Kuukauden kirja: Aikuisten oppimisen uudet muodot- ja uusi ops

HARMITTAA. Lähes neljännesvuosisata sitten julkaistiin kirja, joka olisi pitänyt ehdottomasti lukea jo silloin.  Olisin oivaltanut etukenossa millainen ops tullaan kirjoittamaan vuonna 2014. Ja mikä sen vaikeus  on.

Mutta voi olla, että oma ymmärrysikkunani ei olisi ollut tuolloin vielä auki. Kyseessä on teos:

Kajanto,  A. (toim.). (1993). Aikuisten oppimisen uudet muodot: kohti aktiivista oppimista. Kohti aktiivista oppimista.  Vapaaan sivistystyön 34. vuosikirja. Helsinki: Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura

Kirjassa on kaikkiaan  280 sivua ja useita kirjoittajia, mutta ajan hampaan ovat välttäneet  minusta parhaiten kaksi artikkelia:
-  Koro, Jukka. ( 1993).  Itseohjatu oppiminen - aikuiskoulutuksen tavoite vai väline. ss. 21 -48 ja
- Kauppi, Antti. (1993). Mistä nousee oppimisen mieli? Kontekstuaalisen oppimiskäsityksen perusteita. ss. 51- 109.

Ne luettuani ymmärrän vuoden 2014 opetussuunnitelman  perusteiden  mission syvän vaikeuden.  Ops on kirjoitettu aikana, jolloin opetuksessa elää rinnakkain kaksi hyvin erilaista paradigmaa. Ops yrittää luovia niiden välillä ja siksi liian tarkasti tekstiä lukeva huomaa opsin kirjoittajien skitsofrenisen tilanteen. Yhtäältä haluttaisiin olla jo uudessa paradigmassa. Toisaalta vahvat betoniraudat sitovat niin arjen koulutyötä kuin opstekstin tuottamista vanhaan.

VAIKKA Kajannon toimittama teos käsittelee aikuisten oppimista,  kuluneen kahden vuosikymmenen aikana ikäkausipedagoginen ajattelu näyttää kokoneen kadonneen. Niinpä uudessa opsissa lapsen oppimista kuvataan aivan samoin ihantein kuin tässä teoksessa paljon elämää kokeneiden aikuisten.

Teoksen perusmessagen puen omin sanoin tähän muotoon. Kun maailma muuttuu. Muuttuu työ. Tulevaisuuden työssä tarvitaan toisenlaista oppimusta kuin modernin maailman koulussa. Nyt tarvitaan kykyä oivaltaa ja syntetisoida. Kykyä luoda uutta tietoa, jonka avulla voidaan  voidaan hallita kiihtyvösti kehittyvää toimintaa. Koulumaisesta oppimisesta on siirryyttävä aidoissa ympäristöissä oppimiseen. (Tai ainakin on koulumaisen oppimisen rinnalle on luotava tilaa autenttiselle oppimiselle).

Mitä on koulumainen oppiminen?

Koulumainen oppiminen on opetuksesta oppimista.  Liikkeelle lähdetään opetussuunnitelmasta.

Oppiminen on opettajalta oppimisesta. Opettaja doseeraa. Hän  annostelee asiaa ja oppilaat nauttivat sitten tämän annoksen (Joh. Käis). Hän  välittää valmiita, valmiiksi jäsennettyjä oppisisältöjä. Opetuksessa keskeistä on taata tradition jatkuvuus ja tietoperustan yhdenmukaisuus. Kaikille opetetaan kaikki sama.

Koulumaisessa oppimisessa opettaja sanoo, miten asia on. Oppilaiden tehtävä on toistaa asia sellaisenaan ( Kirsti ja Irma Lonka). Opettaja kysyy leikkikysymyksiä, kysymyksiä, joihin on oikea vastaus.

Oppilaat ovat vastaanottajia. Oppiminen on  valmiin  informaation,  pysyvien totuuksien prosessiointia, ja niiden säilömistä aivoihin (vrt. Freiren pankki).
Oppiminen on adapaatiota.  Oppiminen on uusintamista. Se jää pinnalliseksi.


Mitä on (jo nyt ja) tulevaisuudessa vaadittava transformatiivinen oppiminen?

”Jälkimoderni  oppiminen” on elämästä oppimista.  Oppiminen nivotaan arkeen, oikeaan elämään, oppiainetta laajempiin kokonaisuuksiin.

Oppiminen tapahtuu tekemällä ja puhumalla,  Kokemus karttuu kokeilemalla, ymmärrys lisääntyy puhumalla.

Opetuksessa luodaan uutta tietoperustaa, jolla voidaan ratkasta autenttisia ongelmia ja muuttaa tapoja toimia.

Oppiminen on kriittisesti reflektoivaa oppimista, oman toiminnan ja oppijan uskomusten perusteiden tarkastelua (Dewey). Se vaatii selkeää kokonaiskuvaa, tietokehikkoa, sisäistä mallia,  itselle selvää karttaa  ko. asiasta.  Kykyä käsitteellistää, tiivistää, pelkistää. Kykyä liittää uusi vanhaan.
Kuten Olli-Pekka Heinonen kysyi: " Digi joo, Mutta mihin se opetuksessa liittyy?"

Oppiminen on uudistavaa oppimista. Oppiminen on akkomodaatiota ei enää vain assimilaatiota.

Liikkeelle ei lähdetä opetussuunnitelmasta vaan  oppimisympäristöstä. Oppiminen tapahtuu entistä useammin  ”luonnollisissa oppimisympäristöissä”. Kohteena ovat luonnolliset kokonaisuudet, eivät siiloissa opetettavat oppiaineet.

Oppiminen on konkreettista toimintaa  ja vaikuttamista ympäristöön. Tavoitteena on  uusien käytäntöjen tuottaminen ja  toiminnan muuttaminen, siis transformaatio
Tavoitteena transformaatio


Mikä siirtymä on niin vaikeaa?

UUDEN opsin ongelma voi olla siinä, että se ei nosta esiin tätä kahden paradigman sisäistä jännitettä. Sisällöt ovat edelleen kaikille samat ja pakolliset ja valmiiksi oppiaineittain jäsennetyt. (Mutta onneksi siirtymälauttana uudesta vanhaan on käytettävissä  laaja-alainen osaaminen ja monialaiset oppimiskokonaisuudet).

Siirtymä on vaikea myös siksi- näin väitän- että suinkaan kaikki eivät usko opsin ideoihin eivätkä erityisesti tähän uuteen oppimiseen. Osaa riepoo varmaan se, että lapsuuden erityispiirteet on unohdettu. Osa ei  näe lapsia kompetentteina, itseohjatuvina ja kykenevinä ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan.  Heistä siirtyminen itseohjautuvaan oppimiseen on tietoista heitteillejättöä ja murtaa tasa-arvoisen opetuksen tavoitteet. Opsin kirjoittajat  ovat ymmärtääkseni kuitenkin olleet tietoisia vaarasta, koska pitkin tekstiä korostetaan näidet taitojen harjoittelua ja arviointia. Itseohjautuvuus on tavoite, jonka saavuttamista tuetaan  kaikin keinoin.  Tarvitaan onnistumisen kokemuksia.  Tuetaan minäkäsityksen myönteistä kehitystä.

Mielenkiintoista on, että kirjan kirjoittajat eivät usko, että edes kaikki aikuiset kykenevät itseohjautuvaan oppimiseen, joka maksimissaan on täysin omatoimista.  Johannes Käisin sanoin: "Omatoimisuus on sitä, että (oppimis)työ suoritetaan täydelleen yksilöllisesti, omasta aloitteesta, omin voimin, kulkemalla omia teitä ja se päämäärä saavutetaan, mikä on itse valittu."

Transformatiivinen oppiminen edellyttä valmiuksia itseohjautuvuuteen. Kirjan tekijöiden mukaan tällainen valmius jakautuu aikuistenkin kesken Gaussin käyrän mukaisesti.  Itseohjautuvuus on ulottuvuus, jonka toisena ääripäänä on oppijan voimakas tarve tulla opetetuksi ja kyvyttömyys ottaa vastuuta omasta oppimisestaan.  Tälle ulottuuvuudelle aikuiset sijoittuvat yksilöllisesti vaihdellen.

VOI olla, että myös osa opettajia on niin sidoksissa koulumaiseen oppimiseen, että siitä irtautuminen olisi uhka omalle ja ammatti-identiteetille.

Siirtymä/painopisteen siirto  ei onnistu, jos muutoksessa tarvittavilla

• ei ole kykyä reflektoida omaa toimintaa. Ei  selkeää kokonaiskuvaa koulusta instituutiona, sisäistä mallia tai  itselle selvää karttaa siitä.
• ei ole  kykyä käsitteellistää, tiivistää, pelkistää mitä ja miksi he järjestävät opetuksen niinkuin järjestävät. On vain intuitio ja varmuus, että näin se tulee tehdä. 
• ei ole riittävästi kykyä itseohjautua. Kaikki aikuiset eivät ole kovin itsenäisiä ja itsesuuntautuneita.
• ei ole usko omaan kykyyn onnistua myös muullaa lailla ja oppia se. Lapsuus- ja koulukokemukset ovat  voineet lukita  käsityksen oppimisesta. Ei luoteta omaan kykyyn oppia ja kantaa vastuuta omasta oppimisesta
• on lukkiutuneet asenteet.
• ei ole valmiuttaa  tunnistaa ja tunnustaa, että vanha ei enää toimi. 

Mihin pyrkiä ja miten onnistua?

Yhteiskunnan muutos edellyttää uudenlaista oppimista. Futurologit kirjoittivat jo 90-luvulla, että  itseohjautuvasta oppimisessa on tullut nopeasti muuttuvassa maailmassa yksi ihmisen eloonjäämisen edellytyksistä. Jokaisen, ihan jokaisen on kyettävä luomaan uutta tietoa. Siksi työtavoilla, jotka vaativat itseohjautuvuutta ja omaa aktiivisuutta, tulee olemaan entistä keskeisempi asema  kaikessa opetuksessa.

Krtiitikön hurahtaminen itseohjattuun oppimiseen merkitsee kuitenkin- myös kirjan kirjoittajien mielestä- auttamatta  eriarvoisuuden korostumista. Kaikilla voimavarat eivät riitä kehittämään itseä sellaiseksi kuin haluaa olla. Kirjassa siteerataan Rauhalan  ihmiskäsitystä, jonka mukaan ihminen on tajunnallinen, kehollinen ja situationaalinen. Viimeinen tarkoittaa mm. sitä, että oppiminen tapahtuu elämäntilanteen määrittämissä rajoissa. Osa situaatiosta määräytyy kohtalonomaisesti mm.  lapsen ja nuoren koti- ja kouluympäristö.

Koulu voi tukahduttaa kasvun kohti itseohjautuvuutta. Juuri siksi oppimista nyt halutaan muuttaa,  vaikka vain harva pitää lapsia samalla lailla itseohjautuvina kuin aikuiset ovat. Opettajien olisi vapauduttava kaikille tarkoitetun (saman)  pakkosyötöstä ja annettava tilaa toiminnalle, jossa  oppija saa itse päättää milloin hän tarvitsee opetusta, ohjausta ja tukea.

ITSE ajattelen, että nämä kaksi paradigmaa eivät ole dikotomia, joista voidaan valita vain toinen. Vaikka tiede on  kriisissä jo siksi, että  tieto muuttuu koko ajan, meillä on yhä traditiota, joka kannattaa siirtää. Valmista tietoa. Mutta yksin sen omaksuminen ei riitä.

Siirtymän onnistumiseksi kouluun olisi luotava  rakenteita,  joissa  voi puhua työstä. Koulun olisi luotava  kriittisesti reflektoivaa puhekulttuuria.  Opettajien pitäisi opettaa ja oppia asioita yhdessä, tendä  aitoa yhteistyötä. Tarvitaan aikaa irrottautua työstä. Tarvitaan liikkumatilaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa työhön. Tarvitaan johdota positiivista painetta.