Kuukauden kirja: Tutor. Itsenäistyvän oppijan ohjaaja.

Lehtinen, Esko ja Jokinen, Tuija. (1996 ).Tutor. Itsenäistyvän oppijan ohjaaja. Jyväskylän yliopisto. Atena Kustannus.

LEHTISEN ja Jokisen kirja on hauskaa luettavaa. Niin vakuuttuneita he olivat 20 vuotta sitten, että (ainakin aikuisten) opettajat omaksuvat ohjaajan roolin, kasvavat ohjaajiksi, alkavat luottaa oppilaisiin  ja oppilaitosten toimintakulttuuri uudistuu: Oppijat saavat enemmän tilaa ja vastuuta oppimisestaan. Opettajasta tulee tietoisen oppimisen ohjaaja, yhteistyökumppani. Tärkeintä ei olekaan enää miten opetan vaan mitä teen, jotta saan oppijan oppimaan ja keskittymään olennaisuuksiin.

Tälle uudelle opettajan roolille he ehdottavat tutoria. Ja se mitä tutor tekee on ohjausta.

Kuinka tähän päästään? On muutettava reunaehtoja.
Korvataan oppikirja erilaisia näkemyksiä sisältävien tietolähteiden käytöllä.  Kytketään koulun ulkopuolisia voimavaroja ja henkilöitä  oppimisen verkostoihin. Annetaan oppijoiden  itse määritellä  omat kehittymis-tarpeensa, perehtyä itse  asioihin  ja arvioida itse oppimistaan.

Aikuisen oppiminen

Kirjassa uskotaan  andragogiikkaan.  Sen perusaksioomia on, että ihmisellä on luontainen pyrkimys kehittää itseään ja että hänellä säilyvät  koko eliniän kyky ja halu oppia. Siis itseohjausvalmius.

Malcolm S. Knowles

Itseohjauksen klassikko on  yhdysvaltalainen tutkija Malcolm S. Knowles. Hänen mukaansa aikuisia on opetettava toisella tavalla  kuin lapsia. Taustalla on mm. humanistinen ihmiskäsitys, luottamus itsenäiseen itseohjautuvaan oppijaan, jonka tavoitteena on  ”itseään toteuttava ihminen”.

Knowlesilla oli useita perusoletuksia aikuisoppijasta:

• aikuinen kehittyy riippuvuudesta kohti itseohjautuvuutta  (tämä tosin on myytti-  itseohjautuvuus ei ole kaikkien aikuisten automaattinen ominaisuus
• aikuisella on kokemusreservi, joka on rikas oppimisen lähde (paljon tietoa, taitoa, elämän- ja työkokemusta)
• aikuinen on tottunut kantamaan vastuuta 
• aikuisen aikaperspektiivi on kohti välitöntä soveltamista (Lapsi jaksaa odottaa, että opitusta on myöhemmin hyötyä)
• oppimismotivaatio kehittyy ulkoisesta sisäiseen 
• ja hakeutuessaan vapaaehtoiseen koulutukseen aikuinen on  motivoitunut 

Toki aikuisen oppimisessa on myös puutteita. Hän kantaa mukanaan "perinnereppua". Jos esim. koulukokemukset ovat olleet ankeita, hänellä voi olla vaikeuksia omaksua oppijan rooli. Lisäksi ryhmänä aikuiset ovat kovin erilaisia.

Gerald Grow

Uusi opettaja on siis tutor ja tutorin ohjaus on prosessi, jonka avulla ohjattavassa tapahtuu muutos. Kirjoittajat muistuttavat, että tutorin tulee  valita  toimintastrategiansa oppijoiden itseohjausvalmiuksien mukaan. Hän myös vaihtelee toimintatapojaan tietoisesti ja tavoitteellisesti siten, että ohjattavien valmiudet kehittyvät.

Tämän ajattelun taustalla on tutkija Gerald O. Grow ja hänen SSDL-mallinsa.  Hänen mukaansa
hyvä opettaja valmentaa oppijoita selviytymään ilman heitä - kuten vanhemmat lapsiaan. Aikuiset kehittyvät  oppijoina vaiheittain riippuuvuudesta  itseohjautuvuuteen ja  hyvä opettamis-ohjaaminen kohtaa heidät juuri sillä tasolla, millä he ovat.

SSDL- malli. Kuva on lainattu netistä,

Sekä oppilaat että opetustyyli jaetaan mallissa neljään vaiheesees. Oppijat voivat olla riippuvia, kiinnostuneita, sitoutuneita tai itseohjautuvia. Opettajan opetustyyli voi olla auktoriteetti, motivoija, fasilitaattori tai delegoija.

Riippuvat oppijat tarvitsevat opettajajohtoista ja sisältöpainotteista opetusta.  Strukturoituja harjoitukset. Välitöntä, positiivista palautetta.

Kiinnostuneet oppijat hyötyvät  keskusteluluennoita,   innostamista, rohkaisevaa palautetta.

Sitoutuneet oppijat ovat  valmiita tutkimaan itsenäisesti.Yhdessä sovitut  kriteerit ja oppimissopimukset ja avoimet ryhmäprojektit sopivat heille.

Itseohjaavat oppijat ovat  halukkaita ja kykeneviä ottamaan täyden vastuun oppimisestaan. Ohjaaja on konsultti ja delegoija.

Mallia on kritisoitu stereotypiseksi, mutta minusta siinä on fiksu idea.

Kuukauden kirja: Koulu ja nyky-yhteiskunta

KUUKAUDEN kirjaksi olen valinnut teoksen: Wilenius, Reijo. (1964). Koulu ja nyky-yhteiskunta. Mitä yhteiskunta koululta vaatii ja mitä se ei vaadi. Helsinki: Weilin + Göös.

KIRJA on kirjoitettu juuri niihin aikoihin, jolloin perinteistä rinnakkaiskoululaitostamme alettiin toden teola takoa uusin muotoihin. Ymmärtääkseni Wilenius ei - steinerkoulumiehen leiman hankkineena- kuulunut  toimijoiden ytimeen. Mutta viisaasti hän hahmottelee omaa yhtenäiskouluajatustaan. Yhteiskunta oli isossa muutoksessa, ja koulun oli senkin muututtava.

Wileniuksen mukaan koulu on jäykimpiä yhteiskunnan laitoksia. Hän nostaa esiin rudimentteja, joista olisi päästävä eroon:

• Koulutyön lähes yksinvaltainen tavoite on edelleen (siis ainakin tuolloin MH)  tiettyjen muodollisten ja helposti kontrolloitavinen oppisaavutusten osoittaminen. Ja kasvatustuloksena saadaan aikaan oppilaiden enem-mistössä oppimisväsymystä ja - haluttomuutta. Tämä tavoite  on (oli MH)  kiteytynyt  oppikoulun sisäänpääsytutkinnon ja ylioppilastutkinnon kivijumaliksi.
• Alituiset kokeet tuottavat  lapsille ahdistusta ja pelkoa
• Lapsi ei ole oppimiskone 
• Jatkuvan karsinnan periaate
• Luokalle jättäminen on suunnaton kansantaloudellinen tuhlaus.
• Kansakoulu on tulkittu  lapiolinjaksi
• Ammattikasvatus alkaa liian varhaisin

Millainen koulu vastaisi nyky-yhteiskunnan vaatimuksiin?

Vaikka kirja on kirjoitettu yli 50 vuotta sitten, ei voi kuin ihailla Wileniuksen näköaistia.  Yhteiskunta muuttui hänen mukaansa yhtä aikaa monella eri tavalla.  Koulutusyhteiskunnaksi. Muuttuvan tiedon yhteiskunnaksi. Palvelualojen yhteiskunnaksi. Teollistuneeksi yhteiskunnaksi, johon kuuluu  automaatio ja rationalisointi.

Työ muuttuu. Koneet korvaavat vuosi vuodelta monipuolisemmin ruumiillisen työn ja sen sijaan tulee henkinen työ. Työelämästä häviää yhä enemmän aikaisempi henkisen ja ruumiillisen, teoreettisen ja käytännöllisen työn vastakohta. Ruumiillinen työ henkistyy.

Tämä haastaa koulutuksen. Tuotantoelämä muuttuu ennen näkemättömällä tavalla liikkuvaksi. Wilenius sireetaa Pierre Navillea, joka puhui ammattien lopusta. Ammattien ohjaamisen uusi tehtävä olisikin  kannustaa suurinta mahdollista kykyisyyttä ja samalla valmistaa nuoria työtilanteen vaihtamisen tottumukseen.  Yhteen osaamisalueeseen erikoistumisen  sijaan tulee kokonaistaminen , kyky jäsentää oma työ toisten työhön. Uusi ammattitaito vaati vaikeasti määriteltävää  näkemis-, ymmärtämis- ja kuvittelukykyä,  joka auttaa organisaation jäsentä jatkuvasti luovalla tavalla  sopeutumaan uusiin tilanteisiin.

(Hyväkään) myöhempään työelämään valmistaminen ei voi Wileniuksen mukaan olla ainut koulut tehtävä. Koululaitosta on alettu pitää vain yhtenä aseena kansakuntien taloudellisessa kilpailussa.  Kuitenkin työaika vähenee ja vapaa-aika lisääntyy. Elämä teknillistyy. Yhteiskunta monimutkistuu.

Koulutuksen monet keinot palvella yhteiskuntaa

Nykyaikaisen yhteiskunnan vaatimukset  koululle Wilenius tiivistää:

• Yleisen kypsymisen tavoite: luonteen kehittäminen ja kypsyttäminen, sopusointuiseksi saattaminen. Koulu voi antaa vain tilaisuuden. Älyllisten suoritusten lisäksi taiteellisen tunteen kasvatusta
• Oppimisvireyden (säilyttämisen) tavoite. (Lapsihan tulee kouluun opinahaluisena)
• Sivistyksen välineiden omaksumisen tavoite:  Uutta, nyky-yhteiskunnan hyväksymää yleissivistyksen käsitettä ei valitettavasti ole muodostettu
• Sosiaalisen kasvatuksen tavoite.

Työelämä vaatii tiedon tason nousua. Ammattikoulutuksen tasoa on nostettava, olen sitä mieltä minäkin. Tarvitaan vahvempaa matemaattista ja teknologista  sivistystä. Mutta se ei riitä;  ammattien yleinen henkistyminen edellyttää yhä laajempaa perussivistystä. Wileniuksen mukaan  on selvitettävä, mitä todella kuuluu aktiiviseen perussivistykseen esim. realiaineissa ja vieraissa kielissä ja mitä on hylättävä jäänteenä viime vuosisadan (1800-luvun) ensyklopedisesta  harhatavoitteesta. Tämä tehtävä taitaa yhä odotta tekijäänsä.

Miksi laaja perussivistys? Ammattitieto ja -taito muuttuu yhä nopeammassa tahdissa. Peruskoulutuksessa on siksi  pyrittävä antamaan pääasiassa vain sellaiset  tiedot ja taidot, jotka tekevät kouluttavat kykeneviksi erikoistumaan myöhemmin joko  täydennyskoulutuksen tietä tai suoraan työelämässä. Tietojen - ja ammattienkin-  jatkuvasti vaihtuessa on turvallisinta hankkia laajat tekniikat perustiedot ja jättää erikoistuminen täydennyskoulutuksen varaan.

Laaja perussivistys vaatii aikaa.  Perussivistyksen tulee Wileniuksen mukaan olla (kaikille) laaja. Ja samalla kaikille yhteinen. Kaikkien yksilöiden on saatava tilaisuus riittävän pitkän koulutuksen kautta kehittyä kykyjensä rajoissa  yhteiskunnan työelämän palvelukseen. Näin jokaiselle löytyy oma vahva aineensa.

Koulutuksen kesto on siis tärkeää. Työelämän vaatimat taidot taataan riittävän pitkän ja  perusteellisen koulutuksen avulla, ja  koulutustien on oltava riippumaton vanhempien varallisuustasosta. Wileniuksen mukaan peruskoulun tulisi olla yhtä pitkä kuin nuorten koko aktiivinen kasvu- ja kehitysikä.

Wilenius nostaa esiin kaikille tärkeän taidon, jota hän nimittää oppimisvireydeksi. Onnistuminen työelämässä edellyttää ennen kaikkea itsenäistä oppimivalmiutta ja oppimisaktiivisuutta,valmiutta reagoida  aktivisesti ja luovasti jatkuvasti uusissa tilanteissa; ja koulun  täytyy tarjota todellinen tilaisuus näiden ominaisuuksien kehittymiselle. Tänään samasta asiasta taidetaan käyttää sanaa itseohjautuvuus.  Jokseenkin samaa tavoitteli varmaan aikanaan Herbart puhuessaan harrastuksesta.

Työ ei ole koko elämä. Elämää ja toimintaa on myös työn ulkopuolella: mm. vapaa-ja loma-ajan käyttöä. Koulutuksen tavoitteena tulee olla myös sisältörikas elämä työn ulkopuolella, 
elämää rikastavien harrastusten  herättäminen.

Peruskoulun tulee antaa kasvatus ja henkiset välineet myös vapaa-ajan viettämiseen. Wilenius siteeraa Torsten Husénia:

” Kaikki tarvitsevat sitä virittävää ja valveuttavaa kosketusta humanistisiin kulttuuriarvoihin, minkä teknokraattisen sivistyksen tavoitteet työntävät taka-alalle.” 

Ihmisellä on taiteellisen kokemisen ja hahmottamisen tarve. Hän tarvitsee  monipuolisia kosketuksia kulttuurin eri alueiden kanssa. Tämä kosketus tarkoittaa  koulussa:virikkeiden ja toimintatilaisuuksien tarjontaa, oppilaassa piilevien  kykyjen ja harrastusten herättämistä. Keneltäkään ei saa kieltää tilaisuutta täyteen yleiseen kypsymiseen oman henkisen rakenteensa  rajoissa, Wilenius vaatii.

Kolmas  tavoite, jota nyky-yhteiskuntaa vaatii on  osallistuminen yhteiskunnan toimintaan. Todellinen osallistuminen nykyaikaiseen yhteiskuntaan edellyttää aivan toisen tason perustietoja ja yleissivistystä kuin vastaava osallistuminen 50 vuotta sitten (siis 1914); se edellyttää sivistyksen yleisten välineiden hallitsemista (= ylessivistys)  ja  yleistä kypsymistä, mihin pitkäaikainen peruskoulutus tarjoaa tilaisuuden.

Pedagogisia ratkaisuja

Wileniuksen tekstistä voi poimia myös kiinnostavia ideoita yhtenäiskoulun pedagogiikkaan.  Nostin tähän muutamia:

• Murrosikään saakka karsimaton ja jakamaton luokkayhteisö, jossa tietoisesti suositaan yhteistyön tottumuksia, valmistaa oppilaita  uuteen yhteiskuntaan. Harjoittelu pienryhmissä
• Sisäisesti mielekkäiden kokonaisuuksien etsiminen ja rohkeiden aukkojen jättäminen on tulevan opetusopin tehtävä.
• Kausiopetus (jakso-opetus: Touko Voutilainen MH) olisi vastaus  opetussisältöjen hajoamiseen. Se  mahdollistaa  opetussisältöjen muokkaamiseen mielekkäiksi,  oppilaissa kiinnostusta herättäviksi kokonaisuuksiksi (vrt. MOK MH).  Oppilaat voivat siten saada  yleiskuvan jostakin todellisuuden alueesta.
• Opetuksen tulisi olla vastausta kysymyksiin, joita oppilaat tekivät  opettajan alustavan esityksen pohjalta.
• Oppilaiden keskinäinen neuvominen, auttaminen, yhteistyö ryhmissä, joissa on aina myös ”lahjakkaampia” oppilaita. Oppilastoverit osaavat ja ennättävät auttaa usein paremmin kuin opettaja, ja he tekevät  sem mielellään. Lahjakkaat saavat tilaisuuden ylimääräiseen kykyjensä käyttöön, ja heikommat taas saavat sen merkityksellinen henkisen lisävirikkeen, minkä lahjakkaampien läsnäolo samassa luokkayhteisössä voi antaa. (Vrt Peter Petersen MH)
• Unohtamisen pedagogiikka (MH). Wilenius esittelee minulle aivan uuden tavan ajatell unohtamista.  Unohtaminen merkitsee hänelle sitä,  että kokonaisuutena vastaanotettu opetussisältö painuu tietoisesta tiedostamattomaan, missä se ei suinkaan pysy samanlaisena vaan kehittyy. Kun se seuraavan kerran… palautetaan tietoisuuteen, on pinnanalainen kypsyminen yleensä havaittavissa. Unohtaminen on inhimillisen sielunelämän hienoimpia ja nerokkaimpia järestelyitä; sen tietoinen hyväksikäyttämine opetuksessa… on tulevaisuuden pedagogiikan vallattavia alueita.
• Avaimet taiteen maailmaan
• Kasvatusta inhimilliseen ymmärtämykseen, arvostukseen ja yhteistyöhön.
• Lukioista hän haluaa pois  yo-tutkinnon ja sinne lisää valinnaisia kursseja.Lukio olisi  rauhoitettava perussivistyksen omaksumisen vaiheeksi.
• Opettajat tekemään yhteistyötä.  ”Mistään kokonaiskasvatuksesta ei voida puhua, ellei opettaja ole selvillä  toisten opettajien samoihin oppilaisiin kohdistuvasta opetys- ja kasvatustyöstä. Opettajien yhteistyön tavoitteina ovat oppiaineiden jäsentäminen toisiinsa niiden liittymäkohdissa, eri opettajien toimenpiteiden ja vaatimusten huomioonottaminen ja tasapainottaminen. Yhteisen pedagoginen työn mallina hän esittää viikottaiset  konferenssit, joiden asialista rehtori valmistelee opettajakunnan työvaliokunnan kanssa. Ohjelmassa olisi 

• Opettajan pitämä alustus kirjallisuuden pohjalta. 

• Kukin opettaja pitää vuorollaan esityksen omasta opetustyöstöön. 

• Poikkeavan oppilaan asioiden käsittelyä ja 

• Käytännölliset asiat.

• Kodin ja koulun välille todellinen työsuhde. Opettajien ja vanhempien välinen muuri olisi purettava.  Opettaja saisin kuvan kodin toiminnasta ja vaikutuksesta ja vanhemmat  opettajan tavoitteista ja toiminnasta.
• Peruskoulujen tulisi  saada olla erilaisia. Wilenius arvosti  oma-aloitteista  pedagogista harrastusta.  Hänestä vanhempien kansalaisoikeus on valita minkälaiseen peruskouluun he lapsensa laittavat.

Reijo Wilenius

Reijo Wilenius (* 1930 Helsinki - ) ) on Jyväskylän yliopiston filosofian professori emeritus.  Tiettävästi hän elää yhä. 

Wilenius on julkaissut useita  kasvatusfilosofiaa käsitteleviä teoksia. Hän on myös antroposofisen liikkeen ja steinerpedagogiikan keskeisiä edustajia Suomessa. Hän on Kriittisen korkeakoulun ja Snellman-korkeakoulun perustajia.

Wilenius on toiminut Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun, Suomen Teatterikoulun ja Helsingin Työväenopiston tuntiopettajana, Helsingin Rudolf Steiner –koulun opettajana, Helsingin Kauppakorkeakoulun filosofian opettajana , Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian vt. professorina, käytännöllisen filosofian dosenttina, Jyväskylän yliopiston filosofian professorina ja filosofian laitoksen johtajana  ja Snellman-korkeakoulun opettajana.

Kuukauden kirja: ReseptitOPSin käyttöön.

EILEN oli kaunis kesäpäivä ja otin Oittaalle mukaan hauskannimisen kirjan:

Luostarinen, Aki  ja  Peltomaa, Iida-Maria  (2016). Reseptit opsin käyttöön. Opettajan opas työssä onnistumiseen. Jyväskylä: Ps-kustannus

Kirjaa on facebookissa kovasti hehkutettu, ja on sitä myytykin, koska nyt on myynnissä jo toinen painos.

KIRJASSA  on yhdeksän päälukua, ja sivuja on yhteensä 243. Luvut ovat:

toimintakulttuuri
laaja-alainen osaaminen
monialaisten  oppimiskokonaisuuksien rakentaminen
ohjelmointi
oppimisympäristö
monipuolinen oppimisen ja osaamisen arviointi
itsensä ja työnsä johtaminen
hyvinvointi ja jaksaminen
ops-sanasto

MUOTO on vänkä: Kukin pääluku jakautuu ainesten ja mausteiden esittelyyn ja sitten annetaan resepti, kuinka herkku (muutos) syntyy.

Entä sisältö? Kirjoittavat avaavat opsia rauhoittavasti. Uudessa opsissa on  jotain uutta  ja jotain vanhaa. Sen tulisi muuttaa ajattelua ja käytännön toimintaa. Mutta edetään rauhassa eikä hötkyillä. Omasta hyvinvoinnista pitää pitää huolta.

Erityisen taitavasti tekijät  selittävät, mitä monia pelottava ohjelmointi on. Ohjelmoinnin  päätavoite on opettaa algoritmista  ajattelua. Esimerkkinä esitellään tehtävä ohjeistaa   kahvin keittäminen ja nauttiminen. Prosessi jaetaan pieniin osiin: käskyiksi. Esim. täytä pannu kylmällä vedellä. Keitä vesi…Käskyt annetaan  peräkkäin.  Johonkin käskyyn  voi liittyä ehto; jos käytät maitoa niin…
Voi olla myös vaihtoehtoja: otat maitoa tai kermaa. Tällaisten algoritmien rakentelu on itse asiassa ihan samaa kuin reittiohjeen antaminen kylään tuleville.

OPSIN yleisestä osasta on siis nostettu esiin tekijöiden mielestä oleellisimmat jutut. Oppiaineosasto on jätetty suosiolla rauhaan. Kustakin niistä esitetään sekä opsin että tekijöiden omia  hyvin samansuuntaisia ajatuksia. Paikoin - on pakko sanoa - teksti on vähän ohutta yläpilveä. Niin usein käy,  kun haluaa sanoa kaiken vähän kaikesta. Historiallinen perspektiivi ei näytä kirjoittajia kiinnostaneen  lukuunottamatta lyhyttä katsausta arvioinnin kehittymiseen peruskoulun aikana. Monialaisten oppimiskokonaisuuksien kohdalla jäin itse  kaipaamaan hieman syvempää eheyttämisen idean taustoittamista. Samoin oppimisympäristöajattelun oppimispsykologisten perusteiden tuntemisesta olisi opettajille hyötyä. Kunkin luvun lopussa olevista  kirjallisuuslistoista löytyy lisätietoa, ja niistä  näkyy, ettei nuori tekijäpari ole ainakaan liian  tutkimussuuntautunut  :-)

IHAN oikein kirjassa korostetaan jokaisen omaa vastuuta ammatillisesta kehittymisestään.  On sitouduttava yhdessä sovittuihin linjauksiin ja noudatettava yhteisä pelisääntöjä. Virallisisten normien yli ei voi kävellä. Jokainen on vastuussa ilmapiiristä ja siitä miten työstään puhuu.

Vaikka kirjassa on mukavia  pohdintatehtäviä ja toiminnallisia työtapoja esim. yhdessä tehtäväksi, jotenkin jäin kaipaamaan  kahta asiaa: koko kouluyhteisön ja kouluorganisaation tason tarkastelua (kirjassa koulut näyttävät toimivan ilman rehtoria:-))  ja vielä enemmän vinkkejä siitä, mitä opettaja voisi tehdä omassa luokassaan uuden opsin hengessä.

Mutta ei kirjan lukeminen hukkaan mennyt, ei lainkaan. Itse poimin muistiin mm. seuraavia helmiä:
- tarkastuslista siitä, onko koulu aidosti oppiva yhteisö (hyviä kysymyksiä)
- Andy Hargreavesin toimintakulttuurimallit
- jokaisen vastuu myös toisten innostamisesta: "Ole innostaja ja kannustaja ennemmin kuin rapauttaja!"
- liikennevalotehtävä  opsmuutosen selkeyttämiseksi (lopettaa -  jatkaa, kehittää -  aloittaa kokonaan uutta (tutun tuntuinen :-)
-  Speed Dating (Pikadeitit):  Kysymyksiä, joita puidaan vaihtuvien parien kanssa. Esimerkiksi: Mikä on vahvuutesi?  Mitä toivot ops-uudistuksen kanssa? Mistä nautit työssäsi eniten?  Mikä on opettajuudessa parasta?  Jos os voisit muuttaa koulussaasiu yhden asian, mikä se olisi?
-  laaja-alaisen osaamisen, toimintakulttuuri kehittämisen ja monialaisten oppimiskokonaisuuksien liittäminen ajatuksellisesti toisiinsa.
- siitä muistuttaminen, kuinka tärkeää on avata tavoitteita oppilaille ja kertoa ääneen, mitä on tarkoitus oppia.
- digitaalisen osaamisen kartta on kiva bonus
- sen esiinnostaminen, että arviointi voi olla myös vallankäyttöä.

MILTÄ siis OPS-herkku  maistui näillä resepteillä?  Hyvää perusruokaa. Ei nyt gourmettia, muttei ehkä tarvitsekaan.  Kaikkein sympaattisinta  kirjassa on muutosviestin perussävy:  otetaan rauhallisesti ja autetaan toisiamme.  Kaikkea OPSista emme voi omaksua kerralla.

Teoksen tekijät Aki Luostarinen ja Iida-Maria Peltomaa kertovat olevansa  pedagogisia täydennyskouluttajia, erityisesti  OPS-kouluttajia. Ja he ovat kiertäneet ympäri Suomea.
He ovat laittaneet u-tubeen hyvää tuulta tuova  minuutin esittelyvideon:

https://www.youtube.com/watch?v=7ya7wu1H0rA

Kuukauden kirja: Aikuisten oppimisen uudet muodot- ja uusi ops

HARMITTAA. Lähes neljännesvuosisata sitten julkaistiin kirja, joka olisi pitänyt ehdottomasti lukea jo silloin.  Olisin oivaltanut etukenossa millainen ops tullaan kirjoittamaan vuonna 2014. Ja mikä sen vaikeus  on.

Mutta voi olla, että oma ymmärrysikkunani ei olisi ollut tuolloin vielä auki. Kyseessä on teos:

Kajanto,  A. (toim.). (1993). Aikuisten oppimisen uudet muodot: kohti aktiivista oppimista. Kohti aktiivista oppimista.  Vapaaan sivistystyön 34. vuosikirja. Helsinki: Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura

Kirjassa on kaikkiaan  280 sivua ja useita kirjoittajia, mutta ajan hampaan ovat välttäneet  minusta parhaiten kaksi artikkelia:
-  Koro, Jukka. ( 1993).  Itseohjatu oppiminen - aikuiskoulutuksen tavoite vai väline. ss. 21 -48 ja
- Kauppi, Antti. (1993). Mistä nousee oppimisen mieli? Kontekstuaalisen oppimiskäsityksen perusteita. ss. 51- 109.

Ne luettuani ymmärrän vuoden 2014 opetussuunnitelman  perusteiden  mission syvän vaikeuden.  Ops on kirjoitettu aikana, jolloin opetuksessa elää rinnakkain kaksi hyvin erilaista paradigmaa. Ops yrittää luovia niiden välillä ja siksi liian tarkasti tekstiä lukeva huomaa opsin kirjoittajien skitsofrenisen tilanteen. Yhtäältä haluttaisiin olla jo uudessa paradigmassa. Toisaalta vahvat betoniraudat sitovat niin arjen koulutyötä kuin opstekstin tuottamista vanhaan.

VAIKKA Kajannon toimittama teos käsittelee aikuisten oppimista,  kuluneen kahden vuosikymmenen aikana ikäkausipedagoginen ajattelu näyttää kokoneen kadonneen. Niinpä uudessa opsissa lapsen oppimista kuvataan aivan samoin ihantein kuin tässä teoksessa paljon elämää kokeneiden aikuisten.

Teoksen perusmessagen puen omin sanoin tähän muotoon. Kun maailma muuttuu. Muuttuu työ. Tulevaisuuden työssä tarvitaan toisenlaista oppimusta kuin modernin maailman koulussa. Nyt tarvitaan kykyä oivaltaa ja syntetisoida. Kykyä luoda uutta tietoa, jonka avulla voidaan  voidaan hallita kiihtyvösti kehittyvää toimintaa. Koulumaisesta oppimisesta on siirryyttävä aidoissa ympäristöissä oppimiseen. (Tai ainakin on koulumaisen oppimisen rinnalle on luotava tilaa autenttiselle oppimiselle).

Mitä on koulumainen oppiminen?

Koulumainen oppiminen on opetuksesta oppimista.  Liikkeelle lähdetään opetussuunnitelmasta.

Oppiminen on opettajalta oppimisesta. Opettaja doseeraa. Hän  annostelee asiaa ja oppilaat nauttivat sitten tämän annoksen (Joh. Käis). Hän  välittää valmiita, valmiiksi jäsennettyjä oppisisältöjä. Opetuksessa keskeistä on taata tradition jatkuvuus ja tietoperustan yhdenmukaisuus. Kaikille opetetaan kaikki sama.

Koulumaisessa oppimisessa opettaja sanoo, miten asia on. Oppilaiden tehtävä on toistaa asia sellaisenaan ( Kirsti ja Irma Lonka). Opettaja kysyy leikkikysymyksiä, kysymyksiä, joihin on oikea vastaus.

Oppilaat ovat vastaanottajia. Oppiminen on  valmiin  informaation,  pysyvien totuuksien prosessiointia, ja niiden säilömistä aivoihin (vrt. Freiren pankki).
Oppiminen on adapaatiota.  Oppiminen on uusintamista. Se jää pinnalliseksi.


Mitä on (jo nyt ja) tulevaisuudessa vaadittava transformatiivinen oppiminen?

”Jälkimoderni  oppiminen” on elämästä oppimista.  Oppiminen nivotaan arkeen, oikeaan elämään, oppiainetta laajempiin kokonaisuuksiin.

Oppiminen tapahtuu tekemällä ja puhumalla,  Kokemus karttuu kokeilemalla, ymmärrys lisääntyy puhumalla.

Opetuksessa luodaan uutta tietoperustaa, jolla voidaan ratkasta autenttisia ongelmia ja muuttaa tapoja toimia.

Oppiminen on kriittisesti reflektoivaa oppimista, oman toiminnan ja oppijan uskomusten perusteiden tarkastelua (Dewey). Se vaatii selkeää kokonaiskuvaa, tietokehikkoa, sisäistä mallia,  itselle selvää karttaa  ko. asiasta.  Kykyä käsitteellistää, tiivistää, pelkistää. Kykyä liittää uusi vanhaan.
Kuten Olli-Pekka Heinonen kysyi: " Digi joo, Mutta mihin se opetuksessa liittyy?"

Oppiminen on uudistavaa oppimista. Oppiminen on akkomodaatiota ei enää vain assimilaatiota.

Liikkeelle ei lähdetä opetussuunnitelmasta vaan  oppimisympäristöstä. Oppiminen tapahtuu entistä useammin  ”luonnollisissa oppimisympäristöissä”. Kohteena ovat luonnolliset kokonaisuudet, eivät siiloissa opetettavat oppiaineet.

Oppiminen on konkreettista toimintaa  ja vaikuttamista ympäristöön. Tavoitteena on  uusien käytäntöjen tuottaminen ja  toiminnan muuttaminen, siis transformaatio
Tavoitteena transformaatio


Mikä siirtymä on niin vaikeaa?

UUDEN opsin ongelma voi olla siinä, että se ei nosta esiin tätä kahden paradigman sisäistä jännitettä. Sisällöt ovat edelleen kaikille samat ja pakolliset ja valmiiksi oppiaineittain jäsennetyt. (Mutta onneksi siirtymälauttana uudesta vanhaan on käytettävissä  laaja-alainen osaaminen ja monialaiset oppimiskokonaisuudet).

Siirtymä on vaikea myös siksi- näin väitän- että suinkaan kaikki eivät usko opsin ideoihin eivätkä erityisesti tähän uuteen oppimiseen. Osaa riepoo varmaan se, että lapsuuden erityispiirteet on unohdettu. Osa ei  näe lapsia kompetentteina, itseohjatuvina ja kykenevinä ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan.  Heistä siirtyminen itseohjautuvaan oppimiseen on tietoista heitteillejättöä ja murtaa tasa-arvoisen opetuksen tavoitteet. Opsin kirjoittajat  ovat ymmärtääkseni kuitenkin olleet tietoisia vaarasta, koska pitkin tekstiä korostetaan näidet taitojen harjoittelua ja arviointia. Itseohjautuvuus on tavoite, jonka saavuttamista tuetaan  kaikin keinoin.  Tarvitaan onnistumisen kokemuksia.  Tuetaan minäkäsityksen myönteistä kehitystä.

Mielenkiintoista on, että kirjan kirjoittajat eivät usko, että edes kaikki aikuiset kykenevät itseohjautuvaan oppimiseen, joka maksimissaan on täysin omatoimista.  Johannes Käisin sanoin: "Omatoimisuus on sitä, että (oppimis)työ suoritetaan täydelleen yksilöllisesti, omasta aloitteesta, omin voimin, kulkemalla omia teitä ja se päämäärä saavutetaan, mikä on itse valittu."

Transformatiivinen oppiminen edellyttä valmiuksia itseohjautuvuuteen. Kirjan tekijöiden mukaan tällainen valmius jakautuu aikuistenkin kesken Gaussin käyrän mukaisesti.  Itseohjautuvuus on ulottuvuus, jonka toisena ääripäänä on oppijan voimakas tarve tulla opetetuksi ja kyvyttömyys ottaa vastuuta omasta oppimisestaan.  Tälle ulottuuvuudelle aikuiset sijoittuvat yksilöllisesti vaihdellen.

VOI olla, että myös osa opettajia on niin sidoksissa koulumaiseen oppimiseen, että siitä irtautuminen olisi uhka omalle ja ammatti-identiteetille.

Siirtymä/painopisteen siirto  ei onnistu, jos muutoksessa tarvittavilla

• ei ole kykyä reflektoida omaa toimintaa. Ei  selkeää kokonaiskuvaa koulusta instituutiona, sisäistä mallia tai  itselle selvää karttaa siitä.
• ei ole  kykyä käsitteellistää, tiivistää, pelkistää mitä ja miksi he järjestävät opetuksen niinkuin järjestävät. On vain intuitio ja varmuus, että näin se tulee tehdä. 
• ei ole riittävästi kykyä itseohjautua. Kaikki aikuiset eivät ole kovin itsenäisiä ja itsesuuntautuneita.
• ei ole usko omaan kykyyn onnistua myös muullaa lailla ja oppia se. Lapsuus- ja koulukokemukset ovat  voineet lukita  käsityksen oppimisesta. Ei luoteta omaan kykyyn oppia ja kantaa vastuuta omasta oppimisesta
• on lukkiutuneet asenteet.
• ei ole valmiuttaa  tunnistaa ja tunnustaa, että vanha ei enää toimi. 

Mihin pyrkiä ja miten onnistua?

Yhteiskunnan muutos edellyttää uudenlaista oppimista. Futurologit kirjoittivat jo 90-luvulla, että  itseohjautuvasta oppimisessa on tullut nopeasti muuttuvassa maailmassa yksi ihmisen eloonjäämisen edellytyksistä. Jokaisen, ihan jokaisen on kyettävä luomaan uutta tietoa. Siksi työtavoilla, jotka vaativat itseohjautuvuutta ja omaa aktiivisuutta, tulee olemaan entistä keskeisempi asema  kaikessa opetuksessa.

Krtiitikön hurahtaminen itseohjattuun oppimiseen merkitsee kuitenkin- myös kirjan kirjoittajien mielestä- auttamatta  eriarvoisuuden korostumista. Kaikilla voimavarat eivät riitä kehittämään itseä sellaiseksi kuin haluaa olla. Kirjassa siteerataan Rauhalan  ihmiskäsitystä, jonka mukaan ihminen on tajunnallinen, kehollinen ja situationaalinen. Viimeinen tarkoittaa mm. sitä, että oppiminen tapahtuu elämäntilanteen määrittämissä rajoissa. Osa situaatiosta määräytyy kohtalonomaisesti mm.  lapsen ja nuoren koti- ja kouluympäristö.

Koulu voi tukahduttaa kasvun kohti itseohjautuvuutta. Juuri siksi oppimista nyt halutaan muuttaa,  vaikka vain harva pitää lapsia samalla lailla itseohjautuvina kuin aikuiset ovat. Opettajien olisi vapauduttava kaikille tarkoitetun (saman)  pakkosyötöstä ja annettava tilaa toiminnalle, jossa  oppija saa itse päättää milloin hän tarvitsee opetusta, ohjausta ja tukea.

ITSE ajattelen, että nämä kaksi paradigmaa eivät ole dikotomia, joista voidaan valita vain toinen. Vaikka tiede on  kriisissä jo siksi, että  tieto muuttuu koko ajan, meillä on yhä traditiota, joka kannattaa siirtää. Valmista tietoa. Mutta yksin sen omaksuminen ei riitä.

Siirtymän onnistumiseksi kouluun olisi luotava  rakenteita,  joissa  voi puhua työstä. Koulun olisi luotava  kriittisesti reflektoivaa puhekulttuuria.  Opettajien pitäisi opettaa ja oppia asioita yhdessä, tendä  aitoa yhteistyötä. Tarvitaan aikaa irrottautua työstä. Tarvitaan liikkumatilaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa työhön. Tarvitaan johdota positiivista painetta. 

Kuukauden kirja: Opettajan psykologia

KUN vannoutunut didaktiikka-friikki saa käsiinsä kirjan, jossa kerrotan, että hyvä opettaja on aina myös hyvä psykologi, friikki - vaikka pasifisti onkin- vetää varmistimen  pois päältä.

Mutta ihan suotta. Psykologian lisensiaatti Vesa Nevalaisen ja lahtelaisen emeritus-rehtori Auvon Niemisen teos (2010):  Opettajan psykologia (Helsinki: Edita) on sympaattinen kahden konkarin yhteisteos, jossa he kutovat yhteen 260 sivua omien työuriensa aikana tekemiään oivalluksia hyvin monenlaisista koulun arjen kysymyksistä (arvoista, rekrytoinnista, kriisien hoidosta,  muutoksen hallinnasta, oppilashuollosta, oirehtivista oppilaista, opettajien yksintyöskentelystä, murheista ja uupumisesta, niitä purkavasta tiimityöstä ja koulun tulevaisuuksista...)

EN lukenut  kirjaa  ylikriittinen  tiedemoodi päällä. Siinä on ymmärtääkseni sanallistettu vilpittömästi ja auttamisen halusta  kummankin omaa toimintaa ohjaavaa ns.  käyttöteoriaa, joka kuten käsitteeseen kuuluu on eklektinen sekoitus osuvia malleja (esim. Bion ja MBTI), omia kokemukseen perustuvia näkemyksiä ja aina myös  hieman ohuemmin   harkittua  "moskaa".  Jos pipo on kovin kireällä, voi pian alkaa ärsyttää, että monin paikoin kirjan pohdinta ei ole lainkaan psykologiapohjaista. Ja itse asiassa otsikossa olisi opettajan rinnalla yhtä hyvin voinut olla rehtori, siksi paljon ja  ihan ansiokkaasti siinä pohditaan myös johtajuutta.

NÄILLÄ  ehdoilla suosittelen mielelläni kirjan lukemista.  Teknisesti  kirja jakaantuu kolmeen osaan: syys- ja kevätlukukauteen sekä suvivirteen. Osien pituus lyhenee juoksussa, mikä ei ole minusta fiksua. Toisia se ei haittaa. Syvällisempää pohdintaa virkistetään useilla sivuilla  narratiiveilla, arkisilla kertomuksilla. Mainio käytäntö.

Poimin muistiin kirjasta yksittäisiä tokaisuja:

• Hyvän opettajan työura on eheä kokonaisuus: siinä on optimistinen mutta asioita vielä opetteleva alku, sopivasti työntäyteinen keskiosa ja elämänkokemuksen kiteyttävä loppuvaihe.
• Johtaminen on vuorovaikutusta, jonka avulla vaikutetaan ihmisiin.  
• Koulun maine kulkee tarinoina, jotka syntyvät kokemuksista, kuinka oppilas (vanhempi ) on kohdattu. 
• Opettajan pelko kasvojen menettämisestä: Itseään pienemmälle ei saa hävitä. Lapsille kuuluu ja saa hävitä lukuisia taisteluja, kunhan ei häviä sotaa. 
•  Kouluhan on ihan kiva paikka, jos sattuu pitämään sen tyylisistä paikoista. 
• Asiakkaat vaativat koululta hyvää palvelua. Koulun tehtävä on kuitenkin määritelty ihan muualla kuin asiakaspalvelusopimuksissa.

KIRJAN ehkä ansiokkain siteeraus on Juri Arikosken ja Mikael Sallisen malli muutoksen tehokkaasta johtamisesta. Siinä on viisi ohjetta.

• 1. Tiedota ajoissa ja jatkuvasti

• 2. Vuorovaikuta ja johda kysymällä

• 3. Ota ihmiset mukaan suunnitteluun

• 4. Simpelmentoi; yksinkertaista ja käytännöllistä

• 5. Ole avoin; salli pelon ja surun näkyä 

Harmi kyllä lähde on unohtunut kirjasta. Veikkaan, että se on teos "Arikoski, J. ja Sallinen, M.   (2007). Vastarinnasta vastarannalle: johda muutos taitavasti. Helsinki: Työterveyslaitos."

Nevalaisen ja Niemisen teosta ei ole juuri siteerattu netissa. Iloisen poikkeuksen tekee Opesedän blogin puffaus:
https://opeseta.blogspot.co.uk/2016/04/opettajan-psykologia.html 

KIRJOITTAJISTA

Auvo Nieminen on vasta eläköitynyt lahtelainen rehtori ja pääluottamusmies, jolla on myös kouluttaja- ja valmentajakokemusta.

Vesa Nevalainen on psykologian lisensiaatti, joka on kirjoittanut muun muassa useita psykologian alan tietokirjoja. Hän on myös aktiivinen bloggari: http://www.psyli.fi/ajankohtaista/blogi/vesa_nevalaisen_blogi

Kuukauden kirja: Uuden maailman koulu

Siukonen, Wilho (1946). Uuden maailman koulu.
Matkahuomioita  Amerikan  koululaitoksesta.
Helsinki: Tammi. 

HUHTIKUUN kasvatusalan kuukauden kirja olkoon seminaarinjohtaja Wilho Siukosen postuumina vuonna 1946 julkaistu teos "Uuden maailman koulu".  Siukonen kuoli vuonna 1941, ja melkein valmis kirja jäi kesken. Vaimo viimeisteli sen sitten julkaisukuntoon.

KIRJA kertoo amerikkalaisesta koululaitoksesta sellaisena kuin Siukonen sen koki opinto-matkoillaan vuonna 1911 ja 1938. Teos on yhä kiinnostava. Miksi? Mitä annettavaa  meille voi olla 80-100 vuotta sitten saaduista koulukokemuksista?

Paljon. Monen uusimman perusopetuksen opsimme ydinidean juuret löytyvät  noin kaukaa- sekä ajallisesti että maantieteellisesti.

Näin Siukonen kuvailee uuden maailman koulua. Väliotsikointi on minun.

Arviointi (palaute)

Opettaja on aina opastamassa, neuvomassa,  innostamassa ja rohkaisemassa.

Draama

"Voitaisiinko sanoa, että mitään ei ole opetettu, mutta kaikki on draamallisesti eletty, näytetty, asia on omaksuttu, mutta ei pelkkä asia, vaan myös asiaa ympäröivä henki, asian elämänympäristö."

Eheyttäminen

Oppiaineet on  jaettu kursseihin. Oppiaineita on myös yhdistetty ns.  ”General course”-  kursseissa.

Lapsenomaisuus

"Leikinomaisuus antaa leiman kaikelle työlle (esim. leikitään kauppaa)".

Kaksi ensimmäistä vuotta eletään pääasiassa lasten maailmassa.  Työ on koetettu saada hauskaksi, virkistäväksi ja harrastukselliseksi. Alempi kansakoulu on  leikkitoimintaa. Kolmantena vuonna enentyvät aikuisten asiat.

Monialainen oppimiskokonaisuus

Opetuksessa on uniteja (kokonaisuuksia),  esim. kirjastoviikko, jolloin  tutustutaan kirjastoon,  rakennetaan luokkaan oma kirjasto, kirjoitetaan itse... jne.

Oppimiskäsitys

"Lähtökohtana  on lapsi omine haluineen ja pyrkimyksineen". " Elämäntavat eletään. Niitä ei tyrkytetä, ei opeteta vaan menestyksellinen oleminen vaatii niiden oppimista."

Oppimisympäristö

Tällainen koululuokka voisi olla Suomessa vuonna 2017
aivan uudenaikainen. Ei pulpetteja. Mukavia tuolia,
tilaa työpajoille....

Alaluokilla ei  ole pulpetteja, luokkahuone on olohuone. Luokkaan tullaan vapaasti. Olohuoneessa on oltava tunnin ajan. Muuttuvaisuus on nykyaikaisen luokkahuoneen paras ominaisuus. Kalusto on siirreltävää.

Amerikan koulu pyrkii valmistamaan oppilaansa demokraattiseen yhteiskuntaan sopeutuviksi. Se tahtoo kokea elämän sykettä väliitömästi suoraan, joko niin, että se tuo elämän luokseen tai astuu itse elävään  elämään.

Amerikkalainen koulu etsii kosketusta mitä vaihtelevimien elämänmuotojen kanssa.

Positiivisuus

Amerikkalaisessa koulussa pyritään siihen että jobkin on hobbya. Koulutyö on leikinsävyistä, tunteeseen vetoavaa… se mahdollistaa luomaan lapsenomaista henkeä koko kouluaikaan ja tekemään nuoruusajan kokonaan otolliseksi luomaan iloisen mielialan valoisaa hohdetta kaikkeen koulutyöhön, raskaaseenkin.

Hymyillen eletty elämä on parasta elämää, ja tähän iloiseen elämään koulu kuljettaa lapsen.

Tekniikka

Radion käyttöä suositaan. Se luo laajennetun kouluohjelman;  taiteilijat, näyttelijät, kirjailijat ja erilaiset ammattimiehet tulevat oppiaiden luo luokkaan.

Työtavat

Meillä opettaja kysyy- oppilaat vastaavat.  Täällä oppilaat opiskelevat, heidän täytyy kartttaa tietojaan, heidän on ponnisteltava voimiaan, heidän tulevaisuuttaan tässä rakennetaan…
Koulu on häntä varten, hänen tulevaisuutensa hyväksi toimiva, opettajat ovat  tämän opiskelun auttajia ja edistäjiä.

Koko koulutyö on  lapsenomaista totuttautumista suuren ulkomaailman elämän muotoihin.
ollaan rakennusmestareita, teknikoita, maalareita. Sitten päästään kirjastonhoitajiksi, hoidetaan pientä kauppaliikettä, leikitään juhlatilaisuutta jossa totutaan erilaisiksi toimihenkilöiksi: lippujen myyjiksi, ovimiehksi, airuiksi... Ympäristö on tekemistä täynnä.

Yläluokilla on myös ammattiaineita.

Toimintakulttuurin kehittäminen: demokratia ja osallisuus

Eräässä koulussa oli joka keskiviikko keskustelutunti, jossa opettajat olivat mukana. Opettajien tehtäviinsä ei kuitenkaan kuulu järjestyksen valvonta. Siitä oppilaat pitävät itse huolen. Opettajat ovat kuulemassa ja oppimassa kuten kaikki muutkin. Asialistalla on kurinpitoasioita. Erään kerran tilaisuudessa harjoiteltiin vaaleja.

" Amerikan koulu pyrkii valmistamaan oppilaansa demokraattiseen yhteiskuntaan sopeutuviksi. Se tahtoo kokea elämän sykettä väliitömästi suoraan, joko niin, että se tuo elämän luokseen tai astuu itse elävään  elämään". Keskeinen väline tässä on yhteiskuntaoppi.

Toimintakulttuurin kehittäminen: monipuoliset työtavat (ja oppimisympäristöt)

Uuden maailman koulun toiminta ei perustu sarjaan oppitunteja, kuten meillä vielä tänäänkin, vaan päivään mahtuu monelaisia muitakin toimintamuotoja (MH). Siukonen kertoo mm. seuraavista.

1. Yhdessäolotilaisuus (assembly)
2. Vapaa keskustelu. Kouluviikkoon kuuluu tunti, jossa käsitellään uutisia, viikon työ... Silloin tehdään suunnitelmia ja käydään keskustelua esim. käyttäytymisestä konserteissa.  Ajankohtaiset kuvat luokan seinällä.
3. Sanomalehti- tunti: jokainen merkitsi paperille, mitä halusi.
4. Lounas ja kertomuksia
5. Kirjastotunti
6. Musiikki-iltoja, taide- ja virkitystilaisuuksia 

Äidinkieli oli jaettu erillisiin osiin, joissa harjoiteltiin konkreetteja taitoja: kirjoitus, lukeminen, kirjastonkäyttö....

Toimintakulttuurin kehittäminen: Yhdessä oppiva yhteisö

Jo lastentarhassa opitaan: 

1. Sopeudu toisiin.
2. Auta toista.
3. Yhdessä on opittava toimimaan

Luokka ei Amerikassa hiljene, kun opettaja tulee luokkaan, vaan kun toiminta alkaa.  Opettajan pulpetin  paikka ei tavallisesti ole korokkeella vaan sivulla, samalla tasolla kuin oppilaspöydät ja tuolit.

Tutkiva oppiminen, opettajan  ja oppilaan rooli

Amerikkalaisessa koulussa kysymykset ovat oikeita, eikä  virikekysymyksiä.

Valmistava keskustelu rakentuu meikäläistä suuremmassa määrin oppilaiden omavaraisen tiedon arvostamiseen ja käyttämiseen.

Ihanteellinen tapa on sellainen, jossa  oppilas katsotaan aktiiviseksi etsijäksi ja kyselijäksi ja opiskelu on  itsenäistä toimintaa  referenssitöitä, laajempaakin kirjastonkäyttöä, kokeita, retkeilyhuomioita..

Oppilailla on tilaisuus kysellä, lausua mielipiteitään ja pohtia koulun käsittelemiä asioita ja tämä kaikki suoritetaan halulla ja harrastuksella.

Opettaja on jonkinlainen  selvilleottotoiminnan ohjaaja ja kysymyksiin vastaaja. Oopettajalla yleinen opastusvelvollisuus (opetusvelvollisuuden lisäksi). Amerikassa  asian syöttäminen osina tai kokonaisuutena on outoa.

Vahvuudet ja oma kiinnostus

Amerikkalaisessa koulussa etsitään lapsen omia kykyjä ja taipumuksiaja kehitetään niitä mahdollisuuksien mukaan. " Jokaiselle löytyy tehtävää, joka miellyttää, jossa saa tuloksia ja johon toisenkin kerran palaa."

Yläluokilla on  mahdollisuus toteuttaa omia henkilöllisiä toiveitaan erittäin laajassa mitassa.

Isommilla oppilailla on valittavanaan valinnaisaineita; ”elective” 

Yhteenvetoa

Siukonen vertailee teoksessa amerikkalaista koulua suomalaiseen:

" Suomessa koulu on tahdon kasvatusta. Läksyjenantosysteemi asettaa opettajan ja oppiladen tahdot vastakkain.  Samoin erilaiset kurinpitotavat. Suomalainen koulu kasvattaa sisua."

Suomessa lähtökohtana on koulu, ei oppilas. Suomessa opettaja on käskijä, kaikki osaava malli-ihminen ja oppilas käskettävä, tietämätön  hulttimus. Oppilas on vapaa vain välitunneilla.

Suomessa syventävä käsittely tunnin lopussa on  opitun kokoamista, yleisnäkemyksen luomista siveellisten… ohjeiden antamista. Piste lauseen loppuun. Meillä asia on opittava ytimiä myöten.

"Amerikkalaista koulua kuvaa opettajan ja oppilaan samantasoisuus. Kaikki toiminta tapahtuu oppilaan ja hänen tulevaisuutensa puolesta... Koulusta puuttuu suomalainen komentosävy ja suomalainen koulujärjestys: Suora rivit. Liikkua ei saa." Opettajatkin seisovat jonossa. Oppilastuomioistuin voi  todeta opettajan syylliseksi.

Amerikassa syventävä käsittely on opitun omakohtaista elämistä, painumista  asian syntyihin syviin.

Amerikassa opetellaan tuntemaan oppilaitten luonteenpiirteitä (pienet ryhmät). Valvojat kutsuvat oppilaita kotiinsa.

Siukonen näki molempien koululaitosten arvon: Amerikkalainen koulu on pintapuolinen, ja suunnitelmallisen opiskelun useinkin korvaa satunnainen tapaus. Yleiskatsaus opiskeluasioihin jää vajavaiseksi, mutta mikä yleistiedossa menetetään, erikoisopiskelussa voitetaan.

Loppuarvostelu on  "varmaankin suuressa määrin myönteinen".

" Olisin valmis  siirtymään aika askeleen amerikkalaisen koulun tapojen puoleen."

TEKIJÄSTÄ

Wilho  Siukonen (1885- 1941) oli suomalainen säveltäjä, kuoronjohtaja ja oman  aikansa maamme johtava musiikkipedagogi. Siukonen valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1911 ja kanttoriurkuriksi vuonna 1913. Filosofian tohtoriksi  hän väitteli vuonna 1935 koululaisten laulutaidosta.

Aluksi hän teki töitä  oppikoulunopettajana Kouvolassa ja Toijalassa.  Vuodet 1917-1935 hän toimi Sortavalan seminaarin lehtorina ja vuodesta 1935 kuolemaansa saakka Rauman seminaarin johtajana. Erityisesti hän ansioitui koulujen musiikinopetuksen kehittäjänä.  Siukonen teki  opintomatkoja mm. Yhdysvaltoihin, ja niiltä matkoilta hän keräsi ym. kirjassa kuvattuja tietoja.

Kuukauden kirja: Aikuisdidaktiikan perusaineksia

MINUT tuntevat tietävät omituisuuksistani mm. sen,  että pidän enemmän vanhoista kirjoista kuin uusista. Tietotulvassa kun on rauhoittavaa etsiä  tietoa, jonka relevanssi  kestää aikaa.

Sellaista löysin myös tästä kuukauden teoksesta: Peltonen, Matti. (1981). Aikuisdidaktiikan perusaineksia. Porvoo: WSOY.

Kirja  saattaa olla ensimmäisiä suomeksi kirjoitettuja kokonaisesityksiä aikuisten opettamisesta. Samalla kaivelin muistiinpanoista esiin myös muuta teemasta lukemaani ja päätin koota löydöksistä pienen helmilistan yli ko.  kirjan kansien.

Aikuisdidaktiikka

Aikuisdidaktiikka on siis oppia siitä, kuinka aikuinen oppii ja kuinka häntä olisi fiksua opettaa.  Kyse on siis ikäkausi-didaktiikasta. Ydinajatus on, että aikuinen oppii eri lailla kuin lapsi.

Mitä on olla aikuinen?  

OHITAN tässä Peltosen tavoin tosi vaikean käsitteen: aikuisen määritelmän siteeraamalla lyhyesti kirjailija Simone de Beauvoiria: "Mikä on aikuinen? Iän turvottama lapsi."  Riittäköön, että aikuisuus on elämänvaihe, joka edellyttää sukukypsyyttä. Normatiivisesti on kysymys täysi-ikäisyydestä.  Joidenkin mielestä aikuisuus loppuu vanhuuteen. Minä en ajattele niin.

Aikuinen on erilainen kuin lapsi:

• Valmiuksiltaan
• Aikuinen oppii mutta eri tavalla kuin lapsi. Tutkimukset vahvistavat, että terveen ihmisen älykkyys ja oppimiskyky ei olennaisesti heikkene ennen 70 vuoden ikää. 
• Ajattelutaidoiltaan (abstraktiajattelu, loogisuus, kyky nähdä kokonaisuuksia) ja tavaltaan hahmottaa maailmaa (vrt. Piaget)
• Minäkäsitykseltään  ja persoonallisuudeltaan (itsenäisyys, itsemäärämisoikeus, vastuut)
• Kokemuksiltaan (kokemustieto)
• Elämäntilanteeltaan (opintojen ohella työ, kansalaistehtävät, perhe ja kodinpito, muut vapaa-ajan aktiviteetit)
• Aikaperspektiiviltään  (lapsilla tulevaisuus, aikuisilla aktuaalisuus)
• Aikuisella on vähemmän aikaa käyttää opetteluun kuin lapsella

Miten aikuisten oppimistilanteet kannattaisi järjestää?

ON perusteltua olettaa, että pientä lasta kasvattavat erilaiset kokemukset kuin aikuista.

Aikuisten oppimisorientaatio on ongelmakeskeinen. Aikuinen etsii koulutuksesta hyötyä
Hän  motivoituu, jos koulutus tyydyttää hänen tarpeitaan tai se auttaa ratkaisemaan aitoja elämän ongelmia. Ongelmat vaihtelevat aikuisuuden vaiheiden mukaan ja yksilöstä toiseen.

Monella aikuisella on omat tavoitteet oppimiselleen, ja  usein myös tarve käyttää oppimaansa asiaa heti esim. työssään. Kyse on siis merkityksellisyydestä. Aikuisista on mielekästä sellainen oppiminen, jolla on välitöntä sovellusarvoa. Opiskelulla tulisikin olla selkeä tavoite.

Aikuisopetus on  ohjattujen oppimistilanteiden järjestämistä. Siinä voidaan käyttää perinteistä opetusta mutta myös omatoimista opiskelua,  monimuoto- ja etäopiskelua. Aikuisillekin sopii
oppisopimuskoulutus.

Aikuisopetuksessa opettaja  ei ole auktoriteetti vaan asiantuntija ja opastaja. Itse asiassa hän on opiskelutoveri ja opiskelutoverit opettajia.  Aikuiselta voidaan olettaa, että  hän aktivoi itse itsensä  ja suuntautuu  oppimaan.  Itseohjautuvuus ja omatoimisuus korostuvat. Se tarkoittaa itsenäisyyttä, yksilöllisiä oppimistavoitteita ja myös  kriittistä asennetta oppimisprosessia kohtaan.

Aikaisempi osaaminen tulisi aina ottaa huomioon. Aikuisilla on rikas kokemusreservi, jota he voivat käyttää oppimislähteenä. Loogisuuden vaatimus korostuu.

Yleisistä didaktisista periaatteista itse tarkkailisin seuraavia

• Aktiivisuus; Aikuisopiskelu on osallistujakeskeistä 
• Optimaalisuuden periaate (Peltonen): tarpeeksi muttei liikaa; tilanneperiaate: muuttunut tilanne on käytettävä hyväksi; vaihtelun periaate  (Quintilianus)
• Yhteistyö (Dewey)
• Tekemällä oppiminen (Dewey);  opiskelu suuntautuu käytännössä tarvittavien taitojen opetteluun
• Elämänläheisyys (Kilpatrck, Klingberg)
• Ajankohtaisuus (Husén) ja
• Kokemuksellisuus (Kolbe)

Peltosen mukaan aikuisen oppimista tehostaa palaute, joka saa aikaan  mielihyvän tunteen,  aineksen jakaminen osiin, ympäristö (olosuhteet,  tasa-arvoinen ja opiskelijaa kunnioittava ilmapiiri, jossa tavoitteet, suunnittelu ja arviointi toteutetaan yhteistyössä ohjaajan ja osallistujien kesken) ja sekä  prosessin että  tulosten  arviointi.

Tavoitteiden merkitys

Peltonen pohtii kirjassa myös tavoitteita. On määriteltävä:  Mitä on opittava? Ja kuinka paljon siitä on opittava?

1980-luvun tapaan Peltonen käy läpi taksonomisia tapoja kuvailla tavoitteita. Ne sytykkeenä kirjasin muistiin seuraavaa:

Mistä näkee, että taito on kehittynyt:
suoritus tehostuu: nopeus kasvaa,  tarkkuus kasvaa, virheet vähenevät. Haittavaikutukset vähenevät
Otetaan käyttöön uusi toimintamalli tai  uusia toimintavaihtoehtoja.

Taidon osaamisen tasoa kuvaillaan seuraavasti:  jäljittelee, toimii ohjeen mukaan, osallistuu, toimii tehokkaasti…rutiini, automaatio... Suoritus on hioitunut; henkilö kykenee suorittamaan useita asioita yhtä aikaa (koordinaatio); Toiminta on luontevaa tai se saa  uusia vivahteita.  Henkilön toiminnassa näkyy ainutlaatusta tyyliä.

Mistä näkee, että on opittu tietoa?
Henkilö tietää jotain uutta tai tietää paremmin tai yksityiskohtaisemmin/syvemmin.  Hänen skeemansa tarkentuu (assimilaatio ja akkomodaatio).

Tiedon osaamisen tasoa kuvaillaan seuraavasti: tunnistaa-  nimeää, palauttaa, vertailee, järjestää uudelleen, luo uutta. Tietää, muistaa, ymmärtää (osaa käyttää vaihtoehtoisia ilmaisuja), soveltaa. analysoi, syntetisoi, arvioi.

Mistä näkee, että asenteet ovat muuttuneet?
Opittavaan asiaan syntyy emotionaalista kiintymystä (tai torjuntaa). Henkilö iloitsee, kokee kauniina, kokee arvokkaana, valitsee, karttaa...

Asenteen omaksumisen tasoa kuvaillaan seuraavasi:  kiinnostuu,  ottaa vastaan/alistuu, suhtautuu positiivisesti, arvostaa,  kiteyttää arvot kokonaisuudeksi tietoisella tasolla, jäsentää,  arvot luonnehtivat yksilön elämäntyyliä.

Muita lukuvinkkejä

Alanen, A. (1985). Johdatus aikuiskasvatukseen. Radion aikuiskasvatussarjan ensimmäisen osan oppikirja. Yle/opetusohjelmat. Helsinki.

Harva, U. (1955). Suomalainen aikuiskasvatus. Helsinki: Tammi.

Hellström, M. (2010). Sata sanaa kasvatuksesta. Jyväskylä: Ps-kustannus.

Hely, A.S.M. (1968 ). Uusi aikuiskasvatus. Forum- kirjasto. Helsinki: Tammi

Hirsjärvi, S. (toim.). (1982). Kasvatustieteen käsitteistö. Helsinki: Otava.

Kansanen, P. (1998). Mitä jäljellä kasvatus- ja opetusopista? Kasvatus, 29 (2), 156–165.

Nurmi, K. E. (1986). Johdatus kasvatuksen filosofisiin ja historiallisiin perusteisiin. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus. Helsinki: Yliopistopaino.

Kuukauden kirja: Kultainen kirja (1530)

Erasmuksen kirja on tosi pienikokoinen. Sivuja on
122.

JOULUKUUN kasvatusalan kuukauden kirja olkoon Erasmus Rotterdamilaisen "Kultainen kirja. Nuorten hyvistä tavoista", jonka turkulainen  Faros-kustannus Oy julkaissut vuonna 2005 uudelleen suomennettuna.

Alunperin kirja ilmestyi vuonna 1530 nimellä "De civilitate morum puerillum", vapaasti suomennettuna:  Nuorukaisten hyvistä tavoista.  Se kirjoitettin helppolukuiseksi ja nopeasti omaksuttavaksi. Teos käännettiin aikanaan 14 kielelle, suomeksi  jo vuonna 1670 nimellä Cullainen kiria. Kustantajana oli Johannes Gezelius.

Kysessä on tiettävästi ensimmäinen käytösopas, ja sitä pidetään eurooppalaisen tapakulttuurin lähtökohtana. Teos oli tarkoitettu Veeren ruhtinaan Henrik-pojalle, mutta myös soveltaen myös muille pojille - opastukseksi muun muassa opinnoissa ja käytöstavoissa.

Erasmuksen mukaan nuorten kasvatus koostui useasta osasta.  Tärkein tehtävä oli istuttaa  hurskauden taimia hauraaseen mieleen. Toinen tehtävä on opettaa rakkautta ja tietämystä  vapausta taiteista (siis trivium ja quadrium MH). Kolmanneksi oli tärkeää antaa ohjeita elämän velvollisuuksista ja neljänneksi harjoittaa hyviä tapoja pienestä pitäen. "On eduksi, että ihminen on kaikin puolin järestyksessä niin mielen ja ruumiin kuin eleiden ja vaatetuksen suhteen".

Kohtuullisuus, säädyllisyys, oikeudenmukaisuus ja kunnia olivat hyveitä, joita Erasmus tarjosi prinssille ohjeiksi. Erasmus varoitti öykkäröinnista, joka on muille kiusallista. Omahyväisyys ja rehenteleväisyys on syytä jättää kotiin. Sopiva käytös toteutuu itsesäätelyn ja -hillinnän kautta.  Mm.  pöytätavat opitaan  parhaiten juurruttamalla ne jo lapsuusiässä.  

Poimin  kirjasta  käytöstapoja, joihin tuolloin kiinnitettiin huomiota.

• alastomuus
• asento
• askellus
• hampaiden valkaiseminen
• haukotteleminen
• hengittäminen (ja kuorsaaminen)
• ilman päästäminen
• kampaaminen
• karkeat sanat
• keskeyttäminen
• kuorsaaminen
• käsien peseminen
• käsillä elehtiminen
• leikit
• meikkaaminen
• nauraminen
• niistäminen
• pidoissa 
• pukeutuminen
• pään ja korvien kaiveleminen
• ruokaileminen
• silmiin katsominen
• sylkeminen
• vanhusten kunnioittaminen
• virtsaaminen
• ylenantaminen 

Alastomuus

" Sellaisten ruumiinjäsenten paljastaminen, joihin luonto on liittänyt häpeän, pitäisi olla kaukana hyvästä käytöksestä. Jos  välttämättömyys kuitenkin vaatii tällaista toimintaa, se pitää tehdä säädyllisesti ja vaatimattomasti, vaikkei paikalla olisi ketään. Enkelit ovat aina lähellä..."

" Kun olet riisuutumassa tai nousemassa vuoteesta, muista  häveliäisyys ja katso, ettet paljasta toisen katseelle mitään, minkä tavat ja luonto ovat peitettäväksi tarkoittaneet."

Asento:

" Olkapäiden tulisi  olla tasapainossa, ei niin kuin laivan purjeet, joista toinen on ylhällä ja toinen alhaalla."
" ..ne, jotka laiskuudesta ovat omaksuneet velton ryhdin, ovat taanneet itselleen kyttyräselän.."
" ... Eikä käsiä ole soveliasta pitää selän takana, sillä niin toimivat ainoastaan varkaat. "
" Istuminen polvet toisistaan erillään tai seisominen jalat haarallaan tai ristissä on rehentelijöiden tapa."
"Jalkojen siirteleminen istuessa on typeryyden merkki."

Askellus

"Askelluksen ei tulisi olla sen paremmin raukeaa kuin hätäistäkään, sillä edellinen on heikkouden, jälkimmäinen raivokkuuden merkki."

Hampaiden valkaiseminen

" Hampaiden... valkaiseminen jauheella sopii vain tytöille."

Haukotteleminen

"Jos tunnet tarvetta haukotella etkä pysty kääntymään syrjemmälle tai siirtymään pois, peitä suusi liinalla tai kämmenellä ja tee sittem ristinmerkki."

Hengittäminen

" Osoittaa huonoa käytöstä hengittää äänekkäästi sieraimillaan, sillä se on suuttumuksen merkki. Sitäkin pahempaa on kuorsata kuin  raivopää..."

Ilman päästäminen:

" On niitä, jotka kehottavat nuorukaisia hillitsemään ilmavaivojaan puristamalla pakaroitaan yhteen. Mutta ei ole hyvien tapojen mukaista aiheuttaa itselleen sairautta, jotta yrittäisi vaikuttaa kohteliaalta. Jos joudut antamaan periksi, tee se yksin. Mutta jos et, kuten vanha sanaparsi sanoo, peitä ääni yskäisyllä."

Kampaaminen

" Hiusten tulisi olla sievät, mutta ei niin laitetut kuin tyttöjen kampaus."

Karkeat sanat

" Rehdin nuorukaisen ei pitäisi omaksua karkeita sanoja kielenkäyttöönsä."
" Jos asiat vaativat jonkin häpeällisen ruumiin osan mainitsemista, siihen tulisi viitata  hienotunteisella kiertoilmauksella."

Keskeyttäminen

" On moukkamaista keskeyttää puhuja ennenkuin hän on lopettanut kertomuksensa"

Käsien peseminen

" Älä koskaan  istu pöytään pesemättä käsiäsi ja puhdistamatta kynsiäisi liasta, joka niihin on tarttunut, sillä muutoin sinua kutsutaan likasormeksi."

Käsillä elehtiminen

" ..elehtimein käsillä kertoo heikosta tasapainosta."

Leikit

" Jos kamppailet kokemattomia vastustajia vastaan ja voitat kerran toisensa jälkeen, anna toisinaan päihittää itsesi; se tekee leikistä hauskempaa.

Meikkaaminen:

" Poskia ei pidä pullistella, eikä niitä kannata tärvellä ihomaalilla kuten narrit."

Nauraminen

" Hörönauru ja kohtuuton hilpeys...on sopimatonta... Nauraminen yksinään tai vailla selvää syytä lasketaan joko tyhmyydeksi tai mielenvikaisuudeksi."

Niistäminen + muuta:

"Sieraimiin ei saisi kerätä räkää."

" Sopimatonta on  pudistella päätään ja heilutella hiuksiaan, yskiä tarpeettomasti, rykiä, samoin kuin raapia päätään, kaivella korviaan, niistää nenäänsä, sivellä kasvojaan aivan kuin pyyhkisi pois häpeää, hieroa takaraivoaan ja nostella hartioitaan. "

Pidoissa

" Kun pyyhit käsiäisi, pyyhi mielestäsi samalla kaikki huolet, sillä on huonotapaista  olla pidoissa surullinen ja levittää murhettaan muihin."
" Jos juhlat kestävät kaummin kuin on lapsille sopivaa ja alkavat muuttua irstailuksi, poistu paikalta, kun olet kylläinen, joko vaivihkaa tai pyydettyäsi luvan."

Pukeutuminen:

Erasmus kannatti täyspukeutumista. Vaatteiden tarkoituksena on kaunistaa ja verhota ruumista.
Paidassa ei saa olla virtsatahroja, eikä iho kaipaa tatuointeja. Puhtaus kuuluu luonnostaan sivistyneeseen käytökseen.

" Vaatteen tehtävä on verhota se, mikä on siveetöntä näyttää muiden silmille."
" Sivistynyt huolettomuus sopii nuorille."

Ruokaileminen:

" Kieltydy kohteliaasti, jos sinut kutsutaan kovin kunnioitetulle paikalle."
" Vanhempien ihmisten ja toipilaiden on soveliasta nojata toisella tai molemmalla kyynärpäällä pöytään."
" Älä koske ensimmäisenä ruokaan."
" Sinun ei tulisi ottaa ...kaikkea... vaan tyytyä siihen annokseen, joka edessäsi on."
" Pureskele ruokasi ennenkuin juot."
" Epäkohteliasta on ... tuijottaa herkeämättä toista ihmistä."
" Naiselle hiljaisuus on viehättävä ominaisuus, mutta  vielä viehättävämpi se on lapsille."
"Jotkut pikemminkin hotkivat kuin nauttivat ruokansa, aivan kuin ne, kuten sanonta kuuluu, jotka kohta joutuvat kaltereiden taakse. Tällainen ahmiminen on tyypillistä varkaille. Jotkut ahtavat kerralla suuhunsa niin paljon, että heidän poskensa paisuvat kuin palkeet. Jotkut avaavat pureskellessaan leukansa niin ammolleen, että ääntelevät kuin siat. Jotkut taas hengittävät niellessään niin raskaasti, että tuntuu kuin heitä kuristettaisiin. Ei ole kohteliasta eikä turvallistakaan juoda tai puhua suu täynnä ruokaa."
" On töykeää tarjota toiselle jotakin sellaista, jonka itse olet puoliksi syönyt. Yhtä karkeaa on kastaa puoliksi syöty leivänpala uudelleen keittoon ja vastenmielistä sylkäistä ulos pureskeltua ruokaa ja pudottaa takaisin lautaselle. Jos olet syönyt jotakin, jota et pysty nielemään, sinun pitää hienotunteisesti kääntyä poispäin ja heittää se jonnekin....Älä heitä luita tai muita jätteitä pöydän alle lattiaa roskaamaan tai paiskaa niitä pöytäliinalle, puhumattakaan siitä, että laittaisit ne tarjoiluastialle. Laita ne lautasesi reunalle tai astialle, joka on annettu nimenomaan tähteitä varten."

Silmiin katsominen:

" Kun kohtaat toisen ihmisen, katso aina silmiin, sillä silmät paljastavat mitä sinä olet. Ohi katsojalla eivät useinkaan ole puhtaat jauhot pussissa. Levolliset ja kunnioittavat silmät kertovat omistamastasi kauneudesta. Julmat silmät viittaavat vihaisuuteen, julkeat röyhkeyteen ja levottomat mielipuolisuuteen. "

Sylkeminen

" Sylkiessä käänny poispäin, ettet pärski toisten päälle... Liman uudelleen nieleminen on siivotonta..."

Vanhusten kunnioittaminen
"... on noustava seisomaan vanhusten edessä."

Virtsaaminen:

" Virtsan pidättäminen on haitaksi terveydelle, mutta hyvät tavat edellyttävät tarpeen tekemistä yksinäisyydessä. "

Ylenantaminen

" Vetäydy syrjään, jos olet antamaisillasi ylen. Oksentaminen ei ole sinänsä rumaa, mutta ylesyömisen jälkeen se on häpeällistä."

Yhteenvetoa

En ole ihan varma, kumpi on vaikeampaa: elää uuden ajan alun tapojen vai nykyisen tavattomuuden mukaan.  Mainio on kuitenkin yhä  Erasmuksen ohje: Samalla kun on itseään kohtaan vaativa on annettava auliisti anteeksi hairahdus muille.

"  On sellaisia, jotka korvaavat muilla avuillaan käytöksensä karkeuden. En siis tarkoita sitä, ettei voisi olla hyvä ihminen, vaikkei osaisikaan käyttäytyä. Mutta jos toveri tekee virheen tietämättömyyttään asiassa, jolla on seuraamuksensa, on kohteliasta neuvoa häntä kahden kesken."

Lyhyesti Erasmus Rotterdamilaisesta  

Erasmus (1466- 1536) oli Euroopan johtavia renessanssihumanisteja ja oman aikakautensa kuuluisin oppinut.

Hänen nimensä oli alunperin Gerrit Gerritzoonsin.  Gerrit oli  katolisen papin ja lääkärin tyttären  avioton poika.

Vanhempien kuoltua, hän opiskeli luostarissa ryhtyäkseen munkiksi,  mutta siirtyi sitten eri ruhtinaiden palvelukseen.  Erasmus oli ensimmäinen, joka elätti itsensä vapaana kirjailijana. Kirjapainotaito oli juuri keksitty.

Suomalainen Mikael Agricola oli Erasmuksen oppilaita.

Kuukauden kasvatusalan kirja: Puhujan kasvatus

KUUKAUDEN KIRJA:
Quintilianus, M.F. (2014 ). Puhujan kasvatus.  I-IV-kirja. Turku: Faros. Suomentanut: Aulikki Vuola


Espanjalaissyntyinen Marcus Fabius Quintilianus (35- 95 jaa.) oli  roomalainen asianajaja, konsuli ja valtion palkkaama retoriikan opettaja. Useat keisarit olivat hänen suosijoitaan.
Hän opetti  omassa puhujakoulussaan siihen saakka, kun hän jäi  eläkkeelle. Quintilianusta pidetään Rooman suurimpana - myös ainoana merkittävänä  kasvatusteoreetikkona ennen kirkkoisä Augustinusta.

Eläkevuosinaan Quintilianus kirjoitti kuuluisimman teoksensa, puhetaidon 12-osaisen oppikirjan ”Institutio Oratoria”. Sitä  voidaan pitää ensimmäisenä didaktiikan kirjana. Tästä kirja(sarja)sta on nyt ilmestynyt suomeksi neljä ensimmäistä osaa. Teoksessa Quintilianus kuvaa, kuinka ylimyksestä koulutetaan täydellinen  puhuja ensin litteratorin alkeiskoulussa, sitten grammatikon ja lopulta reettorin koulussa.

Julkisen koulun kannattaja

Quintilianus kannatti  laadukkaita julkisia kouluja,  joissa oppilas oppii välttämättömiä sosiaalisia taitoja ja hyötyy muiden oppilaiden opetuksesta, erityisesti virheiden korjaamisesta.  Opetusryhmä sai olla suuri. Suuri kuulijamäärä innostaa.  Hänen mukaansa kaikki hyvät opettajat ovat mielissään  isosta kuulijamäärästä ja katsovat ansaitsevansa kunnon yleisön. Heikkotasoisemmat opettajat  taas tuntevat  omat rajansa, eivätkä pane pahakseen keskittyä yhteen ainoaan oppilaaseen ja toimia siten kaitsijan  (paedagogus) tehtävässä.

Ryhmän suuri koko ei haittaa, koska ppettajan ääni ei ole niinkuin ruoka, josta riittää vähemmän yhdelle mitä useampia syöjiä on,  vaan se suo auringon tavoin saman verran valoa ja lämpöä kaikille kuuljoille.”

Samassa ryhmässä oli hyvä olla eritasoisia oppilaita. Kilpailu siivittää opinnoissa pidemmälle ehtineiden menestystä ja  herkässä iässä olevien vasta-alkajien on mukavampi jäljitellä oppilastovereitaan kuin opettajaansa siksi että sen on helpompaa.

Opetukseen dynamiikkaa tuo oppilaiden keskinäinen kilpailu. Lapselle on  hyödyksi olla tovereita,  joita hän voi  aluksi jäljitellä ja jotka hän pian jo haluaa ylittää taidoissa.  

Kilpailuhalu  kasvaa kehuista. On noloa olla vertaistaan huonompi ja hienoa voittaa joku etevämpi toveri.  

Opetusnäkemys

Quintilianus kirjoitti kirjan nimenomaan  jalosukuisille pojille puhetaitoa opettavalle. Kirjan alkusivuilta voi hahmotella  hänen opetuskäsitystään.  Saatteen mukaan  ohjeilla ei mitään arvoa, jos  oppilaalla ei ole luontaisia  valmiuksia puhetaidon alalle. Niistä ei ole hyötyä lahjattomalle ihmiselle.

Oppilas tarvitsee siis lahjat, asiantuntevan, oivallisen opettajan, sinnikkään opiskelun ja jatkuvan harjoittelua. Asiat piti ymmärtää.  Hän ymmärsi lapsuuden eritysluonnetta.  Ihminen ei ole missään muussa  iässä  niin väsymätön. Poikaikäiset kestävät  luonnostaan paremmin vaivannnäköä kuin nuoret miehet.

" Opettajan velvollisuus on opettaa, oppilaiden velvollisuus puolestaan osoittautua oppivaisiksi, kumpikaan ei riitä ilman toista.  Niinkuin ihminenkin saa alkunsa molemmista vanhemmistaan ja siemenet kylvetään maahan turhaan, elleivät ne päädy peltoon muokattuun vakoon, samoin ei kaunopuheisuuskaan pääse varttumaan, ellei opettajaa ja oppilasta yhdistä keksinäinen yhteisymmärrys."

Ikäkausipedagogiikkaa

Quintilianus oli ensimmäisiä, joka ymmärsi lapsuutta psykologisesti. Yleensä lapsia pidettiin tuohon aikaan tyhminä. Quintilianuksen mielestä lapset käsittivät asioita nopeasti ja heillä oli luonnollinen halu oppia.

Opetus oli aloitettava varhain, mutta opinnoillakin on lapsuusvaiheensa. Opettaja ei saa kuormittaa heiveröisiä oppilaitaan…Kapeasuistakin astiaa nopeasti täytettäessä nestettä valuu yli, mutta se täyttyy kyllä vähitellen, jos siihen kaataa vähitellen tai jopa tipan kerrallaan. Vastaavasti on otettava huomioon, minkä verran lapsen mieli pystyy vastaanottamaan tietoa: käsityskyvn ylittävät asiat eivät pääse kiinnittymään lapsen mieleen, koska se ei ole vielä tavallaan tarpeeksi avautunt niiden omaksumiseen. Pienet lapset omaksuvat helpommin pieniä asioita.  Aivan pienikin lapsi pystyy jo painamaan mieleensä monenlaisia asioita.  Opetuksen on oltava aluksi lapsille leikinomaista. Lapselle tulee esittää kysymyksiä ja antaa tunnustusta. Norsunluisia kirjaimia kannattaa antaa leikkikaluiksi. Lapsen on hyvä oppia iloitsemaan  osaamisestaan.

Eriyttämistä

Quintlianus kuvailee  erilaisia lapsia: velttoja, sellaisia, jotka eivät siedä käskyjä, pelokkaita...Niitä jotka työskentelevät  pitkäjänteisesti ja niitä joiden työskentely on nopea kuohahdus. Opiskeluinto on kiinni pojan omasta tahdosta, sitä ei voi pakottaa. Mutta silti on hyvä antaa kaikille virkistystaukoja.

Erilaisille lapsille piti opettaa eri asioita ja eri tavalla. Opetusta piti siis  eriyttää.  On tunnistettava  lasten lahjat.` Kokenut opettaja tarkastelee opetettavakseen uskotun pojan lahjoja ja luonnetta.

Muisti oli Quintilianuksen mukaan  lahjakkuden merkki. Hyvä muisti omaksuu helposti ja pitää luotettavasti mielessä muistiin painetut asiat. Seuraavaksi tärkein ominaisuus on jäljittelykyky.
Todella lahjakas poika on myös hyväkäytöksinen.   Ihanteellinen oppilas omaksuu hänen mukaansa opetettavat asiat vaivattomasti ja esittää välillä kysymyksiä, mutta ennemminkin seuraa perässä kuin rientää opettajan edelle. Vastahakoinen lapsi kannatti tehdä kateellisesksi suuntaamalla opetus toiselle oppilall.

Opetussisältöjä piti  eriyttää oppilaiden lahjojen mukaan. On hyödyllistä opettaa siten, että edistetään kunkin oppilaan omia luonnonlahjoja ja ohjataan tämän taipumuksia mieluiten siihen suuntaan, jonne ne luonnostaan viittaavat.

Quintilianus kuvailee ihanneoppilaista näin: " Haluaisin opetettavakseni sellaisen pojan, jota kehuminen kannustaa ja maine ilahduttaa ja joka itkee häviölle jäämistään. Tällaista lasta on kasvatettava vetoamalla hänen kunnianhimoonsa, moite sattuu hänen kipeästi."

Heikkolahjaisia tuli ohjata vain heidän luontaisten taipumustensa suuntaan. Näin he ovat tehokkaampia ainoassa osaamassaan asiassa.

Kasvatuksen ja opetuksen päämäärä

Quintilianuksen  kasvatuspäämäärä oli terve sielu terveessä ruumiissa. Sielun kasvatuksen päämääränä oli humanitas - rikas ja monipuolinen inhimillisyys.

Kasvatuksen  ja opetuksen sisällöt

Puhetaito oli Quintilianukselle ihmisen ja kulttuurin kehityksen korkein päämäärä. Puhetaidon lisäksi tärkeää oli moraalikasvatus. Vain hyvä mies saattoi olla hyvä puhuja.  Jo alkeiskoulussa oli tärkeää osata kirjoittaa hyvin ja nopeasti.

Keskeinen oppimateriaali oli hyvät puheet. Hän halusi  opettajienkin huolehtivan imettäjien tapaan siitä, että he ruokkisivat herkässä iässä olevien oppilaiden mieltä pehmeällä ravinnolla ja sallisivat näiden ns.  imeä miellyttävänkin  oppiaineen maito.

Myös monesta muusta aineesta oli hyötyä (Ars Liberales). Erikseen hän kirjoittaa mm musiikista,  matematiikasta ja komedianäyttelijän opettamasta esiintymisesta  ja elehtimisestä. Quintilianus kannatti  jo Platonin ja Aristotelesin esittämää peräkkäisyysperiaatetta. Kaikkia aineita ei tulisi opettaa yhtä aikaa, vaan yhtä tai kahta ainetta yhdellä kouluasteella.

Opetusta ja kasvatusta tuli eheyttää. Jäljennettävissä teksteissä tuli olla moraaliopetus. Ajankuluksi kannatti opetella kuulusien miesten sanoja ja valikoituja kohtia runoista,

Opetus tuli antaa kreikaksi.

Kasvatuksen ja opetuksen keinot

Keskeinen kasvatuksen väline oli kasvattaja. Pojan vanhempien tuli olla sivistyneitä. Oli harkittava, mitä lapsen kuullen puhuttiin ja tehtiin, koska lapset olivat innokkaita matkimaan. Lapsen hoitajien   kielenkäytön tuli olla virheetöntä.  Tärkeitä olivat myös puhujatoivoa kaitsevat korkeasti oppineet orjat. Orjan  jatkuva seura muokkaa parempaan suuntaan niitäkin tovereita, joiden vaikutusta on aluksi syytä pelätä.

Opettaja teki työtä vastustuskyvyttömien lasten kanssa. Siksi häneltä vaadittiin nuhteettomuutta, harkintaa ja  suunnitelmallisuutta. Opettajiksi tuli ottaa vain kaikkein parhaita, oppineita, taitavia ja lapsen tasolle asettumaan pysyviä.  Opettajan tuli olla kuin isä: luja muttei ankara, ystävällinen muttei liian tuttavallinen. Opettaja ei saanut olla veltto ja periksiantava. Hänen tuli puuttua havaitsemiinsa virheisiin menettämättä itsehillintäänsä. Opettajan henkilökohtainen auktoriteetti ja esikuva tehosivat paremmin kuin pakko. Opettajan oli osattava varoittaa niin, ettei rangaistuksia tarvita.

Opetusmenetelmän tuli olla mahdollisimman ankara. Opettajan oli vaadittava oppilaita kuuntelemaan häntä tarkkaavaisesti ja kurinalaisesti. Pehmeä kasvatus  rappeuttaa kaiken sielun ja ruumiin. Toisaalta Quintilianus uskoi kehumisen voimaan.  Etenkin nuorimmille oppilaille oli varottava valitsemasta kuivakkaa  ja ikävystyttäävää opettajaa.

Opettaja, joka hoiti opetuksensa oikealla tavalla, sai oppilaat kiintymään itseensä ja ihailemaan häntä. Jäljittelemme innokkaasti niitä ihmisiä, joita kunnioitamme.

Oppilaille hän antoi ohjeen: "Mieltykää opettajiin yhtä paljon kuin itse opintoihin. Pitäkää heitä henkisinä joskaan ei ruumiillisina vanhempinanne."

Keskeisin opettajan opetusväline oli elävä sana. Opettajan oli kerrottava omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan.

Tärkeää oli lukea hyviä puheita.  Opettaja itse opetti luettavien puheiden ansioita ja heikkouksia, mutta kannatti myös esittää oppilaille kysymyksiä ja testata  näiden arvostelukykyä.  Tekstejä luettiin ääneen. Luokka pantiin hiljaiseksi ja yksi lukijaksi. Opettajan oli itse luettava joka päivä ääneen jokin teksti…elävästä äänestä saa taysipainoisempaa ravintoa. Ennen muuta pitäisi lukea eturivin kirjailijoita.  Toisaalta hänestä kannatti lukea ääneen myös kehnoja ja virheitä sisältäviä puheita. … Puheita ei tullut opetella ulkoa -  Vain valikoituja kohtia.

Harjoituspuheen pitäminen oli Quntilianiksen mukaan uusin ja hyödyllisin harjoittelumenetelmä. Oppilaiden oli myös annettava esittää kirjoittamiaan  puheita.

Puhujalla  on oltava hyvä muisti. Sitä kehitettiin ennen muuta harjoittelulla.  Selkeää puhumista kehitettiin lasketelemalla hankalia sanoja.

Hän kannatti myös  vaihtelua.

Oppilaiden pieksemistä  Quintlianus ei kannattanut, vaikka se oli yleisesti sallittua.  Hän vastusti  ruumiillista kuritusta siksikin, ettei  rangasitusmuotoa tarvita lainkaan, jos oppilaalla on uuttera opintojen  valvoja mukana.

Reettoreilta hän vaalti paljon. Opettajan on pidettävä ankaraa kuria ja hillittävä oppilaiden käytöstä. Hänen on oltava ankara, muttei tyly,  ystävällinen muttei liian tuttavallinen. Hänen on puhuttavaalinomaa kunniallisuudesta ja hyveellisyydestä. Hän ei saa kiivastua helposti, muttei liioin ummistaa silmiään.

Toverit stimuloivat toisiaan, ja suuri joukko myös opettajaa. Oppilas oppii myös muille oppilaille opettavia asioita.  Koulussa syntyi myös elinikäisiä ystävyyssuhteita  Tovereiden tuli kuitenkin olla parhaita mahdollisia.  ”Jokaisen koulun uskotaan turmelevan oppilaiden moraali, ja toisinaan se turmeleekin, mutta voihan näin käydä kotioloissakin”.

Erityisesti siirryttäessä reettorin kouluun murrosiässä vanhemmista tovereista oli myös vaaraa.  Herkässä iässä olevat pojat oli  pidettävä erossa varttuneemmista  ja vältettävä näin siveellisyysrikos.

Opetuksessa edistymisen arviointi

Quintilianus piti virheiden korjaamista tärkeänä, mutta se piti tehdä taidolla. Korjaukset on tehtävä oppilaan ikätasoon sopivalla tavalla ja huomioitava höneltä vaadittavissa suorituksissa ja niiden korjaamisessa  hänen voimavaransa. Itse Quintilianus kertoi vakuuttavansa aina oppilaalle hänen pystyvän parempaankin.

Reettori ei saa  olla oppilaiden virheitä korjatessaan liian pisteliäs, eikä missään nimessä pilkallinen.  Hän ei saa kehua esityksiä liian ylitsevuotavasti, muttei toisaalta olla liian ankarakaan. Joitakin kohtia esityksessä  tulee kehua,  joitakin vain suvaita, joitakin myös muuttaa.  Oppilaat voivat myös välillä lannistua, jos opettaja korjaa heidän virheitään liian ankaralla kädellä. He eivät enää usko kykyihinsä ja käyvät alakuloisiksi, saatavat lopulta alkaa inhota koko koulunkäyntiä.

Myös toverit osallistuivat palautteen antamiseen. Heidät oli opetettava reagoimaan hillitysti (ei saa hyppiä). Vastavuoroinen kohteliaisuus oli sekin haitallista.

Summaa

Quintilianus kirjoitti kirjansa noin 1900 vuotta sitten. On mielenkiintoista, kuinka monet hänen ajatuksistaan ovat yhä ajankohtaisia. Näitä ovat mm.
- ajatus, että lahjakkuutta tarvitaan, mutta se ei riitä. Tarvitaan myös ponnistelua
- holistinen kasvatuspäämäärä
- kasvattava opetus
- kunnianhimoon vetoaminen
- lapsuuden ymmärtäminen omaleimaisena ikäkautena, johon opetus on sovitettava
- omille vahvuuksille rakentaminen
- opettajan ja oppilaan suhteen merkitys
- opetuksen näkeminen opettajan ja oppilaiden yhteistoimintana
- ruumiillisen kurituksen vastustaminen
- usko palautteen merkittävyyteen: kehumiseen ja kannustamiseen
- usko opettajan merkitykseen
- varovaisuus kielteisen palautteen antamisessa
- vertaisten hyödyntäminen opetuksessa (jäljittely)  ja palautteen antamisessa
- yhdysluokat

Toisaalta on todettava, että monesta hänen esittämästäään ajatiksesta on irtauduttu Näitä ovat
- ankaran kurin ihanne
- muistin merkityksen ylikorostaminen
- opettajan auktoriteettiasema
- opettajan siveellisyyden korostaminen
- oppilasta kouluun seuraava kaitsija (vrt. kuitenkin kouluavustaja)
- puhetaidon ylikorostaminen opetusohjelmassa
- usko jatkuvaan harjoitteluun?
- usko kilpailun hyödyllisyyteen
- vieras kieli opetuskielenä

Quintilianuksen omat aikalaisensa eivät häntä ymmärtäneet. Monet Insitutio Oratoriossa esitetyt  ajatukset koulukasvatuksen kehittämiseksi, esim. ruumiillisesta kurituksesta luopuminen,  eivät  toteutuneet moniin vuosisatoihin. Keppi kuitenkin poistettiin roomalaiskouluista hänen ansiostaan.

Quintilianuksen teos löydettiin uudelleen 1400-luvun alussa, ja sen humaaneilla kasvatusperiaatteilla  oli suuri merkitys  sekä renessanssin että humanismin aikana kouluopetuksen kehitty-miselle.

Kuukauden kasvatusalan kirja: Kerettiläisen kirja

TUNNETTU pappi Jaakko Heinimäki on kirjoittanut manion kirjan (Heinimäki. J. 2015.  Kerettiläisen käsikirja. Mitä harhaoppiseksi haluavan olisi syytä tietää. Helsinki: Kirjapaja).

Kirjan otsikko on hauska, mutta vitsikäs teos ei ole. Heinimäki esittelee  upeasti, kuinka kristinuskon oppi on vuosisatojen aikana syntynyt ja kehittynyt ja kuinka se on synnyttänyt myös merkittäviä harhaoppeja (jotka muuten elävät yhä monissa teologisissa keskusteluissa). Hänen mukaansa Jeesus  ja ensimmäisen polven kristityt olivat itse asiassa vääräoppisia juutalaisia ja islaminuskoiset vääräoppisia kristittyjä :-).

ESITTELEN kirjan kuitenkin kuukauden kasvatusalan kirjana. Miksi? Luin sitä, mitä tämä teologinen kirja kirjoittaa kirkon opista ja seitsemästä  tuomitusta harhaopista (Gnostilaisuus, Markionilaisuus, Areiolaisuus, Doketismi, Nestorialaisuus, Donatolaisuus ja Pelagiolaisuus)  ikäänkuin analogiana perinteisen pedagogiikan ja vaihtoehtopedagogiikkojen (esim. Waldorf-pedagogiikka, Summerhill...) jännitteisestä suhteesta. Näin lukemalla hitaasti muuttuva koulun arjen pedagogiikka (kutsun sitä kouluopetusopiksi) saa ehkä hieman ymmärrystä, ja vastaavasti vaihtoehtopedagogiikat myös pohdittavaa.

Lukutavassa on vaaransa. Mutta niin kirjaa luin, ja rakensin  tällaisen tarinan. Ehkä se auttaa myös ymmärtämään, miksi koulu muuttuu niin hitaasti. Kenenkään ei kannata siitä loukkaantua.

KOULUOPETUSOPPI -  se miten todellisuudessa tavallisesti opetetaan - on syntynyt pitkän ajan kuluessa hapuilun ja kompastelun kautta monia kompromisseja tekemällä.

Pedagogiikan historia on täynnä irtiottoyrityksiä tästä traditiosta, pyrkimyksiä olla muuta kuin valtavirta. Osa niistä on "sopeutettu" traditioon, osa sammunut taistelun väsyttämänä, osasta aika on ajanut ohi. Osa sinnittelee aina tietyn ajan, sitten se unohdetaan, ja löydetään uudelleen. Toisin opettava haastaa muut, ja irtautuu yhteisöstä.

Kouluopetusoppi on toki muuttunut, vaikkakin hitaasti. Vuosisatojen saatossa se on hioutunut kaikkialla maailmassa hyvin samanlaiseksi. Opettaja opettaa isohkoa ryhmää omassa luokassa. Hän johtaa, selittää ja antaa tehtäviä. Oppilaat lukevat oppikirjaa ja tekevät tehtäviä, itsenäisesti ja joskus yhdessä.  Opettaja arvostelee oppimista kokeilla ja ns. jatkuvalla näytöllä.  Oppilaille opetetaan useita oppiaineita tunti kerrallaan.Jne.

Ns. vaihtoehtopedagogiikat  haastavat useaan  eri tavoitteiseen yhtä aikaa pyrkivän kouluopetusopin nostamalla esiin jonkin yksittäisen arvon (vapaus, toiminnallisuus, luovuus, lapsenomaisuus, tutkiminen, yhdessä tekeminen... ) fundamentiksi ja betonoivat sen periaatteeksi, tosiarvoksi, josta ei tingitä ja joka  on lopullinen (ja ainoa oikea) ratkaisu kaikkiin ongelmiin...

Samoin kuin teologian harhaoppiset, vaihtoehtopedagogit  ovat varmoja, että heillä on parempaa tietoa kuin muilla.  He ajattelevat omilla aivoillaan.  He ovat ihmisinä parempia. Muut ovat luopioita.  Muut ovat valinneet helpon tien. Muiden käsissä pedagogiikka on pilaantunut.

HEINIMÄKI kuvailee uskosta  harhaoppineita ihmisiksi, jotka ovat yrittäneet sanoa jotain suuremmalla varmuudella kuin on mahdollista. Minusta se ajatus sopii myös näihin irtiottoihin kouluopetusopista.

JA tämä taas ei tarkoita, etteikö harhaoppi voi olla arvokas ja tosikin. Eikä sitä, etteikö omaa työtään kehittävien opettajien uurastuksella ole arvoa. Päinvastoin. Kouluopetusoppi kehittyy vain vaihtoehtopedagogien haastamisista.

Vuosisatojen aikana syntynyt kouluopetusoppi on kuitenkin niin vahvoin siten lukittu koko koulusysteemiin, että sitä itseään ei - niin uskon- mikään uusi pedagogiikka  kumoa. Se yhdistää liian vahvasti samassa koulussa opettavia opettajaikäluokkia ja liimaa heitä toisiinsa. Se yhdistää liian tehokkaasti koulusysteemiin kuuluvia asianosaistahoja.  Siihen on totuttu.

Siitä irtautuminen on irtautumista yhteisestä ja yhteisöstä.  Usein se tarkoittaa myös yksinjäämistä.

Niin kurjaa kuin kompromisseeraus  voi olla ollakin, väitän, että monen mielestä kannattaa valita mieluummin evoluutio kuin revoluutio.