ON se opetusmenetelmien historia niin mielenkiintoista - vaikkakin vähän vaikeasti jäsentyvää. Professori Pertti Kansanen taisi joskus sanoa, että se on erilaisia kysymys-vastaus-muunnelmia. Niin kai se on.
Peltosen, Räsäsen ja Stukátin 135-sivuinen kirja kertoo metodisesta tähdenlennosta, työtavasta, jota ei taida enää kukaan käyttää: ohjelmoidusta opetuksesta. Se on ilman muuta omaperäinen kysymys-vastaus-muunnelma.
Suomessa siitä innostui Oiva Louhisolan lisäksi mm. Erkki Lahdes. Lahdes uskoi 1970-luvun alussa ”puolivuosisataisen vuoropuheisen opetuksen loistoajan” päättyvän. Erityisesti häntä innosti se, että ohjelmointi pakottaa määrittelemään opetuksen tavoitteet täsmällisesti sekä tekee näin mahdolliseksi oppimistuloksien luotettavan arvioinnin.
Noihin aikoihin oli myös herätty tiedon räjähdysmäiseen kasvuun, ja ajateltiin, että opettaja ei enää pysty hallitsemaan kasvaneita tietokokonaisuuksia. Siksi hänen on tyydyttävä opastamaan oppilaansa tiedonlähteiden luo. Kyselevästä opetuksesta tulisi luopua ja opettajan tulisi sen sijaan käydä oppilaiden kanssa syventävää opetuskeskustelua (vrt. flipped).
Opettajan roolin uskottiin muuttuvan opetustilanteen intraktion taitavasta ohjaajasta ennakkosuunnittelijaksi ja oppimistulosten analysoijaksi. Hänen tehtäväkseen jäisi opetustilainteiden, tutustumiskäyntien, radio- ja elokuvatuntien yms. järjestäminen niin, että ne sopivat oppilaiden koko opinto-ohjelmaan.
KIRJA kertoo siis 1960-luvun didaktiikasta.. Vuosikymmenen suosikkivirtaus oli opetusteknologia. Tavoitteena oli luoda edellytykset yksilöllisesti sopeutetulle opetukselle.
Mitkä olivat kirjan mukaan yksilöllisen opetuksen tunnusmerkit?
- Opettaja omistautuu yksityisesti jokaiselle oppilaalle.
- Oppilas saa työskennellä omaa vauhtiaan.
- Oppilaalle annetaan informaatioa, joka on sovitettu hänen tarpeisiinsa, harrastuksiinsa ja opiskeluedellytyksiinsä.
- Oppilaalle annetaan tehtäviä, jotka on sovitettu hänen tarpeisiinsa, harrastuksiinsa ja opiskeluedellytyksiinsä.
- Oppilaan tuloksia arvioidaan hänen edellytyksiensä perusteella.
- Opettajan pääasiallinen tehtävä on luoda oppimistilaisuuksia ja antaa opintiteknisiä ohjeista yksityisille oppilaille.
- Oppilaalle tarjotaan tilaisuu itse määritellä koulutyönsä osatavoitteet.
- Oppilas voi itsenäisesti suunnitella työnsä ja toteuttaa suunnitelmansa.
Ei huano.
Opetusteknologit toivat opetusmenetelmien kirjoon itse asiassa kaksi uutta menetelmää: ohjatun ja ohjelmoidun opetuksen. Yhteisenä teoriataustana olivat B.F. Skinnerin periaatteet: positiivinen vahvistaminen (palaa Thorndikeen) ja asteittainen eteneminen.
Molemmissa menetelmissä ohjelma koostui hyvin pienistä yksiköistä eli osioista. Kussakin osiossa oli neljä komponenttia: informaatio, tehtävä ja kehotus vastata, vastaus ja vahvistaminen (feedback eli takaisinkytkentä). Oppilas opiskeli omin päin ja omaan tahtiin häiritsemättä muita ja yleensä ilman opettajan apua. Hän luki tekstipätkän (instruktion), painoi sen mieleensä ja teki sitä koskevan tehtävän. Ohjelmoidussa opetuksessa hän opiskeli erityisen koneen avulla, ohjatussa yksilöllinen työ tapahtui asiantuntijoiden laatiman oppimateriaalipaketin avulla.
Ohjelmia oli kahdenlaisia: Lineaarisia ja haarautuvia. Lineaarisissa kaikki oppilaat kävivät läpi saman aineiston esitiedoista tai älyllisistä kyvyistä riippumatta. Haarautuvassa ohjelmassa virhettä käytettiin opetusaineksen sovittamiseen itsekunkin kykyjen mukaiseksi. Oppilas ohjautui vastaustensa perusteella joko helpompiin tai vaikeampiin (ylimääräisiin) tehtäviin tai lisäselvityksiin.
Järjestelmä koostui itseneuvovasta opetusmateriaalista, jossa oli useita komponenteja:
A = alussa kaikille yhteinen osio.
DK = diagnosinen testi, jonka perusteella oppilas valitsi aineistoista B1-B3; Kaikissa oli yhteinen ongelmakenttä, mutta ne erosivat vaikeusasteeltaan.
DK = uusi diagnostinen koe, jonka perusteella siirryttiin kohtiin C1-C3 -(voi valita toisin kuin B:ssä)
PK = mallin lopussa oli prognostinen koe.
A= lopuksi oli vielä omavalintaisia ja vapaampia tehtäviä.
Kritiikkiä työtapaa kohtaan
Kirjan mukaan kiinnostus ohjelmoituun opetukseen heräsi maailmalla 1960-luvulla. Mutta valtametodia siitä ei tullut missään. Lukuvuonna 1964-65 arveltiin, että 5 % kouluista käytti ohjelmoitua opetusta. Suomessa sitä oli tekijöiden mukaan käytetty verraten vähän.
Vuonna 1967 Suomeen saatiin 4000 dollarin avustus kansainvälisen asiantuntijan ruotsalaisen Karl- Gustav Stukátin palkkaamiseen Tampereen yliopistolla pidettyyn seminaariin. Ohjelmaan kuului 10 luentoa ja ryhmätyöskentelyä. Tässä esiteltävä kirja levittää tuon seminaarin tuotoksia.
Seminaari on varmaankin ollut antoisa, mutta kirjoittajat eivät näytä itse hurahtaneen koneopetukseen (varsinaiseen ohjelmoituun opetukseen). Ohjelmoitu opetus soveltuu heistä erityisesti systemaattisesti eteneviin aineisiin, joissa uusi tieto perustuu aikaisempaan (matematiikka, fysiikka, kemia ja kielten kielioppi )ja sisältöihin, jotka ovat osoittautuneet verraten pysyviksi. Sillä voisi olla suuri merkitys tukiopetuksessa kielissä. Lisäksi tekijät muistuttavat, että ohjelmoitu opetus on vain eräs tapa opettaa. Sitä ei tule käyttää kaikissa aineissa, eikä koko vuosikurssin ajan.
Kirjoittajien mukaan ohjelmoidut oppimateriaalit (oppikirjat, opetus- ja harjoitusvihkot) ovat yhtä tehokkaista esityskeinoina kuin opetuskoneet. He suosittelevat Suomeen "lähitulevaisuudessa vain ohjelmoituja oppikirjoja, opetus- ja harjoitusvihkoja, yksinkertaisia ja halpoja laitteita ja vain poikkeustapauksessa opetuskoneita". Ohjattu opetus on "omia olosuhteitamme ajatellen halvempi ja joustavampi opetusjärjestely kuin varsinainen ohjelmoitu opetus." Raha ei riitä koneisiin. He myös varoittavat, että uusi työtapa "ei merkitse missään tapauksessa työn eikä vaivan säästöä!
Omaa pohdintaa
Peruskoulun tullessa Suomessa luotiin oma sovellus ohjatusta opetuksesta: INO. Itse en päässyt koskaan kokeilemaan Oiva Louhisolan tälle metodille pohjautuvia oppikirjoja, mutta mm. Sepon koulun rehtori Anja Silventoinen muisteli niitä lämmöllä. Tässä linkki blogilastuun, jossa olen esitellyt INOA: http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2017/02/retropedagogiikkaa-osa-4.html
Pysyvästi arvokasta näissä metodeissa on pyrkimys yksilöllistää opiskelua, kirkkaat ja selkeät tavoitteet ja niiden johdosta myös varsin luotettava arviointi. Kirjan tekijät kirjoitavat osuvasti; Tunnusomaista opetusteknologialle on selvä tavoitteenmäärittely, selvästi analysoitu opetusohjelma ja järjestelyt sekä opettaja, joka on selvästi tietoinen tavoitteista: oppilailta tunnin jälkeen odotettavista valmiuksista ja joka on päättänyt lujasti kohottaa oppilaiden oppimistuloksia.
1 kommentti:
Olin oppilaana 1990-luvulla Sepon koulussa. Muistan elävästi luokanopettajan pitämät aamunavaukset; hän säesti niitä harmoonilla ja lauloi niitä pitäessään usein Totuuden henkeä. Opettajasta minulle painui pysyvästi mieleeni hänen tapansa syrjiä osaa oppilaista, kuten itseäni. Osa oppilaista oli selkeitä suosikkeja.
Muistan edelleen elävästi kuinka hän usein sai itseni tuntemaan tyhmäksi. Hänellä tapana jopa nauraa väärille vastauksille viitatessa, joka aiheutti nolostumisen tunnetta muiden oppilaiden nauraessa mukana. Yritin viitata kuitenkin ahkerasti koska siihen kannustettiin. Erityisesti mieltäni jäi vuosikausiksi painamaan tapaukset, joissa hän epäili minua syyttä pahanteosta ja jakoi asiaan liittyen myös aiheettomia rangaistuksia. Ikävin asia joka tapahtui kävi nelosluokalla matematiikan tunnilla. En ymmärtänyt tehtävää ja pyysin opettajalta apua. Anja painoi päätäni pulpettiin, oppikirjaan kiinni, nytkytti päätäni kirjaa vasten ja hoki ”mieti, mieti”. Tämä ei sinänsä sattunut, mutta se oli erityisen nöyryyttävää. En koskaan uskaltanut sanoa tästä vanhemmilleni tai kenellekään toiselle aikuiselle tai opettajalle. Ala-asteen opetusmetodit jätti minulle vuosikausiksi tunteen että en osaa ja että olen tyhmempi kuin muut.
Lähetä kommentti