NOSTAN tänään esiin huikean kasvattajan: Frederic Lister Burkin (1862- 1924). Hän keksi ottaa käyttöön menetelmän, joka muistuttaa eräiltä osin paljon sitä, minkä Pekka Peura keksi sata vuotta myöhemmin.
1900-luvun alussa elettiin pedagogiikassa äärimmäisen mielenkiintoista aikaa. Aikaisemmin vain pienelle joukolle opilliselle uralle aikovia suunnattu kouluinsitituutio oli laajentunut massojen kouluksi. Harville jollain lailla sopinut toimintatapa siirtyi joukkojen opetuksees entisellään: Opettaja luki edestä tekstikirjaa (kuin katekismusta), ja oppilaat tekivät muistiinpanoja. Tarkkaavaisuutta ja muistia koeteltiin aika ajoin kysymyksillä. Oppilaan oli pystyttävä toistamaan, mitä opettaja oli opettanut. Jollei pystynyt häntä häpäistiin ja rangaistiin.
Koulukone eteni tasatahtia; Oppilaat jauhettiin tietyn oppikurssin läpi katsomatta heidän kiinnostustaan valmiuttaan tai luontaista kehitysvaihettaan.
Sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa syntyi uuden koulu liike, jota yhdisti vanhan koulun vastustaminen. Valitettavasti kymmenet eri suuntaukset eivät olleet keskenään yhteisrintamassa, vaan ne alkoivat hyökätä alkuperäisen vihollisen sijasta toistensa kimppuun.
Frederic Lister Burk oli tiettävästi ensimmäinen, joka toi selvästi esiin periaatteen, että yhteiskunnan kulttuuri vaatii kansalaisilta yleistietoja, jotka jokaisen on tavalla tai toisella opittava selvitäkseen. Mutta kuinka nämä kaikille välttämättömät asiat saisi perille?
Burk vastusti traditionaalisen koulun tasatahtisuutta. Hänestä opetuksessa ei otettu huomioon oppilaiden erilaisuutta, ennen muuta heidän erilaisia valmiuksiaan ja kehitysvaihettaan. Hän halusi löytää tehokkaan, aikaa säästävän mallin, joka ottaisi oppilaiden erilaisuuden huomioon.
Ratkaisuksi 1910-luvulla Burk kehitti yksilöllisen opetusjärjestelmän, jonka ydin oli omatoiminen eteneminen. Oppilaiden oli saatava edistyä omalla vauhdilla! Järjestelmään kuului itsekehittäviä lukukirjoja, lasten harjoituskirjasia/työkirjoja. Kirjoissa selitykset olivat selkeitä ja lapsentajuisia ja niissä oli runsaasti kuvia. Kirjojen avulla oppilaan piti kyetä suurin piirtein itsekseen oppimaan uusi asia, johon hän oli psyykkisesti valmis. Mahdollisesti hän tarvitsi vähän apua joltakin edistyneemmältä oppilaalta tai opettajalta.
Menetelmä otettiin käyttöön Winnetkassa 1919. Suunnitelma vaikutti myös maailmankuuluun Dalton-planiin. Malli toimi about näin:
Burkin suunnitelma tasatahtisuuden rikkomiseksi
- Opettaja: Kirjoita opittava asia yksinkertaisesti.
- Jaottele esitys osiin. (Hitaille erikoisharjoitusta)
- Anna oppilaiden itse tarkistaa työ
- Tee työhetkista lyhyt ja muista kannustaa
- Anna lapsille yksilöllisiä töitä, ja anna heidän edetä omassa tahdissa
- Anna seuraavan luokka-asteen tehtäviä heti, kun lapsi on siihen valmis - omassa luokassa.
- Älä jätä ketään luokalle
- Ei mitään kotitöitä
- Täydennä yksilöllistä työtä luovalla ja sosiaalisella toiminnalla; taidetta, musiikkia, käsityötä, näytelmiä, ajatusten vaihtoa lasten kesken.
Frederick Burk kuoli vuonna 1924. Toiminta Winnetkassa kuitenkin jatkui. Siitä oltiin kiinnostuneita, mutta idea yksilöllisestä työstä ei tehnyt laajasti läpimurtoa. Eri syistä koulu ei taipunut sellaiseksi, että lapset oppisivat juuri niitä asioita, mihin he ovat kypsiä. Syitä oli Washburnen mukaan monia: jähmettynyt traditio, puutteellinen opettajan koulutus ja puute materiaaleista ja testeistä. Lisäksi uuden koulun muista suuntauksista ns. aktiivisuuspedagogiikka ja ryhmätoiminta olivat houkuttelevampia.
PS. Suomessa ei ole ollut vastaavaa, kokonaisvaltaista järjestelmää, jota Winnetkassa toteutettiin. Omaan tahtiin etenemistä on kyllä vuosikymmenien varrella yritetty. Kasvastusopin historian ystäville ovat tuttuja mm. Joh. Käisin ja Aatos Kaljusen nimet. Monet muistavat myös Oiva Louhisolan INO-systeemin, ohjatun ja ohjelmoidun opetuksen peruskoulun alkuvuosilta ja myös ns. urakkametodin.
Mutta jospa Pekka Peura onnistuu nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti