MINULLA oli tänä keväänä ilo vetää sijaisopettajana yhtä ryhmistä. Istuntoja oli neljä.
Perusrakenne oli sellainen, että ennen tapaamista jokaisen oli luettava tietty artikkeli ja kirjoitettava siitä ns. kommentaari (lyhyt essee). Siis oikein modernisti flipped classroomia. Kukin ryhmän vetäjä sitten ratkaisi, miten artikkelia käsiteltiin istunnossa.
Artikkelit olivat kaikki englanninkielisiä, about 20-sivuisia ja ne oli julkaistu kansainvälisesti arvostetuissa journaaleissa. Teemat olivat mielenkiintoisia: Niissä käsiteltiin opettajan läsnäolon käsitettä, positiivista kasvatusta, opettajan kontrolloivaa vs. itseohjautuvuuteen rohkaisevaa opetusotetta ja viimeisellä kerralla alakouun oppilaiden näkemyksiä hyvä opettajasta.
ERITYISESTI kolmannen kerran artikkeli: Reeve (2009) "Why Teachers Adopt a Controlling Motivating Style Toward Students and How They Can Become More Autonomy Supportive" jäi kiehtomaan. Ja niinpä päätin, että toteutan viimeisen 90 minuuttisen session luopuen perinteisestä, huolellisesti opetustehtäväänsä valmistautuvan opettajankouluttajan roolista ja luottaen opiskelijoiden itseohjautuvuuteen: siis heidän kykyynsä ottaa vastuu omasta oppimisestaan ja antaa tilaa sille, mikä on heille itselleen merkityksellistä.
EXPERIMENTIN asetelma oli yksinkertainen. Kerroin, että tällä kertaa minä en määrää, miten artikkelia (teemana siis oppilaiten näkemys hyvästä opettajasta) työstämme. Kerroin, että minulle on tärkeintä, että tämä 90 minuuttia käytetään niin, että siitä on juuri heille eniten hyötyä. Muuta rajoitusta ei ollut, kuin että se, mitä tehdään päätetään yhdessä ja että se liittyy artikkeliin.
Ilmeistä näkyi, että VOI EI!!! Kerroin myös, miksi teemme näin: Saamme autenttisen kokemuksen kontrollin ja itseohjautuvuuden jännitteestä omassa itsessämme.
Sitten vierustovereiden kanssa keksimään, miten artikkelin käsittelustä olisi heille paras hyöty. Kun noin 10 minuuttia alusta oli kulunut, meillä oli neljä vaihtoehtoa toimintatavoiksi: Keskustelu esiin nousseista yksittäisistä hyvän opettajan piirteitä pienryhmissä ja sitten yhteinen koonta, draamaleikki, jossa jokainen ryhmä valitsee jonkin hyvän opettajan piirteen, ja muiden tehtävä on yrittää arvata, mistä on kysymys, keskustelu siitä, uskommeko noihin tuloksiin ja viimeisenä pohdinta; kannattaako opettajan pyytää oppilailta palautetta itsestään ja jos kannattaa niin miten sen voisi tehdä.
Jokainen ryhmä sai sitten jakaa neljä pistettä eri vaihtoehdoille. Kaikki muut paitsi draama saivat pisteitä. Eniten sai viimeinen vaihtoehto, ja se siis otettiin.
Varmistin työtavan: Muodostetaan ryhmät. Kukin ryhmä pohtii kolmea kysymystä (jotka idean esittänyt ryhmä oli tiivistänyt) 1. Mitä hyötyä palautteen pyytämisestä oppilailta on? 2. Mitä haittaa siitä on? 3. Miten sen voisi käytännössä tehdä? Aikaa varattiin 15 minuuttia. Yksi oli kirjuri. Aikaa sitten vielä pidennettiin yhteisellä päätöksellä.
Perinteisempi monologimalli valittiin ja opettaja sai palkkansa eteen olla sihteeri.
Kokosimme vastaukset valkotaululle kolmeen eri sarakkeeseen kysymys kerrallaan, ryhmien vastausvuoroa vaihdellen. Tämän jälkeen oli vielä mahdollista kommentoida.
OLIMME siis ottaneet kopin artikkelin aiheesta, emme enää märehtineet sitä, vaan tuotimme yhdessä dataa, uusi ideoita ja ajatuksia. Otin koosteesta valokuvan, ja lähetin sen ryhmälle. Jos aikaa olisi ollut vielä enemmän, olisi vielä tarvittu synteesi. Eli kannattaako vai ei ja mikä olisi paras tapa.
Palasimme alkuun. Teimme siis tällaisen valinnan. Kuinka fiksulta se nyt jälkikäteen näyttää? Käytimmekö näin ryhmän istunnolle varatun ajan hyödyllisellä tavalla? Jokainen sai näyttää sormilla (1-5), kuinka hyvin onnistuimme. Tulos oli ehkä 5- . Niiltä, jotka antoivat neljä sormea, kysyttiin, miten tekisimme homman vielä paremmin: Olisimme voineet ottaa vielä yhden kysymyksen: Mitkä ovat palautekäytännön mahdolliset ehdot. Pohdimme sitä vielä tovin.
Viimeiset minuutit sanallistimme itseohjautuvan otteen aiheuttamia tunteita. Etenimme hämmennyksestä, ehkä kiukustakin kohti tyytyväisyyttä ja onnistumista. Totesimme, että itseohjautuvuudelle ja sen kehittymiselle kannattaa antaa tilaa koulussa. Vaikka se on oppilaille selvästi raskaampi tapa. Maltilla. Kaikkeen se ei sovi.
Sanallistin myös oma kokemustani. Jännitti. Homma olisi voinut mennä pieleen. Mutta olin varautunut siihen, että tällä mennään vaikka "katkeraan loppuun saakka". Artikkelin teema oli siksi leppoisa, ettei suurta vahinkoa olisi syntynyt. Iholle pyrki koko ajan kontrollin himo.
JA sitä paitsi saimme homman valmiiksi 10 minuuttia ennen kuin aika loppui. Kaikki pääsivät syömään hieman etuajassa tällaistakin pientä expermenttikokemusta rikkaampana.
Reeven artikkelista
MUUTAMA sana vielä Reeven artikkelista. Sen tavoitteena oli motivoida opettajia vähentämään haluaan kontrolloida ja vahvistamaan oppilaiden autonomiaa luokkahuoneessa. Artikkelissa esitellän kaksi käsitettä: oppilaan autonomiaa tukeva opetus (johon liitetään kaikki myönteinen: aiheiden mielekkyydestä, valinnanmahdollisuuksista oppilaan ainulaatuoisuden tunnustamiseen ) ja kontrolloiva opetus (johon liitetään kaikki kielteinen: omien ajatusten pakkosyöttämisestä kärsimättömyyteen ha tunnekylmyyteen).
Reeve esittelee syitä, jotka saavat opettajat turvautumaan kontrolloivaan opetustyyliin:
koulun kulttuuri, valta-asetelmat, vastuu ja velvollisuudet, kontrollin ja järjestyksen (yleinen) arvostus (työrauha) ja sitä tukevan toiminnan arvostus (myös rehtorit, vanhemmat) sekä opettajan persoonallisuus. Opettajat ajattelevat tietävänsä paremmin, mikä oppilaalle on parasta. (Eveliina)
opettajat esimerkiksi saattavat uskoa, että kontrolloimalla oppilaitaan he saavat pidettyä luokan paremmin kurissa ja järjestyksessä. Reevekaan ei kehoita luopumaan rakenteista, ne hän mahduttaa autonomiaa tukevaan malliin. Meillä on mm. OPS!!!
Artikkelin lopussa Reeve esittelee mallin, jonka avulla opettajan olisi mahdollista omaksua autonomiaa tukeva motivointitapa kontrolloivan sijaan.
1. On tunnistettava ja vältettävä kontrolloivan tyylin käyttöä (jo kielessä: käskyt).
2. On huomattava autonomiaa tukevan tavan hyödyt ja haluttava toteuttaa sitä.
3. On opeteltava toteuttamaan autonomiaa tukevaa motivointia käytännössä (käskyjen tilalle kysyminen; palaute; tilaisuuksia asettaa oma mielekkäät tavoitteet, joilla tuetaan sisäistä motivaatiota; on myös annettava aikaa, jotta ei vastuuteta liikaa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti