TÄNÄÄN esittelyvuorossa on poikkeuksellisen kiinnostava teos.
Wichmann, V.K.E. (1903). Suomen kasvatuksen ja opetuksen historia pääpiirteissään. Helsinki: Helios
Miten niin? Siksi että, jokainen aika kirjoittaa historiaa omalla tavallaan. Wichmannin kirja kertoo suomalaisen koulun historiasta sellaisena kuin se nähtiin ennen Herbartin läpimurtoa, ennen lapsikeskeisen uuden koulun syntyä.
Kirjoittaja Viktor Karl Emil Wichmann (1856 - 1938 ) oli suomenruotsalainen kirjailija, seminaarinjohtaja ja RKP:n kansanedustaja. Tämän teoksen hän kirjoitti ollessaan kasvatusopin ja historian lehtorina ruotsinkielisessä Uudenkaarkebyn seminaarissa.
Tehtävä ei ollut helppo. Wickman kertoo joutuneensa kokoamaan aineistonsa hajanaisista lähteistä. Kunnianhimoisena tavoitteena oli ilmeisesti rakentaa selkeä kuva suomalaisen kasvatuksen johdonmukaisesta kehittyksestä aina pakana-ajoista 1800-luvun loppuun. Erityisesti esihistorialliseen osuuteen ei löytynyt (minusta) luotettavia lähteitä. Kehitystä keski- ja uudella ajalla kuvataan sen sijaan asiantuntevasti.
Miltä opillisen koulun kehitys näytti 1800-luvun lopulla? (Olen käyttänyt lähteinä seuraavassa myös muita muistiinpanojani- siksi paljon innostuin).
Opillisen koulun kehitys
Opillinen koulu oli koko keskiajan varsin staattinen. Meillä oli Turun katerdraalikoulu ja muutama luostarikoulu. Uskonpuhdistus rampaannutti sitten molemmat. Kouluolot surkastuivat. Papin ammatti menetti imuaan.
Alkoi about kolmen vuosisadan jakso, jossa kehitys eteni 1800-luvun lopun oppikouluiksi (vaikka sitä nimeä ei silloin vielä oltu keksitty) kaikkea muuta kuin lineaarisesti.
Koulujen nimiä, vuosiluokkien määrää ja sijoituskaupunkeja vaihdettiin ja kouluja yhdistettiin koulujärjestyksissä muutaman vuosikymmenen välein. Vuosien varrella oli alkeiskouluja, ala-alkeiskouluja, yläalkeiskouluja, alkeisopistoja, kaupunkikouluja, kimnaaseja, lastenkouluja, lukioita, ammattilukioita, siviililukioita, lyseoita, klassisisia lyseoita, realilyseoita, maakuntakouluja, mustereiden kouluja, naisväenkouluja normaalikouluja (Vanha Suomi), pedagogioita, piirikouluja, pikkulasten kouluja, porvarikouluja, realikouluja, rouvasväenkouluja, seurakuntakouluja, triviaalikouluja, alempia ja ylempiä triviaalikouluja, tuomiokirkokouluja, tyttökouluja, korkeampia tyttökouluja, yhteiskouluja.... Samannimisissäkin kouluissa taso riippui siitä, mihin kulloinenkin opettaja pystyi. Yritystä jonkinlaiseksi järjestelmäksi oli. Vuoden 1856 koulujärjestyksessä näkyy jo pyrkimys yhtenäiskouluperiaatteeseen: ala-alkeiskoulu, yläalkeiskoulu ja lukio muodostivat yhtenäisen peräkkäisten koulujen järjestelmän.
Muutamia aika johdonmukaisia trendejä kuitenkin löytyy:
Koulun tehtävän muutos
Wanhassa koulussa valmistettiin pappeja. Uuden ajan alussa myös virkamiehiä. Mutta kyllä vielä 1700-luvulla koulutus säilyi perustaltaan pappiskoulutuksena.
Uuteen kouluun siirryttiin pienin askelin. Poikia alettiin valmistaa elämään ja muihinkin ammatteihin. Aluksi kirkollisten koulujen ulkokouluissa, sitten 1400-luvun lopulla muutamassa pedagogiossa (kaupunkien alkeiskouluissa), sitten triviaalikouluen apologistan luokissa ja 1800-luvun alussa katerdaalikoulun realiluokassa (kollektoriluokassa) ja lopulta erillisissä reaalilyseoissa, siviili- ja ammattilukioissa.
Viimeksimainituissa:
" Niissä oli valmistettava nuorukaisia maamme alempiin hallintovirkoihin rasittamatta heitä liian pitkällä oppimäärällä."
Vuoden 1649 koulujärjestyksen mukaan triviaalikouluissa oli
" erityinen lasku- ja kirjoitusluokka porvareita varten. Se oli tarkoitettu oppilaille, jotka eivät kovapäisyyden tai heikkolahjaisuuden vuoksi tahtoneet opiskella pappien liperien saavuttamiseksi vaan siirtyä suoraan kauppa- ja ammattialalle."
Tytöille koulun ovea raotettiin vasta 1800-luvulla (poikkeuksena ylhäisön tytöt jo keskiajan nunnaluostareissa).
”Sivistyneiden vanhempain tyttärille huolelliseen naiskasvatukseen kuuluvien tietojen ja käsitöiden opettamista varten."
Vielä 1400-luvulla koulua oli käynyt vain 3-4 % väestöstä.
Oppiaineet
Tämä edellytti muutosta oppiaineissa. Vielä 1500-luvun lopulla opetus oli keskitetty lähinnä latinaan ja uskontoon. 1600- luvulta alkaen koulun ohjelmaan yritettiin saada realiaineita: luonnontieteitä.... uusia kieliä, matematiikka, historiaa ja Vanhoja aineita: klassisia kieliä haluttiin vähentää. Pienin askelin tässä onnistuttiinkin.
Eheyttämisen ideaa yritettiin myydä ensyclopedismin muodossa (mm. Comenius) - mutta 1800-luvun lopulla suunta oli jo päinvastainen: yhä useampia oppiaineita ja klassiset koulut muuttuivat harvinaisuuksiksi.
Opetuskieli
Koulujen opetuskieli vaihtuu hitaasti alemman asteen kouluista alkaen latinasta ruotsin kielen kautta 1800-luvun lopulla suomeksi.
Opettajuus
Keskiajalla opettaja ei opettanut. Oppilas opetteli omin päin, pänttäsi ja matki. Vanhemmat oppilaat olivat jo tuolloin apuopettajia ja kuulustelijoita. Opillisissa kouluissa monitorijärjestelmää korvattiin lisäämällä opettajia 1600-luvulla. Mutta yhä luokkaopettajien tuli asettaa kehittyneempiä poikia apuopettajiksi ( paitsi ylimmällä luokalla). Apuopettajien ( praelectorien) tuli valmistaa oppilaitaan kertauskuulusteluihin.
Opettaja valvoi (ja ehkä opettikin) vain ylimmän luokan oppilaita. Wanha opettaja lähinnä luki, saneli ja kuulusteli ja piti kuria.
Ideoita uuteen opettajuuten saadaan jo 1600-luvulla, mutta uusi opettaja syntyy vasta 1800-luvulla. Opettaja joka opettaa ja selittää.
Menetelmät
Keskiajalla menetelmä oli sanelu ja tehtävä kopioida käsin kirjaa. Menetelmät olivat vielä 1800-luvun lopullakin hapuilua, kuulustelua ja kertausta.
Vuoden 1693 koulujärjestyksessä:
" Gezeliuksen vaikutus näkyi: Puheharjoituksia (väittelyjä, saarnoja..). Metoodi esittävä kunnollisten oppikirjojen puutteessa. Oppilaat tekivät ahkerasti muistiinpanoja. Kimnaaseissa kiellettiin sanelemasta. Kotityötä annettiin enemmän."
1700-luvun triviaalikoulun apologistan luokalla
"... kirjoitettiin kirjeitä, laskuja, kuitteja.. "
Opettajan työtä helpottamaan saatiin oppikirjoja - jo 1600-luvulla. Jo tuolloin ideoitiin, että asioita voisi oppia paitsi kirjasta myös luonnosta ja kokemuksesta.
Piispa Gezelius toi 1600-luvun lopulla Suomeen Comeniuksen menetelmäideoita. Ymmärtävää lukemista. "Ei uhkaamalla vaan houkuttelemalla". Opetuksen oli edettävä helpoimmista osioista vaikeampiin. Oppimiseen tarvittiin oppilaan omaa tiedonkäsittelyä. Comenius kutsui märehtimiseksi (ruminare) asioiden kääntelyä oppilaiden mielessä, joka puolelta harkintaa. Tietoa tuli pureskella ja asioita sulattella. Oppilaat valmistautuivat opetukseen lukemalla itse etukäteen tarkkaavaisesti opittavan asian ja koetellen, miten he sen ymmärtävät. Itse opetuksessa edettiin asteittain, pala palalta. Välitavoitteita asetettiin. Oppiminen eteni opetuksen ja oppijan itsenäisen työskentelyn vuorotteluna. Opetukseen kuului lukuisia pieniä oppimistehtäviä ja kuulusteluja. Oppimista kontrollodtiin välittömästi kysymyksillä opetustilanteen jälkeen. Ja edelleen Comenius ideoi lapsista toistensa opettajia. ”Joka toista opettaa, se oppii ”.
Opettajan koulutus
Opettajan koulutus alkoi kehittyä 1700-luvun lopulla. H.G. Porthan oli tässä portinavaaja. Porthanin kasvatusopin johdantoluennot 1780-luvulla oli suunnattu kotiopettajaksi tai kouluun opettajiksi aikovilla akatemian ylioppilaille. Näistä luennoista muodostui vähitellen säännöllinen kasvatusopin kurssi.
Porthan luennoi kasvatusoppia modernisti. Oppiaineksen tuli olla lapselle tuttua, läheistä. Asioissa piti edetä asteittain, helposta vaikeampaan, maltilla, induktiivisesti. Oppiaineksen tuli perustua lapsen kokemuksiin. Hyvä opetus oli selkeää ja elävää. Se synnytti mielenkiintoa ja tarkkavaisuutta. Asioita ei tullut opetella papukaijamaisesti ulkoa, vaan tavoitteena oli oppilaiden itsenäinen ajattelu ja ymmärtäminen, jossa oli tilaa keksimiselle ja oivaltamiselle. Tiedon muodostuksessa keskeistä olivat aistihavainnot, kokemukset ja oppiminen. Oli tärkeää luoda oppimista tukeva, innostava ilmapiiri ja tehdä opetustilanne lapsille miellyttäväksi. Piti käyttää esimerkkejä, vertauskuvia ja tarinoita. Vaihtelu oli tärkeää. Oppilaille oli oltava riittävästi levähdystaukoja, ja lupa liikkua.
Porthan arvosti perinpohjaista opetusta. Opettajan ja oppilaan roolit täydensivät toisiaan. Porthanilla opetus oli opettajan ja oppilaiden yhdessä työskentelyä, ei erikseen työskentelyä. Opettajan tehtävä oli auttaa ja tukea oppimista mm. havainnollistamalla ja kysymyksillä.
Turun Akatemiassa toimi 1800-luvun alussa myös koulunopettajien seminaari.
Merkittävä askel otettiin vuonna 1852, kun perustettiin Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen kasvatus-ja opetusopin professuuri. Professorin tehtäviin kuului oppikoulunopettajien koulutuksen johtaminen. Vuonna 1856 opettajakelpoisuus saatiin kasvatus- ja opetusopin professorin järjestämällä kaksivuotinen kurssilla, joka sisälsi kuuntelua ja apuopettajana toimimista alkeiskoulussa. Yliopistollisen tutkinnon suorittaneillta ei vaadittu ym. tutkintoja, mutta oli oltava vuosi opettajana.
" Vuonna 1863 neiti Elisabeth Blomqvist rupesi vapaaehtoisesti opettamaan kasvatus- ja opetusoppia koulunsa (yksityinen 7-luokkainen tyttökoulu) ylimmällä luokalla ja siten syntyi ns. yksityinen opettajatarluokka, joka laajennettin 1866 jatko-opistoksi (valtio otti koulun huostaan)."
Vuonna 1869 aineenopettajakoulutuksen rakenteen perusrunko määriteltiin uudelleen asetuksessa. Koulutus suoritettiin varsinaisten opintojen jälkeen. Auskultointiin kuului kolme osaa: kasvatusopin tutkinnon suorittaminen kasvatusopin professorille, lukukauden mittainen opetusharjoittelu normaalikoulussa ja yliopettajille suoritettavat ”opettajanäytteet” normaalilyseoissa.
Opettajan ja oppilaan suhde
Opettaja ja oppilaan suhde "lämpeni " tosi hitaasti 1600-luvulta alkaen, mutta vielä 1800-luvulla moni opettaja käyttää ruumiin rangaistuksia. Vuonna 1870 ruumiillinen kuritus kiellettiin.
Arviointi
Opillisissa kouluissa arvioinnilla on pitkät juuret. Niissä istuttiin vielä 1800-luvulla paremmusjärjestyksessä.
1600-luvulla alettiin vaatia erillinen testomonium uuteen kouluun pyrkivältä.
Vuonna 1807 syntyi nykyisen todistuksen malli.
Yksityisessä Helsingin lyseossa järjestettiin 1830-luvulta alkaen vuositutkinto ja lukukauden puolivälissä ja lopussa kirjalliset tutkinnot joka aineessa. Lisäksi opettajat antoivat puolilukukausittain ilmoituksia suoritetuista oppimääristä.
Vuonna 1872 opillisten koulujen arviointiin saatiin yhteinen asteikko: vähemmin kelpaava- välttävä, tyydyttävä ja kiitettävä.
Käsitys oppimisesta
Oppimisympäristö
Tilapäisistä huoneista, joissa eri ryhmät istuivat eri nurkissa, siirryttiin hitaasti erityisesti kouluiksi rakennettuihin tiloihin. 1600-luvulla huomio kiinnittyi pihoihin. Voimistelua voitiin harjoittaa koulutalossa, mutta mikäli se aiheutti melua, oli voimistelulle varattava kenttä koulutalon läheisyydestä
" Koululla tuli olla erityinen leikkipaikka."
Lisäksi tuolloin tuli olla "yhteinen koulusali, johon kaikki voivat tarvittaessa kerääntyä".
1700-luvulla:
" Ensimmäistä kertaa huomiota ruumiilliselle kasvatukselle. Velvoitettiin pitämään nuorisoa lukutuntien väliaikoina sellaisissa harjoituksissa, jotka edistävät alallaan.istumisesta aiheutuvien tautien poistamista."
Summaa
1800-luvun lopulla opillinen koulu oli kulkenut pitkän matkan. Se alkoi muistuttaa 1870-luvulta alkaen sitä oppikoulua, jota käytiin peruskouluun saakka. Opillinen koulu ei enää valmistanut vain pappeja, eikä virkamiehiä hoviin, vaan se valmensi yhä suurempaa osaa, paremmista ihmisistä heille hyvään elämään.
Koulu oli siirtynyt kirkolta valtiolle ja yksityisille ihmisille. Vaikka kirkko pani vastaan.
Wichmanin kirjan perusteella lähes kaikki uusi pedagogiikka tuli opillisiin kouluihin yksityiskoulujen pioneerityön ansiosta.
Rahvaalle oli oma koulumuotonsa: kansakoulu. Miltä sen tilanne näytti 1800-luvun lopussa. Siitä toisessa osassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti