Kirjoja

Kirjoja

keskiviikkona, tammikuuta 01, 2020

Aikuiskasvatuksen teoriaa ja työmuotoja

KUN olin vuoden vanha, ilmestyi ensimmäinen  suomenkielinen teos, joka käsitteli suppeassa muodossa aikuiskasvatuksen teoreettisia ongelmia.  (Kirjan toinen painos ilmestyi 1970-luvulla. Linkki sen esittelyyn löytyy lastun lopusta.)

Kädessäni on siis 90-sivuinen klassikko:

Harva, Urpo. (1955). Aikuiskasvatus. Johdatus aikuiskasvatuksen teoriaan ja työmuotoihin Suomessa. Helsinki: Otava.


Kirjan ilmestyessä aikuiskasvatus oli kokenut monia muutoksia.

Aikuiskasvatuksen kotimaana pidetään Englantia, jonne oli perustettu 1800-luvun alussa aikuisten uskonnollisia kouluja. Niissä luettiin Raamattua ja muita uskonnollisia kirjoja.

Teollisuuden levitessä työn luonne muuttui - mekaaninen työ ei kehitä. Naapuruus hävisi. Ihminen joutui helpommin paheiden ja rikosten tielle. Vapaa-ajanviettotavat muuttuivat, kun työpäivä oli pitkä. Kun joutoaika lisääntyi, sitä vietettiin kapakoissa.

Filantropistit yrittivät  saada parannusta Englannissa työläisten kurjiin oloihin kehittämällä heissä halua ja kykyä elämänsä kohentamiseen ja täten heidän toimintansa  sai aikuiskasvatuksellisen luonteen. 1800-luvun alussa syntyi suuri joukko käsityöläisten oppilaitoksia (Mechanics´  Institutes). Ne eivät olleet varsinaisia ammattikouluja, vaikka niissä annettiinkin eri ammattialoilta syventävää opetusta jo työssä oleville työläisille.

Toinen tärkeä kotimaa oli Tanska ja grundtvigiälinen  kansanopistoliike. Sen taustalla oli  paitsi kristillisyys myös kansallisuusaate: "Koulu elämää varten". Grundtvig ajatteli, että kansanopistoikäinen nuoriso elää koko myöhemmälle elämälle  ratkaisevassa vaiheessa. Tämä ikäkausi on korkeiden ihanteiden ja henkisen minän syntyaikaa. Ellei nuoriso saa  arkisilta aherruksilta rauhoitettua aikaa persoonallisuutensa syventämiseen ja ellei sitä henkisesti herätetä, syvin ihmisyys siinä näivettyy.

Suomessa oli vielä pitkään 1900-luvulle aikuisia, jotka eivät olleet käyneet kansakoulua. Filantrooppisessa (ja fennomaanisessa) aikuiskasvatuksessa haluttiin antaa täysikasvuisille  aluksi samaa, mitä lapsille annettin kansakoulussa.  Jaettiin siis puuttuvia kansakoulutietoja. Aikuiskasvatus  käsitettiin koulun korvikkeeksi ja  ohimeneväksi ilmiöksi  ja ajateltiin, että sitä tarvitaan vain niin kauan kuin kansakoululaitos ei vielä ulota vaikutustaan kaikkiin yhteiskunnan jäseniin.

Kun aikuisten opetuksessa vapauduttiin kansakoulutietojen antamisesta, mallia alettiin ottaa  yliopistosta.  Koulumaisista opetustavoista uusiksi menetelmällisiksi esikuviksi  nousi yliopistollinen seminaari alustuksineen, seminaareineen ja kirjallisine harjoituksineen.

Noihin aikoihin rahvas otti aikuikasvatuksen  omien yhdistystensä käsiin eliitiltä. Kansanvalistus   muuttui kansansivistystyöksi.

1800- ja 1900-lukujen taitteessa myös työväenliike tahtoi itse huolehtia jäsentensä kasvatuksesta.  Syntyi työväen omaehtoiseksi sivistysliikkeeksi sanottu aikuiskasvatuksen haara, joka levitti sanomaa sosialismista, kasvatti  agitaattoreita ja  työväenliikkeen johtajia.

1950-luvulla aikuiskasvatus alkoi olla  osittain vajavaisen ammattikoulutusjärjestelmän korvike samaan tapaan kun se oli aikaisemmin sangen yleisesti puuttuneen kansakoululaitoksen korvike. (Kehitys on vain kiihtynyt).

Aikuisten keskuudessa tehtävä kasvatustyö oli laajentunut ja monimuotoistunut  jopa niin, että siitä mitkä toiminnat käsitteen alaan mahtuvat, käytiin kiistaa.

Mitä ja miksi aikuiskasvatusta on?

KIRJAN pääosa hahmottelee aikuiskasvatuksen käsitettä. Käsitettä käytti Suomessa ensimmäisenä Castrén. Lähtlkohtana oli englantilainen käsite Adult Education.

Aikuiskasvatukset  juuret ovat Harvan mukaan kansanvalistuskäsitteessä, johon kuuluu koulukasvatus ja ns. vapaa  ja vapaaehtoinen kouluiän jälkeen annettava kansanvalistustyö. Termillä vapaa viitattiin siihen, että kasvatus tapahtui vapaaehtoisesti ja omasta tahdosta. Tavoite oli kohottaa kansan tietotasoa tiedettä  popularisoimalla. Konkreettisina keinoina olivat aluksi luento (elävä sana)  ja kansantajuistettu kirja.

HARVA itse määrittelee aikuiskasvatusta varsin syvällisesti ehkä nykysilmin jopa tekosyvällisesti käsitteiden henki, kulttuuri ja sivistys avulla.

Kulttuuri on ihmisten aikaansaannosten, hengentuotteiden kokonaismäärä. Tällöin ihminen käsitetään myös henkiseksi ei vain luonnon olennoksi. On olemassa subjektiivinen ja objektiivinen henki. Subjektiivinen henki on yksilöllisen ihmisen henki, joka syntyy ja häviää hänen mukanaan. Objektiivinen henki tarkoittaa niitä subjektiivisen hengen luomuksia, jotka voivat säilyä yksilön kuoleman jälkeen syystä, että ne ovat objektivoituneet, saaneet olomuodon yksilön ulkopuolellla (esim. taideteos, rakennus, instituutio...). Sivistys on objektiivisen hengen vaikutusta subjektiiviseen henkeen siten, että edellinen eli kulttuuri tulee yksilön henkilökohtaiseksi, eläväksi omaisuudeksi.

Sivistyminen on sitä, että  ihminen oppii ymmärtämään näiden  objektivoituneiden ilmiöiden tarkoituksen ja arvon. Tällöin ihminen nousee luonnontilan yläpuolelle.  Eri yksilöissä kulttuuri elävöityy eri lailla. Toiset omaksuvat kulttuuria paljon, toiset taas vähän, ja näin syntyy ero, jota ilmaistaan jakamalla  ihmiset sivistyneisiin ja sivistymättömiin.

Jo pelkkä eläminen kulttuuriympäristössä vaikuttaa ihmiseen sivistävästi. Kasvatus (suppeammassa merkityksessä) tarkoittaa  tarkoituksellisia toimenpiteitä, jotta  kulttuuri tulisi  yksilöiden henkilökohtaiseksi ja  ja eläväksi omaisuudeksi eli sivistykseksi.

Eliitin luomaa  kulttuuria Harva sanoa korkeakulttuuriksi. Korkeakulttuurin vastakohtana on kansankulttuuri.   Kansansivistys ei tarkoita sitä, että kansan kulttuuri tulisi eläväksi yksilöllisissä ihmisissä vaan sitä, että eläväksi tulee korkeakulttuuri. Kansansivistystyö pyrkii siis  poistamaan korkeakultturin ja kansankultturin välistä juopaa. Se tähtää siihen, että nekin, jotka eivät välittömästi osallistu  korkeakulttuurin luomiseen, voivat saada  elävän kosketuksen sen aikaansaannoksiin.

Käytännössä kansansivistystyö  tarkoittaa aikuisten kasvattamista. Aikuiskasvatus on kasvatusta, joka määritellään pyrkimykseksi muuttaa ihminen toisenlaiseksi kuin hän olisi ilman kasvatusta.  Kyse on kokonaispersoonallisuuden muutoksesta. Kouluiässä voidaan laskea vain kansansivistyksen perusteet. Korkeakulttuurin syvempi omaksuminen edellyttää,  että sivistyminen jatkuu vielä aikuisiässä.

Voiko aikuinen oppia?

Aikuiskasvatus-käsitteen vastustajat epäilevät kahta asiaa: Voiko aikuisena vielä oppia? Voi täysikasvuista kasvattaa?  Kyllä, Harva vastaa.

Aikuisen oppiminen

Thorndike ym.  totesivat kirjassa ”Adult Learning”  (1936) ettei aikuisikään tuleminen välttämättä merkitse oppimiskyvyn menettämistä. 45-vuotias voi hyvin yrittää oppia.  Hmm.

Harva esittelee  seikkoja,  jotka tekevät oppimisen aikuiselle vaikeaksi:
- Nuorta ajavat oppimaan voimakkaat motiivit esim. halu saada ammatissa välttämätön tieto ja taito.  Kun oppimisen tavoite on saavutettu motiivit lakkaavat vaikutamasta.
- Usko tai pelko, että on jo liian vanha oppimaan mitään uutta.
- Käsitys, että opiskeleva aikuinen on lapsellinen tai naurettava.
- Suuri vaikutus oppimiskykyyn on sillä, mitä ja miten hän on oppinut nuorena. Juurtuneet uskot
- Oppimiskyky riutuu harjoituksen puutteesta kuten käyttämätön lihas surkastuu.

Mutta on myös asioita, joita aikuinen oppi paremmin kuin lapsi tai nuori.
-  sukupuolinen rakkauselämä, isän ja äidin roolit,
-  eetillinen kasvaminen,
-  kypsynyt uskonnollinen elämä

Aikuiskasvatusopin kaikkien tärkeimpiä mutta  vähän tutkittuja ongelmia on:  minkälaiset oppimismenetelmät sopivat nimenomaan aikuisille. Niinpä,

Aikuisen kasvatus

Ihmisen kasvu ei Harvan mukaan pysähdy ruumillisen kasvun pääättyessä vaan se voi jatkua ja nimenomaan siten, että kaikkein henkisempien puolien kasvu jatkuu kaikista  kauimmin.
”Sekä kasvatusiän että valmiin iän etujen kannalta näyttää… mitä suurimmassa määrin toivottavalta ettei kasvatusta rajoiteta määrättyihin vuosiin elämän alkupuolella vaan että siihen sisältyvät tehtävät jaetaan koko ihmisiän eri kausille.”- Juho Hollo
Kasvatuksen päämäärä on kasvatusopin vaikeimmin ratkaistava kysymys. Kasvatustoimi on Harvasta järjetöntä, ellei edellytetä että elämä on arvokasta.  Kasvatus on näet elämän säilyttämistä ja vaalimista. Ihmiselämä on mahdollista vain sosiaalisena elämänä. Niinpä kasvatuksen välttämättömänä tehtävänä on kehittää yksilöt kykeneviksi sosiaaliseen elämään.

Tarvitaan yksilön kasvatusta. Silloin on kysyttävä, millainen yksilön elämä on arvokasta? Tarvitaan sosiaalista kasvatusta. Silloin kysytään, millainen on se yhteisö, jonka jäseniksi  yksilöt on muovattava, jotta sosiaalinen elämä muodostuisi mahdollisimman hyväksi.

Kasvatuksen  tehtävänä on  siis sopeuttaa yksilöt yhteiskuntaan. Mitä korkeammalle kulttuuritaso kohoaa eli mitä runsaammaksi sukupolvelta toiselle siirrettävä kulttuuriperintö käy, sitä vaativammaksi ja pitkäaikaisemmaksi muodostuu kasvatus.

Nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa kasvatus ei voi tyytyä vain kulttuuriperinnön  siirtämiseen, vaan sen tulee pitää silmällä sitä kulttuuritilaa , jossa kasvatit tulevat täysikasvuisina elämään.

Päämäärää kohti kuljetaan asteittain. Kullakin ikäkaudella on omat kasvatustavoitteensa eli osapäämääränsä, jotka yhdessä muodostavat kokonaispäämäärän. Mikä on aikuiskasvatuksen päämäärä? Mitkä osapäämäärät ovat vielä jäljellä kasvatin tullessa aikuisikään?

Harva erottaa kasvatuksessa  kolme vaihetta:

  1. Perustava yleissivistys  
  2. Ammattisivistys (ei kuulu aikuiskasvatusoppiin, siihen kuuluu vain yleissivistykseen tähtäävä kasvatus  - tosiasiassa ammatti- ja yleissivistys sidoksissa toisiinsa)
  3. Korkeampi yleissivistys

1. Perustava yleissivistys

Normaali elämä edellyttää  jokaiselta yksilöltä  tietyn määrän tietoja ja taitoja, joiden summaa sanomme perustavaksi yleissivistykseksi. Yhteiskunnan kannalta yleissivistys on normatiivinen käsite, ts. yhteiskunta vaatii  jäseniltään tietyn kehitystason.

Yleinen oppivelvollisuuskoulu täydentää kotona saadun sivistyksen sellaiseksi, että se riittää kolmeen yleissivistyksen tarkoitukseen:

  1. tehdä ihmiset  kykeneviksi elämään sosio-kulttuurisessä ympäristössä 
  2. luoda pohja tuleville ammattiopinnoille ja 
  3. laskea perusta korkeammalle  yleissivistykselle.

Thorndike kysyi: Miksi koulu on sijoitettu  elämän alkupäähän eikä sen loppupuoleen. Ja Harva esittelee vastauksen: Lapsi voidaan velvoittaa oppimaan. Aikuista ei voida velvoittaa, jollei hän tahdo. Koulu kehittää lapsen henkisiä kykyjä opettamalla tarpeetontakin. Jollei saa nuoruusvuosina opetusta, oppimiskyky riutuu. Kolmas syy on ekonominen. Lapsilla on aikaa käydä koulussa, koska he eivät ole vielä työssä.

Koulu valmistaa elämään kahdella tavalla: Toisaalta se antaa sellaista, jota tarvitaan jo kouluaikana esim. luku- ja kirjoitustaidon tai sellaista jota tarvitaan kohta  koulun päätyttyä esim, ohjeita ammatin valitsemiseen. Toisaalta se antaa myös sellaista, jota tarvitaan paljon myöhemmin, jos koskaan.

Ongelmana on, että  koulun opetusohjelmat uhkaavat tulla täyteen sullotuiksi. Koululle ei voida sälyttää loputtomasti uusia tehtäviä. Osa niistä olisi  siirrettävä aikuisikäään. Jos  vapaa-aika lisääntyy ja sen käyttö organisoidaan opiskelua silmällä pitäen, ei koko oppimistarvetta ole välttämätöntä tyydyttää  nuorena, vaan ”koulu” voidaan osittain siirtää aikuisikään.

Koulun täytyy kasvattaa oppilaitaan nopeasti muuttuvan  yhteiskunnan jäseneksi. Koulu ei parhaassakaan tapauksessa pysty antamaan kaikkea sitä kasvatusta ja opetusta, mitkä kansalaiset nopeasti vaihtuvissa  olosuhteissa tarvitsevat. Ainoa keino on tehdä kasvatuksesta jatkuva prosessi ts,. ulottaa osa kasvatustehtävistä aikuisikään. Koulussa tulisi opettaa perusteellisesti sellaista, mikä näyttää  ilmeisen tarpeelliselta ja aikuisikään tulisi siirtää semmoinen, minkä tarpeellisuus on helpommin arvioitavissa myöhemmin.

2. Ammatisivistys

Ammattisivistykseksi  sanomme sitä henkisten voimien kehkeytymistä, jonka saa aikaan ammattiin valmistautuminen ja ammatin harjoittaminen. Ammattikasvatus tarkoittaa  tarkoituksellisia  toimenpiteitä, jotka tähtäävät siihen, että ihminen tulee kykeneväksi harjoittamaan jotain ammattia. Nuorille on olemassa   laaja- ja monimuotoinen ammattikasvatusjärjestelmä, jonka   tehtävänä on ammattitaidon opettaminen. 

Tarkasti ottaen ammattisivistys ei kuulu  aikuiskasvatusopin piiriin, siihen kuuluu vain yleissivistykseen tähtäävä kasvatus. Mutta tosiasiassa ammatti- ja yleissivistys sidoksissa toisiinsa. 

3. Korkeampi yleissivistys

Korkeampi yleissivistys voidaan hankkia kahdella tavalla. Toisaalta itse elämä sivistää: Ts. seurustelu, sanomalehtien lukeminen, elokuvissa ja teatterissa käyminen, matkustaminen, radion kuuntelu… kehittää ihmistä henkisesti. Niissä saadaan kosketus sosio-kulttuuriseen ympäristöön.

Lisäksi korkeampaa yleissivistystä voi hankia itseopiskelijana ja itsekasvattajana opiskelemalla omin päin.

Aikuiskasvatuksella tarkoitetaan  tarkoituksellista toimintaa jonka varsinaisena tavoitteena  on kansalaisten yleissivistyksen kohottaminen.

Korkeampaa yleissivistystä annetaan siis kouluiän jälkeen.  Kansakouluopetusta annetaan vain harvoille, mutta aikuiskasvatustyössä joudutaan melko usein verestämään ja täydentämään kansakoulun  työtä.  Kansakoulun antama  perustava yleissivisys murenee suurelta osalta hukkaan, ellei sitä myöhemmin jatkuvasti käytetä ja kartuteta. Lisäksi nopeasti muuttuvassa kulttuurissa nuoruudessa saatu perustava yleissivistys vanhenee ennen pitää.

Eräät kasvatustehtävät ovat sellaisia, että ne pitäisi nimenomaan sijoittaa aikuisvuosiin: Aineista: historia, sosiologia, kansantaloustiede ja kirjallisuus edellyttävät sellaista elämänkokemusta, joka nuorilta vielä puuttuu. Niiden syvempään ymmärtämiseen tarvitaan  R. Livingstonen mukaan 30 vuoden ikä.

Voimakas oppimisen motiivi on tietoisuus siitä, että opittava asia on tarpeellinen; siksi paras oppimisaika, sanoo Dewey, on silloin kun opittavaa tarvitaan

Aikuisen elämänkehän  tarkeimpiä rakennusaineksia ovat hänen ammattinsa ja siitä  johtuvat työolosuhteet, järjestöt ja muut yhteisöt, joiden jäsenenä hän on sekä  ne henkiset virtaukset, joiden vaikutuspiiriin hän on joutunut. Opetus pitää sovittaa  mahdollisuuksien  liittää siihen tieto- ja kokemusmaailmaan, joka ihmisillä on heidän ammattinsa perusteella.  Ammattisivistys ei kuitenkaan saa muodostua esteeksi yleissivistykselle eikä aikuiskasvatus muodostua varsinaisen ammattikoulujärjestelmän  korvikkeeksi.

Aikuiskasvattaja, aikuiskasvatti ja aikuiskasvatus

Aikuiskasvattaja rooli

Aikuiskasvatustyötä suorittavat yksilölliset ihmiset, opettajat sekä  erilaiset yhteisöt. Aikuiskasvattajien ammatillinen koulutus on nuorta. Aluksi haluttiin että se on palkatonta (vain aatteen tuomasta innosta).  Nyttemmin (siis 1955)  tarvitaan päätoimisia ”ammattimiehä”,joilla on
jokin opettajakoulutus.

Vaikka aikuisten parissa työskenneltäessä  voidaan ja onkin käytettävä osittain samoja metodeja kuin koulussa, vaatii se  omatkin menettelytapansa. Aikuisten kasvatuksessa on ennen muuta muistettava, että ollaan tekemisissä aikuisten  eikä lasten ja nuorten kanssa. On luovuttava kaikesta  auktoriteetin tavoittelusta. Henkisesti täysikasvuinen ihminen tahtoo itse määrätä, mitä hän opiskelee tai muuten harrastaa ja miten hän sen tekee. Hänellä on vakaumuksia, joista hän ei tahdo luopua, hän tahtoo niistä itse päättää. Hän ei tule aikuiskasvatuksen piiriin siitä syystä, että hän haluaisi saada valmiita mielipiteitä entisten sijaan, vaan hän tulee siksi, että  se, mikä hänellä on, ei tyydytä häntä. Hän etsii parempaa ja hän odottaa, että häntä etsinnässään tuetaan.

Nuori ihminen tarvitsee  ennen kaikkea johtamista, aikuinen vain tukea.

Aikuisten opettajalla on paljon opittavaa oppilailtaan. Kasvatettavat on tunnettava.  Myös aikuiskasvattajan perussuhtautumisena opetettaviinsa tulee olla  pedagoginen rakkaus, kaikesta itsekkyydestä vapaa pyrkimys auttaa ihmistä rikkaampaan elämään ja oman itsensä löytämiseen

Aikuisten opettajan tehtävä on panna oppilaiden ajatukset liikkeelle, saada heidät tutkiskelemaan omien ja toisten ajatusten kestävyyttä ja opastaa ajattelemisen taitoon. Esimerkiksi kansanopistodidaktiikassa on alusta alkaen korostettu, että tärkeintä on oppilaiden henkinen herättäminen - ei tietyn määrän tietojen päähän pänttääminen. Heidät on saatava huomaamaan inhimillisen tietämyksen laajuus, tajuamaan sen merkitys elämän rikastuttamisessa ja kohottamisessa sekä innostumaan tietojen jatkuvaan kartuttamiseen

Alkuaikoina luento oli yleisimmin käytetty opetusmenetelmä. 1950-luvulla tyypillisin opetusmenetelmä oli opintopiiri:  Piirin ohjaaja piti lyhyen alustuksen, jakoi sitten puheenvuoroja halullisille ja esitti lopuksi katsauksen käsiteltyyn aiheeseen. Myös oppilaat voivat pitää alustuksia ja suorittaa kirjallisia tehtäviä.  Opintopiiri käsitteli samaa aihetta yhden lukukauden tai kauemminkin.
Opintopiirin työ perustuu ennen kaikkea oppilaiden omatoimisuuteen ja keskinäiseen mielipiteiden vaihtoon.

Aikuiskasvatti

Aikuiskasvatuksessa aikuiset määräävät itse, mitä henkisiä kykyjä he haluavat kehittää.

Aikuiskasvatilla täytyy olla  vakaata pyrkimystä itsensä kehittämiseen,vapaata harrastusta, joka pysyy vireillä ilman rangaistuksen pelkoa tai palkinnon toivoa. Hänen pitää pystyä itsenäiseen ajatteluun siinä merkityksessä, ettei sokeasti pidä opettajaa erehtymättömänä auktoriteettina.

Aikuiskasvatus

Aikuiskasvatukseen kuuluu  sekä sosiaalista että yksilöllistä kasvatusta.

Sosiaalisen kasvatuksen energialähteenä on ollut demokratian lujittaminen ja politisoituminen. Tavoitteena on saada taitoja jolla voi  osallistua valtiolliseen ja  kunnalliseen toimintaan, seurakunta- ja järjestöelämään. Keskustelupiireissä opitaan suvaitsevaisuutta,

Yksilö voi myös  toteuttaa omia  harrastuksiaan ilman. että se palvelee jotain yhteiskunnassa esiintyvää tarvetta. Tällöin toiminnassa herätetään harrastusta mm. lunnonsuojeluun, opitaan etsimään tietoa, kasvetaan siveellisesti ja sosiaalisesti.  Esteettinen taju ja fysiikka vahvistuu.

 Aikuiskasvatusta hoitavat  maassamme erilaiset yhteisöt. Aikuiskasvatuksen pääinstituutioita o(li)vat:

  1. Kansanopistot ja kansankorkeakoulut (sisäoppilaitoksia, maalla)
  2. Työväenopistot ( ja kansalaisopistot; Ei anneta todistuksia. Työväenopistoa ”ei käydä loppuun”)
  3. Kansansivistysjärjestöt (mm. Kansanvalistusseura (1874), Kansanopistoyhdistys, Työväenopistojen liitto, Suomen kirjastoseura, Työväen sivistysliitto,  Suomen Nuorison Liitto (Nuorisoseuraliike), Opintotoiminnan keskusliitto....) 
  4. Kansankirjastot eli yleiset kirjastot 

Valtio ei meillä eikä muissa demokraattisissa maissa suorita aikuiskasvatustyötä itse mutta se tukee toimintaa ja kontrolloi  tietyissä rajoissa sen laatua. Kuntien osuus on huomattava

Toimintamuodot olivat jo 1950-luvulla moninaiset: Sivistystä voi hankkia kirjeopistoissa, näytelmä-, laulu-, soitto- ja lausuntaharrastuksissa,  opintokerhoissa, opintopiireissä,  yliopistojen harjoittamasta  luentotoiminnasta.

Opintokerhojen  opintomuotoja  ovat olleet esim.  esitystaidon kerho, keskustelukerho, koulumainen opinokerho, lukukerho, luentokerho, radioluentokerho, selostuskerho sekä yleisohjelmallinen kerho (jossa käytetään runsaasti aikaa  laulu-, soitto-, lausuntaohjelmaan, pakinapöytäkirjan tekoon  (joku sai tehtäväksi kirjoittaa kuvauksen tilaisuudesta, seuraavalla kerralla se luettiin netti), kerholehteen yms. lisäohjelmaan)


Kirjoittajasta

Urpo Harvasta (1910-1973)  tuli vuonna 1946 kansansivistysopin professori.  Harvaa on kuvattu epiteetteillä: "Filosofi, kasvattaja, keskustelija".  Harva ymmärsi myös ammatillisen aikuiskoulutuksen tärkeyden, mutta  läheisintä hänelle oli kuitenkin vapaa sivistystyö, jonka piirissä ihminen voi - humanismin ihanteiden mukaisesti - kasvaa ja kehittyä ihmisenä, ei välineenä johonkin vaan päämääränä sinänsä.
 
Ks. lisää

http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2018/04/huikeita-ajatuksia-osa-1-dialogi-ja.html

http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2012/08/kesaretki-kasvatustieteen-historiaan.html

Kirjan toisen painoksen  esittely

http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2018/10/suomalainen-aikuiskasvatus.html

Ei kommentteja: