Kirjoja

Kirjoja

lauantaina, lokakuuta 09, 2010

Sirkka Ahonen: Yhteinen koulu. Osa 1

ESITTELYVUOROSSA nyt tänään kertakaikkiaan upea kirja: Ahonen, S. (2003 ). Yhteinen koulu. Tasa-arvoa vai tasapäisyyttä. Koulutuksellinen tasa-arvo Suomessa Snellmanista tähän päivään. Tampere: Vastapaino.

TÄMÄNIKÄINEN lukee tietokirjoja omalla tavallaan, etsii kiinnostavia juttuja, loikkii yli jne. Vähään aikaan en muista tällaista lukukokemusta. Tätä kirjaa luin jopa sanan kerrallaan. Miksi?  Elämme juuri nyt koulutuspoliittisesti tosi kiinnostavaa taitetta. Ahosen kirja palauttaa menneen mieliin ja pakottaa katsomaan myös vaikkapa ajankohtaista tuntijakoesitystä laajempaa  historiallista taustaa vasten. Se saattaa pakottaa lukijan jopa aivan toisen sisältöisiin johtopäätöksiin, kuin mitä kirjoittaja on todennäköisesti tarkoittanut.

Yhteinen koulu on  kanonisoitu myös tenttikirjaksi. Luulen, että  opettajaksi opiskeleva nuorikin saa otteen kirjasta. Se on nimittäin mallikkaasti tenttikirjaksi kirjoitettu. Jo kirjan nimessä on teoksen ydinidea. Kiireinen lukija saa kokonaishahmon haltuunsa lukemalla johdannon ja lopputiivistelmän. Paneutuvampi nauttii väliotsikkojen informatiivisuudesta ja joka luvun tiivistelmästä. Sitä paitsi tietokirjaksi tässä teoksessa on harvinainen piirre: Siinä on selkeä juoni, tarina. Tarina on yksinkertainen, ehkä sitä on jopa hieman yliyksinkertaistettu. Kuvaan kirjan juonen näin:

"Aina on ollut hyviksiä, jotka ovat halunneet ajaa pienten ihmisten tasa-arvon asiaa. Aina heidän vastustajinaan on ollut pahiksia, joilla on muu (usein oma) etunsa ajettavanaan.  Tässä tarinassa hyvikset taistelevat pahiksia vastaan neljä kertaa. Kolmella ekalla kerralla hyvikset voittavat, vaikka saavat itsekin turpaansa. Suomeen syntyy kansakoulu. Suomeen säädetään oppivelvollisuus. Suomeen luodaan peruskoulu. Mutta neljäs ottelu tuo käänteen. Pahikset ovat keränneet vahvat joukot ja hyvikset häviävät, mutta ei heitä murskata. Kaikille yhteinen peruskoulu päivitetään 1990-luvun koventuneeseen, liike-elämän kieltä tottelevaan aikakauteen."

Ja sama hieman toisin: Tasa-arvon ajajat (hyvät)  saavuttavat noin 150 vuoden aikana askel askeleelta voittoja, mutta joutuvat aina myös antamaan periksi yhteiskunnallisille vastakkaisuuksille. Vasta 1990-luvulla uusien keskiluokkien etua ajava, tasa-arvohankkeelle vastakkainen poliittinen tahto veti pidemmän korren, mutta silloinkaan tasa-arvon hanke ei kokonaan hävinnyt taistelua vaan kykenee jarruttamaan muutosta kohti koulutuksen täydellistä markkinoitumista.
  • Taistelussa kansakoulusta hyviä (rahvas)  edustivat filantroopit, mm. Uno Cygnaues ja pahoja säätyläiset ja  J.V. Snellman.
  • Taistelussa oppivelvollisuudesta (ja alakansakoulusta) hyviä (köyhät) edusti mm. Mikael Soininen edistyspuolueineen. Pahoja olivat kirkko kiertokouluineen,  rikkaat ja valkoinen Suomi. Pahoja edusti mm. opettaja Wilhelm Sippola (joka ajoi supistettua kansakoulua).
  • Taistelussa peruskoulusta hyviä edusti R.H. Oittinen ja pahoja Alf. Salmela.
  • 1990-luvun taistelussa pahoja olivat OECD, työnantajat, oikeistoliberaalit jne. Heitä  edusti mm. Vilho Hirvi.  Hyvien joukosta ei nouse esiin voimahahmoa.
  • Mielenkiintoisesti koko olemassaolonsa ajan kaikissa vaiheissa hyvien puolella ovat olleet keskusta ja vasemmisto.  Melkein aina pahan puolella on ollut oikeisto. 90-luvun uudistuksessa jako ei ollut näin selvä, vaan rintamalinjat menivät puolueitten sisällä hyvinvointivaltion puolustajiin ja purkajiin. 
  • Kansakoulun opettajat ovat usein olleet hyvien puolella, ja oppikoulun opettajat pahojen.

AHOSEN kirjaa ei pysty purkamaan  yhdessä lastussa. Tässä ensimmäisessä osassa pohdin 2010-luvun koulutuspoliittista tilannetta  kooten eräitä kirjan minusta keskeisiä oivalluksia. Myöhemmissä lastuissa palaan kirjaan, ja kuvaan neljää eri taistelua  erityisesti opettajuuden kehityksen ja opettajapolvien jäsentelyn kautta.

2010-luvun koulutuspolitiikka yhteisen koulun idean näkökulmasta

AHOSEN  kirjan keskeisin käsite on yhteinen koulu, joka  on ollut "hyvien" tavoitteena ainakin Uno Cygnaeuksesta alkaen. Se tarkoittaa kaikille, koko kansalle yhteistä koulua. Ja yhteistä myös niin, että koulun antama  sivistys on sama kaikille sekä yhteistä niin, että sitä johtaa meidän kaikkien yhteinen valtiomme.

Kaikille yhteiseen kouluun

Kaikille yhteinen koulu toteutui askel askeleelta. Taustalla oli käsitys kaikkien lasten oikeudesta koulutukseen. Kansakouluun otettiin tyttöjä ja poikia (oppikouluihin tyttöjen pääsy oli aluksi vaikeampaa). Aluksi kansakoulu oli vapaaehtoinen   kunnalle ja oppilaille. Pakolliseksi kunnille se tuli 1800-luvun lopussa. Oppilaille pakolliseksi koulunkäynti  tuli oppivelvollisuuden myötä 1921 (viimeisissäkin osissa maata 1936).

Kaikki eivät kuitenkaan käyneet kansakoulua. Oppivelvollisuuden ulkopuolelle jätettiin joitain tarpeiltaan erilaisia lapsiryhmiä. Kaupunkien säätyläiset valitsivat mieluummin lapsilleen ns. valmistavan koulun. Köyhien perheiden lasten koulunkäyntiä tuettiin sosiaalisesti (mm. vaateapua).

Vasta peruskoulusta tuli aidosti kaikille yhteinen koulu, ja siitäkin mm. kaikkien kehitysvammaisten osalta  aivan 1990-luvun lopulla. Suomessa on vain pieni joukko yksityisiä kouluja, ja niitäkin sitovat mm. samat tavoitteet ja opetussuunnitelman perusteet.

Kaikille yhteisen koulun idea alkoi 1990-luvulla rapautua, kun koulupiirit poistettiin ja ainakin suurissa kaupungeissa huoltajien vapautta valita koulu lisättiin. Ahosen kirjan julkaisemisen jälleen tilanne on kuitenkin esim. Espoossa saattanut muuttua. Kunta ohjaa tiukasti  lapsivirtoja, jotta koulutilat saadaan riittämään.

Kaikille yhteiseen sivistykseen

Kaikille yhteisen sivistyksen polku on samansuuntainen. Jo kansakoulussa tytöille ja pojille opetettiin periaatteessa samat asiat. Aluksi samaa uskontoakin kaikille. Kansakoulujen opetussuunnitelmissa oli kuitenkin keskenään suuria eroja.  Rinnakkaiskoulujärjestelmän ajan suomalaista koulunpitoa ohjasi kahden sivistyksen käsite: Eliitti, noin 10 % ikäluokasta aluksi, oppi muuta ja enemmän kuin rahvas.

Peruskoulu merkitsi tässä suhteessa isoa muutosta. Nyt kaikille lapsille opetettiin samat asiat - ei ihan  vielä 1970-luvulla, jolloin oli tasokurssit- mutta jo 1980-luvulta alkaen. Pyrkimys oli myös, että oppimistulokset olisivat samat, ja tätä varten kehitettiin mm. tukitoimia ja eriyttämistä.

1990-luvulla tilanne muuttui: Koulut saavat itse määritellä varsin vapaasti oppiaineiden sisällöt. Oppilaiden valinnaisuus kasvoi jopa 20%:iin viikkotuntimäärästä. Ahosen kirjan julkaisemisen jälleen tilanne on minusta  muuttunut. Vuoden 2004 opetussuunnitelman perusteet ovat paljon tiukemmin yhteiset, ja valinnaisuutta supistettiin.

Valtion johtamaan koululaitokseen

1860-luku oli koulutuksen valtiollistamisen suhteen hyvin tärkeä ajanjakso. Koululaitos siirtyi asteittain kirkolta valtiolle. "Kirkko oli opettanut 200 vuotta kansaa lukemaan ja osaansa tyytymisen hurskautta." Kirkko sinnittelu kuitenkin vastaan aina oppivelvollisuuskouluun saakka  pitämällä yllä omaa kiertokoulujärjestelmäänsä.

Koko rinnakkaiskoulujärjestelmän (ikäluokka jaettiin kansakouluun ja oppikouluun 11-vuotiaana) ajan yksityinen toimeliaisuus oli keskeistä koulutoimessa. Merkittävä osa oppikouluista oli nimenomaan yksityisiä. Myös valmistavat koulut olivat yksityisiä.

Yhteistä koulua rakennettiin siis pääasiassa kansakoulun sisällä ( ja valtion oppikouluja ohjaamalla).  Kunnallisia kansakoulua ohjattiin yksityiskohtaisilla normeilla ja tiukalla kansakoulun tarkastajajärjestelmällä. Samalla otteella mentiin myös peruskouluun.

1980-luvun lopulla tapahtuu sitten iso muutos: Normeja aletaan purkaa. Päätösvaltaa siirretään kunnille ja kouluille. Tarkastusjärjestelmästä luovuttiin. Kouluhallintoa supistettiin...Kuntien ja koulujen vapausasteita tehdä päätöksiä ja käyttää resursseja lisättiin.

Ahosen kirjan julkaisemisen jälleen tilanne on tältäkin osin minusta muuttunut. Osa koulujen rahoista tulee  korvamerkittyinä hankerahoina. Esim. Auroran koulu saa "valtion rahaa" tänä lukuvuonna kerhotoimintaan 8600 euroa  ja  opetusryhmien pienentämiseen peräti 28 300 euroa. Kun koulun koko budjetti on 1.4 miljoonaa, korvamerkityn osuus on toki vielä pieni, alle 3 %. Lisäksi saamme  koulutusresursseja mm. Kelpo-hankkeesta.

Miten yhteinen koulu siis voi vuonna 2010?

Yhteisen koulun idean taustalla on tasa-arvon idea. Ahosen mukaan 60-lukulaisittain tulkittu tasa-arvo ei enää toteudu kouluissa. Asuinpaikka ja vanhempien yhteiskunnallinen  asema määräävät oppilaiden saaman opetuksen tasoa.

Pisa-tulokset ovat hieman toista mieltä. Oppimistulosten suhteen Suomess  on edelleen maailmanennätyspienet erot koulujen kesken, mutta moni ennustaa niiden kasvavan. Koulujen toimintaedellytyksissä on kiistattomia eroja. Toisissa kunnissa opettajia lomautetaan. Pääosassa ei. Opetusta annetaan eri kunnissa eri määrä. Opetusryhmien koossa on suuria eroja jne.

Tasa-arvon käsite määrittyy koko ajan uudelleen. Kun se peruskouluun siirryttäessä oli tulosten tasa-arvoisuutta, joka edellytti edellytysten tasaamista, nyt taidamme tyytyä mahdollisuuksien tasa-arvoon ilman tasoitustoimia. Tasa-arvo aletaan ymmärtää yksilöiden  kilpailumahdollisuuksien yhtäläisyydeksi .

Miksi yhteisen koulun ja tasa-arvon ihanteesta on tingitty?

Jälkiteollinen (postmoderni) sukupolvi näyttää luopuneen koulutuksellisen tasa-arvon ihanteesta. Miksi? Ahonen selittää muutosta yhteiskunnallisilla tekijöillä, ennen muuta elinkeinorakenteessa tapahtuneilla muutoksilla.

Tietoyhteiskuntakehityksen myötä ovat syntynyt uudet keskiluokat, jotka ovat kilpailuhaluisia- ja kykyisiä. "Heillä on tutkinto ja oma työpöytä".  Heidän työnsä  on autonomista, luovaa ammatinharjoittamista. Uudet keskiluokat pyrkivät eteenpäin ja vaurastuvat. He ovat yrittäjähenkisiä tietotyöntekijöitä. He eivät sitoudu vähäosaisten auttamiseen samalla tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet.  He haluavat valita ja käyttää itse rahansa.

Yhteisen koulun taustalla olleet ihanteet ovat menettäneet heidän silmissään lumovoimaansa, nöäin ajattelen.
  • Yhteisen koulun kantoaaltoina ovat olleet  mm. hankkeet, joilla rakennettiin kansallista Suomea, vahvaa valtiota, kansan kykyä demokratiaan, kansallisuustunnetta, yhteisiä arvoja, kristinuskoa, isänmaallisuutta, yhteydentuntoa jne. Ehkä nämä kantoaallot ovat kadonneet? 
  • Yhteisen koulun idea oli pitkälti maaseuturomanttinen. Suomi on pahasti kaupungistunut :-)
  • Vapautta korostetaan nyt enemmän kuin  tasa-arvoa, ja vapauskäsitteessa ns. negatiivinen vapaus (kukaan ei saa estää!) on syrjäyttämässä ns. positiivisen vapauden (jokaisen oikeus yhteiseen hyvään).
  • Sivistyksen idea on myös päättäjien keskuudessa muuttunut.  Sivistys  halutaan määritellä hyötylähtöisesti (kuten aikanaan muuten Cygnaeuksen kansakoulussa).  Korkea-asteelle on luotu ammattiin tähtäävä ammattikorkeakoulujärjestelmä. Yliopistoja ja liike-elämää lähennetään monin tavoin.  Kiinnostaako korkea, itseisarvoinen sivistys enää?
  • Koulutus ymmärretään  yksilön kilpailukykyyn tehdyksi investoinniksi, ja se halutaan käyttää kannattavasti panostamalla aikaisempaa enemmän lahjakkaisiin ja työelämän kannalta tärkeisiin taitoihin. 
  • Emme tarvitse enää yhteistä kansaa? Enää tärkeää ei ole sitoutuminen yhteiseen perinteeseen tai yhteen hiileen puhaltaminen? Köyhimpien ostovoima ei taida enää kiinnostaa bisnesmaailmaa,
  • Ihmisihanteemme on muuttunut: Snellmanilainen idea itseään sivistävästä ja kulttuuria arvostavasta yksilöstä taitaa koskettaa enää harvoja? Emme haikaile enää solidaarisuutta? Tilalle on  tulossa itseohjautuva, autonominen, kilpaileva yksilö.
  • Usko hyvinvointivaltioon on mennyt. Kirjassa on hauska lainaus Ture Junnilala (Kok.): "Hyvinvointivaltion kansalaiset ovat kuin kaupunkilaisten ruokkimat pullasorsat jotka ovat menettäneet kykynsä löytää itse ruokaa." 
  • Hyvinvointivaltio on taloussyistäkin tiukoilla. Leikkauksia on tehty ja tehdään. Palveluja ulkoistetaan. Universaaleista (kaikille tarkoitetuista) palveluista ollaan luopumassa? 
  • Julkisten palveluiden rahoituspohja veroilla on vaarassa. Kun on leikattava, leikataan vallitsevien arvojen pohjalta. Aivan tuoreet tiedot ovat hälyttäviä. Köyhyydessä elävien lapsiperheiden määrä on kolminkertaistunut! Eivät kai he ole putomassa samanlaiseen henkiseen lamaannukseen kuin 1800-luvun köyhälistö, joka muistuttaa nyt kaupungeissa kerjääviä romanialaisia. Palataanko takaisin köyhänhoidon aikakauteen?  
  • Valtion idea on rapautunut. Usko valtioon ja suunnitteluun on rapautunut. Elinkeinoelämä on globaalia.
  • Kansallisvaltio kyseenalaistuu. Valtioiden rajat ovat auenneet. Teollisuus karkaa ulkomaille.  Valtaa on valunut EU:iin. Toisaalta valtio on riisunut itse valtaansa siirtämällä valtaa kunnille. Valtion hallintoa ajetaan alas. Kuluja vähennetään. Toimintoja liikelaitoistetaan.
  • Yhteisen kansan idea on rapautunut. Ihmiset liikkuvat globaalisti. Myös Suomeen tulee yhä enemmän maahanmuuttajia.
Muutokseen vaikuttaa myös tapa puhua. Julkisessa puheessa liike-elämän kieli on päässyt johtavaan asemaan. Tasa-arvo halutaan pitää mukana  retoriikassa, mutta nyt se määritellään uudelleen: kaikkien yhtäläiseksi oikeudeksi toteuttaa omat pyrkimyksensä.

Päättäjien arvomaailma on muuttunut? Koulutuspolitiikka on nyt pitkään ollut Kokoomusministerien hallussa. Ahosen mukaan Kokoomuksen arvomaailmassa on tapahtunut luopumista peruskouluun siirtymävaiheen sosiaaliliberalismista ja oikeistoliberalismin hyväksymistä.

Koulun perustehtävä  muuttamassa? 

Kunakin aikana koulun tehtävä on antaa valmiuksia oman aikansa nähtyyn tulevaisuuteen. Olemmeko tekemässä pesäeroa maanviljeys- ja teollisuusajan koulujen ihanteisiin ja rakenteisiin? Onko koulu sovitettava yhä paremmin uusien keskiluokkien tarpeisiin? Vai pitääkö ajatella muitakin ryhmiä?
  • Yksilö ja hänen tarpeensa  nousevat vahvasti 2010-luvulla  esiin. Kasvatusihanteena on autonominen kansalainen.
  • Autonomisen kansalaisen koulutus on keskeisesti hänen kilpailukykynsä kehittämistä ei niinkään kansalaiskuntoon, veljeyteen, solidaarisuuteen  jne. kasvattamista.
  • Jos näin olemme irtautumassa voimakkaasti saksalais-suomalaisesta sivistysihaneesta kasvatusajattelussamme. Suomalainen kasvatus on aina etsinyt tasapainoa yksilön ja yhteisön etujen väliltä. Koulutukseen ei enää sisälly snellmanilaista ajatusta sivistysvelvollisuudesta. Koulutus on oikeus.
  • On iso kysymys, emmekö enää tarvitse aikaisempaan tapaan keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta? Tästähän on kysymys mm. luokattomuudessa.
  • Ajattelemmeko, että yhteisön korvaa minulle hyödyllisten toisten yksilöitten verkosto? Vähät muista?
  • Jos koulun tulee luoda edellytykset menestyä, enää ei kai ole kysymys  menestymisestä  kansana, vaan yksilöinä, jotka liittoutuvat keskenään. Mihin kansaa tarvitaan?
  • Keihin koulun voimavarat on suunnattava? Menestyjiin? Kaikkiin kuitenkin yhteiskuntarauhan vuoksi?
  • Millaisiin kouluihin yhteiskunnan kannattaa satsata?  Hyviä tuloksia tuottaviin kouluihin? Huonoihin? 
  • Mitä laatu tässä ajassa on? Asiakkaan kokemaa laatua? Voiko se laatu toteutua muutoin kuin avaamalla koulu kilpailulle?
  • Koululla ei ole enää entistä tehtävää rakentaa kansallista yhtenäisyyttä. Enää ei  tarvita yhtä yhteistä sivistystä. Elämme moniarvoisessa, monikulttuuristuvassa maailmassa, jossa erilaisuutta halutaan tukea. Emme myöskään pysty ennustamaan, mikä osa sivistyksestä on tässä vauhdissa kestävää. Kuinka yhteiskunta voi siis päättää, mitä sivistykseen kuuluu? 
  • Ahosen mukaan koulun uusi tehtävä on: ei enää sivistyksen ja kasvatuksen tyyssija vaan koulutuspalveluiden tulosvastuullinen tuottaminen.
Pahoja kysymyksiä. Millä tasa-arvoista, kaikille yhteistä, yhteiseen sivistykseen ja valtion johtoon perustuvaa koulua voi 2010-luvulla perustella? Olisi aika surullista, jos juna meni jo.

TÄMÄ lastu on hyvä päättää lainaukseen teoksesta: "Historia ei ole yhdensuuntainen kehityskulku vaan  eri aikojen toimijoiden valinnoista koostuva muutosten ketju.  Riippuu 200-luvun toimijoista, onko valistuksen hengen mukainen koulutuksellisen tasa-arvon hanke tulevaisuuteen kantava perinne (vai  vain historiallinen välivaihe),"

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei Martti,

Kiitokset hyvästä kirja-arviosta!

Sirkka Ahonen osuu varmasti osin oikeaan arvioissaan, mutta sarjakuvamainen lähestymistapa "hyvät" ja "pahat" ei oikein istu, ainakin jos tällaista opusta käytetään yliopiston oppikirjana.

Alfred Salmelan osalta erityisesti "pahan" leima on hyvin erikoinen. On totta, että vastusti joitain R. H. Oittisen koululinjauksia peruskoulun osalta - mutta hyvästä syystä. R. H. Oittinen ei nimittäin koskaan ollut vakavasti otettava kouluihminen, vaan oli ennen kaikkea johtava demaripoliitikko, joka mm. laati SDP:n puolueohjelman. Kansanopetukseen liittyviin asioihin hän ei ollut perehtynyt, eikä ollut niistä kiinnostunut ennen kuin niiden poliittinen arvo 1960-luvulla havaittiin.

Alfred Salmela oli systemaattisesti vienyt koulutuksellista tasa-arvoa eteenpäin jo 1930-luvulla lähtien, jolloin mm. Lapuan liike halusi erottaa hänet kouluhallituksesta.

Ilmainen koulutus alkoi kunnallisten keskikoulujen myötä jo vuonna 1946. Tämä oli yksi merkittävä keino, jolla koulutusreittejä avattiin vähävaraisille ja syrjäseudulla asuville. Tätä koulumuotoa "hyvä" R. H. Oittinen jarrutti ollessaan opetusministerinä vaatien valtioneuvoston luvan ko. koulujen perustamiselle. Takana oli täysin poliittis-strategiset syyt. Tässä vaiheessa eivät köyhien vanhempien lapset, jotka jäivät näin ilman koulutusmahdollisuuksia, suinkaan olleet mielessä.

Kansalaiskoulu oli myös Alfred Salmelan aloite, joka johti 9- vuotisen kunnallisen koulujärjestelmän aikaansaamiseen Suomeen jo vuonna 1962 eli 10 vuotta ennen peruskoulua. Tätäkin uudistusta monet poliitikot vastustivat. Esimerkiksi presidentti Kekkonen - joka myöhemmin tuli tunnetuksi peruskoulun kannattajana - ei suostunut vahvistamaan lakia, koska hän vastusti yhtenäis/peruskoulua. Kekkosen takinkääntö peruskoulun suhteen ja "pakkoruotsin" tulo opetussuunnitelmaan olivat myös poliittisstrategisia tekoja, joilla pyrittiin Kekkosen presidenttitien jatkamiseen sekä äänien saamiseen konservatiivisen maineessa olevan Keskustapuolueen profiilin nostoon 1960-luvun radikaalissa poliittisessa ilmapiirissä.

Alfred Salmela oli viemässä Suomea linjajakoiseen peruskouluun huomattavasti ennen Keskustapuoluetta. Erot Oittisen - Ruotsista kopioimaan - malliin olivat lopulta aika pieniä. Erona oli erityisesti sen hyväksyminen, että ihmiset ovat erilaisia ja kaikkia eivät teoreettiset aineet kiinnosta. Tästä syystä myös käytännöllisesti orientoituneille lapsillle tuli tarjota onnistumisen kokemuksia. Se ettei tämä toteutunut peruskoulussa, näkyy tällä hetkellä siinä, että WHO:n (2004) tutkimuksen mukaan suomalaiset lapset pitävät koulunkäynnistä vähiten koko Euroopassa.

Toisaalta Alfred Salmelan esittämää linjajakoista peruskoulua on nyttemmin kokeiltu, ja PISA-tulosten mukaan tämä koulumuoto ylittää suomalaisen peruskoulun PISA-tulokset n. 30 pisteellä. Niin, ja oppilaat viihtyvät, kiusaamista ei juuri havaita ja oppilaat hakeutuvat lukioon. Koulutuksellinen tasa-arvo voidaankin saavuttaa myös vapaaehtoisuuden ja valinnaisuuden - ei pelkästään pakon avulla. Peruskoulustahan tuli hyvin teoriapainotteinen koulu, mikä näkyy suuren joukon syrjäytymisenä; n. 7% peruskoulun päättäneistä ei hakeudu mihinkään jatkokoulutukseen.

R. H. Oittisen kannattama "kaikki oppivat kaiken" -ideologia ei käytännössä ole lisännyt koulutuksellista tasa-arvoa, sillä tälläkin hetkellä työläisten lapset hakeutuvat yliopistokoulutukseen tosi harvoin (akateemisten lapset hakeutuvat yliopistoon 8-kertaisella todennäköisyydellä).

Martti kirjoitti...

Kiitos kommenteista, Anonyymi.

Jään pohtimaan niistä monia.

Toivottavasti en ole tehnyt vakavaa vääryyttä Ahosen kirjalle nostaessani esiin löytämäni juonirakenteen. Ahonen itse ei käytä termejä "hyvä" ja "paha". Ne ovat minun yksinkertaistuksiani.

Alfred Salmelalla on mittavat ansiot. Hänestä tehty kirja näyttää hänestä toisen puolen. Kuten tiedät, olen esitellyt kirjan aiemmin tässä blogissa.

Viestisi saa minut kiinnostamaan aikaisempaa vielä enemmän R.H. Oittisesta. Tanks.

Samaa mieltä näytät olevan Ahosen kanssa siitä, että tie yhtenäiseen kouluun on ollut täynnä strategis-poliittisia ratkaisuja.

Sitä, olisiko kunnallisen keskikoulun tie tuottanut parempaa kouluviihtyvyttä jää meiltä toteennäyttämättä.

Hyvää syksyn jatkoa.

Anonyymi kirjoitti...

Hei Martti,

Kiitokset vastauksestasi!

Mielestäni kirja-arviosi oli erittäin paikallaan ja hyvin totuudenmukaisesti toi esiin Ahosen kirjan juonirakenteen sekä jaon "hyviin" ja "pahoihin" koulunuudistajiin. En usko, että arvostelusi tekee siinä mielessä vääryyttä sen kummemmin kirjan kirjoittajalle kuin kirjassa esiintyville henkilöillekään.

Ongelma on mielestäni lähinnä se, että kun kouluhistoriaa kirjoitetaan, toisinaan unohdetaan se, että koulutuspolitiikka on usein myös osa "politiikkaa". Siinä mielessä toivoisi, että kouluhistorioitsijat tässä mielessä olisivat hieman kriittisempiä, eivätkä loisi myyttejä, jotka perustuvat poliittiseen demagogiaan.

Kiitokset vielä hyvästä ja oivaltavasta arvostelusta ja mukavaa syksyn jatkoa!