Kansakoulu vuonna 1914

AUTONOMIAN ajan viimeisinä vuosina  ensimmäisen maailmansodan jo alettua  suomalaisella kansakoululla oli hieman alle 10 vuotta oppivelvollisuuslain säätämiseen. Vuonna 1898 oli kuitenkin jo annettu piirijakoasetus, joka tarkoitti myös maalaiskunnille koulupakkoa - jos kyläläiset halusivat lapsensa kouluun laittaa. Kaikki eivät halunneet.

Miten kansakoulu toimi  maalla ? Millaisia ongelmia siellä  oli? Millaista sen pedagogiikka oli?

Lähdin etsimään vastauksia nettiantikvariaatista löytämästäni teoksesta:

Soininen, Mikael ja Tarjanne, A.J. (1914). Neuvoja maalais-kansakoulujen  perustamiseen ja hoitoon. Viides painos. Helsinki:  Otava. 

Teoksen ensimmäinen painos oli ilmestynyt vuonna 1899 Mikael Soinisen johdolla vastauksena kansakoulukokouksessa esitettyyn toiveeseen. Maaseutuolosuhteissa oli ollut vaikeuksia perehtyä kaikkiin koulun perustamiseen ja hoitoon liittyviin hallinnollisiin yksityiskohtiin.

Teoksen tukirankana oli Lönnbeckin toimittama "Kansakoulun käsikirja". Itse julkaistulla teoksella ei ollut kirjoittajien mukaan mitään virallista luonnetta. Apua siitä varmasti oli.

Minun lukemani teos oli  5. painos, ja siihen oli A.J. Tarjanne tehnyt isoja muutoksia. Teoksessa annettiin konkreetteja ohjeita kansakoulun perustamisesta, johtokunnasta, opettajista,  erityisistä koulun hoitoon kuuluvista tehtävistä, koulutaloista ja mm. vasta perustetuista kunnallisista alakouluista. Kirjan lopussa oli valmiita lomake pohjia esim. opettajanviran tai valtioavun
hakuun.

Millaisia kansakoulut tuolloin olivat?

Kaupungeilla oli ollut vuoden 1866 kansakouluasetuksesta alkaen velvoite perustaa kansakouluja. Kaupungeissa kansakoulut  olivat kahdeksanvuotisia. Niihin kuului ala- ja yläkansakoulu sekä jatkoluokat.

Maaseudulla tilanne oli toinen. Neliluokkaisen kansakoulun perustaminen oli ollut vapaaehtoista yli 30 vuotta vuoden 1898 asetukseen saakka. Asetus määräsi, että  jokaisen kunnan ala oli jaettava kansakoulupiireihin. Piiriläiset, jotka halusivat itselleen koulun, saivat sen kääntymällä kuntakokouksen puoleen.

Valtionapua koulun pitoon sai kunta, itsenäinen koulupiiri tai yksityinen koulunkannattaja. Sitä myönnettiin opettajien palkkoihin, havaintovälineiden ostamiseen - ei kuitenkaan harmoneihin- koulutarpeisiin, varattomien oppilaiden ravitsemiseen ja vaatettamiseen, vuodesta 1913 saakka kesäsiirtoloihin, oppilasasuntoloihin, oppilaskirjastoihin ja koulurakennuksiin.

Maalaiskansakoulun rakenne oli teoksen ilmestyessä murroksessa. Pitkään oli toimittu niin, että  kansakoulussa oli ikäänkuin kaksi osaa: varsinainen neliosastoinen kansakoulu ja valmistava kansakoulu  - siis eräänlainen minialakansakoulu. Nyt etsittiin uutta mallia.

Jotta koulun kannattaja sai valtionapua, sen oli noudatettava ohjeita mm. annetusta opetuksesta,  hallinnosta, opettajan palkasta ja  koulurakennuksesta.

Keitä opettajat olivat?

Kirjan toimittajista Mikael Soininen  (1860-
1924) oli ensimmäisen painoksen ilmestyessä
Heinolan seminaarin johtaja.  Vuonna 1907
hän siirtyi kasvatustieteen professoriksi.

Maalaiskansakouluissa oli erilaisia  opettajan tehtäviä: johtajaopettajan, apuopettajan, veistonohjaajan ja käsityönopettajataren  virat.

Varsinaiseksi opettajaksi oli kelpoinen seminaarin käynyt, hospitanttina valmistunut tai erivapauden saanut. Hakijoista tuli  alita siveellisesti nuhteeton henkilö, jolla oli  nuorison opettamiseen sopiva mielenlaatu.

Opettaja sai hakea vain yhtä virkaa kerrallaan, ja jos hän tuli valituksi, virka oli otettava vastaan. Kaksi ensimmäistä vuotta olivat koetusaikaa.

Jos hakija oli  jo ollut opettajana jossakin ylemmässä kansakoulussa, vaadittiin lisäksi  koulun johtokunnan antama  todistus hakijan opetustoimesta ja elämänlaadusta.

Käsityön opettajilta vaadittiin vähäisempi kelpoisuus, ja palkkaehdotkin olivat huonommat.

Keitä  oppilaat olivat?

Oppilaat olivat tyttöjä ja poikia,  monenikäisiä, ja heitä oli paljon. 4-osastoa yhdessä. Nuorimmat olivat koulun aloittaessaan 9-vuotiaita, vanhimmat 16-vuotiaita. Ns. valmistavassa koulussa muutaman viikon ajan oppilaat saattoivat  olla vielä nuorempia.

Oppilaiden tehtävä oli tietysti oppia. Mutta heidän tehtäväkseen voitiin jättää myös kouluhuoneiden lämmitys ja lakaiseminen keskellä päivää koulutyön päätyttyä  ja myös halkojen pilkkomien. Ei kuienkaan kouluhuoneiden viikottaista pesemistä eikä lämmittämistä aamulla eikä opettajan halkojen pilkkomista.

Opettajan tehtäviä

Luonnollisesti opettaja opetti.

Johtajaopettaja laati opetussuunnitelman  ja työ- ja opetusjärjestyksen, jotka johtokunta hyväksyi  ja piiritarkastaja vahvisti. Johtajan oli laadittava myös  ns. lukukausi-ilmoitus, josta ilmeni  koulun avaamispäivät, valmistava ja varsinainen koulu, varsinaisen koulun oppilasmäärä,  opettajan/ opettajien nimet ja olivatko he virkavahvistuskirjan saaneita, koetusvuosilla tai väliaikaisia, hakukelpoisia  vai pätevyyttä vailla. Lukuvuoden loputtua oli laadittava vuosikertomus  ja lähetettävä se piiritarkastajalle. Opettaja antoi siihen opetusta koskevat tiedot, johtokunnan esimies teki sitten vuosikertomuksen.

Opettaja piti päiväkirjaa ja "merkitsi kohta tuntien loputtua huolellisesi oppitunnit, opetuskohdan kussakin aineessa, poissaolevat oppilaat ja varsinaiset  rangaistukset, jos sellaisia oli käytetty."

Muita asioikirjoja, jotka tuli täyttää huolellisesti  ja säilyttää olivat oppilaiden nimikirja eli matrikkeli, arvostelukirja ja päästötodistusten jäljennökset.

Koulun arkistossa säilytettiin lisäksi koulua koskevat kuntakokouksen tai piirikokouksen päätökset pöytäkirjan otteina, kiertokirjeet, vuosikertomukset, opetussuunnitelmat,  kansakoulun käsikirja…

Opettajan palkka

Opettajan palkka muodostui vain osittain rahasta. Vuonna 1914 opettaja sai valtiolta 900 mk, ja
naimisissa oleva perheen pääasiallinen elättäjä 1000 mk.  Kunnan oli lisäksi maksettava kunnan palkkaa. Ensimmäiselle opettajalle, johtajalle maksettiin puolet oppilasten sisäänkirjoitusrahoista.

Maan köyhimmissä ja harvimmin asutetuissa  seuduissa  maksettiin vielä ylimääräisiä valtioapuja opettajille 100- 400 mk. Valtion varoista tulevat opettajapalkat  maksettin vuosineljänneksittäin kunkin neljänneksen ensi kuukauden alussa. Miesopettajan  palkasta perittii  20 mk leski- ja orpokassalle.

Ikälisäjärjestelmäkin oli. 5 vuoden nuhteettoman palvelun jälkeen opettaja sai  ensimmäisen palkanlisäyken  10 vuoden jälkeen toisen,  15 ja 20 jälkeen kolmannen  ja neljännen . Palkanlisäys oli 180 mk - 220 mk.

Lisäksi opettajan kuului saada asunto - 2h + keittiö ja ulkohuoneet, polttopuut, talvirehu ja laidun yhdelle lehmälle, 2 tai 3 tynnyrinalaa viljeltyä maata koulun läheisyydessä  sekä lähde ja kaivo. Viljelysmaan tuli olla täydessä kasvikunnossa.  Opettajalla tuli olla hyyryhuoneissakin kaksi kamaria ja keittiö. Talonväellä ja koululla tuli olla eri portaat ja eteiset.

Koululla tuli olla tarpeelliset ulkohuoneet: ruoka-aitta, navetta 2:lle lehmälle, lato rehuja ja ajokaluja varten, sauna vesipadan kanssa, puuvaja, kolmiosainen makki siis ulkovessa- opettajan makki  keskellä sekä pesu- ja leipomahuone.

Muita opettajan etuja

Kirjan toinen aktori Artturi Johannes Tarjanne
(1866- 1946) toimi  kirjan eri painosten
ilmestyessä kansakouluntarkastajana kunnes siirtyi
vuonna 1907 kouluylihallitukseen. Kouluhallituk-
sen  kansanopetusosaston päällikkönä  hän oli
vuodet  1918–1936.  Hänellä oli merkittävä rooli
vuoden  1921  oppivelvollisuuslain täytäntöön-
panossa.  

Opettaja sai anoa virkavapautta johtokunnalta 14 vrk, paitsi jos hän sai täydennyskoulutusapurahan. Opettaja maksoi itse palkan sijaiselle.

Haettavana oli kuuntelustipendejä seminaariin. Rahaa sai myös, jos osallistui  yliopistollisille jatkokursseille,  luentokursseille,  puutarha- piirustus-, leikki-, voimistelu- sekä maatalouskursseille. Ulkomaille ulottuviin opinomatkoihin sai  hakea matkarahaa.

Jos joutui sairauden vuoksi ahdinkoon, sai sairasapua sairauden aiheuttamiin menoihin.

30 vuotta täysikelpoisena ja nuhteettomasti palvelleen opettajan elinkautinen eläke oli miesopettajalla 1000 mk ja naisopettajalla 750 mk. Jos sai parantumattoman taudin, sai 20 vuoden palvelun jälkeen 3/4, 15 vuoden jälkeen puolet ja 10 vuoden jälkeen neljäsosan täydestä palkasta.

Jos opettaja kuoli, kuolleen opettajan leski ja ala-ikäiset lapset voiva hakea  eläkettä kansakoulunopettajien leski- ja orpokassasta.   Lisäksi oli haettavissa apurahoja leskille ja orvoille.

Millaista opetus oli? 

Opetusta annettiin periaatteessa 36 viikkoa vuodessa.  Koulupäiviä oli vähintään 200, ellei koulua oltu suljettu taudin vuoksi. Lomapäiviä oli kuukausittain: mm. keisarillisia juhlapäiviä.

Syyslukukausi  suositeltiin aloitettavaksi jo elokuun loppupuolella, ja varsinaisen koulutyön oli alettava viimeistään lokakuun ensimmäisenä arkipäivänä. Kasvitarhan hoidon kannalta oli eduksi jatkaa kevätlukukautta  toukokuun loppuun saakka.

Yksiopettajaisissa kouluissa opettajalla saattoi olla 49 oppilasta neljässä eri osastossa. Nuorimmat olivat 9-vuotiaita ja vanhimmat aloittaessaan 16-vuotiaita.  Ensimmäiselle osastolle  piti olla alle 12-vuotias. Tarkasti ottaen yksiopettajaisessakin koulussa oli aina toinen opettaja. Jos opettaja oli mies se oli  käsityönopettajatar ja jos nainen niin veistonohjaaja.

Yksiopettajaisella koululla työpäivät jaettiin usein I:n osaston valmistavan kurssin eli ns. pientenlastenkoulun ja varsinaisen kansakoulun kesken. Alkuopetus kun oli puutteellista.  Lukuvuoden alussa ja lopussa annettiin opetusta  ensi sijassa niille lapsille, jotka samana vuonna pyrkivät  kansakoulun ensimmäiselle osastolle.

Pienten lasten koulu toimi kansakoulun valmistavana kouluna, jossa oli ainoastaan varsinaiseen kansakouluun tulemassa olevia oppilaita  -tämä oli toivottavin tilanne. Joskus valmistavassa koulussa saattoi olla myös nuorempia  tai muuten kehittymättämäpiä oppilaita, ja heille opetettiin omana osaston erikseen ainakin laskentoa ja lukemista. Oli myös mahdollista, että se toimi   yksinomaan kansakoulun I osastona.

Pienten lasten koulua pyrittiin rajoittamaan  5-6 viikosta. Se toivottiin pidettävän mikäli mahdollista yhtenä jaksona syksyisin.

Kaksi- tai useampi opettajaisessa koulussa suositeltiin ratkaisua, että kaikki aloittavat yhdessä tai että
 II-osasto aloittaa 3 tai 4 viikkoa myöhemmin.


Varsinaisen kansakoulun pedagogiikka

Opetus perustui johtajaopettajan laatimaan opetussuunnitelmaan ja työ- ja opetusjärjestykseen. Johtokunta hyväksyi ne ja piiritarkastaja vahvisti.

Kansakouluilla oli melkoinen autonomia. Eri vuosina annettiin erilaisia opetusta koskevia ohjeita.

Vuonna 1904  määrättiin, että  terveysopin yhteydessä oli annettava järjestelmällistä raittiusopetusta. Lisää tunteja vaadittiin  luonnontietoon, Venäjän historian ja maantieteeseen. Ohjeita annettiin, kuinka piirustuksessa oli "rajoitettava kappalevaikutteisen, käsivaraisen sekä tilasuhde- ja viivotinpiiruksen kursseja  muutamiin helppoihin tehtäviin" ja kuinka  "vinokirjoitus tuli ottaa asteittain yksinomaiseen käyttään kaunokirjoituksessa.

Vuonna 1913 muodissa oli säästäväisyyskasvatus. Niinpä Kouluylihallitus laati kaavakkeen, jossa haluttiin tietoja mm. oppilaiden tekemistä säästöpanoista.

Lukemista ja omatoimista tiedonhankintaa pidettiin tärkeänä.  Siksi  oppilaskirjastojen tukemiseen oli varattu vuonna 1913 25 000 mk.  Kirjaston varsinainen hoito kuului johtajalle, mutta mutta muutkin opettajat olivat oikeutettuja ja velvolliset olemaa  tehokkaana apuna kirjoja omille oppilailleen lainataessa ja lainaustilastoa tehtäessä. Oppilaskirjasto oli  pidetävä lainaamista varten varsinaisesti auki vähintään 2 kertaa viikossa  säännöllisinä aikoina.

Opettajille annettiin ohjeita: Kutakin oppilasta ohjattakoon ottamaan luettavakseen sellaisia kirjoja, jotka soveltuvat hänen iälleen ja kehityskannalleen ja jotka erityisesi sopeutuva hänen yksilöllisiin taipumuksiinsa. Erityisesti annettakoon luettavaksi oppilaiden havaintopohjaa laajentavia ja syventäviä teoksia. Harrastuksen ylläpitämiseksi oli tärkeää, että oppilaat saivat soveliaassa tilasuudessa joko suullisesti tai kirjallisesti - kirjoitusharjoituksena-  tehdä selkoa lukemansa kirjan sisällöstä. Oli varottava pakottamasta oppilaita, kaiken tuli  tapahtuu vapaaehtoisesti opettajan esiintyessä vain ohjaajana ja ehdottelijana.

Oppilaiden totuttamiseksi hankkimaan omatoimisesti tietoja pidettiin  suotavana, että kouluhuoneessa järjestettäisiin vaikkapa pienikin hakemisto tai jokunen nidos muunlaista tietokirjallisuutta  vapaasti käytettäväksi käsikirjastoksi, mistä oppilaat milloin yksi milloin toinen, saisivat sovitusta asiasta ottaa selkoa.  Tällaisenkin opiskelun tulokset sopisi joko kirjallisesti tai suullisesti - viimeksi mainitulla tavalla  josku koko luokallekin- esittää.

Pientenlastenkoulun pedagogiikka

Pientenlastenkoulun päätarkoituksena oli  "valmistaa vastatulleet kykeneviksi ottamaan vastaan ja seuraamaan opetusta neliosastoisessa koulussa, jossa on vain yksi opettaja."  Nuorimmakin osaston täytyi tämmöisissä kouluissa jo osata työskennellä  itsekseen sillä aikaa, kun opettaja opetti  ylempiä osastoja.

Teoksesta näkyy, että alkuopetuksessa oli tapahtumassa vuonna 1914 iso pedagoginen muutos. Kirjoittajien mukaan - aikaisemmin-  pelkällä tarpeellisiksi katsottujen aineiden koneellisella oppimisella oli pyritty siihen, että lapset  myöhemminen  I:nä vuosiosastona pystyisivät lukemaan kirjaläksyjä ja  työskentelelmään yksissä tehtävissä II:n vuosiosaston kanssa.  Mutta enää tämä ei käynyt. Opetus tuli saada oikean havainnollisuuden ja lapsisielutieteen vaatimalle tolalle, vaikka sisälukutaito ja laskennon koneellinen taito jää hiukan vähemmäksi.

" Näin tukahdutetaan liikanaisella ja raskaalla  lukemis- ja laskemisharjoiuksella lapsen avomielisyys ja  rohkeus. Hänet opetetaan luottamaan yksinomaan kirjatietoihin sekä turvautumaan kaikessa puheessaan kirjan sanoihin ja  niiden koneelliseen käyttämiseen sekä riistetään hänet  liiaksi  erilleen kotoisesta mielle- ja toimintapiiristä. Lapsen luonnollinen ehitys vaatii sillä asteella tuntuvasti enemmän havainto- ja kotiseutuoppia sekä siihen liittyvää käsiaskartelua. Ja häntä on etupäässä sellaisen opetusaineksen avulla  johdattetava puhumaan omien todellisten mielteittensä, omien havainto- ja kokemustietojensa pohjalta."

Paljon aikaa haluttiin varaa kotiseutuopille. " Kaiken opetuksen on perustuttava mahdollisuuksien mukaan kotoiseen havainto- ja toimintapiiriin". Opetus oli suoritettava ilman oppikirjaa lukemisen opetusta lukuunottamatta. Opetuksen  tuli  vaatia omatoimisuutta ja  kehittää heidän voimiaan ja kykyjään. Erityisesti heitä oli  koetettava totuttaa huomioidensa ja ajatustensa omavaraiseen ilmaisemiseen sekä suusanalisesti että muunkin soveliaan toiminnan kautta.

Vuoden 1913 uudistus: Kunnalliset alakoulut

Vuonna 1913 varattiin ensi kertaa 100 000 mk:n määrärahamaalaiskuntien ylläpitämiin pientenlastenkoulujen avustamiseen. Tällä rahalla tuettiin vain kunnallisia pientenlastenkouluja ei yksityisiä eikä seurakunnallsia. Taustalla oli  eduskunnan kanta: kuntien asia on huolehtia  valmistavastakin opetuksesta.

Tällainen kunnallinen alakoulu toimi joko kiinteänä pikkukouluna 36 viikkoa vuodessa,
kiertävänä kahdessa paikassa, kummassakin 18 viikkoa kummassakin tai väliaikaisesti kolmessa paikassa  12 viikkoa kussakin.

Alakansakoulu oli kaksiosastoinen.  Molemmat osastot voivat olla yhtäaikaa koulussa,  jos oppilaita on verrattain vähän tai jos oppilasmäärä oli suuri  eri tunteina,  kumpikin osasto  harvempia tunteja päivässä.

Opettajalle oli luvassa palkkausapua valtiolta 400 mk. Kunnan osuus palkasta oli  200 mk. Lisäksi oli luvassa valtionapua opetusvälineisiin 50 mk. Edellytyksenä avustukselle oli, että koululla oli  oma huoneisto: luokkahuone ja eteinen ja ulkohuoneet. Aluksi kuitenkin tilaksi kelpasi  yläkansakoulun veistosali. Lisäksi kunnan oli järjestettävä opettajalle  huoneisto  sekä koulu- että loma-ajaksi. Huoneistoon tuli kuulua kamari+keitiö tai ainakin tilaisuus  ruuan keittämiseen sekä lämpö ja valo.

Alakoululla tuli olla johtokunta. Piiritarkastajan tuli valvoa koulun toimintaa. Opettajan piti olla suorittanut vähintään oppikurssi jossakin yksivuotisessa  pikkukoulunopettajain seminaarissa tai hänellä piti olla hyväksyttävä  todistus  tällaista kurssia vastaavasta tietomäärästä ja opettajakokemuksesta.

Alakansakoulun pedagogiikka

Oppilasten viikkotuntimäärän maksimi oli  24, opettajalla se oli minimi.

Opetussuunnitelman tuli  sisältää viikotuntien lukumäärä kussakin opetusaineessa kummallakin osastolla, oppiennätykset kussakin aineessa, jonkun verran selostusta opetusmenettelystä ja
lukujärjestys. Opetussuunnielma laatijan oli tunnettava K. Oksalan esitelmä: Turun yleisessä kansakoulukokouksessa 1914 Nykyaikaiset pyrkimykset alkopetuksen uudistamisessa - kansakoulukokouksen pöytäkirjassa ss.24-35.

Pedagogiset linjaukset olivat hyvin samansuuntaisia kuin valmistavassa kansakoulussa. Pääasiana ei tullut pitää "luku-, kirjoitus - ja laskutaidon sekä erinäisten tietomäärien pikaista koneellista  oppimista- niin suurta huolta  kuin edisitymiselle näissä taidoissa onkin pantava- vaan lapsen voimain luontaista ja mahdollisimman monipuolista kehitystä."

Koulutyön tuli alussa liittyä läheisesti  lapsen siihenastiseen vapaaseen ja leikintapaiseen elämään. Ympäristön elämässä oli  lapselle jo paljon tuttua, ja se oli kirjoittajien mukaan  edelleenkin hänelle mielenkiintoisinta ja sitä tuli  ensimmäisen asiaopetuksen koulussa selventää ja kartuttaa. Havainto- ja kotiseutuopetukselle tuli olla huomattava ja keskeinen sija. Siihen liittyi  kehittävä  käsiaskartelu: piirtäminen, muovailu, rakentelu, paperileikkaus y.m.

Erikseen huomautettiin, että alakansakoulun opetussuunitelmaan ei kuulu kielioppi, ei varsinainen maantieto eikä myöskään katekismus. Raamatunhistorian muutamiin tärkeimpiin ja lapsen-tajuisimpiin kertomuksiin sopi lapsia tutustuttaa opettajan suusanallisen esityksen  avulla.

Mitään muuta oppikirjaa kuin sisälukukirjaa ei ollut  syytä alakansakouluissa oppilaan käteen antaa.
Useimmissa aineissa on sopivinta antaa opetusa puolitunnitain.

Jatkokurssit

Kaupungeissa ns. jatkokurssit olivat kaksivuotinen päiväkoulu.

Maaseudulla kansakoulun oppiaika oli lyhyt. Siksi oli suotavaa järjestää jatkokursseja- pakollista se ei ollut. Jos niitä haluttiin järjestää, opettajien palkkoihin oli saatavissa valtionapua. Jatkokurssi voi olla:

• väh. 75 tuntia ja korkeintaan 4 opetusainetta,
• väh. 100 tuntia ja korkeintaan 6 opetusainetta tai
• väh. 150  tuntia ja korkeintaan 9 opetusainetta

Opettajiksi toivottiin kokeneita opettajia,  Mielellään useita eri opettajia - jopa varsinaisen opettajapiirin ulkopuolelta: pappeja, lääkäreitä, agronomeja, metsänhoitajia y.m. ammattimiehiä opettamaan erikoisaineitaan.

Jatkokurssien pedagogiikka

Kirjoittajien mukaan jatkokursseilla ei tule  tavoitella kansakoulukurssin hätäistä kertausta. Sellaisella ohjelmalla ei nuorisoa herätetä eikä innosteta. Suositeltavampaa oli  jonkun ahtaamman alan laajempi ja yksityiskohtaisempi käsittely.  Kullekin opetusaineelle tulisi osoittaa niin suuri tuntimäärä, että se riitti  jonkun kokonaisuuden opettamiseen. Suotavana pidettiin, että eri opetuskohteiden alalta valittaisiin selvitettäväksi toisiaan koskettava kohtia, jotta opetus olisi yhtenäistä.

Äidinkielelle  toivottiin runsasta  tuntimäärä. Nuorisoa oli ohjattava lukemaan kotimaista kirjallisuutta. Nuoret oli  totutettava tekemään selkoa ajatuksistaan ja tiedoistaan suullisesti ja kirjallisesti. Kielioppia oli rajoitettava.

Opetussuunnitelmaan  tuli ottaa mukaan myös aineksia, jotka käytännöllisyytenä tahi paikallisen ominaisuutensa tähden liittyivät läheisesti kansan elämään ja siten oli vat omiaan herättämään paikkakuntalaisissa harrastusta ja mielenkiintoa.

Metodeista todettiin, että oli vältettävä yksinomaista esitelmänpitoa. Kyselyä tarvittiin, jotta oli edellytys tajuta uusi esitys. Laulua toivottiin virkistykseksi.

Opetusta täydentävä toiminta

Opetusta ja kasvatusta  tuettiin valtion varoin mm. avustuksilla kesäsiirtoloille ja  oppilasasuntoloille.

Vuoden  1913  budjetissa oli varattu  50 000 mk kesävirkistyksen toimittamiseksi  kesäsiirtoloissa, puolisiirtoloissa tai sijoituksissa yksityisiin perheisiin maalle. Kohderyhmimä olivat varattomat, etupäässä sairaat  ja heikot kansakoululapset kaupungeissa ja maaseudulla.

Oppilasasuntolaita tarvittiin  maan köyhimmissä ja harvimmin asutuissa osissa.  Valtion apuun varattiin vuonna 1914  10 000 mk. Ehtona oli, että  asuntolassa ei anneta vain hoitoa ravinnon ja vaatetuksen puolesta vaan myös valvotaan oppilasten valmistumista  koulutehtäviinsä, opastetaan heitä kehittävissä leikeissä ja taloustoimissa sekä mikäli mahdollista sopivissa käsitöissäkin, kuten esim. päre- ja tuohitöissä, verkon kudonnassa, pajutyössä, paikkaamisessa ja parsimisessa.

"Oppimisympäristö"

Koulurakennus oli vuoden 1898 piirijakosäädöksen mukaan sijoitettava keskelle asutuspiiriä, ei autiolle paikalle.  Koulun paikan tuli olla terveellinen, kuiva ja hauska. Ympäristön tuli olla
rauhallinen - yleinen tie ei saanut  kulkea aivan ikkunain alta, eikä muita rakennuksia olla  aivan likellä. Koulun tuli kuitenkin sijaita hyvän tien varrella.

Tonttimaan tuli riittää rakennuksille ja leikkikentälle. Puutarhaa ei asetus vaatinut, mutta  hyvä olisi olla sekä  opettajan puutarha että  oppilaspuutarha.

Koulurakennuksessa tuli olla tilaa.  Valtion avun  laskuperusteena  oli 1,1 m2 /oppilas. Ikkunoiden pinta-alan tulisi olla 1/6 lattiapinta-alasta. Rakennuksessa tuli olla luokkasali + 1 lämmitettävä huone käytävällä käsityöhuoneen eteisenä ja virkistyshuoneena kylmällä säällä. Pihalla tuli olla makki.