Sata vuotta (1809-1911) Suomen sivistyselämää

Blogilastu on päivitetty 22. elokuuta.

ONNEKSI on Helmet. Sieltä löytyi teos: 

Grotenfelt, A., Gylling, E., Hytönen, V., Kilpi, V.,  Koskelainen,Y., Liakka, N., Malinen, V. ja Voionmaa, V. (1911). Sata vuotta Suomen sivistyselämää. Kansanvalistusseuran julkaisuja 158. Helsinki."""

168- sivuinen kirjanen julkaistiin vuonna 1911. Oli juuri kulunut   100 vuotta vuoden 1809  "suurista isänmaatamme koskevista tapauksista" ts. Suomen irtautumisesta Ruotsista ja liittymisestä  osaksi Venäjän keisarikuntaa. Vielä elettiin autonomian aikaa. Matkaa maailmansodan syttymiseen oli kolme vuotta.

Kirjassa oman aikansa sivistysväki "esittää pienessä koossa ja yleistajuisesti eri puolia kuluneen satavuoden suomalaisesta viljelyshistoriasta". Siten kuin he sen näkivät ja ymmärsivät.

Autonomian aika oli valtavan muutoksen ja kehityksen aikaa. Yksi kirjoittajista toteaa: 

"Inhimillinen edistys viimeisen 100 vuoden kuluessa on mennyt etenpäin enemmän kuin sitä ennen 1000 vuodessa. Ainakin Suomeen nhden pitävät nämä sanat täydellisesti paikkansa varsinkin taloudellisessa suhteessa." - Viljo Hytönen 

POIMIN itselleni teoksesta ylös näitä kehityslinjoja hakusanoitain. Tein myös aikajanan jotta ajanjakson kokonaisuus säilyy mielessä. KUVAN saa klikkaamalla suuremmaksi. Lopuksi kuvaan kutakin vuosikymmentä muutamalla sana. Pahoittelen jutun pituutta. Mutta minulle nämä muistiinpanot ovat mukava aarreaitta.  

Sivistyksen ajovoimia 

1. AATEVIRTAUKSET

Filantropismi

Muualla Euroopassa oli jo 1700-luvulla  vakautunut käsitys, että kouluopetus voisi parantaa kansan tilaa. Kuten tiedetään kyse oli filantropismista. Suomessakin löytyi useita hyväntekijöitä.

Hyväntekijät

Suomessa koulun merkityksestä kansalle  ruvettiin keskustelemaan vasta, kun kruununvouti, asessori Gabr. Ahlmann oli jälkisäädöksellään lahjoittanut melkoisen omaisuutensa  hiljattain perustetulle  Suomen Talouseuralle ja määräsi, että  

"...korkorahoista puolet käytettäisiin pitäjäinopettajien asettamiseen ja palkkaamiseen rahvaan ja varsinkin köyhäin lapsia varten Messukylässä ja Tampereen ympärillä olevissa pitäjissä opettaakseen ei ainoastaan sisälukutaitoa ja kristinoppia, sekä milloin pyydettäisiin kirjoittamista ja laskentoa, vaan myös järkevän maatalouden tärkempiä kohtia”.

Talousseura joutui näin kirkon kanssa seuraamaan kansanopetusasiaa, ja "se siirtyi maan valistuneimman sivistyneistön harrastuksiin".

Kansallinen herätys

Kansallinen herätys lähti liikkeelle ruotsinkielisestä sivistyneistöstä. Kansa nukkui, koska se ei ollut vielä herännyt.

A.I. Arvidssonin 1791- 1858  mukaan  suomalaiset olivat jo kansa, joka ei vain aikaisemmin ollut tie-dostanut asemaansa. Sivistyneistö muodosti puun latvan ja rahvas sen juuren. Hänen kansallista ja valtiollista herätystä ennustivat rohkeat sanat...

 ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”  

... eivät täällä kaikuneet kuuroille korville, mutta  hänelle itselleen ne  tuottivat maanpaon. Hänet karkoitettiin Turun Akatemiasta 1823 ja hän muutti Ruotsiin.

J.LRuneberg "herätti runoillaan maamme ruotsinkielisen valtaluokan vaistomaisesta kotimaantunteesta  itsetietoiisen isänmaan rakkauteen". Vuona 1830 hän julkasi ensimmäisen runovihkonsa. Vänrikki Stoolin tarinoiden osa 1 ilmestyi vuonna 1848.

Elias Lönnroot loi vanhoilla kansan runoaarteilla itseluottamusta ja tulvaisuudentoivoa; ”eihän kansan, joka jo hämäränä muinaisaikanaan oli Kalevalan runot runoillut, tarvinnut epäillä vastaisenkaan sivistystyönsä mahdollisuuta. Kalevala ilmestyi 1835-suomalainen kirjallisuus oli syntynyt.

J.V. Snellman - suurin suurmiehemme- osoitti  perustuksen, jolle sivistystyö oli rakennettava: kansallinen herätyshuuto.  Snellman laati sivistys-, valtio- ja kansalliselle elämälle ohjelmat  kulmakivinä uuden vapauden ja tasa-arvon vaatimukset. Snellman kohdisti  sanansa  pääasiassa ruotsalaisen yläluokan käännyttämiseen. Hegelin oppisuuntaan kuuluva filosofi näki valtiossa  kansansielun korkeimman ilmenemismuodon. Valtion perustana on kansa, joka Suomessa ei voi olla muu kuin suomalainen rahvas. Siksi ruotsinkielisen yläluokan velvollisuus on sulautua kansaan, asettua sen pyrkimysen kärkeeä, sillä vain siten se oikein käyttöisi Ruotsin ajoilta perimänsä sivistyksen.

Sakari Topelius vaali  kauas vuosisadan loppuun isänmaallisen innostuttajan perintöä ja voitti runoillaan, saduillaan ja romanttisilla kertomuksillaan etenkin nuorison, naisten ja lasten sydämet.

Tärkeä vuosi oli 1863. Tuolloin toteutettiin rahalaitoksen uudistus, ja Suomi sai  oma markkansa.

Kansanopistoaate

Kansanopistyö sai alkuna  syventyneestä kansalaissivistyksen käsitteestä. Tanskassa ennen muutta Grundtvikin ansioista ruvettiin ajattelemaan, että nuoruus on  opetusikää,  eikä ainoastaan ammatillista kehitystä vaan se olisi myös ja etenkin aikaa "henkilökohtaiselle  valistukselle".  Tässä iässä olisi annettava opetusta kaikille, jotka sitä haluavat vastaanottaa. Tanskassa joka kolmas maalaisväestön 18-25-vuotisista miehistä ja naisista tuli siitä pian osallisiksi.

Suomalaisuusliike-fennomaanit

Kansakoulu oli suomalaisuuden liikkeen ensimmäisiä tunnussanoja. Syntyi ensimmäinen puolue ajamaan suomalaisuuden asiaa.  Sen sieluna oli J.V. Snellman.

Työväenaate

Elinkeinon vapaus vuonna 1874 synnytti myös tylyä itsekkyyttä. Omaisuuden epätasainen jakaantuminen ja yhteiskunnallinen kurjuus tuli vapaan kilpailun vallitessa suuremmaksi kuin sitä ennen. Työntekijät jäivät enimmäkseen unohduksiin, halveksituun yhteiskunnalliseen asemaan ja entisestäänkin epävakaisempaan taloudelliseen tilaan. Syntyi vaatimuksia suuremmasta yhteenkuuluvaisuudesta. Ylemmät luokat ehdottivat, että  alat, jotka helposti muuttuvat monopoleiksi annettaisiin  valtiolle. Työväki innostui sosialismista, jonka mukaan  tuotantovälineet olivat muuttuneet sorroksi ja ne tulisi ottaa yhteiskunnan haltuun.

Syntyi työväenliike. Ensimmäiset varsinaiset työväenyhdistykset perustettiin Vaasaan  ja  Helsinkiin vuonna 1883 V. von Wrightin johdolla ja "sivistyneiden luokkain myötävaikutuksella".

• 1880-luvulla syntyi työväenyhdistysten yhteyteen ammattiosastoja 
• 1890-luvulla osastot liittyvät ammattiliitoiksi 
• 1895 alkoi ilmestyä itsenäinen työväen lehti: ”Työmies”
• 1899 perustettiin ensimmäinen  työväenpuolue Turussa. Useimmat työväenyhdistykset liittyivät siihen.  

 2. ELINKEINOT

1800-luvun alussa Suomi oli maanviljelys- ja maalaismaa. Tehtaita oli tuskin nimeksikään. Tuotanto oli jähmettynyt vanhoje käsityöammattikuntien tukahduttaviin kaavoihin. Elinkeinovapaus säädettiin vuonna1874.  

Maalaisväestö lisääntyi 1825-1855  lähes puolella miljoonalla. Maaseudun liikaväestö pyrki suurin joukoin torppareiksi, mutta kun parhaat paikat tulivat viljelykseen, torppariasutuksen leviäminen pysähtyi vuosidadan puolivälin jälkeen. 

Kaikille ei riittänyt maalla työtä. Pelastajaksi tuli teollisuus, joka imi liikaväestön töihin. Teollistuminen toi ison mullistuksen.

3. KANSANVALTAISTAMINEN

Vuosina 1865 ja 1873 vahvistettiin asetukset: laajoille kansanjoukoille maalla ja kaupungeissa alkoi  uusi kunnalliselämä. Ei kuitenkaan kaikille 

” Näistä uudistuksista on merkillisimpiä se uusi kansanvaltainen henki,  joka on levinnyt kaikkeen yhteiselämään. Yhteiskunnan vanhat johtavat, ylimysvaltaiset luokat ovat väistyneet syrjään ja  niiden sijalle on yhteiskunnalliselle toiminta-alalle astunut uusia laajoja kansanluokkia ”– Väinö Voionmaa

4. KANSAN KÖYHTYMINEN

1840-ja 1850-luvuilla alkoi näkyä köyhälistökysymys. Useita halla- ja katovuosia oli 1800-luvulla. Vuosina 1867 ja 1868  koetiin täydelliset kadot.

Talollisten määrä lisääntyi. Vuonna 1865 heitä on 74 000. Vielä enemmän lisääntyi torppareiden määrä 63 000. Myös mäkitupalaisten ja itsellisten määrä kasvoi. Kaikille ei riitänyt maalla töitä.

Torppari oli vuokraviljelijä, joka oli vuokrannut viljeltäväkseen osan suuremmasta maatilasta. Vuokraamalla vain osan tilasta torpparit erosivat sekä lampuodeista, joilla oli koko maatila vuokralla, että mäkitupalaisista, joilla oli vuokralla vain lähinnä asuntotonttinsa.

Mäkitupa tarkoittaa jonkin maatilan alueella olevaa vuokra-asumusta, pikku tupaa, johon yleensä ei kuulunut mainittavammin viljelypinta-alaa, toisin kuin torppaan. Asukkaita kutsuttiin mäkitupalaisiksi. He kuuluivat Suomen tilattomaan väestöön. Järjestelmä oli käytössä 1700-luvun loppupuolelta lähtien 1900-luvun alkupuolelle torpparilakiin asti. Mäkitupalaiset työskentelivät yleensä palkollisina ulkopuolisissa töissä, ja muodostivat huomattavan osan maaseudun työvoimareservistä.

Itsellinen tarkoitti  maaseudulla asunutta henkilöä, joka ei saanut elatustaan omasta maanviljelystään eikä ollut vakinaisesti kenenkään palveluksessa. Pääansionsa itselliset saivat tekemällä muuta kuin maatöitä, esimerkiksi toimimalla käsityöläisinä. He asuivat vuokralla toisen omistamassa asunnossa ja maksoivat asumisestaan joko rahalla tai työnteolla. Itsellisillä saattoi olla myös omaa pientä viljelystä ja muutamia kotieläimiäkin.  Itselliset kuuluivat 1700-luvulla suomalaisessa maaseutuyhteisössä tilattomaan väestöön ja samalla yhteiskunnan alimpaan kerrokseen mäkitupalaisten ja palkollisten ohella. Tämänaikaisen länsisuomalaisen kylän rakenteessa itsellisten mökit sijaitsivat kylän laitamilla, kun taas vauraamman väen asutus muodosti kylän ytimen.  -Wikipediasta

5. KAUPUNGISTUMINEN

1700-luvun puolivälissä, Ison vihan päätyessä Suomessa oli sotien ja nälkävuosien harventama väestö. Suomalaisia oli noin  300 000 asukasta. Kaupungit olivat pieniä. Esimerkiksi Hämeenlinnassa oli 354 asukasta.Yhteensä kaupungeissa asui noin 25 000 asukasta, joka on noin  4.4% väestöstä  esim 

Sadassa vuodessa pahaiset  kylärähjät kehittyivät kaupungeiksi. Vuonna 1815  kaupungeissa asui edelleen hyvin pieni osa väestöstä: 4.9 %.  Vuonna 1855 kaupungeissa asui 6 % väestöstä. Vuonna 1900 kaupungeissa asui jo 12,6 %.

6. KEISARIT

Autonomian ajan viidestä keisarista vain Aleksanteri II,  vapauttajakeisari, oli muutosvoima.  Uusi aika alkoi, kun vapaamielinen Aleksanteri II  nousi valtaistuimelle vuonna 1855. Jo seuraavana vuonna hän kävi Suomessa ja  käski senaattia ryhtymään useisiin  toimenpiteisiin. Sanomalehdissä alettiin pohtia yleisiä asioita. 

”Ankaran hallintovallan pitkäaikaisesta unesta herättiin silloin uusien aikain ihanaan aamun” –  Viljo Hytönen

7. MUUTTOLIIKE

1700-luvulla maalla asui 1/2 miljoonaa asukasta: muutamilla seuduilla  asutus oli tiheää, ja siellä viljeltiin maata. Harvemmin asutuilla alueilla  elanto hankittiin kaskenpolttolla, metsästyksellä ja kalastuksella.

1750-luvulta alkoi kehitys: Isojako hävitti sarkajakoa. Kukin talollinen sai manttaalinsa mukaisen osuuden.

Vielä vuonna 1815 maaseutuväestöä oli  95,1 % . Vuonna 1880 vielä  85,2 % väestöstä oli kirkonkirjoissa  syntymäseudullaan. Sitten alkoi raju muuttoliike maan rajojen ulkopuolella ja siirtolaiseksi. 1880-ja 1890-luvuille osuu iso käänne: muutto suuntautuu  kaupunkeihin; teollisuuseutujen väkiluku kasvaa. Vuosien 1881 ja 1908 välillä 1 700 000 ihmistä muuttaa, heistä kaupunkeihin noin 176 000!

8. NAISLIIKE

"1800-luvun alussa nainen oli useimmissa elämänoloissaan sangen sorretussa tai riippuvassa asemassa. Aviovaimona hän oli alentavassa holhoustilassa ja vain leskenä hän saattoi harjoittaa  vapaampaa taloudellista toimintaa.   Jos naimattomalla naisella ei ollut varakasta kotia tai perittyä omaisuutta, ei ollut tarjolla muita elämän mahdollisuuksia kuin palvelijan. Naisen sivisyttämisestä ei ollut puhettakaan, naisten oikeuksista kansalaiselämässä vielä vähemmän."– Vainö Voionmaa

Vuosisadan puolivälissä  käynnistettiin muutoksia. Naisen taloudellisia oikeuksia  vaimona ja lapsena parannettiin. Naiset pääsivät tehtaisiin töihin.  Useita virkoja avattiin  naisille.

Vuonna 1884 perustetiin ”Suomen naisyhdistys”ja hieman myöhemmin Martta-yhdistys edistämääm kansannaisten kotitaloustaitoja

Kirjallisuudessa naisten vapautuksen uranuurtaja oli  Minna Canth. Naisasialiikkeen etevä johtaja oli Alexandra Gripenberg.-

Kehitys huipentui vuonna 1906, kun  kaikki naiset saivat eduskuntauudistuksessa  samat valtiolliset oikeudet kuin miehetkin.

9. PUOLUEET

Maahamme syntyi erikoinen valtiollinen puolue:  vapaamielinen -liberaali- puolue ajamaan valtiollista ja taloudellista vapautta.

Suomalainen puolue  1863- 1913. Ensimmäinen valtiollinen puolue: Se oli enemmistönä valtiopäivillä pappis- ja talonpoikaissäädyssä. Yhdyssiteenä ja aseena  voimakas ja pirteä sanomalehdistö: ”Uusi Suometar” ja ”Kirjallinen kuukuslehti”  mm. J.V. Snellman, Yrjö Koskinen- myöntyväisyysmiehiä suhteessa Venäjään; Suometar-lehti, fennomania > Sisällisodan jälkeen Kokoomus

Ruotsalainen puolue1870-1906,  jyrkkää ruotsalaisuutta ja yhteiskunnallista vanhoillisuutta.  syrjäytti liberaalit. Syntyi vastustamaan suomalaisusliikettö Nya Pressen > RKP

Liberaalinen puolue 1880- 1885  mm. Leo Mechelin - sovittelua kieliasioissa, herraseurapolitiikkaa> sulautui ruotsalaiseen puolueeseen  

Nuorsuomalainen puolue 1894–1918  SP:n sisällä 1905:een; Jonas Castrénin ja Lauri Kivekkään johdolla. Tiukasti perustuslaista kiinni. Mukana toimi poliittisesti aktiivi taiteilijapiiri (Akseli Gallen-Kallela, Jean Sibelius, Juhani Aho, Minna Canth ym.).  Itsenäistyy P.E. Svinhufvudin johdolla. Sisällissodan jälkeen > Kokoomus

SDP 1899- N.R. af Ursin 1 pj.   -lähteenä Wikipedia-

10.SANOMALEHTIKESKUSTELU

Sanomalehdistössä kansakoulasia oli läpi 1840-luvun enimmin pohdittuja asioita. Yleiseksi mielipiteeksi vakiintui:  "Jokin määrä koulutietoja on jokaiselta vaadittava ennen ripille laskemista... Oli jo tullut aika perustaa Suomeen oikeita kansakouluja, yksi kuhunkin pitäjään. niinkuin muissakin maissa."

Kiisteltiin siitä, kumpi on tärkeämpää: kasvatus ja  tietojen ja taitojen jakaminen vai  käytännöllinen koulu - maanviljelysoppia ja käsitöitä ohjelmaan. Esitettiin myös korkeampia vaatimuksia: kansakoulun olisi herätettävä rakkautta tietämiseen ja hyvään tapaan ja opetuksessa pidettävä päämääränä, että oppilaat oppivat oikein, todellisellä käsityksellä lukemaan. - siis kohti ymmärtävää lukemista.

11. TALOUDELLINEN VAURAUS

1800-luvun alussa Suomen kansallisvarallisuus laskettiin 400 miljoonaksi markaksi. 100 vuotta myöhemmin se oli kasvanut 10-kertaiseksi. Vauraus ei kuitenkaan jakautunut tasaisesti.

12. TALOUSOPIN MUUTOS

Suomessa talousoppi vaihtui  1800-luvulla; Merkantilismin tilalle omaksutaan vapaa kilpailu.

MERKANTILISMI  oli itsevaltiuden ajan kauppa- ja teollisuuspolitiikkaa, jota noudetattetiin  1500-luvulta 1800-luvulle. Tavoitteena oli ylijäämäinen kauppatase;  viennin oli oltava suutempia kuin tuonti suurempi. Tähän pyrittiin monopoleilla, tulleilla ja kauppakielloilla. Merkantilismin mielestä kilpailu oli haitallista. Lisäksi pyrittiin voimakkaasti edistämään teollisuutta, erityisesti tuonnin korvaamiseksi kotimaisella tuotannolla. - Wikipediasta

Ranskan suuressa vallankumouksessa 1789  puhkesi ilmoille kansojen viha valtiollista holhousvaltaa kohtaan ja myös taloudellista holhousvaltaa kohtaa. Omaksuttiin  uusi talousoppi Adam Smith vaati mahdollisimman suurta  vapautta.

SMITHIÄ pidetään (kansan)taloustieteen isänä. Vuonna 1776 julkaistu "Kansojen varallisuus" kuvaili ihmisten vapaaehtoisten vaihtokauppojen verkostoa eli markkinataloutta vastapainona silloin vallinneelle, kansalliseen sääntelyyn ja etuoikeuksiin perustuvalle merkantilismille. Monet valistusfilosofit olivat esittäneet samantapaisia ajatuksia aiemmin, myös suomalainen Anders Chydenius melkein täsmälleen samat ajatukset. – Wikipediasta

Ajan uusi taloudellinen tunnuslause kuului  vapaa kilpailu ja elinkeinonvapaus. Jokaisen oli annettava valmistaa ja myydä  tavaransa, missä hän parhaaksi näkee. Jokaisell oli  rajaton  oikeus  etsiä omaa etuansa miten paraiten taitaa.

Elinkeinon vapaus synnytti myös tylyä itsekkyyttä ja heikompain joutumista vahvempain saaliiksi. Omaisuuden epätasainen jakaantuminen ja yhteiskunnallinen kurjuus tuli vapaan kilpailun vllitessa suuremmaksi kuin sitä ennen.  

Yhtiölaki  säädettiin vuonna 1864.

13. TAPAKASVATUSLIIKKEET

Syntyi  kansanliikkeitä, joiden pääharrastuksena on ollut "tapain puhdistaminen, kansan ruumillisen ja henkien terveyden lisääminen ja yleisen valistuksen kohottaminen". 

Nuorisoseuraliike

Vuonna 1881 perustettiin Kauhavalla Suomen ensimmäinen nuorisoseura. Nuorisoseuraliikkeen keskeinen vaikuttaja oli Santeri Alkio. Vuonna 1897 useimmat nuorisoseura yhtyivät ”Suomen Nuorison Liitoksi”.

”Taistelusta pahoja tapoja vastaan on nuorisoseuratyö muodostunut rakentavaksi itsekasvatustyöksi ihmisyys- ja kansalaiselämää varten." – Väinö Voionmaa

Raittiusliike

"1800-luvun alussa Suomi oli Euroopan jouppoimpia maita". Vuonna 1865 kiellettiin  kotitarpeen  viinanpoltto - mutta samalla "valtaan pääsi väkijuomateollisuus, väkijuomien kauppa… edistyväin kulkuneuvojen mukana juoppous levisi uudelleen maan joka kolkkaan" 

Vastavoimaksi perustettiin vuonna 1877 Vaasaan ensimmäinen ehdottoman raittiusseura.  Seuraava syntyi Turkuun. Kaarlo Verkko pani alulle muualla Suomessa. Vuonna 1883 syntyi  Raittiuden ystäväin järjestö.

Raittiusliike sai aikaan rajoituksia. Kansakouluissa  pantiin alulle yleinen raittiusopetus. Vuoden 1907 valtiopäivillä hyväksyttiin yleinen kieltolaki. "Sen toteuttamisesta  on hyvin vähän toiveita!

14. TEOLLISTUMINEN

1840-ja 1850-luvuilla köyhälistökysymys alkoi näkyä vakavasti. Pelastajaksi saapui  tehdasteollisuus. Syntyi teollisuustyöväestö.

Teollisuuden valmistusarvo vuonna 1855 oli 4,7 miljoonaa mk ja 20 vuotta myöhemmin 49,2 miljoonaa mk. Yleinen varallisuus kasvoi. Rahalaitokset paisuivat.

Teollisuustyössä ilmeni myös suuri vaaroja työväen hengelle ja terveydelle. Valtio ryhtyi laatimaan lakeja työväen suojaksi ja hyväksi: 

• 1889  työväensuojelulaki sisälsi määräyksiä supistaa lasten ja naisten tehdastyötä, varvovaisuus- ja terveystoimenpiteistä teollisuuslaitoksissa , ammattientarkastuksesta ym
• 1895: laki teollisen työväem pakollisesta apaturmavkuutuksesta
• 1897: laki kaikenlaisten työväen apukassojen hoidosta
• 1907:  Laki leipomotyön järjesämisesä- teollisuuden vaarat.  

Teollisuuden alalla toimi  pain 10,6 % väestöstä. Vuonna  1865 luku oli ollut  vain 4, 9 %Vuonna 1909 luku oli jo 14,7 % = 451 000.

15. TYÖNVÄENLIIKE

Teollisuus oli liikaväestön pelastaja. Mutta... työntekijät jäivät enimmäkseen unohduksiin, halveksittuun yhteiskunnalliseen asemaan ja entisestäänkin epävakaisempaan taloudelliseen tilaan. Syntyi työväenliike.

Ensimmäiset varsinaiset työväenyhdistykset perustettiin Vaasaan  ja  Helsinkiin 1883 V. von Wrightin johdolla ja sivistyneiden luokkien myötävaikutuksella. 1880-luvulla syntyi työväenyhdistysten yhteyteen ammattiosastoja. 

Vuonna 1895 alkoi ilmestyä itsenäinen työväen lehti ”Työmies”. Vuonna 1899 perustettiin ensimmäinen  työväenpuolue Turussa. Useimmat työväenyhdistykset liittyvät siihen. 1890-luvulla osastot liittyvät myös ammattiliitoiksi. Vuonna 190 eeimmat ammattiliitot yhtyivät ”Suomen ammattijärjestöksi”

Työväenliike otti käyttöön lakkoja, mutta myös työolot vakiintuivat.

16. VÄESTÖN KASVU

1700-luvun puolivälissä, Ison vihan päätyessä Suomessa oli sotien ja nälkävuosien harventama väestö. Suomalaisia oli noin  300 000 asukasta. 

1800-luvun alussa Suomi on pirstottu. Vuonna 1809 Tornion jokilaakson kunnat liitettiin Suomen suurruhtinaskunnan kanssa ja kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1811 Vanhan Suomen väestö liitettiin muun Suomen yhteyteen. Ennen sotavuosia asukkaita oli jo noin 900 000.  Tornion liitos toi noin 12 000 asukasta lisää ja  Vanhan Suomen liitos noin 200 000. .

Vuonna 1815 Suomessa oli noin 1 151 000 asukasta. 

Maalaisväestö lisääntyi 1825-1855 lähes puolella miljoonalla. Liikaväestö pyrki suurin joukoin torppareiksi, mutta kun parhaat paikat tulivat viljelykseen, torppariasutuksen leviäminen pysähtyi vuosiadan puolivälin jälkeen.

Talollisten määrä lisääntyi. Vuonna 1865 heitä on 74 000. Vielä enemmän lisäänyi torppareiden määrä 63 000. Myös mäkitupalaisten ja itsellisten määrä kasvoi.

Sivistys-elämän kehitys

1. KANSALLINEN TIEDE

" Tieteellinen työ tuottaa kauneimmat hedelmänsä, kun se samalla innokkaasti palvelee kansallisia sivistysharrastuksia. Silloin se kohottaa työntekijöitään, vaikuttaa jalostuttaavasti eläviin ihmisiin."– Arvi Grotenfelt.

H.G. Porthan oppilaineen oli pannut kauniille alulle Suomen historian, kielen ja kansanrunouden tukimuksen jo Ruotsin vallan aikana.

Kansallinen, suomalainen tiede varttui 100 vuodessa vähäpätöisestä alusta rikkaaksi ja monipuoliseksi tutkimukseksi. Kansallinen tiede kattoi  tieteenhaarat, jotka tutkivat Suomen kansaa, sen historiaa, kieltä ja kansanrunoutta sekä Suomenmaan luontoa ja oloja

2. KANSANOPETUS

1800-luvun  alussa ei vielä voinut puhua  kansanopetuksesta nykyaikaisessa merkityksessä. Kirkko vaati jäseniltään sisälukutaitoa ja katkismuksen eli kristinopin ”pääkappaleiden” tuntemista ja  velvotti papistoa ne heihin juurruttamaan. Vuoden 1686 kirkkolaki  velvoitti näet pappeja ”ahkeroimaan, että lapset, rengit ja piiat oppivat lukemaan kirjaa ja omin silmin näkemään, mitä Jumala pyhässä sanassaan kieltää ja käskee”. 

Säädöksissä ei ollut viittaustakaan, että tarkoitus olisi laajentaa  lukutaidon avulla  kansan näköpiiriä muihin kuin uskontoon. Toivottiin, että jos oli pitäjänkoulu, "jokainen oppilas oppisi piirtämään ainakin nimensä ja tytöt  nimensä alkukirjaimet". 

Kaupungeissa ja muutamassa harvassa maaseutupitäjässä oli  toki jo kauan ollut  pedagogioita, joiden tehtäväksi Turun tuomiokapituli määritteli vuonna 1802 ”opettaa lapsille kristinoppia sekä harjoittaa heitä jonkun verran kirjoittamisessa ja laskennossa ja maantiedossa”. 

Ahlamannin kouluja syntyi seitsemään Tampereen ympäristön pitäjään. Todellisuudessa ne olivat sangen vaatimattomia, useimmat tuskin kohoten ”lukkarinkouluja” korkeammalle, eikä niillä ole juuri ollut sanottavaa merkitystä kansanopetuksen yleiselle  kehitykselle.

Mutta nyt: 1800- luku  tuli olemaan Suomessa kansanopetuksen vuosisata. 1840- luvulla kehityksen keväoireet puhkesivat  opetustoimen alalla melkein ensimmäiseksi.  

Vuonna 1851 asetettiin korkemmista virkamiehistä komitea, joka  laati hyvin ahdasmielisen ohjelma kansan opettamista varten. Hullu vuosi 1848  keskeytti komitean työn.

Kohti kansakoulua

Sitten tilanne muuttuu: 1856 Senaatti sai tehtävän valmistaa ehdotus ”kuinka helpotettaisiin maalaiskunnille koulujen perustaminen  kansanopetusta varten. Senaatti vaati ensiksi tuomiokapitulien lausunnon asiassa. Ne toistivat taantumusmielisen komitean sepittämän suunnitelman. Kansakoulu tarvittiin vain rippikouluun valmistamista varten.

Lausunnot painatettiin ja niihin pydettiin lausuntoja kansnvalistusta harrastavila ja asiaa tuntevilta.

Uno Cygnaeus läheti arvostelunaan ”Hajanaisia mieteitä Suomeen aiotusta  kansakoulusta”. Cygnaeus oli perehtynyt Pestalozzin, Fröbelin ja Diesterwegin ajatuksiin:

• Kansakoulun tulisi kehittää sopusointuisesti kaikkia lasten henkisiä ja ruumiillisia voimia sekä tulla siten ”kansan siveellisen ja aineellisen vaurastumisen tehokkaimmaksi edistyskeinoksi”. 
• Uskonnon lisäksi maallisia  aineita.  
• Opetus ei saanut tyytyä ”ulkoläksyjen pänttäykseen”, vaan ymmärryksen ja kätevyyden kehittämiseen. 
• Kansakoulun johto erotettava kirkon vallasta ja annettava erityiselle ylihallitukselle. 
• Kelvollisten opettajain valmistamista varten oli perustettava seminaari. 
• Sekä opettajankoulutuksessa että lastenkasvatuksessa oli annettava ruumiilliselle kasvatukselle tärkeä sija; oli myös opetettava käytännölliiä aineita: käsisöitä, puutarhanhoitoa ja terveysoppia.
• Naisten valmistaminen opettajiksi oli  vähintään yhtä tärkeää kuin miesten. 

Senaatissa miehet, joista  riippui kansanopetusasian kehityksen kulku kannattivat täydellisesti Cygnaeuksen ajatuksia. Hänet  lähetettiin valtion myöntämällä matkarahalla 1,5 vuotta kestäneelle matkalle,  jotta hän voi tehdä ehdotuksen kasnakoululaitoksen perustamista varten. Palattuaan matkalta vuonna 1859 Cygnaeus valmisteli esityksensä, ja se julkaistiin vuonna 1861 ja jätettiin komitean käsiteltäväksi.

Komitea  valmisteli sen pohjalta kansakouluasetuksen. Se julkaistiin pitkien keskustelujen jälkeen. Siinä noudatettiin pääasiassa Cygnaeuksen ajatuksia. Merkittävä rooli oli  osa myös Z.J. Clevellä.

Kansakouluasetukseen jäi puute: Cygnauksen mielestä kansakoulu edellytti ”kotiopetuksen ainoaksi luonnolliseksi valmitukseksensa”.  Hänen kasvatusoppillisissa  ihanteissaaa äiti olisi kunkin lapsen ensimmäinen opettaja. Pikkulastenkoulujen, kiertävien ja kiinteiden perustaminen vain härävara. Opettajattaria ei opettajia. Niinpä suunnitelmasta  puuttui  maaseudulla alkuopetus. 

Puute 1: Ensimmäinen opetus

Kansakouluaseus  jättikin  kodin velvollisuudeksi opettaa  lukemaan, ymmärtämään äidinkieltä sekä kristinopin pääasioita. Seurakunnallisen hallinnon oli huolehdittava lapsista, joita ei voida kotona ohjata tyydyttävsti näihin taitoihin. He saivat alkuopetusta kiinteissä tai kiertävissä  kouluissa. Pääsyvaatimuksena ylempään kansakouluun oli joko  kodin tai lastenkoulun tarjoama alkuopetus.

Kaupungeissa, joissa  jo asunto-ja työsasioiden vuoksi on aivan sääntönä, että  alkuopetuksessa turvaudutiin kouluihin. Näin kävi myös maaseudulla. Pääosin maaseudun lapset saivat valmistavan opetuksen kiertokouluissa. Ne toimivat monin paikoin  asuintuvissa, joissa perhe teki samaan aikaan  talousskareita.

Vuonna 1898  annettiin ns. piirijakoasetus; Tuolloin oli enää 13 maalaiskuntaa  kokonaan ilman kansakoulua. Vuonna 1908 ei enää yhtään.'

Puute 2: Jatko-opetus

Kansakoulu on riittänyt luomaan todellista kansansivistystä, ja sivistysvvaatimukset lisääntyivät yhä.

Kansankouluasetuksen 125§ puhui  opettajan velvollisuudesta ”kumminkin yhtenä, mutta mieluummin kahtena jälkeenpuolisena viikossa  olla sellaisille hengille apuna, jotka  koulun läpi ovat käyneet tahi muuten tietoa ja sivistystä harrastavat”.  Työtä ei kuitenkaan korvattu ennenkuin vuonna 1891/1893.

3. KANSANSIVISTYS-/VALISTUSTYÖ

Valtiolla ja kunnilla oli toki  tuohon aikaa pysyviä  opetus- ja valistuslaitoksia, mutta ne huolehtivat vain vähäisessä määrin vanhempien ikäluokkien sivistystarpeista ja  yleisen kansalaissivistyksen leviämisestä. Puuteen poistamiseksi  syntyi erilaisia  kansanvalistusta harrastavia  yhdistyksiä ja laitoksia. 

Kansanvalistustyön pääkeinoja oli luonnollisesti opetus.  Edistysseurat järjestivät myös esitelmiä, oppikursseja, iltamia ja mm. näytelmiä. Perustavaa kansalaisvalistusa annettiin kansakoulujen jatkokursseissa, kansanopistoissa sekä useisiin kaupunkeihin perusetuissa  työväenopistoissa. Yliopistossa pidettiin 1894 alkaen suurelle yleisölle aiottuja lomakursseja. Aivan viime aikoina oli käynnistetty myös  ”kansalaisopintoja”, pieniä tutkintoja opintopiireissä.

Kansanopisto

Vuonna  1889  neiti Sofia Hagman perusti ensimmäinen kansanopiston perustamassaan ja omistamassaan koulussa Kangasalla tutustuttuaan Tanskassa kansanopisto-opetukseen.

Kansanvalistusseura

Kansanvalistuseura perustettin vuonna 1874 julkaisemaan yleistajuista tietokirjallisuutta, panemaan toimeen lauluiltoja ja  edistämään  kirjastoliikettä.

Kirjastoliike

Kansanvalistustyön perustuksena ja huippuna pidettiin yleisiä kirjastoja. Siis kirjastoja, joihin kaikilla oli pääsy. Tuohon aikaan tällaisia olivat: 

• Helsingissä on yliopiston kirjasto. 
• Oppikoulujen kirjastot. 
• Opettajakirjasto- Eivät voi palvella yleisesi kansanvalistusta.  
• Tärkeämpiä olivat siinä suhteessa  kaupungeissa ja maasedulla  olevat ns. kansankirjastot. Ensimmäisen sellaiaen  perusti viipurilainen kauppapalvelija  Juho Pynninen. Vuonna 1875 maassa laskettiin olevan 390 kansankirjastoa.

4. OPETTAJANKOULUTUS

Kansakoulut

Cygnaeus nimitettiin vuonna 1861 Suomen kansakoulujen ylitarkastajaksi. Virkavelvollisuuksiin kuului ryhtyä Jyväskylän  seminaarin johtajaksi. Hän oli siellä johtajana vuodesta 1863  vuoteen 1869 saakka. Seminaarin esikuvana oli  Aargaun kanttoonissa Sveitsissä oleva Wettingenin seminaari.

Kiertokoulut

Vuonna 1890 perustettiin Hämeenlinnaan yksityisestä aloitteesta kiertokoulunopettajaseminaari, ja myöhemmin useampia.  Vuonna 1906 oli enää 65 pikkukoulunopettajaa, joilla ei ollut mitään varsinaista opetusta toimeensa. 

5. PEDAGOGIIKKA

”Lauantaiseuran miehet” perustivat vuonna 1831  Helsinkiin yksityislyseon, "missä toteutettiin uudenaikaisen kasvatusopin periaatteita".

Niinikään Odert Gripenberg teki useita vuosikymmeniä opetustyötä ihailemansa oppi-isän Pestalozzin hengessä - tosin oppikoulussa. 

6. SUOMEN KIELEN ASEMA

Vuonna 1749 suomalaisista oli ruotsinkielisiä 15 %. Autonomian  ajan alussa  pääosa säätyläistä puhui nimenomaan ruotsia. Ruotsi oli virkakieli. 

Vuosi 1863 oli  merkkivuosi: Aleksanteri II antoi asetuksen J.V. Snellmanin esityksestä: Suomen kieli julistettiin tasa-arvoiseksi  ruotsin kielen kanssa kaikessa, mikä  välittömästi koski maan suomenkielistä väestöä. Suomalaiset alkoivat toimia ja vaatia ruotsalaisuuden väistymistä mm. opetuksessa.

 

7. SUOMENKIELINEN KIRJALLISUUS

"Kansallisuusaatteen rinnalla, sen ilmauksen ja  sen kantamana  on kirjallisuutemme edennyt Kalevalan utuisilta uhrivaaroilta ja lauluisilta rannoilta läpi hämäläisten kylämaisemien, ohi uutisviljelysten siirtyen askel askeleelta kohti nykyaikaa , yhä  kehittäen ilmaisukeinojaan...

... Kalevalaisesta romantiikasta 80-luvun realismiin,  realismista vuosisadan lopun uuteen romantiikkaan joka kehitysasteella  yhä enemmän haarautuen, rikastuen, moninaistuen on se  kielestään takonut ja hionut ”Väinämöisen miekan” , jolla ehkä joskus voimme maailmojakin valloittaa- Yrjö Koskelainen

Elias Lönnrootin Kalevala ilmestyi vuonna 1835. Suomalainen kirjallisuus oli syntynyt, Aleksis Kiven Nummisuutarit 1864. Seitsemän veljestä  1870 -realismia

8. SUOMENKIELINEN OPPIKOULU

Vuonna 1858  perustettiin ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu; Jyväskylän alkeisopisto.

Hallitus ei avannut sen jälkeen uusia suomenkielisiä opinahjoja. Suomalaisuuden harrastajat ryhtyivät itse perustamaan oppikouluja. Vasta taistelujen jälkeen saatiin muutetuiksi valtion kouluiksi.

9. SÄÄDYT JA NIIDEN ERILLISSIVISTYS

J.V. Snellman halusi tasoittaa sivistyksen erilaisuusjuopaa - muttei poistaa sitä.

Autonomian ajan vuosikymmenet pähkinänkuoressa

1800-luku

Vuonna 1807 solmiittiin  Tilsitissä Ranskan ja Venäjän kesken rauhan- ja liittosopimus. Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf vastusti Napoleonia väsymättä. Aleksanteri julisti Napoleonin painostuksesta Ruotsille Suomen sodan vuonna 1808. Sen seurauksena Suomi liitettiin osaksi Venäjää.  - Wikipedia

Porvoon valtiopäivillä 1809 Aleksanteri I vahvisti maamme uskonnon ja perustuslait sekä säätyjen ja kansalaisten oikeudet. Ajatus sisäisesti itsenäisen Suomen valtion perustamisesta Venäjän yhteyteen toteutui. Suomi kohotettiin kansakuntien joukkoon, eikä sitä liitetty rajamaana laajaan keisarikuntaan. 

Maamme sai oman hallituksensa, keskusvirastonsa, oman virallisen edustuksensa - Valtiosihteerin viraston ja Suomen asiain komitean  Pietariin. 

Vaikutusvaltainen virkamiesluokka piti  tällä yllä laillisuuden ja sivistyksen vaatimuksia. Ruotsinkieli jäi  maan virkakieleksi - talonpoikaissäädyn anomuksesta. Rahaksi tuli Venäjän rupla- käytännössä kaupassa käytettiin Ruotsin kruunua vieä vuosikymmeniä.

1810-luku 

Keisari  luotti  Suomen kansan uskollisuuteen. Vuonna 1812 hän kokosi  venäläisjoukot Suomesta Napoleonia vastaan. Vartiopalvelus Suomen pääkaupungissa uskottiin suomalaisille joukoille.

Pyhä Allianssi solmittiin vuosina 1815 ja 1818. Lopulta siihen  liittyivät kaikki Euroopan valtiot Britanniaa, Kirkkovaltiota ja Osmanien valtakuntaa lukuun ottamatta.  Tavoitteena  oli säilyttää Euroopassa  kristilliset arvot ja rauha. Liitosta muodostui linnoitus, joka vastust vallankumouksia. Erityisesti se halusi estää Ranskan suuren vallankumouksesta vaikutteita saaneita astumasta sisään allianssin valtioihin. Vallankumousten lisäksi allianssi vastusti demokratiaa, sekularismia ja ateismia.  – Wikipedia

Aleksanteri I aikana säätyjä ei enää kutsuttu koolle. Kehitys oli hidasta. Maan asiain hoito kokonaan vanhan ruotsalaisen virkaluokan käsissä. ”Ajan yleisleima oli sittenkin melken kuoleman hiljaisuus”.  

1820-luku

Kehitys pysähtyy lähes  puoleksi vuosisadaksi.  Hallitus johti valtion kohtaloja mahtikäskyillä. Aleksanteri I:n  ajan yleisleima oli  "melkein kuoleman hiljaisuus”.  

1830-luku

Vuonna 1830 Rankassa koettiin kansannousu; Kuningas pantiin vaihtoon. Eurooppaa järkyttäneet vallankumousliikkeet eivät näytä häirinneen hiljaisuutta Suomessa. Runeberg julkaisi ensimmäisen sunovihkonsa.

Elias Lönnroot loi vanhoilla kansan runoaarteilla itseluottamusta ja tulvaisuudentoivoa; ”eihän kansan, joka jo hämäränä muinaisaikanaan oli Kalevalan runot runoillut, tarvinnut epäillä vastaisenkaan sivistystyönsä mahdollisuuta." Kalevala ilmestyi vuonna 1835-suomalainen kirjallisuus syntyi.

1840-luku

Valtiollisesta hiljaisuudesta huolimatta elettiin suurmiesten aikaa: nerokkaita runoilijoita, tutkijoita, kirjailijoita, yliopisto, ihastunut sivistynyt luokka. J.LRuneberg herätti runoillaan maamme ruotsinkielisessä  valtaluokassa vaistomaisesta kotimaantunteesta  itsetietoisen isänmaan rakkauteen. Vänrikki Stoolin tarina osa I ilmestyi vuonna 1848.

Topelius viritti  vanhoissa ja nuorissa palamaan  lämpöisen historiallisen tulen.Henkisessä ja kansallisessa elämässä "virkosi kehityskauden enteitä".  Keskustelua käytiin sanomalehdissä. 

Valtiollista elämää vielä painosti jäykkä vanhoillisuus, jopa taantumus. Vuoden 1848  Helmikuun vallankumous ravisutti Eurooppaa.  Ranskassa tapahtui  kansannousujen sarja, jonka seurauksena kuningas syrjäytettiin ja Ranskasta tuli tasavalta. Presidentiksi valittiin Napoleonin veljenpoika Louis Napoleon. Hän  kruunasi itsensä keisariksi. Tämä Euroopan  Hullu vuosi 1848  ei  sekään  vielä näytä häirinneen hiljaisuutta  Suomessa.

1850-luku

1850 luvulla tapahtui sitten  iso käänne. Vielä vuonna 1850 annettiin sensuuriasetus, jok  kielsi suomenkielisen kirjallisuuden - paitsi uskonnollisten ja taloudellisten kirjoitusten - painattamisen. Sensuuriasetus peruutettiin virallisesti vasta vuonna 1860.

Aleksanteri II  kultaa-aika alkaa vuonna 1855. Köyhässä historiassamme nuo Aleksanteri II:n nuoret hallitusvuodet, nuo Itämaista sotaa  seuranneet ”liberalismin” vuosikymmenet, olivat kaikkein koreimmat lehdet.

”Ankaran hallintovallan pitkäaikaisesta unesta herättiin silloin uusien aikain ihanaan aamun”–  Viljo Hytönen

1860-luku

Nopeaa uudistuksen aikaa:

• 1863:  Valtiopäivät kokoontuivat
• 1863: Suomi sai  oman markkansa.
• 1865:  laki maalaiskuntien itsehallinnosta
• 1866: kansakouluaseus 
• 1869: valtiopäivät  määräaikaisiksi, ainakin joka 5.vuosi
• 1869: uusi kirkkolaki - kirkolliskokous

Vuodesta 1865  alkaa kehitys, jolloin laajoille kansanjoukoille maalla ja kaupungeissa alkoi  uusi kunnalliselämä.  

Suomalainen koulutusta koskeva sivistystaistelu alkoi 1860-luvulla.  Suomenkielisiä sorrettiin. Suomenkieliset alkoivat  toimia ja vaatia ruotsalaisuuden väistymään.

Hallitus- ja virkavalta alkoi nostaa huolestuttavasti  taas päätään. Hallitus ei avannut uusia suomenkielisiä opinahjoja. Niinpä suomalaisuuden harrastajat ryhtyivät itse perustamaan oppikouluja, jotka saatiin vasta taistelujen jälkeen saatiin muutetuiksi valtion kouluiksi.

Koulut ja kohoava varallisuus alkoivat nyt luoda sivistynyttä lukijakuntaa. Jyväksylän seminaari käynnistyy.

Useita halla- ja katovuosia; vuosina 1867 ja 1868 täydelliset kadot. Kulkutauteja.

1870-luku

Kehitys jatkuu:

• 1873 laki kaupunkien itsehallinnosta
• 1878 asevelvollisuuslaki …
• 1879 elinkeinolaki - yleinen elinkeinonvapaus

1880-luku

Aleksanteri III oli keisarina vuodet  1881- 1894. Suomen erityisoikeuksien kaventaminen alkoi häen  johtaessa Venäjää.

Uudempi tutkimus on kuitenkin nähnyt Aleksanterin hyvänä maan isänä, joka kunnioitti Suomen perustuslakeja sekä arvosti Suomea ja suomalaisten lojaaliutta. – Wikipedia

Sakari Topelius vaali  kauas vuosisadan loppuun isänmaallisen innostuttajan perintöä ja voitti runoillaan, saduillaan ja romanttisilla kertomuksillaan etenkin nuorison, naisten ja lasten sydämet.

Alkoi  valtava muuttoliike maan rajojen sisällä ja siirtolaiseksi. Vuosien 1881 ja 1908 välillä 1 700 000 ihmistä muuttaa, kaupunkeihin noin 176 000! Suunta on nyt kaupunkeihin.

Yhteiskunnan johtavalle paikalle  astui nyt uusi suuri luokka: varakas kolmas sääty eli porvaristo

Ensimmäiset varsinaiset työväenyhdistykset perustettiin Vaasaan ja  Helsinkiin 1883 wrightiläisessä hengessä.

1890-luku

Kehitys kehittyy:

• Ensimmäinen kiertokoulun opettajaseminaari.
• Nuorisoseuraliike syntyy.
• Ensimmäinen työvöenopisto syntyy

Mutta myös takaiskuja tulee:

• Postilaitosmanifesti vuonna   1890  

Täyteen ja hillitsemättömään  valtaan vihamielinen suuntaus maaamme kohtaan pääsi Nikolai II noustessa valtaistuimelle 1894. Kokoontumisvapautta supistetittiin laittomasti. Sanomalehtiä lakkautettiin määräajaksi tai kokonaan, toimittajia erotettiin. Kotitarkastuksia pidettiin, kansalaisten elinkeinonvapautta häirittiin, lainkuuliaisia virkamiehiä erotetiin, Suomen asevelvolliset pataljoonat hävitettiin. Tilalle tuli  uusi laiton sotapalvelus

• 1899  helmikuun manifesti, Bobrikoff  kenraalikuvernööriksi 

Suomen taiteen kultakaudeksi tai kulta-ajaksi kutsutaan vuosia 1880–1910, jolloin suomalaiselle taiteelle luotiin kansallinen ilme ja se nousi kansainväliselle tasolle. Kultakausi sijoittui samaan aikaan sortokausien ja kansallisen heräämisen kanssa. Aikakausi ilmeni kuvataiteessa, kirjallisuudessa, musiikissa ja arkkitehtuurissa.  Aikakauden keskeisin hahmo oli Akseli Gallen-Kallela. – Wikipedia

1900-luku

Onneton Japanin sota 1904-05 nostatti Venäjällä vallankumosliikkeen. Japanista tuli suurvalta

Vuonna 1906 kaikki naiset saivat eduskuntauudistuksessa samat valtiolliset oikeudet kuin miehetkin. Mutta pian vapaus loppui:

• 1903:  ruvettiin karkottamaan maanpakoon tai kuljettamaan Venäjälle uusien vallanpitäjien  vihoihin joutuneita 
• 1904: Bobrikoffin murha
• 1904-05:  Valtiopäivät koolle, mutta  vanha laittomuusjärjestelmä jatkui 
• 1905:... kunnes koko kansan yhteinen voimainponnistus suurlakko sen kukisti SDP:n johdolla 
• 1905-06: uusi valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki; eduskuntalaitoksen täydellinen uudistus- 

1910-luku

Vuonna 1910  Venäjän duuma siirsi itselleen joukon tärkeimpiä lainsäädäntöaloja Suomen perustuslait syrjäyttäen.

Tulevaisuuden kuva kirjan kirjoitushetkellä

Kirjan ilmestyessä elettiin vielä rauhan ja ainakin jonkinlaisen sovun  aikaa. Kansallisuusaate eli vahvasti. Myös halua ratkoa yhteiskunnallisia ongelmia selvästi oli.

”Tulevaisuuden tehtävä on luoda uusi taloudellinen järjestelmä, jossa yksilön itsekkäisyys ja yleinen etu mahdollisimman suuressa määrässä  sopiva yhteen, jossa jokainen katsoo ei ainostaan omaa vaan toisenkin parasta. " –Viljo Hytönen

" Tuleva yhteiskunta on kauttaaltaan perustuva kansan suuriin työtätekeviin kerroksiin ja on järjestyvä niiden vaatimusten mukaan.  Ihmiset ovat eläviä yksilöitä, joilla kullakin on oma tarkoituksensa, ihmisarvonsa, elämisoikeutensa." – Väinö Voionmaa

Toisin sitten kuitenkin kävi. 

JÄLKISANA

TEOS löytyy myös netistä:

http://docplayer.fi/65113783-Sata-vuotta-suomen-sivis-tys-elamaa.html

KIRJOITTAJAT

TEOKSEN kirjoittajista Wikipedia tietää: 

Arvi Grotenfelt. (1863 Helsinki – 1941 Helsinki) oli Helsingin yliopiston filosofian professori vuodesta 1905 ja teoreettisen filosofian professori vuodesta 1906. Grotenfelt toimi mm.  Kansan valistusseuran, Suomen Rauhanliiton sekä Suomen Nuorison Liiton johdossa.

E. Gylling (1881 Kuopio – 1938 Neuvostoliitto) oli  filosofian tohtori, tiedemies ja sosialidemokraattinen poliitikko. Hän toimi tilastotieteen dosenttina Helsingin yliopistossa, kansanedustajana sekä SDP:n puoluejohdossa. Hän liittyi myöhemmin  Suomen Kommunistiseen Puolueeseen, ja oli oli kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja Karjalan neuvostotasavallassa.

Viljo Hytönen (1879 Juva – 1937) oli suomalainen raittiusaatteen edistäjä ja filosofian tohtori. Väitöskirjan aiheena oli Suomen valtion paloviinapolitiikka vuosina 1826-1866. Hytönen toimi Kylväjä-lehden toimittajana, Raittiuden ystävien sihteerinä. Hän oli sosiaalihallituksen 1. aktuaari vuodesta 1919 ja toimi 1920–1937 köyhäinhoidon ylitarkastajana.

Volter Kilpi (1874 Kustavi – 1939 Turku)  oli  kirjailija. Hänen pääteostaan Alastalon salissa (1933) on usein pidetty kaikkien aikojen parhaana suomalaisena romaanina.  Kilpi työskenteli vuosina 1921–1939 vastaperustetun Turun yliopiston ensimmäisenä ylikirjastonhoitajana. 

Yrjö Koskelainen (1885 Helsinki – 1951 Helsinki) oli  Suomen Teollisuusliiton apulaisjohtaja ja kirjailija. Uransa alkuvaiheissa Koskelainen lukeutui uudistusmielisiin nuorsuomalaisiin toimien kirjailijana, kriitikkona ja kääntäjänä. Myöhemmin ollessaan toimittajana ja teollisuusjohtajana hän kuului kokoomuksen oikeistosiipeen.

Niilo  Liakka  (1864 Alatornio – 1945 Helsinki) oli kanslianeuvoksen arvonimen saanut kansanvalistuksen edistäjä, maalaisliittolainen kansanedustaja ja ministeri.

V. Malinen. Oletan, että =  Alexander Verner Theodor Malinen (1863 Hämeenlinna –   1937 Tampere) oli suomalainen lyseon lehtori  ja suomentaja  Hän oli myös säätyvaltiopäivillä pappissäädyn edustajana 1904–1905 ja 1905–1906. Malinen oli Tampereen kaupunginvaltuuston jäsenenä 

 
Väino Voionmaa  (1869 Jyväskylä – 1947 Helsinki) oli professori, kansanedustaja, ulkoministeri, diplomaatti, senaattori ja kansleri. Hän oli myös Suomen itsenäisyyden alkuajan merkittävimpiä poliittisia vaikuttajia, ja edelleenkin häntä arvostetaan historiantutkijana, erityisesti Suomen keskiajan asiantuntijana.

Aikuiskasvatuksen teoriaa ja työmuotoja

KUN olin vuoden vanha, ilmestyi ensimmäinen  suomenkielinen teos, joka käsitteli suppeassa muodossa aikuiskasvatuksen teoreettisia ongelmia.  (Kirjan toinen painos ilmestyi 1970-luvulla. Linkki sen esittelyyn löytyy lastun lopusta.)

Kädessäni on siis 90-sivuinen klassikko:

Harva, Urpo. (1955). Aikuiskasvatus. Johdatus aikuiskasvatuksen teoriaan ja työmuotoihin Suomessa. Helsinki: Otava.

Kirjan ilmestyessä aikuiskasvatus oli kokenut monia muutoksia.

Aikuiskasvatuksen kotimaana pidetään Englantia, jonne oli perustettu 1800-luvun alussa aikuisten uskonnollisia kouluja. Niissä luettiin Raamattua ja muita uskonnollisia kirjoja.

Teollisuuden levitessä työn luonne muuttui - mekaaninen työ ei kehitä. Naapuruus hävisi. Ihminen joutui helpommin paheiden ja rikosten tielle. Vapaa-ajanviettotavat muuttuivat, kun työpäivä oli pitkä. Kun joutoaika lisääntyi, sitä vietettiin kapakoissa.

Filantropistit yrittivät  saada parannusta Englannissa työläisten kurjiin oloihin kehittämällä heissä halua ja kykyä elämänsä kohentamiseen ja täten heidän toimintansa  sai aikuiskasvatuksellisen luonteen. 1800-luvun alussa syntyi suuri joukko käsityöläisten oppilaitoksia (Mechanics´  Institutes). Ne eivät olleet varsinaisia ammattikouluja, vaikka niissä annettiinkin eri ammattialoilta syventävää opetusta jo työssä oleville työläisille.

Toinen tärkeä kotimaa oli Tanska ja grundtvigiälinen  kansanopistoliike. Sen taustalla oli  paitsi kristillisyys myös kansallisuusaate: "Koulu elämää varten". Grundtvig ajatteli, että kansanopistoikäinen nuoriso elää koko myöhemmälle elämälle  ratkaisevassa vaiheessa. Tämä ikäkausi on korkeiden ihanteiden ja henkisen minän syntyaikaa. Ellei nuoriso saa  arkisilta aherruksilta rauhoitettua aikaa persoonallisuutensa syventämiseen ja ellei sitä henkisesti herätetä, syvin ihmisyys siinä näivettyy.

Suomessa oli vielä pitkään 1900-luvulle aikuisia, jotka eivät olleet käyneet kansakoulua. Filantrooppisessa (ja fennomaanisessa) aikuiskasvatuksessa haluttiin antaa täysikasvuisille  aluksi samaa, mitä lapsille annettin kansakoulussa.  Jaettiin siis puuttuvia kansakoulutietoja. Aikuiskasvatus  käsitettiin koulun korvikkeeksi ja  ohimeneväksi ilmiöksi  ja ajateltiin, että sitä tarvitaan vain niin kauan kuin kansakoululaitos ei vielä ulota vaikutustaan kaikkiin yhteiskunnan jäseniin.

Kun aikuisten opetuksessa vapauduttiin kansakoulutietojen antamisesta, mallia alettiin ottaa  yliopistosta.  Koulumaisista opetustavoista uusiksi menetelmällisiksi esikuviksi  nousi yliopistollinen seminaari alustuksineen, seminaareineen ja kirjallisine harjoituksineen.

Noihin aikoihin rahvas otti aikuikasvatuksen  omien yhdistystensä käsiin eliitiltä. Kansanvalistus   muuttui kansansivistystyöksi.

1800- ja 1900-lukujen taitteessa myös työväenliike tahtoi itse huolehtia jäsentensä kasvatuksesta.  Syntyi työväen omaehtoiseksi sivistysliikkeeksi sanottu aikuiskasvatuksen haara, joka levitti sanomaa sosialismista, kasvatti  agitaattoreita ja  työväenliikkeen johtajia.

1950-luvulla aikuiskasvatus alkoi olla  osittain vajavaisen ammattikoulutusjärjestelmän korvike samaan tapaan kun se oli aikaisemmin sangen yleisesti puuttuneen kansakoululaitoksen korvike. (Kehitys on vain kiihtynyt).

Aikuisten keskuudessa tehtävä kasvatustyö oli laajentunut ja monimuotoistunut  jopa niin, että siitä mitkä toiminnat käsitteen alaan mahtuvat, käytiin kiistaa.

Mitä ja miksi aikuiskasvatusta on?

KIRJAN pääosa hahmottelee aikuiskasvatuksen käsitettä. Käsitettä käytti Suomessa ensimmäisenä Castrén. Lähtökohtana oli englantilainen käsite Adult Education.

Aikuiskasvatukset  juuret ovat Harvan mukaan kansanvalistuskäsitteessä, johon kuuluu koulukasvatus ja ns. vapaa  ja vapaaehtoinen kouluiän jälkeen annettava kansanvalistustyö. Termillä vapaa viitattiin siihen, että kasvatus tapahtui vapaaehtoisesti ja omasta tahdosta. Tavoite oli kohottaa kansan tietotasoa tiedettä  popularisoimalla. Konkreettisina keinoina olivat aluksi luento (elävä sana)  ja kansantajuistettu kirja.

HARVA itse määrittelee aikuiskasvatusta varsin syvällisesti ehkä nykysilmin jopa tekosyvällisesti käsitteiden henki, kulttuuri ja sivistys avulla.

Kulttuuri on ihmisten aikaansaannosten, hengentuotteiden kokonaismäärä. Tällöin ihminen käsitetään myös henkiseksi ei vain luonnon olennoksi. On olemassa subjektiivinen ja objektiivinen henki. Subjektiivinen henki on yksilöllisen ihmisen henki, joka syntyy ja häviää hänen mukanaan. Objektiivinen henki tarkoittaa niitä subjektiivisen hengen luomuksia, jotka voivat säilyä yksilön kuoleman jälkeen syystä, että ne ovat objektivoituneet, saaneet olomuodon yksilön ulkopuolellla (esim. taideteos, rakennus, instituutio...). Sivistys on objektiivisen hengen vaikutusta subjektiiviseen henkeen siten, että edellinen eli kulttuuri tulee yksilön henkilökohtaiseksi, eläväksi omaisuudeksi.

Sivistyminen on sitä, että  ihminen oppii ymmärtämään näiden  objektivoituneiden ilmiöiden tarkoituksen ja arvon. Tällöin ihminen nousee luonnontilan yläpuolelle.  Eri yksilöissä kulttuuri elävöityy eri lailla. Toiset omaksuvat kulttuuria paljon, toiset taas vähän, ja näin syntyy ero, jota ilmaistaan jakamalla  ihmiset sivistyneisiin ja sivistymättömiin.

Jo pelkkä eläminen kulttuuriympäristössä vaikuttaa ihmiseen sivistävästi. Kasvatus (suppeammassa merkityksessä) tarkoittaa  tarkoituksellisia toimenpiteitä, jotta  kulttuuri tulisi  yksilöiden henkilökohtaiseksi ja  ja eläväksi omaisuudeksi eli sivistykseksi.

Eliitin luomaa  kulttuuria Harva sanoa korkeakulttuuriksi. Korkeakulttuurin vastakohtana on kansankulttuuri.   Kansansivistys ei tarkoita sitä, että kansan kulttuuri tulisi eläväksi yksilöllisissä ihmisissä vaan sitä, että eläväksi tulee korkeakulttuuri. Kansansivistystyö pyrkii siis  poistamaan korkeakultturin ja kansankultturin välistä juopaa. Se tähtää siihen, että nekin, jotka eivät välittömästi osallistu  korkeakulttuurin luomiseen, voivat saada  elävän kosketuksen sen aikaansaannoksiin.

Käytännössä kansansivistystyö  tarkoittaa aikuisten kasvattamista. Aikuiskasvatus on kasvatusta, joka määritellään pyrkimykseksi muuttaa ihminen toisenlaiseksi kuin hän olisi ilman kasvatusta.  Kyse on kokonaispersoonallisuuden muutoksesta. Kouluiässä voidaan laskea vain kansansivistyksen perusteet. Korkeakulttuurin syvempi omaksuminen edellyttää,  että sivistyminen jatkuu vielä aikuisiässä.

Voiko aikuinen oppia?

Aikuiskasvatus-käsitteen vastustajat epäilevät kahta asiaa: Voiko aikuisena vielä oppia? Voi täysikasvuista kasvattaa?  Kyllä, Harva vastaa.

Aikuisen oppiminen

Thorndike ym.  totesivat kirjassa ”Adult Learning”  (1936) ettei aikuisikään tuleminen välttämättä merkitse oppimiskyvyn menettämistä. 45-vuotias voi hyvin yrittää oppia.  Hmm.

Harva esittelee  seikkoja,  jotka tekevät oppimisen aikuiselle vaikeaksi:
- Nuorta ajavat oppimaan voimakkaat motiivit esim. halu saada ammatissa välttämätön tieto ja taito.  Kun oppimisen tavoite on saavutettu motiivit lakkaavat vaikutamasta.
- Usko tai pelko, että on jo liian vanha oppimaan mitään uutta.
- Käsitys, että opiskeleva aikuinen on lapsellinen tai naurettava.
- Suuri vaikutus oppimiskykyyn on sillä, mitä ja miten hän on oppinut nuorena. Juurtuneet uskot
- Oppimiskyky riutuu harjoituksen puutteesta kuten käyttämätön lihas surkastuu.

Mutta on myös asioita, joita aikuinen oppi paremmin kuin lapsi tai nuori.
-  sukupuolinen rakkauselämä, isän ja äidin roolit,
-  eetillinen kasvaminen,
-  kypsynyt uskonnollinen elämä

Aikuiskasvatusopin kaikkien tärkeimpiä mutta  vähän tutkittuja ongelmia on:  minkälaiset oppimismenetelmät sopivat nimenomaan aikuisille. Niinpä,

Aikuisen kasvatus

Ihmisen kasvu ei Harvan mukaan pysähdy ruumillisen kasvun pääättyessä vaan se voi jatkua ja nimenomaan siten, että kaikkein henkisempien puolien kasvu jatkuu kaikista  kauimmin.

”Sekä kasvatusiän että valmiin iän etujen kannalta näyttää… mitä suurimmassa määrin toivottavalta ettei kasvatusta rajoiteta määrättyihin vuosiin elämän alkupuolella vaan että siihen sisältyvät tehtävät jaetaan koko ihmisiän eri kausille.”- Juho Hollo

Kasvatuksen päämäärä on kasvatusopin vaikeimmin ratkaistava kysymys. Kasvatustoimi on Harvasta järjetöntä, ellei edellytetä että elämä on arvokasta.  Kasvatus on näet elämän säilyttämistä ja vaalimista. Ihmiselämä on mahdollista vain sosiaalisena elämänä. Niinpä kasvatuksen välttämättömänä tehtävänä on kehittää yksilöt kykeneviksi sosiaaliseen elämään.

Tarvitaan yksilön kasvatusta. Silloin on kysyttävä, millainen yksilön elämä on arvokasta? Tarvitaan sosiaalista kasvatusta. Silloin kysytään, millainen on se yhteisö, jonka jäseniksi  yksilöt on muovattava, jotta sosiaalinen elämä muodostuisi mahdollisimman hyväksi.

Kasvatuksen  tehtävänä on  siis sopeuttaa yksilöt yhteiskuntaan. Mitä korkeammalle kulttuuritaso kohoaa eli mitä runsaammaksi sukupolvelta toiselle siirrettävä kulttuuriperintö käy, sitä vaativammaksi ja pitkäaikaisemmaksi muodostuu kasvatus.

Nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa kasvatus ei voi tyytyä vain kulttuuriperinnön  siirtämiseen, vaan sen tulee pitää silmällä sitä kulttuuritilaa , jossa kasvatit tulevat täysikasvuisina elämään.

Päämäärää kohti kuljetaan asteittain. Kullakin ikäkaudella on omat kasvatustavoitteensa eli osapäämääränsä, jotka yhdessä muodostavat kokonaispäämäärän. Mikä on aikuiskasvatuksen päämäärä? Mitkä osapäämäärät ovat vielä jäljellä kasvatin tullessa aikuisikään?

Harva erottaa kasvatuksessa  kolme vaihetta:

1. Perustava yleissivistys  
2. Ammattisivistys (ei kuulu aikuiskasvatusoppiin, siihen kuuluu vain yleissivistykseen tähtäävä kasvatus  - tosiasiassa ammatti- ja yleissivistys sidoksissa toisiinsa)
3. Korkeampi yleissivistys

1. Perustava yleissivistys

Normaali elämä edellyttää  jokaiselta yksilöltä  tietyn määrän tietoja ja taitoja, joiden summaa sanomme perustavaksi yleissivistykseksi. Yhteiskunnan kannalta yleissivistys on normatiivinen käsite, ts. yhteiskunta vaatii  jäseniltään tietyn kehitystason.

Yleinen oppivelvollisuuskoulu täydentää kotona saadun sivistyksen sellaiseksi, että se riittää kolmeen yleissivistyksen tarkoitukseen:

1. tehdä ihmiset  kykeneviksi elämään sosio-kulttuurisessä ympäristössä 
2. luoda pohja tuleville ammattiopinnoille ja 
3. laskea perusta korkeammalle  yleissivistykselle.

Thorndike kysyi: Miksi koulu on sijoitettu  elämän alkupäähän eikä sen loppupuoleen. Ja Harva esittelee vastauksen: Lapsi voidaan velvoittaa oppimaan. Aikuista ei voida velvoittaa, jollei hän tahdo. Koulu kehittää lapsen henkisiä kykyjä opettamalla tarpeetontakin. Jollei saa nuoruusvuosina opetusta, oppimiskyky riutuu. Kolmas syy on ekonominen. Lapsilla on aikaa käydä koulussa, koska he eivät ole vielä työssä.

Koulu valmistaa elämään kahdella tavalla: Toisaalta se antaa sellaista, jota tarvitaan jo kouluaikana esim. luku- ja kirjoitustaidon tai sellaista jota tarvitaan kohta  koulun päätyttyä esim, ohjeita ammatin valitsemiseen. Toisaalta se antaa myös sellaista, jota tarvitaan paljon myöhemmin, jos koskaan.

Ongelmana on, että  koulun opetusohjelmat uhkaavat tulla täyteen sullotuiksi. Koululle ei voida sälyttää loputtomasti uusia tehtäviä. Osa niistä olisi  siirrettävä aikuisikäään. Jos  vapaa-aika lisääntyy ja sen käyttö organisoidaan opiskelua silmällä pitäen, ei koko oppimistarvetta ole välttämätöntä tyydyttää  nuorena, vaan ”koulu” voidaan osittain siirtää aikuisikään.

Koulun täytyy kasvattaa oppilaitaan nopeasti muuttuvan  yhteiskunnan jäseneksi. Koulu ei parhaassakaan tapauksessa pysty antamaan kaikkea sitä kasvatusta ja opetusta, mitkä kansalaiset nopeasti vaihtuvissa  olosuhteissa tarvitsevat. Ainoa keino on tehdä kasvatuksesta jatkuva prosessi ts,. ulottaa osa kasvatustehtävistä aikuisikään. Koulussa tulisi opettaa perusteellisesti sellaista, mikä näyttää  ilmeisen tarpeelliselta ja aikuisikään tulisi siirtää semmoinen, minkä tarpeellisuus on helpommin arvioitavissa myöhemmin.

2. Ammatisivistys

Ammattisivistykseksi  sanomme sitä henkisten voimien kehkeytymistä, jonka saa aikaan ammattiin valmistautuminen ja ammatin harjoittaminen. Ammattikasvatus tarkoittaa  tarkoituksellisia  toimenpiteitä, jotka tähtäävät siihen, että ihminen tulee kykeneväksi harjoittamaan jotain ammattia. Nuorille on olemassa   laaja- ja monimuotoinen ammattikasvatusjärjestelmä, jonka   tehtävänä on ammattitaidon opettaminen. 

Tarkasti ottaen ammattisivistys ei kuulu  aikuiskasvatusopin piiriin, siihen kuuluu vain yleissivistykseen tähtäävä kasvatus. Mutta tosiasiassa ammatti- ja yleissivistys sidoksissa toisiinsa. 

3. Korkeampi yleissivistys

Korkeampi yleissivistys voidaan hankkia kahdella tavalla. Toisaalta itse elämä sivistää: Ts. seurustelu, sanomalehtien lukeminen, elokuvissa ja teatterissa käyminen, matkustaminen, radion kuuntelu… kehittää ihmistä henkisesti. Niissä saadaan kosketus sosio-kulttuuriseen ympäristöön.

Lisäksi korkeampaa yleissivistystä voi hankia itseopiskelijana ja itsekasvattajana opiskelemalla omin päin.

Aikuiskasvatuksella tarkoitetaan  tarkoituksellista toimintaa jonka varsinaisena tavoitteena  on kansalaisten yleissivistyksen kohottaminen.

Korkeampaa yleissivistystä annetaan siis kouluiän jälkeen.  Kansakouluopetusta annetaan vain harvoille, mutta aikuiskasvatustyössä joudutaan melko usein verestämään ja täydentämään kansakoulun  työtä.  Kansakoulun antama  perustava yleissivisys murenee suurelta osalta hukkaan, ellei sitä myöhemmin jatkuvasti käytetä ja kartuteta. Lisäksi nopeasti muuttuvassa kulttuurissa nuoruudessa saatu perustava yleissivistys vanhenee ennen pitää.

Eräät kasvatustehtävät ovat sellaisia, että ne pitäisi nimenomaan sijoittaa aikuisvuosiin: Aineista: historia, sosiologia, kansantaloustiede ja kirjallisuus edellyttävät sellaista elämänkokemusta, joka nuorilta vielä puuttuu. Niiden syvempään ymmärtämiseen tarvitaan  R. Livingstonen mukaan 30 vuoden ikä.

Voimakas oppimisen motiivi on tietoisuus siitä, että opittava asia on tarpeellinen; siksi paras oppimisaika, sanoo Dewey, on silloin kun opittavaa tarvitaan

Aikuisen elämänkehän  tarkeimpiä rakennusaineksia ovat hänen ammattinsa ja siitä  johtuvat työolosuhteet, järjestöt ja muut yhteisöt, joiden jäsenenä hän on sekä  ne henkiset virtaukset, joiden vaikutuspiiriin hän on joutunut. Opetus pitää sovittaa  mahdollisuuksien  liittää siihen tieto- ja kokemusmaailmaan, joka ihmisillä on heidän ammattinsa perusteella.  Ammattisivistys ei kuitenkaan saa muodostua esteeksi yleissivistykselle eikä aikuiskasvatus muodostua varsinaisen ammattikoulujärjestelmän  korvikkeeksi.

Aikuiskasvattaja, aikuiskasvatti ja aikuiskasvatus

Aikuiskasvattaja rooli

Aikuiskasvatustyötä suorittavat yksilölliset ihmiset, opettajat sekä  erilaiset yhteisöt. Aikuiskasvattajien ammatillinen koulutus on nuorta. Aluksi haluttiin että se on palkatonta (vain aatteen tuomasta innosta).  Nyttemmin (siis 1955)  tarvitaan päätoimisia ”ammattimiehä”,joilla on
jokin opettajakoulutus.

Vaikka aikuisten parissa työskenneltäessä  voidaan ja onkin käytettävä osittain samoja metodeja kuin koulussa, vaatii se  omatkin menettelytapansa. Aikuisten kasvatuksessa on ennen muuta muistettava, että ollaan tekemisissä aikuisten  eikä lasten ja nuorten kanssa. On luovuttava kaikesta  auktoriteetin tavoittelusta. Henkisesti täysikasvuinen ihminen tahtoo itse määrätä, mitä hän opiskelee tai muuten harrastaa ja miten hän sen tekee. Hänellä on vakaumuksia, joista hän ei tahdo luopua, hän tahtoo niistä itse päättää. Hän ei tule aikuiskasvatuksen piiriin siitä syystä, että hän haluaisi saada valmiita mielipiteitä entisten sijaan, vaan hän tulee siksi, että  se, mikä hänellä on, ei tyydytä häntä. Hän etsii parempaa ja hän odottaa, että häntä etsinnässään tuetaan.

Nuori ihminen tarvitsee  ennen kaikkea johtamista, aikuinen vain tukea.

Aikuisten opettajalla on paljon opittavaa oppilailtaan. Kasvatettavat on tunnettava.  Myös aikuiskasvattajan perussuhtautumisena opetettaviinsa tulee olla  pedagoginen rakkaus, kaikesta itsekkyydestä vapaa pyrkimys auttaa ihmistä rikkaampaan elämään ja oman itsensä löytämiseen

Aikuisten opettajan tehtävä on panna oppilaiden ajatukset liikkeelle, saada heidät tutkiskelemaan omien ja toisten ajatusten kestävyyttä ja opastaa ajattelemisen taitoon. Esimerkiksi kansanopistodidaktiikassa on alusta alkaen korostettu, että tärkeintä on oppilaiden henkinen herättäminen - ei tietyn määrän tietojen päähän pänttääminen. Heidät on saatava huomaamaan inhimillisen tietämyksen laajuus, tajuamaan sen merkitys elämän rikastuttamisessa ja kohottamisessa sekä innostumaan tietojen jatkuvaan kartuttamiseen

Alkuaikoina luento oli yleisimmin käytetty opetusmenetelmä. 1950-luvulla tyypillisin opetusmenetelmä oli opintopiiri:  Piirin ohjaaja piti lyhyen alustuksen, jakoi sitten puheenvuoroja halullisille ja esitti lopuksi katsauksen käsiteltyyn aiheeseen. Myös oppilaat voivat pitää alustuksia ja suorittaa kirjallisia tehtäviä.  Opintopiiri käsitteli samaa aihetta yhden lukukauden tai kauemminkin.
Opintopiirin työ perustuu ennen kaikkea oppilaiden omatoimisuuteen ja keskinäiseen mielipiteiden vaihtoon.

Aikuiskasvatti

Aikuiskasvatuksessa aikuiset määräävät itse, mitä henkisiä kykyjä he haluavat kehittää.

Aikuiskasvatilla täytyy olla  vakaata pyrkimystä itsensä kehittämiseen,vapaata harrastusta, joka pysyy vireillä ilman rangaistuksen pelkoa tai palkinnon toivoa. Hänen pitää pystyä itsenäiseen ajatteluun siinä merkityksessä, ettei sokeasti pidä opettajaa erehtymättömänä auktoriteettina.

Aikuiskasvatus

Aikuiskasvatukseen kuuluu  sekä sosiaalista että yksilöllistä kasvatusta.

Sosiaalisen kasvatuksen energialähteenä on ollut demokratian lujittaminen ja politisoituminen. Tavoitteena on saada taitoja jolla voi  osallistua valtiolliseen ja  kunnalliseen toimintaan, seurakunta- ja järjestöelämään. Keskustelupiireissä opitaan suvaitsevaisuutta,

Yksilö voi myös  toteuttaa omia  harrastuksiaan ilman. että se palvelee jotain yhteiskunnassa esiintyvää tarvetta. Tällöin toiminnassa herätetään harrastusta mm. lunnonsuojeluun, opitaan etsimään tietoa, kasvetaan siveellisesti ja sosiaalisesti.  Esteettinen taju ja fysiikka vahvistuu.

 Aikuiskasvatusta hoitavat  maassamme erilaiset yhteisöt. Aikuiskasvatuksen pääinstituutioita o(li)vat:

1. Kansanopistot ja kansankorkeakoulut (sisäoppilaitoksia, maalla)
2. Työväenopistot ( ja kansalaisopistot; Ei anneta todistuksia. Työväenopistoa ”ei käydä loppuun”)
3. Kansansivistysjärjestöt (mm. Kansanvalistusseura (1874), Kansanopistoyhdistys, Työväenopistojen liitto, Suomen kirjastoseura, Työväen sivistysliitto,  Suomen Nuorison Liitto (Nuorisoseuraliike), Opintotoiminnan keskusliitto....) 
4. Kansankirjastot eli yleiset kirjastot 

Valtio ei meillä eikä muissa demokraattisissa maissa suorita aikuiskasvatustyötä itse mutta se tukee toimintaa ja kontrolloi  tietyissä rajoissa sen laatua. Kuntien osuus on huomattava

Toimintamuodot olivat jo 1950-luvulla moninaiset: Sivistystä voi hankkia kirjeopistoissa, näytelmä-, laulu-, soitto- ja lausuntaharrastuksissa,  opintokerhoissa, opintopiireissä,  yliopistojen harjoittamasta  luentotoiminnasta.

Opintokerhojen  opintomuotoja  ovat olleet esim.  esitystaidon kerho, keskustelukerho, koulumainen opinokerho, lukukerho, luentokerho, radioluentokerho, selostuskerho sekä yleisohjelmallinen kerho (jossa käytetään runsaasti aikaa  laulu-, soitto-, lausuntaohjelmaan, pakinapöytäkirjan tekoon  (joku sai tehtäväksi kirjoittaa kuvauksen tilaisuudesta, seuraavalla kerralla se luettiin netti), kerholehteen yms. lisäohjelmaan)


Kirjoittajasta

Urpo Harvasta (1910-1973)  tuli vuonna 1946 kansansivistysopin professori.  Harvaa on kuvattu epiteetteillä: "Filosofi, kasvattaja, keskustelija".  Harva ymmärsi myös ammatillisen aikuiskoulutuksen tärkeyden, mutta  läheisintä hänelle oli kuitenkin vapaa sivistystyö, jonka piirissä ihminen voi - humanismin ihanteiden mukaisesti - kasvaa ja kehittyä ihmisenä, ei välineenä johonkin vaan päämääränä sinänsä.
 
Ks. lisää

http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2018/04/huikeita-ajatuksia-osa-1-dialogi-ja.html

http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2012/08/kesaretki-kasvatustieteen-historiaan.html

Kirjan toisen painoksen  esittely

http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2018/10/suomalainen-aikuiskasvatus.html

Valistus, sivistys, kasvatus

TODELLA massivinen teos aikuiskasvatuksen historiasta tämä:

Aaltonen, Rainer ja Tuomisto, Jukka. (toim.).  (1991). Valistus, sivistys, kasvatus. Vapaan sivistystyön XXXII vuosikirja. Helsinki: Kansanvalistusseura ja  Aikuiskasvatuksen tutkimusseura.

TEKIJÄT piirtävä kirjassa kuvan  aikuiskasvatuksen historiasta Suomessa. Kirjaan on koottu parikymmentä  autenttista klassikkoesseetä, vanhimmat 1800-luvulta. Mukana on niinikään lyhyet esittelyt niiden kirjoittajista. Kirjan nimeen tiivistyy ehkä oleellisin nimemomaan käytännön aikuiskasvatustoiminnan -ei aikuiskasvaustieteen - kehityskulusta.

Aikuiskasvatuksen alkujuuret

Kansanopetus käynnistyi Suomessa  uskonpuhdistuksesta. Protestanttisen kirkon jokainen jäsen oli saatava ”puhtaan jumalansanan” vaikutuksen alaiseksi. Tarvittiin kansankielinen Raamattu, lähinnä Uusi Testamentti ja kansan lukutaito. Kansalla tarkoitettiin aluksi tuolloin ”oppimatonta” rahvasta eli lähinnä maaseudun talonpoikia ja työväkeä. 1600-luvulla  kirkon suunnittelema ja toteuttama  kansanopetus pyrittiin ulottamaan kaikkiin kansalaisiin.

1700-luvulla syntyi kirkollinen oppivelvollisuus ja vanhempien opetusvelvollisuus. Kansan oli opittava katekismus ulkoa, ja taidot olivat aluksu vanhempien vastuulla. Myös rippikoulu organisoitui tällöin.

Tärkeä tekijä oli myös Suomen Talousseura, joka perustettiin vuonna 1797. Se nautti eräänlaista puolivirallisen neuvonta- ja tukiorganisaation statusta kautta vuosikymmenten.

Kansaa kasvatettiin 300 vuotta uskonnollisessa hengessä Mikael Agricolasta Uno Cygnaeukseen. Kansanopetus kuului kirkolle 1800-luvun puolivälin saakka. Tuon vuosisadan ajan suomalainen aikuisväestö oli käytännöllisesti katsoen miltei kokonaisuudessaan kouluttamatonta.

Aikuiskasvatuksen synty: Valistus

Suomi oli siirtynyt osaksi Venäjää, ja maassa syntyi kansallinen herätys. Aikuiskasvatuksen synty liittyy vahvasti 1700-luvulla syntyneeseen valistusaatteeseen. Valistus uskoi järjen ja tiedon suureen vaikutusvaltaan ja hyötyyn. Valistusaatteen innoittaminen vaadittiin tiedon demokratisoimista ja tähän liittyen koko kanssaan ulottuvan koulutusjärjestelmän luomista

Ruotsinkielinen eliitti  halusi sivistää raakalaismaisen rahvaan ja täydentää eri syistä koulun ulkopuolelle jääneen kansanosan tieto- ja moraalitasoa vastaamaan  syntymässä olleen  demokraattisen valtion kansalaisilta vaadittavia ominaisuuksia.

Aikuiskasvatuksen  ensimmäisinä  tärkeinä muotoina voi pitää  kansallisen sivistys- ja talouseliitin 1800-luvun puolessa välissä käynnistämiä maanviljelysseuroja. Tärkeä poiju oli myös vuonna 1831 perusettu Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Vapaaehtoiset kansanvalistajat kokivat tehtäväkseen viedä valoa kansalle.  Kohteena oli nimenomaan rahvas, perussivistyksestäkin osattomiksi jääneet. Ja toimijoina sivistyneisytö.  Valistusta annettiin ylhäältäpäin alaspäin, sivistyneistöltä rahvaalle.

Käytännössä  tyydyttiin vain tiedon levittämiseen kansan keskuuteen pohtimatta sitä, missä määrin ihmiset pystyivät omaksumaan välitettyä tietoa, arvioimaan sitä kriittisesti ja käyttämään sitä omassa elämässään.

Voimakas nousu 1870-luvulla 

1800-luvun   jälkipuoliskolla  kansansivistysvastuuta jakaamaan tuli uusia voimia. Kansakoulut, oppikoulut, opettajankoulutus. Kansakoulu olisi se mahtava henkinen voima, joka nostaisi Suomen teollisuuden samoin kuin koko elinkeinoelämän kukoistukseen. Aikuisten vuoro tuli hieman myöhemmin. Pohjalaisten ylioppilaiden keskuudessa toimi ”Kansanvalistus-Yhdistys”, joka alkoi
järjestää kansantajuisia luentoja sekä Helsingissä että maasedulla.

1868 Suomen kasvatusopillinen Yhdistys teki aloitteen valtakunnallisen kansansivistysjärjestön perustamisesta.

Vuosisadan lopulla tapahtui paljon:  teollistumisen läpimurto, liberalismi, uudet keksinnöt, kauppa kansainvälistyy, väestö alkoi hakeutua  suuremmassa määrin asutuskeskuksiin. Staattisesta pysähtyneestä yhteiskunnasta  siirrytiin liikkuvaan ja nopeasti muuttuvaan yhteiskuntaan.

Sivistys ja kansansivistys

Kansallisuusaate oli rantautunut  Suomeen 1800-luvulla. Sivistys koetiin kansakuntaa yhdentäväksi voimaksi. Kauppa kansainvälistyi . Käsite Bildung oli luotu Saksassa. Se suomennettiin sivistykseksi. Taustalla oli humanistien kritiikki. He halusivat edistää hyötyvapaata  ”puhdasta tietoa” ja persoonan kasvausta,

Sivistysliikkeen tärkeitä ajovoimia oli kansallismielinen fennomaaninen sivistyneistö nokkamiehenä J.V. Snellman (1806-1881).

J.V. Snellman: Sivistys ja yleishenki (1846) 

Snellmanille sivistys = humaniteetti = ihmisyys. Ihmiskunta on edennyt villiydestä  jalostukseen, ja sivistysperintö on lisääntynyt kerta kerralta. Jokaisen kansan kehitystä ajaa kaitselmus, yleishenki, joka on vastustamaton. Sivistys on sitä, että tuntee oman ajan ja sen hengen. Jokaisessa ajassa liikkuu myös harhahenkiä. 

Se jossa ajanhenki ei ilmene on sivistymätön. Talonpoika voi olla sivistynyt ja opinharjoittaja sivistymätön. Sivistynyt harrastaa  isänmaan yleisiä asioita. .

Mitä ajanhenki oli tuona aikana? Snellmanin mukaan  kansojen oikeuden perustana on sivistyksen oikeus. Lisäksi kaikilla yhteiskunnan jäsenillä on oikeus sivistykseen. Tuossa ajassa ajan henki vaatii: Yhtälaiset oikeudet. Tasavertaisuus lain edessä. Elinkeinonvapaus. Ihmisarvon kunnioitus. Pyrinnöt alempien yhteiskuntaluokkien sivistämiseksi ja vaurastuttamiseksi. Ketään ei miekalla pakoteta johonkin tunnustukseen. Järkeä kunnioitetaan. "Alamainen uskollisuus sekä lain ja oikeuden kunnioitus  varjelevat Suomea."

Kiivaiden fennomaanien mielestä  vain kansan valistamisen kautta on mahdollista edistää suomalaisuuden asiaa. Kansa tarkoitti lähinnä maaseudun työväestöä, rahvasta sekä kouluakäymätöntä  talonpoikaistoa. Myöhemmin myös asutuskeskusten työväestöä.

Sivistyksen, oikean humaniteetin tuntomerkkinä oli oman ajan hengen käsittäminen ja se välittyi vain oman kansakunnan kautta. Ihmisen toiminnan tuli  kohdistua isänmaan yleisiin asioihin ja niiden edistämiseen. Sivistystä on vain sellainen tieto ja taito, jonka ihminen omaksuu omakohtaisesti ja niin syvällisesti, että  se ohjaa hänen yhteiskunnallista toimintaansa ja moraalisia ratkaisujaan

Vuonna 1874 perustetiin Kansanvalistusseura, joka on  maamme vanhin varsinainen kansansivistysjärjestö. Sen tunnuslause oli  ”Valoa kansalle”. Seuran programmin mukaan   sivistyksen tulee olla kaikkien yhteisenä omana, joka virvoittaen elähdyttää
kaikkia kansanluokkia ja elämäntiloja. Kansanvalistusseura alkoi järjestää luento- ja julkaisutoimintaa:  se alkoi painattaa ja levittää ”kelvollista, halpahintaista ja kansantajuista” kirjallisuutta, Muuta toimintaa olivat maasedulla esitelmiä, lukuyhtiöitä, laulu- ja soittokuntia, kansanjuhlia, johon kansa itse pääsee välittömästi osallistumaan.

Kansakoulun isä Uno Cygnaeus suhtautui aluksi ajatukseenvarsin vastahakoisesti. Hän pelkäsi sen vaarantavan kansakoulun. Ajatuksen kannattajien mukaan huolta ei ollut. Toiminta kohdistui nyt  aikuisiin, eikä kansakoulu tee sen toimintaa vähäarvoiseksi
”Tarpeellista on, että oppilaat koulusta päästyänsä saavat tilaisuuden lukemisella ja sivisyttävällä kanssakäymisellä vapaasti edistyä tiedoissa ja sivistyksessä”.

1880-luku

Vuonna 1881 syntyi Nuorisoseuraliike, joka oli ensimmäinen varsinaisesti kansasta alkunsa saanut liike. Toki sivistyneistä istui tässäkin johtopaikoilla. Tärkeä vaikuttaja Santeri Alkio sanoitti tavoitteeksi:”Hyvä ihminen ja kunnon kansalainen”. Valistustyötä tekivät monet muutkkin tahot mm. raittiusseurat. Liberaalit perustivat vapaaehtoisia palokuntia. Ylioppilasosakunnat pitivät kansantajuisia  luentoja.

Santeri Alkio:  Ennen syvätrivit, ruumiillista työtä tekevät luokat käsitettiin vaan siksi joukkioksi ja voimaksi, jonka pääasiallinen tehtävä oli pitää huolta sivystyneempäin, etuoikeutetun luokkain elintarpeiden hankinnasta.

Jos kansallisuusaate asetetaan sivistysharrastuksen pohjaksi, tälle pohjalle eivät voi rakentaa muut kuin ne jotka syntyperöisesti ova tuosa kansallisuudesta syntyneet. Sivistynyt luokka oli kielensäkin puolesta  kokonaan vieras suomalaiselle kansalle.

1890-luku

Vuosisadan lopun kansanvalistustyö oli järjestömuotoista. Syntyi kaksi keskeistä yhä toimivaa aikuiskasvatusinistituutioota:  Kansan- ja työväenopistoliike. Niissäkin  eliitti oli aluksi  johdossa.

Ensimmäinen kansanopisto  perustettiin vuonna 1889 Kangasalle: Se oli naisille tarkoitettu käsityökoulu. Kansanopistot oli tarkoitettu maaseutunuorison oppilaitoksiksi. Työväenopistot perustettiin suurten asutuskeskusten työväestön erityisesti teollisuustyöväestön oppilaitoksiksi.

”Työväen sivistystoiminta”

Teollistumisen   myötä   Suomeen oli   syntynyt  uusi  yhteiskuntakerrostuma:  kaupunkityöväestö,  jonka  opinkäyntiin  oli  kiinnitettävä  erityistä   huomiota.   Niinpä   Ruotsin mallin mukaan    maamme   edistysmieliset   piirit  ryhtyivät  perustamaan   erityisiä   työväelle   tarkoitettuja   opinahjoja,   työväenopistoja. Vuonna 1899 perustettiin ensimmäinen työväenopisto Tampereelle. Samalla perustettiin Turussa Suomen työväenpuolue.

Toki jo tätä ennen   1850-luvulta lähtien oli noussut esiin suomalaismielisiä työmiehiä, jotka tehtaitten sunnuntaikouluissa saadun alkuopetuksen jälkeen olivat hankkineet itseopiskellulla huomattavat tiedot. He kirjoittivat sanomalehtiin ja perustivat eliitin tuella  luku- ja raittiusseuroja, puuhasivat kirjastoja, kouluja ja kansantajuisia luentoja.

1880-luvun puolivälissä työväestön sivistysharrastus siirtyi  työväenyhdistyksille, joita perustettiin suurimpiin kaupunkeihin ja teollisuuspaikkakunnille. Itse aatelinen W.J. von Wright oli keskeinen vaikuttaja. Sivistyneisöllä oli näissä  johtava rooli. Työväenyhditykset perustivat lehtiä. Liike oli valistuksellinen ei edunvalvonnallinen. Työväelle järjestettiin  myös kristillisessä hengessä kansanopisokursseja.

1890-luvun puolivälissä työväenyhdistykset alkoivat radikalisoitua ja irtautua sivistyneistön johdosta. Mukana myös työnantajia.s

1900-luvun alku

Vuosisadan vaihduttua kansanvalistustoiminta alkaa eriytyä ja monipuolistua. Kansalaisliikkeet ja - järjestöt ottavat valistustyön omiin käsiinsä.  Eliitti ei enää määrännyt suvereenisti. Toiminta oli vielä ”herätteellistä”, aikuisten  yleisten ja yhteiskunnallisten perusvalmiuksien kehittämistä. 1900-luvulle tultaessa myös juuri syntynyt työväenluokka alkoi itse järjestää kansansivistystoimintaa. Nyt sivistystoimintaa saatiin  myös kaupunkeihin.

Herättely ei  kuitenkaan ollut helppoa. Kansa vierasti kaikkea opillista sivistystä katsoen sen itselleen tarpeettomaksi

Noihin aikoihin alettiin puhua vapaasta kansanvalistus- tai kansansivistystyöstä. Sana vapaa  valittiin  erottamaan aikuisten opintotoimintaa lapsiin ja nuoriin kohdistuvasta  opetus- ja valistustoiminnassa. 

Vapaalle valistustyölle ominaista oli, että opiskelu tapahtui varsinaisen koulujärjestelmän ulkopuolella. Toiminta oli ihmisten vapaaehtoista ja tapahtui heidän vapaa-aikanaan 

Koulutyön ajateltiin valmistavan siihen,  ja luovan sille edellytyksiä .

Niilo Liakka. Sivistys ja kansansivistys (1916) ja 

Sama sivistys kuuluu kaikille. Kansansivistystä on kohotettava.
Ihminen tulee todelliseksi ihmiseksivasta sivistyksen kautta, kun luontaisten taipumusten raaka-aineistosta tulee muovailluksi henkinen persoonallisuus, jolla on erikoinen leimansa.

Tietoja jakelemalla annamme sivistysaineksia, mutta sivistynyt tulee ainoastaan siitä ihmisestä, joka itse kehittelee näiden tietojen nojalla omintakeisen katsomuskannan, sulattaa  ainekset sisäiseksi elämäksi. Olemme suuren kansallisen ja yhteiskunnallisen yhteyden osia, jota yhteyttä meidän on palveltava.  

Tärkeätä on, että tunnustetaan vapaa kansanvalistustyö itsenäiseksi toiminta-alaksi, jota ei paraskaan koululaitos voi korvata ja syrjäyttää, vaan jota koulutyö valmistaa ja jonka edellytyksiä se on.

Sivistys ei ole mikään erityinen tietomäärä. Se on elävää suhtautumista sukupolven perintöön, perinnöksi saatuun viljelysvarastoon. Sivistys on sievistymistä.Tätä sivistystä ei voida koulussa antaa.

”Oppia ikä kaikki. Nuoren ja vanhan, köyhän ja rikkaan, miehen ja naisen,ylhäisen ja alhaisen tulee aina, jos mielii ihmisenä olla ja sinä säilyä, ottaa vaaria häntä ympäröivästä elämästä, sen moninaisista ilmiöistä, jotka tuottavat hänelle  kokemuksia ulkoisen ja sisäisen elämän aloilta ja joita kokemuksia hänen on sulatettava oman henkilöllisyytensä mukaan oman ruumiinsa ja henkisen kehityksensä tekijöiksi.”  Niilo Liakka (1916)

Autonomian aika (summaa)

Kansanvalistustoiminta oli julistuksenomaista, herätteellistä, propagoivaa ja juurrutavaa. Uskottiin, että ongelmia voidaan ratkoa tietoa levittämällä. Keskeisessä asemassa myös  aikuisille järjestetyt koulukurssit, joilla yritettiin paikata puuttuvia perusvalmiuksia.

Tuon ajan kansanvalistajat olivat yleensä ylioppilaita tai muuta suomalaismielistä sivistyneistöä. Intoa oli muttei pätevyyttä. Kohteena tietämätön rahvas, jota ei ollut helppo innostaa vapaaehtoiseen opiskeluun.

Kansan yleisen sivistystason nostamista perusteltiin yhteiskunnan talous- ja elinkeinoelämän  kehittämisen kannalta. Autonomian ajan kansanvalistustyössä korostuivat yhteiskunnan ja kansanliikkeiden tavoiteet ja tarpeet, ei niinkäänyksilöiden omaehtoiset sivistystarpeet.

Itsenäisyyden aika

Kansalaissota  romahdutti illuusion kaikille yhteisestä kansallisesta sivistyksestä ja sen luomasta kansallisesta yhtensäisyydestä. Se oli jakanut kansan kahteen leiriin. Työväestö oli  lamassa.
Työväestöltä oli kadonnut usko ”puolueettomaan sivistystyöhön”.

Maan   itsenäisyyden alkuvuosina sisällissodan  repimässä yhteiskunnassa nähtiin tärkeäksi  koko   luoda kansallinen eheys.Torpparit  vapautettiin pientalollisiksi. Toiseksi  keskeiseksi   keinoksi   nähtiin  köyhälistön istuttaminen   koulunpenkkiin. Lapsille säädettiin oppivelvollisuus vuonna 1921.

Työväenliike alkoi järkstää työväen omaehtoista sivistystyötä. Haluttiin paranaa työväen yhteiskunnallista  ja valtiollista asemaa. Vuonna 1919 perustettiin Väinö  Voionmaan aloitteesta Työväen Sivistysliitto.”Työväen on otettava sivistystoiminta omiin käsiinsä.”

Työväenopiston  varhainen   uranuurtaja   Zachris   Castrén kirjoitti:  Sivistymisen etu ja velvollisuus kuuluu kaikille. Hän  korosti myös    sivistyksen   tasapuolisen   jakautumisen   merkitystä   yhteiskuntarauhan   säilyttäjänä. Sivistystyön peruslähtökohdiksi  otettiin tieteellisyys (opiskellaan tieteellisen totuudenetsinnän hengessä)  ja työväenhenkisyys (myönteinen ilmapiiri). 

Castrénille  vapaata kansansivistystoimintaa oli toiminta, minkä tarkoituksena oli  edistää aikuisten vapaita itsekasvatuspyrkimyksiä so. heidän pyrkimyksiään  syventää ja laajentaa tietojaan sekä jalostaa tunne-elämäänsä ja käytöstapojaan, jotta he täydellisemmin kehittyisivät sivistyneiksi ihmisiksi ja vastuukykyisiksi yhteiskunnan jäseniksi niissä elämänoloissa ja elämäntehtävissä, jotka he tuntevat omikseen.

Castrénille kansansivistysyöäon parempi nimitys kuin kansanvalistus. Valistus on vain tietoa. Sivistysellä tarkoitetaan myöskin tunne-elämän hienostumista  sekä tapojen, käytöksen ja yleensä pyrkimysten jalostumista. Se on myös sydämensivistystä ja  huvittelukulttuurin jalostamista.

Kansansivistys

Vuosisadan alkuvuosikymmenillä tapahtui alan peruskäsiteen muutos kansanvalistuksesta kansansivistykseen.

T. I. Wuorenrinne.  Kansanvalistuksesta kansansivistykseen (1927)

Valistuksen varjolla on myös yritetty vetää työväestöä pois työväenliikkeestä. Näin teki mm.  Otto von Bismarck. Työläiset vainusivat asian ja jättäytyivät pois.  Suomessa pyrittiin kansanopistoilla ja nuorisoseuroilla  vierottamaan mukaan vedettyjä työläisiä työväen aatemaailmasta. 

Vuosisadan alkuvuosina työväenliike alkoi saada sosialistisen värin.  Porvarilliset ainekset heittäytyvät pois. Eri puolueiden rajalinja tulevat näkyviin. Alkoi puoluevalistustyö. Esitelmätoimintaa, valmiin tietomassan jakoa.

Vanhanaikainen epätieteellinen kansanvalistustyö on tuomittu surkastumaan. Samoin tunnustukselliset yleissivisysyritelmät.  

”Valistuksella on vähän ikävänläntä, suorastaan haihatteluun ja samalla hyväntekeväisyyteen  tähtäävä sivumaku.”– T.I. Wuorenrinne

Valistus oli  tunnustuksellisuutta, puoluevalistustyötä, jossa istutettiin ulkoapäin omia ajatuksia ja aatteista. Valistus oli vain tietoa. Sivistys myös tunne-elämän hienostumista ja käytöksen jalostumista. Siihen kuuluu myös sydämensivistys ja  huvittelukulttuurin jalostaminen. Kansasivistykseen ei kuulunut puhdas ammattisivistys

Kansansivistyksen  päämääränä oli kehittää ennakkoluulottomasti, itsenäisesti ajattelevia yksilöitä, sellaisia, jotka todella pystyvät ammentamaan luovasti yhteisestä kulttuuriaarteistosta ja kykenevät  tästä henkisestä ominaisuudestaan jalostamaan käyttöarvoja, jotka virkistävät ja hedelmöittävät koko yhteiskuntaelämää

Kansansivistyksessä juurrutettiin tieteellisiä menettelytapoja ja omakohtaista harkintaa.
Yksilöitä haluttiin johtaa itsenäiseen toimintaan. Aikuisopiskelija oli subjekti.

Pian oiminnasta alettiin käyttää termiä vapaa sivistystoiminta/vapaa sivistystyö. Kansa-sana jäi pois. Ja tilalle  tuli sana: vapaa

Vapaus- sanalla kuvattiin, että aikuisella on suurempi vapaus päättää opiskelustaan kuin lapsella ja nuorella. Opiskelu oli vapaaehtoista.  Yhteiskunta ei velvoita lakisäädöksin ihmistä hankkimaan itselleen sivistystä.  Opiskelu oli sitoutumatonta suhteessa valtioon ja viranomaisiin.

Myös käytännön tapa opettaa muuttui.  Pelkästä tiedonvälityksestä huomiota siirrettiin sisältöjen valintaan, menetelmien ja välineiden sopivuuteen sekä tiedon perillemenoon.

Kansansivistäjille asetetut ammatilliset vaatimukset kasvoivat: Kansalaiskorkeakouluun myöhemmin yhteiskunnalliseen korkeakouluun saatiin vuonna 1928  erillinen tutkinto kansansivistystyötä tekeville.

Toiminnan suunnittelussa alettiin korostaa opiskelijalähtöisyyttä. Entisistä objekteista tuli  itse tavoitteet asettavia subjekteja.

Toiminnan aattelliseksi peruajatukseksi omaksuttiin ”sivistys” eli itsensä kehittäminen (itsekasvatus) ilman hyödyn tavoittelua (korkeintaan hyöty itselle.  Omaehtoisuus. Kokonaispersoonallisuuden kehittäminen. Omat kehittymispyrkimykset.

Toiminnan kohteeksi nimettiin koko aikuisväestö- mukaan myös kaupunkien alempia toimihenkilöitä ja virkamiehiä, mutta käytännössä enemmistö  oli maaseudun ja kaupunkein työväestöä.

Sotavuodet 1939-1944

Jo sotien aikana esiin  nousi uusi käsite; aikuiskasvatus. Urpo Harva  korosti, että
kansansivistystyö on aikuisten kasvattamista ja  että  vapaa kansansivistystyö katsotaan  erääksi kasvatuksen muodoksi, aikuisten itsekasvatukseksi. Huomio  tuli kiinnittää aikuisten opetus- ja oppimisprosessien tarkasteluun.

Urpo Harvalle kasvatus on kasvamaan saattamista.  Se on kasvuympäristön tarjoamista  kasvavalle elämälle.  Tarkoituksellinen kasvatus on arvojen noudattamista. Tarkoitus on ihmisen muotoaminen. Kasvatuksen on pyrittävä kaikkein korkeimpien elämänarvojen toteuttamiseen kasvavassa elämässä  . 

Kansansivistystyö on aikuisten kasvattamista. Eetillinen kasvu alkaa varsinaisesti vasta ns. kasvuiän päätyttyä. Aikuiskasvatusta tarvitaan. Sen päämäärä on kuitenkin itse kasvattaminen Se palvelee kaikkia: elämää valtiota, kulttuuria, ammattielämää. Mutta se palvelee vain arvokasta. 

Elämä kasvattaa. Synnynnäisten vaistojen avulla se sopeuttaa eliön ympäristöön. Ihmisen on tultava elämälle avuksi sen kasvatustyössä. Koska ympäristö jatkuvasti muuttuu, ei voida antaa mitään kertakaikkista kasvatusta vaan kasvatuksen on oltava milteipä elämänikuinen prosessi.

Toisen maailmansodan jälkeen

Sodan jälkeen jatkettiin kiistaa kumpi käsite on parempi : kansansivistys vai aikuiskasvatus-
Aikuiskasvatusta vastustettiin kovasti. Korkeakouluissa oppiaineen nimi muutettin vuonna 1965 aikuiskasvatukseksi.

Ammatillinen koulutus alkoi laajeta jo sotien jälkeen. Sitä ei silloin pidetty kuuluvana aikuiskasvatukseen. Se oli velvoiteluontoista.  Se kohdostui ammattitaitoihin (vrt. kokonaispersoonallisuus). Se vastasi yhteiskunnan ja elinkeinoelämän tarpeisiin ( vrt. hyöty itselle, omaehtoisuus, vapaus, kriittisyys

1900-luvun puolivälin jälkeen aikuiskasvatus on kuitenkin  ollut yhä enemmän jo koulunsa päättäneiden ammatillista aikuisopetusta ja - koulutusta sekä ohjattujen oppimistilaisuuksien järjestämistä  työelämässä jo toimiville työpaikoilla.

Käsitys siitä, että  aikuisille järjestetty ammatillinen koulutus  tulee katsoa kuuluvaksi aikuiskasvatuksen toiminta-alueeseen, yleistyi.

Aina 1960-luvun lopulle tai 1970-luvulle asti aikuiskoulutuksen pääpaino oli vapaan sivistystyön kentillä. Aikuisten kouluttaminen oli  pääasiassa vapaan sivistystyön järjestöjen vastuulla ja sen painottui yleissivistävään koulutukseen ja harrastusaineisiin. Suomi eli rajua muutosta:  Siirryttiin maatalousvaltiosta teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi.  Tämä muutos  antoi alkusysäyksen ammatillisen   aikuiskoulutuksen   laajenemiselle. Sitten tilanne muuttui ja käytännössä alettiin vierastaa kasvatus-sanaa ja 1970-luvulla omaksuttiin käsite: aikuiskoulutus. 1980-luvun lopulla  aikuiskoulutus liitettiin yhä  selvemmin työelämän vaatimuksiin.

Elinikäisestä   oppimisesta   ryhdyttiin   puhumaan  1960- luvulla,   jolloin   tasa-arvon   ja   yhteiskunnallisen   oikeudenmukaiseen   periaatteet   nousivat    koulutusuudistusten  kulmakiviksi.
Vuosikymmen kerrallaan pääpaino aikuiskoulutuksessa on siirtynyt  työelämässä tarvittavien kvalifikaatioidenylläpitoon  ja kehittämiseen.

1990-luku

Kirja ilmestyi vuonna 1991. Tuolloin nähtiin, että vapaan kansansivistystyön rinnalla oli tullut  laajeneva työelämän koulutustoiminta, Osallistujamäärät kasvoivat ja kohderyhmät monipuolistuivat.
Mukaan ovat tulleet sekä ylempi keskiluokka että yhteiskunnan ylin erros.

Aikuiskoulutuksesta  oli tullut kysyntäpainotteisempaa ja markkinaperusteisempaa. Työelämän tarpeista ja ammattitaidon ylläpidosta ja kohentamisesta tuli koko aikuiskoulutuskentän ehdoton ykkösasia. Oli  siirrytty  yhteiskunnallisen hyödyn aikakauteen.

Vapaan sivisystyön organisaatioista oli tullut  yhä kiinteämpi ja selvempi osa  yhteiskunnan yleistä  koulutusjärjestelmää. Ne järjestävät entistä enemmän ammatillista ja tutkintogavoitteista koulutusta muun laaja-alaisemman sivistystyön kustannuksella. Valistuksen ja sivistyksen projekti on lähes kokonaan unohdettu.