Unohdettuja pedagogeja. J.H. Tuhkanen. Osa 2

TÄSSÄ 2. osassa keskityn J.H. Tuhkasen opetusoppiin:  

Tuhkanen, J.H. (1913). Sielu- ja opetusoppi esiseminaareja varten. Hämeenlinna. Suomalainen Kirjapaino Oy

Eletään siis viimeistä vuotta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Suomi on autonominen osa Venäjää, jolla on jo oma eduskunta.

Pedagogiikassa eletään isoa murrosta. Herbartilaisuus teki meillä läpimurtoa. Muualla ns. uusi koulu. Uskonnon asemaa kyseenalaista empiirinen tiede.

Suomessa oli voimassa kunnallinen koulupakko mutta ei vielä oppivelvollisuutta.  Kansakoulun kanssa oppilaista kilpaili kiivaasti  kirkollinen kiertokoulu.  Maaseudulla  kunta ei  järjestänyt alkuopetusta. Siitä vastasivat kodit, joille kirkko tarjosi apua omissa pikkulasten kouluissaan. 

J.S. Tuhkanen kirjoitti oman opetusoppinsa nimenomaan kirkollisten (vaihtoehto)koulujen opettajiksi haluaville ja siksi ns. esiseminaareihin lähteneille. Ja kiehtovan teoksen opetuksen historiasta kiinnostuneille kirjoittikin.

Kirjan rakenne

Kirjassa on kaksi osaa: Sieluoppi ss. 1- 73 ja  Opetusoppi ss. 74-169. Minua kiinnistaa eniten opetusoppi, ja jäsennän kirjan antia klassisten kysynysten avulla: Miksi? Mitä? Miten?

Miksi?

Tuhkasen kasvatusopissa kasvatuksen keskeinen  päämäärä on kristillinen siveellisyys. Oleellista on suojata lapsen sielun puhtautta. Lisäksi ihanneihmisen ruumis on terve ja voimakas. Pään osalta on tärkeää herättää harrastus (oikeisiin asioihin). 

Mitä?

Tärkein oppiaine oli uskonto. Mutta jo alkuopetuksessa tuli opettaa myös sisälukua, luonnon tuntemusta ja arvostusta, alkeiskäsitteitä maantiedosta ja historiasta, kaunokirjoitusta, piirustusta ja laulu- ja koululeikkejä. 

Kotiseutuperiaate ja kotoinen elämänpiiri olivat tärkeitä alkuopetuksessa.

Miten?

Tuhkasen teoksen menetelmäkirjo on opettajakeskeinen, mutta samalla hämmentävän monipuolinen. Opetus voi olla analyyttistä, deduktiivista, erittelevää,  geneettistä, heuristista, keksivää, kokoilevaa, löytävää, rakentavaa, synteettistä...Puhuttu sana on voimallisin ase, jolla voidaan vaikuttaa ihmisen sielunelämään. Menetelmiin kuuluu totuttamista ja karaisua ja totuttamista mutta myös opintomatkoja.

Opetus on suullista, näyttävää tai harjoittavaa. Suullinen opetus onyksinpuheista a) kertovaa - asiallista,selväpiirteistä, lastentajuista ja havaintorikasta. b) vuoropuheista - kyselevää . Kysymysten on oltava  asianmukaisia, vain yksi oikea vastaus, koskee vain yhtä asiaa, ei liian vaikeatajuinen, … kielellisesti oikeita, selviä, ensin kysymys sitten oppilaan nimi.

Näyttävä esitys: yksi asia kerrallaan. Osat oikeassa järjestyksessä. Lapset käyttämään käsitteitä. Liitutaulu! Liitutaulupiirustus on näkyvä puhekieli

Ylipäätään opetuksen tuli  olla asiallista, johdonmukaista, selvää ja reipasta. Oppilasta johdatetttiin havainnon ja sanan avulla opetuksen esineen  käsitteeseen.

Tuhkanen jäsensi hyvää opetusta jo tuolloin kovin herbartilaisesti:  

Opetuksen lähtökohdaksi otetaan  lapsille tunnettu mielle- ja harrastuspiiri. Opetuksessa on selkeät vaiheet:

1. Valmistava keskustelu -palautetaan mieliin opetusen aineeseen kuuluvia mielikuvia ennen opituista asioista. Kaiken uuden oppiminen tapahtui entisten jo tunnettujen mielteiden valossa.
2. Uuden esittäminen. Askel askeleelta lyhyissä jaksoissa. Huom! muistiin painaminen ”Mitä opettaja on kertonut, se on lasten jälleen kerrottava.”
3. Liitetään vanhat ja uudet mielteet yhteen - oltava samankaltaisuutta, yhteenkuuluuvaisuutta, yhdenaikaisuutta.
4. Syventävä käsittely. Pohdiskellaan
5. Yhteenveto. Kootaan kokonaisuus, Kohottava  loppu?

Hyvä opetus on helppoa. Opetus ontehtävä niin helppotajuiseksi, että lapset pystyvät sitä seuraamaan. Ikäkausi on  otettava huomioon. Henkinen toiminta ja sen kehittäminen on sovitettava aivojen kehitystä vastaavalle tasolle. Hyvä opetus herättää  harrastuksia. Opetus on  asiallista, johdonmukaista, selvää ja reipasta. Vaihtelevaa.

Luokassa onoltava hyvä järjestys ja hiljaisuus- ja niitä on valvottava.  Hiljaisuuden ylläpitämiseksi riittää useimmiten nuhteleva katse, opetuksen katkaiseminen tai kysymys järjestyksen rikkojalle. 

Opetus ei saa olla liian rasittavaa. Sen on oltava vaihtelevaa.  Työn ja levon vaihtelu on tarpeellista.

Millainen on hyvä opettaja?

Hyvälle  opettajalle on tärkeintä aito jumalan pelko. Hän on ruumiillisesti ja henkisesti terve. Hän rakastaa vilpittömästi oppilaitaan. Hänellä on ammatillinen valmius, luonnon antamat lahjat ja koulutus.

Hyvä opettaja on esikuva. Hän on rikkaruohojen kitkijä ja  hyveiden taimilavan valvoja. Hänen persoonansa on hyväntahtoinen, selvänäköinen ja tunnollinen. Hänellä on tarkka arvostelukyky.  Hän ottaaosaa oppilaitten harrastuksiin. Hän pitää oppilaat toiminnassa. Hän valvoo.

Opettaja ulkonainen esiintyminen on arvokasta, esityksensä eloisaa, osanottonsa tehtäväänsä harrasta. Hän on  rauhallinen.

Hyvä opettaja opettaa  havainnollisesti, selvästi ja johdonmukaisesti  yksi asia kerrallaan. Hän uudistaa havaintoja. Hän tukee sekä koneellista  että ymmärryksen tukemaa muistamista.

Jokaisen jakson päätyttyä hän  kokoaa opetuksen tuloksen  kokonaisuudeksi, jonka eri osat ovat oikeassa järjestyksessä ja suhteessa toisiinsa liittyneet.