Miten saada jatkossakin hyvät opettajat?

Luokanopettajaliitto tuotti vuonna 2008 useita

postikortteja nuorista opettajista. Tässä kannessa

yksi niistä.

OLEN siis luvannut osallistua tämän viikon torstaina paneliin, jossa pohditaan opettajan  ammatin vetovoiman säilyttämistä jatkossakin. Asia on tärkeä.

Pyysin naamakirja- ja email-kavereiltani vähän apua. Mielipiteitä on tullut opiskelijoilta, professorilta, johtajilta, rehtoreilta, opettajilta.... Tällaisia ehdotuksia olen saanut. Esitän ne tässä sekoitettuna omiini tiivistetysti aakkosittain  niitä vielä jäsentelemättä tai ristiriitaisuuksia siivoamatta.

Päivitetty 21.1. 2011

DO-LISTA (Tehkää näitä!)

* ASUNTOJEN hinnat karkaavat pk-seudulla opettajien ulottumattomiin.
* AUTONOMIAA!!Lisää autonomiaa eli mahdollisuuksia määritellä ja vaikuttaa opetuksen sisältöön ja metodeihin sekä laajemmin opetussuunnitelmaan.
* ESIMIES tukekoon opettajia, olkoon aktiivisesti mukana välitunneilla, opettajainhuoneessa, keskustelkoon opettajien kanssa. Oikeudenmukainen, työntekijää arvostava esimies. Ei kynnystä ottaa yhteyttä. Syvällinen, sparraava, haasteita tarjoava, keskusteleva, perusteita vaativa.
* HUOLEHDITAAN, että opettajaa palkitsevat seikat työssä säilyvät. Mahdollisuus seurata monen perheen elämää. Elää omaa ja muiden lapsuutta monta kertaa. Huolehditaan että suomalaisten koulutusmyönteisyys säilyy.
* KANNUSTAVUUS  hyvin tehdystä työstä
* KOKONAISTYÖAIKA niin, että työmäärä ei kasva/niin että kukaan ei kuvittele, että työpäivä on neljä tuntia. Kokonaistyöaika sovellettuna joustavasti olisi viisas ratkaisu. Mulla ei loppunut työ koskaan. Voisi helpottaa myös yhtistyötä koulun sisällä.
* KOULUN ilmapiiri ja maine kuntoon! Esimiehellä suuri vaikutus.
* LÄHIESIMIES resurssit kuntoon.
* MENTOROINTI. Kokenut opettaja. Hänen puoleensa saattaa kääntyä, kysyä ja ihmetellä. Uran alkuvaiheessa  se auttaa positiivisen omakuvan rakentumisessa opettajana. Onnistuminen ruokkii onnistumisia.
* (myös) MIEHIÄ tarvitaan kouluun
* PALKKA kuntoon. Erityisesti alkupalkka. Koko työ palkan piiriin. Palkkausperusteet selkeämmiksi. Ammatin arvostus näkyy palkassa.  Palkkakehityskin on tärkeää työvuosien kuluessa ja osaamisen vahvetessa.
* PEREHDYTYS ja VASTAANOTTO Pidetään huolta nuoresta uudesta opettajasta. "Uusille nuorille ja kauniille opettajille kunnon työhönperehdytys. Talon tavat tutuiksi. Tätä ei varmaan saa kaaliin ensimmäisenä työpäivänä vaan tutor-opettajien nimeäminen uusille opeille varmaan hyvä ratkaisu. Tutor ei myöskään saisi hylätä uutta opea heti ensimmäisen viikon jälkeen, vaan tähän hommaan olisi sitouduttava. Kannattaa myös muistaa, että kaikki opet eivät ole sosiaalisesti lahjakkaita eikä oma-aloitteisesti koko ajan kyselemässä muilta uuteen taloon liittyviä asioita ja kysymyksiä. Tässäkin auttaa tutor-ope."
* REKRYTOINNIN reiluus ja avoimuus.
* OPETTAJAN  auktoriteettiasemaa kasvatus- ja opetusalan erityisasiantuntijana tulee yhteiskunnan vaalia ja tukea.
* OPETTAJAN toimenkuvaa tulisi rakentaa paremmin nykyisen "koulunpidon" sijaan
* Opettajankoulutuksessa osattava antaa realistinen kuva opettajan työstä (huomaan usein nuorista opettajista, että he suorastaan kauhistuvat ammatin vaativuutta ja uupuvat jo nuorina!)
* OPETTAJANKOULUTUS on nykyaikaistatettava. Enemmän sosiaalista mediaa, monipuolisia opiskelu- ja tenttimenetelmiä, ammattiin tutustumista, paneeleita, työn arjen avaamista...
* OPETTAJANKOULUTUS: Tuleeko nuori opettaja saamaan todelliset välineet muuttuvassa yhteiskunnassa opettajana vaikuttaakseen ja  jaksamaan siinä ympäristössä, johon sitten aikanaan opettajana päätyy? Tieto verkostumien tärkeydestä ja mahdollisuuksista.Kansainväliset opeskelijavaihdot, opettajavierailut, työn ohessa tapahtuva täydennyskoulutus  avaavat näköaloja ja mahdollistavat omaa kouluyhteisöä laajemman osaajien tukiverkoston.
* OPETUSRYHMÄT  pienet ja loistavasti järjestetty erityisopetus/erityisryhmämahdollisuus omassa koulussa.
* OPISKELEMAAN haluavan olisi hyvä pohtia omia motiiveitaan. Miksi haluan olla opettaja?
* OSAAMISEEN koulutuksessa enemmä  huomiota kuin tietämiseen. Laaja-alaiseen osaamiseen.
* PELISÄÄNNÖT. "Mielestäni on myös äärimmäisen tärkeää, että koulussa on kaikille selvät pelisäännöt. Kaikki tietävät miten eri tilanteissa toimitaan. Epäselvyys lisää ahdistusta. Uusille työntekijöille olisikin hyvä järjestää alkuun tilaisuus, jossa koulun käytänteet käydään perinpohjin lävitse. Tätä ennen kuitenkin myös wanhojen ja kärttyisten opettajien tulisi tietää heidänkin pelisäännöt. Yhdessähän nämä pelisäännöt olisi mukava luoda, korjata/muuttaa vanhoja tarvittaessa."
* PIENEMMÄT luokkakoot, vaatii poliittista työtä opettajien etujärjestöjen toimesta.
* POSITIIVISET kokemukset omana kouluaikana.
* RYHMÄNHALLINTA-TAITOJA koulutukseen. Koulussa viihdytään, jos ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan kunnioittavasti ja yhteistyössä. Siksi opettajankoulutuksessa pitää tehostaa opettajien ryhmähallintataitojen opetusta.Aloittavalla opettajalla pitää olla kunnon eväät vaikeankin opetusryhmän hallintaan, jotta työ ei veisi voimia, kaikilla olisi oikeus oppia ja viihtyä.
* SIJAISKOKEMUKSET vaikuttavat. Onko sijaisuuksia? Kuinka sijaisia kohdellaan? Esim. palkka viipyy monella...
* TAITO- ja TAIDEAINEIDEN asemaa vahvistettava koulutuksessa jopa teorian kustannuksella.
* TIIMINJOHTAJAN tuki nuorelle opettajalle.
* TOIMINTAKULTTUURI, jossa tukea annetaan ja opetetaan ottamaan vastaan monin tavoin, ei yksin tekemistä vaan yhdessä jakamista. Jossa annetaan vastuuta ja rohkaistaan. Jossa arvostetaan myös puuduttavaa perustyötä. Avoimempi, sallivampi, vähemmän konservatiivinen kulttuuri kouluihin ja opettajahuoneisiin. Ja sen jälkeen opettajuuden konservatiivisen imagon murtaminen.
* TYÖ. Työ sinänsä ruokkii hienosti ihmisen kasvutarpeita (Aldefer = Maslowin itsensä toteuttamisen tarve). Siihen pitäisi työnantajankin suhtautua joustavasti tukien ja mahdollistaen työn, opiskelun, tutkimisen tai muun sellaisen vuorottelu.
* TYÖAIKA-asiat selkeiksi. Luovan työn ja joustavan työajan korostaminen. Se joustavuus on lähinnä sitä, että vaikka ei ole työpaikalla (jos olisi kokonaistyöaika) 8-16, voi tehdä työtä etänä.
* TYÖNILOkokemukset. Saako niitä?
* TYÖN ITSENÄISYYS. Autoinomia, autenttisuus, autarkia
* TYÖNJAKAMINEN kollegoiden kanssa. Asiat ja ilot jaetaan.
* TYÖKAVERIT. "Hengenheimolaisten löytäminen työyhteisöstä voi olla tuskaisen vaikeaa. Varsinkin miehillä. Vaikka opehuoneessa ei kerkiäisikään paljoa istuskella on tämä tärkeää. Nuorten seura nuorille varmasti kompensoi ongelmaa ja työssä viihtyvyyttä, mutta saman henkisten ja samoja intressejä omaavien opettajien eksyminen samaan kouluun tuntuu jo lottovoitolta. Samojen asioiden  harrastajat varmasti viihtyvät keskenään. Niiden löytäminen ja taloon houkutteleminen vaan saattaa olla "mission impossible" eli aika hankalaa. Ja vaikka kavereita ollaankin tietty ammatillisuus on hyvä säilyttää työyhteisöissä.".."Jäykät, kynäniskaiset, nuutturapäiset, kyllästyneet opettajat.. Heistä ei sen enempää...;) Eivät ainakaan meikäläisen työssäviihtyvyyttä edistä."
* TYÖNOHJAUSTA järjestettävä. Ja yleensäkin ohjattava nuoria pitämään työpäivä kohtuullisena pituuden ja työmäärän suhteen.
* TYÖOLOT kuntoon! Sisäilma, työympäristön viihtyvyys ja ajanmukaiset laitteet sekä materiaalit. Työolosuhteet kuntoon, työtilat yms
* TÄYDENNYSKOULUTUS. Opettaja ei helposti näe tarvetta tai mahdollisuutta "edetä tai yletä" ammatissaan, mutta täydennyskoulutuksen avulla tehtävä saa laajasti mielekkyyttä ja ope työkaluja nähdä muuttuva maailma ja haasteet lasten ja nuorten kasvattajana yhteistyössä muiden toimijoiden, vanhempienkin kanssa.
* TYÖYHTEISÖ kannustaakoon vaikeinakin aikoina." Uudenkarhean, kauniin ja rohkean opettajan intoa tirskuvat työhalut lamauttaa tehokkaasti lomalta paluun jälkeen kahdessa viikossa passiiviseksi muuttuvat työtoverit: Mikään ei innosta, mitään ei jaksa, limbotaan sieltä missä aitaa ei ole ollenkaan eikä yhteistyötä tehdä. Uuden työntekijän auttaminenkin koetaan ärsyttäväksi. Tähän ei varmaankaan ole mitään yksiselitteistä ratkaisua. Voisikin ehkä alkaa opettaa työnuutuneille opeille omien töiden karsimisen jaloa taitoa. Kaikkea ei tarvitse keretä tekemään. Samalla voisi kouluttaa opeja sillä, mikä oikeastaan kuuluu opettajien tehtäviin. Moni wanhakin jäärä tuntuu olevan asiasta aivan hoo-moilasena."
* URAKEHTYSMAHDOLLISUUKSIA.Urakehitysmahdollisuus opetustoimen sisällä tai/ja hyvin järjestetty työn kierto. Liikemaailmassa on näitä titteileitä senior X. Opettajan työssäkin pitäisi voida edetä muutenkin kuin reksiksi, hallintoon tai koulun ulkopuolelle. Nythän on ikälisä (ja tohtorilisä) , mutta nousee se palkka kaikkialla kokemuksen mukaan.
* VALINTAKRITEERIT. Kuinka löytää sopivimmat, osaavimmat, välittävimmät, sosiaaliset taidot...ne, jotka rakastavat....Pitäisikö ottaa huomioon kokemus nuorisotyöstä, ulkoakateemiset harrastukset?
* VUOTO muihin ammatteihin ja jatko-opintoihin tukitaan
* VÄKIVALLAN uhriksi joutumien uhka on eliminoitava
* YHTEISTYÖHÖN enemmän huomiota opettajankoulutuksessa. Opettajien yhteistyötaitojen kehittäminen. Opettajat edelleen puurtavat liikaa yksinään, kun yhdessä suunnitellen ja toteuttaen työhön tulee iloa, tukea, vertaistukea, lisäosaamista.
* YLEMPI  korkeakoulututkinto tulee säilyttää ammatin statuksen ja laaja-alaisen kasvatuksen, oppimisen ja kasvamisen ymmärryksen lisäämisen takeena. Tempputaituruus ei auta, jos ei ymmärrä kasvun perusteita laajasti.

DONT LISTA (Älkää!):

* AUTONOMIAA, oikeutta vaikuttaa oman koulun asioihin, ei pidä vähentää
* ILMAINEN koulutus- älkää koskeko
* KESÄLOMA. Kesäloma edelleen on kuitenkin aika tärkeä, tarpeellinen ja lisää vetovoimaa. Etä sitä ei esim. kokonaistyöajan kanssa kannata ryssiiä.
* LIIAN VAATIVAT vanhemmat.
* MEDIA voi tuhota opettajien motivaation kaatamalla yhteiskunnasta johtuvat syyt opettajien syyksi.
* KYYKYTYS. Esimies tai järjestelmä.
* SYSTEEMIÄ, kokonaisuutta hallintoineen ja opettajankoulutusjärjestelmineen kaikki toimii pitkäjänteisesti kuin juna!  Ei pidä ravistella raiteita!
* TESTIT ja STANDARDT eivät sovi kouluun.
* TYÖN MIELI. Älkää viekö opettajan työstä mieltä ja korkeita ihanteita. Opetuksella on järkeä sekä yksilölle että yhteiskunnalle.
* TYÖN VAATIVUUTTA ei saa enää lisätä
* "VANHAT" opettajat; älkää olko niin kaikkitietäviä.

Kaikki kommentit ovat edelleen tervetulleita.

Suomen vanhin kansakoulunopettajisto

Halila. A. (1949. Suomen vanhin kansakoulun-
opettajisto. Yhteiskuntahistoriallinen tutkielma.
Helsinki: Suomen Kansakoulunopettajain Liitto.

HALILAN tutkielman kohderyhmänä  on vanhin kansakoulunopettajistomme, joka opiskeli ja valmistui  vuosina 1863 - 1902 joko Jyväskylän seminaarissa tai Sortavalan seminaarissa. Aineistosta puuttuu se pieni osa kansakoulunopettajia, joka ei ollut suorittanut kk-opettajan tutkintoa, mutta oli valittu kansa-koulunopettajan virkaan.  Johtokunta saattoi nimittäin valita virkaan myös ilman seminaarin antamaa todistusta aina asetuksen muutokseen vuonna 1880 saakka (kaupungeissa vuoteen 1890), jolloin  seminaarinkäynti  tuli kelpoisuusvaatimukseksi vakinaiseen virkaan. Halila on käyttänyt lähteenä myös kahta  oppilasmatrikkelia, jotka  julkastiin vuosina 1937 ja 1940. Yhteensä henkilökortteja laadittiin  2517.

Miksi kansakoulu syntyy 1860-luvulla?

Tuohon ajanjaksoon osuu monta tekijää, jotka saivat yhteiskunnallisen kehityksen liikkeelle pysähtyneisyyden tilasta. Niihin kuuluivat herännäisyys ja kansallinen herätys. Väestö oli voimakkaasti lisääntynyt  yli miespolven mittaisen rauhan aikana. Maalla oli liikaväkeä, jolla ei ollut töitä. Tuo liikaväestö lähti liikkeelle, tehtaisiin ja ulkomaille. Tehtaissa tarvittiin lukutaitoa. Myös maalla tapahtui muutoksia. Maaseutukin liittyi rahatalouteen, kun metsää ruvettiin myymään. Omavaraistalous muutti vähitellen rahataloudeksi.

Kansakoulun syntyy liittyy siihen suurten yhteiskunnallisten uudistusten sarjaan, joka käynnistyi  Aleksanteri II:n vapaamielisenä hallituskautena. Se kytkeytyy myös kansan parhaimmiston kulttuuritahtoon. Oli siis tarve saada lisää koulutusta.  Halilan mukaan opinkäynti oli meillä  tasa-arvoista aikaisemminkin; maamme oppilaitokset olivat vanhastaan (periaatteessa) avoinna kaikensäätysille lapsille, ja oppilasaines oli ollut verraten kansanvaltaista. Mutta edellytyksenä opintiellä oli ruotsinkielen taito. Ja yliopisto-opintojen osalta vaadittiin varallisuutta.  Maaseudulla ei ollut rahaa, siellä elettiin omavaraistaloudessa. Oppikouluja oli vain kaupungeissa. Muotoutuva kansakoulu poikkesi selvästi aikaisemmista järjestelmistä. Sille oli haettu malleja Euroopasta. Pestalozzin herätystyö kantoi hedelmää.

Suomalainen  kansakoulunopettajaseminaari

Jotta kansakoululaitos voisi syntyä, tarvittiin ensin koulutus sen opettajille. J.V.Snellman piti kansakoulunopettajaseminaarin puutetta kanskoululaitoksen pahimpana puutteena. Opettajakasvatus oli hänen mielestään kansakoululle vielä tärkeämpää kuin oppikoululle. Hänestä talonpoika oli  sopivin opettaja Suomen kansalle. Saksassa oli pitkään ollut  erityisiä opettajaseminaareja, Francken toimeenpiteiden ansiosta ensimmäinen jo v. 1735.

Uno Cygnaeus korosti  seminaariopetuksessa sivistystä, joka olisi vanhan koulumestarin haudankaivaja. Hän asettii seminaarille esityisen korkeat vaatimukset: mahdollisimman täydellinen oma yhteiskunta, päättävä oppilaitos, internaatti. Opiskelun pohjana tuli olla  tosikristillinen elämänkatsomus. Opetuksen seminaarissa  tuli olla kasvattavaa ja uutteruuden hengen leimaamaa, ei päähänpänttäämistä, vaan toimintaa, sopusuhtaisesti sielua ja ruumista kehittävää.

Suomalainen seminaarissa opetusta annettiin 15 oppiaineessa 8 tuntia päivässä (Cygnaues ehdotti 12). Opiskelussa  opetusharjoittelulla mallikoulussa oli keskeinen osa. Seminaareilla oli suuri  merkitys: ne avasivat portin päästä osalliseksi opillisesta sivistyksestä. Halilan sanoin: kansan nuorille avautui uusi entistä väljempi portti korkeampaa opin saantiin.  Seminaarin opettajakunta sai melko perusteellisen valmennuksen ulkomailla.

Kun seminaareihin pyrki myös kouluja käyneitä, oli tarkoituksenmukaista ottaa se huomioon opetuksessa. Niinpä v. 1890 päätettiin, että jos  seminaarilainen on käynyt täydellisen lyseon tai kaksi luokka jatko-opistoa, hän sai helpotusta joissain aineissa ja harjoittelua lyhennettiin. Hospitantit
kuuntelivat seminaariopetusta jonkin verran, suorittivat joissain aineissa tutkinoja,  antoivat näytetunteja. ja sitten saivat kansakoulunopettajan pätevyyden. Vuonna 1898 annettiin tarkemmat erityiset hospitanttimääräykset. Ylioppilashospitantteja valmistui tällä ajanjaksolla 72.
Opettajaihanne

Ensimmäisen opettajapolven ihanteena oli sivistynyt maamies, kristillissiveellinen, isänmaallinen kansankasvattajaihanne (Cygnaeus). Tavoitteena seminaarissa oli  luja uhrautuva luonne. Jokaisessa opettajassa tuli hehkua pyhä rakkauden henki, sillä vasta siveellisesti ylevä, johdonmukaisesti toimiva ja kristillisen rakkauden elähdyttämä kasvattaja saisi pysyviä tuloksia. Cygnaueksen mukaan rakkauden kansaan ja isänmaahan tuli yhtyä palavaan kansanvalistajan kutsumukseen. Opettajan tuli olla huutavan ääni korvessa, yksinäisellä työpaikalla luja, kutsumustietoinen hengen soturi.  Hänessä tuli olla kutsumustietoisen lähetyssaarnaajan henki,  soihdunkantaja henki  ja uudisraivaajan henki. Hänen tuli olla  uuttera opettaja, samalla uuttera pitäjän ja kylän mies. (Mielenkiintoisesti Cygnaeus puhuu miehistä, vaikka hänestä nainen oli paljon parempi opettajaksi).

Ensimmäiset opettajat

Ensimmäisenä vuonna seminaariin pyrki 34 miestä ja 10 naista. 1 mies ja 2 naista hylättiin. Myöhemmin pyrkijöitä oli 2-4 kertaa enemmän kuin mitä voitiin ottaa. Pääosa pyrkijöistä oli maaseudulta (73,3%). Pääosa naisista oli säätyläisiä;  miehet olivat  maalaisaineista, kansan syvistä riveistä. Pohjakoulutus vaihtelu paljon. Vuonna 1886 kansakoulukurssi asetettiin pääsyvaatimukseksi seminaariin. Mies- ja naisoppilaiden sivistyksessä oli suuri ero. Sivistyneiden neitosten käheisyys saattoi kohottaa huomattavasti miesoppilaiden henkistä tasoa.

Seminaareissa opiskelevien määrä kasvoi. Vuonna 1864 heitä oli 40, vuonna 1885 207 ja vuonna 1902 297. Tästä ensimmäisestä opettajajoukosta oltiin ylpeitä. Halilakin hehkuttaa: "Kansakunta kirvoitti omasta piiristään sille ensimmäiset intomieliset ja rohkeat työntekijät...Kansanvalistajain ensimmäinen yhtenäisesti koulutettu ja kasvatettu iskujoukko."Heillä itselläänkin oli useasti se luja vakaumus, että he edistivat uutta, parempaa aikaa, jonka tieltä vanhan tuli väistyä.  Heitä kuvaa harras työ, uutteruus, kutsumustietoisuus, uhrautuva kansallinen harrastus, palava halu saattaa suomalainen rahvas sivistyksen yhteyteen. Poliittisesti he olivat maltillisia, lojaaleja, hyvin uskonnollisia ja poikkeuksetta isänmaallisia, Halila kirjoittaa.

Töihin maalle ja kaupunkeihin

Suomi oli tuolloin maalaisvaltio. Kaupungeissa asui esim. v. 1880 8,4 % väestöstä. Maalla opettavien määrä kehittyi seuraavasti.  Vuonna 1865 opettajia oli yhteensä 21 (20 miestä ja  1 nainen).  Lukuvuonna 1889-90  yhteensä 852 (504 miestä ja 379 naista). Lukuvuonna 1901-1902 yhteensä 2346 (1185 miestä ja  1161 naista).  Naisten määrä siis tavoittaa miesten. Kaupungeissa naisten osuus oli heti suurempi kuin miesten.  Lukuvuonna 1871-72  opettajia oli yhteensä 51 (13 miestä ja  38 naista).  Lukuvuonna 1891-92  kaupungeissa opettu 613 opettaja (172 miestä ja   441 naista). Ja lukuvuonna 1901-1902  opettajia oli 892 (241 miestä ja  651 naista). Naisopettajien suureen määrään lienee syynä se, että kaupunkikansakouluissa oli myös alakoululuokat.

Kansakoulunopettajat halusivat töihin lähelle omaa omaa kotiseutua. Cygnaueksen mielestä kansakoulunopettajan tuli pysyä hänelle osoitetulla paikallaan. Tavallisesti opettajat sijoittuivat pysyvästi toiseen virkapaikkaansa. Naisista naimattomia  oli 60 %.

Työnkuva

Kansakoulunopettajisto luotiin kansan henkisen ja osittain aineellisenkin kulttuurin kohottajiksi. Kansakoulunopettajan työnkuva oli varsin laaja. Hänen piti antautua kokonaisesti työhönsä paikka-kuntansa kansansivistäjänä  ja kaiken hyvän kehittäjänä.

Opettajiston palkan niukkuuden vuoksi  monen oli hankittava sivutoimia ja muita ansiota. Yksi armahti kyläkuntansa hammaskipuisia vetämällä hampaita.  Moni joutui mukaan seurakuntatyöhön. Kansakoulunopettaja saattoi toimia apulaispappeina ja pyhäkoulunopettaina. Eräin paikoin suunniteltiin jopa yhdistettyjä saarnaaja-opettaja virkoja. Moni suoritti saarnalupatutkinnon tai lukkari-urkurin tutkinnon.

Opettajat edistivät  kaikkea hyvää. He ohjasivat kyläläisten  itseopiskelua. He olivat mukana osuus-toiminnassa ja vakuutustoiminnassa, he toimivat kirjastonhoitajina, säästöpankkien kamreereina. Heille osui luottamustehtäviä ja he tekivät aattellista työtä. Joukossa oli myös lahjakkita runoilijanalkuja, oppikirjailijoita ja sanomaehtien maaseutukirjeenvaihtajia.

Jatko-opinnot

Kansakoulunopettajien jatko-opintokysymys heräsi (uudelleen) 1880-luvulla. Siihen saakka moni oli harrastanut itseopiskelua.  Vuonna 1894 järjestettiin  ensimmäiset suomenkieliset yliopistolliset loma-kurssit, osallistujista suurin osa oli kansakoulunopettajia. Halilan kortistossa olleista opettajista ainakin 294  sai tilaisuuden tehdä ulkomaanmatkan joko opinto- tai virkistystarkoituksessa, pääasiassa 1900-luvun puolella, etenkin 1920- ja 1930-luvuilla.

Pohdintaa

Halilan tutkimus avaa ainakin minulle ensimmäisen ja toisenkin opettajapolven toimenkuvan lähes rajattomuuden. Heille  oli  määrätty erittäin kohottava missio kansanvalistajina, jossa lasten opettaminen oli vain yksi osa työtä. Mallikansalaisia siis sekä lapsille että aikuisille. Tähän tehtävään saatiin upeita naisia- ehkä myös siksi, että juuri muita itsenäisiä ammatteja ei naisille ollut.

Kuusi kansanopettajapolvea

Kansakoulunopettaja 1930-luvulla. Kuva netistä.

Päivitetty 7.11. 2010

KANSANOPETTAJAT voidaan jakaa sukupolviksi monella eri tavalla. Kaavamaisesti 30 vuoden välein, tai hieman joustavammin niin, että nivelkohdat osuvat johonkin merkittävään taitteeseen. Itse jäsennän polvet seuraavasti:


(1) 1863- 1888: Ensimmäinen opettajisto 

Ajanjakso alkaa Jyväskylän seminaarin käynnistymisestä ja päättyy kansaskoulun isän Uno Cygnaeuksen kuolemaan.  Ajallisesti tämä  sukupolvi on  25  vuotta.

Kansakoululaki säädettiin vuonna 1866. Kansakoulu oli vapaaehtoinen sekä oppilaille että kunnille (kaupungeille tosin tuli velvollisuus järjestää kansakoulu jo 1866).  Kaupungeissa (ylempi) kansakoulu oli tarkoitettu 8-14-vuotiaille, ja maaseudulla 10-16-vuotiaille. Alkeiden opetus kuului maaseudulla  kodeille, kaupungeissa 6-10-vuotialle lapsille oli järjestetty alempi kansakoulu.

Uusia oppilaita otettiin kaksi kertaa vuodessa. Kansakouluun pääsyn ehtona oli sopiva ikä, luku- ja laskutaito.  Lukuvuodessa oli 42 kouluviikkoa. Koulupäivä kesti 5-6 tuntia ( klo 9-12 ja 14-17). Lisäksi pidettiin 15 minuutin välitunteja.  Luokissa oli 40-60, hyvin eri-ikäistä oppilasta.

Kansakoulu oli suunniteltu rahvaan, ennen muuta talollisten maalaisten kouluksi. Kaupunkien työläiset eivät laittaneet lapsiaan kouluun. Virkamiehet taas laittoivat lapsensa kaupungeissa olevaan tavallisesti ruotsinkieliseen oppikouluun. Pääosa kansakouluista oli maalla.

Kansakoululaitoksen synnyn taustalla oli sivistyneistö, joka oli syttynyt kansallisaatteelle, kansainvälinen filantropia ja mm. Aleksanteri II:n liberaali hallintojakso. Iso merkitys oli myös sillä, että kansakoululaitokselle oli Euroopassa malleja. Vuonna 1865 säädettiin Kunnallislaki (kunnat; 1873 kaupungit). Asetuksella erotettiin nyt kunnan hallinto seurakunnasta. Se oli rankka isku kirkolle. Lakien mukaan kunnan toimialaan kuului nyt myös kansakoululaitos.

Suomi oli  tuohon aikaan köyhä maatalousvaltio, jonka maatalous elää pysähtyneisyyden tilassa. Suuria ongelmia olivat  köyhäläisyys, tautisuus ja irtolaisuus. Ajanjaksoon osui hurjat nälkävuodet. Liikaväestö valui kaupunkeihin ja ulkomaille.

Ajanjakson loppuun osuu monta merkittävää asiaa: yhteisopetuksen (tytöt ja pojat) salliminen (1881),  seminaarin suorittamisen asettaminen kelpoisuusvaatimukseksi vakinaiseen virkkaan maalla (1880) ja kapungeissa (1890) sekä ensimmäinen opetussuunnitelma (1881 mallikurssit), joka löytyy netistä.

Seminaarit

Tämä polvi oli  ensimmäinen yhtenäisesti koulutettu opettajisto. Kansakoulun opettajia alettiin kouluttaa Jyväskylän seminaarissa 1863. Seminaari kesti neljä vuotta. Seminaarit olivat sisäoppilaitoksia. Kansakouluseminaareissa opetettiin tuleville kansakoulunopettajille kasvatusoppia mutta enemmän kristillis-isänmaallisessa hengessähengessä kuin tieteellisessä hengessä. Jyväskylän seminaari oli yhteisseminaari- jollaisia ei ollut muualla. Mies- ja naisopiskelijoiden keskinäisiä suhteita valvottiin tarkasti.

Suomalainen seminaarissa opetusta annettiin 15 oppiaineessa 8 tuntia päivässä (Cygnaues ehdotti 12). Opiskelussa  opetusharjoittelulla mallikoulussa oli keskeinen osa.

Seminaareilla oli suuri  merkitys: ne avasivat portin päästä osalliseksi opillisesta sivistyksestä. Aimo Halilan sanoin: kansan nuorille avautui uusi entistä väljempi portti korkeampaa opin saantiin.

Opettajaksi opiskelevat valittiin seminaareihin huolellisesti.  Hakijoiden määrä kasvoi vähitelleen.  Hakijoiden edellytettiin olevan siveellisiä, lujaluonteisia kristittyjä, oikeita kutsumusopettajia.

Ihanneopettaja

Cygnaeus halusi koululle omistautuneita opettajia. Niinpä naisopettajien ei olisi soveliasta mennä naimisiin.  Opettajantyötä Cygnaeus piti kutsumuksena (ei minä tahansa ammattina). Se edellytti rakkautta kansaan ja kansan kouluttamiseen. Opettajilla oli pyhä kutsumus. Heidän uskontonsa oli valistus. Tärkeää oli, että seminaarien kautta opillinen tie avautui myös naisille. Alun alkaen kaikki eivät ajatelleet opettajuutta elinikäiseksi uraksi. Mm. J.V. Snellman toivoi miesopettajien siirtyvän talonpojiksi palvelemaan oman kuntansa hallintoa.

Cygnaueksen mukaan rakkauden kansaan ja isänmaahan tuli yhtyä palavaan kansanvalistajan kutsumukseen. Opettajan tuli olla huutavan ääni korvessa, yksinäisellä työpaikalla luja, kutsumustietoinen hengen soturi.  Hänessä tuli olla kutsumistietoisen lähetyssaarnaajan henki,  soihdunkantaja henki  ja uudisraivaajan henki. Hänen tuli olla  uuttera opettaja, samalla uuttera pitäjän ja kylän mies. (Mielenkiintoisesti Cygnaeus puhuu miehistä, vaikka hänestä nainen oli paljon parempi opettajaksi).

Jokaisessa opettajassa tuli hehkua pyhä rakkauden henki, sillä vasta siveellisesti ylevä, johdonmukaisesti toimiva ja kristillisen rakkauden elähdyttämä kasvattaja  saisi pysyviä tuloksia.

Ensimmäiset kansakouluopettajat - sekä miehiä että naisia- valmistuivat vuonna 1867. Heidän työnsä nähtiin valistuksen hengessä valaistuksen levittämisenä suomalaisen agraariyhteiskunnan pimeydessä vaeltaneen väestön pääosalle.

Kuinka ensimmäiset opettajat opettivat

Vallinnutta opetuskäsitystä on kuvattu hapuiluksi ja (Cygnaeuksen) hengeksi. Ensimmäinen suomenkielinen opetusoppi ilmestyi varsin pian 1871 (O.Wallin). Periaatteessa opetuksen piti olla keskustelevaa ja havainnollistavaa. Opetusmenetelmänä oli usein pänttäys ja kuulustelu. Oppilailta meni paljon aikaa kirjojen kopiointiin vihkoon, koska kirjoja ei aluksi ollut.  Luokat olivat suuria. Oppilaat eivät kaikki osanneet lukea, vaikka se oli sisäänpääsyn ehto.  Opettaja opetti montaa osastoa yhtä aikaa. Oppilaita tuli ja meni. Tarvikkeista oli pula. Ensimmäinen opettajapolvi oli omissa kunnissaan kunnan sivistyneistöä.

Ensimmäisen opettajapolven aikana  syntyi myös  koulun hallinto: Kouluylihallitus (1869) ja kansakouluntarkastajajärjestelmä. Uno Cygnaeus oli itse ensimmäinen ylitarkastaja.

Ensimmäinen kansanopettajapolvi pitää siis koulua hieman samaan tapaan kuin nykyään järjestetään aamu- ja iltapäivätoimintaa. Kaikille vapaaehtoisena, varsin väljin säädöksin. Yhteistä on myös, että aluksi kansakoulu ei ollut ilmainen.

TIIVISTYS: Ensimmäinen opettajapolvi oli  kristillisen uskossa eläviä siveellisiä naisia  ja miehiä, jotka opettivat aluksi vapaaehtoisissa kouluissa vapaaehtoisesti sinne tulevia, pienen koulumaksun maksavia  hyvin erilaisia ja eri-ikäisiä oppilaita suurissa ryhmissä, pitkään poikia ja tyttöjä erikseen, mutta montaa luokka-astetta yhtäaikaa, epäsäännöllisen ajan varsin vaikeissa olosuhteissa puutteellisilla välineillä huonosti palkattuna uskoen ihanteellisesti valituksen kansaa jalostavaan vaikutukseen. Työtä tehtiin yksin joskus itselle vieraissa kaukaisissa kylissä. Työnkuva oli laaja. Heillä itselläänkin oli useasti se luja vakaumus, että he edistivat uutta, parempaa aikaa, jonka tieltä vanhan tuli väistyä.  Heitä kuvaa harras työ, uutteruus, kutsumustietoisuus, uhrautuva kansallinen harrastus, palava halu saattaa suomalainen rahvas sivistyksen yhteyteen. Poliittisesti he olivat maltillisia, lojaaleja, hyvin uskonnollisia ja poikkeuksetta isänmaallisia, Halila kirjoittaa. Opettaiston palkan niukkuuden vuoksi  monen oli hankittava sivutoimia ja muita ansiota. 

(2)  1888- 1917: Autonomisen Suomen vakiintuvan kansakoulun opettajat.

TOINEN opettajapolvi alkaa Cygnaeuksen kuolemasta ja päättyy itsenäisyysjulistukseen.. Opettajapolven kesto on 29 vuotta.

Tämä polvi  aloittaa aivan erilaisesta tilanteesta kuin ensimmäinen. Vapaaehtoiset kansakoulut levisivät nopeasti. Seminaarikoulutus oli vakiintunut. Vakinaiseen virkaan oli vaadittu 1880 alkaen  seminaarin suorittaminen.

Vuonna 1898 valtio tunnusti velvollisuudekseen järjestää jokaiselle lapselle mahdollisuuden vapaaseen lähes maksuttomaan koulunkäyntiin. Kansakouluille määrättiin koulupiirit 1898, ja voidaan puhua kunnallisesta koulupakosta. Isoihin kuntiin syntyy myös kaksiopettajaisia kouluja.

1880-luvulle osui rajut katovuodet. Myös poliittisesti tämä sukupolvi eli hyvin jännitteisen aikakauden. Siihen kuuluu suomenkielisten ja ruotsinkielisten välinen taistelu,  sääty-yhteiskunnan muuttuminen luokkayhteiskunnaksi- kansa jakautui yhä säätyläisiin ja  rahvaaseen.  Säätyläisistä tuli porvareita ja rahvaasta työläisiä.  Suomi alkoi demokratisoitua: Vuonna 1906 maahan  saatiin eduskunta. Kansallisuusaate elivahvana. Kansakoulu levisi  koko Suomeen vastaiskuna venäläistämispyrkimyksille.  Sen asema pohjakouluna oppikouluun hyväksyttiin (muttei ainoana tienä).Opettajat järjestäytyivät viranomaisia uhmaten 1880-luvulla.


Mikael Soinisella on merkittävä asema sekä pedagogiikassa että kouluhallinnossa.  Cygnaeuksen hengen tilalle tuli nyt metodi: Herbartilainen, kyselevä opetus yleistyy. Läksyn kuulustelun rinnalle tuli selkeä tapa valmistaa uusi läksy vaiheittain. J.F. Herbartin idean mukaan nimenomaan opettaja  muovaa oppilaitten ajatukset hyvillä kysymyksillään.  Oppilas imee tiedot aivoihinsa  tarkkaavaisesti kuunnellen ja mielessään kysymyksiä ratkaisten.  Soininen muokkasi herbart-zilleriläistä metodioppia ja esitti vain kolme muodollista astetta: havainnollisuuden, käsitteellisyyden ja harjoituksen asteen. Oppitunti alkoi tehtävän ilmoittamisella ja valmistavalla keskustelulla ja jatkui sitten uuden esityksellä. Kun uusi aines oli esitetty, seurasi syventelyn vuoro, ehkei heti samalla tunnilla mutta sopivan kokonaisuuuden jälkeen. Sitten seurasi abstraktiotason kohottaminen eli käsitteellisyyden taso, jossa konkreetteja arkipäivän ilmiöitä käsitteellistettiin ja muokattii oppilaan ajatusmaailmaa. Lopuksi sitten harjoiteltiin  jopa yliopittiinkin.

Ihanteeksi nousi luokkaopetus ja yksiläksyisyys.  Soiniselle tärkeää oli myös Herbartin ajatus, että lapsen  luonnetta kasvatettiin herättämällä harrastus (mielenkiinto) arvokkaisiin asioihin. Opetus oli siis siveellisen luonteen kasvatusta. Omissa opetusopeissaan Soininen esitteli herbartilaisen tavan jäsentää didaktiikka psykologian ja etiikan pohjalle.

Vuonna 1915 kiellettiin fyysinen kurittaminen kouluissa. Päätös oli merkitävä askel kohti pehmeämpää koulua.

Ensimmäinen maailmansota kosketti Suomea vain välillisesti. Opettajapolven viimeisinä vuosina tunnelma maassa kiristyi. Venäjällä puhkesi vallankumouksia. Tsaari murhattiin.

TIIVISTYS: Toinen opettajapolvi oli  kristillisen uskossa eläviä siveellisiä naisia  ja miehiä, joita elähdytti kansallinen taistelu. Opettajien määrä oli jo suuri. He opettivat aluksi edelleen vapaaehtoisissa kouluissa, mutta vuoden 1898 piirijakosäädös vahvisti kansakoulun asemaa. Uusi metodi toi järjestystä opetukseen. Oppilaat olivat edelleen  pienen koulumaksun maksavia hyvin erilaisia ja eri-ikäisiä oppilaita suurissa ryhmissä. Poikia ja tyttöjä opetettiin nyt yhdessä, mutta edelleen montaa luokka-astetta (osastoa) yhtäaikaa. Moni keskeytti edelleen kansakoulun.  Olosuhteet olivat usein vaikeat ja välineet puutteelliset. 1880-luvulla opettajien palkkatasoa oli hieman nostettu. Opettajilla oli edelleen vahva  usko  valitustehtäväänsä. Työtä tehtiin edelleen yksin itselle vieraissa kaukaisissa kylissä. Kansakouluopettajien kokouksilla oli tällöin tärkeä sosiaalinen merkitys.

(3) 1917/1918- 1944 Nuoren, itsenäisen Suomen valkoiset opettajat. 

Tämä jakso alkaa itsenäistymistä seuranneella sisällissodalla ja päättyy toiseen maailmansodan päättyessä.  Sukupolven pituus on 27 vuotta.

Sukupolven työhän eniten vaikuttanut uudistus oli oppivelvollisuuslaki, joka  säädettiin v. 1921. Nyt koulu oli  pakollista kaikille  kunnille että oppilaille. (Ei kuitenkaan ihan kaikille). Tarkasti ottaen- jotta oppivelvollisuus ei leikkaisi vanhempien kasvatusoikeutta- Suomeen säädettiin  vain oppivelvollisuus  ei koulupakkoa. Poliittinen keskusta hakusi eheyttää kansakuntaa. Oikeisto taipui kalliiseen oppivelvollisuratkaisuun, koska uskoi saavansa oppivelvollisuuden avulla kansan järjestykseen. Vasemmistoa ei ollut heti eduskunnassa.

Myös maalaiskansakouluihin tuli nyt  alakansakoululuokat. Yläkansakoulut olivat neliluokkaisia.  Niiden jälkeen tarjolla oli jatkoluokkia. Kansakoulu muuttui lmaiseksi oppilaille. Kansakoululaiset saivat myös ilmaiset oppikirja ja koulutarpeensa. Köyhät koululaiset saivat lisäksi vaate- ja ruokatukea.

Uusi haaste oli pakko. Kaksi ensimmäistä opettajapolvea olivat saaneet oppilaikseen vapaaehtoisia. Nyt kouluihin tuotiin oppilaita, jotka eivät sinne halunneet. Eikä heitä saanut kurittaa. Opettajien oli totuttava siihen että fyysinen kuritus oli kielletty v. 1915 - mitä monet jopa erästä opetusministeriä myöten pitivät täysin turhana säädöksenä.

Kansakoulu oli hengeltään vahvasti isänmaallis-kristillinen.

Kansakoulunopettaja koulutettiin useissa eri seminaareissa. Kansakoulunopettajaseminaarien kasvatusopin kirjana käytettiin 1940-luvulle saakka Soinisen herbartilaisia teoksia. Jyväskylässä aletaan kouluttaa kansakoulunopettajia kasvatusopillisessa korkeakoulussa v. 1934. Herbartilaisuuden rinnalla monet opettajat kokeilevat uuden koulun työtapoja. Sota katkaisee pehmeän pedagogiikan etenemisen.

Erilliset alakansakoulunopettajaseminaarit aloittavat nekin toimintansa. Niihin otettiin vain naisia.
Alakansakouluille luotiin  moderni opetussuunnitelma. Aukusti Salo on tuon pedagogiikan johtavia  nimiä.

Maalaiskansakoulut saavat oman  opetussuunnitelman vuonna 1925.

Opettajilta edellytettiin mallikansalaisuutta. Arkinen työ oli ajoittain hyvin raskasta. 1930-luvulla koettiin  lama, joka kohdistui myös opettajiin. Opettajien palkkoja leikattiin ja opetusvelvollisuuksia leikattiin. Monessa kunnassa kansakoulu järjestettiin säästösyistä  supistettuna (alaluokkalaiset käyvät vain lyhyen aikaa). Sotavuosien aikana koulua käytiin poikkeusoloissa.

TIIVISTYS: Kolmas opettajapolvi oli  kristillisen uskossa eläviä siveellisiä naisia  ja miehiä, joita elähdytti isänmaallisuus.  Opettajat  opettivat nyt oppivelvollisuuskoulussa, jossa opetus oli ilmaista.  Herbartilainen metodi toi järjestystä opetukseen, mutta monet opettajat kokeilivat myös uusia omatoimisuuteen perustuvia menetelmiä. Ryhmät olivat suuria. Nyt lukemisen ja kirjoittamisen taito tulee kaikkien kansakoulujen ohjelmaan. Olosuhteet olivat edelleen monin paikoin  vaikeat ja välineet puutteelliset. 1930-luvulla  opettajien palkkaa leikattiin. Opettajilla oli edelleen vahva  usko  omaan rooliinsa nuoren isänmaan rakennustyössä. Työtä tehtiin edelleen yksin itselle vieraissa kaukaisissa kylissä. 


(4) 1945- 1972 Hyvinvointivaltiota  rakentavat opettajat.

Tämä jakso alkaa rauhanteosta ja  päättyy peruskouluun siirtymisen alkuun. Opettajapolvi kestää 27 vuotta.

Suomi maksoi sotakorvaukset. Raskaat sotakorvaukset myös pakottivat Suomen huimaan teolliseen kasvuun, joka toi hyvinvointia. Suomi muuttui hyvin nopeassa ajassa  köyhästä pientilallisten ja työläisten maasta varakkaaksi ensin teollisuusyhteiskunnaksi ja ennätysvauhtia myös palveluyhteiskunnaksi.  Suomi teollistui ja vaurastui. Suomessa uskottiin valtiojohtoiseen suunnitteluun. 1960-luku oli suuren muuton vuosikymmen. Ihmiset muuttivat kaupunkeihin. Lähiöitä rakennettiin.  Kaupungeissa elettiin eri lailla kuin maalla. Perheet moninaistuvat. Suomi kaupungistui ja maallistui.

Koulu sosiaalistui. Köyhien perheiden koulunkäyntiä tuettiin  mm. ilmaisella  kouluruualla (vuodesta 1943). Koulujen koko kasvoi.

Kansakoulut saivat uuden hyvin lapsikeskeisen ja yhteisöllisen opetussuunnitelman v. 1952.A lakansakoulut yhdistettiin  kansakouluun v. 1957 varsinaiseksi kansakouluksi.  Jatkoluokat muuttuivat kaksivuotiseksi kansalaiskouluksi.  Alakansakoulunopettajaseminaarit oli lakkautettu (1947).  Maaseudun koulutustarvetta tyydyttämään luotiin kunnallisia keskikouluja.

Kansakouluopettajapulan vuoksi opettajia kouluttamaan luotiin  väliaikaisia opettajakorkeakouluja.
Kansakoulun johtajaopettajan rooli alkoi muttua 1960-luvulla, kun johtajat velvoitettiin kuuntelemaan  opettajien tunteja.

Osa lapsista kävi edelleen yksityisiä valmistavia kouluja. Kirkko luopui vasta nyt kilpailevasta omasta koulustaan. Viimeinen kiertokoulu lopetti toimintansa vuonna 1952.

Kaupunkeihin muuttavat ihmiset halusivat lapsensa oppikouluun. Edes vuonna 1957 perustettu kansalaiskoulu ei riittänyt pysäyttämään painetta.

Opetus kansakouluissa monipuolistui mm. Matti Koskenniemen opetusopin ansiosta. Herbartilaisestta kaavasta luovuttiin. Opetusmenetelmiä ideoitiin  opetusopeissa.  Käytännössä sodan jälkeen vaadittiin tiukkaa kuria.

Lopulta kahden vuosikymmenen poliittisen väännön jälkeen löytyi poliittinen konsensus siirtyä peruskouluun. Peruskoulu oli ratkaisu moneen eri ongelmaan. Maalaisliitto uskoi pysäyttävänsä sen avulla muuttoliikettä ja maaseudun taantumista. Siksi pieniinkin kuntiin luvattiin oma yläaste. Kaupunkilaisille peruskoulu lupasi ilmaista opintietä lukioon. Vasemmistolle  oli tärkeää, että peruskoulutus oli kaikille ilmaista ja yhtäläistä. Oppikoulunopettajat rauhoitettiin tasokursseilla. Yksityiskoulujen taustavoimat lupaamalla korvaavan koulun asema. Käden taitojen ystäville taattiin käytännön aineita. RKP:lle luvattiin pakkoruotsi.

Peruskoulusta tuli yhdeksänvuotinen. Nuorten  erottelu siirtyi 16 ikävuoteen. Peruskoulun sivistys oli kaikille yhteinen (vrt kuitenkin erilaiset oppimäärät). Paikalliset , erilaiset opetussuunnitelmat korvattiin valtion opetussuunnitelmalla. Koululle asetettiin  opppimistulosten yhdenvertaisuuden vaatimus. Tiheä kouluverkko taattiin  piirijaolla. Säädöksillä tehtiin  lähes mahdottomaksi perustaa  vaihtoehtoisia yksityisiä kouluja.

Tärkeitä tämän jakson nimiä olivat Matti Koskenniemi, Alfred Salmela ja mm. R.H. Oittinen.

Suuret ikäluokat kävivätt koulua aamu- ja iltapäivävuoroissa. Vuonna 1961 käynnistyi ensimmäinen erikoisluokka: musiikkiluokka Lahdessa.

TIIVISTYS: Neljäs opettajapolvi oli  kasvanut aikuiseksi  sodan aikana. Ilmapiiri maassa muuttui, kaikki opettajat eivät enää olleet oikeistolaisia. Opettajat  opettivat uudenaikaisessa kansakoulussa, josta suuri osa oppilaita pyrki oppikouluun. Ikäluokat ja siksi myös luokat olivat suuria. Maassa oli opettajapula. Yhä useampi sai koulutuksen korkeakoulussa. Opetus monipuolistui. Apuvälineiksi hankittiin rainoja, kaitafilmejä. Kouluradio ja koulu-tv toivat vaihtelua. Kouluilla oli mahdollisuus ottaa monisteita. Olosuhteet kehittyivät

(5) 1972- 1992. Peruskouluun siirtymisen ajan ja kaikille yhteisen koulun opettajat.

Tämä jakso alkaa peruskouluun siirtymisen alusta ja päätyy 1990-luvun syvään lamaan. Opettajasukupolvi kestää 20 vuotta.

Suomi vaurastui kovaa vauhtia. Suomi siirtyi asteittain pohjoisesta alkaen peruskouluun, pääkaupunkiseutu viimeisenä vuonna 1977. Kansakoulunopettajat valtasivat ala-asteen opettajanpaikat ja saivar opetettavakseen luokat 1-6. Oppikoulun opettajat (ja kansalaiskoulun yleisaineiden opettajat ) valtasivat yläasteen, luokat 7-9.

Kansakoulunopettajaseminaarit lakkautettiin, ja luokanopettajien koulutus siirtyy korkeakouluihin  ja  yliopistoihin. Tutkinto muuttuu 1979/1980 alemmasta kk-tutkinnosta maisteritutkinnoksi. Koulutukseen kuuluu erikoistumisaine. Alun alkaen kai ajateltiin, että erikoistuneille  luokanopettajille voisi syntyä erillisiä virkoja. Asteet jäävät hallinnollisesti erilleen toisistaan.

Erityisesti tämän sukupolven luokanopettajilla oli iso missio: kaikille yhteinen koulu, asuinpaikasta ja vanhempien varallisuudesta riippumaton oikeus sivistykseen toteutuu nyt

1970-luvun lopulla alettiin siirtää suurien ala-asteiden luottamustoimisia koulunjohtajia erityisiin rehtorin virkoihin. Vasta peruskoulussa yhdestä opettajasta tuli näin täysivaltainen johtaja. Kansakoulujärjestelmässä opettajien esimies oli ollut kansakouluntarkastaja.

Peruskoulu sai hyvin yhtenäisen opetussuunnitelman (POPS) vuonna 1970.  Opetusmenetelmät monipuolistuivat.  Opetuksen maallistuminen jatkui. Aamuhartauden tilalle tuli päivänavaus. Pedagogiikan suuria nimiä on Koskenniemen lisäksi Erkki Lahdes.

Koulut suunnitetiin uudella tavalla.  Katederit purettiin Luokat varusteltiin hyvin. Oppimateriaalit olivat korkeatasoisia. Kouluihin ja opetukseen satsattiin. Opetusryhmiä pienennettiin, aluksi luokkakoko oli 32, sittemmin 1.-2.-luokilla 24. Äidinkieleen, matematiikkaan ja vieraaseen kieleen luotiin ala-asteille jakotunnit. Oppilaita tukemaan luotiin laaja-alaisen erityisopettajan, koulupsykologin ja koulukuraattorin virkoja. Oppilaille tuli  oikeus tukiopetukseen.

Peruskouluun syntyi  erikoisluokkia: musiikki-, kuvataide-, ja mm. liikuntapainotteista opetusta aletaan järjestää jo alakouluissa.

Vuonna 1984 saatiin  uudet opetussuunnitelman perusteet, jotka lisäsivät kunnan tason liikkumavapautta.  Väliaikaiseksi tarkoitetuista  tasoryhmistä  ylä-asteen keskeisissä ainoissa luovuttiin, ja tilalle tuli ns. tuntikehys. Koulu sai tietyn määrän tunteja, ja voi muodostaa pienempiä opetusryhmiä vapaammin mihin aineisiin haluaa. Koulujen  tarkastukset muuttuivat ohjaustilaisuuksiksi. Alakoulujen opettajat kiinnostuivat vaihtoehtopedagogiikosta ennen muuta opetuksen eheyttämisestä.  Yläkouluissa innostuttiin eheyttämään opetusta jaksottamalla lukuvuosi  ja kurssittamalla sisällöt. Kouluja rohkaistiin omaleimaistumaan.

Vielä 1990-luvun alussa taloudellinen kasvu jatkui, sitten ns. kasinotalous kuumentui, ja lopulta kupla puhkesi. Suomi vajosi syvimpään lamaan koskaan. Olimme lähellä menettää luottokelpoisuutemme. Sosialismi kaatui maa kerrallaan. Neuvostoliitto romahti.

TIIVISTYS: Viides  opettajapolvi oli  jatkuvan talodellisen kasvu aikaa. Ilmapiiri maassa muuttui radikaaliksi. Osa opettajista liittyi avoimesti äärivasemmistoon. Opettajat  opettivat aivan uudessa yhtenäisessä koulussa, jossa lopulta oli koko ikäluokka.  Luokkakokoja pienennettiin. Kouluihin panostettiin. Opettajien kulutustaso nousi. Opettajista koulutettiin työtään tutkimaan pystyviä opettajia. 


(6) 1993- Peruskoulun arvon kiistämisen ja  uusliberalisointiyritysten kauden opettajat.

Tätä elämme juuri nyt. Ajanjakson alussa lama mullisti myös  koulunpitoa. Suomi ainoana maana maailmassa alkoi pakkolomauttaa opettajiaan.  Peruskoulua vastaan käynnistyi raju parjauskampanja, joka loppui vasta 2000-luvun alun Pisa-tuloksiin, jotka yllättivat kaikki. Suomalainen peruskoulu olikin maailman paras koulutusjärjestelmä.

Toinen mullistus oli nopea kansainvälistyminen. Suomi liittyi 1995 Euroopan Unioniin. Alkoi kehitys kohti globalisaatiota, joka johti perinteisen teollisuuden muuttoon pois Suomesta ja kasvavaan maahanmuuttoon. Monikulttuurisuus ravisteli koulujen peruskristillisiä ikiaikaisia tapoja. 90-luvun loppuun osui myös merkittävä taite: juuriltaan hyvin kristillinen kansan koulu irtisanoutui myös uskontotuntien osalta tunnustuksellisuudesta. Uskonnontunneillakaan ei saanut enää rukoilla.

Kolmas muutos koski työelämää: Työelämä muuttui. Yhä suurempi ihmisistä osa katsoi kuuluvansa uusiin keskiluokkiin. Heidän työnsä on itsenäistä ja hyväpalkkaista. Heistä kasvoi vaativien kuluttajien - myös vaativien vanhempien- ryhmä.

Neljäs muutos oli  tietotekniikan läpimurto. 2010-luvulla mm. espoolaiskouluissa alkaa olla kaikissa luokissa tietokoneet ja smartboardit. Ensimmäistä kertaa tämän opettajapolven aikana oppilaat ovat ainakin laitteiden käytössä usein taitavampia kuin opettajansa. Osa opettajista rimpuilee yhä tietotekniikan käyttöönottoa vastaan.

Viides  muutos oli saavutetun yhteistä koulua koskevan poliittisen konsensuksen repeäminen. Jo 1980-luvun lopulla alkoi esiintyä kritiikkiä kaikille yhteistä koulua kohtaan. Kansainväliset oikeistoliberalistiset ajatukset saapuivat meille. Yritysjohtajat epäilivät suureen ääneen yhteisen ja yhtäläisen koulutuksen merkitystä. Oikeiston peruskoululle myönteinen kanta alkoi muuttua. Koulua alettiin voimakkaasti  sovittaa  uusien keskiluokkien tarpeisiin ja kansainvälisiin uusoikeistolaisiin taloudellisiin tehokkuusvaatimuksiin.

Opetuksen järjestämistä koskevia normeja vähennettiin 90-luvun aikana. Korvamerkityistä  koulujen valtionavuista luovuttiin.  Kuntien ja koulujen opetussuunnitemallista vapautta lisättiin rajusti. Koulu haluttiin paikaksi, jossa yksilöt voivat kehittää kilpailukykyään. Uuden keskiluokan vanhemmat odottivat lapsilleen yksilöllisiä itsensäkehittämismahdollisuuksia ei niinkään yhteistä sivistystä.

Opetukseen haluttiin tuoda yksilöllisiä reittejä; ohitus- ja hidastuskaistoja. Aikakauden vahvoja nimiä olivat mm. Vilho Hirvi ja  Jukka Sarjala.  Edellinen uskoi markkinoiden synnyttävän laatua (vanhemmat saisiva valita koulun) ja jälkimmäinen taas yhteiseen kouluun.

Vuonna 1998 syntyi uusi perusopetuslainsäädäntö, johon betonoitiin eräänlainen "kauhun tasapaino" markkinakoulua hinkuvien ja kaikille yhteistä koulua haluavien tahojen välille. Taloudellisesti ja tehokkaasti toimivan markkinakoulun kannattajat voittivat siinä, että koulupiirit poistettiin, hallinnollisesta erosta ala- ja yläasteen välillä luovuttiin, ja maahan  alkoi syntyä yhtenäisiä peruskouluja. Lisäksi  kouluille säädettiin (lievä) itsearvointivelvoite. Yhteisen koulun kannattajien vaikutuksesta oppilailla säilyi oikeus lähikouluun ja vuoden 2004 opsin perusteet olivat selvästi yhtenäisemmät.

1990-luvulta alkaen alkoi syntyä lisää erilaisia erikoisluokkia mm. kielikylpy-, luonnontiede- ja mediakasvatuspainotus jne.

Markkinakoulun kannattajien "sissisota" jatkui mm. järjestö- ja paikallistasoilla koulutoimen tehostamishankkeilla. Opettajien palkkajärjestelmiin on tuotu henkilökohtaisia lisiä. Eräissä kunnissa koulut on siirretty ns. kokonaisbudjettiin, jolla halutaan lisätä mm. kustannustietoisuutta.

Kuntien talous kiristyi ja koko jakson ajan kouluja lakkautetaan. Yhä suurempi osa oppilaista kulkee tänään pitkiä koulumatkoja.  Suurissa kaupungeissa perustetaan erilaisia tilakeskuksia, ja kunnan oikea käsi alkaa maksaa vuokraa vasemmalle. Sisäisten vuokrakulujen pienentämiseksi aletaan tehdä kouluverkkoselvityksiä ja tilojen tehokäyttö nousee aikaisempaa vahvemmin koulujen toimintaa ohjaavaksi yhdeksi arvoksi.

Vaikka mm. Pisa-tutkimusten mukaan oppimistuloksissa on Suomessa maailmanennatyspienet erot eri koulujen kesken, opettajien työn ehdot ovat eriytymässä voimakkaasti. Esimerkiksi pääkaupunkiseudun kunnat panostavat opetuksen /oppilas aivan eri lailla. Ero on tuhansia euroja. Espoo on tässä vertailussa upein koulukaupunki. Jo muutaman kymmenen kilometrin päässä pk-seudusta kunnat ovat kriisissä. Porvoo on lomauttanut opettajia, ja nyt se irtisanonee heitä. Vihdissa ja Nummi-Pusulassa lomautetaan opettajia ja monessa koulussa ei palkata sijaisia, kun opettaja on sairas.

Hyvistä tuloksista huolimatta, yhä kasvava osa oppilaista putoaa erityisopetukseen. 2010-luvun suuri missio on pysäyttää tämä trendi.

Tuoreinta yhteenottoa markkinakoulun ja kaikille yhteisen koulun kannattajien välillä käydään vuonna 2014 voimaan astuvasta uudesta tuntijaosta. Kiistankohteena  on ehdotus, joka luo kunnille ja kouluille mahdollisuuden luoda rakenteita, joissa eri oppilailla on eritasoinen oppimäärä. Ehdotus myös lisäisi kuntien kustannuksia, mikä omalta osaltaan kiihdyttäisi opetuksen erilaistumista eri osissa maata.

Opettajuus on siis rajusti muuttumassa. Opettajilta vaaditaan paljon. Pelkkä opettaminen tai hyvien oppituntien pito ei riitä. Opettajan on osattava ohjata oppilaita opiskelemaan. Hänen on tehtävä moniammatillista työtä. On laadittava kirjallisia suunnitelmia. On neuvoteltava huoltajien kanssa. Työtehtävät ovat lisääntyneet. Työ on raskasta. Osa opettajista on edelleen kutsumusopettajia. Esimerkillisyyden tiukat vaatimukset eivät ole kokonaan kadonneet, vaan ne painavat opettajia yhä. Opettajan pitäisi osata kovin monia taitoja, ja kaikissa kunnissa ei kuitenkaan ole mahdollista saada tarvittavaa täydennyskoulutusta.

Yksi ratkaisu saattaa olla jaettu opettajuus. Yksintyöskentelyn kulttuurista kannattaisi siirtyä yhdessä työskentelyyn. Opettajayhteisön monia paineita helpottaisi, kun osaamista ja ongelmia jaettaisiin yhdessä. Hyvät käytännöt - joiden vaikuttavuudesta  on näyttöä - tulisi siirtää  käytäntöön yhdestä luokasta toiseen, koulusta toiseen. Tähän tarvitaan ajalliset puitteet.

Kun viidennestä opettajapolvesta rahvaan opettajat kokivat statuksen nousua, voidaan väittää, että kuudennen opettajapolven aikana kaikkien opettajien status on ehkä laskenut.  Opettaja on pudonnut alas jalustalta, jossa hän aikoinaan seisoi kansankynttilänä. Mallikansalaisuuden ihanne ei enää oikein elä. Pääosa opettajien statuksen laskusta johtuu kuitenkin siitä, että vanhempien koulutustaso on noussut. Opettaja ei erotu koulutuksensa, asemansa, ikänsä ja kokemuksensa puolesta enää samalla tavoin kuin jokunen vuosikymmen sitten.  Yhteiskunta on antanut  opettajille tietyn työrauhan. Tänään yhä useampi opettaja kokee, että tukea ei tule päättäjiltä, koulutoimelta eikä oppilaiden vanhemmilta. Usko päättäjiin on kokenut kolauksen ja usko kouluhallinnon kykyyn taata hyvät työolot näyttää hiipuvan. Opettajien lomautukset ovat olleet monelle todella paha paikka ja viimeinen pisara.

Silti edelleenkin ikäluokkansa parhaat haluavat luokanopettajiksi. Vaikka palkka ei vastaa työ vaatimustasoa. Yhä suomalaisella opettajalla on paljon toimintavapautta. Häneen luotetaan.

Yhteenvetoa: Mikä opettajuudessa on muuttunut? Mikä pysynyt?

Väitän, että opettajuus on muuttunut kuuden sukupolven aikana ainakin seuraavien seikkojen suhteen

• Opettajuudesta on tullut ensin pysyvä, elinikäinen ammatti ja koulutuksen pitenemisen ja akatemisoitumisen myötä ainakin semiprofessio ellei professio. Meillä on tänään hyvä tutkimuspohjainen koulutus, joka tuottaa itsenäisiä asiantuntijoita. Se on suuri luottamus. Meillä ei ole tarkastajia, testejä eikä koeaikoja. 
• Opettajuus ymmärrettiin hyvin laajasti koko kylän kansan valistamiseksi ja kaiken hyvän edistämiseksi. Tänään opettaja opettaa ennen muuta vain oppilaita.
• Opettajat ovat yhä useammin naisia.  
• Ihanneopettajuudessa on kristillinen, kansallisen ja  isänmaallinen kerrostuma. Mutta se on ohentunut. Sen tilalle on tullut mm. avoimuutta  erilaisuudelle ja erilaisille näkemyksille.
• Opettajuuteen kohdistui alkuaikoina erittäin kova mallikansalaisuuden odotus- niin lapsille kuin aikuisille. Käsitys mallikansalaisesta on muuttunut monimuotoisemmaksi, ja samalla tämä paine on keventynyt.
• Hallinnon luottamus opettajiin on kasvanut varsinkin 1980-luvulta alkaen, jolloin luovuttiin tarkastuksista.  Meillä ei ole samanlaista testirumbaa kuin monessa muussa maassa. Meillä opetus ei ole testeihin valmistamista, vaan meillä testataan sitä, mitä on opetettu.
• Opetus on systematisoitunut koko ajan. Opetussuunnitelmien asema on vahvistunut. Tavoitekäsite on saanut kriteerin luonteen. 
• Käsitys hyvästä opetuksesta on muuttunut. Kun se aikaisemmin tarkoitti hyvää opettamista, se tarkoittaa nyt tilannetta, jossa oppilaat käyttävät ajan tavoitteelliseen opiskeluun ja voivat hyvin.
• Opetuksen syvä oheistehtävä on muuttunut. Se on ollut aikanaan sivistyminen, kansakunnan rakentaminen, sitten itsenäisen valtion eheyttäminen, sitten hyvinvointivaltion rakentaminen. 2000-luvun syvätehtävää ei ole vielä löydetty? 
• Viimeistään Matti Koskenniemestä alkaen on ymmärretty että koulussa opitaan paitsi oppitunneista myös koko koulun elämänpiiristä. "Koulun työ ei ole vain oppituntien pitämistä, vaan koko kouluelämä on järjestettävä palvelemaan kasvatuksen päämäärän saavuttamista."
• Tätä elämänpiirin ymmärtämistä on auttanut ns. piilo-opetussuunnitelman käsite. Kasvattavia vaikutuksia on saatu mm. koulupuutarhatoiminnasta, kansanhiihdoista, opintokäynneistä, leirikouluista, työharjoittelusta ja mm. oppilasvaihdoista.
• Käsityksemme oppimisesta on laajentunut. Suomalaisessa kansan koulussa on aina oltu kasvatusoptimisteja.
• Yhä suurempi osa opettajista opettaa suurissa kouluissa. Yksiopettajaiset koulut olivat aikanaan valtamuoto. Nyt niitä on enää muutama.
• Oppilaat ovat muuttuneet. Nykyään opettaja saa opettaa poikia ja tyttöjä (vielä 1960-luvulla kansakouluissa oli erillisiä poika- ja tyttöluokkia).  Oppilaina on koko ikäluokka.  Oppilasaines on siis hyvin ns. heterogeenista. Yhä useampi oppilas on erinäköinen kuin opettajansa. Opettajalla ja oppilailla voi olla hyvin erilainen kulttuuritausta, eikä enää edellytetä, että oppilas omaksuisi opettajan kulttuurin.
• Oppilaan asema opetuksessa on muuttunut. Hän ei ole enää kohde, jolle "annetaan opetusta" vaan aktiivinen toimija omassa opiskelussaan. 1940-luvulle asti vaikuttaneessa herbartilaisuudessa  ei uskottu lapsen omiin voimiin.  Voimanlähteenä olivat opettajan taitavat kysymykset. 
• Yhä useammin oppilaita osallistetaan myös laajemmin. Yksinkertaisimpia tehtäviä ovat olleet järjestäjän tehtävät, mutta monissa luokissa käytetään myös muita vastuutehtäviä, jotka antavat oppilaille onnistumisen mahdollisuuksia.
• Opetettavat asiat ovat muuttuneet. Usko pysyviin perustietoihin ei enää ole yhtä vahva kuin aikaisemmin. Siksi opetuksessa kiinnitetään enemmän huomiota ns. formaaleihin taitoihin, eli taitoo hankkia, muovata ja soveltaa tietoa. 
• Käsityksemme ulkoisen kurin ehdottomuudesta on keventynyt- ehkä liikaakin. Olemme luopuneet kurista, koska sille ei ole maallistuneessa yhteiskunnassa ylevöittävää perustetta. Lapsi ajatellaan sellaisenaan hyväksi. Aikanaan kurin takana oli idea perisynnistä, joka pitää  kukistaa.
• Samalla on muuttunut käsityksemme opettajan ja oppilaan suhteesta: ehdottoman auktoriteetin vaatimisen tilalle on tullut  ehdoitta välittämisen periaate.
• Samaan suuntan on muuttunut kuvamme ihanneilmapiiristä. Kurinalaisuuden ja asiallisuuden tilalle on tullut lämpimän ja kodinomaisen ilmapiirin ihanne.
• Niinikään oppiaineksen valinnassa korostuu yhä enemmän sivityksellisen arvon jopa ohittaen käytännön tarpeet.
• Opettajalle mahdolliset menetelmät ovat monipuolistuneet. Ulkoaopetellun läksyn kuulustelun osuus on vähentynyt, ja yhä suurempi osa ajasta käytetään uusien asioiden opiskelemisen tukemiseen. Kasvattava puhe on muuntunut kyseleväksi opetukseksi, ja sittemmin itsenäisesti ja ryhmissä tehtävän tietotyön fasilitoinniksi.
• Kun koulu muuttui vapaaehtoisesta kaikille pakolliseksi, opettamisen oleelliseksi osaksi tuli suostuttelu. Kurittaminen on korvattu erilaisilla neuvotteluilla.

Mikä on pysynyt?

Väitän, että opettajuudessa kestävää kuuden sukupolven ajan ovat olleet  ainakin seuraavien seikat:

• Koulu on aina ollut eettinen laitos, ja opettajuus eettinen ammatti. Hannele Niemeä siteeraten: "  Luokanopettajillamme on (1) idealistinen halu olla lasten kanssa ja auttaa heitä ottamaan oma elämänsä haltuun ja (2) parantaa maailmaa. Opettajan ammatti on eettinen ammatti."
• Opettajan ammatti on hyvin vetovoimainen. Meillä ei ole opettajapulaa. Eikä meillä ole opettajavuotoa. Suomessa opettajiksi koulutettaviksi saadaan valita parhaat. 
• Suomalainen rahvaan koulu on aina ollut käymäkoulu ei asumakoulu (Cygnaeus olisi toivonut).
• Opettajat (erityisesti naisopettajat) ovat ikäluokkansa parhaita koululaisia.
• Opetus on aina ollut meillä kasvattavaa. Kasvatusihanne on muuntunut kristillissiveellisestä, isänmaallisuuden kautta globaalissa muutoksessa selviäjäksi.
• Harrastuksen merkitys on aina ymmärretty. Motivaation ongelma on ikuinen. Ratkaisuyritykset vaihtelevat.
• Pänttäystä on aina vierastettu ja silti käytetty
• Ulkoaopettelun rinnalla on aina pyritty myös siihen, että asiat ymmärretään. 
• Meillä on aina edellytetty opettajalta pedagogista rakkautta oppilaisiin. Alun alkaen pedagoginen rakkaus oli perustaltaan kristillistä.
• Opetuksessa vallitsee ikuinen jännite yksilön vapauden ja yhteisällisyyden vaatimusten välillä. Suomalaisessa koulussa tavoitteena on yhteisöönsä sopiva yksilö.
• Opetusta koskevassa keskustessa toinen jännite on pakon (velvollisuuden) ja vapaaehtoisuuden (vapaus) välillä.
• Niinikään jännite vallitsee sen suhteen onko koulu iloista leikkiä (mm. Cygnaeus) vai totista työntekoa (mm. Snellman). 
• Ja jännite kirjakoulun  ja toiminnan koulun välillä
• Opettajilla on meillä aina ollut ns. didaktinen vapaus (opsin puitteissa).  Cygnaeuksen mukaan "opetus jäi opettajan itse järjestettäväksi, kunkin kasvatusopillista kokemusta ja ymmärrystä myöten."
• Meillä on kroonisia vaikeuksia ymmärtää, mitä arkoittaa, että oppilaat ovat lapsia eivätkä aikuisia (ehkä havainnollistamisen tarvetta lukuunottamatta).  Yhä hyvin nuoret lapset kohtaavat asioita, joita heidän ei tarvitsisi kohdata.
• Näyttää siltä. että edelleenkin on vaikeaa kääntää voimavaraksi se, että luokassa on monta oppilasta yhtä aikaa.
• Meillä on edelleenkin vaikeuksia löytää ratkaisuja lasten erilaisuuden opetukseen tuomaan kitkaan.
• Työ on ollut aina kuormittavaa. Kuormituksen syyt ovat vaihdelleet
• Työllä on ylevä peruste, jonka ainakin osa tulkitsee kutsumukseksi.
• Opettajiin kohdistuu edelleen kovia odotuksia ja paineita. Mutta esim. vielä 1900-luvun alussa vaadittua raittiutta ja aitoa kristillisyyttä ei enää edellytetä.
• Aina kouluissa on yritetty antaa laaja yleissivistys ja samalla opettaa  liian paljon asioita.
• Suomalaisessa koulussa on aina ollut myös käsille töitä.
• Tytöille ja pojille on opetettu samat asiat.
• Oppilaat ovat ilmeisesti aina sanoneet, etteivät erityisesti viihdy koulussa, Silti he arvostavat koulunkäyntiä.

Sirkka Ahonen: Yhteinen koulu. Osa 5

Espoon Martinkallion koulu on yhtenäinen peruskoulu.
Kuva on lainattu netistä.

LOPPU alkaa häämöttää. Tässä lastussa  tarkastelen Ahosen kirjan innoittamana kahta peruskoulunopettaja polvea. Viides opettajapolvi piti koulua about 1972- 1993, syvään lamaan saakka. Omassa jäsentelyssäni aloitan kuudennen polven hieman etukenossa tuosta 90-luvun lamasta; ja se sukupolvi on yhä töissä. Ahosen kirjasta löydän aineksia molempien sukupolvien opettajuuden kuvaamiseen (vaikka Ahosen teksti oikeasti päättyy 1990-lukuun)

1970- ja 1980-luku


Peruskoulun kahdesta  ensimmäistä vuosikymmenestä ensimmäinen oli taloudellisesti tiukempi, jälkimmäinen väljempi. Muutto kaupunkeihin jatkui. Elinkeinorakenne alkoi muuttua 1980-luvulla entistä palvelukeskeisempään suuntaan. Maataloudesta  ja teollisuudesta elantonsa saaneiden määrä laski. Tekninen kehitys oli nopeaa. Keksittiin taskulaskimet, ensimmäiset henkilökohtaiset tietokoneet jne. Arvomaailma liberalisoitui.


Viides kansanopettajapolvi

Tämän blogin pitäjä nuorena
  Sepon koulun opettajana 80-luvun
alussa.

Tämän viidennen kansaopettajapolven- johon itsenikin lasken- opettajuudessa oli ylevyyttä. Se porukka yhdisti oppikoulun ja kansa- ja kansalaiskoulut toisiinsa.  Sillä oli hieno missio: kaikille yhteinen, tasa-arvoinen koulu. Uusi polvi oli koulutettu yliopistossa- ei enää seminaareissa.

Kansankoulunopettajille muutos merkitsi montaa myönteistä muutosta. Oppilasainekseksi tuli koko ikäluokka kuudenteen luokkaan saakka.  Työn ehdot paranivat. Työviikosta tuli viisipäiväinen. Ryhmäkoot olivat pienemmät kuin kansakoulussa. Kansalaiskoulun opettajat veivät omat luokkansa loppuun saakka, ja siirtyivät sitten yläasteelle aineenopettajiksi.  Kansalaiskouluopetus päättyi vuonna 1981.

Oppikoulunopettajille yhteisen koulun opettajakuntaan liittyminen merkitsi statuksen laskua. Nyt opetettavaksi tuli koko ikäluokka. Eikä heikkoja voinut enää palauttaa minnekään. Kolaus oli kova, ja se purkautui lähes heti vakavina työrauhaongelmina. Ensimmäiset vuodet aineenopettajilla oli mahdollisuus jakaa oppilaita tasoryhmiin tärkeissä välineaineissa, mutta jo 1984 tuo ilo loppui. Kaikille oli opetettava samat asiat.

1980-luku toi muutoksia

Peruskouluun siirtymisvaiheessa koulu nyki mm. öljykriisin vuoksi, ja peruskoulu toteutui suunniteltua suppeampana mm. valinnaisuuden suhteen.  Mutta 1980-luku oli tasaisen talouskasvun aikaa, ja peruskoulu sai oman osansa kasvaneesta hyvästä. Yläkoulut saivat huomattavan lisämäärärahan, kun tasokurssit poistettiin. Niiden tilalle tuli ns. tuntikehysjärjestelmä. Koulut voivat halutessaan muokata ryhmäkokoja itse.

Keskusjohtoisuudesta uskallettiin hellittää. Vuoden 1984 opetussuunitelmiin kunnat saivat lisätä omia osiaan. Pehmeät arvot menestyivät. Taito- ja taideaineita arvostettiin, samoin opettajien ja koulujen omaleimaisuutta. Koulupiirit säilyivät edelleen, vaikka paineita vapaamman kouluvalinnan suhteen esiintyi.

1980-luvun lopulla alkoi esiintyä jälleen  vahvaa kritiikkiä kaikille yhteistä koulua kohtaan. Kansainväliset oikeistoliberalistiset ajatukset saapuivat meille. Yritysjohtajat epäilivät yhteisen ja yhtäläisen koulutuksen merkitystä. Oikeiston peruskoululle myönteinen kanta alkoi muuttua.  Tasa-arvon hanke repeytyi. Lähes kuoliniskun sille antoi 90-luvun alussa iskenyt lama.

Viidennen opettajapolven opettajuus

Viides opettajapolvi koki opettajuuden muutoksen kahdella tavalla; rahvaan opettajille opettajuus oli nousussa, entisille oppikoulunopettajille laskussa. Kahden vuosikymmenen aikana syntyi vahva luottamuksen kulttuuri. 1980-luvulla tarkastus muuttui neuvonnaksi, ja ennen lamaa siitä luovuttiin. Merkittävä luottamuksen osoitus oli luopuminen päiväkirjanpitovelvollisuudesta.

Opettajia houkuteltiin oman opetuksensa kehittäjiksi, ja erityisesti alakouluissa innostutaan mm. eheyttämisestä.

1990-luku

Vielä 1990-luvun alussa taloudellinen kasvu jatkui, kuumentui, ja lopulta kupla puhkesi. Suomi vajosi syvimpään lamaan koskaan. Olimme lähellä menettää luottokelpoisuutemme. Sosialismi kaatui maa kerrallaan. Neuvotoliitto romahti. Suomi liittyi 1995 Euroopan Unioniin. Alkoi kehitys kohti globalisaatiota, joka johti perinteisen teollisuuden muuttoon pois Suomesta. Ja kasvavaan maahanmuuttoon.

Työelämä muuttui. Yhä suurempi osa katsoi kuuluvansa uusiin keskiluokkiin. Heidän työnsä on itsenäistä ja hyväpalkkaista. Heistä kasvoi vaativien kuluttajien ryhmä. Puolueet alkoivat taistella tämän keskiluokan äänistä.

Talouden merkitys kävi kiistattomaksi. Julkista sektoria oli leikattava. Leikkaukset aloitettiin vähentämällä hallintoa. Sitten myös palveluita. Kiinteiden laitosten tilalle haluttiin yksityisten ja jukkisten palvelutuotteiden verkkoja.  Kansalaiset kilpailuttaisivat niitä valtion heille antamilla palveluseteleillä.  Kilpailu pitäisi huolen laadusta.

Yhteiskunnallista muutosta seurasi aatteellinen suunnanmuutos. Uudet keskiluokat eivät arvostaneet julkisia palveluista samaan tapaan kuin vanhat.  He vaativat suurempaa toimintavapautta. Alettiin puhua ihannoiden autonomisesta kansalaisesta ja paheksua yhteiskunnan huolenpitoa, joka näyttäytyi holhouksena. Suomesta oli tulossa kova.

Kaikki eivät ajatelleet samoin. Merkittävä osa kansasta  kannatti  universaaleja, yhteisesti maksettuja ja kaikkien yhtäkläisesti nauttimia palveluita. He varoittivat kansalaisten yhteiskunnallis-taloudellisesta turvallisuudesta.

Koulun  sovittaminen  uusien keskiluokkien tarpeisiin ja kansainvälisiin uusoikeistolaisiin taloudellisiin vaatimuksiin

Ahosen mukaan ajan henki oli, että tasa-arvo ei saanut rajoittaa yksilöiden kilpailua. Riitti kun kaikilla oli
tasavertainen mahdollisuus valita ja kilpailla koulutuksesta. Jollei osannut, oma vika. Laatua haluttiin nostaa eriyttämällä peruskoulutusta. Kouluihin tuli painotettua opetusta antavia luokkia. Lahjakkaisiin tuli satsata. Koulu haluttiin paikaksi, jossa yksilöt voivat kehittää kilpailukykyään.Uudet keskiluokat odottivat yksilöllisiä itsensäkehittämismahdollisuuksia ei niinkään yhteistä sivistystä.

Uusliberalismia jo kokeilleita mailta omaksuttiin uskomus, että  laatu  nousee koulujen kilpailulla. Kilpailun idea oli New Public Management-ideologia. Uskottiin, että julkinen sektori tuhlaa. Suunnitelua ei tarvita, markkinat hoitavat laadun. Julkisia palveluita alettiin yksityistää ja laitostaa.

Koulutussosiologit kritisoivat peruskoulua piilo-opetussuunnitelmasta ja luokkajakojen uusintamisesta.

1990-luvulla tehtiin useita polittiisia ja hallinnollisia päätöksiä, joilla pyrittiin edistämään uutta ideologiaa.
- normeja vähennetään  ja hallinnon henkilökuntaa. Hallinnon tehtävä muuttuu kontrolloinnista ohjaukseen ja palvelemiseen.
- koulut saavat laatia opetussuunnitelmiinsa ainesisällöt, ja saavat muutoinkin paljon vapauksia.
- kunnat saavat vapauttaa käyttää valtionapunsa haluamallaan tavalla,
- luovutaan koulupiireistä.
- tavoitteissa alkaa korostua välineelliset tavoitteet.
- kouluille säädetään lievä itsearviointivelvoite, kunnille jämäkämpi
- yhteinen sivistys saa tehdä tilaa moniarvosuuudelle, aluksi katsomusopetuksessa.

Kuntien talostilanne ei helpottanut. Opettajia lomautettiin. Määrärahoja leikattiin, Tukiopetusta ei annettu. Kerhotoimina ajettiin alas.

1990-luku oli arvojen taistelun aikaa. Konkreetisti taistelu päättyi vuoden 1998 perusopetuslakiin, joka se oli  kompromissi vanhan tasa-arvoisen ja uuden markkinoille avautuvan peruskoulun välillä. Yhteinen koulu säilyi- ja syynä oli  pitkälti voimakkaasti näkyviin tullut syrjäytyminen.

2000-luku

2000-luvun alussa hämmennystä  aiheuttivat Pisa-tulokset, jotka ylistivät peruskoulua. Vasta ne saivat elinkeinoelämän lopettamaan peruskoulun piikittelyn. Samaan aikaan opetushallinto kuitenkin uusi opetussuunnitelmat, koska sen omien selvitysten mukaan tulokset olivat huonoja.

Taloustilanne kiristyi uudelleen 2000-luvulla. Opettajia alettiin jälleen lomauttaa. Määrärahoja leikata. Kouluja lakkauttaa. Maaseudulla lakkautettiin hurjaa vauhtia toimiviakin kyläkouluja. Kaupungeissa tehtiin  kouluverkkoselvityksiä. Koulujen koko kasvoi ja joustavuutta haetiin perustamalla yhtenäisiä peruskouluja. Hallintoa leikattiin edelleen.

Monet yhteisen koulun ideologiaan sopivat asiat vääristyivät, kun niitä ajettiin  aikuisten oikeasti säästösyistä. Tällaisina voidaan pitää mm. inkluusiota. Oppilaiden pahoinvointi lisääntyi. Suomessa toteutuivat ensimmäiset kouluampumiset.

Kuudennen opettajapolven opettajuus

Kun viidennestä opettajapolvesta rahvaan opettajat kokivat statuksen nousua, voidaan väittää, että kuudennen opettajapolven aikana kaikkien opettajien status on laskenut.  Suomi on ainoa maa, joka katsoo, että lapset saavat riittävän tasokasta opetusta vaikka opettaja on lomautettu.

Pääosa opettajien statuksen laskusta johtuu kuitenkin siitä, että vanhempien koulutustaso on noussut. Opettaja ei enää osaa enemmän kuin vanhemmat. Uudet keskiluokat ovat myös tottuneet vaatimaan yksilöllisiä palveluita. He vaativat niitä myös  ryhmäopetukseksi suunnitellulta peruskoululta.
Myös monet  oppilaat ovat tottuneet saamaan mitä haluavat.

Taloudellisista syistä yhä useampi opettaja joutuu tekemään töitä suurissa opetusryhmissä, usein hyvin erilailla lahjakkaiden lasten kanssa, joista kaikki eivät osaa suomea. Erittäin suuri osa koulurakennuksista kärsii ilmanvaihdon ongelmista. Jne.

Yhä suurempi osa opettajista on naisia. Miehet alkavat olla katoava luonnonvara. Se muuttaa opettajuutta.

Sitä mukaa, kun yhtenäiset peruskoulut yleistyvät, opettajuus kokee   ison muutoksen. Entiset kansakoulunopettajat ja oppikoulun opettajat ovat silloin töissä yhdessä ja samassa koulussa. Tämä luo uudenlaisia mahdollisuuksia hyödyntää luokanopettamisen ja aineenopettamisen parhaita puolia.

Sirkka Ahonen: Yhteinen koulu. Osa 4

Aleksi Kiven koulu valmistui 1934.  Sanomalehtien mukaan
se oli  "Suomen komein koulurakennus". Koulu oli pohjoismaiden
suurin aina  1950-luvulle asti.  Enimmillään oppilaita  oli
1950-luvulla  2500 .

 HYVÄÄ ILTAPÄIVÄÄ, blogi. Tässä  neljännessä osassa kokoan Sirkka Ahosen teoksesta  asioita, jotka liittyvät neljännen kansakoulun-opettajapolven työn ehtoihin.  Lopuksi pohdin ominpäin, millaiseksi kansakoulunopettajan  opettajuus muuntui  toisen maailmansodan jälkeen, kun maata alettiin jälleenrakentaa ja idea kaikille yhteisestä peruskoulusta teki läpimurron.

Köyhästä maatalousvaltiosta rikkaaksi hyvinvointivaltioksi

Suomi hävisi sodan. Tiedämme, että raskaat sotakorvaukset myös pakottivat Suomen huimaan teolliseen kasvuun, joka toi hyvinvointia.

Toisen maailmansodan jälkeen tasa-arvo oli Pohjoismaissa yleinen ihanne. Ideana oli tasoittaa voimavarojen ja etujen jakautumista. Demokratia  laajeni. Valtion vaikutusvalta oli suuri. Julkinen sektori kasvoi. Vahva valtio uskoi suunnitteluun. Suomi rakensi itsestään hyvinvointivaltiota. Verotusta tasoitettiin. Maahan luotiin vankka sosiaaliturva ja hyvä julkisten palveluiden verkko-  joihin kuului ilmainen ja yhtäläinen peruskoulutus. Universaalisuuden periaate hyväksyttiin  julkisisssa palveluissa- palveluita ei tuotettu vain köyhille. Kaikki saivat osansa eduista kunhan osallistuivat niiden rahoitukseen.

Ahosen mukaan Suomi muuttui 1950-1975 välisenä aikana köyhästä pientilallisten ja työläisten maasta varakkaaksi ensin teollisuusyhteiskunnaksi ja ennätysvauhtia myös   palveluyhteiskunnaksi. 

Vielä vuonna 1960 1/3  suomalaisista sai leipänä maanvilejyksestä.Vuonna 1975 enää 1/6.

Muutos merkitsi myös arvojen muutosta. Perinneyhteiskunnasta tuli  palkkatyöläisyhteiskunna.

1960-luku

1960-luku oli suuren muuton vuosikymmen. Ihmiset muuttivat kaupunkeihin. Lähiöitä rakennettiin.  Kaupungeissa elettiin eri lailla kuin maalla. Perheet moninaistuvat. Yhteiskunnallisen ilmapiiri arvosti kaikkiaan tasa-arvoa. Koulutus alettiin ymmärtää kansalaisten oikeudeksi, yleiseksi ihmisoikeudeksi, ei vanhaan tapaan velvollisuudeksi olla tavoiteltiin yhteiskuntarauhaa.

1960-luvulla syntyivät ratkaisevat peruskoulua koskevat päätökset.

Miksi peruskoulu syntyi?

Kansakoulu oli luotu ennenmuuta maatalousvaltion tarpeisiin. Se ei antanut  Ahosen mukaan tarpeeksi valmiuksia uuteen yhteiskuntaan. Se ei tarjonnut tarpeeksi jatkokoulutusmahdollisuuksia. Kaupunkeihin muuttavat ihmiset halusivat lapsensa oppikouluun. Edes vuonna 1957 perustettu kansalaiskoulu ei riittänyt pysäyttämään painetta.

Koulutus nähtiin nyt kaikille kuuluvaksi oikeudeksi. Tiedettiin, että kouluttautumalla on mahdollisuus pärjätä elämässä paremmin. Yhä suurempi osa ikäluokasta otettiin oppikouluun. Kahden sivistyksen malli menetti  uskottavuutensa.

Peruskoulun idea kehkeytyy

Mies peruskoulu-uudistuksen takana on ennen muuta  R.H. Oittinen, joka toimi sekä kouluhallituksen pääjohtajana että poliitikkona. Tämä peruskoulun ylin puolestapuhuja uskoi suunnitteluvaltioon.  Ihmisen tuli hyväksyä lait ja yhteiselämän vaatimukset. Siihen tarvittiin koulun kasvatustyötä. Yhteiskunnan terveys edellytti yhteenkuuluvuutta.   Oittinen vetosi usein Husenin ideaan  piilevästä  lahjakkuusreservistä. Lisäksi  puhuttiin inhimillisen pääoman ideasta. Oittinen  painoi päälle, ja ohitti eriävät mielipiteet.

Yhteiskunta oli valmis hyväksymään idean koulutuksellisen voimavaran jaon tasaisuudesta, joka ulottui paitsi  mahdollisuuksien myös  tulosten mahdollisimman suureen  tasaisuuteen.  Yhteisessä koulussa opiskelisi koko ikäluokka, ja saisi saman sivistyksen.  Taustalla oli myös keynesläinen talousoppi, jonka mukaan ostokykyä kannattaa tasata.

Niinkuin aina, nytkin lopullinen peruskoulu syntyy vastavoimien kompromissina, neuvottelujen tuloksena. Vahvimmin ja pisimpään peruskoulua ajoivat vasemmisto ja keskusta. Aivan  ratkaisevaa oli vasemmiston vaalivoitto  vuonna 1966. Kokoomus oli aluksi vastustaja, mutta kun sinne  levisi sosiaaliliberaali suuntaus, asennoituminen muuttui.

Kansakoulun opettajat olivat tärkeä peruskoulun ajovoima. Mutta kansakoulumiehistä löyty myös vastustajia. Ahosen mukaan tällainen oli mm. Alfred Salmela, jonka luomus oli kansalaiskoulu. Hän puolusti sitä kiivaasti.  Rinnakaiskoulujärjestelmä vastasi hänestä väestön eri ryhmien tarpeita. Hänen nimissään kulkee ihmisten jako Homo Faberiin ja Homo Sapiensoin (vain jälkimmäisellä oli tarttumapintaa teoreettiselle tiedolle). Suomen tulevaisuus olisi maaseudulla, ja kansakoulu oli maaseudulle sopiva koulumuoto. Hän halusi kehittää kansakoulua tekemällä keskikoulusta kansakoulun osan. Näitä kouluja kutsuttiin kunnallisiksi keskikouluiksi.

Peruskoulua vastustivat ennen muuta oppikoulun opettajat.  He olivat huolissaan sivistyksen tasosta.

He uskoivat, että vain oppikoulun kautta korkeakulttuuri kehittyy.

Peruskoulu oli ratkaisu moneen eri ongelmaan. Maalaisliitto uskoi pysäyttävänsä sen avulla muuttoliikettä ja maaseudun taantumista. Siksi pieniinkin kuntiin luvattiin oma yläaste. Kaupunkilaisille peruskoulu lupasi ilmaista opintietä lukioon. Vasemmistolle  oli tärkeää, että peruskoulutus oli kaikille ilmaista ja yhtäläistä. Oppikoulunopettajat rauhoitettiin tasokursseilla. Yksityiskoulujen taustavoimat lupaamalla korvaavan koulun asema. Käden taitojen ystäville taattiin käytännön aineita. RKP:lle luvattiin pakkoruotsi.

Eduskunta teki periaatepäätöksen  peruskoulusta vuonna 1968 äänin 123-68. (R.H Oittinen oli opetusministerinä  kun esitys peruskoulun puitelaiksi annettiin. 

Peruskoulusta tuli yhdeksänvuotinen. Nuorten  erottelu siirtyi 16 ikävuoteen. Peruskoulun sivistys oli kaikille yhteinen (vrt kuitenkin erilaiset oppimäärät). Paikalliset , erilaiset opetussuunnitelmat korvattiin valtion opetussuunnitelmalla. Koululle asetettiin  opppimistulosten yhdenvertaisuuden vaatimus. Tiheä kouluverkko taattiin  piirijaolla. Säädöksillä tehtiin  lähes mahdottomaksi perustaa  vaihtoehtoisia yksityisiä kouluja.

Nuorten osalta tasa-arvo lisääntyi. Alueellinen tasa-arvo edistyi; peruskouluun siirtyminen mm. aloitettiin Pohjois-Suomesta.

Mitä opettajuudelle tapahtuu toisen maailmansodan ja peruskoulun välissä?

Vuonna 1960 valmistui tällainen joukko kansakoulunopettajia
Kajaanin seminaarista. Kuva on lainattu Arvo Pajarin nettisivuilta.

Ahonen ei juurikaan avaa kirjassa neljännen ammattiopettajapolven opettajuutta. Tänä aikana opettajuus kuitenkin muuttui, joten pohdin tässä aikani kuluksi asiaa itse.  

Vuonna 1957 säädetään uusi kansakoululaki, jossa alakansakoulut liitetään yläkansakouluihin. Alakansakoulunopettajien erillinen koulutus  päättyi, ja se muuntui myöhemmin peruskoulussa alkuopetuksen erikoistumusopinnoiksi. 

Toisaalta samalla syntyi jatkoluokista kaksivuotinen (myöhemmin 1962 kolmivuotinen) kansalaiskoulu, ja uusi kansalaiskoulun opettajan opettajuus. Kansalaiskoulun opettajat olivat joko yleisaineiden  tai ammattiaineiden opettajia.Vuonna 1958 annetulla seminaarilailla kansakoulupohjainen opettajankoulutus lopetettiin ja seminaarit muutettiin keskikoulupohjaisiksi. 1967 lakia muutettiin niin, että seminaareista  tuli  keskikoulu- tai yo-pohjaisia. 

Kansalaiskoulun opettajat olivat aineenopettajia, ja heille järjestettiin 1960-luvulla hyvin monenkirjavaa  koulutusta riippuen siitä, mitä ainetta opettaja opetti. Kansalaiskoulun opettajien koulutus lopetettiin kokonaan jo ennen 1970-luvun taitetta.

Kansakoulun opettajat opettivat monin paikoin koko  ikäluokkaa I-IV-luokkien ajan- joskin suurissa kaupungeissa oli yhä myös valmistavia kouluja. Sen sijaan V- VI-luokilla ja kansalaiskouluissa oli vähenevä, heikosti koulussa menestyvä osa ikäluokasta. Erityisesti kansalaiskouluissa opettajilla oli suuri vapaus suunnitella opetusta vastaamaan paikallisia  ammatilisia tarpeita.

Asteittain kansa- ja kansalaiskoulun opettajiin kohdistunut mallikansalaisen paine keveni.  Opettajuudesta tuli ammatti muitten joukossa.

Sirkka Ahonen: Yhteinen koulu. Osa 3

Kinahmon kansakoulun pojat käsityötunnilla 1929. Kuva
lainassa Polvijärven Kinahmon ala-asteen  nettisivuilta.

TÄMÄNAAMUISESSA kolmannessa osassa tutkiskelen  Ahosen teosta toisen ja kolmannen kansakoulun-opettajapolven näkökulmista. Millaiseksi kansakoulunopettajan  opettajuus muuntui  toiseen maailmansotaan mennessä?

Toinen opettajapolvi

OMASSA jaksottelussani toinen ammattimainen opettajapolvi sijoittuu autonomisen Suomen viimeisiin vuosikymmeniin 1890-1917. 

Näin vuosina sääty-yhteiskunta etuoikeuksineen muuntuu tänä aikana demokratian suuntaan.  Suomea yritetään venäläistää. Venäjällä kuohuu. Kenraalikuvernööri Bobrikov murhataan.  Myös Suomessa nähdään  1905 suurlakko. Vuonna 1906 toteutetaan Suomessakin eduskuntauudistus. Maailma ajautuu ensimmäiseen maailmaansotaan. Venäjällä tapahtuu vallankumous, ja  vuonna  1917 Suomi julistautuu  itsenäiseksi. Tämän tiedämme entuudestaan.

Ahonen kuvaa, kuinka Kansa jakautuu yhä  edelleen säätyläisiin ja  rahvaaseen.  Säätyläisistä tulee porvareita, rahvaasta työläisiä- joksin teollistuminen on hidasta. Pääosa ihmisistä saa elantonsa maanviljelyksestä - vielä vuonna 1920 66 %. Maa on köyhä, ja elintaso nousee hitaasti.

Toisen opettajapolven opettajuudesta

Toinen opettajapolvi pääsi aloittamaan uraansa toisenlaisesta tilanteessa kuin  ensimmäinen. Vuonna 1881 oli siis luotu ensimmäinen opetussuunnitelma (Mallikurssit). Uran ensimmäisellä vuosikymmenelle  annettiin  piirijakosäädös, joka määräsi  kunnille koulupakon. Kansakoulun kansallisuutta rakentava tehtävä korostuu, kun vuosisadan taitteessa alkavat venäläistämistoimet- tiedämme sen muualta.

Toinen sukupolvi teki työtään autonomian ajan loppuun saakka. Sen henkiseksi isäksi nousi Mikael Soininen.  Uno Cygnaues oli kuollut 1888. Soininen toi Suomeen herbartilaisen didaktiikan, jossa opettajan asema nousee korkeammaksi kuin koskaan. J.F. Herbartin idean mukaan nimenomaan opettaja  muovaa oppilaitten ajatukset hyvillä kysymyksillään.  Oppilas imee tiedot aivoihinsa  tarkkaavaisesti kuunnellen ja mielessään kysymyksiä ratkaisten. Tiedämme tämän muualta.

Jo toisen sukupolven aikana ajetaan voimakkaasti oppivelvollisuutta, mutta se toteutuu vasta kolmannen sukupolven aikana.

Toisen opettajapolven opettajuuden ydinpiirteenä on selkeys . Oppiminen perustui opetukseen. Opettaja opettaa koko luokkaa yhtäaikaa (yksiläksyisyys).


Miksi  haluttiin säätää oppivelvollisuus?

Jo Cygnaues oli toivonut oppivelvollisuutta, jotta kansakoulu ja sen antama oppi leviäisivät. Monesta syystä kansakouluaate ei levinnyt vapaaehtoisuuden pohjalta odotetulla tavalla.

Oppivelvollisuutta kannattivat filantroopit ihmisoikeutena.  Mm. Preussissa oppivelvollisuus oli säädetty paljon aikaisemmin- mutta siellä tausta-ajatuksena oli  vahvan valtion ihanne, kansalaisilla oli siksi velvollisuus oppia valtion haluamat asiat.

Oppivelvollisuusliikettä johti Mikael Soininen. Perusteluna oli yleisen äänioikeuden edellyttämä riittävä kansalaissivistys. Soininen  johti komiteaa, joka teki esityksen laiksi. (1907): Siinä oppivelvollisuus ei koskenut kaikkia.  Kustannussyistä ulkopuolelle olisi jätetty  sairaalloiset, säälittävistä kotioloista tulevat ja haja-asutusseutujen heikkokykyiset oppilaat.

Kaikki eivät kannattaneet oppivelvollisuutta. Sitä vastustettiin, koska se leikkaisi vanhempien kasvatusoikeutta. Komitea ehdottikin, että säädettäisiin vain oppivelvollisuus koulupakkoa. Yhteiskunta ei tunnustanut vanhempien rajatonta valtaa lapsiinsa.  Oppivelvollisuusliike sai taakseen miltei koko poliittisen kentän. Oppivelvollisuus  hyväksyttiin vuonna 1910 eduskunnassa, mutta venäläismielinen senaatti ei sitä hyväksynyt, eikä tsaari vahvistanut lakia.

Kolmas kansanopettajapolvi

Kolmas opettajapolvi tekee työtään ensimmäisen tasavallan aikana 1919-44 (Minun jaottelussani 1918 alkaen). Elettiin kansalaissodan jälkeistä aikaa. Vastakkain olivat vuoden 1918 jälkeen: rikkaat ja köyhät.

1918 sisällissodan jälkeen puolue-elämän rakenne muuttui. Vanhasuomalaisista tuli Kansallinen Kokoomus: Kokoomus halusi säilyttää yhteiskuntaa.  Kokoomus halusi rangaista kapinoitsijoita.  Nuorsuomalaisista tuli Kansallinen Edistyspuolue. Se halusi eheyttää yhteiskuntaa.  Maalaisliitto oli nouseva puolue. Se ja  edistyspuolue olivat  keskustaa. Keskusta katosi, että syynä kapinaan oli tietämättömyys ja  onnettomat olosuhteet (ns. kiihotusteoria).Vuonna 1919 vaaleissa oli myös SDP, joka edusti vasemmistoa.

Keskustalla oli poliittinen valtakausi 1919-22.  Kansansivistys  oli eheyttämisen keskiössä. Oppvelvollisuus oli nimenomaan edistyspuolueen ja Soinisen hanke. Sen etenemistä auttoi, että Soininen oli opetusministeri 1918-19.

Opoivelvollisuuden läpimeni ei ollut itsestään selvää edes keskustan sisällä. Maalaisliittolainen,  pohjalainen opettaja William Sippola ajoi supistetun kaltaista kansakoulua.  Kansakoulu ei tuollaisena voisi olla pohjakoulu. Oikesto vastusti alakansakoulua. Kun vanhemmat eivät enää opettaisi lapsilleen kotoa lukutaidon aakkosia, kodit luopuisivat kokonaan  lasten opetuksesta. Oppivelvollisuutta vastustivat myös kirkon kiertokoulun kannattajat. Ja ne, jotka kantoivat huolta valtion ja kuntien rahoista. Mikael Soininen lohdutti heitti  ” alakansakoulun opettajat olisivat halpapalkkaisia naisia”. Vasemmistoa hankasi kysymys uskonnonopetuksesta. Kompromissiksi saatiin mahdollisuus opiskella siveysoppia. Nuori valtio uskoi  luonnollisesti  ajatukseen kansallisvaltiosta, jolla on yksi yhteinen sivistys. Siihen kuului luterilainen uskonto. 

Vuonna 1921 laki meni läpi. Oikeisto halusi laittaa oppivelvollisuuden avulla kansan järjestykseen. Lähes viimeisena maana Euroopassa Suomi sai oppivelvollisuuskoulun.

Millainen oppivelvollisuuskoulusta tuli?

Perukan kansakoulurakennus, jossa
toimi aluksi vain alakansakoulu.
Kuva lainassa netistä.

OPPIVELVOLLISUUSKOULUUN kuului nyt alakansakoulu myös maaseudulla. Sitten kansakoulu. Ja kansakoulun jälkeen jatkoluokat. Valtio maksoi kuluista 3/4. 

Vasta oppivelvollisuus teki koulunkäynnistä säännöllisen ja yleisen.  Koulunkäynti piteni. Pakko toi kansakoulun joka kylään. Siirtymäaika tosin oli pitkä (vuoteen 1936). Maan eri osat tulivat koulutuksellisesti yhtenäsemmiksi. Maaseudun ja kaupunkein välille jäi kuitenkin eroja mm. jatkoluokissa. Haja-asuusalueilla kansakoulua toteutettiin supistetut kouluna. Supistetun (ts. nuorimmat oppilaat kävivät koulua lyhyemmän ajan) suosio kasvoi. 1930-luvun lopulla maaseudulla 1/4 koulusta oli sellaisia.

Pakko myös esti koulun keskeyttämisen (tavallista 11-12 vuoden iässä). Kaikki eivät kuitenkaan käyneet kansakoulua. Tarpeiltaan erilaiset lapset jäivät sen ulkopuolelle. Vain isojen kaupunkien tuli järjestää apukoulu. Vähitellen niihin syntyi  myös tarkkailuluokkia. 

Säätyläiset panivat lapsensa kaupungeissa valmistaviin kouluihin ja sieltä oppikouluihin. Oppikouluun meni esim. vuonna 1930 12% ikäluokasta. Kaupungeissa enemmistö oppikoululaisista tuli juuri valmistavista kouluista. 11-vuoden iässä kansa jaettiin kahteen ryhmään: kansakouliulaisiin ja oppikoululaisiin.

Alakansakouluista tuli erittäin moderneja. (Aukusti Salo kehitteli niihin kokonaisopetuksen didaktiikkaa). Alakansakoulun laaja-alainen ohjelma oli nyt mahdollinen kaikille .

Yläkansakoulut olivat neliluokkaisia. Kansakoululaiset saivat ilmaiset oppikirja ja koulutarpeensa. Köyhät koululaiset saivat lisäksi vaate- ja ruokatukea. (oikeisto äänesti nurin ilmaisen kouluaterian).

Kansakouluun  jatkoluokat se sijaan jäivät  käytännässä kauniiksi, toteutumattomaksi ideaksi. Kaupungeissa piti olla  oikeita jatkoluokkia, maaseudulla riitti neljä vvt 25 viikon aikana.

Vuonna 1925 julkaistiin opetussuunnitelma maalaiskansakouluja varten. Ahosen mukaan siinä näkyy arvoyhtenäinen, valkoinen pyrkimys. Historian ja maantiedon opetus on kansallisesti rakentavaa.

Uskonto on tärjeää.Ahosen mukaan kansakoulusta tuli sisällöllisesti valkoisen talonpoikaisväestön koulu, jossa  kansakuntaa rakennettiin  valkoisten, voittajien arvoilla:  kodin, uskonnon ja isänmaan hengessä. Moniarvoisuus oli vierasta.

Tuon ajan kansakoulun oppikirjat olivat lukukirjatyyppisiä. Niissä  asioita esiteltiin  tunteisiin vetoavalla tavalla. Valtio näyttäytyy vahvana. Ihanteena on yhteen hiileen puhaltava kansakunta. 

Keskustan toiveet kansakoulusta, jossa  eri tavoin ajattelevat kansalaiser tottuisivat toisiinsa muuntui sittenkin valkoisten arvojen levittämiseksi.   

Kolmannen opettajapolven opettajuudesta

Kansakoulun opettaja  Katri Hellberg 1930-luvulla
kokeita korjaamassa. Kuva lainassa Polvijärven
Kinahmon ala-asteen nettisivuilta.

Kansanopettajuus jakautui nyt kahtia. Alakansakoulunopettajat koulutettiin omissa seminaareissaan. Heidän piti olla naisia. Alakansakoulunopettajat opettivat lapsille lukutaidon- he siis korvasivat kotien ja kirkon antaman alkukoulutuksen maaseudulla.
Kansakoulunopettaja opetti kansaa, pääasiassa maanviljelijöiden ja työläisten lapsia.

Uusi haaste oli pakko. Kaksi ensimmäistä opettajapolvea olivat saaneet oppilaikseen vapaaehtoisia. Nyt kouluihin tuotiin oppilaita, jotka eivät sinne halunneet. Oppivelvollisuuskoulun piti eheyttä  ja yhdenmukaistaa yhteiskunta. Käytännössä havinnyt osapuoli sitoutettiin voittajien arvoihin.

Opettajien oli totuttava siihenkin, että fyysinen kuritus oli kielletty- mitä monet jopa erästä opetusministeriä myöten pitivät täysin turhana säädöksenä.

Opettajien edellytettiin olevan  kansakuntaa rakentavien arvojen henkilöitymiä, mallikansalaisia. Esim. seminaarilaisille oli sopimatonta liikkua työväenliikkeen piireissä. Kansakoulunopettajat olivat aatetaustaltaan isänmaallis-kristillisiä (Tiedämme muualta).  He olivat valkoisen Suomen mallikansalaisia. Esimerkin velvoite perustui myös vallitsevan herbartilaiseen didaktiikkaan.