Kasari-pedagogiikkaa. Osa 3: Prosessikirjoitus

Jatkan nostalgiaretkeä 1980-luvun pedagogiikkaan. Innoittajina ovat mm. tuon vuosikymmenen Luokanopettajalehdet. 

Tässä 3. osassa teemana on prosessi-kirjoitus. Vuoden 1987 viimeisessä ja vuoden 1988 ensimmäisessä Luokan-opettajassa tästä tuolloin upouudesta kirjoituksen opetuksen metodista kirjoitti  peräti 9 sivuisen jutun Leena Parvela. Hän oli Jyväskylän norssin lehtoreita. Hän oli saanut metodiin koulutuksen ja oli myös käyttänyt sitä vuosien ajan.

Muistin termin, mutta en kyllä ole itse sitä käyttänyt. Jutun luettuani kyllä harmitti, etten. 

Tervetuloa taas muistelumatkalla.  

P arvelan jutun ostikkona oli "Kirjoitamisprosessiin pohjautuva opetus. Ala-asteen luokilla 3-6." Hän oli itse osallistunut useana vuonna Jyväskylän yliopiston täydennyskouluskeskuksen järjestämään kesäseminaariin. Kouluttajana oli tri Mary K. Healy Kalifornian yliopistosta. 

Kuva Leena Parvelasta

Meille monelle tuttu vanha tapa opettaa kirjoitusta kulki näin; Opettaja kirjoittitaululle 5-10 aihetta. Oppilaat kirjoittivat aineen itsenäisesti (yhdellä kerralla). Opettaja korjasi aineet, antoi numeron ja muutaman kommentin perään. Palautustunnilla luettiin parhaita tuotoksia ja keskusteltiin niistä. Oppilas sai vihkonsa ja korjasi virheet. 

Seminaareissa Pavela oppi uuden tavan: Prosesikirjoituksen. 

Prosessikirjoitus oli nimenmaan prosessi. Kirjoitelmalle ei annettu valmista otsikkoa, vaan kirjoittaa sai omista kokemuksista, asioista, joista itsellä oli sanottavaa, Kirjoitelma ei tullut kerralla valmiiksi, vaan sitä muokattiin ja siitä tehtiin eri versioita luokkatovereilta ja opettajalta saadun palautteen pohjalta. Healyn mallissa prosessi sai kestää kuukauden. Lopuksi tuotokset julkaistiin. Arvioinnin kohteena oli paitsi lopputuotos, myös itse prosessi. Palautetta ja ahjausta annettiin pitkin matkaa.

Prosessin vaiheet

1. Valmistautuminen kirjoittamiseen

Valmistautumiseen käytettiin tunteja. Muistia virkistettiin, mielikuvitusta viriteltiin ja ajatuksia koottiin monin tavoin: Keinoja olivat mm.haastattelu, keskustelu, musiikki, tarkkailutehtävät,  "malli"näytteet, oman elämän kartta, ihmis-suhdekartta…  

Yhden otsikon sijaan laadittiin pitkä lista: esineitä (joita on halunnut), ihmisiä (joita inhonnut, ihaillut), tapahtumia (joita ei unohda), paikkoja, sanoja...Niistä sai valita.

2. Luonnosteleva kirjoittaminen

Nyt laadittiin  raakaversio. Ajatukset saivat virrata vapaasti. Kirjoitettiin, mitä sattui tulemaan mieliin. Myös opettaja teki omansa. Luonnoksia voi tehdä useita. Aikaa varattiin 10-15 min.  

3. Palautteen hankkiminen 

Muutaman hengen palauteryhmissä  kirjoittaja luki raakaversion ääneen. Kuulijat kertoivat, mikä kiinnosti. Mistä he haluaisivat kuulla lisää? Mikä oli hyvää?  Myös opettajan luonnoksesta keskusteltiin. Opettaja kiersi ryhmissä ja antoi (malliI)palautetta.

4. Muokausvaihe

Nyt kirjoittaja muokkasi raakaversionsa sisältöä. Hän laajensi, karsi, havainnollisti sitä. Kirjoittaja päätti itse,  mitä palautteesta otti huomioon. Teksti oli kirjoittajan.

5. Toimittamisvaihe

Muokkausvaihe vaihtui sulavasti toimittamisvaiheeksi. Siinä johdonmukaistettiin rakennetta ja ilmaisua. Ryhmissä tiivistettiin, hiottiin. Nyt päätettiin lopullinen muoto, esimerkiksi kirje ja tyyli.

6. Oikoluku eli kieliasun tarkistaminen

Tämä oli viimeinen muokkausvaihe. Apuna oli lista tarkastettavista asioista (esim. Iso kirjain pisteen jälkeen). Luokkatoveri auttoi, merkitsi huomaamansa virheet. Kirjoittaja korjasi ne Itse.

7. Julkaiseminen

Oleellista oli, että kirjoitelmille oli yleisö. Ne voitiin lukea toisille, esittää erilaisissa  tilaisuuksissa, monistaa ja lähettää koteihin.

8. Arviointi 

Prosessin päätteeksi opettaja arvioi paitsi tuotoksen myös koko prosessin, Paraniko teksti?  Eri versioita voitiin vertailla. Opittiinko uutta? 

Perästä kuuluu sanoi torvensoittaja

Prosessikirjoitus laajensi monella tavalla opettajan ja oppilaiden perinteisiä rooleja. Opettaja kirjoitti itsekin mukana. Myös hänen kirjoitelmiaan arvioitiin. Hän harjoitutti kirjoittamista sen eri vaiheissa. Hän antoi prosessin aikana palautetta, ohjasi  oppilaita kirjoitustilanteessa. Oppilaat kirjoittivat, antoivat  toisilleen apua ja rakentavaa palautetta. 

Oppilaiden ymmärrys kirjoitusprosessista varmaan syveni, ja he saivat sen eri vaiheissa tarvittavia taitoja. Mutta on tämä työläs työtapa. Erityisesti kun tuohon aikaan työkaluna ei ollut tietokoneita, joten käsin kirjoitettavaa ja korjattavaa riitti. Kuinkahan fiksua oli venyttää prosessi usean viikon mittaiseksi?

Kuinkahan yleisesti tätä työtapaa käytettiin? Elääkö se yhä?

 

Kasari-pedagogiikkaa. Osa 2: Leirikoulu

Hyvää huomenta! Jatkan nostalgiaretkeä 1980-luvun pedagogiikkaan. Innoittajina ovat mm. tuon vuosikymmenen Luokanopettajalehdet. Tässä toisessa osassa teemana on leirikoulu, joka saattaa olla kasarin merkittävin innovaatio. Toisiin kuin 1970-luvun suomalainen innovaatio INO.

Olin itsekin luokanopettajana järjestämässä leirikoulua Sepon koulussa. Reissasimme  Siljalla Tukholmaan. Myöhemmin 1990-luvulla ideoimme Aurorassa leirikoulusta  koululeiriä. Se järjestettiin Luunjassa. 

Leiriläisiä vuonna 2006.
Kuva: Juha Hyvärinen

Luunjan Leirin idea oli, että kaikki halukkaat lapset saisivat leirikoulukokemuksen riippumatta oman luokan-opettajansa elämäntilanteesta. Kaikilla opettajilla kun ei ollut  mahdollisuuksia lähteä luokkansa kanssa viideksi päiväksi leirille. Leiriläisiä taisi parhaimmillaan olla satakunta, Vahteina oli  iso joukko opettajia ja vanhempia.  Viimeinen Luunjan koululeiri taisi olla vuonna 2009. Sen jälkeen rahoitus meni liian vaikeaksi.

Tervetuloa mukaan muistelumatkalla. Tässä siis osa 2.

Pohjoismaiset   luokanopettajapäivät pidettiin  elokuussa 1982 Hanasaaressa.  Siellä herätti  paljon huomiota tanskalaisen opettajan esitys leirikouluista. Tanskassa  oli jo yli 10 vuoden kokemus leirikouluista. Niiden tarkoitus oli opettaa oppilaita näkemään maailma ja todellisuus sellaisena kuin se oli kotiluokan ulkopuolella.  Tuolloin leirikoulu oli oikeus. Jokaisen opettajan ei ollut pakko lähteä leirikouluun, mutta luokanvalvojan oli kuitenkin järjestettävä, että  hänen  luokkansa voi osallistua. Innostus  tarttui.

Seuraavissa Luokanopettaja-lehdissä kerrottiin, että leirikouluaate levisi  nopeasti Suomessa.

Säädöksiä muutettiin.  Vuonna 1983  peruskoululakiin (PkL 26§/1983) lisättiin koulun mahdollisuuksia jörjestää opetusta koulun ulkopuolella. Niinikään vuoden 1985 Perukoulun opetussuunnitelman perusteissa mainittiin leirikoulu uutena työtapana.

Leirikoulu oli usean päivän (3-5)  mittainen. Matkat, yöpyminen jne. rahoitettiin 1980-luvulla järjestämällä erilaisia rahankeruutempauksia yhdessä luokkatoimikuntien kanssa tai keräämällä vanhemmilta leirimaksu. Jos perheellä ei ollut rahaa, ja lapsi halusi lähteä, mukaan saattoi päästä stipendillä. Leirikouluun ei ollut pakko lähteä.

Monet opettajat suunnittelivat itse leirikoulunsa ohjelman. Mutta pian kouluille markkinoitiin valmispaketteja mm. kisa-,nuoriso- ja leirikeskuksiin. Luokanopettajalehdessä oli Laivayhtiö  Slja Linen mainos. Silja huomasi sekin markkinaraon ja mainosti lehdessä Ruotsiin mm. eläintarhaan. Varsin pian leirikoulut ulottuivat myös kauemmaksi Eurooppaan mm. Kreikkaan. Suunnittellun tueksi ilmestyi vuonna 1989 leirikoulun käsikirja.

Espoo suhtautui leirikouluihin 1980-luvulla hyvin myönteisesti. Opettaja sai niiden suunnittelusta ihan asiallisen korvauksen, muistaakseni 1 vuosiviikkotunnin.

Perästä kuuluu sanoi torvensoittaja

Koronapandemia on nyt kahden vuoden aikana  peruuttanut ison joukon suunniteltuja leirikouluja. En löytänyt mistään tietoa, kuinka paljon niitä  ennen pandemiaa järjestettiin. Sen sijaan törmäsin yhä useisiin aika tuoreisiin lehtijuttuihin kiistoista, joissa leirikouluun lähtevien oppilaiden vanhemmilta oli penätty leirikoulumaksuja lainvastaisesti.

Kuten  muistetaan, rahakerjuusta leirikouluun tuli  kohu 2000-luvulla. Eräs äiti teki virallisen valituksen, ja viranomaiset ottivat sen vakavasti. Annettiin selkeät ohjeet: koulu ei saa kerätä rahaa eikä järjestää oppilaille maksullista ohjelmaa. Opetushallitus tiedotti, että oikeus maksuttomaan opetukseen on kirjattu perustuslakiin (PL 6§) ja että se on subjektiivinen oikeus.  Leirikouluja sai tukea oppilaiden ja huoltajien yhteisesti keräämillä varoilla, mutta varojen keruun tuli olla oppilaille ja huoltajille vapaaehtoista. Espoossa kouluilla ei saanut enää olla omia pankkitilejä, vaan luokkatoimikuntien piti hoitaa rahavirrat.