NIMIKAIMANSA Francis Wayland Parker (1837 – 1902) sen sijaan oli. Miten niin unohdettu?
Koko nimen haulla saa yhä 4910 osumaa. Suomalaisilla sivuilla (kun unohtaa divarit) on tasa yksi oikea osuma: Raimo Huttunen mainitsee Parkerin teoksessaan kommunikatiivinen opettaminen yhtenä pakottavan opetuksen ensimmäisistä vastustajista John Deweyn rinnalla. Omissa muistiinpanoissanikaan ei ole mitään mainintaa Parkerista.
OUTOA se on siksi, että kaikkien tuntema John Dewey oli hänen ystävänä ja ihailijansa. Dewey pani myös omat lapsensa Parkerin kouluun. Eikä siinä kaikki. Dewey nimesi häet Progressiivisen pedagogiikan isäksi.
PARKER - jos kuka - uskoi koulun voimaan, oikenalaisen koulun. Hän on sanonut about näin:
"Uskon sisällissodan veteraanina ja pienten lasten opettajana neljään asiaa kuin Jumalaan: siihen että demokratia on maailman toivo, siihen että demokratia ilman tehokkaita julkisia kouluja on mahdoton, siihen, että jokaisen tämän maan koulun tulisi olla lapsille kuin koti ja taivas ja siihen, että kun tämä julkisen koulun idea ymmärretään, vapaussoturien ei tarvitse vuodattaa vertaan."
Ja näin:
" Tämän päivän lapset ovat meidän käsissämme. Se, mitä heille teemme, määrää tulevaisuuden. Tämän kieltäminen on mitä kohtaloikkain virhe."
Parker oli siis yhdysvaltalaisen progressiivisen koululiikkeen pioneereja. Häntä on kutsuttu myös
”Lasten ristiretkeläiseksi ” ja ”Opettajien opettajaksi ”.
Edellinen epiteetti viittaa siihen, että hän taisteli vimmatusti lapsen puolesta. Hän kammoksui ajatusta, että luonnostaan aktiivinen ja utelias lapsi pakotetaan pänttäämään kirjasta tietoja ja kyllästymään luokassa. Niinkuin oli itsekin nuorena opettajana tehnyt.
Jälkimmäinen epiteetti viittaa siihen, että Parker korosti luokanopettajan roolissa spontaania innostusta luokassa. Yhdessä opettajiensa kanssa kehitteli 1880-luvulta alkaen jatkuvasti uudenlaisia informaaleja tapoja järjestää opetusta.
" Koulun tehtävä ei ole päntätä oppilaiden päähän tietoa tekstikirjoista, vaan opettaa oppilaita ajattelemaan itse ja itsenäistymään ihmisinä", hän kirjoitti.
Parker yritti rakentaa opetussuunnitelman, joka tähtäisi koko lapsen kasvattamiseen. Koulun tuli kehittää koko ihmistä: henkisenä, fyysisenä ja moraalisena olentona.
Kasvatuksen päämääränä oli Parkerille demokraattisen yhteiskunnan aktiivisesti toimimaan pystyvä kansalainen (Kuulostaako tutulta?). Kansalaiselle tärkeitä taitoja taas olivat itseluottamus ja kriittinen ajattelu, empaattinen kuuntelutaito ja yhteistoiminnallinen mielikuvituksellisuus.
Moraalikasvatuksessa hän korosti työnteon arvoa, vastuun ottamista omista tekemisistä ja altruismia.
Opetusohjelmaan otettiin uusia aineita: taiteita, liikuntaa, tieteitä. Parkerin mielestä oli typerää opettaa kouluaineita toisistaan täysin irrallaan. Hän puhui aineiden välisestä korrelaatiosta (Suomessa samasta käytettiin nimitystä rinnastaminen). Omassa koulussa hän intergoi lukemisen, kirjoittamisen, kuuntelemisen ja puhumisen oppiaineeksi nimeltä kommunikaatio (Näin taitaa olla meilläkin aineessa äidinkieli ja kirjallisuus).
Menetelmien osalta hän kannatti itsetoimintaa (omatoimisuutta) ja yhteistoimintaa. Parker uskoi, että oppilaat hyötyvät siitä, että opettaja järjestää heille aitoja kokemuksia siitä, kuinka tietoa hankitaan kirjojen sijaan keskustelemalla (opetuskeskustelu nykyään) ja käytännön kosketuksilla oikeaan maailmaan (siis autenttinen toiminta).
Hän vastusti ulkolukua, kovaa kuria, testejä, ja paremmuuslistoja. Hän ei uskonut palkkioihin eikä rangastuksiin vaan lapsen omaan motivaatioon.
Hänen luomassaan ns. Quincy-metodissa irtauduttiin Wanhan koulun kovasta kurista ja ulkoaopettelusta ja otettiin tilalle progressiivisen kasvatuksen menetelmiä mm. ryhmätoimintaa (group activities) ja informaaleja opetustapoja.
Lasten tuli saada lukea kirjoja, joista he ovat kiinnostuneita; näin aktivoitiin aikaisempi tieto. Parker suosi myös vapaata kirjoittamista. Lapsen tuli saada kirjoittaa asiosta, jotka kiinnostavat häntä itseään ei vain mielihyvän vuoksi, vaan myös siksi, että näin tuotoksesta tulee parempi. Kirjoittamisen tuli olla luonnollista, ja sen tuli liittyä autenttisiin merkityksellisiin toimintoihin. Lasten tuli saada käyttää omaa sanastoaan- kirjoittaminen on tällöin kokemusperäistä. Lasten tuli saada edetä omaa tahtiaan, jotta ei tarvitse pelätä virheitä. Hän kehitteli myös prosessikirjoitusta.
Parkerin mukaan opettajan suhteen oppilaisiin tuli olla kunnioittava ja innostava. Oppimisjärjestelyiden tuli sopia oppilalle ei opettajalle. Ertyisesti hän oli huolissaan epäpätevistä opettajista.
Ryhmäkoon tuli olla tarpeeksi pieni, jotta opettaja voi tuntea kaikki oppilaat ja pitää heistä huolta.
Parker perusti myös Yhdysvaltojen ensimmäinen koti-koulu-yhdistyksen, koska hän uskoi että lapset hyötyvät opettajien ja vanhempien yhteistyöstä.
PARKERIN luoma ns. Quincy- malli toimi, mutta sitä kritisoitiin. Eikä kritiikki loppunut edes vuonna 1879, kun valtion määrämässä testissä Quincyn oppilaiden tulokset olivat paremmat kuin muiden koulujen oppilaiden tulokset Massachusettsissä.
Parkerin työtä arvostettiin, mutta hän joutui alinomaa hankauksiin julkisten koulujen tarkastajien kanssa. Vuosisadan vaihteessa hänet haluttiin erottaa, ja hänelle järjestettiin miljoonien dollarien rahoitus, jonka turvin hän saattoi perustaa yksityisen koulun: Chicago-instituutin, jonne siirtyi hänen mukanaan yli 30 hänen vanhan koulunsa opettajaa.
Parkerilla oli ongelmia terveytensä kanssa ja hän joutui muuttamaan mukavampaan ilmastoon etelään. Insitituutti ehti toimia kaksi vuotta. Se integroitiin Chicagon yliopiston kuuluisaan laboratoriokouluun, kun Parker kuoli vuonna 1902 64 vuoden iässä, Pass Christianissa, Harrison Countyssa, Mississippin osavaltiossa.
HUIKEA elämäntarina oli saanut päätöksen. Parkerin ura alkoi 16-vuotiaana, amerikkalaisen julkisen koulun läpikäyneenä mutta ilmeisesti itseoppineena, tiukkapipo kyläkoulun opettajana. 21- vuotiaana Parker valittiin rehtoriksi.
Yhdysvaltain itsenäisyyssodassa (1861-65) hän kohosi pohjoisvaltioiden armeijassa everstiksi, sai kuulan niskaansa ja jäi vangiksi.
Sodan jälkeen hän palasi opettajaksi - nyt Ohioon. Vuonna 1872 hän matkusti kahdeksi ja puoleksi vuodeksi Saksaan opiskelemaaan Berliinin Humboldt-yliopistoon tädiltään saamansa perinnön turvin. Matkallaan hän kävi myös Hollannissa, Sveitsissä, Italiassa ja Ranskassa. Hän tutki uusia pedagogisia menetelmiä, joita Euroopan teoreetikot, kuten Jean-Jacques Rousseau, Friedrich Fröbel, Johann Heinrich Pestalozzi ja erityisesti Johann Friedrich Herbart olivat kehittäneet. Hän koki ”pedagogisen kääntymyksen” ja halusi uudistaa omankin opetustapansa.
Palauttuaan Yhdysvaltoihin, Parker toimi vuodet 1875-80 koulutarkastajana Quincyssä, Massachusettsissä. Nimenomaan täällä syntyi ns. Quincy-metodin. Vuosiksi1880-83 hän siirtyi julkisten koulujen ylitarkastajaksi Bostonissa ja oli vuodet 1883-99 Cook County Normal Schoolin rehtorina Chicagossa. Täällä hän teki opetuskokeiluita- eikä pelännyt epäonnistumisia. Tuossa koulussa hän perusti oppilaille bändinkin.
Hänet suostuteltiin eroamaan tuosta koulusta, ja hän sai perustaa yksityisen kokeilukoulun Chicago Instituutin. Parker ehti toimia sen rehtorina vain kaksi vuotta (1899–1901). Hänen terveytensä petti, ja koulu yhdistettiin Chicago instituutin Chicagon yliopiston laboratoriokouluihin.
Parkerin nimeä kantavia kouluja on New Yorkissa, Illinoisissa, Indianassa, Kaliforniassa ja vuodesta 1995 alkaen myös Massachusettsissa. Myös Quincyn alakoulu kantaa Parkerin nimeä.
Parkerin kirjoja:
- Talks on Teaching (1883)
- The Practical Teacher (1884)
- Course in Arithmetic (1884)
- Talks on Pedagogies (1894)
- How to Teach Geography (1885)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti