Kuinka kouluttaa aikuisia? Osa 4

PÄÄTÄN tähän neljänteen lastuun  Tapio Vahervan ja Jorma Ekolan teoksen  "Aikuisen opettamisen taidon" esittelyn. Ensimmäisen osan  fokus oli  siinä, mitä aikuisuus on. Toisen ohjeissa, kuinka opetus tulisi järjestää, kun lähtökohtana on  aikuisuuden erityispiireet ja nimenomaan aikuiselle ominainen tapa oppia. Kolmannessa osassa  hahmottelin kokonaiskuvaa  erilaisista oppimisnäkemyksistä. Tässä viimeisessä  osassa  pohdin, miltä nykyinen, lapsille ja nuorille  tarkoitettu  perusopetuksen ops tästä käsin näyttää.

PERUSTEISSA ei  kerrota eksplisiittisesti, minkä oppimiskäsityksen pohjalta se on rakennettu. Lukemalla tekstiä  löytää kyllä johtolankoja.  Oppiminen on aktiivista  toimintaa ( sopii kaikkiin näkemyksiin).  Oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa (sopii kaikkiin näkemyksiin)  toisten oppilaiden, opettajien ja muiden aikuisten sekä eri yhteisöjen (sopii mm. sosiokonstruktivismiin) ja oppimisympäristöjen ( sopii mm. kontekstualisimiin) kanssa. Oppilas on oppimisprosessistaan tietoinen ja vastuullinen (sopii humanismiin).

Luetaan vielä tarkasti, kuinka perusteissa kuvataan, mitä oppilas tekee opetuksessa. Tässä poimintoja:

Oppilas osallistuu oman opiskelunsa, yhteisen koulutyön ja oppimisympäristön suunnitteluun. Asettaa tavoitteita itselleen. Arvioi  työhön tarvittavaa aikaa.
Oppilas osallistuu oman opiskelunsa, yhteisen koulutyön ja oppimisympäristön  toteuttamiseen Valitsee  erilaisia työtapoja ja etenee yksilöllisesti.  Ennakoi oppimisen eri vaiheita ja  työskentelyn mahdollisia vaikeuksia ja vaaratilanteita. Kokeilee erilaisia vaihtoehtoja. Tiedostaa oman tapansa oppia.
Oppilas hyödyntää opiskelussa vahvuuksiaan ja itseään kiinnostavia sisältöjä, teknologisia ja muita apuvälineitä. Löytää innovativisia ratkaisuja.  Ohjaa omaa oppimistaan. Reflektoi kokemuksiaan, oppimistaan ja  tunteitaan. Kohtaa myös epäonnistumisia ja pettymyksiä. Edistää oppimistaan.
Oppilas osallistuu oman opiskelunsa, yhteisen koulutyön ja oppimisympäristön arviointiin. Arvioi edistymistään, työskentelyn onnistumista ja siihen vaikuttaneita tekijöitä. 

Oppilas on  aktori ja subjekti ja yksilö. Hän on itseohjautuva ja kantaa vastuuta. Hän valitsee. Hän arvioi itse. Teksti on kuin suoraan humanistisen aikuisoppimisen määritelimistä. Kuvaus on tosi kaukana behaviorismista.

Entä, mitä opettaja tekee opetuksessa?

Opettaja  antaa sopivia haasteita ja tilaisuuksia. Opettaja ohjaa oppilaita suunnittelemaan ja työskentelytapojaan. Suuntaa opetustaan oppilaiden tarpeiden mukaisesti. Lisää  mahdollisuuksia opiskella erilaisissa ja eri-ikäisten oppilaiden ryhmissä ja työskennellä useiden eri aikuisten kanssa.
Valitsee työtavat vuorovaikutuksessa oppilaiden kanssa.
Innostaa, rohkaisee, kannustaa ja tukee. Auttaa oppilaita onnistumaan koulutyössään ja tunnistamaan onnistumisiaan ja vahvuuksiaan. Laajentaa oppilaiden kiinnostuksen kohteita.
Vahvistaa jokaisen oppilaan osallisuutta ja toimijuutta.
Havainnoi ja dokumentoi oppilaan oppimista, työskentelyä ja käyttäytymistä.
Opettaja ohjaa oppilaita   arvioimaan työskentelytapojaan.
Arviointi on opettajan tärkein keino tukea oppilaiden kasvua ja oppimista.

Opettajalla on eräänlainen sivustaseuraajan rooli. Hän on oppimisen apulainen, ohjaaja ja valmentaja.  Hän juoksuttaa prosessia kuin fasilitaattori. Tämäkin kuin suoraan humanistisen ja sosiokonstruktivisen aikuisoppimisen määritelmistä.

Hmmmm.?

Mieleen nousee kysymyksiä. Vaikka emme ottaisi  liian kategorisesti Knowlesin ajatusta, että aikuisten oppiminen on  erilaista kuin lasten ja nuorten opettaminen, jää  pohtimaan, kuinka hyvin opetussuunnitelmasta löytyvä, alunperin aikuisen ominaisuuksien varaan rakennettu pedagogiikka  sopii lapsille.

JOS  lapset ovat - kuten Knowles kuvaa- riippuvia (ei siis itseohjautuvia), joiden tiedoilla ja kokemuksilla on kovin vähäinen arvo eli ns. esiymmärrys puuttuu eikä ilman sitä ei voi ymmärtää asioita (vrt. aikuisten älykkyys ja oppimista rikastava kokemusvarasto), joiden oppimismahdollisuuksiin kiinteästi liittyvä kehitys ja kypsyminen on vielä kesken(vrt. aikuisen täysikasvuisuus ja kypsyys),  joiden identiteettikin on vielä kesken (vrt. aikuisen selkeä minäkuva),  joilla ei ole aikuisen sosiaalisia taitoja (vrt. aikuisen hyvät tavat),  oppiiko lapsi  siitä huolimatta kuin aikuinen?

Riittääkö opettajan aika ohjaaman suuren luokan oppilaiden konsktruktioprosesseja? Ilman ohjausta konstruointi menee helposti hakoteille. Jääkö opetus näin haluttuna  monen osalta touhuiluksi, ilman että opiskelusta muodostuu johdonmukainen ja syvällinen opittavien asioiden haltuunotto?

MUTTA sitten toisaalta. Koko kiinteä, yhdenmukainen ja yksityiskohtainen opetussuunnitelma on konstruktivismien näkökulmasta outo otus. Perusteissa on tarkasti määritelty opetettavat asiat. Tavoitteet ovat samat kaikille. Tekstissä lukee, että oppimisessa tarvittavaa ponnistelua ja työn loppuunsaattamista. On  kunnioitettava työrauhaa. On välttämätöntä huolehtia sovituista tehtävistä.
Arviointikriteerit ovat samat kaikille. Hyvää osaamista kuvataan taitoina - siis käyttäytymisenä. Lopullisen arvioinnin (todistukset) tekee opettaja virkavastuulla. Ihan niinkuin behavioristisesti ymmärretyssä opetuksessa.

Opetussuunnitelman perusteiden taustalla ovat  kiistatta humanistinen ja sosiokonstruktivistinen oppimisnäkemys. Mutta eivät vain ne. Vaan lähes kaikki muutkin oppimisnäkemykset (ei kuitenkaan konnettivismia). Perusteet on kirjoitettu siinä mielessä eklektisesti. Uusi pedagogiikka on turvallisesti vanhan pedagogiikan  rautakeuhkomaisessa puristuksessa. Vähän samaan tapaan kuin Hannu Simola kuvaa suomalaista koulua:  ”Suomalaisen peruskoulun luokkahuoneen elämää ohjaavaa dynamiikkaa näyttäisi edelleen luonnehtivan tietynlainen perinteisyys, vaikka oppilaskeskeinen konstruktivismi hallitseekin ammatillista puheavaruutta.”

VAHERVA kirjoittaa  teoksessa, että behaviorismi " ei ole edelleenkään aikansa elänyt". Hän ehdottaa, että sitä voitaisiin hyvin kehittää ottamalla huomioon kognitivismin oivalluksia. Hänen mukaansa "arkitodellisuudessa  harvoin jos koskaan on mahdollisuuksia täydelliseen itseohjautuvuuteen." Ja " kaikki aikuisetkaan eivät pysty riittävään itseohjautuvuuteen. Joissain tapauksissa opettajan tulee olla hyvinkin näkyvästi läsnä." Ja " käytännön kokemus osoittaa, että  moni opetustilanne edellyttää varsin jämäkkää  opettajan otettaa."  Siis aikuisillakin.

Miten tämä pitäisi  ymmärtää?  Ehkä niin, että vaikka lapsella ei ole aikuisen ominaisuuksia,  on perusteltua, että koulussa harjoitellaan myös sellaisia tapoja oppia, joita aikuisena on osattava. Mutta turvallisesti ja sopivissa kohdin. Korostan sanaa myös.

Itse olen sitä mieltä, että uusimpien oppimisnäkemysten mukaisia  toimintatapoja on kaikkein fiksuinta harjoitella  monialaisissa oppimiskokonaisuuksissa. Mutta paljon ohjausta ne vaativat.

Kuten Vaherva kirjassa opettaa: "Hyvä opettaja liikkuu joustavasti eri oppimiskäsitysten välillä." Ja  "kussakin tilanteessa kannattaa etsiä siihen parhaat ratkaisut yhdistelemällä eri suuntausten malleja."
Juuri niin.