Päättöarviointiin tarkemmat kriteerit. Hyvä juttu!

OPETUSHALLITUKSEN tämänpäiväisen mediatiedotteen mukaan se aikoo laatia tarkemmat, täsmällisemmät ja kansallisesti velvoittavat  kriteerit perusopetuksen päättöarviointiin. Mahdollisesti myös toiselle ja kuudennelle luokalle.

Tässä linkki tiedotteeseen:

Oikein hyvä näin. Kuntien ja koulujen (ja opettajien) arviointikäytännöissä ja periaatteissa on liikaa eroja. Tarkempien kriteerien avulla pyritään lisäämään arvioinnin yhdenvertaisuutta sekä arvosanojen vertailukelpoisuutta, josta mm. Karvi on ollut huolissaan. Ehkä päätöstä ovat vauhdittaneet myös viime viikon kohuotsikot: Arvotaan arvosanat ja Armovitoset  jne.

TÄLLÄ hetkellähän perusteissa on kuvattu kriteerit vain eri oppiaineiden arvosanalle 8 ja vain 6:lle ja 9:lle luokalle.  Miksi juuri kasille? Ehkä siksi, että käytännössä arvosanoja 8-9-10 saa noin puolet oppilaista, ja puolet saa 4-7. Näin on kuvattu "normaali"osaaminen.

 Nyt on tarkoitus laatia vastaavat kriteerit  useammalle eri arvosanalle. Ei varmaankaan kaikille? Työmäärä olisi  valtava. Toivottavasti rohkeus riittää ainakin minimivaatimusten laatimiseen, siis arvosanalle 5.

Nimenomaan minimitavoitteiden määrittelyä  on vaatinut mm. OAJ (sekä muuten  Martti Hellström ollessaan viime vuonna sivistyslautakunnan kuultavana asiantuntijana). Opetushallituksen edeltäjä Kouluhallitus aloitti samansuuntaisen työn 1970-luvulla. Silloin oli tarkoitus määritellä kussakin aineessa ns. perusoppiaines. Sillä kertaa  työ jäi kesken.

Minulle oli yllätys, että minimivaatimusten määrittelyä vaadittiin jo paljon aikaisemmin:  60 vuotta sitten vuonna 1958.  Vaatimus mitä mainioimpine petusteluineen löytyy Toivo Vahervuon klassikkoteoksesta " Arvosanojen antaminen".

TUON teoksen message oli kova. Tuon ajan koululaitoksen oppilasarvostelun vakavin ongelma oli arvostelun epäyhtenäisyys. Tavoitteet (Vahervuo puhuu vaatimuksista) oli määritelty epätäsmällisesti, ja niinpä opettajat hämärästi aavistelivat mitä oppiennätyksiin sisältyy. Arvostelua jouduttiin suorittamaan liian subjektiivisesti ja liian vapaasti,  intuitiivisesti ilman objektiivista perustaa. Luotettiin siihen, että opettaja  kykenee yksinomaan hyvän tahtonsa varassa  antamaan arvosanat tarkoituksenmukaisesti.

Ennen muuta todistuksiin, joiden perustella oppilaita valitaan korkeampiin oppilaitoksiin ja töihin, tarvitaan oleellisille aineille konkreettiset minimitavoitteet, joilla selviää seuraavasta opiskeluvaiheesta jne.  Minimivaatimustaso voi olla erilainen eri oppiaineissa. Joissain tapauksissa vaatimustason pitää olla korkea (esim. jos pyritään teknilliseen oppilaitokseen, on osattava laskea)

VAHERVUO on tosin sitä mieltä, että sekään ei vielä takaa arvosanojen yhtenäisyyttä. Arvosanojen antamiseen kun liittyy valtava määrä niiden luotettavutta syöviä tekijöitä.  Arvostelun tulisi lisäksi olla oikeudenmukaista. "Arvostelu tapahtuu kautta maailman subjektiivisen epämääräisyyden merkeissä." Mm. näistä syistä:
- oppilaiden osaamistaso riippuu varsin paljon opetuksen laadusta (opettajan laadusta, opetusmenetelmistä jne.)
- oppilasaines on erilaista
- opettajat panevat erilaisen painon oppiaineensa eri seikoille.
- kokeiden vaikeustaso vaihtelee samallakin opettajalla
- opettajat arvostelevat samojen oppilaiden kokeet eri tavoin (tutkimusnäyttöä)

TEOKSEN pääviesti on, että arvostelun yhtenäisyyteen on kaksi tietä. Ensimmäinen on tiukat etukäteen määritellyt vaatimukset eri arvosanoille, joihin opettajat myös sitoutuvat.  Toinen on kokonaan toisenlainen arviointijärjestelmä, jossa ei arvioida oppilaiden osaamistasoa vaan heidän paremmuusjärjestystään ja annetaan arvosanat etukäteen sovitun %-jakautuman mukaisesti (suhteellinen arviointi).  Edellinen on Vahervuon mukaan käytännössä mahdoton. Jälkimmäinen  on hänestä käyttökelpoisempi ja oikeudenmukaisempi. Se poistaa  kokeiden vaikeustason vaikutukset. Se auttaisi auttaisi ammattivalinnanohjausta. Kullakin arvosanalla olisi vakiomerkitys.  Se olisi  parempi opettajan hermojen kannalta (ei tarvitse pakottaa oppimaan). Opettajan asenne olisi tarkkaileva ja hyväntahtoisemmin ohjaileva. Ilmapiiri luokassa olisi  pakoton, vapaan kilpailun sävyttämä.

SUOMALAISEN peruskoulun historiassa oppilasarvostelun periaatteet ovat vaihdelleet. 1970-luvulla  käytettiin Vahervuon suosittelemaa suhteellista arvostelua. 1980-luvulla arvostelussa oppilaita piti verrata hänen omaan kapasitteettiinsa. 1990-luvun lopulla alettiin siirtyä tavoitepohjaiseen (siis absoluuttiseen arviointiin) arvosteluun. Mikään ei ole oikein tainnut toimia?  Vaikka Opetushallitus ei nyt tietenkään voi eikä halua palata uudelleen suhteelliseen arvosteluun, luulen että niin tullaan vielä joskus tekemään. Siksi vakuuttava Vahervuon teksti yhä on.