Tuohon aikaan aikuiskasvatuksen terminologia ei ollut vakiintunut; puhuttiin sekaisin aikuiskasvatuksesta, aikuiskoulutuksesta, andragogiikasta (kasvattava työ aikuisten parissa), vapaasta kansanvalistustystä ja vapaasta sivistystyöstä.
Käsitteen rajat olivat hämärät, ja sen alaan mahtui suuri joukko erilaisia tehtäviä. Harva avaakin käsitemaailmaa ja sen muutosta taitavasti, ja se on kirjan paras anti.
Ytimessä oli aluksi valistuksen idea. Harvan mukaan aikuiskasvatukselle on ollut alusta alkaen ollut tyypillistä, että valistukseen pyritään omasta vapaasta harrastuksesta. Myös alkuaikojen valistuksen levittäjät, kansanvalistajat, suorittivat työtään vapaaehtoisesti ilman palkkaa. Molemmat tahot uskoivat järjen ja tiedon suureen vaikutusvaltaan. ”Valoa kansalle”. Tiedemiesten luoma uusi tietoa oli levitettävä kansan pariin.
Pian tehtävä syveni. Suppean, valistavan tiedon tilalle tuli pian kokonaisvaltaisempi idea: Bildung, sivistys, ja samalla käsitteestä alettiin käyttää nimeä vapaa (kansan) sivistystyö.
Vapaan kansansivistystyön organisaatioon kuuluvat kansaopistot, kansalaisopistot, työväenopistot, kansansivistysjärjestöt ja yleiset kirjastot (kansan kirjastot), opintokerhot jne. Tätä työtä tekivät tuolloin myös Yleisradion kouluradio ja kirjeopistot (ja nykyään kesäyliopistot ja avoin yliopisto).
Vapaassa sivistyössä ei anneta ammtillista kasvatusta. Onkin tehtävä selkeä jako ammatilliset aineet -käytännön aineet ja harrasteet. Ammatillisia aineita tarvitaan ammatin harjoittamisessa ja käytännön aineita jokapäiväisessä elämässä. Harrasteita ei harjoiteta ammatillsista motiiveista.
Aikuisten ammatillinen koulutus voidaan jakaa kolmeen osaan:
- täydennyskoulutus (vanhaa tutkintoa/osaamista päivitetään)
- jatkokoulutus (vie alemmasta tutkinnosta ylempään)
- uudelleenkoulutus (ammatin vaihto)
Siihen kuuluu kaikki aikuisiin kohdistuva kasvatus, myös ammatillinen - ja jopa opetusta vaille jääneiden koulumainen opetus. Siihen ei kuitenkaan kuulu toiminta, joka tapahtuu varsinaisen kasvatusjärjestelmän puitteissa (yliopisto, armeija). Aikuiskasvatuksena voidaan kuitenkin pitää mm. kesäyliopistoja ja vankiloissa annettavaa kasvatusta.
Aikuiskasvatus on osa elinikäistä kasvatusta. Koulu valmistaa nuorisoa edessä olevaa elämää varten ja pitää aina silmällä tulevaa elämää. Aikuiskasvatus taas on tekemisissä läsnäolevan elämäntilanteen kanssa. Harva pohtii sellaista työnjakoa, jossa otetaan huomioon psykologiset edellytykset eri aineiden opetukselle eri ikäkausinettä. Deweytä siteeraten hän kirjoittaa, että "Paras ajankohta opettaa jotakin on silloin kun sitä tarvitaan." Näin lähikäyttöiset aineet opetettaisiin peruskoulussa ja kaukokäyttöiset aineet voidaa lykätä myöhemmäksi.Aikuiskasvatuksen tavoitteet voidaan asettaa induktiivisesti tai deduktiivisesti. Edellisessä lähdetään yksilöstä (halut, tarpeet, harrastukset, vapaa-aika). Jälkimmäisessä yhteiskunnasta (yhteiskunnan arvostamat asiat, mm. kansalaiskasvatus, demokratia).
Aikuisten opettamisesta
HARVAN mielestä systemaattinen opetus ei näytä soveltuvan hyvin aikuisopiskelijoille. Luentojen suosio on vähetynyt. Niitä on kritisoitu toisaalta siksi, että ne eivät aktivoi kuulijoita, toisaalta siksi, että niistä ei jää paljoakaan mieleen. Tilannetta voidaan parantaa mahdollisuudella keskustella. Luentoon liitettävät kuvat ja monisteet auttavat sisällön tajuamista ja muistamista.
Siksi entistä enemmän on alettu suositella ongelmaopetusta. Ongelmaopetus asettaa kuitenkin opettajille suuria vaatimuksia. Hänellä pitää olla laajat tiedot. Oppimateriaaleja ei juuri ole. Apuna voidaan toki käyttää asiantuntijavieraita.
Tyypilliseksi aikuisten opetuksen muodoksi on tullut keskustelu. Sillä on se etu, että opiskelijat voivat olla aktiivisia. Aikuinen haluaa tuoda esiin oman mielipiteensä ja elämänkokemuksensa. Hän haluaa tarpeen vaatiessa myös kritisoida opettajan käsityksiä. Keskustelu on myös sopusoinnussa demokratian kanssa. Opettajan on kuitenkin johdettava keskustelua ja tuotava keskusteluun sellaista tietoa, jota opiskelijoilla ei ole. Hänen pitää myös huolehtia, ettei keskustelu muodostu hedelmättömäksi väittelyksi ja kinasteluksi.
Kansalaisopistoissa tyypillinen opetusmuoto on ollut opintopiiri. Pieni joukko kokoontuu esim. vuoden ajan kerran viikossa. Piirin ohjaaja pitää aluksi lyhyen luennon ja sen jälkeen keskustellaan. Niissä on myös keskustelupiirejä eri aiheista. Tavallisesti niiden alussa on alustus. Alustajan on piirin ohjaaja, piirin jäsen tai ulkopuolinen vierailija.
Noihin aikoihin ruvettiin myös suosimaan ryhmätyötä: opiskeleva joukko jakautuu tiettyjen tehtävien suorittamista varten. Näin osallistujat aktivoidaan. Joukko voidaan jakaa työkuntiin, joilla kullakin on oma tehtävänsä. Työkunta selvittää niille annettua kysymystä joko pelkästään keskustellen tai myös käyttämällä kirjallisuutta. Työkunnat esittävät sitten aikaansaannoksensa opiskelijan yhteistilaisuudessa. Ryhmätyö soveltuu parhaiten käsiteltäessa sellaisia aineitra, joista opiskelijoilla on entuudestaan tietoa tai kokemusta tai henkilökohtaisia mielipiteitä.
Koroke- eli paneelikeskustelussa valitaan osa opiskelijoista pohtimaan jotain kysymystä. He voivat valmistautua tilaisuuteen mm. tutustumalla kirjallisuuteen. Kun korokekeskustelijat ovat puheenjohtajan johdolla käyttäneet muutamia puheenvuoroja, voivat kaikki osallistua keskusteluun.
Radio- ja televisio-opetukseen on syytä liittää keskustelua.
Kirjoittamista käytetään eniten kansankorkeakouluissa, joissa laaditaan mm. tutkielma.
Harva suosittelee alustusten teettämistä. Tällaiset alustukset voivat innostaa keskusteluun paremmin kuin opettajan pitämä luento.
Kotitehtävien antamista hän pitää arkaluonteisena. Ne voivat johtaa opiskelijan poisjääntiin. Meillä ajatellaan että aikuisopiskelun tulee olla vapaaehtoista.
Opettajan kannalta
MILLAINEN on hyvä aikuisopettaja? Taitavan opettajan opintoryhmässä pysytään koko kausi? On tehty tutkimuksia ihanneopettajasta, mitä opiskelijat opettajalta odottavat.
Kansanopistoissa opiskelevat arvostavat opettajan tietoja (aineenhallinta) ja opetustaitoa (äänenkäyttö, selkeä puhe, opetusmenetelmät, kyky jäsentää opetustilanne), luonteen ominaisuuksia (leikillisyys) ja suhtautumista opiskelijoihin (ystävällisyys). Naisopiskelijat pitävät persoonallisuuden piirteitä tärkeeämpänä ja miehet opetustaitoa.
Kansalaisopistolaiset odottavat opettajalta toverillisuutta, rohkaisua ja lohduttamista. He arvostavat lisäksi rauhallisuutta, maltillisuutta, luonnollisuutta ja kärsivällisyyttä.
Muutama johtopäätös: Aikuisten opettajan on hallittava aineensa hyvin, vain silloin hän pystyy vapautumaan kaavamaisesta opetuksesta ja kykenee monipuoliseen keskusteluun. Opettajalla pitää olla laajat tiedot.
Hyvä opettaja tuntee oppilaansa. Syvimmillään tämä edellyttää empatiaa: halua ja kykyä asettua toisen ihmisen asemaan.
SUURENA vaikeutena aikuisopetuksessa on Hollon mukaan opiskelijoiden hetergogeenisuus, erityisesti kansalaisopistoissa. Tärkeä didaktinen vaatimus on, että opettajan pitää tuntea oppilaansa. Opettajan pitäisi olla selvillä oppilaan vastaanottokyvystä. Toiseksi hänen pitäisi tietää oppilaan itselleen asettamat tavoitteet. Kolmanneksi hänen tulisi olla tietoinen oppilaan motivaatiosta (miksi hän opiskelee), jotta hän osaisi sitä tarpeen vaatiessa vahvistaa.
Opetuksesta voidaan hänen mukaansa varsinaisesti puhua vain silloin kun oppilas oppii. Siksi tulosten kontrolloiminen kuuluu erottamattomasti opetukseen. Koulusta peräisin on keino: koe. Keskustelun aikana oi tehdä koko ajan havaintoja siitä, mitä opiskelijat ovat ymmärtäneet. Luennoitsija voi päätellä kuulijain eleistä ja ilmeistä, milloin hän puhuu kiinnostavasti, milloin hänen esityksensä herättää hyväksymistä, vastustusta, milloin hän puhuu liian vaikeasti. Opintoryhmä voi myös itse arvioida oppimistuloksia.
So what?
Tätäkin teosta - kuten aikaisemmin esitettyä Husénin teosta on alettu kirjoittaa yli 60 vuotta sitten. Päivityskin on tehty 45 vuotta sitten. Mitä tähän aikaa kestänyttä Hollo kirjassa aikuisen oppimisesta osasi sanoa?
Aikuisella on omat tavoitteet - jotka opettajan on syytä tuntea. On tunnettava oppilaat ja heidän lähtötasonsa (vastaanottokyky). Aikuinen ei oikein opi luennoista. Se ei aktivoi, eikä siitä paljoa muisteta. Paneeli+ keskustelu on parempi. Aikuinen oppii mm. tekemällä alustuksia ja aktiivisesti keskustelemalla. Ulkomuistista tai kertaamisesta ja opiskelutekniikasta ei juuri puhuttu. Aikuinen haluaa kertoa oman mielipiteensä ja myös haastaa opettajan mielipiteitä. Ryhmätyö toimii. On varmistettava, mitä opitaan. Itsearviointikin on ok.
Hollo kiinnittää huomiota opettajan ja oppilaan sekä didaktiseen että pedagogiseen suhteeseen. Edelliseen kuuluu opetustaito. Jälkimmäiseen eettisyys ja empatia. Opettajan tärkeä tehtävä on myös tukea oppilaan motivaatiota. Painopiste on siirtymässä ns. vastaanottavan osaamisen taitojen harjoittelusta uutta luovan oppimisen suuntaan. Hollokin on todennut: ” Kasvatus ei ole vain tradition siirtämistä. Siihen kuuluu myös sen uusiminen, reformaatio.”
Kaikesta emme ehkä enää ajattele samalla lailla. Näemme aikuisen aiemman oppimisen myös uuden oppimisen esteenä. Tästä Hollo ei puhu. Yhä useammalla aikuisopiskelijalla takanaan peruskoulu jopa on akateeminen tutkinto. Huolenpito isoista puutteista osaamisessa ei enää ehkä ole relevantti muiden kuin maahanmuuttajien osalta.
Kirjoittajasta
Harvaa on kuvattu epiteetteillä: "Filosofi, kasvattaja, keskustelija". Harva ymmärsi myös ammatillisen aikuiskoulutuksen tärkeyden, mutta läheisintä hänelle oli kuitenkin vapaa sivistystyö, jonka piirissä ihminen voi - humanismin ihanteiden mukaisesti - kasvaa ja kehittyä ihmisenä, ei välineenä johonkin vaan päämääränä sinänsä.
Harva osallistui aktiivisesti julkiseen keskusteluun. Monet hänen ajatuksensa olivat kärjistettyjä ja konservatiivisia, eivätkä olleet niiden esittämishetkellä suosiossa1970-luvun opiskelija- tai opettajapolven piirissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti