Minulla oli eilen tilaisuus osallistua seitsemän pohjoismaisen yhteistoiminnallisen oppimisen asiantuntijan Zoom- meetingiin. Mukana oli meiltä Suomesta "Johnson Brothers": Peter Johnson, Asko Leppilampi, Pasi Sahlberg ja minä, Ruotsista Niclas Fohlin ja Jenny Wilson sekä Norjasta Frank Westby.
Yhteistoiminnallisesta oppimisesta innostuttiin pohjoismaissa - myös Tanskassa ja Islannissa- ensimmäisen kerran 1990 luvun taitteessa. Tanskassa metodista käytetään hieman toista struktuureihin viittavaa nimeä. Suomessa tuon ajan merkittäviä levittäjiä olivat Pasi Sahlberg, Viljo Kohonen ja Asko Leppilampi. Parhaillaan eletään YTOn suosion toista kiihtymisvaihetta, ennen muuta Ruotsissa, jossa pienen hiipumisen jälkeen Niclas Fohlinin ja Jenny Wilsonin yhteistyökumppaneineen tuottamia YTO-käsikirjoja on myyty kymmeniä tuhansia. Heidän avaamassa co-operative-blogissa on tuhansia kävijöitä.
Sekä Niclas että Jenny löysivät nuorina opettajina YTOn tilanteessa, jossa oppilasaines oli hyvin moninaista ja vaativaa. Uusi metodi osoittautui tehokkaaksi keinoksi palauttaa innostus oppimiseen.
Molemmat itse opettajina metodia käyttäneet opettajat ovat jo muutama vuosi sitten siirtyneet päätoimisiksi valmentajiksi. Eri puolilla Ruotsia koulut alkoivat kiinnostua YTOsta uudelleen vuonna 2015. Onnistumisen kokemukset ja innostus levisivät suusta suuhun. Tänään koulut sitoutuvat jopa kolmen vuoden mittaisiin valmennuskokonaisuuksiin. Hienoa ja tärkeää,
Juuri pitkäkestoinen täydennyskoulutus on avain yhteistoiminnallisen oppimisen onnistumiseen ja parhaita tuloksia tuottavaan käyttöön. Metodilla on saatu eri puolilla maailmaa hienoja tuloksia, kun tunnistetaan sen vaikuttavat lääkeaineet. Ja vain silloin.
Suomessa YTON uuden tulemisen ensimmäinen poiju oli vuonna 2016 julkaistu teoksemme "Yhdessä oppiminen" (Into, 2016). Mutta ei se tule tähän jäämään. Pian kuuluu enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti