Kuntavaalit 2017

Kuntavaalit 2017

tiistaina, tammikuuta 12, 2016

Mihin koulua tarvitaan?

Nuori miesopettaja ja hänen helsinkiläisluokkansa, juuri
kun Helsinki oli siirtynyt peruskouluun. 
MONI pedagogiikan hulmutukka- mutta toki myös hallintomies-  on kovin pettynyt  vauhtiin, jolla koulu muuttuu heidän mieleisekseen, yleensä paremmin oppilaitten tyytyväisyyttä ja koulunkäynnin iloa tarjoavaksi.  Myös tutkimukset osoittavat, että koulu on äärrimmäisen hidas kääntymään.  Mitä vähemmän on harrastanut kasvatuksen historiaa ja sosiologiaa, sitä enemmän ilmiö aiheuttaa frustraatiota.

LOPULTA vastaus on erittäin simppeli. Koulukone on tuhansin velvoittein betonoitu. Yksikään vaihtoehtoinen, uusi idea, ei näytä täyttävän näitä KAIKKIA velvotteita keskimääräisesti yhtä hyvin kuin nykyinen malli- puutteineen.

PERUSTELEN näkemystäni nyt varsin perinpohjaisesti. Teen mm. aikamatkan 1960-luvun lopun Teiniliiton mielenmaisemiin.  Jos logiikassani on aukkoja, otan mielelläni kritiikkiä vastaan.

Koulu on siis historiallisesti muotoutunut, varsin hitaasti muuttuva  instituutio. Mikä on insitituutio. Instituutio on pysyvä tapa ratkaista, jokin ongelma.  Jotta ymmärtää koulua, kannattaa kysyä, mitä ja keiden ongelmia koululla on tehty ratkaisemaan.

Väitän, että yleinen koulu on syntynyt ja muokkaantunut juoksussa  ratkaisemaan (1) valtion- yhteiskunnan, (2) työnantajien, (3) korkea-asteen oppilaitosten, (4) erilaisten painostusryhmien ja (5) vanhempien ongelmia. Historiassa on tasan muutama koulu, joka on aidosti syntynyt ratkaisemaan lasten ongelmia.

Koulu ja valtion tarpeet

Valtion ja yksilön suhde on dualistinen. Yhtäältä  valtiolla - niin kauan kuin se ollut olemassa- on suvereeni valta kansalaisiinsa.  Ihminen on yhteiskunnan jäsen ja yhteisön vaatimusten tyydyttäjä ja toteuttaja. Sen, mitä kansalaiselta vaaditaan, päättää  valtion pää. Joskus se on hirmuvaltias, demokratiassa se on ihmiset itse. Toisaalta varsinkin kansanvaltainen yhteiskunta on olemassa taatakseen jäsenilleen hyvän elämän. Demokratiassa kaiken toiminnan tavoitteena on yhteishyvä ja yhteisvastuu. Koulun toiminta sijoittuu tähän historialliseen kontekstiin.
” Jokainen poika siis olisi jossakussa määrässä kasvatettava sotamieheksi, nimittäin urholliseksi ja nerolliseksi, tarkaksi ja järjestystä rakastavaksi, isänmaan eteen itsensä uhraavaksi, sekä kunnolliseksi yksinkertaisissa sotamiehen liikkeissä, pilkkaan ampumisessa, y. m. taitavaksi kansalaiseksi”. (Vuoden 1881 mallikurssit)
Koulu ratkaisee useita valtion/yhteiskunnan ongelmia:

Turun katedraalikoulu on Suomen ensimmäinen koulu.
Silloin valtaa yhteiskunnassa käytti kirkko.
(1) kulttuurin siirron ongelma. Koulu kokoaa, vaalii, tallenta, tiivistää, jäsentää ja siirtää  yhteiskunnan keräämän kulttuuriperinnön, arvokkaiksi koetut ilmiöit,  tavat, kootut tiedot sukupolvelta toiselle. Koulu myös  kouluttaa koululaisia kehittämään  kulttuuria. Yhteiskunta tarvitsee jatkuakseen oman kulttuuriperinteensä siirtoa sukupolvelta toiselle. Tärkeitä asioita ei saa unohtaa. Tavoitteena on kansalainen, jotka kykenee ottamaan vastaan ja  jatkuvasti uudistamaan ja kehittämään henkistä ja aineellista kulttuuriamme. Humaani ihminen. Ihminen, joka selviää myös tulevaisuudessa.
"Peruskoulun  kasvatusihanteena on   kulttuuri-ihminen, joka on kykenevä omaksumaan sivistyspääoman, pystyvä yhteistyöhön ja ehjä, itsenäinen persoona." (Koulunuudistustoimikunta (1966) 
”Koulu välittää nousevalle sukupolvelle  esi-isien kulttuuriperintö, jotta oppilaat kansalaisina täyttävät paikkansa tulevaisuuden yhteiskunnassa ja osallistuvat siihen vastuuseen, joka kansanvallan vallitessa lankeaa jokaisen kannettavaksi.”(Suomen kansakoulunopettajien liiton koulutuspoliittinen ohjelma 1957) 
(2) Yhteiskunta tarvitsee toimiakseen  osaajia: tuomareita, sotilaita, hävittäjälentäjiä, lääkäreitä, hallintoa, talousihmisiä... Nämä tarvitsevat hyvän koulutuksen ja sivistyksen. Koulu ratkaisee  yhteiskunnan työnjaon ongelmaa. Koulu auttaa sijoittamaan oikeat ihmiset oikeille paikoille yhteiskunnan hierarkiassa. Aluksi riitti heikon ja epäkypsän aineksen karsinta. Yhteiskunnan monimutkaistuessa myös kvalifiointi,  oppilaiden lajittelu koulutusta ja tulevaa elämää varten, on muuttunut mutkikkaammaksi.

(3) Yhteiskunta tarvitsee toimiakseen yrityksiä, liikkeitä, kauppoja, tehtaita... jotka taas tarvitsevat  työntekijöitä, riittävästi osaavaa työväkeä, jolla on ammattitaitoa. Kvalifikaatio on myös valtion ongelma: ilman yrityksiä ei saada verotuloja, joilla rahoitetaan yhteiskuntaa. Julkiset koulut opettavat kansalle myös työelämässä tarpeellisia, muuttuvia taitoja. Tavoitteena on  itsensä ja perheensä elättävä, veroja maksava,  itsenäinen,  toimintatarmoinen ja kehityskykyinen, tuotantotoimintaan pystyvä ihminen.

(4) Kaikki yhteiskunnat edellyttävät esivallan hyväksymistä.  Julkiset koulut  opettivat kansalle aluksi alamaistaitoja ja sittemmin kansalaistaitoja.  Ihmisen tuli hyväksyä lait ja yhteiselämän vaatimukset. Niitä opetetaan koulussa. Tavoitteena on  yhteiskuntaelämään sopeutuva, lainkuuliainen, rakentavasti toimivat  kansalainen.

Demokraattinen yhteiskunta ei kasvata alamaisia vaan kansalaisia. Kansalainen tarvitsee erityistä valmennusta  kansalaisyhteiskunnan kansalaiselämään. Yksilöt on valmennettava käyttämään heille hankittua valtaa oikein.  Koulu kasvattaa heitä yhteiskunnan aktiivisesti toimivaksi jäseniksi, joilla on valmiuksia sopeutua vallitseviin ja muuttuviin arvoihin mutta myös kehittää niitä. Tavoitteena on kansanvaltaisen yhteiskunnan tietorikkaat, henkisesti itsenäiset ja oma-aloitteiset  - jopa kriittisesti ympäristöään arvioivat-  yhteiskunnan jäsenet.

(5) Jokseenkin kaikissa valtioissa on yhteiskuntaluokkia. Selvitäkseen ja turvatakseen yhteiskuntarauhan  taustaltaan erilaiset ihmisryhmät on saatava elämään rinnakkain rauhassa.   Julkiset koulut  opettavat eri kansanosia tulemaan toimeen toisten kansanosien kanssa ja uusia tulokkaita sopeutumaan maan tapoihin. Koulu tarjoaa avuksi integroivaa, sulauttavaa ja kotouttavaa kansalaiskasvatusta, joka yhdistää er itaustoista tulevia. Globalisaation myötä tähän on liittynyt  myös tarve  kasvattaa kansalaisia tulemaan toimeen muun maailman kanssa, kansainväliseen yhteenkuuluvuuteen. Tavoitteena on avarakatseinen, vastuuntuntoinen maailmankansalainen.
 ”Kansakouluiässä tulee lasketuksi vankka pohja yhteiskuntaluokkien keskinäiselle ymmärtämykselle, joka puolestaan johtaa terveen kansalaishengen syntymiseen”. . Vuoden 1932 oppikoulukomitea 
(6) Yhteiskuntarauhaan tarvitaan myös työtä tai muuta mielekästä tekemistä.  Julkiset koulut  pitävät valvonnallaan vielä työelämään kelpaamattomat nuoret pois pahanteosta.
”Koulun päättymisen ja työpaikan saamisen väliin näyttää jäävän usein joutilasta aikaa, joka saattaa olla  erittäin vaarallista kasvatuksen kannalta”.  
(7) Yhteiskunta toimii, kun asiat ja arki sujuvat. Tietämätön,  taitamaton ja huonokuntoinen kansalainen aiheuttaa  varmaasti keskimäärin enemmän rasitteita yhteiskunnalle kuin osaava ja itsestään huoltapitävä. Koulu antaa kansalaisille  kasvatusta moniin elämässä tärkeisiin asioihin - myös oman talouden hallintaamn, terveisiin elämäntapohin jne.  Tavoitteena on omaa arkeaan ja elämäänsä hallitseva hyvätapainen, vastuullinen ihminen.
"Koulun tulee kasvattaa siveellisyyteen ja hyviin tapoihin sekä antaa elämässä tarpeellisiä tietoja ja taitoja." Kansakoululaki 1958
Koulu ja työnantajien tarpeet 

Kansalaiskoulu oli erityisesti keskittynyt
ammattikoulutuk
seen valmennukseen.
Koulu  on alunperin syntynyt keskiajalla ratkaisemaan kirkon rekrytointiongelmia. Julkiset koulut syntyivät kouluttamaan pappeja.  1600-luvulla julkiset koulut alkoivat kouluttaa väkeä kruunun hallintoon (teiniryöstöt).  1900-luvulla  koulut tuottivat työvoimaa teollistuvan elinkeinoelämän tarpeisiin. Julkiset koulut opettavat kansalle työelämässä tarpeellisia, muuttuvia taitoja, jotta heistä tulee  myöhemmin jonkin ammatin harjoittajia. Tavoitteena on työkykyinen, yritteliäs, yhteistyökykyinen, vastuullinen  ja itsenäinen kansalainen.

Koulu ja koulujärjestelmän tarpeet

Uudella ajalla voidaan jo puhua jossain mielessä koulujärjestelmästä. Alemman kouluasteen oli tuotettava valmiuksia, joita ylemmässä tarvittiin. Alemman tason julkiset koulut karsivat joukosta ne, joihin ei kannattanut  satsata. Koulu arvostelee oppilaansa. Tavoitteena on  joustava asennoituminen  kouluttautumiseen ja elinikäiseen koulutukseen.

Koulu ja erilaisten kansalaisryhmien tarpeet

Kansalais- ja painostusryhmillä  ja vähemmistöillä on  tarpeita nostaa omaa asiaansa agendalle. Koulu palvelee heitä ottamalla heidän asiansa mukaan koulun ohjelmaan. (esim. ruotsinkieli pakolliseksi peruskouluun vuonna1968).

Koulu  ja vanhempien tarpeet

Kasvatus on aina ollut kotien vastuulla. Koulu on tullut apuun, jos vanhemmat eivät tehtävästä selviä.
Ja muutoinkin; tottakai vanhemmat haluavat, että heidän lapsensa saa elämässä tarvittavat taidot ja mielellään hyvän alun elämälleen. Tämä usein edellyttää, että koulu toimisi sellaisilla pelisäännöillä, että oma lapsi pärjää paremmin kuin muut. Vanhempien näkökulmasta koulu on keino taata lapselle hyvä alkuruutu seuraavan asteen koulutuspaikoista kisattaessa.

Vanhemmilla on myös toinen ongelma, jonka koulu  ratkaisee: mihin laittaa lapset siksi aikaa, kun vanhemmat  ovat ansiotyössä. Julkinen koulu auttaa vanhempia järjestämällä lapsille mielekästä tekemistä ja turvallista hoitoa.

Kouluinstituution toiminnan periaatteet

Yleinen koulu on siis instituutio, joka  ratkaisee (1) valtion- yhteiskunnan, (2) työnantajien, (3) korkea-asteen oppilaitosten, (4) erilaisten painostusryhmien ja (5) vanhempien ongelmia.

Julkisella koululla on useita tehtäviä. Lisäksi,  koska koulu on julkinen, sen on noudatettava tiettyjä periaatteita. Omien laskujeni mukaan niitä on neljä.

(1) Laatu. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen koveni vaatimus,  että kaikilla on oltava oikeus koulutukseen riipumatta vanhempien varallisuudesta ja asuinpaikasta. Kaikille nuorille oli järjestettävä mahdollisuus opiskella kaikkea sitä, mikä on tarpeen nykyajan ihmiselle. Maksuttoman koulutuksen oli siis oltava laadullisesti hyvää.

(2) Tasa-arvo. Opintomahdollisuuksien tuli jakaantua oikeudenmukaisesti.  Koulutus oli  etuoikeus, hyöty, joka takasi monipuolisia ja hyviä vaihtoehtoja elämänuraksi. Kun koulutusta saaneita oli vähän, he saivat tietyn yhteiskunnallisen ja taloudellisen erikoisaseman. Koulu ei saanut valinnoissa sortaa ketään.
"Yhteiskunnan kannalta välttämätön lahjakkuuden perusteella tapahtuvaa valikointi  toimitetaan  kunnollisella ja oikeudenmukaisella tavalla." Oppikoulukomitea 1932
(3) Tehokkuus. Varaa kaikkien yhtä pitkään kouluttamiseen ei ollut. Koulutuksen tuli olla tehokasta. Koulutuksen tuli olla myös kustannustehokasta. Koulutuksen tuli edetä johdonmukaisesti.

Myös vaativampaan koulutuksen valikoinnin tuli olla tehokasta, osuvaa.  Toisen maailmansodan jälkeen uskottiin ns. lahjakkuusreserviin.  Kansanvaltaisessa järjestelmässä oli tärkeää, että koulutusetu kohdistui oikeisiin nuoriin, lahjakkaimpiin riippumatta vanhempien varallisuudesta tai asuinpaikasta). Jako henkiseen ja ruumiilliseen työhön pystyttiin tekemään oikeudenmukaisesti- nyt huippuduuneihin ja pätkiin. Tähän liittyy se, että elämänuran valintaa on  myöhennetty.

Koulun on oltava tehokas ja hyödyllinen myös siksi, että sen käyntiin käytetään useita vuosia lapsen ja nuoren elämästä.

(4) Eettisyys. Eettisyys on eräänlainen vastapaino tehokkuudelle. Koulu ei saanut sortua yksipuolisuuteen. Sen piti kehittää ihmistä kokonaisuutena. Oppivelvollisuudella myös suojeltiin lapsia joutumasta lapsityövoimaksi ja nuoria toimettomuudelta ja työttömyydeltä. Koulun kautta myös tunnistetaan lapsen ja perheen muu avuntarve ja voidaan auttaa.
"Peruskoulun  kasvatusihanne on   kulttuuri-ihminen, joka on …. ehjä, itsenäinen persoona." (Koulunuudistustoimikunta (1966))  
Koulu ja lasten ja nuorten tarpeet

KOULU  ratkaisee hyvin monien eri asianosaistahojen ongelmia. Vain yksi on joukosta pois: lapsi.  Niinpä.  Historiassa on tasan muutama koulu, joka on aidosti syntynyt ratkaisemaan lasten ongelmia. Tolstoin maaorjiensa lapsille perustama koulu oli tällainen. Jossakin mielessä Neillin Summerhill myös- vaikka sekin taisi ennemminkin ratkaista oppilaitten vanhempien ongelmia. Mutta nuo olivat yksityisiä kouluja.

On kuitenkin täysin perusteltua  hämmästellä tilannetta. Ihminen on  itsenäinen yksilö, jonka kehityksen, hyvinvoinnin ja elämän onnen tulisi olla yhteiskunnan  toimenpiteiden varsinaisena päämääränä.  Yksilön kannalta oppivelvollisuuskoulu  on pakko-organisaatio. Hänen elämäänsä puututaan.  Hänet eristetään muuusta elämästä ja saatetaan  alttiiksi vaikutuksille.

Yksilöllä on oikeus hyötyä ajasta, jonka koulutus hänen elämästään vie. Yksilön on saatava vastineeksi pakolle vapaus-arvon mukaisesti myös mahdollisuuksia kehittää itseään itselleen tärkeissä asioissa. Yksilöllä on oikeus siihen, että häntä kohdellaan reilusti ja hyvin. Hänellä on oikeus turvallisuuteen ja hyvinvointiin koulutuksen aikana. Yksilöllä on oikeus siihen, että hänen kokonaispersoonaansa kunnioitetaan, eikä sitä kehitetä yksipuolisesti.

Historiallisesti koulu ei syntynyt ratkaisemaan lasten ongelmia. Ei niin, etteikö koulusta olisi mitään hyötyä yksilölle. On. Koulu  on myös investointi lapselle hänen tulevaisuuteensa. Hänelle avautuu mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun ja mielenkiintoiseen työuraan.  Hän saa arvokasta sivistävää tietoa.  Hän oppii,  kuinka vaikuttaa demokraattisessa yhteiskunnassa ja kuinka käyttää sen palveluita hyväkseen. Hän saa mahdollisuuksia tunnistaa omat lahjansa, ja valmistua  elämänuran valintaan oppivelvollisuuskoulun päättyessä. Hän saa mahdollisuuksia kehittää itseään (valinnaisaineet, vapaaehtoisaineet, kerhot) myös omien valintojensa mukaan. Kunhan suostuu pelisääntöihin ja istuu koulukakun (kädet taskussa nyrkissä, kuten Hannu Simola tilannetta kuvaa).

Tulevaisuuden koulu- jatkuuko vanha?

Toisin kuin monet muut, en usko koulun muuttuvan dramaattisesti. Nykyinen konsepti toimii kuin VR:n vessa.  Suomalainen peruskoulu ratkaisee yllä esitetyt, monitahoiset  ongelmat hyvin, varmaankin paremmin kuin juuri mikään koulujärjestelmä maailmassa. Perustelen tätä.

Valtion tarpeisiin vastaaminen

Suomi on hyvin lainkuuliainen maa. Presidenttiä kunnioitetaan. Suomalainen kulttuuri- myös korkeakulttuuri, tavat, elävät ja kehittyvät. Koulu siirtää sen hyviä mutta toki myös kelvottomiksi käyneitä aineksia. Suomi on edelleen turvallinen maa. Nuoret pysyvät koulussa peruskoulun ajan. Suomalaiskouluissa opitaan.

Työttömyys on karannut käsistä. Osaaminen ja osaamistarve eivät kohtaa.  Valtion talous on kriisissä.
Demokratia toimii, mutta myös rasismi on nousussa. Pakolaisten määrän huima kasvu on johtanut kotouttamisongelmiin. Myös päättäjien usko koulutukseen investointina näyttää huvenneen.

Koko koulujärjestelmän osalta meillä on tehokkuusongelmia:  Koulutus vie todella pitkän ajan elämästä. Yliopistosta valmistutaan Suomessa  noin 26-28 vuoden iässä. On myös korkeampia ikäarvioita. Työ muuttuu ja muuttaa pois.  Ammatteja kuolee ja syntyy. Merkittävä osa tarjolla olevista duuneista ei edellytä 17 vuoden opiskelua. Kun sivistyspääoma on kenen tahansa käsillä, se ei enää edellytäisi näin pitkää  erityistä jakelulaitosta.

Työnantajien tarpeisiin vastaaminen

Suomalainen koulujärjestelmä on tuottanut riittävästi ja riittävän hyvin koulutettua työvoimaa, mutta työn  hinta on korkea. Se ei ole koulun vika.

Nopean muutoksen perässä ei ole täysin pysytty.  Ehkä emme ole riittävästi reagoineet palkkatyön katoamiseen. Koulu ei ole innostanut yrittäjiksi. Nuoret eivät ole kovin helppoja työntekijöitä.
Työkykyisten  kansalaisten kasvattamista on myös epäonnistumisia; meillä on varsin paljon nuoria eläkeläisiä. Emme ehkä ole riittävästi panostaneet sellaisiin taitoihin kuin  henkinen joustavuus,  uuden vastaanottokyky ja liittäminen vanhaan. ICT:n osalta olemme vaarallisesti putomassa kelkasta.

Koulutusjärjestelmän tarpeisiin vastaaminen

Lähes 100 %:lle peruskoulun päättäjistä pystytään osoittamaan toisen asteen opintopaikka. Koulutusjärjestelmässämme ei ole umpiperiä.

Erilaisten kansalaisryhmien erityistarpeisiin vastaaminen

Peruskoulu on reagoinut varsin aktiivisesti erilaisiin tarpeisiin ottaa ajankohtaisia asioita opetusohjelmaan (viimeksi ns. kolmas sukupuoli)

Vanhempien tarpeisiin vastaaminen

Vanhemmat voivat käydä turvallisin mielin töissä. Lapsista huolehditaan (lyhyen) koulupäivän ajan. Jokaiselle lapselle osoitetaan koulupaikka. Huoltaja tekee opinto-ohjelmaa koskevat valinnat.

Hyöty lapsille ja nuorille

Koulutus  tuottaa tarpeellisia tietoja ja taitoja, joiden avulla  yksilö selviytyy elämässään itselleen edullisesti. Koulunkäynti on ihmisoikeus; joissain tilanteissa sivistyminen on jopa keino pelastautua kurjuudesta.

Koulutukseen investoimalla yksilöllä on mahdollisuus päästä korkeammalle palkkatasolle. Tutkimusten mukaan jokainen lisäkoulutusvuosi parantaa suomalaisten miesten palkkoja keskimäärin 6,6 prosenttia ja naisten palkkoja 5,5 prosenttia.  Erään toisen arvion mukaan Suomessa lisäkoulutusvuodesta syntyvä keskimääräinen vaikutus palkkatasoon oli vuositasolla 8 ja 9 prosentin välillä ajanjaksolla 1980-1994. Vuoden 2014 Opetusministeriön selvityksen mukaan koulutuksesta on hyötyä yksilölle. Suoritetun koulutuksen taso on tiiviissä yhteydessä sekä työttömyyteen että työllisyyteen. Koulutustason noustessa todennäköisyys työllistyä nousee ja todennäköisyys työttömyyteen tai työvoiman ulkopuolella olemiseen laskee.

Koulutuksen sijoittaminen näyttää varsin hyvältä sijoitukselta. Tai sitä se on ainakin tähän asti ollut.  Oppilaiden usko koulutukseen investointina on kuitenkin hupenemassa. Koulutuksen peruslupaus: upea ura ja elämä uurastajille pettää.  Varakkaaseen elämään löytyy sitä paitsi oikoteitä.

Mikä voisi olla parempi vaihtoehto?

Peruskoulumallin oikeutus on pitkälti siitä kiinni, kuinka hyvin ja kuinka kauan se edelleen instituutiona ratkaisee ne ongelmat, joita varten se on synnytetty ja tuunattu. Ja niin kauan, kuin ei ole toista,parempaa ratkaisua. Mikä sellainen voisi olla?

Nykyinen koulu ratkaisee hyvin tai ainakin kohtuullisesti monien eri tahojen ongelmia varsin tyydyttävästi. Silti on uskallettava pohtia, mikä voisi olla koulun vaihtoehto.

Kovin moni, mm. uudet  keskiluokat,  pitää kasvatusihanteenaan  autonomista kansalaista ja odottaa koululta juuri yksilöllisiä itsensä kehittämismahdollisuuksia. Heille koulu on instituutio, jonka olisi ensisijaisesti ja jopa ainoastaan  ratkaistava yksilön ongelmia ja oltava ensisijaisesti hänen omia oppimis- tai viihtymisintressejään varten. Lienee fiksua tehdä aikamatka 1960-ja 1970-lukujen taitteeseen.

1960-luvun lopun kapina

Lisää kuvateksti
1960-luvun lopulla  Teiniliitto nousi protestoimaan oman aikansa koulua (oppikoulua).  Teinit  kokivat olevansa koulun vaikutuksen alaisia. Heitä muokattiin  kysymättä lupaa heiltä itseltään. Koulu teki heistä  robotteja, tottelevaisia ja alistuvia ja kyselemättä sopeutuvia. Heihin pumpattiin tietoa  välittämättä siitä, kiinnostiko se keitä vai ei. Pistokkailla heitä ruoskittiin tekemään työtä, jota he eivät voi itse valita.

Vanhan koulun tilalle teinit vaativat kokonaan vapaata koulua, jonka  tavoitteena olisi rajoittamaton kasvu. Koulun tulisi olla paikka, jossa nuori ihminen saisi etsiä tietoa ja kehittää taipumuksiaan omaan tahtiinsa ja omien tarpeidena pohjalta. Koulun olisi siis tullut olla eräänlainen oppimiskeskus, joka tuottaa joustavia ja laadukkaita koulutuspalveluita, jossa jokainen saisi  tyydyttää omia kehittymis- ja  oppimishalujaan. Kasvavien tulisi itse saada valita ihanteensa, arvonsa, käsitteensä ja käyttäytymisensä. Ei ylhäältä annetuttuja  tavoitteita. Toiminnan tulisi olla vapaaehtoista. Ketään ei pakotettaisi menemään oppitunnille tai pysymään koulun alueella. Jokaisella olisi  oikeus olla oppimatta.  Oikeus lähteä ja olla pois koulusta. Ei vähimmäisvaatimuksia oppiaineisiin. Ei pakollisia aineita. Ei numeroarvostelua. Pois arvosanat ja kokeet. Ei luokallejääntejä. Jokaiselle oppilaalle laadittaisiin oma ohjelma..Opettajilta ei tarvittaisi muodollista pätevyyttä. Lupaa poliittiselle toiminnalle. Tiloja oppilaiden käyttöön. Oppilaat mukaan suunnitteluun.

Joissain teinien pedagogisissa vaatimuksissa oliikovasti järkeä: Oppilaat pitäisi panna etsimään lähdeaineistoa. Heillä pitäisi teettää tutkielmia, aineita, esitelmiä, taideteoksia ja projekteja. Tarvittaisiin tilaa leikille (leikki-ikä voi jatkua 16-18 vuoteen), vapaalle seurustelulle ja luovalle toiminnalle. Yhteistoimintaa. Yksilöllisiä, omatoimisesti  tehtäviä tehtäviä. Ei   pysyviä luokkia, vaan jostain aiheesta kiiinnostuneiden opintoryhmiä.

Historiasta poimittu vaihtoehto olisi  siis säilyttää koulut rakennuksineen ja opettajineen, mutta luopua kokonaan määrittelemästä oppimääriä. Koulu toimisi samaan tapaan kuin kirjasto. Se olisi aidosti oppimiskeskus, joka todellakin vain ”tarjoaisi aineksia ja virikkeitä omaleimaisen kokonaispersoonallisuden kehittymiselle” - ja oppijoiden omalla vapaalle vastuulle jäisi käyttääkö tarjouksia hyväkseen.

Teiniliiton kapina  ei johtanut tuollaisen uuden vapaan koulun syntyyn. Mutta kapina ei ollut turhaa. Huolellinen tarkkailija näkee, että kritiikki myös osui ja upposi. Koulujärjestelmä omaksui -omissa reunaehdoissaan- monia noista ideoista, ainakin lainsäädännön ja  opetussuunnitelman perusteiden tasolla.

Katsotaanopa vaikkapa seuraavia muutoksia, joita peruskouluun on tehty. Melkoinen osa niistä vaikuttaa tutulta, eikö?
  • Indoktrinaatio on kiellettyä. Jo POPS nosti tämän esiin. Mielipiteitä ei saa pakkosyöttää.   Kasvatus ei ole valmiiksi ajateltujen  ehdottomien totuuksien julistamista.
  • Kriittisyys on tehnyt läpimurron kasvatustavoitteiisinn (2004)
  • Oppimisen mielekkyyttä on haluttu  lisätä uusissa perusteissa.
  • Oppilaiden oikeusturvaa on  lisätty kurinpidossa ja arvostelussa.
  • Arvostelun filosofiaa on pehmennetty. Arvostelun mielivaltaa rajoitettu. Kokeiden merkitystä on vähennetty
  • Työtapoja on haluttu uusia tutkivaan suuntaan
  • Opetusohjelmassa on valinnaisia osia; Oppiaineiden valinnassa ja  kurssien laajuden määrittelyssä voidaan ottaa  huomioon oppilaiden taipumukset ja harrastukset sekä muut opiskelun edellytykset.
  • Oppilaille on luotu osallistumisjärjestelmiä (mm. oppilaskunta)
  • Oppilaille voidaan laatia henkilökohtaisia suunnitelmia.
  • Opetusryhmiä voidaan koota joustavasti- myös kiinnostuksen pohjalta (esim. monialaiset opinnot). Kiinteistä luokista on luovuttu lukioissa, myös osin yläkouluissa.
  • Opetus on järjestettävä oppilaiden ikäkauden ja edellytysten mukaisesti.  
Kaikkea ei ole voitu kuitenkaan omaksua. Yhteiskunta asettaa edelleen tavoitteet (mutta niissä korostetaan yksilön omaleimaisuutta). Koulunkäynti ei ole peruskoulussa vapaaehtoista, eikä toisellakaan asteella, jos haluaa todistuksen. Todistuksista ei ole luovuttu, mutta niiden määrää on vähennetty. Opettajilta vaaditaan  edelleen pätevyys. Tiloja oppilaat saavat vain luvalla.

Moni asia on siis muuttunut Teiniliiton vapaan koulun suuntaan peruskoulun noin 40 vuoden aikana. On totta, että vielä peruskoulujärjestelmää rakennettaessa yhteiskunnan tarpeet ylikorostuivat. 1980- luvulta alkaen yksilön tarpeita on alettu systemaattisesti ottaa paremmin huomioon. Ja työ  sillä saralla jatkukoon.

Toinenkin vaihtoehto 

Ivan Illich (1926- 2002) ehdotti aikanaan eräänlaista ”koulutusseteliä”. Jokainen saisi käyttöönsä tietyn summan rahaa, ja voisi ostaa sillä itselleen koulutusta.  Yhteiskunta ei enää itse kouluttaisi  vaan keskittyisi järjestämään koulutuspalveluita. Julkisten koulujen verkoston sijaan syntyisi koulutuksen markkinat.  Koulutusseteli ratkaisi varsin todennäköisesti yksilön omat kouluttautumisen tarpeet, ja osan vanhempien tarpeista.

Minun on kuitenkin kovin  vaikeaa kuvitella, että yhteiskunta taipuisi rahoittamaan mallia, joka ei mitä ilmeisimminkään ratkaisisi  nyt koulun tehtävälistalla olevia yhteiskunnallisia  ongelmia. Niinkauan kuin yhteiskunta maksaa viulut, koulusta on oltava sille hyötyä. Ja itse asiassa ajattelen, että se näyttää vaativan tuota hyötyä aikaisempaa enemmän.

En myöskään -itsenikin tuntien-  luota  nuoruutta elävien omaehtoiseen sivistymiseen- ilman aikuisten ohjausta. En näe, että koulussa tulisi  opetella vain taitoja ja tietoja, jotka  itseä sattuvat kiinnostamaan tai jotka auttavat henkilökohtaisesti menestymään elämässä (valta, raha, kunnia). Uskon edelleen hyvän suunnittelun arvoon ja koulujen demokraattiseen valvontaan.

Ajatus, että koulu kääntyisi selkänsä yhteiskunnan tarpeille, ei ole realistinen. Mutta samalla tiedämme, että jos lapset ja nuoret  kääntävät koululle selkänsä, yhteiskunta ei saa koulutukseen satsamilleen rahoille vastinetta. Jotain siis kannattaisi tehdä.

Fiksulla kompromissilla eteenpäin

Lähtökohtani on, että jatkossa koulu palvelee vielä paremmin sekä yksilöä että yhteiskuntaa. Siksi olisi fiksua etsiä kompromissia esim. Pasi Sahlbergin esittämästä mallista, jossa koulutyön sisään rakennettaisin tilaa toiminnalle, jossa itse kukin saa ja ehtii löytää omat vahvuutensa, intohimonsa ja kukoistaa.

Sahlberg ehdottaa, että about puolet kouluajasta käytettäisiin oman kiinnostuksen mukaisiin projekteihin jne., ja puolet tiukkaan jopa opettajajohtoiseen opiskeluun, jossa tavoitteena olisi hankkia juuri niitä taitoja, joita tulevaisuudessa tarvitaan.  Näiden kahden alueen keskinäisessä suhteessa voitaisiin ottaa huomioon myös murrosiässä alempien sosiaaliluokkien pojissa tapahtuva taantuminen.
" Kaikille nuorille vanhempien ihmisten henkisen perinnön  omaksuminen ja mukautuminen siihen ei ole helppoa, vaan heitä jäytää salaperäinen vastaansanomisen ja vastaanpanemisen halu." R.H. Oittinen
Etsitään tasapainoa itseisarvoisen ja  hyötytavoitteisen opiskelun välille.  Kouluun tarvitaan sekä teoriaa että tekemistä, molemmille puolillemme: Ihminen on sekä homo sapiens, viisas ihminen, että  homo faber, seppä-ihminen.

Kannatan edelleen yhtenäiskoulumallia: varhaiskasvatus + perusopetus + toisen asteen koulutus.
Toisen asteen dualimalli ei ole pian perusteltu. Lisäisin kaikkiin oppimäärältän ja vaikeustasoltaan erilaisia vaihtoehtoja.

Päivänrakennetta kehittäisin kokopäivämallin suuntaan (vrt. Auroran koulun siesta ja  Ruotsin alkuperäinen 1970-luvun SIA-malli). Koulupäivä koostuisi oppituntien lisäksi monenlaisesta muusta toiminnasta, jota voisi olla ohjaamassa myös muita kuin perinteisiä opettajia.

Koulun historiasta kaivaisiin uudelleen esiin luokan yhteisen tunnin.

Sisältöjen  olisi aina oltava ajanmukaiset. Ylipursuilevaa opetussuunnitelmaa tulisi  keventää. Kuolleesta tiedosta olisi päästävä eroon. Vanhentuvien tietojen sijasta on pyrittävä hankkimaan perustavan laatuisia valmiuksia sekä omaksumaan tehokas opiskelutekniikka ja  halu oppia jatkuvasti uutta. Oppilaita  on valmennettava myös niihin tilanteisiin, joissa heillä ei ole  työtä. Kuinka täyttää  tyhjää aikaa mielekkästi?

Työtapojen tulisi olla monipuolisia. Monimuoto-opetuksen käyttöä pitäisi lisätä. Koulussa opittaisiin  entistä enemmän tekemällä, kokeilemalla ja tutkimalla. Oppilaita rohkaistaisiin kysymään ja kuuntelemaan, ottamaan selvää ja itse osallistumalla vaikutamaan asioihin.

Numeroarvostelusta siirtyisin laadulliseen, sanalliseen tasoajatteluun perustuvaan arviointiin.

Erityinen haaste tulee olemaan maahanmuuttajalasten ja erityisesti ns. myöhään Suomeen tulevien nuorten koulutuksen järjestelyt.

Pidetään edelleen kiinni  Valistuksen ajan tasa-arvon ihanteesta,  Pestalozzin ideasta: pää-sydän-kädet ja  50-luvun koulunuudistajien ajatuksista:   enemmän iloa, enemmän harrastusta, enemmän ponnistelua, enemmän tuloksia. Sekä  POPS:sta: iloisen koulunkäyntivireyden ylläpitämisestä.

LUE

Ahonen, S. (2003 ). Yhteinen koulu. Tasa-arvoa vai tasapäisyyttä. Koulutuksellinen tasa-arvo Suomessa Snellmanista tähän päivään. Tampere: Vastapaino.

Engeström,Y., Hynynen, M, ja Tanner, K. (1970). Kouluun vaikuttamisen aapinen
Jyväskylä: Gummerus.

Illich, I. (1972).  Kouluttomaan yhteiskuntaan. Delfiinikirjat. Helsinki: Otava.

Nurmi, V. (1968). Kasvatuksen uusia näkökulmia ss. 42- teoksessa Aurola, E., Alikoski, J., Niskanen, E.A. & Tamminen, K.  (toim.).(1968). Kasvatuksen kentältä. Juhlakirja Matti Koskenniemen 60-vuotipäiväksi 19.12.1968. Helsinki: Otava.

Oittinen,R.H. (1972). Miksi peruskouluun. Päämääriä ja periaatteita koulun kehittämisessä. Helsinki: Tammi.

Suomen Teiniliitto.. (1968). Kasvatuksellisen perusnäkökulman uudistaminen.Kasvatus ja koulu (54)3, 174- 178

Simola, Hannu.1997. Ulossulkemisesta itsevalikointiin. Opettajuus, kansalaisuus ja käyttäytymisen arvostelu suomalaisissa kansa- ja peruskouludokumenteissa vuosina 1861-1996. Helsingin opetusviraston julkaisusarja A3: 1997.

Taanila, H. (toim). (1967). Kouludemokratia. Teinien tavoitteet demokratian tuomiseksi kouluun; mielipiteitä, ehdotuksia, ohjelmia ja mallisääntöjä. Hyvä tietää 17. Helsinki: Tammi.

Turunen, Kari E. 1999.  Opetustyön  perusteet.  Jyväskylä: Koulutuksen tutkimuslaitos.  Atena Kustannus oy.


Ei kommentteja: