteen tai työvoiman ulkopuolella olemiseen laskee.

Koulutuksen sijoittaminen näyttää varsin hyvältä sijoitukselta. Tai sitä se on ainakin tähän asti ollut.  Oppilaiden usko koulutukseen investointina on kuitenkin hupenemassa. Koulutuksen peruslupaus: upea ura ja elämä uurastajille pettää.  Varakkaaseen elämään löytyy sitä paitsi oikoteitä.

Mikä voisi olla parempi vaihtoehto?

Peruskoulumallin oikeutus on pitkälti siitä kiinni, kuinka hyvin ja kuinka kauan se edelleen instituutiona ratkaisee ne ongelmat, joita varten se on synnytetty ja tuunattu. Ja niin kauan, kuin ei ole toista,parempaa ratkaisua. Mikä sellainen voisi olla?

Nykyinen koulu ratkaisee hyvin tai ainakin kohtuullisesti monien eri tahojen ongelmia varsin tyydyttävästi. Silti on uskallettava pohtia, mikä voisi olla koulun vaihtoehto.

Kovin moni, mm. uudet  keskiluokat,  pitää kasvatusihanteenaan  autonomista kansalaista ja odottaa koululta juuri yksilöllisiä itsensä kehittämismahdollisuuksia. Heille koulu on instituutio, jonka olisi ensisijaisesti ja jopa ainoastaan  ratkaistava yksilön ongelmia ja oltava ensisijaisesti hänen omia oppimis- tai viihtymisintressejään varten. Lienee fiksua tehdä aikamatka 1960-ja 1970-lukujen taitteeseen.

1960-luvun lopun kapina

Lisää kuvateksti
1960-luvun lopulla  Teiniliitto nousi protestoimaan oman aikansa koulua (oppikoulua).  Teinit  kokivat olevansa koulun vaikutuksen alaisia. Heitä muokattiin  kysymättä lupaa heiltä itseltään. Koulu teki heistä  robotteja, tottelevaisia ja alistuvia ja kyselemättä sopeutuvia. Heihin pumpattiin tietoa  välittämättä siitä, kiinnostiko se keitä vai ei. Pistokkailla heitä ruoskittiin tekemään työtä, jota he eivät voi itse valita.

Vanhan koulun tilalle teinit vaativat kokonaan vapaata koulua, jonka  tavoitteena olisi rajoittamaton kasvu. Koulun tulisi olla paikka, jossa nuori ihminen saisi etsiä tietoa ja kehittää taipumuksiaan omaan tahtiinsa ja omien tarpeidena pohjalta. Koulun olisi siis tullut olla eräänlainen oppimiskeskus, joka tuottaa joustavia ja laadukkaita koulutuspalveluita, jossa jokainen saisi  tyydyttää omia kehittymis- ja  oppimishalujaan. Kasvavien tulisi itse saada valita ihanteensa, arvonsa, käsitteensä ja käyttäytymisensä. Ei ylhäältä annetuttuja  tavoitteita. Toiminnan tulisi olla vapaaehtoista. Ketään ei pakotettaisi menemään oppitunnille tai pysymään koulun alueella. Jokaisella olisi  oikeus olla oppimatta.  Oikeus lähteä ja olla pois koulusta. Ei vähimmäisvaatimuksia oppiaineisiin. Ei pakollisia aineita. Ei numeroarvostelua. Pois arvosanat ja kokeet. Ei luokallejääntejä. Jokaiselle oppilaalle laadittaisiin oma ohjelma..Opettajilta ei tarvittaisi muodollista pätevyyttä. Lupaa poliittiselle toiminnalle. Tiloja oppilaiden käyttöön. Oppilaat mukaan suunnitteluun.

Joissain teinien pedagogisissa vaatimuksissa oliikovasti järkeä: Oppilaat pitäisi panna etsimään lähdeaineistoa. Heillä pitäisi teettää tutkielmia, aineita, esitelmiä, taideteoksia ja projekteja. Tarvittaisiin tilaa leikille (leikki-ikä voi jatkua 16-18 vuoteen), vapaalle seurustelulle ja luovalle toiminnalle. Yhteistoimintaa. Yksilöllisiä, omatoimisesti  tehtäviä tehtäviä. Ei   pysyviä luokkia, vaan jostain aiheesta kiiinnostuneiden opintoryhmiä.

Historiasta poimittu vaihtoehto olisi  siis säilyttää koulut rakennuksineen ja opettajineen, mutta luopua kokonaan määrittelemästä oppimääriä. Koulu toimisi samaan tapaan kuin kirjasto. Se olisi aidosti oppimiskeskus, joka todellakin vain ”tarjoaisi aineksia ja virikkeitä omaleimaisen kokonaispersoonallisuden kehittymiselle” - ja oppijoiden omalla vapaalle vastuulle jäisi käyttääkö tarjouksia hyväkseen.

Teiniliiton kapina  ei johtanut tuollaisen uuden vapaan koulun syntyyn. Mutta kapina ei ollut turhaa. Huolellinen tarkkailija näkee, että kritiikki myös osui ja upposi. Koulujärjestelmä omaksui -omissa reunaehdoissaan- monia noista ideoista, ainakin lainsäädännön ja  opetussuunnitelman perusteiden tasolla.

Katsotaanopa vaikkapa seuraavia muutoksia, joita peruskouluun on tehty. Melkoinen osa niistä vaikuttaa tutulta, eikö?
  • Indoktrinaatio on kiellettyä. Jo POPS nosti tämän esiin. Mielipiteitä ei saa pakkosyöttää.   Kasvatus ei ole valmiiksi ajateltujen  ehdottomien totuuksien julistamista.
  • Kriittisyys on tehnyt läpimurron kasvatustavoitteiisinn (2004)
  • Oppimisen mielekkyyttä on haluttu  lisätä uusissa perusteissa.
  • Oppilaiden oikeusturvaa on  lisätty kurinpidossa ja arvostelussa.
  • Arvostelun filosofiaa on pehmennetty. Arvostelun mielivaltaa rajoitettu. Kokeiden merkitystä on vähennetty
  • Työtapoja on haluttu uusia tutkivaan suuntaan
  • Opetusohjelmassa on valinnaisia osia; Oppiaineiden valinnassa ja  kurssien laajuden määrittelyssä voidaan ottaa  huomioon oppilaiden taipumukset ja harrastukset sekä muut opiskelun edellytykset.
  • Oppilaille on luotu osallistumisjärjestelmiä (mm. oppilaskunta)
  • Oppilaille voidaan laatia henkilökohtaisia suunnitelmia.
  • Opetusryhmiä voidaan koota joustavasti- myös kiinnostuksen pohjalta (esim. monialaiset opinnot). Kiinteistä luokista on luovuttu lukioissa, myös osin yläkouluissa.
  • Opetus on järjestettävä oppilaiden ikäkauden ja edellytysten mukaisesti.  
Kaikkea ei ole voitu kuitenkaan omaksua. Yhteiskunta asettaa edelleen tavoitteet (mutta niissä korostetaan yksilön omaleimaisuutta). Koulunkäynti ei ole peruskoulussa vapaaehtoista, eikä toisellakaan asteella, jos haluaa todistuksen. Todistuksista ei ole luovuttu, mutta niiden määrää on vähennetty. Opettajilta vaaditaan  edelleen pätevyys. Tiloja oppilaat saavat vain luvalla.

Moni asia on siis muuttunut Teiniliiton vapaan koulun suuntaan peruskoulun noin 40 vuoden aikana. On totta, että vielä peruskoulujärjestelmää rakennettaessa yhteiskunnan tarpeet ylikorostuivat. 1980- luvulta alkaen yksilön tarpeita on alettu systemaattisesti ottaa paremmin huomioon. Ja työ  sillä saralla jatkukoon.

Toinenkin vaihtoehto 

Ivan Illich (1926- 2002) ehdotti aikanaan eräänlaista ”koulutusseteliä”. Jokainen saisi käyttöönsä tietyn summan rahaa, ja voisi ostaa sillä itselleen koulutusta.  Yhteiskunta ei enää itse kouluttaisi  vaan keskittyisi järjestämään koulutuspalveluita. Julkisten koulujen verkoston sijaan syntyisi koulutuksen markkinat.  Koulutusseteli ratkaisi varsin todennäköisesti yksilön omat kouluttautumisen tarpeet, ja osan vanhempien tarpeista.

Minun on kuitenkin kovin  vaikeaa kuvitella, että yhteiskunta taipuisi rahoittamaan mallia, joka ei mitä ilmeisimminkään ratkaisisi  nyt koulun tehtävälistalla olevia yhteiskunnallisia  ongelmia. Niinkauan kuin yhteiskunta maksaa viulut, koulusta on oltava sille hyötyä. Ja itse asiassa ajattelen, että se näyttää vaativan tuota hyötyä aikaisempaa enemmän.

En myöskään -itsenikin tuntien-  luota  nuoruutta elävien omaehtoiseen sivistymiseen- ilman aikuisten ohjausta. En näe, että koulussa tulisi  opetella vain taitoja ja tietoja, jotka  itseä sattuvat kiinnostamaan tai jotka auttavat henkilökohtaisesti menestymään elämässä (valta, raha, kunnia). Uskon edelleen hyvän suunnittelun arvoon ja koulujen demokraattiseen valvontaan.

Ajatus, että koulu kääntyisi selkänsä yhteiskunnan tarpeille, ei ole realistinen. Mutta samalla tiedämme, että jos lapset ja nuoret  kääntävät koululle selkänsä, yhteiskunta ei saa koulutukseen satsamilleen rahoille vastinetta. Jotain siis kannattaisi tehdä.

Fiksulla kompromissilla eteenpäin

Lähtökohtani on, että jatkossa koulu palvelee vielä paremmin sekä yksilöä että yhteiskuntaa. Siksi olisi fiksua etsiä kompromissia esim. Pasi Sahlbergin esittämästä mallista, jossa koulutyön sisään rakennettaisin tilaa toiminnalle, jossa itse kukin saa ja ehtii löytää omat vahvuutensa, intohimonsa ja kukoistaa.

Sahlberg ehdottaa, että about puolet kouluajasta käytettäisiin oman kiinnostuksen mukaisiin projekteihin jne., ja puolet tiukkaan jopa opettajajohtoiseen opiskeluun, jossa tavoitteena olisi hankkia juuri niitä taitoja, joita tulevaisuudessa tarvitaan.  Näiden kahden alueen keskinäisessä suhteessa voitaisiin ottaa huomioon myös murrosiässä alempien sosiaaliluokkien pojissa tapahtuva taantuminen.
" Kaikille nuorille vanhempien ihmisten henkisen perinnön  omaksuminen ja mukautuminen siihen ei ole helppoa, vaan heitä jäytää salaperäinen vastaansanomisen ja vastaanpanemisen halu." R.H. Oittinen
Etsitään tasapainoa itseisarvoisen ja  hyötytavoitteisen opiskelun välille.  Kouluun tarvitaan sekä teoriaa että tekemistä, molemmille puolillemme: Ihminen on sekä homo sapiens, viisas ihminen, että  homo faber, seppä-ihminen.

Kannatan edelleen yhtenäiskoulumallia: varhaiskasvatus + perusopetus + toisen asteen koulutus.
Toisen asteen dualimalli ei ole pian perusteltu. Lisäisin kaikkiin oppimäärältän ja vaikeustasoltaan erilaisia vaihtoehtoja.

Päivänrakennetta kehittäisin kokopäivämallin suuntaan (vrt. Auroran koulun siesta ja  Ruotsin alkuperäinen 1970-luvun SIA-malli). Koulupäivä koostuisi oppituntien lisäksi monenlaisesta muusta toiminnasta, jota voisi olla ohjaamassa myös muita kuin perinteisiä opettajia.

Koulun historiasta kaivaisiin uudelleen esiin luokan yhteisen tunnin.

Sisältöjen  olisi aina oltava ajanmukaiset. Ylipursuilevaa opetussuunnitelmaa tulisi  keventää. Kuolleesta tiedosta olisi päästävä eroon. Vanhentuvien tietojen sijasta on pyrittävä hankkimaan perustavan laatuisia valmiuksia sekä omaksumaan tehokas opiskelutekniikka ja  halu oppia jatkuvasti uutta. Oppilaita  on valmennettava myös niihin tilanteisiin, joissa heillä ei ole  työtä. Kuinka täyttää  tyhjää aikaa mielekkästi?

Työtapojen tulisi olla monipuolisia. Monimuoto-opetuksen käyttöä pitäisi lisätä. Koulussa opittaisiin  entistä enemmän tekemällä, kokeilemalla ja tutkimalla. Oppilaita rohkaistaisiin kysymään ja kuuntelemaan, ottamaan selvää ja itse osallistumalla vaikutamaan asioihin.

Numeroarvostelusta siirtyisin laadulliseen, sanalliseen tasoajatteluun perustuvaan arviointiin.

Erityinen haaste tulee olemaan maahanmuuttajalasten ja erityisesti ns. myöhään Suomeen tulevien nuorten koulutuksen järjestelyt.

Pidetään edelleen kiinni  Valistuksen ajan tasa-arvon ihanteesta,  Pestalozzin ideasta: pää-sydän-kädet ja  50-luvun koulunuudistajien ajatuksista:   enemmän iloa, enemmän harrastusta, enemmän ponnistelua, enemmän tuloksia. Sekä  POPS:sta: iloisen koulunkäyntivireyden ylläpitämisestä.

LUE

Ahonen, S. (2003 ). Yhteinen koulu. Tasa-arvoa vai tasapäisyyttä. Koulutuksellinen tasa-arvo Suomessa Snellmanista tähän päivään. Tampere: Vastapaino.

Engeström,Y., Hynynen, M, ja Tanner, K. (1970). Kouluun vaikuttamisen aapinen
Jyväskylä: Gummerus.

Illich, I. (1972).  Kouluttomaan yhteiskuntaan. Delfiinikirjat. Helsinki: Otava.

Nurmi, V. (1968). Kasvatuksen uusia näkökulmia ss. 42- teoksessa Aurola, E., Alikoski, J., Niskanen, E.A. & Tamminen, K.  (toim.).(1968). Kasvatuksen kentältä. Juhlakirja Matti Koskenniemen 60-vuotipäiväksi 19.12.1968. Helsinki: Otava.

Oittinen,R.H. (1972). Miksi peruskouluun. Päämääriä ja periaatteita koulun kehittämisessä. Helsinki: Tammi.

Suomen Teiniliitto.. (1968). Kasvatuksellisen perusnäkökulman uudistaminen.Kasvatus ja koulu (54)3, 174- 178

Simola, Hannu.1997. Ulossulkemisesta itsevalikointiin. Opettajuus, kansalaisuus ja käyttäytymisen arvostelu suomalaisissa kansa- ja peruskouludokumenteissa vuosina 1861-1996. Helsingin opetusviraston julkaisusarja A3: 1997.

Taanila, H. (toim). (1967). Kouludemokratia. Teinien tavoitteet demokratian tuomiseksi kouluun; mielipiteitä, ehdotuksia, ohjelmia ja mallisääntöjä. Hyvä tietää 17. Helsinki: Tammi.

Turunen, Kari E. 1999.  Opetustyön  perusteet.  Jyväskylä: Koulutuksen tutkimuslaitos.  Atena Kustannus oy.