 |
| Takala, A. (1997). Ihmiseksi kasvaminen. Opinion. Toinen painos.Jyväskylä: Gummerus. |
Elämme uutta, monikulttuurista ja moniarvoista aikaa, jossa jo varsin pieni lapsi on moraalisesti autonominen yksilö, jolle ei saa tuputtaa mitään valmista arvomaailmaa. Annamme vain aineksia ja virikkeitä :-)
NIINPÄ olikin raikasta lukea professori Annika Takalan ajatuksia ihmiseksi kasvamisesta vähän yli 20 vuoden takaa.
Saatteeksi- osassa hän kirjoitta 7.4. 1996:
" Olen kirjoittanut lyhyesti ja pelkistetysti. Osin sen vuoksi, että minulla on ollut tunne, että aika on käymässä vähiin…"
Niinpä Takala kuoli vajaan kolmen viikon päästä 29.4. 1996. Teos jäi hänen viimeisekseen.
HIEMAN alle 100-sivun julkaisu on hajanainen, kyllä. Mutta siinä oli myös ainakin minulle tosi timantteja ajatuksia.
Moraalinen kehittyminen ja moraalikasvatus
EN ollut ajatellutkaan kuinka monikerroksinen moraalin- etiikan-ilmiö on.
Moraali ohjaa ihmisen valintoja, hän tekee joitakin tekoja ja pidättäytyy toisista. Moraalin taustalla ovat arvot. Moraalitoiminnassa ihminen asettaa pyrkimyksiä tärkeysjärjestykseen. Hän tuntee tunteita omien ja toisten tekojen yhteydessä. Hän tekee moraalisia ratkaisuja ja perustelee niitä.
Moraalikasvatuksessa pohditaan kysymyksiä: Miten sitten opetetaan/opitaan, mikä on pahaa? Miten opitaan olemaan tekemättä sitä, mikä on pahaa? Ja toisaalta: Miten opitaan altruismia, ystävällistä ja auttavaista asennetta? Kuinka opitaan hoitamaan omat velvollisuudet arjessa?
Moraalin oppiminen on yhdellä tasolla käsky- ja kieltonormien sisäistämistä.
- On olemassa a) sovinnaissääntöjä = tapanormit, tapasäännöt (esim. tervehtiminen, mikä on kohteliasta ja kaunista.)
- On olemassa b) tilannesääntöjä: koulun säännöt ulosmenemisestä: = mikä on järkevää ja hyödyllistä.
- Ja on olemassa c) varsinaisia moraalisääntöjä = moraalinormit: mikä on oikein/väärin? Mikä on oikeudenmukaista?
Miten näitä opitaan?
Sosiaalisesti velvoittavat tavat (a ja b) opitaan mm. käskyjen, sääntöjen ja sanktioiden tuloksena. On näyttöä siitä, että sisäistämistä (=omaksumista) auttaa osallistaminen yhteisten sääntöjen luomiseen ja rikkomusten yhteinen käsittely.
Moraalisesti velvoittavat tavat (c) opitaan omakohtaisissa tilanteissa esim. seurauksista joko itselle tai muille. Oleellista on, miten rikkomuksiin reagoidaan (paheksunta, suuttumus, pettymys..). Pelkkä sääntöjen opettaminen ei riitä. Moni tutkija pitää kontrollointia ja sanktiointia välttämättömänä.
Kun kontrollitilanteet toistuvat lukuisia kertoja, rakentuu moraali, jolla on sekä tiedollinen että tunnepohjainen sisältö.
Periaatteessa on kolmenlaisia kontrolloinnin keinoja:
- Voiman ja vallan käyttö (tuottavat motiivivoimaa)
- Rakkauden kieltäminen (tuottavat motiivivoimaa) - paheksutaan asiaa ei lasta -selitetään syy
- Viittaminen seurauksiin (rationaalinen, välittääkö) - edellyttää empatiaa uhria kohtaan)
Perinteinen moraalikasvatuksen tapa on moraaliopetus (siis tapojen harjoittelu, tarinat jne.). Harjoittelua ja opetusta tarvitaan. Olisi hyvä opettaa myös seuraus-ajattelua ja kriittistä ajattelua ja saada lapset kiinnittämään huomiota valintojensa/tekojensa seurauksiin itselle ja muille sekä ajallisesti etäisempiin seurauksiin.
Moraalin sisäistäminen
Sisäistämistä Takala kuvaa näin: yksilö kokee velvoitteen toimia, vaikka ei olisi huolta kiinnijäämisestä ja rangaistuksesta. Hän omaksuu moraalitiedon niin, että hyväksyy sen ohjeelliseksi itselleen. Tällainen sisästäminen edellyttää motiivivoimaa.
Moraalin kehitys on tulosta rationaalisen järkeilyn yleisestä kehittymisestä. Jotta ihminen voi oppia moraalia, hän tarvitsee kykyä kontrolloida omaa käyttäytymistä. Hän tarvitsee resistanssia, kiusauksensietoa. Moraalin oppiminen edellyttää myös muistia, joka toimii
moraalitiedon varastona. Varastossa on käsitteitä ja käsikirjoituksia, kuinka toimia.
Altruismi
Moraalinen kasvu ei ole vain sääntöjen muistamista ja niiden noudattamista. Moraalin oppiminen on myös altruistisen suhtautumisen syntymistä. Ihminen toimii niin, ettei vahingoita, niin että auttaa, lohduttaa ja hyvittää. Tekee oikein ja hyvää.
Joidenkin mielestä altruismi on sisäsyntyistä. Toisten mielestä se ei ole universaalia eikä viriä automaattisesti.
Altruismi edellyttää syyllisyydentunteen (häpeän) kehittymistä. Omaatuntoa. Se taas edellyttää empatiaa, kykyä, kykenevyyttä ns. sijaistunteisiin (ymmärtää, miltä toisesta tuntuu). Se taas liittyy kognitiiviseen kehitykseen: on kyettävä näkemään yhteys oman teon ja sen aiheuttaman seurauksen välillä. Että lapsi tajuaa aiheuttaneensa myös oman mielipahansa.
Altruismi kehittyy erityisesti, jos lapsi kohtaa toistuvasti atruistisesti toimivia malleja ja hänen vastaavanlaista käyttäytymistään vahvistetaan. Tällöin hänessä kehittyy hyve (rehellisyys, oikeudenmukaisuus, epäitsekkyys jne.)
Moraaliyhteisön rakentaminen
Takaka esittelee lukijalle Thomas Lickonam kehittämän moraalikasvatuksen prosessimallin, jossa kasvatetaan yhtä aikaa oikeudenmukaisuuteen ja toisista välittämiseen. Tässä moraalikasvatuksen prosessimallissa on 4 vaihetta:
- Rakennetaan moraalista yhteisöä, jossa vallitsee yhteinen sitoutuminen moraalisiin arvoihin (oikeudenmukaisuus, keskinäinen välittäminen)
- Harrastetaan yhteistoiminnallista oppimista, mikä luo ryhmähenkeä
- Käydään moraalikeskusteluja/moraalipohdiskeluja esim kirjallisuuden pohjalta (edellytys keskinäinen välittäminen)
- Otetaan oppilaan mukaan päätöksentekoon. Lapset opetetaan kuuntelemaan toisiaan, istumaan hiljaa, katsomaan sitä, joka puhuu. Sovitaan yhteiset säännöt. Opettaja auttaa konfliktitilanteissa näkemään toisen näkökulmaa, ja ratkaisemaan tilanteet niin, että otetaan huomioon molemmat osapuolet ja ohjaa lapsia ratkaisemaan ristiriitoja ilman aikuisen apua
KIRJAN loppuun Takala liitti ystävänsä Touko Voutilaisen alustavaa käsikirjoitusta. Heillä oli suunnitteilla yhteinen eettisen kasvatuksen projekti, mutta Voutilainen kuoli kesken kaiken vuonna 1991.
Voutilainen pohtii siinä eettistä kasvatusta. Hänen mukaansa kaikkein primitiivisimmissäkin yhteiskunnissa siirretään heimon tavat ja moraali seuravalle sukupolvelle. Tätä siirtämistä nimitetään usein kasvatukseksi.
MORAALIKASVATUS on heimon tapojen ja moraalin opettamista (vastakohtana tiedollinen kasvatus), siis sosiaalistamista.
ETIIKKA ei ole heimokohtaista vaan universaalimpaa. Eettinen kasvatus on filosofoinnin harjoittelua. Siinä ei siirretä tosina käsityksiä siitä, mikä on hyvää ja oikeaa, mikä pahaa ja väärin, vaan pohditaan moraalisia ongelmatilanteita eri näkökulmista. Siinä opetetaan moraalisten sääntöjen periaatteita mm. symmetriaa, loogista ajattelua ja käsitteiden määrittelyä.
Koulussa tällaista eettistä kasvatusta voisi toteuttaa pikemmin kuin oppitunnilla, kun selitetään ja analysoidaan kuviteltuja, kirjallisuudesta, lehdistä, oppilaiden omasta mielikuvituksesta saatuja tai mieluimmin todellisia sosiaalisia arkielämän tilanteita, joissa normia on rikottu. Niissä olisi luontevaa harjoitella eettisten tilanteiden analyysia.
Annika Takala (1921 - 1996) oli psykologi ja kasvatustieteilijä. Hän toimi vuosina 1951-53 Helsingin yliopiston psykologian laitoksen assistenttina. Hän väitteli filosofian tohtoriksi samassa yliopistossa vuonna 1953.
Takala toimi Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen apulaisprofessorina 11 vuotta: 1960-1971,
Joensuun yliopiston käytännöllisen kasvatustieteen professorina 13 vuotta 1971–1984 ja Suomen Akatemian tutkijaprofessorina kolme vuotta 1978–1981. Eläkkeelle hän jäi 63 vuoden ikäisenä.
Takala tutki kasvatuspsykologiaa ja -sosiologiaa, erityisesti sosiaalistumista. Hän oli tieteidenvälisen kasvatuksentutkimuksen uranuurtajia Suomessa. Hänen mainettaan kolhi Pirkkalan kokeilu 1970-luvulla. Hän kuului sitä suunitelleeseen ns. Peto-ryhmään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti