Kirjoja

Kirjoja
Kirjoja

maanantaina, lokakuuta 21, 2019

Valistus, sivistys, kasvatus

TODELLA massivinen teos aikuiskasvatuksen historiasta tämä:

Aaltonen, Rainer ja Tuomisto, Jukka. (toim.).  (1991). Valistus, sivistys, kasvatus. Vapaan sivistystyön XXXII vuosikirja. Helsinki: Kansanvalistusseura ja  Aikuiskasvatuksen tutkimusseura.

TEKIJÄT piirtävä kirjassa kuvan  aikuiskasvatuksen historiasta Suomessa. Kirjaan on koottu parikymmentä  autenttista klassikkoesseetä, vanhimmat 1800-luvulta. Mukana on niinikään lyhyet esittelyt niiden kirjoittajista. Kirjan nimeen tiivistyy ehkä oleellisin nimemomaan käytännön aikuiskasvatustoiminnan -ei aikuiskasvaustieteen - kehityskulusta.

Aikuiskasvatuksen alkujuuret

Kansanopetus käynnistyi Suomessa  uskonpuhdistuksesta. Protestanttisen kirkon jokainen jäsen oli saatava ”puhtaan jumalansanan” vaikutuksen alaiseksi. Tarvittiin kansankielinen Raamattu, lähinnä Uusi Testamentti ja kansan lukutaito. Kansalla tarkoitettiin aluksi tuolloin ”oppimatonta” rahvasta eli lähinnä maaseudun talonpoikia ja työväkeä. 1600-luvulla  kirkon suunnittelema ja toteuttama  kansanopetus pyrittiin ulottamaan kaikkiin kansalaisiin.

1700-luvulla syntyi kirkollinen oppivelvollisuus ja vanhempien opetusvelvollisuus. Kansan oli opittava katekismus ulkoa, ja taidot olivat aluksu vanhempien vastuulla. Myös rippikoulu organisoitui tällöin.

Tärkeä tekijä oli myös Suomen Talousseura, joka perustettiin vuonna 1797. Se nautti eräänlaista puolivirallisen neuvonta- ja tukiorganisaation statusta kautta vuosikymmenten.

Kansaa kasvatettiin 300 vuotta uskonnollisessa hengessä Mikael Agricolasta Uno Cygnaeukseen. Kansanopetus kuului kirkolle 1800-luvun puolivälin saakka. Tuon vuosisadan ajan suomalainen aikuisväestö oli käytännöllisesti katsoen miltei kokonaisuudessaan kouluttamatonta.

Aikuiskasvatuksen synty: Valistus

Suomi oli siirtynyt osaksi Venäjää, ja maassa syntyi kansallinen herätys. Aikuiskasvatuksen synty liittyy vahvasti 1700-luvulla syntyneeseen valistusaatteeseen. Valistus uskoi järjen ja tiedon suureen vaikutusvaltaan ja hyötyyn. Valistusaatteen innoittaminen vaadittiin tiedon demokratisoimista ja tähän liittyen koko kanssaan ulottuvan koulutusjärjestelmän luomista

Ruotsinkielinen eliitti  halusi sivistää raakalaismaisen rahvaan ja täydentää eri syistä koulun ulkopuolelle jääneen kansanosan tieto- ja moraalitasoa vastaamaan  syntymässä olleen  demokraattisen valtion kansalaisilta vaadittavia ominaisuuksia.

Aikuiskasvatuksen  ensimmäisinä  tärkeinä muotoina voi pitää  kansallisen sivistys- ja talouseliitin 1800-luvun puolessa välissä käynnistämiä maanviljelysseuroja. Tärkeä poiju oli myös vuonna 1831 perusettu Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Vapaaehtoiset kansanvalistajat kokivat tehtäväkseen viedä valoa kansalle.  Kohteena oli nimenomaan rahvas, perussivistyksestäkin osattomiksi jääneet. Ja toimijoina sivistyneisytö.  Valistusta annettiin ylhäältäpäin alaspäin, sivistyneistöltä rahvaalle.

Käytännössä  tyydyttiin vain tiedon levittämiseen kansan keskuuteen pohtimatta sitä, missä määrin ihmiset pystyivät omaksumaan välitettyä tietoa, arvioimaan sitä kriittisesti ja käyttämään sitä omassa elämässään.

Voimakas nousu 1870-luvulla 

1800-luvun   jälkipuoliskolla  kansansivistysvastuuta jakaamaan tuli uusia voimia. Kansakoulut, oppikoulut, opettajankoulutus. Kansakoulu olisi se mahtava henkinen voima, joka nostaisi Suomen teollisuuden samoin kuin koko elinkeinoelämän kukoistukseen. Aikuisten vuoro tuli hieman myöhemmin. Pohjalaisten ylioppilaiden keskuudessa toimi ”Kansanvalistus-Yhdistys”, joka alkoi
järjestää kansantajuisia luentoja sekä Helsingissä että maasedulla.

1868 Suomen kasvatusopillinen Yhdistys teki aloitteen valtakunnallisen kansansivistysjärjestön perustamisesta.

Vuosisadan lopulla tapahtui paljon:  teollistumisen läpimurto, liberalismi, uudet keksinnöt, kauppa kansainvälistyy, väestö alkoi hakeutua  suuremmassa määrin asutuskeskuksiin. Staattisesta pysähtyneestä yhteiskunnasta  siirrytiin liikkuvaan ja nopeasti muuttuvaan yhteiskuntaan.

Sivistys ja kansansivistys

Kansallisuusaate oli rantautunut  Suomeen 1800-luvulla. Sivistys koetiin kansakuntaa yhdentäväksi voimaksi. Kauppa kansainvälistyi . Käsite Bildung oli luotu Saksassa. Se suomennettiin sivistykseksi. Taustalla oli humanistien kritiikki. He halusivat edistää hyötyvapaata  ”puhdasta tietoa” ja persoonan kasvausta,

Sivistysliikkeen tärkeitä ajovoimia oli kansallismielinen fennomaaninen sivistyneistö nokkamiehenä J.V. Snellman (1806-1881).
J.V. Snellman: Sivistys ja yleishenki (1846) 
Snellmanille sivistys = humaniteetti = ihmisyys. Ihmiskunta on edennyt villiydestä  jalostukseen, ja sivistysperintö on lisääntynyt kerta kerralta. Jokaisen kansan kehitystä ajaa kaitselmus, yleishenki, joka on vastustamaton. Sivistys on sitä, että tuntee oman ajan ja sen hengen. Jokaisessa ajassa liikkuu myös harhahenkiä. 
Se jossa ajanhenki ei ilmene on sivistymätön. Talonpoika voi olla sivistynyt ja opinharjoittaja sivistymätön. Sivistynyt harrastaa  isänmaan yleisiä asioita. .

Mitä ajanhenki oli tuona aikana? Snellmanin mukaan  kansojen oikeuden perustana on sivistyksen oikeus. Lisäksi kaikilla yhteiskunnan jäsenillä on oikeus sivistykseen. Tuossa ajassa ajan henki vaatii: Yhtälaiset oikeudet. Tasavertaisuus lain edessä. Elinkeinonvapaus. Ihmisarvon kunnioitus. Pyrinnöt alempien yhteiskuntaluokkien sivistämiseksi ja vaurastuttamiseksi. Ketään ei miekalla pakoteta johonkin tunnustukseen. Järkeä kunnioitetaan. "Alamainen uskollisuus sekä lain ja oikeuden kunnioitus  varjelevat Suomea."
Kiivaiden fennomaanien mielestä  vain kansan valistamisen kautta on mahdollista edistää suomalaisuuden asiaa. Kansa tarkoitti lähinnä maaseudun työväestöä, rahvasta sekä kouluakäymätöntä  talonpoikaistoa. Myöhemmin myös asutuskeskusten työväestöä.

Sivistyksen, oikean humaniteetin tuntomerkkinä oli oman ajan hengen käsittäminen ja se välittyi vain oman kansakunnan kautta. Ihmisen toiminnan tuli  kohdistua isänmaan yleisiin asioihin ja niiden edistämiseen. Sivistystä on vain sellainen tieto ja taito, jonka ihminen omaksuu omakohtaisesti ja niin syvällisesti, että  se ohjaa hänen yhteiskunnallista toimintaansa ja moraalisia ratkaisujaan

Vuonna 1874 perustetiin Kansanvalistusseura, joka on  maamme vanhin varsinainen kansansivistysjärjestö. Sen tunnuslause oli  ”Valoa kansalle”. Seuran programmin mukaan   sivistyksen tulee olla kaikkien yhteisenä omana, joka virvoittaen elähdyttää
kaikkia kansanluokkia ja elämäntiloja. Kansanvalistusseura alkoi järjestää luento- ja julkaisutoimintaa:  se alkoi painattaa ja levittää ”kelvollista, halpahintaista ja kansantajuista” kirjallisuutta, Muuta toimintaa olivat maasedulla esitelmiä, lukuyhtiöitä, laulu- ja soittokuntia, kansanjuhlia, johon kansa itse pääsee välittömästi osallistumaan.

Kansakoulun isä Uno Cygnaeus suhtautui aluksi ajatukseenvarsin vastahakoisesti. Hän pelkäsi sen vaarantavan kansakoulun. Ajatuksen kannattajien mukaan huolta ei ollut. Toiminta kohdistui nyt  aikuisiin, eikä kansakoulu tee sen toimintaa vähäarvoiseksi
”Tarpeellista on, että oppilaat koulusta päästyänsä saavat tilaisuuden lukemisella ja sivisyttävällä kanssakäymisellä vapaasti edistyä tiedoissa ja sivistyksessä”.

1880-luku

Vuonna 1881 syntyi Nuorisoseuraliike, joka oli ensimmäinen varsinaisesti kansasta alkunsa saanut liike. Toki sivistyneistä istui tässäkin johtopaikoilla. Tärkeä vaikuttaja Santeri Alkio sanoitti tavoitteeksi:”Hyvä ihminen ja kunnon kansalainen”. Valistustyötä tekivät monet muutkkin tahot mm. raittiusseurat. Liberaalit perustivat vapaaehtoisia palokuntia. Ylioppilasosakunnat pitivät kansantajuisia  luentoja.
Santeri Alkio:  Ennen syvätrivit, ruumiillista työtä tekevät luokat käsitettiin vaan siksi joukkioksi ja voimaksi, jonka pääasiallinen tehtävä oli pitää huolta sivystyneempäin, etuoikeutetun luokkain elintarpeiden hankinnasta.
Jos kansallisuusaate asetetaan sivistysharrastuksen pohjaksi, tälle pohjalle eivät voi rakentaa muut kuin ne jotka syntyperöisesti ova tuosa kansallisuudesta syntyneet. Sivistynyt luokka oli kielensäkin puolesta  kokonaan vieras suomalaiselle kansalle.

1890-luku

Vuosisadan lopun kansanvalistustyö oli järjestömuotoista. Syntyi kaksi keskeistä yhä toimivaa aikuiskasvatusinistituutioota:  Kansan- ja työväenopistoliike. Niissäkin  eliitti oli aluksi  johdossa.

Ensimmäinen kansanopisto  perustettiin vuonna 1889 Kangasalle: Se oli naisille tarkoitettu käsityökoulu. Kansanopistot oli tarkoitettu maaseutunuorison oppilaitoksiksi. Työväenopistot perustettiin suurten asutuskeskusten työväestön erityisesti teollisuustyöväestön oppilaitoksiksi.

”Työväen sivistystoiminta”

Teollistumisen   myötä   Suomeen oli   syntynyt  uusi  yhteiskuntakerrostuma:  kaupunkityöväestö,  jonka  opinkäyntiin  oli  kiinnitettävä  erityistä   huomiota.   Niinpä   Ruotsin mallin mukaan    maamme   edistysmieliset   piirit  ryhtyivät  perustamaan   erityisiä   työväelle   tarkoitettuja   opinahjoja,   työväenopistoja. Vuonna 1899 perustettiin ensimmäinen työväenopisto Tampereelle. Samalla perustettiin Turussa Suomen työväenpuolue.

Toki jo tätä ennen   1850-luvulta lähtien oli noussut esiin suomalaismielisiä työmiehiä, jotka tehtaitten sunnuntaikouluissa saadun alkuopetuksen jälkeen olivat hankkineet itseopiskellulla huomattavat tiedot. He kirjoittivat sanomalehtiin ja perustivat eliitin tuella  luku- ja raittiusseuroja, puuhasivat kirjastoja, kouluja ja kansantajuisia luentoja.

1880-luvun puolivälissä työväestön sivistysharrastus siirtyi  työväenyhdistyksille, joita perustettiin suurimpiin kaupunkeihin ja teollisuuspaikkakunnille. Itse aatelinen W.J. von Wright oli keskeinen vaikuttaja. Sivistyneisöllä oli näissä  johtava rooli. Työväenyhditykset perustivat lehtiä. Liike oli valistuksellinen ei edunvalvonnallinen. Työväelle järjestettiin  myös kristillisessä hengessä kansanopisokursseja.

1890-luvun puolivälissä työväenyhdistykset alkoivat radikalisoitua ja irtautua sivistyneistön johdosta. Mukana myös työnantajia.s

1900-luvun alku

Vuosisadan vaihduttua kansanvalistustoiminta alkaa eriytyä ja monipuolistua. Kansalaisliikkeet ja - järjestöt ottavat valistustyön omiin käsiinsä.  Eliitti ei enää määrännyt suvereenisti. Toiminta oli vielä ”herätteellistä”, aikuisten  yleisten ja yhteiskunnallisten perusvalmiuksien kehittämistä. 1900-luvulle tultaessa myös juuri syntynyt työväenluokka alkoi itse järjestää kansansivistystoimintaa. Nyt sivistystoimintaa saatiin  myös kaupunkeihin.

Herättely ei  kuitenkaan ollut helppoa. Kansa vierasti kaikkea opillista sivistystä katsoen sen itselleen tarpeettomaksi

Noihin aikoihin alettiin puhua vapaasta kansanvalistus- tai kansansivistystyöstä. Sana vapaa  valittiin  erottamaan aikuisten opintotoimintaa lapsiin ja nuoriin kohdistuvasta  opetus- ja valistustoiminnassa. 
Vapaalle valistustyölle ominaista oli, että opiskelu tapahtui varsinaisen koulujärjestelmän ulkopuolella. Toiminta oli ihmisten vapaaehtoista ja tapahtui heidän vapaa-aikanaan 
Koulutyön ajateltiin valmistavan siihen,  ja luovan sille edellytyksiä .

Niilo Liakka. Sivistys ja kansansivistys (1916) ja 
Sama sivistys kuuluu kaikille. Kansansivistystä on kohotettava.
Ihminen tulee todelliseksi ihmiseksivasta sivistyksen kautta, kun luontaisten taipumusten raaka-aineistosta tulee muovailluksi henkinen persoonallisuus, jolla on erikoinen leimansa.

Tietoja jakelemalla annamme sivistysaineksia, mutta sivistynyt tulee ainoastaan siitä ihmisestä, joka itse kehittelee näiden tietojen nojalla omintakeisen katsomuskannan, sulattaa  ainekset sisäiseksi elämäksi. Olemme suuren kansallisen ja yhteiskunnallisen yhteyden osia, jota yhteyttä meidän on palveltava.  
Tärkeätä on, että tunnustetaan vapaa kansanvalistustyö itsenäiseksi toiminta-alaksi, jota ei paraskaan koululaitos voi korvata ja syrjäyttää, vaan jota koulutyö valmistaa ja jonka edellytyksiä se on.

Sivistys ei ole mikään erityinen tietomäärä. Se on elävää suhtautumista sukupolven perintöön, perinnöksi saatuun viljelysvarastoon. Sivistys on sievistymistä.Tätä sivistystä ei voida koulussa antaa.
”Oppia ikä kaikki. Nuoren ja vanhan, köyhän ja rikkaan, miehen ja naisen,ylhäisen ja alhaisen tulee aina, jos mielii ihmisenä olla ja sinä säilyä, ottaa vaaria häntä ympäröivästä elämästä, sen moninaisista ilmiöistä, jotka tuottavat hänelle  kokemuksia ulkoisen ja sisäisen elämän aloilta ja joita kokemuksia hänen on sulatettava oman henkilöllisyytensä mukaan oman ruumiinsa ja henkisen kehityksensä tekijöiksi.”  Niilo Liakka (1916)
Autonomian aika (summaa)

Kansanvalistustoiminta oli julistuksenomaista, herätteellistä, propagoivaa ja juurrutavaa. Uskottiin, että ongelmia voidaan ratkoa tietoa levittämällä. Keskeisessä asemassa myös  aikuisille järjestetyt koulukurssit, joilla yritettiin paikata puuttuvia perusvalmiuksia.

Tuon ajan kansanvalistajat olivat yleensä ylioppilaita tai muuta suomalaismielistä sivistyneistöä. Intoa oli muttei pätevyyttä. Kohteena tietämätön rahvas, jota ei ollut helppo innostaa vapaaehtoiseen opiskeluun.

Kansan yleisen sivistystason nostamista perusteltiin yhteiskunnan talous- ja elinkeinoelämän  kehittämisen kannalta. Autonomian ajan kansanvalistustyössä korostuivat yhteiskunnan ja kansanliikkeiden tavoiteet ja tarpeet, ei niinkäänyksilöiden omaehtoiset sivistystarpeet.

Itsenäisyyden aika

Kansalaissota  romahdutti illuusion kaikille yhteisestä kansallisesta sivistyksestä ja sen luomasta kansallisesta yhtensäisyydestä. Se oli jakanut kansan kahteen leiriin. Työväestö oli  lamassa.
Työväestöltä oli kadonnut usko ”puolueettomaan sivistystyöhön”.

Maan   itsenäisyyden alkuvuosina sisällissodan  repimässä yhteiskunnassa nähtiin tärkeäksi  koko   luoda kansallinen eheys.Torpparit  vapautettiin pientalollisiksi. Toiseksi  keskeiseksi   keinoksi   nähtiin  köyhälistön istuttaminen   koulunpenkkiin. Lapsille säädettiin oppivelvollisuus vuonna 1921.

Työväenliike alkoi järkstää työväen omaehtoista sivistystyötä. Haluttiin paranaa työväen yhteiskunnallista  ja valtiollista asemaa. Vuonna 1919 perustettiin Väinö  Voionmaan aloitteesta Työväen Sivistysliitto.”Työväen on otettava sivistystoiminta omiin käsiinsä.”

Työväenopiston  varhainen   uranuurtaja   Zachris   Castrén kirjoitti:  Sivistymisen etu ja velvollisuus kuuluu kaikille. Hän  korosti myös    sivistyksen   tasapuolisen   jakautumisen   merkitystä   yhteiskuntarauhan   säilyttäjänä. Sivistystyön peruslähtökohdiksi  otettiin tieteellisyys (opiskellaan tieteellisen totuudenetsinnän hengessä)  ja työväenhenkisyys (myönteinen ilmapiiri). 
Castrénille  vapaata kansansivistystoimintaa oli toiminta, minkä tarkoituksena oli  edistää aikuisten vapaita itsekasvatuspyrkimyksiä so. heidän pyrkimyksiään  syventää ja laajentaa tietojaan sekä jalostaa tunne-elämäänsä ja käytöstapojaan, jotta he täydellisemmin kehittyisivät sivistyneiksi ihmisiksi ja vastuukykyisiksi yhteiskunnan jäseniksi niissä elämänoloissa ja elämäntehtävissä, jotka he tuntevat omikseen.

Castrénille kansansivistysyöäon parempi nimitys kuin kansanvalistus. Valistus on vain tietoa. Sivistysellä tarkoitetaan myöskin tunne-elämän hienostumista  sekä tapojen, käytöksen ja yleensä pyrkimysten jalostumista. Se on myös sydämensivistystä ja  huvittelukulttuurin jalostamista.

Kansansivistys

Vuosisadan alkuvuosikymmenillä tapahtui alan peruskäsiteen muutos kansanvalistuksesta kansansivistykseen.

T. I. Wuorenrinne.  Kansanvalistuksesta kansansivistykseen (1927)

Valistuksen varjolla on myös yritetty vetää työväestöä pois työväenliikkeestä. Näin teki mm.  Otto von Bismarck. Työläiset vainusivat asian ja jättäytyivät pois.  Suomessa pyrittiin kansanopistoilla ja nuorisoseuroilla  vierottamaan mukaan vedettyjä työläisiä työväen aatemaailmasta. 
Vuosisadan alkuvuosina työväenliike alkoi saada sosialistisen värin.  Porvarilliset ainekset heittäytyvät pois. Eri puolueiden rajalinja tulevat näkyviin. Alkoi puoluevalistustyö. Esitelmätoimintaa, valmiin tietomassan jakoa.

Vanhanaikainen epätieteellinen kansanvalistustyö on tuomittu surkastumaan. Samoin tunnustukselliset yleissivisysyritelmät.  
”Valistuksella on vähän ikävänläntä, suorastaan haihatteluun ja samalla hyväntekeväisyyteen  tähtäävä sivumaku.”– T.I. Wuorenrinne
Valistus oli  tunnustuksellisuutta, puoluevalistustyötä, jossa istutettiin ulkoapäin omia ajatuksia ja aatteista. Valistus oli vain tietoa. Sivistys myös tunne-elämän hienostumista ja käytöksen jalostumista. Siihen kuuluu myös sydämensivistys ja  huvittelukulttuurin jalostaminen. Kansasivistykseen ei kuulunut puhdas ammattisivistys

Kansansivistyksen  päämääränä oli kehittää ennakkoluulottomasti, itsenäisesti ajattelevia yksilöitä, sellaisia, jotka todella pystyvät ammentamaan luovasti yhteisestä kulttuuriaarteistosta ja kykenevät  tästä henkisestä ominaisuudestaan jalostamaan käyttöarvoja, jotka virkistävät ja hedelmöittävät koko yhteiskuntaelämää

Kansansivistyksessä juurrutettiin tieteellisiä menettelytapoja ja omakohtaista harkintaa.
Yksilöitä haluttiin johtaa itsenäiseen toimintaan. Aikuisopiskelija oli subjekti.

Pian oiminnasta alettiin käyttää termiä vapaa sivistystoiminta/vapaa sivistystyö. Kansa-sana jäi pois. Ja tilalle  tuli sana: vapaa

Vapaus- sanalla kuvattiin, että aikuisella on suurempi vapaus päättää opiskelustaan kuin lapsella ja nuorella. Opiskelu oli vapaaehtoista.  Yhteiskunta ei velvoita lakisäädöksin ihmistä hankkimaan itselleen sivistystä.  Opiskelu oli sitoutumatonta suhteessa valtioon ja viranomaisiin.

Myös käytännön tapa opettaa muuttui.  Pelkästä tiedonvälityksestä huomiota siirrettiin sisältöjen valintaan, menetelmien ja välineiden sopivuuteen sekä tiedon perillemenoon.

Kansansivistäjille asetetut ammatilliset vaatimukset kasvoivat: Kansalaiskorkeakouluun myöhemmin yhteiskunnalliseen korkeakouluun saatiin vuonna 1928  erillinen tutkinto kansansivistystyötä tekeville.

Toiminnan suunnittelussa alettiin korostaa opiskelijalähtöisyyttä. Entisistä objekteista tuli  itse tavoitteet asettavia subjekteja.

Toiminnan aattelliseksi peruajatukseksi omaksuttiin ”sivistys” eli itsensä kehittäminen (itsekasvatus) ilman hyödyn tavoittelua (korkeintaan hyöty itselle.  Omaehtoisuus. Kokonaispersoonallisuuden kehittäminen. Omat kehittymispyrkimykset.

Toiminnan kohteeksi nimettiin koko aikuisväestö- mukaan myös kaupunkien alempia toimihenkilöitä ja virkamiehiä, mutta käytännössä enemmistö  oli maaseudun ja kaupunkein työväestöä.

Sotavuodet 1939-1944

Jo sotien aikana esiin  nousi uusi käsite; aikuiskasvatus. Urpo Harva  korosti, että
kansansivistystyö on aikuisten kasvattamista ja  että  vapaa kansansivistystyö katsotaan  erääksi kasvatuksen muodoksi, aikuisten itsekasvatukseksi. Huomio  tuli kiinnittää aikuisten opetus- ja oppimisprosessien tarkasteluun.

Urpo Harvalle kasvatus on kasvamaan saattamista.  Se on kasvuympäristön tarjoamista  kasvavalle elämälle.  Tarkoituksellinen kasvatus on arvojen noudattamista. Tarkoitus on ihmisen muotoaminen. Kasvatuksen on pyrittävä kaikkein korkeimpien elämänarvojen toteuttamiseen kasvavassa elämässä  . 
Kansansivistystyö on aikuisten kasvattamista. Eetillinen kasvu alkaa varsinaisesti vasta ns. kasvuiän päätyttyä. Aikuiskasvatusta tarvitaan. Sen päämäärä on kuitenkin itse kasvattaminen Se palvelee kaikkia: elämää valtiota, kulttuuria, ammattielämää. Mutta se palvelee vain arvokasta. 
Elämä kasvattaa. Synnynnäisten vaistojen avulla se sopeuttaa eliön ympäristöön. Ihmisen on tultava elämälle avuksi sen kasvatustyössä. Koska ympäristö jatkuvasti muuttuu, ei voida antaa mitään kertakaikkista kasvatusta vaan kasvatuksen on oltava milteipä elämänikuinen prosessi.
Toisen maailmansodan jälkeen

Sodan jälkeen jatkettiin kiistaa kumpi käsite on parempi : kansansivistys vai aikuiskasvatus-
Aikuiskasvatusta vastustettiin kovasti. Korkeakouluissa oppiaineen nimi muutettin vuonna 1965 aikuiskasvatukseksi.

Ammatillinen koulutus alkoi laajeta jo sotien jälkeen. Sitä ei silloin pidetty kuuluvana aikuiskasvatukseen. Se oli velvoiteluontoista.  Se kohdostui ammattitaitoihin (vrt. kokonaispersoonallisuus). Se vastasi yhteiskunnan ja elinkeinoelämän tarpeisiin ( vrt. hyöty itselle, omaehtoisuus, vapaus, kriittisyys

1900-luvun puolivälin jälkeen aikuiskasvatus on kuitenkin  ollut yhä enemmän jo koulunsa päättäneiden ammatillista aikuisopetusta ja - koulutusta sekä ohjattujen oppimistilaisuuksien järjestämistä  työelämässä jo toimiville työpaikoilla.

Käsitys siitä, että  aikuisille järjestetty ammatillinen koulutus  tulee katsoa kuuluvaksi aikuiskasvatuksen toiminta-alueeseen, yleistyi.

Aina 1960-luvun lopulle tai 1970-luvulle asti aikuiskoulutuksen pääpaino oli vapaan sivistystyön kentillä. Aikuisten kouluttaminen oli  pääasiassa vapaan sivistystyön järjestöjen vastuulla ja sen painottui yleissivistävään koulutukseen ja harrastusaineisiin. Suomi eli rajua muutosta:  Siirryttiin maatalousvaltiosta teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi.  Tämä muutos  antoi alkusysäyksen ammatillisen   aikuiskoulutuksen   laajenemiselle. Sitten tilanne muuttui ja käytännössä alettiin vierastaa kasvatus-sanaa ja 1970-luvulla omaksuttiin käsite: aikuiskoulutus. 1980-luvun lopulla  aikuiskoulutus liitettiin yhä  selvemmin työelämän vaatimuksiin.

Elinikäisestä   oppimisesta   ryhdyttiin   puhumaan  1960- luvulla,   jolloin   tasa-arvon   ja   yhteiskunnallisen   oikeudenmukaiseen   periaatteet   nousivat    koulutusuudistusten  kulmakiviksi.
Vuosikymmen kerrallaan pääpaino aikuiskoulutuksessa on siirtynyt  työelämässä tarvittavien kvalifikaatioidenylläpitoon  ja kehittämiseen.

1990-luku

Kirja ilmestyi vuonna 1991. Tuolloin nähtiin, että vapaan kansansivistystyön rinnalla oli tullut  laajeneva työelämän koulutustoiminta, Osallistujamäärät kasvoivat ja kohderyhmät monipuolistuivat.
Mukaan ovat tulleet sekä ylempi keskiluokka että yhteiskunnan ylin erros.

Aikuiskoulutuksesta  oli tullut kysyntäpainotteisempaa ja markkinaperusteisempaa. Työelämän tarpeista ja ammattitaidon ylläpidosta ja kohentamisesta tuli koko aikuiskoulutuskentän ehdoton ykkösasia. Oli  siirrytty  yhteiskunnallisen hyödyn aikakauteen.

Vapaan sivisystyön organisaatioista oli tullut  yhä kiinteämpi ja selvempi osa  yhteiskunnan yleistä  koulutusjärjestelmää. Ne järjestävät entistä enemmän ammatillista ja tutkintogavoitteista koulutusta muun laaja-alaisemman sivistystyön kustannuksella. Valistuksen ja sivistyksen projekti on lähes kokonaan unohdettu.

Ei kommentteja: