"Rexi on homo ja opettajat hullui" Osa II

KUVA: Elina Nivala & Mikko Saastamoinen (toim.) 2007. Nuorisokasvatuksen teoria – perusteita ja puheenvuoroja Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura ja Kuopion yliopisto.(kuva lainattu Nuorisotutkimusseuran kirjanesittelysivulta).

AINO KONTULAN kirja sai monet ajatukset liikkeelle. Jos oletetaan, että kirja kuvaa ainakin jossain määrin yläkoulun arkea, niin jokin ei nyt toimi. Olemmeko luopuneet varhaiskasvatuksen ja ala-asteen idyllien jälkeen kokonaan kasvatuksesta? Jätämmekö nuoremme toinen toistensa kasvatettaviksi?

TUTKAILIN asiaa taas kerran niin mainiolla googlella. Hakusanalla "murrosikäisten kasvatus" tulee yksi osuma. Hakusanalla nuorisokasvatus jo 540 osumaa, mutta löydän niiden joukosta tasan kaksi tieteellistä julkaisua. Ensimmäinen on Johanna Taskisen historian gradu Suojeluskunta- ja Lotta-Svärd -järjestön nuorisokasvatuksesta vuosina 1928-1944. Toinen on Elina Nivalan ja Mikko Saastamoisen toimittama artikkelikokoelma nuorisokasvatuksen teoriasta. Muut osumat ohjaavat sivuille, joissa seurat, kunnat, kuntien organisaatiot ja seurakunnat kertovat tekemästään nuorisotyöstä. Pari osumaa houkuttelee perehtymään 1930-luvun suomalaiseen puolisotilaalliseen nuorisokasvatukseen.

Nivalan ja Saastamoisen teoksesta syntyy surumielinen kuva. Heidän mukaansa nuorisokasvatus on käsitteenä kummajainen jo vakiintuneiden varhais- ja aikuiskasvatuksen rinnalla. Nuorten kasvattamisen teoreettinen tarkastelu on rajoittunut lähinnä koulun ja opettamisen näkökulmiin. Suomessa ei tutkita kasvatusta tai kasvamista. Suomessa ei ole nuorisokasvatuksen teoriaa.

Nuorisokasvatuksen alue on laaja. Se käsittää koulukasvatuksen ja kotikasvatuksen lisäksi nuorisotyön ja kansalaistoiminnan monet jopa virtuaaliset toimintakentät sekä nuorten vertaisryhmien ja ylipäätään yhteiskunnan kasvattavat vaikutukset. Kuitenkaan nuorisokasvatuksella ei ole asemaa. Eikö nuoruuden pitäisi kiinnostaa kasvattajia ja kasvatuksen tutkijoita? Miksi nuorisokasvattajien sijaan nuorten parissa toimii nuorisoTYÖNTEKIJÖITÄ ja nuorisoTYÖNOHJAAJIA, joiden työn kohteeksi määrittyy nuorisoTYÖ. Miksi heidän toimintaansa kuvataan tekemiseksi tai ohjaamiseksi, ei kasvatukseksi? Edes nuoriso-ohjaajat eivät julistaudu titteleillään kasvattajiksi.

MIHIN kasvatus on katoamassa? Hävetäänkö sitä? Toisaalla netissä Elina Nivala siteeraa Helsingin Sanomien yleisönosastossa 6.3.2007 julkaistua kirjoitusta, jossa nimimerkki Yksinhuoltajaäiti kuvailee käytännön kasvattajien turhautumista tehtävänsä mahdottomuuteen: ”Nuoriso tupakoi, juo, harrastaa seksiä, näyttelee keskisormiaan, haistattelee, rikkoo, sotkee, häiriköi ja lintsaa koulusta kenenkään voimatta asialle mitään -- puhuminen tälle v-kansalle ei auta ja vanha kunnon selkäsauna on lailla kielletty... ”minkälainen yhteiskunta kasvaa näistä lapsijuopoista ja huligaaneista, jotka kaksin käsin kantavat mäyräkoiria ulos kaupasta”.

Nivalan mukaan perusvanhemman kasvatuskeinot loppuvat tähän. Jos nuoret kieltäytyvät ottamasta vastaan aikuisen ohjeita ja neuvoja eivätkä välitä säännöistä, heidän kasvattamisensa muuttuu mahdottomaksi. Onko niin, että nykyehdoilla nuorisoa ei voi kasvattaa, vaikka pitäisi? Elina Nivalan mukaan nuoret eivät halua tulla kasvatetuiksi, sillä postmodrnissa kasvatus on nuoren vapaan tahdon alistamista jonkun muun tahdon alle. Mutta voiko, saako ja pitääkö nuoria silti kasvattaa? Kasvatuksessa on kautta aikojen ollut kyse yhteisön tai yhteiskunnan tulevaisuuden turvaamisesta ohjaamalla kasvavan sukupolven ajattelua ja toimintaa yleisen kehityksen kannalta suotuisaan suuntaan. Perinteinen selkäsaunamalli ja postmoderni yksilön itseohjautuvuusmalli eivät ehkä ole ainoat kasvatusvaihtoehdot?

Tuo julkaisu rakentaa omalta osaltaan teoriapohjaa tukemaan nuorisokasvatuksen nimissä annettavaa (sosiaalipedagogiikan alaan kuuluvaa) yliopistollista koulutusta Kuopion yliopiston ja Mikkelin ammattikorkeakoulun Nuorisokasvatuksen maisteriohjelmassa. Hienoa.

MINULLE syntyi kuva, että osaa Kontulan teoksen herättämästä huolesta voitaisiin ratkoa palauttamalla uudelleen kasvatuksen kunnia. Myös yläkoulussa. Projekti ei ole helppo. Mutta monessa suhteessa aika voisi olla kypsä. Viittaan tyässä vaikka kahteen seikkaan: (1) ikäluokkien pienemisen vuoksi meillä ei ole varaa huonosti koulutettuihin ja kasvatettuihin nuoriin. (2) Valtaosa kansalaisista alkaa olla valmia rajojen asettamiseen nuorille. Yli puolet erään kyselyyn vastaajista haluaa jo virallisia kotiintuloaikoja nuorille.

Nyt tarvittaisiin uutta nuorisokasvatusta. Minusta sen pohjana voisivat olla Ed Decin löytämät kolme hyvää periaatetta: (1) selkeät odotukset (rajat), (2) itselle tärkeiden huomio (rakkaus) ja (3) mahdollisuus olla oma toimintansa käynnistäjä (reviiri). Hyviä malleja kannattaisi etsiä esim. partiosta. Kasvatustieteessä pitäisi vakavasti pysähtyä pohtimaan ikakausipedagogiikan arvon palauttamista.
................................................................................

KUVA: KakeFoto / Jorma Hellström

PS. IKÄKAUSISTA tuli mieleen kertoa, että tähän viikonloppuun osui kahdet 60-vuotisjuhlat. Vieressä olevan kuvan iso poika on serkkuni Pentti, joka juhlii merkkipäivää Tanskassa. Toinen päivänsankari oli ikinuori ystävämme Kaija, jonka salassa järjestettuihin yhdistettyyn vuosi- ja hääpäivään saimme osallistua eilen Herttoniemen siirtolapuutarhassa. Niin se aika menee, huokailee kuvan vasemmanpuoleinen pallero hieman isompana.