KUVA: Peter Johnson |
SUNNUNTAI ei kulunut ihan maatessa. Luin professori Hannu Simolan älyjärkäleen "Koulutusihmeen paradoksit". Yhteensä teoksessa on vertaisarvioituja, "kevyesti tähän päivään päivitettyjä" artikkeleita 12, ja päihin on lisätty johdatusta ja katsetta tulevaisuuteen.
LUOKANOPETTAJA-lehden päätoimittaja Raimo Hautanen lupasi tilaa kirjaesittelylle kakkos-numeroon. Kuinkahan pystyn sanomaan mitään merkittävää yhdellä sivulla, kun arvioitavana on yli 400 sivua viimeisen päälle harkittuja, tieteellisiä artikkeleita 2000-luvulta? Mutta hinku on kova.
KOULUTUSIHMEELLÄ otsikossa viitataan tietysti Pisa-ihme-Suomeen. Tuon ihmeen taustalla olevia paradokseja - siis tekijöitä, jotka ovat hämmästyttäviä- Simola löytää pitkin matkaa useita.
SIMOLA on käsitemiehiä. Teos elää vahvasti diskurssiivisessa käsitemaailmassa, hyvä niin. Minä luen kirjaa (aikuisen ihana oikeus) omilla aivoillani ja kirjoitan siitä omilla sanoillani. Molemmat ovat pari metriä lähempänä ihan koulun arkea. Tällekin tasolle kirjalla on tosi paljon annettavaa.
ESITTELEN tässä blogissa teosta useassa osassa. Miksi? 1. Saan pidettyä blogilastut kohtuullisen mittaisina. 2. Saan silti käsitellä useaa, juuri minua innostavaa teemaa. Alustavasti niitä ovat:
- Miksi koulureformit eivät onnistu?
- Miten opettajat selviävät tuhansien ristiriitaisten heidän puolestaan annettujen lupausten kanssa? Miten opettajat selviävät hengissä jatkuvista reformeistä?
- Miten opettajan tehtävä on muuttunut koulua koskevassa arvovaltaisessa puheessa?
- Miksi Suomi ei ole hurahtanut kansainväliseen testisairauteen? Miksi meillä on aivan omanlaisemme koulutuspolitiikka (SPAM)?
- Millaisia funktioita oppilasarvostelulla on ollut?
- Miksi Suomi on menestynyt Pisa-tutkimuksissa?
- Pitäisikö koulujen arviointitulokset julkaista?
- Millainen on Simolan idea "syventyvästä koulusta", joka on riittävän hyvä?
- Mihin tarvitaan yhteiskunnallisesta kasvatusta tarkastelevaa kasvatustiedettä? Vai tarvitaanko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti