Kuukauden kirja: Aikuisdidaktiikan perusaineksia

MINUT tuntevat tietävät omituisuuksistani mm. sen,  että pidän enemmän vanhoista kirjoista kuin uusista. Tietotulvassa kun on rauhoittavaa etsiä  tietoa, jonka relevanssi  kestää aikaa.

Sellaista löysin myös tästä kuukauden teoksesta: Peltonen, Matti. (1981). Aikuisdidaktiikan perusaineksia. Porvoo: WSOY.

Kirja  saattaa olla ensimmäisiä suomeksi kirjoitettuja kokonaisesityksiä aikuisten opettamisesta. Samalla kaivelin muistiinpanoista esiin myös muuta teemasta lukemaani ja päätin koota löydöksistä pienen helmilistan yli ko.  kirjan kansien.

Aikuisdidaktiikka

Aikuisdidaktiikka on siis oppia siitä, kuinka aikuinen oppii ja kuinka häntä olisi fiksua opettaa.  Kyse on siis ikäkausi-didaktiikasta. Ydinajatus on, että aikuinen oppii eri lailla kuin lapsi.

Mitä on olla aikuinen?  

OHITAN tässä Peltosen tavoin tosi vaikean käsitteen: aikuisen määritelmän siteeraamalla lyhyesti kirjailija Simone de Beauvoiria: "Mikä on aikuinen? Iän turvottama lapsi."  Riittäköön, että aikuisuus on elämänvaihe, joka edellyttää sukukypsyyttä. Normatiivisesti on kysymys täysi-ikäisyydestä.  Joidenkin mielestä aikuisuus loppuu vanhuuteen. Minä en ajattele niin.

Aikuinen on erilainen kuin lapsi:

• Valmiuksiltaan
• Aikuinen oppii mutta eri tavalla kuin lapsi. Tutkimukset vahvistavat, että terveen ihmisen älykkyys ja oppimiskyky ei olennaisesti heikkene ennen 70 vuoden ikää. 
• Ajattelutaidoiltaan (abstraktiajattelu, loogisuus, kyky nähdä kokonaisuuksia) ja tavaltaan hahmottaa maailmaa (vrt. Piaget)
• Minäkäsitykseltään  ja persoonallisuudeltaan (itsenäisyys, itsemäärämisoikeus, vastuut)
• Kokemuksiltaan (kokemustieto)
• Elämäntilanteeltaan (opintojen ohella työ, kansalaistehtävät, perhe ja kodinpito, muut vapaa-ajan aktiviteetit)
• Aikaperspektiiviltään  (lapsilla tulevaisuus, aikuisilla aktuaalisuus)
• Aikuisella on vähemmän aikaa käyttää opetteluun kuin lapsella

Miten aikuisten oppimistilanteet kannattaisi järjestää?

ON perusteltua olettaa, että pientä lasta kasvattavat erilaiset kokemukset kuin aikuista.

Aikuisten oppimisorientaatio on ongelmakeskeinen. Aikuinen etsii koulutuksesta hyötyä
Hän  motivoituu, jos koulutus tyydyttää hänen tarpeitaan tai se auttaa ratkaisemaan aitoja elämän ongelmia. Ongelmat vaihtelevat aikuisuuden vaiheiden mukaan ja yksilöstä toiseen.

Monella aikuisella on omat tavoitteet oppimiselleen, ja  usein myös tarve käyttää oppimaansa asiaa heti esim. työssään. Kyse on siis merkityksellisyydestä. Aikuisista on mielekästä sellainen oppiminen, jolla on välitöntä sovellusarvoa. Opiskelulla tulisikin olla selkeä tavoite.

Aikuisopetus on  ohjattujen oppimistilanteiden järjestämistä. Siinä voidaan käyttää perinteistä opetusta mutta myös omatoimista opiskelua,  monimuoto- ja etäopiskelua. Aikuisillekin sopii
oppisopimuskoulutus.

Aikuisopetuksessa opettaja  ei ole auktoriteetti vaan asiantuntija ja opastaja. Itse asiassa hän on opiskelutoveri ja opiskelutoverit opettajia.  Aikuiselta voidaan olettaa, että  hän aktivoi itse itsensä  ja suuntautuu  oppimaan.  Itseohjautuvuus ja omatoimisuus korostuvat. Se tarkoittaa itsenäisyyttä, yksilöllisiä oppimistavoitteita ja myös  kriittistä asennetta oppimisprosessia kohtaan.

Aikaisempi osaaminen tulisi aina ottaa huomioon. Aikuisilla on rikas kokemusreservi, jota he voivat käyttää oppimislähteenä. Loogisuuden vaatimus korostuu.

Yleisistä didaktisista periaatteista itse tarkkailisin seuraavia

• Aktiivisuus; Aikuisopiskelu on osallistujakeskeistä 
• Optimaalisuuden periaate (Peltonen): tarpeeksi muttei liikaa; tilanneperiaate: muuttunut tilanne on käytettävä hyväksi; vaihtelun periaate  (Quintilianus)
• Yhteistyö (Dewey)
• Tekemällä oppiminen (Dewey);  opiskelu suuntautuu käytännössä tarvittavien taitojen opetteluun
• Elämänläheisyys (Kilpatrck, Klingberg)
• Ajankohtaisuus (Husén) ja
• Kokemuksellisuus (Kolbe)

Peltosen mukaan aikuisen oppimista tehostaa palaute, joka saa aikaan  mielihyvän tunteen,  aineksen jakaminen osiin, ympäristö (olosuhteet,  tasa-arvoinen ja opiskelijaa kunnioittava ilmapiiri, jossa tavoitteet, suunnittelu ja arviointi toteutetaan yhteistyössä ohjaajan ja osallistujien kesken) ja sekä  prosessin että  tulosten  arviointi.

Tavoitteiden merkitys

Peltonen pohtii kirjassa myös tavoitteita. On määriteltävä:  Mitä on opittava? Ja kuinka paljon siitä on opittava?

1980-luvun tapaan Peltonen käy läpi taksonomisia tapoja kuvailla tavoitteita. Ne sytykkeenä kirjasin muistiin seuraavaa:

Mistä näkee, että taito on kehittynyt:
suoritus tehostuu: nopeus kasvaa,  tarkkuus kasvaa, virheet vähenevät. Haittavaikutukset vähenevät
Otetaan käyttöön uusi toimintamalli tai  uusia toimintavaihtoehtoja.

Taidon osaamisen tasoa kuvaillaan seuraavasti:  jäljittelee, toimii ohjeen mukaan, osallistuu, toimii tehokkaasti…rutiini, automaatio... Suoritus on hioitunut; henkilö kykenee suorittamaan useita asioita yhtä aikaa (koordinaatio); Toiminta on luontevaa tai se saa  uusia vivahteita.  Henkilön toiminnassa näkyy ainutlaatusta tyyliä.

Mistä näkee, että on opittu tietoa?
Henkilö tietää jotain uutta tai tietää paremmin tai yksityiskohtaisemmin/syvemmin.  Hänen skeemansa tarkentuu (assimilaatio ja akkomodaatio).

Tiedon osaamisen tasoa kuvaillaan seuraavasti: tunnistaa-  nimeää, palauttaa, vertailee, järjestää uudelleen, luo uutta. Tietää, muistaa, ymmärtää (osaa käyttää vaihtoehtoisia ilmaisuja), soveltaa. analysoi, syntetisoi, arvioi.

Mistä näkee, että asenteet ovat muuttuneet?
Opittavaan asiaan syntyy emotionaalista kiintymystä (tai torjuntaa). Henkilö iloitsee, kokee kauniina, kokee arvokkaana, valitsee, karttaa...

Asenteen omaksumisen tasoa kuvaillaan seuraavasi:  kiinnostuu,  ottaa vastaan/alistuu, suhtautuu positiivisesti, arvostaa,  kiteyttää arvot kokonaisuudeksi tietoisella tasolla, jäsentää,  arvot luonnehtivat yksilön elämäntyyliä.

Muita lukuvinkkejä

Alanen, A. (1985). Johdatus aikuiskasvatukseen. Radion aikuiskasvatussarjan ensimmäisen osan oppikirja. Yle/opetusohjelmat. Helsinki.

Harva, U. (1955). Suomalainen aikuiskasvatus. Helsinki: Tammi.

Hellström, M. (2010). Sata sanaa kasvatuksesta. Jyväskylä: Ps-kustannus.

Hely, A.S.M. (1968 ). Uusi aikuiskasvatus. Forum- kirjasto. Helsinki: Tammi

Hirsjärvi, S. (toim.). (1982). Kasvatustieteen käsitteistö. Helsinki: Otava.

Kansanen, P. (1998). Mitä jäljellä kasvatus- ja opetusopista? Kasvatus, 29 (2), 156–165.

Nurmi, K. E. (1986). Johdatus kasvatuksen filosofisiin ja historiallisiin perusteisiin. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus. Helsinki: Yliopistopaino.