Koulutauluista

PARI päivää sitten menin omalla lainastokortiulla muutoin kiinniolevaan Kauniaisten kirjastoon. Vapaasti mukaan otettavien kirjojen hyllyssä oli nostalginen teos

Savikko, Sari. (2008) Muistojen koulutaulut. Helsinki: Tammi.

Kirja kertoo hauskasti koulutaulujen historiasta, valmistuksesta ja niitä tehneistä taiteilijoista- joukossa oli ihan oikeitakin kuuluisuuksia.

Kirjassa on kuvat 170:stä  kuvataulua 1890-luvulta 1950-luvulle, ja niitä "selostamaan" on etsitty sen ajan oppikirjoista tekstejä. Mukana on sekä koti- että ulkomaista tuotantoa. Kuvia avaavat aikalaistekstit oppikirjoista. 

 Koulutaulujen didaktiikkaa

Koilutaulut olivat luokkahuoneen havaintovälineitä, joilla pyrittiin visuaalisesti vahvistamaan opetettavia aiheita  opettajan puheen ja oppikirjojen tekstin tukena. 

Koulutauluilla oli monia nimiä:   havaintotaulu, kuvataulu, opetuskuva, opetustaulu, seinätaulu ja  mm. seinäkuva. Ne olivat jäykälle pahville pohjustettuja monivärisiä painokuvia, joissa oli yleensä paljon yksityiskohtia katseltavaksi.

Suomessa koulutaulut alkoivat yleistyä kansa-koululaitoksen myötä 1800-luvun lopulla. Ne  olivat arvokas lisä Suomen kouluihin. Uno Cygnaeus oli nähnyt, kuinka ulkomailla käytettiin  havaintovälineitä opetuksessa ja hänen aloitteestaan suomalaisiin kouluihin hankittiin koulutaulujen lisäksi karttoja, täytettyjä lintuja ja maapallon pienoismalleja. Kuten tiedämme. Mikael Soininen toi Suomeen 1900-.luvun alussa herbartilaisen opetusmallin, jossa havainnollis-taminen muodosti opetuksen pohjan. 

Aluksi taulut oli maalattu ulkomailla. Kun ns. kivipaino yleistyi, alkoi myös Suomesta tulla koulutauluja. Ensimmäiset suomalaiset koulutaulut ovat vuodelta 1900. Kotimaisia taulujen tuottajia olivat 1900-luvun alussa WSOY, Otava ja Akateeminen kirjakauppa. Laajin koulutaulu-tuoitanto oli Kansanopettajain Osakeyhtiö Valistuksella.

Koulutaulujen  avulla  saatiin visuaalisesti näytettyä, miltä eri puolilla Suomea tai maailmaa ihmiset ja maisemat näyttivät.  Niitä käytettiin monessa oppiaineessa mm. alakansakoulujen kotiseutuopissa, laskennossa, uskonnossa ja myöhemmillä luokilla myös mm.  historiassa, luonnontiedossa, maantiedossa ja jopa  voimistelussa ja käsityössä  Uskonnossa rooli oli tavallista suurempi, koska ainetta ei yleensä opetettu oppikirjasta. Tärkeä rooli niillä oli myös raittius- ja terveyskasvatuksessa. Koulutaulujen avulla päästiin vierailuille ajanmukaisiin tuotantolaitoiksii esim. paperitehtaaseen, sukeltamaan historian syvyyksiin ja matkustamaan ympäri maailmaa.

Vielä  20-luvulla Suomi oli melkoinen taiteen kehitysmaa. Kodeissa ei ollut tauluja, joten monet koulutaulut  olivat lapsille ensimmäinen taidekokemus. 

Aluksi koulutaulut  olivat niin kalliita, että niitä  oli  varaa hankkia vain varakkaimpiin kouluihin. Mutta ajan kanssa hinnat laskivat ja niitä hankittiin kaikkiin kouluihin. Tässä auttoi paljon vuonna 1902 tehty päätös: Vuodesta 1902 alkaen  kouluille myönnettiin 60 %:n valtionapua havaintovälineiden hankintaan.

Kuinka koulutauluilla opetettiin?

Koulutaululta vaadittiin ennen muuta selkeyttä. Tauluun koottiin yleensä runsaasti informaatiota, jotta niitä voisi köyttää monta kertaa.  Lapset eivät tarkastelleet kuvataulua omin päin. Uuden taulun paljastukseen liitty aina opetuskeskustelu - tai ehkä pikemmin kyselevä opetus.

Käsittely alkoi koulutaulun paljastuksella. Kansakoulussa  paljastus oli aina pieni jännitysnäytelmä. Kun aihe tuli ajankohtaiseksi, opettaja möäräsi järjestäjän hakemaan kuvan varastosta.  Taulu ripustettiin sitteen  juhlallisesti karttanaulakkoon tai luokan seinälle. Opettaja ohjasi oppilaiden havainnontekoa harkituilla kysymyksillä, joita oli tauluun liittyvässä  vihkosessa  tai taustapahviin liimattu selityksessä. Kysymykset auttoivat oppilaita  löytämään kuvasta oleellisia yksityiskohtia. Opettaja saattoi myös selittää  opetustaulun kuvaa karttakeppiä osoittimena käyttäen, tai antaa jollekin oppilaalle tehtäväksi selittää kuvaa luokan edessä.

Paljastuksen jälkeen taulu sai tavallisesti olla esillä jonkin aikaa-. muttei liikaa.  Joitain tauluja myös kehystettiin ja pidettiin seinillä pitkään. 

Taulut olivat arvokkaita. Siksi ne piti palauttaa varastoon. Valolta ja pölyltä suojattuina ne kestivät  käytössä vuosikymmeniä, Tauluja säilytettiin erityisissä kannellisissa  arkuissa.

Koulutaulujen kulta-aika

Koulutaulujen kulta-aika kesti 1900-luvun alusta aina 70-luvulle, eli peruskouluun saakka. Parempiakaan välineitä ei aluksi ollut. 1920- luvun lopussa halvin vaihtoehto oli paraskoopi, jolla heijastettiin postikortteja. 1950- ja 60-luvuilla myyntiluetteloihin ilmestyivät sitten raina- ja kuultoheittimet, episdiaskoopi ja kaitafilmiprojektorit.

Yhä vanhoja koulutauluja voi löytyä koulujen varastoista käyttämättöminä. Ehkä jossain niitä on vielä käytössäkin.  

Kirjoittajasta 

Kirjan kirjoittaja on Sari Savikko (syntynyt 1976). Hän on kasvatustieteen maisteri,  tietokirjailija ja  kustannustoimittaja. Savikko on julkaissut kymmenkunta teosta ja on kuulunut useiden suurteosten toimituskuntaan. Hän asuu Somerolla ja työskentelee kustannustoimittajana kirjatalo Amanitassa. Paljoa muuta tietoa hänestä ei löydy.

Perästä kuuluu, sanoi torvensoittaja

KOULUTAULUT ovat - ikävä kyllä - retropedagogiikka. Jos siitä syystö, että niitä on raijattu kaatopaikoille. Toisessa työpaikassani Sepon koulussa 1980-luvun alussa innostuin valtavasti, kun löysin koulun kuvataulutelineet. Mm.  pääsiäisenä naulasin  verhojen yläpuolella oleviin lankkuihin naulat, joihin ripustin Jeesus-taulut. Taisin tehdä niin vielä 1990-luvullakin Aurorassa, kun rexitkin alakouluissa joutuivat/saivat ottaa säästösyistä luokan hoitaakseen.,

JOS saa sanoa, niin minua kosketti kirjan. esittelemistä koulutauluista eniten Werner von Hausenin taulu, jossa J.V. Snellman esitellään keisari Aleksanteri II:lle vuonna 1863. Tuolloin annettiin asetus  suomen kielemn asemasta. Miks tämä? Ihan henkilökohtaisista syistä. Vuonna 1963 kuvattiin Parolassa tv-ohjelma tuon. tapauksen johdosta. Isäni Kauko Helovirta näytteli keisaria, ja minulla oli myös pieni rooli 9.-vuotiaana pikkupoikana. Snellmanin näköishahmona oli Heimo Lepistö.