KOULUN historia on täynnä hienoja, unohtuneita ideoita, opetusmenetelmiä ja järjestelyitä. Pelastaakseni niitä unohdukselta olen aloittanut tämän retropedagogisen blogilastusarjan.
Sarjassa on ilmestynyt jo kolme osaa. Tässä neljännessä esittelen...
Itse Neuvovan Opetuksen eli INON
Heti ensiksi kiitos rehtori Anja Silventoiselle, joka velvoitti minut kirjoittamaan INOsta. Hän käytti sitä Sepon koulussa ja nautti. Toiset kiitokset Kari Kinnuselle, joka lähetti minulle yhdessä Pertti Hämäläisen kanssa vuonna 1984 tekemänsä gradun. INOsta nimittäin löytyy toisi vähän tietoa.
Ja sitten asiaan: INOON.
Kuinka INO syntyi?
INO on periaatteessa suomalainen työtapainnovaatio. Sen isä oli Oiva Louhisola (hänestä enemmän lastun lopuksi). Tiettävästi hän kehitteli sitä jo Erstan kansakoulussa 1950-luvun alussa. Gradun mukaan kokeilut alkoivat vuonna 1955.
Peruskoulukokeilun yhteydessä Louhisolan johdolla laadittiin kokeilumateriaalia maantietoon. Louhisola tästä kokeiusta oman lisensiaatin tutkimuksensa.
Mitkä ovat INON keskeiset didaktiset periaatteet?
Erkki Lahdeksen ja Oiva Louhisolan mukaa INON keskeisimmät periaatteet ovat:
- aktiivisuuden herättäminen
- oppimisen tavoitteellisuus
- mahdollisuudet monipuoliseen eriyttämiseen
- oppilaiden omatoiminen tiedonhankinta sekä
- oppitunnin tehokas ja tarkoituksenmukainen käyttäminen.
Lisäksi INO perustui systemaattiseen opetustavoitteiden määrittämiseen ja oppiainekseen (tekstin) erittäin huolelliseen kirjoittamiseen tuolloin suosituun Bloomin tavoitetaksonomian mukaan. Sillä oli selkeä oppimisteoreettinen pohja.
Millaiset ovat INON juuret?
INON kaltainen Itsenäinen työ on yksi vastaus oppilaiden diversiteettiin. Oppilaat ovat monilta ominaisuuksiltaan erilaisia jopa niin, että koko ryhmän opettaminen yhtäaikaa on tehotonta. Osa on nopeita, osa verkkaisia. Myös kiinnostuksen kohteet ja lahjakkuus vaihtelevat.
Itsenäisen työskentelyn periaate oli jo vanhan koulun kantavia periaatteita. Oppilaat opettelivat omaa tahtiaan koulumestarin heille antaman läksyn ja kävivät ajallaan näyttämässä, että osaavat sen. Periaatetta sovellettiin esimerkiksi August Hermann Francken (1663–1727) perustamissa humanistisissa oppikouluissa. Noissa koulussa oppilaat saivat vapaasti itse määrätä opiskelun kulun ja luokkajärjestelmästä luovuttiin kokonaan.
Helen Parkhurstin (1886–1973) johtamissa Dalton-kouluissa jokaisen oppimisvuoden ohjelma jaettiin 10–12 osaan, sen mukaan, missä kuussa niitä opiskeltiin. Joka kuukautta varten määriteltiin suoritettavat tehtävät, kokeet ja luettava kirjallisuus. Päivittäistä työjärjestystä ei ollut. Oppilas sai opiskella urakkansa milloin halusi. Kun oppilas oli valmis, hän meni opettajansa luo tentattavaksi.
Itsenäisen työskentelyn periaatteen edistämiseksi on kehitetty omia työtapoja. Näitä ovat mm. jo vanhassa koulussa tutut kotiaineet, esitelmät, itsenäiset tutkielmat, urakkatyö, yksilöllinen työ ja yliopistoissakin tutut opinnäytetyöt. Yhteistä niille kaikille- myös INOLLE- on, että opettaja ei perinteisesti opeta.
Millainen oli INO-oppikirja?
INON keskeinen työväline oli INO- opiskelupakettisarja. Siihen kuului oppikirrja (tekstikirja) ja työkirja (tehtävät). oppilas teki ja tarkisti itse tehtävät. Uuteen sai siirtyä, kun edellinen oli ratkaistu oikein.
Tekstikappaleet olivat oppituntikohtaisia, ja se saivat sisältää vain tietyn määrän sanoja. Tekstille tehtiin luettavuustutkimuksi; tekstin tuli olla yksinkertaista. Pitkiä virkkeitä tai sivistyssanoja ei saanut olla. Lauserakenteet olivat helppoja. Tehtävien rakentamisen taustalla olivat Bloomin taksonomiset luokat : tietäminen, ymmärtäminen, ja soveltaminen.
Millainen oli normaali INO-oppitunti?
INO-oppitunti jäsentyi seuraaviin osiin:
- Läksynkuulustelu (hyvin lyhyt)
- Motivointi (leikki, kilpailu, kuvan tarkastelu, omat kokemukset, tiedon kertaus, yhteislaulu, lehtileikkeet tai muu oheismateriaali).
- Instruktio (lyhyt, opettajakeskeinen )
- Tekstin luenta (teksti oli laadittava niin, että hidaskin lukija selviää siitä 15 minuutissa)
- Oppilaiden kysely (epäselviä asioita sai kysyä opettajalta)
- Tehtävien suorittaminen ja tarkastus (harjaantumisvaihe; harjoitukset sijoitettiin vaikeusjärjestykseen. Niitä oli kolmenlaisia a) perustehtävät (laadittiin keskitasoisen oppilaan mukaan; kirjan tekstistä tuli löytyä vastaus. Jollei oppilas osannut jotain tehtävää, hän jätti sen väliin ja teku muut loppuun. Sitten hän sulki tehtäväsivun ja luki vaikean kohdan tekstin uudelleen, sulki kirjan ja palasi tehtävän pariin. Oppilaat tarkastivat itse tehtävät mallivastauksista (joita oli erillisissä tarkistuspisteissa. Siellä oli myös kirjauskynä) b) Erikoistehtävät (kun perustehtävät oli tehty sai siirtyä niihin. Ne vaativay usein hakuteosten tai kartan käyttö. Tehtävät saattoivat olla myös suullisia. Kirjalliset oppilas tarkasti itse. Suullisten ajankohta sovittiin erikseen). c) Harrastustehtävät (kuten erikoistehtävät, mutta vielä vaikeampia)
- Kotitehtävät (periaatteessa olivat aina vapaaehtoisia ohjatussa opetuksessa. Teksti ja perustehtävät oli kuitenkin hallittava):
Tästä normaalimallista oli myös erilaisia muunnelmia:
- Viivästetty INO (kestää pidempään kuin yhden oppitunnin)
- Sopimustilanne (useita tunteja kestävä kokonaisuus, johon kuuluu myös opettajan antamaa instruktiota pienille ryhmille tai yksittäisille oppilaille)
- Ryhmityksen vaihtelu (Työtä voitiin tehdä yksin, pari- tai ryhmätyönä)
- Valintatilanne suurluokassa (Kun työssä oli useita luokkia yhdessä. Tällöin alussa oli yhteinen instruktio. Sitten jakauduttiin suorittamaan tehtäviä yksittäin, pareittain tai ryhmissä. Lopuksi kokoonnuttiin uudelleen yhteen toteamaan työn tulokset).
Miksi INO katosi?
Kinnusen ja Hämäläisen gradussa saattaa olla yksi syy. Aika mainiollla kokeellisella asemalla kuudessa eri luokassa saatiin tulos, ettei inolla opittu sen paremmin kuin perinteisellä opettajajohtoisella luokkanopetuksella. Kun oppilaille annettiin valittavaksi kolme työtapaa, niiden mieluisuusjärjestys oli 1. Ryhmätyöskentely (45.6 %), 2. opettajajohtoinen luokkaopetus (30 %) ja
3. yksilöllinen työskentely eli INO ( 24,2 %).
Kokeiluun osallistuneet opettajatkaan eivät olleet kauhean innostuneita. Heidän mukaansa INO soveltuu hyvin silloin tällöin käytettynä historian, maantiedon ja biologian opiskeluun.
Netistä löytyy myös mainintoja, joiden mukaan itseneuvova oppiminen oli opettajien mielestä turhanaikaista näpertelyä ja uusien kikkojen esittelyä jos pyrittiin tulokselliseen päämäärään. Tuolloin
törmättiin asenteisiin – vain opettajajohtoinen opetus tuotti tulosta. INO vaati opettajaa muuttumaan oppimisen ohjaajaksi. Oppilaat etenisivät itsenäisesti ja yksilöllisesti oppikirjan sekä siihen liittyvien erillisten opiskelutehtävien avulla- eikä opettajaa tarvittu samalla tavalla kuin luokkaopetuksessa.
Luulen kuitenkin, että suurin syy oli oppimis- ja tietokäsityksissä tapahtunut muutos. Konstruktivismi selätti behaviorismin.
JATKOKESKUSTELUSTA FACEBOOKIN KESKUSTELURYHMISSÄ
TÄMÄ lastu herätti keskustelua. Poimin sieltä talteen ajatuksia.
" Itse Neuvovaa Opetusta kokeiltiin meillä Tapanilan lukiossa. Muistan sivun reunan taittamisen. En usko, että olisin tuollakaan tavalla enemmän oppinut."
" Itselleni tutustuminen INOon opiskelujen aikana avasi silmäni oppilaiden aktivoimisesta oppijana. Puhtaasti ino-menetelmää en koskaan työurallani ole käyttänyt, mutta erilaisia variaatioita oppilaskeskeisestä oppimisesta varmasti enemmän kuin perinteisiä opettajajohtoisia tunteja."
" Oulun normaalilyseossa aikaansa seurannut maantiedon ja biologian lehtori Erkki Vilpa käytti INOa, kun olin oppikoulussa. Tuttua siis on. Ja kokeilin tätä myös itse opetusharjoittelussa ollessani.... Ei se kovinkaan paljon omaa ajattelua kehittänyt😂."
"INOsta muistan vain ala-asteen maantiedon ja historian tylsät kirjat. Itse luettiin kappale, sitten tehtiin perustehtävät ja haastavammatkin, tarkistettiin, saatiin pisteitä ja merkittiin diagrammeiksi työkirjan takasivulle. Monesti toivoin, että opettaja olisi käsitellyt aiheita meidän kanssamme ja että olisi keskusteltu aiheesta."
" Jo oppikoulussa kokeiltiin INO-tyyppisiä tehtäväkirjoja esim. maantiedossa ja biologiassa. Todella tylsä tapa oppia, hyvin mekaaninen, hyvin työkirjapainoitteinen. Kun aloitin maikan hommat -80, ei muistaakseni enää INOa käytetty."
" INO Irti Nokkavasta Opettajasta 😊"
" Tuo työkirjamalli oli mielestäni in(n)ostava ajatus. Kaipaisin kovasti tämän päivän oppikirjoihin samanlaisia monitasoisia tehtäviä näppärästi tyypiteltyinä. Lisäksi yhdeksi tehtävätyyppiotsikoksi erillinen " ajattelun taidot " sekä toiseksi " " teemme yhdessä" :) ! Oppikirjan voi tulkita nyt toki tänä päivänä fyysiseltä olemukseltaan monenlaiseksi. Ja ideana olisi, että " koko kirjaa ei tarvitse täyttää" eli tehtävät mahdollistaisivat yksilöllisten monitahoisten polkujen kulkemisen huomioiden myös jatkuvan yhteistyön harjoittelemisen :)."
" Oiva Louhisola oli Savonlinnassa kasvatustieteen lehtorina, kun opiskelin siellä. Käytin myös jonkin verran INOa, kun aloitin opettajana. Huomioni oli sama, kuin tuossa jutussa mainitussa esitetty, lapset eivät jaksaneet työskennellä ilman vuorovaikutusta. INO sopi kuitenkin joillekin oppilaille hyvin."
" Kyllä koulunkäynti oli tosi tylsää INO:n mukaan päivästä päivään takutessa. Oppiminen ei ollut kovin syvällistä yksin sivuja täytellessä. Tietosanakirjaa opin käyttämään, onneksi kotona olikin pari kirjasarjaa, mutta yksipuolista tuokin oli, kun muita lähteitä ei ollut. Opin silloin arvostamaan opettajaa, joka valmistelee tunnit ja teettää oppilailla monipuolisia tehtäviä sekä ihan vaan jopa opettaakin joskus. Eli selkeä ei INOlle."
" Suorittaminen, tehtävien tekeminen, tarkistaminen ja omaan tahtiin eteneminen sopi joillekin oppilaille, mutta suuri osa oppilaista piti INOa tylsänä ensihuuman kaikottua. Opiskelu on sosiaalinen ilmiö."
" Oiva Louhisola oli Savonlinnan OKL:ssa kasvatustieteen proffana, kun opiskelin siellä. Oli hienoa tutustua häneen, sillä olen ollut itse oppilaana kokeiluryhmässä, joka testasi INOa Kemijärvellä Kuumaniemen koulussa."
" Muistan, kun meidän luokalla noin 5 oppilasta kilpaili kovasti, kuka ehtii ekaksi tehdän tehtävät ja tarkastaa ne. Pisteitä taisi saada 100 sivulta, eli yhteensä 300. Minun mieleeni jäi tämä kilpailullisuus."
" Hienoa Martti, nostat esiin sen tosiasian, että Suomessa on tehty hienoa työtä aktivoivan ja motivoivan pedagogiikan eteen jo yli puoli vuosisataa. Suomalaista kasvatusta tullaan ihailemaan kaukaa ja se on edelleen vientituote, kunhan hallintommekin vain ymmärtää kasvatukseen ja pedagogiikan edelleen kehittämiseen satsata! Kannattaa säilyttää ja suojella niitä osia kasvatuksesta, joissa olemme onnistuneet. Hienoja innovaatioita ovat esimerkiksi peruskoulujärjestelmä, joka torjuu sosiaalista eriarvoisuutta, upeaa meillä on myös taito- ja taideaineet, jotka mahdollistavat myös käsistään taitaville onnistumisen kokemuksia. Aktivoivassa oppimisessa olemme maailman huippua. Muualta tulleet kasvattajat ihmettelevät usein juuri sitä, että Suomessa lapsi ei istu hiljaa pulpetissaan, vaan on aktiivinen toimija. Tästä on hyvä jatkaa, ja poimia uudesta opetussuunnitelmastakin parhaat mausteet vanhojen hyvien kasvatusmetodien jatkoksi :)"
"Loistavaa! :) Meillä täällä Pohjois-Norjassa lukiossa on suunnittelupäivä opettajille ennen talvilomaa. Olemme käyttäneet yhteistyöajan koulun "uuden pedagoogisen alustan" työstämiseen. Taisin ihan punastua, kun luin noita "ikivanhoja" periaatteita läpi. Juuri tätä olemme työstäneet tänään - oikein porukalla on tullut keksittyä pyörä uudelleen!"
KIRJALLISUUTTA
Anon. (1974). Opinnäytteitä. Oiva Louhisola. 1972. Maantiedon opetuksen tavoitteista ja niiden saavuttamisesta kokeiluperuskoulun kolmannella luokalla. Kasvatus (5): 4, 243
Clarke, S. (1970).General Teaching Theory. Journal of Teacher Education 21, 403-416.
Hämäläinen, P. ja Kinnunen, K. (1984). Työtavan yhteys oppimistuloksiin. INO-opetusjärjestelmällä ja perinteisellä luokkaopetusmenetelmällä saavutettuja kognitiivisia oppimistuloksia vertaileva tutkielma peruskoulun kuudennen vuosi- ja vuorokurssin maantiedon opetuksessa. Kasvatustieteen syventäviin opintoihin kuuluva tutkielma. Moniste. Joensuun yliopisto. Kasvatustieteen laitos. Savonlinnan opettajankoulutuslaitos.
Nöjd. O. ( toim.). (1968). Peruskoulua kohti. Yleisradion ja television peruskoulupedagogiikan jurssien johdannot. Helsinki: Weilin + Göös.
Lahdes, E. ja Louhisola, O. (1968). Ohjattu opetus. Teoksessa Nöjd, O. (toim.) Peruskoulua kohti. Helsinki: Otava
Louhisola, O. (1967). Heterogeenisen luokan opetuksen yksilöinti. Helsinki:Otava.
Louhisola, O. (1972). Maantiedon opetuksen tavoitteista ja niiden saavuttamisesta kokeiluperuskoulun kolmannella luokalla. Julkaisematon lisensiaattitutkielma. Turun yliopisto.
http://www.kasvhistseura.fi/dokumentit/1311120300_9_simila-13[1].pdf
http://www.peda.net/veraja/nastola/koulut/erstankoulu/historia
http://www.hs.fi/ihmiset/art-2000003615534.html
OIVA LOUHISOLASTA
Oiva Louhisola (1924–1997) oli kansakoulunopettaja, kasvatustieteen tohtori ja erittäin tuottelias tietokirjailija (jossain on arvioitu, että hän osallistui peräti 350 oppikirjan valmistamiseen). Hänen merkittävin pedagoginen innovaationsa oli INO-menetelmä (ohjattu opetus).
Oiva Louhisola toimi 23 vuotta kansakoulunopettajana, valtaosan tästä ajasta Turussa. 1960-luvun puolivälissä hän aloitti työnsä ohella jatko-opinnot Turun yliopistossa, ja väitteli kasvatustieteissä vuonna 1975. Väitöskirja käsitteli opetuksen eriyttämistä oppimateriaalin avulla. Tästä teemasta hän kehitti INO-menetelmän.
INO- oppikirjat saavuttivat suuren levikin peruskoulun alkuvaiheessa. Tuolloin Louhisola toimi ylitarkastajana kouluhallituksessa ja myöhemmin apulaisprofessorina Joensuun yliopistossa. Oppikirjatuotannon lisääntyessä hän kokosi johtoonsa Kustannusosakeyhtiö Otavaan useita eri oppiaineiden tekijäryhmiä, joiden laatimien teosten myynti ylitti 10 miljoonan kappaleen rajan.
Louhisolan ensimmäinen oppikirja Omasta maaasta maailmalle julkaistiin jo vuonna 1955. Kaksi viimeistä vuosikymmentään hän piti Mallorcaa tukikohtanaan. Energia suuntautui nyt oppikirjoista muihin tietoteoksiin. Hän tuotti mm. suuren joukon matkaoppaita eri maista ja kaupungeista. Viimeinen teos oli EU:n kaupunkiopas (1995).
Louhisola oli Oppikirjantekijät ry:n perustajajäseniä. Hänen johdollaan tehtiin opetusministeriössä maan ensimmäinen kopioinnin laajuutta selvitellyt tutkimus. Tutkimuksen tuloksena alettiin tekijänoikeuden haltijoille jakaa kopiointikorvauksia vuonna 1982.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti