Kasari-pedagogiikkaa. Osa 2: Leirikoulu

Hyvää huomenta! Jatkan nostalgiaretkeä 1980-luvun pedagogiikkaan. Innoittajina ovat mm. tuon vuosikymmenen Luokanopettajalehdet. Tässä toisessa osassa teemana on leirikoulu, joka saattaa olla kasarin merkittävin innovaatio. Toisiin kuin 1970-luvun suomalainen innovaatio INO.

Olin itsekin luokanopettajana järjestämässä leirikoulua Sepon koulussa. Reissasimme  Siljalla Tukholmaan. Myöhemmin 1990-luvulla ideoimme Aurorassa leirikoulusta  koululeiriä. Se järjestettiin Luunjassa. 

Leiriläisiä vuonna 2006.
Kuva: Juha Hyvärinen

Luunjan Leirin idea oli, että kaikki halukkaat lapset saisivat leirikoulukokemuksen riippumatta oman luokan-opettajansa elämäntilanteesta. Kaikilla opettajilla kun ei ollut  mahdollisuuksia lähteä luokkansa kanssa viideksi päiväksi leirille. Leiriläisiä taisi parhaimmillaan olla satakunta, Vahteina oli  iso joukko opettajia ja vanhempia.  Viimeinen Luunjan koululeiri taisi olla vuonna 2009. Sen jälkeen rahoitus meni liian vaikeaksi.

Tervetuloa mukaan muistelumatkalla. Tässä siis osa 2.

Pohjoismaiset   luokanopettajapäivät pidettiin  elokuussa 1982 Hanasaaressa.  Siellä herätti  paljon huomiota tanskalaisen opettajan esitys leirikouluista. Tanskassa  oli jo yli 10 vuoden kokemus leirikouluista. Niiden tarkoitus oli opettaa oppilaita näkemään maailma ja todellisuus sellaisena kuin se oli kotiluokan ulkopuolella.  Tuolloin leirikoulu oli oikeus. Jokaisen opettajan ei ollut pakko lähteä leirikouluun, mutta luokanvalvojan oli kuitenkin järjestettävä, että  hänen  luokkansa voi osallistua. Innostus  tarttui.

Seuraavissa Luokanopettaja-lehdissä kerrottiin, että leirikouluaate levisi  nopeasti Suomessa.

Säädöksiä muutettiin.  Vuonna 1983  peruskoululakiin (PkL 26§/1983) lisättiin koulun mahdollisuuksia jörjestää opetusta koulun ulkopuolella. Niinikään vuoden 1985 Perukoulun opetussuunnitelman perusteissa mainittiin leirikoulu uutena työtapana.

Leirikoulu oli usean päivän (3-5)  mittainen. Matkat, yöpyminen jne. rahoitettiin 1980-luvulla järjestämällä erilaisia rahankeruutempauksia yhdessä luokkatoimikuntien kanssa tai keräämällä vanhemmilta leirimaksu. Jos perheellä ei ollut rahaa, ja lapsi halusi lähteä, mukaan saattoi päästä stipendillä. Leirikouluun ei ollut pakko lähteä.

Monet opettajat suunnittelivat itse leirikoulunsa ohjelman. Mutta pian kouluille markkinoitiin valmispaketteja mm. kisa-,nuoriso- ja leirikeskuksiin. Luokanopettajalehdessä oli Laivayhtiö  Slja Linen mainos. Silja huomasi sekin markkinaraon ja mainosti lehdessä Ruotsiin mm. eläintarhaan. Varsin pian leirikoulut ulottuivat myös kauemmaksi Eurooppaan mm. Kreikkaan. Suunnittellun tueksi ilmestyi vuonna 1989 leirikoulun käsikirja.

Espoo suhtautui leirikouluihin 1980-luvulla hyvin myönteisesti. Opettaja sai niiden suunnittelusta ihan asiallisen korvauksen, muistaakseni 1 vuosiviikkotunnin.

Perästä kuuluu sanoi torvensoittaja

Koronapandemia on nyt kahden vuoden aikana  peruuttanut ison joukon suunniteltuja leirikouluja. En löytänyt mistään tietoa, kuinka paljon niitä  ennen pandemiaa järjestettiin. Sen sijaan törmäsin yhä useisiin aika tuoreisiin lehtijuttuihin kiistoista, joissa leirikouluun lähtevien oppilaiden vanhemmilta oli penätty leirikoulumaksuja lainvastaisesti.

Kuten  muistetaan, rahakerjuusta leirikouluun tuli  kohu 2000-luvulla. Eräs äiti teki virallisen valituksen, ja viranomaiset ottivat sen vakavasti. Annettiin selkeät ohjeet: koulu ei saa kerätä rahaa eikä järjestää oppilaille maksullista ohjelmaa. Opetushallitus tiedotti, että oikeus maksuttomaan opetukseen on kirjattu perustuslakiin (PL 6§) ja että se on subjektiivinen oikeus.  Leirikouluja sai tukea oppilaiden ja huoltajien yhteisesti keräämillä varoilla, mutta varojen keruun tuli olla oppilaille ja huoltajille vapaaehtoista. Espoossa kouluilla ei saanut enää olla omia pankkitilejä, vaan luokkatoimikuntien piti hoitaa rahavirrat.